Kuuntelin keskustelua, jossa pari miestä jutteli Salonlammen laavulla paikan nimestä. Toinen kysäisi, että eikö se ollut aiemmin Kotalammen nimellä, johon keskustelukumppani vastasi, että oli se mutta Salonlampi on se oikea...juttelu minua hieman huvitti mutten en siihen mitenkään puuttunut.

Aloitellessani vaellusharrastustani, Saariselän alueella nimistöä oli harvakseltaan yleisesti käytössä olleessa Taloudellisessa kartassa 1:100 000. Kun alueelle tuli ensimmäinen topografikartta 1960 luvun alkuvuosina, oli Maanmittaushallituksessa töissä eräs koulukaverini, joka kyseli minulta osaanko jotenkin uuden kartan nimistöä täydentää.

Kerroin mm nimenneeni kyseisen lammen Salonlammeksi. Niinpä aikanaan uuteen karttaan tuli sille kohdalle tuo nimi. Kun sitten paljon myöhemmin tuo laavu rakennettiin, niin paikka sai uuden nimen mutta nähtävästi Salonlampi oli kauan sitten vakiintunut ja se palautui karttoihin myöhemmin ja laavullekin tuli nimikyltti. Oheinen kuva on vuodelta 1966 kesäkuun puolen välin korvilta. Kaverini siinä käristää sikanautaa pakinkannessa Salonlammen rannalla. Sääsket eivät näytä olleen vaivana.

Karttojen nimistö muuttui vuosien mittaan tämän tästä. Sitä kritisoi mm edesmennyt Tauno Perttula julkisesti. Aina tuntui löytyvän joku uusi "tietäjä", joka osasi nimetä jonkun kohdan uudelleen. Tosiasiassa paikkojen nimet ovat oikeastaan vasta retkeilyn aikakaudella vakiintuneet. On selvää, että aluksi oli alueella kulkijoita ja poromiehiä sekä metsästäjiä, joilla oli kullakin omia nimityksiä tietyille paikoille aivan samaan tapaan kuin olin itse paremman puutteessa mm tuolle Salonlammelle nimen antanut.

Jos esimerkiksi lukee vanhojen vaeltajien käsissä kulunutta Kullervo Kemppisen Lumikurua, niin oikeastaan pitäisi käsillä olla vanha Taloudellinen kartta, koska hän käyttää tietysti kirjassaan siitä saamaansa nimistöä. Se poikkeaa merkittävästi nykyisestä.

Esimerkiksi alakuvassa näkyvä lampi, jonka kuvasin vuonna 1961, oli pitkään Kopsuslammen nimellä, mutta nykyisin sitä nimitetään Tammakkolammeksi, kuten uuden katon saanutta kämppääkin Tammakkolammen kämpäksi.

Maantiekurun suupuolen nimi on vaihtunut lukuisia kertoja. Nyttemmin poroja joskus alueella laiduntaneen Helanderin nimi tuntuu siihen vakiintuneen kuten myös Kuotmutin eteläpuolella sijaisevalle pienelle järvelle, joka sijaitsee Ahmavaaran juurella. Pitkään se oli kartoissa Ahmajärven nimellä, mutta nyt joku tietävä osasi sen muuttaa karttaan Helanderinjärvet nimeen. Ihmettelen vähän sitä monikkomuotoa. Itse kylläkin pysyn siinä Ahmajärvi nimessä.

Vongoivan alueellakin nimet ovat vaihtuneet. Vanhaan taloudelliseen karttaan oli  tasaisesta ruskeasta tunturialuetta tarkoittavasta värityksestä erotettu Vongoiva, joka silloin tarkoitti selänteen eteläistä kupolia, jossa on tämä jyrkänne. Nykyisin Vongoiva nimi on annettu sen pohjoispuolella olevalle korkeammalle laelle. Välillä tämä eteläinen jyrkänne nimettiin Povivaaraksi ilmiselvästi siitä syystä, että tietyistä kohdista Vongoivanjoen laaksosta katsoen jyrkänne pyöristyy nimensä mukaisesti ja eräs pahta täydentää mielikuvaa. Nykyisin Povivaara nimi taas on siirretty jyrkänteen alapuolella olevan kummun nimikkeeksi. Vongoivan räystääksi nyt nimitetty jyrkänteen reuna on Saariselän hienoimpia näköalaterasseja.

Jyrkänteen alapuoliselta kummulta, joka siis nykyisin on Povivaaran nimellä, on hienot näkymät siitäkin, erityisesti itään.

Kartoista kun olen ollut kiinnostunut, niin olen kai hankkinut aikanaan kaikki Maanmittaushallituksen tai nykyisen Karttakeskuksen retkeilykartat siitä alkaen kun ensimmäinen tuli myyntiin muistaakseni vuonna 1962. Olenkin aina silloin tällöin ollut vähän hämmentynyt jatkuvista nimimuutoksista. Alla oleva näkymä on Kuusikurun suulta kohti Talkkunapäätä. Joitakin vuosia kurulla oli nimenä Paistikuru.

Monille vaeltajille tuttu paikka on Anterinmukka. Kämppä rakennettiin aikanaan Keskon varoin ja sitä nimitettiin yleisesti Keskon kämpäksi, mutta alkuun se oli "virallisesti" Mukkakönkään ruoktu. Näkymä on terassin kulmalta kohti puusuojaa.

Pirunportti on kaikkien kulkijoiden tuntema, mutta sekin nimi on myöhempää tuotantoa. Sitä ei erotettu Ukselmakurusta. Alun perin imatralaisten Muorravaarakan ruoktukin oli nimeltään Ukselman ruoktu.

Allaolevan huonolaatuisen kuvan ottoaikaan, luki tällä kohden kartassa "Pahtajärven tunturitupa". Ei ihme, että pian nimi muuttui Jyrkkävaaraksi, sillä sanat pahta, järvi sekä tunturi eivät sanottavasti paikkaa kuvaa. Tosin ei se Jyrkkävaarakaan kovin hyvin paikkaan istu, tasaisella männikkökummulla kun  tässä ollaan.

Poikani perhe oli tehnyt vuoteen 2010 mennessä jo useampia pienempiä retkiä Saariselällä. Nyt he päättivät kilometrejä hieman lisätä, kun perheen pojillekin oli ikävuosia kertynyt. Vaelluksen lähtökohdaksi oli tällä kerralla valittu Raja-Jooseppi. Heinäkuiset säät olivat silloin valitettavan epävakaat. Sade kiusasi kahtena ensimmäisenä päivänä, jolloin taivallettiin riippusillasta yli, kahlattiin Kiertämäojan länsipuolelle ja ruvettiin seurailemaan Luton varsia ylävirtaan. Sitten tultiin Suomun varteen ja edelleen kohti Muorravaarakkaa. Kameramiehen hommia hoiteli pääosin vanhempi pojanpoikani Tapio 13 v, joka ei alussa näppäilyyn oikein innostunut. Ajoittainen sade ja ympärillä inisevät sääskiparvet halua latistivat. Pikkuveljestä lepotauolla syntyi kuitenkin otos kuurojen välissä.

Toisena vaelluspäivänä matkattiin Jyrkkävaaran tasolta Muorravaarakan ruoktulle. Päivä oli sateinen ja tästä syystä laakson itäpuolen polun pehmeiköt poikkeuksellisen märkiä, upottavia ja hankalia kulkea. Perille kuitenkin päästiin ja kun ruoktulla ei ollut suuremmin tungosta, niin telttaa saatettiin kuivatella ja tuuletella puusuojassa.

Kolmantena päivänä alkoi kulkijoille sää jo hymyillä. Silloin päätettiin tehdä retki Ukselmalle. Kaakon puoleinen taivas oli jo laajalti sinisenä.

Rinteen puolen välin korvilla virtaa yleensä hyvävetinen puro poikkirinteeseen. Vettä siinä riitti janoon nytkin.

Muorravaarakan Ukselman puoleisella rinteellä kasvaa alempana komea männikkö. Monissa petäjissä on luonto synnyttänyt taideteoksia. Poikien tätiä taidettiin kolmisenkymmentäkymmentä vuotta aiemmin autella tälle oksalle istumaan.

Pirunportin louhikossa käytiin ihmettelemässä ja sen länsipuolelta löydettiin yksi poro laiduntamassa. Paikallinen ahma taisi tällöin olla kauempana retkillään.

