Kirjoittaessani tätä 1.7.2022, on useana päivänä telkkarin uutislähetyksissä ja muussa mediassa  oltu huolissaan, että luonnostamme on kadonnut monia lajeja. Erityisesti metsäluontoa on haluttu tästä syystä suojella. Tässä yhteydessä on mm vedottu siihen, että metsää hakattaessa ns hiilinielut vähenevät. Varmaan useilla asiantuntijoilla on kunnolliset perustelut huolilleen, mutta yleisesti voin sanoa, että luettavissa ja kuultavissa on paljon sellaista, joka ei alkuunkaan pidä paikkaansa.

Esimerkiksi metsän "monimuotoisuus" ei automaattisesti synny sillä, että joku palsta jätetään kokonaan koskemattomaksi. Onnistuuko sellainen rauhoittaminen, riippuu täysin siitä millainen sen pohja on, ja millainen puusto siinä kasvaa. Esimerkiksi kuusi on ympäristölleen niin voimakas lajike, että pintajuurisena se imee kaiken ravinnon ja kosteuden laajalta alueelta. Suuren kuusikon maapohjassa ei ole juuri muuta nähtävissä kuin ruskea neulasmatto ja sen monimuotoisuuden kato.

Luullaan myös, että kun metsää kaadetaan, niin se peruuttamattomasti tuhoaa ainakin sen monimuotoisuuden. Runsaat 200 vuotta sitten tervanpolttoalueilla männyt oli kaadettu etelä-rannikolta aina osapuilleen Oulun tasolle saakka. Kun venäläinen taiteilijaksi naamioitunut vakooja 1800 luvun alussa tutki hyökkäysuria ja maalasi reitiltään akvarelleja nykyisinkin tunnistettavista paikoista, niin näkymät ovat outoja puuttomuuden vuoksi. Samoihin aikoihin Etelä-Pohjanmaalla ylistarolaiset joutuivat pyytämään maaherralta lupaa vetää kantoja maasta, kun polttopuuta ei tahtonut olla. Metsät oli tuhottu.

Kului noin 70 vuotta. Preussin ja Ranskan sodan jälkimainingeissa sahatavaran kysyntä alkoi ja puuta oli jälleen saatavissa Suomen metsistä, vaikka minkäänlaista istutusta ei tietenkään ollut. Niin ja ne monimuotoiset lajikkeet seurasivat muun kasvun mukana.

Evoluutioon kuuluu niiden lajien häviäminen, jotka eivät pysty mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin. Kovinkaan paljon emme voi vaikuttaa tähän kehitykseen. Luonnon tuhoaminen piittaamattomuuden tai lyhytnäköisen voiton toivossa ei tietenkään ole järkevää, mutta emmehän me suomalaiset tervanpolttoaikojen ja kaskeamisen jälkeen näin ole menetelleetkään.

Kokonaan toisenlainen asia on huonolla suunnittelulla aiheutettu luontokato. Olen keskittynyt tällä sivustolla pääosin Saariselkään. Nyt on nähtävissä, mitä tupaverkoston luominen vuodesta 1965 alkaen on saanut aikaan. Se on keskittänyt kulkemista ja kämppien välille on muodostunut vankka polkuverkosto. Se on monella tavalla kulunut. Kulumista on lisännyt piittaamaton mönkijöiden käyttö.  Oman osansa tähän teki suunnitelma "molokkien" kaivamiseksi muutamien kämppien läheisyyteen. Luonto-ohjelman "Järven synty" teko Muorravaarakan varressa jätti myös Suomun ja Muorakanmutkan tulipaikan välille selkeät jäljet.

Jos tupaverkostoa ei olisi rakennettu, ei kulkeminen olisi ollut niin keskittynyttä ja kuluminen ja polkujen synty paljon vähäisempää. Paljolta olisi säästytty jos puiston perustamisen jälkeen päätös puiston oman mönkijäliikenteen kieltämisestä olisi pitänyt. Niin, ja "paikallisten" suruton mönkijöiden ja erilaisten "mopojen" käyttö olisi jotenkin saatu kuriin.

Saariselkää on riistetty myös poroja ylilaiduntamalla. Siitä on syytetty mm tekoaltaiden tekoa. Olen kuitenkin liikkunut alueella paljon ennen altaiden rakentamista ja jäkälämaat oli kaluttu jo silloin silmiinpistävän vähiin.

Jos olisin päättäjä, purkaisin tupaverkoston, kieltäisin mönkijäliikenteen kokonaan paitsi pelastustehtävien osalta ja jättäisin retkeilijät selviämään omin avuin ja varustein. Se on kehittävää.

Lauantaina 19.6.2022 ajoin pojanpoikani Juhon kanssa Aittajärven parkkipaikalle illalla. Alue oli melkein autoja täynnä. Laskin niitä 34 kappaletta. Saatuamme telttamme pystyyn lähistölle, saapui jälkeemme vielä lisää pari kolme.

Aamulla heitimme rinkat selkään, kahlasimme Suomun yli ylityspaikalta ja lähdimme seurailemaan Suomun etelärantaa aina Snellmanilta tulevaa niemeä vastapäätä, jossa on tulipaikka. Ilma oli viileähkö, pilvinen mutta poutainen.

Juho suunnisti tästä kohdin kompassin avulla Kuotmuttijärvelle, jossa jälleen pantiin kahluujalkineet jalkoihin ja ylitettiin Kuotmuttioja. Järven rannan tuntumassa Juho asettautui eräälle kivelle samaan tapaan kuin isänsäkin oli tehnyt vuonna 1986.

Alakuva on Juhon isästä kesäkuun alussa, siis 36 vuotta aikaisemmin. Silloin lämpötila oli hellelukemissa. Nyt oltiin reippaasti alle kymmenessä asteessa, mutta voi sanoa vaellussään lämmön olleen ihanteellisen.