Sää suosi Ukselmalle kiivenneitä. Perheen äitikin sai rauhassa nautiskella kupolin kivimerkillä kauniista säästä ja hyvistä näkymistä.

Ukselmalta paluun jälkeen ateriatankkaus tehtiin vanhan ruoktun edustalla nuotiokatoksessa.

Muorravaarakassa vietettiin vielä yö ja sitten suunnattiin kohti Anterinmukkaa. Alussa oli Tiyhtelmän jyrkkä nousu laakson itäreunalle. Monia se yleensä hengästyttää, mutta  perheen nuorimmaisella Juholla riitti energiaa ja hyppyvoimaa vielä kurun niskallakin.

Eipä aikaakaan kun päästiin tutkimaan aikanaan Keskon rakentaman kämpän terassin relieffiä.

Leiri pantiin pystyyn kämpän lähettyville. Seuraavana päivänä pohjoisessa kohoava tasasivuinen Rovapään huippu herätti kiinnostuksen kiipeilyyn ja päätettiin sinne kavuta Maalpurin putousten kautta. Alkuun Kaarreojan ylityksessä oli oma haasteensa.

Lähempänä Maalpurinojaa, alkoivat Hirvaspäitten kaksoislaet kohota koillisessa.

Välillä silmät suuntautuivat makrotasollekin.

Putouksella riitti vettä heinäkuullakin kiitos viime päivien sateiden.

Sitten kipaistiin Rovapään terävälle laelle. Siellä piti kameramiehen saada hieman tuulettaa.

Paluumatka leiriin sujui ongelmitta. Siellä vietettiin vielä yksi yö ja sitten varusteita pakattiin kämpän terassilla ja lähdettiin kohti Anterin entistä rajavartioasemaa.

Maalpurinojan suulla piti ottaa hieman tarkasti.

Tottuneenkin kulkijan kannattaa välillä levittää karttalehti ja lukea.

Tyhjillään olevaa rajavartioasemaa käytiin ihmettelemässä ja jatkettiin sitten pohjoiseen kohti Luttoa. Eipä aikaakaan kun käännyttiin kohti Kiertämäjärviä ja ylemmän Kiertämän kämpän seinustalla leviteltiin varusteita lepohetkeä varten.

Sää oli pilvistynyt ja mennyt jälleen epävakaisempaan suuntaan. Suojaa haettiinkin ateriatankkauksen ajaksi alemman kiertämän laavulta.

Oikea vaeltaja vie roskansa maastosta mukanaan. Tilaa vievät tyhjät purkit pitää osata rutistaa.

Sopivasti taukoillen loppumatka riippusillalle ja odottavalle autolla sujui ongelmitta. Jälleen tuli nuorimmaisille annos kokemuksia luonnossa liikkumisesta.

3

Tätä kirjoittaessani on Kaamosaika. Silläkin on puolensa. Tähtikirkas taivas valosaasteen ulottumattomissa on huikeaa katsottavaa. Täysikuu on oma lukunsa ja tietenkin revontulet. Silti mieli palaa joskus tähän aikaankin kesäisiin näkymiin. Maisema on tulvillaan vaihtelua. Kuva on Snellmanin niemen kohdalta Suomujoen kapeikosta Suomujärville päin.

Edellä olevaa kuvaa otettaessa on ilmassa hieman utua. Se luo hienoja unenomaisia sävyjä kuten tässä Kuikkapään jyrkänteiden alapuolelta kaakkoon otetussa näkymässä. Taustan tunturit ovat suurimmalta osalta rajan takana.

Aamukasteinen Sompiojärven pohjoisranta syyskuun alussa antaa aavistuksen lähestyvästä ruskasta.

2010 luvulla on ollut muutama värikäs syksy. Ruska pääsee kuitenkin kunnolla oikeuksiinsa vain aurinkoisilla ilmoilla. Vuoden 2017 syksyllä olisi värejä ollut tarjolla melko tyydyttävästi, mutta aurinko näyttäytyi vain harvakseltaan. Omalla vaelluksellani ei oikeastaan ollenkaan. Kopsusjärvenkin rantakoivikot olisivat olleet valaistuna paljon näyttävämmät.

Kun onni on myötä, värimaailma leiskuaa, kuten tässä Keinopään ja Pirttikallionvaaran välisestä painanteesta kohti Hammaspäätä otetussa kuvassa.

Jos taas onnea ei ole, niin Vongoivan huikea eteläjyrkänteen näköalaterassikaan ei paljon kulkijalle anna.

Ukselman itärinteellä taas kerran aurinkoa riitti. Näkymä on kohti Muorravaarakan laakson eteläpäätä. Taustalla Vuomapää, oikealla Pirttikallionvaaran laki ja siitä vasemmalla Akanhärkäkuru ja Anteripää.

Ilo on astella kullanhohteessa Ukselmakurun yläosista kohti länttä.

Tai lepäillä Akanhärkäkurun niskalla lampien tuntumassa.

Anterijoen latvoilla voi myös päästä silmäilemään avaran laakson värejä kohti Vongoivan aluetta.

Tummeneva ilta luo tietysti omaa tunnelmaansa. Pajujärven pohjoispää illansuussa.

Metsän syvä vihreä antaa mukavan kontrastin syksyn väreille. Taustalla kohoaa Talkkunapää.

Vuosia on julkisuudessa ollut harhauttavaa tietoa  karhuista ja susista. Ne jotka ovat ajaneet uudelleen Suomeen tätä petokantaa, ovat vähätelleet niiden haitallisuutta  sekä kertoneet määriä pienemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Samalla tavalla ne, jotka eivät ole halunneet petokannan kasvavan, ovat kertoilleet melko suuripiirteisiä vastakkaisia lukuja.

Tosiasia kuitenkin on se, että sekä karhut että sudet ovat uudelleen levittäytyneet koko maahan. Mikä se todellinen kokonaismäärä lienee, niin itselläni ei ole harmaata aavistusta.

Petojen vaarattomuutta on perusteltu kauan sillä, että ne eivät ole tappaneet ihmisiä sataan vuoteen, kunnes sitten se ensimmäinen vahinko sattui. Pitkään sai lehdistä lukea hokemaa, että karhu väistää aina ihmistä ja susi ei ole vaaraksi oikeastaan millään tavalla.

Tämä on harkitsematonta ja vastuutonta tiedottamista, sillä mainittujen petojen vaarattomuus tai vaarallisuus riippuu aina siitä, missä ja millaisissa olosuhteissa ne joutuu kohtaamaan. Vaarattomia ne eivät ole.

Aiemmin kirjoitin pienen jutun otsikolla "Mettä liikkuu". Se on Samuli Paulaharjun Sompio-kirjan yhden luvun nimenä. Siinä Paulaharju mainiosti ja todenmukaisesti kuvaa karhun liikkumista ja touhuilua. Kehotin hänen tekstiinsä tutustumaan. Tarkka lukija rivien välistäkin kykenee oivaltamaan, että tämän komeimman suurpetomme käyttäytymistä ei kovin paljon voi ennakoida ja panna yksinkertaisiin raameihin.

Mesikämmenet ovat pitkälle yksilöitä. Joku on aggressiivinen ja toinen taas arka. Urokset ovat kiima-aikana ärhäkkäitä ja emot taas tarkkana pentujensa puolesta. Paljon riippuu myös siitä, missä päin maata otson tapaa. Jos karhuja ei metsästyksellä tai muuten ahdistella, ne eivät koe ihmistä kovinkaan suureksi vaaraksi ja saattavat olla hyvinkin tunkeilevia.

Ikä myös vaikuttaa asiaan. Nuoret ovat arvaamattomia. Joku kertoi rajavyöhykkeellä  erauspennun säikähtäneen ihmisen kohdatessaan niin, että se suinpäin juoksi päänsä päin rajapaalua ja hetken tällistä hoiperteli sinne tänne ennen kuin pääsi jatkamaan. Toinen nuorukainen taas seuraili uteliaisuuttaan vaeltajia kilometrikaupalla ja kolmas tunkeili Raja-Joosepissa rippileirille uudelleen ja uudelleen, kunnes se varmuuden vuoksi ammuttiin.

Saariselkä on sikäli turvallista aluetta, että poronhoitoalueilla karhukantaa on pidetty pienenä metsästyksellä ja ne kokevat yleensä ihmisen vaarallisena ja tästä syystä väistävät. Karhun kohtaamista kannattaa kuitenkin etukäteen miettiä sekä silloin omaa menettelytapaa. Hätääntyä ei pidä vaikka miten pelottaisi, mutta kovin luottavainenkaan ei kannata olla. Rauhallisuus on valttia.

Susi laumaeläimenä on kokonaan toinen juttu. Siitä on olemassa niin runsaasti negatiivista dokumentoitua tietoa 1700 ja 1800 luvuilta, että olen hämmästynyt miksi sen annettiin uudelleen metsiimme levitä. 1600 luvun alkupuolella sudet ja karhut koettiin niin haitallisiksi, että niitä ryhdyttiin määrätietoisesti hävittämään. Silloin perustettiin erityisiä kruununmetsästäjän virkoja, joiden päätehtäviin tämä kuului ja ihmiset muuten velvoitettiin ottamaan osaa jahteihin.

Petoja oli kuitenkin paljon ja pyyntimenetelmät melko kehnoja. Kesti melkein 300 vuotta ennen kuin tavoitteeseen oli päästy. Käräjäpöytäkirjoihin on merkitty petojen aiheuttamat vahingot sekä niiden tappamisesta maksetut palkkiot. Niistä asiakirjoista voi helposti päätellä millaista näiden eläinten käyttäytyminen on erilaisissa olosuhteissa ja mitä muuta haittaa niiden levinneisyydestä voi olla.

Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen vainajia jäi korjaamatta alueelle suuret määrät kun korjaajia jäi vain kourallinen. Sudet pääsivät ihmislihan makuun ja olivat pitkään vaarallisina päivystämässä jopa asuntojen ovilla. Silloin etupäässä lapsia jäi niiden hampaisiin. Asuinmaakuntani Etelä-Pohjanmaan ehkä pahin yksittäisen suden aikaansaama vahinko sattui 18.1.1758, jolloin vesikauhutartunnan saanut susi ennätti purra Kurikan Tuiskulassa useita ihmisiä ennen kuin se saatiin hengiltä. Yhdeksän pureman saaneista kuoli.

Vaeltajilla ei esimerkiksi Saariselän alueella ole ainakaan toistaiseksi susista mitään haittaa, sillä metsästys on pitänyt kannan karhun tapaan pienenä ja arkana. Vuosikymmenten mittaan olen kuitenkin yksittäisten susien jälkiä tavannut siellä täällä. Laumasta en havaintoja ole tehnyt. Tiedän kuitenkin sellaisiakin siellä viime vuosikymmeninä liikkeellä olleen. Vuoden 2016 keväällä panin merkille Hammaskurun lähettyvillä susipariskunnan jäljet.

Siis niillä alueilla joissa sutta metsästetään, se on varovainen ihmisen suhteen. Hyvin pian sekin muuttaa käyttäytymistään jos se huomaa, että ihmisestä ei  vaaraa ole. Eräs tuttuni asuu Kajaanin liepeillä omakotitalossa. Eräänä iltana hän havaitsi pihamaallaan susilauman. Mennessään rappusille ja lyödessään käteensä ottamalla harjan varrella seinään, sudet ottivat jalat alleen. Ne kuitenkin palasivat parin päivän päästä. Tuttavani uudisti säikäytysyrityksen, jolloin sudet häipyivät pihamaan valopiirin ulkopuolelle. Hän meni silti haulikon kanssa tarkistamaan, ovatko ne todella lähteneet ja taskulampun valossa näki ne juuri valopiirin rajalla. Yksi oli paljastanut hampaansa. Tuttuni oli ampunut haulikolla maahan susien eteen, jolloin jalkoja oli löytynyt mahanalus täyteen. Vierailuista on se haitta, että asianomaisen vaimo ei enää uskalla pimeän aikana yksin talonsa pihamaalle mennä.

Satakunnassa tämän vuoden syksyllä oli mies metsästämässä, kun neljä sutta piiritti hänet. Mies oli ampunut ilmaan niitä pelotellakseen, mutta nämäkin olivat vain näytelleet hampaitaan ja tulleet lähemmäksi. Hän olisi voinut tietysti niitä ampua jos hän olisi odottanut niin pitkälle, että ne selkeästi olisivat olleet käymässä kimppuun, mutta hänellä oli onneksi radiopuhelin, jolla sai yhteyden muutamiin metsästyskavereihinsa. Sudet olivat kaikonneet vasta näiden tullessa paikalle.

Susia siis on kautta maan. Virallinen luku on noin 200 yksilöä. Siihen määrään suhteutettuna neljänkymmenen koiran joutuminen niiden hampaisiin tänä vuotena tähän mennessä tuntuu kovin suurelta.

Suurpedot on saatu Suomeen levitettyä ja ainakin susien määrään kasvattamiseen tuntuu joillakin olevan suuri halu. Tämän tosiasian kanssa metsissä liikkujat joutuvat elämään. Toivottavasti oikeanlaista tietoa näistä eläimistä julkisuuteen saatetaan, jotta liiallisen hyväuskoisuuden aiheuttamilta vahingoilta vältyttäisiin.

 

 

Tätä kirjoittaessani marraskuun puolivälissä 2017, ensimmäiset talvivaelluksille aikovat ovat joko jo lähteneet tai sitten ovat aikeissa. Lunta lienee tällä hetkellä keskimäärin parisen kymmentä senttiä. Se ei keveytensä vuoksi oikeastaan kanna lainkaan, mutta ei siitä esteeksikään ole. Kulku on periaatteessa mahdollista.

Sellaisen joka on myöhäissyksyllä ensi kerran lähdössä, kannattaa huomioida, että näkyvyyttä päiväsaikaan on heikosti. Varsinkaan pilvisäällä sitä ei tahdo olla. "Päivänvaloa" riittää nelisen tuntia. Toisaalta lumi heijastaa siten, että pimeälläkin voi liikkua, mutta tiheässä metsässä ja varsinkin kuusikoissa on haasteensa.

Nykyään puiston kelkkamiehet ajelevat ahkerasti huoltoajojaan, mutta pitää muistaa että kämppien välillä ei pidetä tällaisia uria vakituisesti auki ja satunnaiset kelkan jäljet saattaa lunta juoksuttava tuuli hetkessä pyyhkäistä näkymättömiin. Pitää siis osata suunnistaakin.

Turvallisuudestaan tarkka vaeltaja lähtee siitä, että tulee toimeen maastossa omin neuvoin ja varustein kaikenlaisissa olosuhteissa. Silloin ei pääse tapahtumaan viimeaikaisia surullisia vahinkoja.

Ensinnä pehmeille lumille lähtevän on pantava jalkoihinsa kantavat sukset. Leveys ei ole pahitteeksi ja pituutta pitäisi olla noin kaksi ja puoli metriä. Varusteet olisi syytä pakata ahkioon tai johonkin siihen verrattavaan. Rinkkakin toki käy jos hartiapankki sen kestää.

Varusteista kaikkein tärkein on mielestäni makuupussi. Sen on oltava sellainen, että sinne kömpivä pysyy lämpimänä kaikissa kuviteltavissa säissä. Jos pussinsa ominaisuuksia ei etukäteen tunne, niin se kannattaa ennen lähtöä testata mahdollisimman vaativissa olosuhteissa.

Vaikka suunnittelisi yöpyvänsä alueen kämpissä, niin pitää varautua siihen, että se onnistuu muuallakin. Siispä matkassa pitää olla teltta, laavu tai loue sekä taito niiden pystyttämiseen lumessa.

Varusteissa pitää olla kirves, saha sekä lumilapio.

Vaatetuksen pitää olla tuulenpitävä mutta hengittävä. Kädet ja jalat on tarkkaan suojattava. "Laskettelulasit" ovat välttämättömät.

Saariselän vedet ovat vilkkaasti juoksevia ja tulevat suurista rinteistä. Useat joet ja purot ovat avoinna läpi talven. Tosin esimerkiksi Suomujoessa vesi laskee suuresti ja virtaus vähenee, jolloin varsinkin suvantopaikoilla vesi jäätyy. Silti jokia pitkin hiihdellessä tai niitä ylitettäessä kannattaa olla varovainen. Lumisillan alta ei aina jäätä löydy.

Aluetta halkovat osapuilleen itä-länsisuunnassa muutamat poroaidat. Portit kannattaa huomioida etukäteen, sillä aitaa on jokseenkin mahdoton talviaikaan ylittää tai alittaa muualta.

Kaikesta rakennetusta "infrastruktuurista" huolimatta Saariselkä on talviaikaan huonojen sääolosuhteiden sattuessa vaativaa retkeilyaluetta. Jos kuitenkin on etukäteen varautunut talvimyrskyihin ja pakkasiin, niin tuskin kenelläkään suurempia ongelmia eteen tulee. Kovilla tuulilla vain pitää välttää tunturiselänteitä ja suuria aukeita. Pakkanen sinällään ei ole ongelma ilman kuivuuden takia. Miinus 40 astetta ei välttämättä tunnu missään.

Neljännesvuosisata sitten näihin aikoihin syksystä hiihtelin useana vuotena Saariselän retkeilykeskuksesta Kiilopään kautta itään. Muiden kulkujälkiä ei sanottavasti näkynyt satunnaisia kelkkauria lukuunottamatta. Kämpilläkään ei yleensä kukaan ollut käynyt kuukauteen puoleentoista. Ne olivatkin kuin pakastinkaappeja. Ei sellaisilla yöpyminen ole kovinkaan mukavaa. Teltta tai laavu hyvän makuupussin kanssa on mielestäni sopivampi. On hienoa yöpyä huikeassa pakkasessa tähtikirkkaan taivaan alla jos ei tarvitse hytistä vilusta.

Kevätpuolella valoa alkaa maastoon tulvia. Silloin uuden lumen aikaan on hienoa hiihdellä vaikkapa tässä Sotavaarajoen varsilla.

...tai nousta itäiselle selänteelle katselemaan Joukhaispään otsaa...

 

...tai vilkaista samaan Lupukoiden tunturiryhmään kuuluvaa täydellistä kupolia vastakkaisesta eli Palovangan suunnasta...

1950 ja 1960 luvun vaihteessa oli vähällä, ettei Luirojärvelle olisi vedetty autolla ajettavaa maantietä. Se oli jo maastoon linjattu. Asialla oli alkuun Suomen Matkailuliitto, mutta monta muutakin kiinnostunutta. Ajatuksissa oli turistikeskuksen perustaminen syvemmälle erämaahan. Ainakin Sokostin kupeelle piti nousta pari hotellia.

Retkeilypiireissä asiaa vastustettiin voimakkaasti. Järjestönä Suomen Latu otti selkeästi vastakkaisen kannan. Muutamat yksityiset henkilöt tekivät hartiavoimin työtä tiehankkeen kaatamiseksi. Lopulta Metsähallitus ratkaisi asian 1960 luvun alussa retkeilyväen eduksi ja tie jäi silloin tekemättä. Hanke jäi kuitenkin joidenkin mieliin kytemään ja tietääkseni se edelleen on taustalla muhimassa. Olen ollut näkevinäni sen hivuttautuvan liiketaloudelliseen suuntaan joissakin Metsähallituksen nykyisissä käytännön toimissa 2000 luvun puolella.

Metsähallitus aloitti mittavan rakennusprojektin Saariselän erämaa-alueella 1960 luvun puolivälissä. Pääosin viiden vuoden aikana sinne nousi retkeilijöiden käyttöön tarkoitettu suhteellisen tiheä autiotupaverkosto.

Suurin osa vaeltajista piti tätä mittavaa hanketta hyvänä. Itse sitä katselin nenänvartta pitkin, sillä kaikesta sen suomasta retkeilyä helpottavasta ja suojaa antavasta tuesta huolimatta se rikkoi erämaista miljöötä. Rakennuskannan myötä kulku suuntautui entistä enemmän samoille urille ja polut alkoivat syntyä tupien välille. Retkeilyn helpottuminen aiheutti myös tarvittavan osaamistason laskua.

Alueellahan oli jo muutamia yksityisten, lähinnä latulaisporukoiden tekemiä kämppiä tai kammeja ja  mielestäni rakentaminen olisi saanut pysähtyä sille tasolle. Jostain syystä Metsähallitus alkoi lunastamaan tätä rakennuskantaa omistukseensa. Tämän toimenpiteen viisautta ihmettelin, sillä se lisäsi kustannuksia ja kunnossapidon vaivaa.

Lopulta jotkut lähtivät ajamaan alueelle kansallispuistohanketta. Se toteutui vuonna 1983. Laki Urho Kekkosen kansallispuistosta annettiin siis tuona vuotena. Laki varsin yksityiskohtaisesti puuttuu joihinkin kohtiin. Se mm yksiselitteisesti kieltää nykyisen tapaisen puiston mönkijöillä tapahtuvan huoltoajoliikenteen. Laissa myös määritellään selkeästi puiston päätavoitteet. Sen mukaan siitä ei koskaan voisi tulla massamatkailualuetta, vaan se pidettäisiin metsien osalta luonnontilaisena. Massamatkailua varten rakennettaisiin tarpeellinen "infrastruktuuri" Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus akselille, joka toimisi puskurina erämaaosaa varten. Erämaaosa varattiin laissa perinteisen eräkulttuurin vaalimiseen.

Asiantila ei ole kaikkia miellyttänyt. Edelleenkin monien mielessä siintelevät syvempänä olevien erämaa-alueiden valjastaminen massamatkailun käyttöön. Metsäteollisuuden näkövinkkeliä karvastelevat jokseenkin hakkaamattomat metsät. Se tuli esille pian puiston perustamisen jälkeen, kun 1980 luvulla Mauri-myrskyn kaatamia puita piti väen väkisin päästä korjaamaan Jaurulle. Paine teiden rakentamiseen sinne suunnalle ja puusavotan alkamiselle oli kova. Erityisen huvittavana muistan lehdistössä olleet arviot valtiolle aiheutuvasta tappiosta jos puut jätetään korjaamatta. Markkamäärät olivat huikeita.

Metsähallituksen alainen puiston johto piti silloin kiinni lain raameista, mutta myöhemmin on suunta muuttunut. Metsähallituksessa laadittiin järjestyssääntö, jossa näennäisesti pidetään kiinni lain alkuperäisistä tavoitteista eli alueen säilyttämisestä yhtenäisenä koskemattomana erämaa-alueena, mutta käytännössä siitä luovuttiin ja sitä ryhdyttiin muuttamaan massamatkailulle sopivaan suuntaan.

Puiston työntekijät ottivat kesäaikaan mönkijät käyttöön ja pian syntyi koko alueen kattava mönkijätieverkosto. Tämän tieverkoston ulkopuolelle on syntynyt lisäksi huviajelusta syntynyttä tiestöä. Näkymä on Harrihaaran laaksosta 13.9.2017.

 

Autiotupien verkostoa on täydennetty ns puulaavuilla tai puusuojilla varustetuilla tulipaikoilla. Puiston henkilökunnalle on rakennettu huoltotupia. Käytännössä ne näyttävät aivan joltain muulta.

Koskematon erämaaluonto on pääosin siirtynyt muistojen joukkoon. Pieninä palasina sitä saattaa löytää mönkijätiestön välistä.

Metsähallituksen pitkän tähtäimen tavoitteet alkavatkin tässä vähin erin tulla esille. Viimeisin askel on maastopyörien salliminen puiston tietyillä reiteillä. "Kokeilu" joka nyt on meneillään, ei vielä ole mitenkään haitallista, sillä reitit kulkevat pääosin alueen reunoilla. Itseasiassa haitallista enää ei olisi edes mopoilla tai moottoripyörilläkään "retkeily". Mönkijäurat ovat ajokelpoisia suurimmalta osalta, joten ennustelen "myönteisen kokeilun" laajentavan pyörien käytön sallimista koko alueelle. Urho Kekkosen kansallispuiston muutaman edustajan tätä kokeilua koskevat lausuntojen rivien välit valitettavasti kertovat, että he eivät tiedä retkeilystä juuri mitään.

Eräs detalji tässä viimeisimmässä järjestyssäännön muutoksessa itseäni arveluttaa. Se sallii maastopyöräilyn koko puiston alueella talviaikaan. Sehän tarkoittaa käytännössä keväisiä hankia tai kelkkojen polkemia uria. En ole mitenkään vakuuttunut siitä, että kaikilla maastopyöräilyä harrastavilla on selvillä, miten hanki alkaa pettää yleensä iltapäivisin ja kuinka tuuli saattaa äkisti nousta ja ruveta juoksuttamaan lunta myrskystä puhumattakaan. Hetkessä ovat kelkkaurat peitossa aukeilla. Osaavatko maastopyörällä liikkuvat varustautua riittävästi, kun suksilla liikkuvatkaan eivät lähestulkoonkaan aina näitä vaaroja tiedosta. Luonto nimittäin ei elä ajan hermolla ja vaatimusten mukaisesti kuten Metsähallitus tuntuu tekevän.

Pyöräily aiheuttaa painetta  siltojen tekoon, muuhun lisärakentamiseen sekä tiestön "kestävöittämis" toimiin, kuten tämä puiston käyttämä mainio nykytermi kuuluu. Suunta tuli selkeästi esille erään läntisen kansallispuiston edustajan haastattelussa, joka oli otsikoitu "Päiväreppu vaihtuu rinkkaan". Sen mukaisesti nykyihminen ei viitsi raataa ja rasittaa itseään rinkan kantamisella, vaan harrastaa kevyttä lähiretkeilyä. Tämän puiston edustajan tulevaisuuden horisontissa siinteli englantilaiseen tapaan luonnossa liikkuva "possujuna", jonka kyydissä matkailija voi saada luontoelämyksiä keskimäärin 900 metrin pituisella reitillä. Olisihan siinä kyydissä varmaan jollekin gentlemannimaista hohtoa.

Niinpä lopulta tulevaisuudessa taitaa se hotelli kuvastua Luirojärven tyvenestä pinnasta ja Vongoivan eteläjyrkänteeltä saa katsella etelän avaria vaaramaisemia suuren näköalaikkunan läpi. Silloin alue todennäköisesti toimii liiketaloudellisilla periaatteilla sijoittajille ehkä voittoa tuoden ja susi on hotkinut ne vastaanhangoittelevat lampaat. Onneksi muut pääsevät perille sillä possujunalla.

Erämaaluontoa  voi ihastella kansallispuiston opastuskeskuksen kuvagalleriassa. Lähellä on se aika, että luonnossa sitä ei enää voi tehdäkään.

 

 

1960 ja 1970 luvuilla useasti aloitin vaellukseni Kopsusjärven kautta. Ensimmäinen kuvani tältä kohden on vuodelta 1961.

 

Ensimmäisen värikuvani otin Kullervo Kemppisen tapaan Kopsuslammen kämpän takana olevalta töyräältä kohti Nattasia vuonna 1966.

51 vuotta myöhemmin 10 päivänä syyskuuta 2017 osapuilleen samoilta  jalansijoilta napattu otos on alla. Lehtipuut ovat kohonneet peittämään etualalla näkymää ja lammen ja järven välisellä kannaksella on metsä kohonnut peittämään näkymää järvelle.

2

Lauantaina 9 syyskuuta ajelin poikani Jukan kanssa Kopsusjärven tien haaraan. Oli jo melko myöhä ilta. Tarkoitus oli aloittaa syksyinen vaellus Kopsuksen kautta. Liikkeelle emme kuitenkaan illalla vielä lähteneet, vaan pystytimme telttamme auton kupeelle. Ilma oli melko viileä ehkä viitisen astetta, tuntui kostealta muttei silti satanut. Pouta säilyi läpi yön.

Sunnuntaiaamuna rinkat heitettiin selkään ja lähdettiin astelemaan kohti itää. Vanha saksalaisten aikaansaama kulku-ura oli leventynyt ja parantunut. Se olisi ollut autokelpoinen matalan maavaran omaavalle henkilöautollekin kilometrikaupalla.

Kun viimeksi olin Kopsukselle taivaltanut vuonna 1976 ja poikanikin runsaat parikymmentä vuotta sitten, niin matkan varrella oli monenlaista muutakin muutosta. Heti alkuun oli tien varrella erikoisen tuntuisia rakennelmia, pari kodan mallista asumusta ja toisen yhteydessä oli ikään kuin viikinkien pitkätaloa muistuttava asumus.

Emme jääneet niitä ihmettelemään, vaan matka joutui mukavasti kohti Kopsusjärveä. Oli edelleen melko viileää ja jostain kaakon suunnalta puhalteli navakka tuuli. Puolen välin korvilla matkaa on puulaavu, jossa pysähdyimme lyhyelle ateriatankkaukselle.

Taivas oli paksussa pilvessä ja tästä syystä päivälläkin alkoi olla jo melko hämärää. Se hieman harmitti, sillä alkava ruska oli jo värjännyt hienosti Kopsusjoen rantaheinikon kullan väriin. Se ei vain oikein päässyt oikeuksiinsa pilvisäässä.

Kopsusjärvenkin rannat olivat jo syysväreissä, mutta tummassa päivässä eivät nekään oikein päässeet edustavasti esille. Nattaset silti piirtyivät taivaanrantaan, vaikka aamulla eivät vielä näkyneetkään.

Järven pohjoisrannalla tuuli edelleen melko navakasti ja me haeskelimme tuulensuojaa Kopsuslammen tuntumasta. Sinnekin tuuli kuitenkin sopi, mutta kämpän takaseinustalta suojaa löytyi sen verran, ettei kaasukeittimemme liekki aivan riistäytynyt pannun alta.

Järven ja lammen ympäristössä en kovin suuria muutoksia havainnut entiseen verrattuna. Järven rannalla oli kylläkin tulipaikka ja pieni puusuoja vessoineen sekä lammen kämpän katto uusittu. Kämpän takaa otin kuvan kohti Nattasia. Silloin havaitsin näkymän suuresti muuttuneen, kun vertasin sitä vuonna 1961 ottamaani. Puut olivat tietenkin kasvaneet, osa oli kaatunut ja lehtipuita oli myös tunkenut etualalle.

Lähdimme nousemaan kämpän takaa vaaran jyrkkää rinnettä ja jatkoimme sitten alaspäin Suomun varteen.

Etelänpuolinen vaaran rinne on poikkeava monella tavalla. Siinä on hyvinkin jyrkkiä kohtia, mutta siellä täällä "taskuja", joihin on muodostunut lampi. Tämä oli nyt kylläkin melkein kuivillaan.

Vaaran pohjoisen puoleinen rinne ei laskeudu Suomun laaksoon aivan niin jyrkästi.

 

Vanhan ruoktun seinustalla vaihdoimme saappaisiin vaikka Suomussa ei paljon vettä ollutkaan. Vaelluskumppanini vaikutti tässä vaiheessa jostain syystä toivonsa menettäneeltä.

Tulimme Kiilopäältä tulevan mönkijäuran varteen ja kuljimme sitä myöten Aitaojan tulipaikalle.

Käännyimme tästä Suomun vartta alavirran suuntaan kohti Salonlammen puulaavua. Sinne saapuessamme oli laavu miehitetty, mutta siitä kohta poistui kolmen hengen porukka Tuiskukurun suuntaan. Mekin harkitsimme jatkamista, mutta tauolla ollessamme alkoi vähän sataa tihuuttaa ja päätimme jäädä laavulle yöksi.

Seuranamme laavulla yöpyi yksinvaeltaja, jonka kanssa mielipiteitä vaihdettiin eräelämästä ja vaeltamisesta yleensä. Aika kului joutuisasti tulilla siihen saakka kunnes kömmimme makuupusseihimme.

Satoi vain ajoittain mutta tuuli yltyi myrskypuuskaiseksi. Yön mittaan se toi mukanaan saderintaman. Aamulla satoikin reippaasti. Me päätimme kulkea aluksi Tuiskukuruun siitä huolimatta. Yöpymiskumppanimme päätti jäädä odottelemaan sateen loppumista.

Olin hankkinut Erätukun loppuunmyynnistä uuden vedenpitävän vaellusasun. Sadetta se piti tunnin verran. Tuiskukurun kämpälle tullessamme olinkin melko läpi kastunut. Kämppää piti hallussaan kolmen miehen porukka, mutta mahduimme kamiinan kupeelle hieman kuivattelemaan ja myöhemmin ateriaakin valmistelemaan. Saimme kuulla, että Luiron suuntaan oli matkannut noin kolmenkymmenen hengen porukka ja lisäksi Tuiskulta oli lähtenyt kahdeksan muuta, joten muutimme suunnitelmaa kulkea itään Luirojärven kautta.

Sade taukosi puolen päivän aikoihin ja me suuntasimme etelään ajatuksena kulkea Karapuljun kämpälle, jossa oletimme hyvällä onnella pääsevämme kuivailemaan kosteita varusteitamme. Matkan varrella satuimme rauhoitetulle maakotkan pesäpuulle. Muistaakseni kyltissä pesänumero oli 59. Asukkeja ei näkynyt. Parinkymmenen vuoden takaisilla vaelluksilla melkein aina pääsi kotkia näkemään varsinkin jos nousi hieman ylemmäksi, mutta tämän vuosituhannen puolella ne tuntuvat kovasti harventuneen. Lokalle siirtyneet merikotkatkin "kummallisesti" hävisivät sieltä nopeaan tahtiin aikoinaan.

Taival oli minulle entuudestaan kovin tuttu. En käyttänyt kompassia enkä lukenut karttaakaan. Olisi silti kannattanut vilkaista, sillä tullessamme ikivanhan poroerotuspaikan jäänteille, minun ei olisi vielä kannattanut suunnata Harrihaaran aukean suuntaan. Siellä loppuvaiheissa jouduimme turhaan pehmeikköjä kahlailemaan. Vastaan tuli sitten itä-länsisuuntainen poroaita, jossa piti hieman etsiskellä sopivaa alituspaikkaa. Sen toisella puolella oli useita mönkijäuria. Laskeskelin seitsemän rinnakkaista saman suuntaista mönkijätietä sadan metrin matkalla.

Me suuntasimme tästä vanhan tukkitien varteen ja kuljimme sitä myöten Luirojoen aukealle. Länsipuolen ranta oli märkä ja mutainen. Sitä olivat vielä lukemattomat mönkijät möyhentäneet, mutta pääsimme kuitenkin Karapuljun kämpän tuntumassa olevalle kahlaamolle ja yli joen.

Toiveemme päästä kuivattelemaan kamppeitamme luhistuivat kämpälle tullessamme, sillä sinne oli tuntia aiemmin majoittunut Orposesta tullut seniori-porukka, joka oli nähtävästi kokenut matkallaan melko kovia. He olivat hieman eksyneetkin ja muutama joutunut Luirossa uimasilleen.

Me pystytimme teltamme kämpän tuntumaan ja jätimme kuivatuspuuhat seuraavaan päivään. Aamulla tuulettelimme telttaamme Karapuljun kämpän kupeella ja valmistelimme aamupalaa puusuojan edustalla. Kämpässä olijat eivät olleet vielä toipuneet jalkeille.

Karapuljussa saimme tuoreita säätietoja. Olimme hieman harkinneet jatkavamme suoraan kohti Hammaskurua ja sieltä edelleen Jaurulle, mutta tieto tuulen kääntymisestä pohjoisen puolelle sekä räntäsateiden mahdollisuudesta pani kääntämään suunnan Luirojärvelle. Ajattelimme siirtyvämme sinne odottelemaan säätiedon vahvistumista.

Sää oli melko sumuinen ja kostea. Sumuun kietoutuneessa metsässä oli kuitenkin oma viehätyksensä ja tunnelmansa.

Kynttiläojalla pysähdyimme juomaan. Vanhin pojanpoikani on vahvasti sitä mieltä, että purossa virtaa maailman parasta juomavettä.

Kynttiläojan tuntumassa panimme merkille myös tikan työmaan.

 

Tullessamme Luirojärvelle, suurimmat väenpaljoudet olivat jo lähteneet ja sytytin tulet keskuskämppä Hilltonin kuivaushuoneeseen, jossa saimme nopeasti kuivaa aikaan. Saunaan kannoimme vedet ja sen lämmitessä ennätimme ruokailla. Emme silti saunoneet vaan pelkästään peseydyimme.

Otimme varusteemme ja suuntasimme Luirojoen kahluupaikalle. Siellä on uusi silta. Nähtävästi sen rakennuspuuhissa ranta on mutaantunut mönkijöiden alla. Mutakohdan päälle oli vedetty kumimatto jonkinlaiseksi suojaksi. Mieleen tuli kyllä aika monta muutakin vaihtoehtoa. Tämä näyttää vähän säälittävältä yritykseltä.

Siirryimme länsirannan tulipaikalle, johon pystytimme telttamme. Päivä oli ollut sumuinen mutta poutainen. Illalla selkeni senverran, että Lupukatkin alkoivat näkyä. Sokostin suunnalla pilvi makasi puoleen väliin rinnettä. Apujoukkojen vaaran rinne oli juuri ja juuri näkyvissä.

Iltaa istuttiin tulilla ja mietittiin jatkoa. Päätimme luopua enemmästä sekä palata takaisin. Luvassa ollut perjantaiaamun runsas räntäsade ei suuremmin kiinnostanut kokea kauempana maastossa.

Yöllä pisaroi vähän vettä, mutta pääosin oli poutaa. Aamulla lähdimme kohti Tuiskukurua. Nousimme polkua Ampupään taitteeseen. Näkyvyys ylhäällä oli sumun vuoksi olematon. Tuiskukurun kämppä oli tyhjillään sinne tullessamme. Valmistimme aterian ja kuivasimme sillä välin telttaamme.

Tuiskulla ollessamme sumu alkoi pyyhkiytyä pois ja täysin näkymättömissä olleet Pikkutunturitkin ilmestyivät näkyviin.

Väkeä alkoi myös lappaa paikalle sekä idästä että lännestä. Me sopivasti pääsimme alta pois ja nousimme Tuiskukurusta länteen sekä laskeuduimme Harrihaaran aukealle. Sen pohjalla oli jo mukavaa punerrusta.

Näillä kohden kulkee Luirojärven ja Kiilopään välinen mönkijäura, jota muut retkeilijät näyttävät pääosin käyttävän. Pohja vaikuttaa paljon kuljetulta ja melko hyvältä, mutta kosteikkojen kohdilla ovat mönkijät möyhentäneet leveitä mutakenttiä. Kovin vähällä vaivalla nämä ylityskohdat voitaisiin tehdä sellaisiksi, ettei jokaisella ajokerralla tarvitsisi mutakenttää laajentaa.

Solustamanselän kupeella osuimme erikoisesti heinittyneen lammen kohdalle.

Me kiersimme Vintilän tunturin lounaiskulman kautta ja laskeuduimme Suomun varteen. Vintilänvaaran rinnettä kulkevaa polkua ovat mönkijät  kalunneet, joten se on kivinen ja jalkoja koetteleva kulkea.

Aitaojan tulipaikalla pidimme pienen tauon ja sitten jatkoimme kohti vanhaa Suomun ruoktua. Sieltä nousimme jälleen vaaran yli kohti Kopsusta. Etelän puolelta rinnettä järvi näkyikin jo hyvin.

Kopsuslammelle tullessamme ilta alkoi hämärtyä.

Lammelle emme jääneet, vaan siirryimme järven pohjoisrannan tulipaikan lähettyville. Lammen tyyni peilipinta pani näppäilemään useammankin kuvan, vaikka ilta oli jo melko tummentunut.

Seuraava aamu avautui poutaisena, mutta pian etelärannan puiden latvustoon alkoi työntyä sumua. Yksinäinen joutsen ui luoteisella lahdella ja kohdallamme sotkapariskunta uiskenteli ruokailemassa. Alakuvien näkymät ovat ensin länsirantaa ja seuraava itärantaa kohti.

Telttapaikkamme lähettyvillä juolukat ja riekonmarjan lehdet antoivat maisemaan värikkyyttä.

Juolukoiden ympäröimänä vietti eläkepäiviään vanha puuvene.

 

Poikkesimme myös vilkaisemassa lammen ja järven välistä pientä puroa, jossa on miniputoukset. Puron varsi on suojainen ja kasvimaailma rehevä.

Liikkeelle lähtiessämme koilliseen kääntynyt ilmavirtaus työnsi edellään märkää sumua, mutta taivaalla kuulsi ensi kerran kulkupäivinämme aurinko. Kopsusjoen varressa maisema näyttikin pohjoiseen katsoen oikein hienolta.

Jonkin aikaa tästä eteenpäinkin oli ajoittain kirkasta, mutta alakuvassakin näkee miten sumupilvi toisensa jälkeen kulki kohti lounasta. Tässä kuvassa se on katoamassa vasempaan laitaan.

Kirkkauden iloa ei meillä kestänyt pitkään. Antoi se silti häivähdyksen siitä, miten värikästä olisi aurinkoisina päivinä voinut olla.

 

Pian pilvi kattoi koko taivaan ja ilman kosteus oli varmaan sataprosenttinen. Matka taittui nopeasti ja auto löydettiin sinne minne sen jätimmekin. Renkaissa oli ilmaa ja akussa virtaa. Reipas kuntolenkki saatiin päätökseen. Vähän jäi kaivelemaan kierroksen typistäminen, mutta kaikkea ei aina voi saada.

Syyskuun alussa telkkarin ajankohtaisohjelma MOT käsitteli porojen laidunmaitten jäkäläkatoa. Ohjelman asiantuntijat katsoivat, että loppuun kaluttujen jäkäläkankaiden syy löytyy ylisuurista poromääristä. Ravinnon puute oli ohjelman tekijöiden mukaan mm ajanut porot syömään vähäiset versot Käsivarren Lapin tunturikoivikkojen tuhoalueella, joten koivutkaan eivät ole päässeet uudistumaan.

Ohjelmassa haastateltiin myös poromiehiä, jotka yksiselitteisesti kielsivät jäkäläkadon johtuvan suurista porolaumoista. Eräs totesi syiksi kaventuneiden laidunmaiden määrän ja sen että jäkälä ei joinakin vuosina kasva. Vähentyneet alueet taas hänen mukaansa johtuivat kullankaivuusta, metsähakkuista ja turismista. Joku oli sitä mieltä, että itseasiassa määriä pitäisi lisätä jättämällä pääluvun laskuista vasat pois.

Ohjelmassa todettiin Saariselän alueella osaksi laiduntavan Lapin paliskunnan asioiden olevan aika hyvällä tolalla. Olen tietenkin seurannut retkeilyalueeni paliskuntien laidunmaitten kuntoa jo reilun 60 vuoden ajan. Muistan hyvin, miten vuonna 1954 teiden varsillakin oli runsas jäkäläkasvusto Saariselän tasolla. 1960 luvulla erämaa-alueella se oli jo vähentynyt ja nykyisin Suomesta ei muualta kangasmailta juuri tapaa niin vähän jäkälää kuin Saariselältä. Toki sen myönnän, että alueen eteläosissa sitä on hieman enemmän. Jos Lapin paliskunnan asiat ovat siis melko hyvin, niin ihmettelen miten huonosti ne ovatkaan muualla.

Yksittäisiä poroja retkeilyalueeltakin voi tavata, mutta vähissä ne ovat.

Poromiehet tuntuvat pitävän itseään ainoina asiantuntijoina ja tietäjinä. Jos ohjelman kaltaista kritiikkiä joku esittää, niin se katsotaan hyökkäykseksi poroelinkeinoa vastaan.

Kun maataloudessa yleensä, joksi poronhoitokin on katsottava, on tarkat säännökset mm eläinten lukumääristä, niin poromiehet ovat pitkään lähteneet siitä, että perinteisiin ei kuulu tarkan määrän ilmoittaminen. Tästähän johtuu, että ne määrät eivät ole olleet lähestulkoonkaan oikeita ja samoin päälukujen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin sekä ravinnon puutteeseen.

Jos tämä lyhytnäköinen asenne jatkuu, niin poronhoito nykyisessä mitassa kuolee ilman muuta pois. Nykyistä kantaa ei voida ylläpitää keinoruokinnalla.

Kun ottaa huomioon, että poronhoitoalue alkaa Kemin eteläpuolelta käsittäen koko Lapin, niin lääniä kyllä perinteiselle poronhoidollekin pitäisi löytyä jos jonkinlainen järki pidettäisiin mukana. Jäkälä alkoi hävitä kauan ennen viimeaikaisen "infrastruktuurin" tuloa, joten sitä ja sen tuomaa uutta on turha syyttää.

Viimeaikaisista maastopohjan vaurioista ja osaltaan jäkälätuhosta voisi mönkijällä ajava poromieskin ottaa omaan piikkiinsä. Mönkijöiden pyörän alla ei jäkälä voi hyvin. Tämä on kuitenkin marginaalista. Perussyy on yksiselitteisesti liian suuri porokanta.

Turismi, mukaan lukien retkeilyn vaikutus tähän jäkäläkatoon, on hyvin vähäistä.

Kun  asuu sellaisessa ilmapiirissä, että käytännössä säännökset eivät rajoita oikeastaan mitään, niin ymmärrän hyvin sen että on kovin vaikea taipua vaikkapa viranomaisen katsantokantaan.

Mieleeni on jäänyt, kun "paikallinen" kolmimiehinen porukka Luirojokivarressa metsästyskauden ulkopuolella suunnitteli lähtevänsä linnustamaan Repolammelle. Yksi sanoi sitten, että jaa... otanpa vielä tuonkin kiväärin matkaan jos sattuisi hirvi tulemaan kohdalle...

Tällä asenteella muidenkaan säännösten ja rajoitusten seuraaminen tuskin kiinnostaa.

Kun jäkälän vuosittainen kasvu on millin puolentoista haarukassa, niin kauan pitää odotella, että laidunmaat korjaantuvat.

 

Vuosi 2017 oli melko poikkeuksellinen sään puolesta. Katselin pitkin kesää sopivaa tasaista sääennustetta, mutta sitä ei tuntunut löytyvän. Lopulta elokuun puolen välin jälkeen päätin vanhan koulukaverini Heikin kanssa lähteä kokeilemaan, pääsemmekö luovimaan sadekuurojen välissä jonkinlaista kierrosta. Koska kaimallani on sairautensa vuoksi hapensaannissa ongelmia, niin koetimme laatia vaelluksen tasaiselle pohjalle. Ajelimme keskiviikkoillalla 16.8 Kuutuan tietä kohti Aittajärveä. Tie oli kehnossa kunnossa, mutta sää näytti lupaavalta.

Matkaan lähdimme torstaiaamulla Aittajärveltä 17.8. Kahlaamolla oli vesi vähissä, joten ylityksessä ei ollut ongelmaa. Museokämpällä viivähdimme hetkisen.

Etenimme Maantiekurua etelään ja poroaidan tulipaikalla pidimme jo keittotaukoa. Puron varressa valokki, lakka eli hilla oli täydessä kypsyydessä. Maantiekurussa on upeita keloja niin kumossa kuin pystyssäkin.

Sotavaarajoki tuli aikanaan vastaan ja nousu Sarviojan laakson reunalle onnistui, vaikka happea piti välillä vähän pysähtyä haukkaamaan. Näkymät etelään avautuivat. Taustalla Siliäselkä.

Sarviojan latvan suvannoissa kuvastui osittain aurinkoinen päivä.

Sudenpesän tienoo oli valittu ensimmäiseksi yöpymispaikaksi. Vaikka ensimmäisen kerran Sudenpesällä olin yli 50 vuotta takaperin ja yhden yön vietin siellä erään latulaisporukan kanssa lauleskellen, kummitusjuttuja kertoillen Paulaharjun henkeen sekä kahvia keitellen, niin nukkunut en kämpässä ollut koskaan. En tavallaan nukkunut nytkään, sillä sisällä olleen sääskipaljouden vuoksi viritimme vaellustelttamme laverille.

Vanhan kämpän näköispainos muuten on hieno jos kohta uuden takan malli ei vertoja vanhalle vedä alkuunkaan.

Teltassa siis yövyttiin. Kämpän kupeelle oli yöllä ilmestynyt teltta ja samanlainen Sarviojan toiselle rannalle, mutta teltassa olijat vielä uinailivat, kun me aamulla jatkoimme matkaa. Sarviojan kämpän pihamaalla pääsimme yhteiskuvaan avuliaan yksivaeltajan napatessa pari otosta.

 

Tästä matkailimme Ukselmakuruun. Ylempänä kurussa on varsin karut näkymät.

Sitä myöten kuljimme rauhallisesti Pirunportin tuntumaan. Sinne jätimme rinkkamme ja nousimme Ukselman laelle. Sää tässä meitä suosi. Oli melko kirkasta eikä tuullut nimeksikään. Lakitasanteella oli yksittäinen sarvekas paikallinen asukas.

Laelta oli upeat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Alakuva on länteen.

Tämä taas pohjoiseen. Taustan tunturi on Ruopimapää.

Koillisessa erottuu mm Kuikkapään kyömy ja Hirvaspäitten lakia.

 

Ukselman poro saattoi ihmetellä, kuten minäkin, itäkaakosta pyyhältävää suurehkoa lentokonetta, jota saattoi ylempänä hävittäjä. Saatettava saattoi olla pommikone tai tiedustelukone ja uskaltaisin väittää hävittäjän olleen Suhoi 27. Länsi-Luoteessa olevaan pilviharsoon koneet katosivat. Sinne suuntaan maisemia ihaili vaelluskaverinikin, mutta kuvanottohetkellä sai puhelimeensa Dna:lta hyvän matkan toivotuksen Venäjälle.

Pirunportin suulle olivat rinkat jääneet odottelemaan. Ne aseteltiin taas matkakuntoon.

Louhikko ylitettiin onnistuneesti. Sen niskalla kamera oli taas ahkerassa käytössä.

Jälleen kerran päästiin ihailemaan portilta Muorravaarakan laaksoon avautuvaa näkymää.

Alaosassa porttia oli vielä melkoisesti lunta. Paksuutta saattoi olla reilut parikin metriä.

Vaikka alarinteeseen mentiinkin, niin meidän ikäisemme vaeltajat kaipaavat siinäkin tauon paikkoja.

Muorravaarakan ruoktulla oli jonkin verran väkeä. Vastaamme tulivat joella varauspuolen yöpymiskumppanimmekin. Iltaa kulutimme ylävirran puoleisen katoksen tuntumassa tulilla.

 

Poutainen ilta tummeni jo aikaisin elokuun tapaan.

Lauantaina 19 päivänä olikin säätyyppi muuttunut. Selänteet olivat pilvessä ja satoikin vähän. Sää näytti melko toivottomalta. Olimme heittäneet arpaa, lähdemmekö Anterinmukkaan saunomaan vai ei ja säätyyppi ilmoitti että ei. Yöpymiskumppanimme lähtivät kuitenkin tähän säähän tavoitteenaan nousta Lumikurua Ukselman taakse ja sieltä Paratiisikuruun. Mekin lähdimme verryttelemään Tiyhtelmän varteen ja nousimme lähdelammelle saakka. Pilvi sakeni siellä niin, ettei näkynyt edes viidenkymmenen metrin päässä ollutta vastarinnettä. Alas laskeutuessamme sää selkeni. Tässä puolivälissä laskeutumista sumu on jo melkein kaikonnut.

Uskomattoman nopeasti ilma poutaantui ja aurinko pilkisti esille. Ennen kämpälle tuloa näytti Pirunportin suunnalla jo näin hyvältä.

Aterioinnin jälkeen käväisimme Muorravaarakan alajuoksun puolella olevilla Joutsenlammilla jaloittelemassa. Kaimani sai kameraansa pilvien lomasta hienot värisuihkut maisemaa värittämään. Sollanpää taustalla.

Paikka on varsin hieno kolmen pienen lammen yhdistelmä, joiden välillä on "pienois-punkaharjut".

Säätieteilijät eivät olleet tahtoneet kyetä oikeastaan koko kesänä laatimaan pitemmälle luotettavia ennusteita. Nytkin ne vaihtelivat laidasta laitaan muutaman tunnin välein. Niiden perusteella muutimme kuitenkin suunnitelmiamme. Seuraavaksi yöksi menimmekin varaamaamme Muorravaarakan vanhaan ruoktuun viettämään nostalgista iltaa ja yötä. Ensin istuskeltiin iltaa ruoktun edustan tulipaikalla. Kaima hymyilee veistämälleni lettulastalle. Muotoilussa taisi olla viimeistelyn tarvetta.

Kammissa oli kamiinan yläpuolella lappu, jossa varoiteltiin siinä olevasta reiästä. Emme kamiinaa tarkemmin tutkineetkaan, vaan virittelimme tulen takkaan. Se veti huonosti ja katon yläosiin jäi savu leijumaan. Tunnelmaa se kuitenkin loi.

Sunnuntaina luvassa olevien sateiden vuoksi päätimme kulkea Jyrkkävaaraan. Aamulla alkuun vettä vihmoikin, mutta se loppui kymmeneen mennessä ja sää nytkin yllättävän pian selkeni. Matka joutui alavirran suuntaan joutuisasti, vaikka polulla pehmeikköjä onkin. Ensimmäisen tulipaikan kohdalla oli runsaasti hillaa, josta saimme sopivaa puuron kuorrutusta. Näkymät Sollanpään suuntaan olivat Yläjängän suvannoilla jo kovin poutaiset.

Nuotion kämpän tulipaikalla, jota nykyisin Muorakanmutkaksi nimitetään, oli jokseenkin loppuun lahonneet istuinpuut. Ne samat puut olivat siinä jo nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Tulipuita ei oltu paikalle toimitettu, mutta kivikehässä oli 70-80 sentin mittainen puolentoista tuuman PVC-muovinen putki, jonka tarkoitusta en kyllä ymmärtänyt. Otin sen mukaani ja vein Jyrkkävaaraan ja roskalaatikkojen viereen. Tulipaikalla kuitenkin taukoiltiin.

Harrijoen ylityksen jälkeen mönkijäjälkiä tuli vastaan. Olin niitä pannut merkille Muorravaarakan ruoktunkin tuntumassa useita  sinne tänne suuntautuvia. Jyrkkävaaraan nekin jäljet lopulta johtivat jos kohta alueella oli ajeltu laajalti. Kämpällä saimme kuivatella kamppeitamme rauhassa, sillä muita ei paikalla ollut eikä sinne tullut.

Seuraavana aamuna päätimme suunnata kohti Aittajärveä, koska ennusteiden mukaan runsaiden sateiden ennustettiin alkavan illalla ja jatkuvan pitkään. Lähdimmekin kohti karttaan merkittyä kahlaamoa, jota en aiemmin ollut käyttänyt. Sinne haarautui karttaan merkitty polku. Haaran löysimme helposti, mutta polkua ei ollut helppo seurata, sillä mönkijä oli sotkenut sen alleen. Sitten kävikin niin, että emme havainneet missä se erkani mönkijän jäljestä ja renkaiden uraa seuratessamme tulimmekin Muorravaarakkajoen rantakosteikkoihin. Sopivan ylityspaikan silti löysimme melko läheltä Muorakanmutkaa. Kuvassa olemme jo joen yli päässeet ja vaihdamme sopivammat kulkujalkineet alle.

Pääsimme pian länteen suuntaavan poroaidan varteen, jota seurailimme Ahmajärvelle saakka. Siellä sää viileni nopeasti. Pidimme taukoa järven koilliskulmalla.

Laskeuduimme tästä alas Kuotmutille ja suunnistimme järven itäpäästä Suomujärven tulipaikalle, jossa pidettiin ateriatauko.

Pian olikin kohdalla Aittajärven kahlaamo. Loppuilta kului rannassa puulaavulla lettukesteissä. Sitten alkoi se luvattu sade.

Sade rummutti teltan kattoon koko yön, mutta aamulla laantui siinä määrin, että saatoimme leirin purkaa. Sitten autoon ja mukava minivaellus saatiin päätökseen.

Kaimalla oli puhelimessaan sovellus, josta saatiin kokonaismatka reitille. Sen mukaisesti 65 km oli kierroksella pituutta ja kokonaisnousua hiukka vaille 1800 metriä. Kun laite kuitenkin mittaa kuljettua matkaa kymmenen metrin välein, niin todellisuudessa matka taisi olla hieman pitempi. Korkeusmittari taas näytti siltä, että Aittajärven parkkipaikan kohdalla olisimme jääneet leijumaan kuutisen kymmentä metriä lähtötasoa ylemmäksi, mutta kun ottaa huomioon että satelliitti joka avaruudessa kiitää huimaa vauhtia ja antaa signaaleja puhelimeen, niin virhe oli melko pieni. Oltiin siihenkin antiin tyytyväisiä.