Nousimme kilometrin verran tästä Ahmajärvelle, jota nykykartoissa Helanderin järveksi nimitetään tai oikeastaan monikossa, sillä siihen luultavasti lasketaan myös eteläpäässä oleva pieni lampi.

Sen lammen kohdalle tulee luoteesta poroaita, mutta siihen on jätetty juuri lammen kohdalle aukko, josta pääsimme helposti toiselle puolelle aitaa. Seurailimme aitaa lähelle Muorravaarakka jokea ja käännyimme yläjuoksun suuntaan. Nuotion entisen kämpän harjun kohdalla on Muorravaarakassa kahluupaikka. Kahluukengät pantiin siinä jalkoihin kolmannen kerran.

Tarkoituksena oli lähteä seuraamaan Harrijoen vartta yläjuoksulle. Muutama vuosi sitten olin valinnut liian kaukana joesta kulkeneen reitin jossa oli monia hankaluuksia. Nyt halusin korjata virheeni ja oletin, että joen varressa on kova kuljettava pohja. Siinä tuli jälleen erehdys. Vajaan kilometrin verran tarvoimme upottavassa suossa, kunnes pääsimme oikealle kulku-uralle. Tähän vaiheeseen päästyämme, olikin jo päivä pulkassa ja leirin pystytyksen aika.

Maanantaina matka jatkui edelleen Harrijoen vartta, mutta käännyimme lounaaseen suuntaavalle haaralle, joka kiertyi lopulta kaakkoon Kuikkapään juurelle.

Kuikkapäältä laskee kallioportaita puro, jonka vartta nousimme ylöspäin. Alussa rinteen jyrkkyys on ikäryhmääni ajatellen kovin vaativa, mutta pinnistellen siitä jotenkin selvisin ja pääsin Kuikkapään jyrkänteiden juurelle, jossa Juho oli minua jo hyvän aikaa odotellut. Siellä sain puhelinyhteyden aviosiippaani. Hän kertoi huolestuttavia säätietoja. Alkuun oli ennusteiden mukaan juhannusviikon pitänyt olla kokonaan poutaisen, mutta parin päivän päähän olikin nyt luvassa sateita.

Kuikkapäälle noustessamme oli pilvipoutainen sää kuitenkin muuttunut puolipilviseksi ja lämpötilakin noussut noin kymmeneen asteeseen. Ryhdyimme laskeutumaan Maalpurin ojan vartta alaspäin.

Putouksella oli melko hyvin vettä.

Jatkoimme kohti Anterinmukkaa, kiertäen Rovapään eteläpuolelta. Anterinmukassa  tapasimme ensimmäiset vaeltajat sitten lähdömme. Itseasiassa kämpällä oli melkoinen väentungos. Viivähdimme siellä vajaan puoli tuntia. Kiehautimme vettä ja jatkoimme matkaa Kaarreojan varteen. Tarkoituksena oli alunperin nousta tuntureille, mutta koska sääennusteissa oli luvassa pilvinen ja sateinen sää, niin oikaisimme kohti Muorravaarakkaa. Jäimme leiriin Kaarreojan varteen parin kilometrin päähän Anterinmukasta.

Sää oli kirkastunut ja toisena vaellusyönä aurinko paistoi jo varhain aamulla, kun se ilmestyi näkyviin Rovapään takaa. Matkaa sitten jatkettiin Tiyhtelmän lähdelammelle. Sen pohjoisreunalla oli vielä paksu lumikerros.

Vastakkaisessa suunnassa oli Ukselma ja Sollanpään selänne. Tässä vaiheessa vielä harkittiin, että jatkettaisiin yli Ukselman ja jäätäisiin leiriin seuraavaksi yöksi Paratiisikuruojan varteen tai Sarviojalle.

Muorravaarakan ruoktulle tultaessa, mieli kuitenkin muuttui. Päätimme lähteä joen vartta pohjoiseen, koska jo illaksi oli luvattu sadetta. Ruokailtuamme jatkoimmekin polkua sinne suuntaan. Siinä tuli tehtyä jälleen virhe. Olin kulkenut tuon reitin viimeksi 11 vuotta sitten, enkä osannut kuvitella, miten huonoon kuntoon itärinteen lukuisat pehmeiköt olivat kulkijoiden jaloissa kuluneet. Kannattava varvikko oli kulunut pois ja muta sekä vesi olivat pinnassa. Kulku noilla kohdilla oli todella työlästä ja hidasta. Vähän sääliksi kävi nelihenkinen perhe, joka käveli vastaan ollessamme tauolla. Perheen äiti tiedusteli minulta, miten pitkä matka vielä olisi joelle. Vastasin että vajaa kilometri. Tiesin kuitenkin, että heillä olisi edessä pitkään senkin jälkeen upottavia suojaksoja edessä.

Jäimme leiriin kohta Yläjängän jälkeen. Illalla sade alkoikin, mutta pelättyä paljon vähäisempänä. Sitä jatkui hiljaisena aina aamuun saakka, mutta sitten oli poutaa. Saimme leirin ja varusteet kuivina kasalle matkan jatkuessa.

Muorravaarakka ylitettiin samasta kohdasta kuin tullessakin, mutta jatkoimme edelleen kohti Suomua. Ennen Kuotmuttiojaa alkoi jälleen sataa. Kuljimme sateen ajan pitkässä jokivarsivarvikossa, joten housut kastuivat.

Kuotmuttiojalle tultaessa sade lakkasi ja aurinko alkoi paistamaan. Karttaan merkityllä tulipaikalle saimmekin hyvässä säässä valmistaa aterian, kunhan olimme selvinneet jokseenkin huteran sillan ylityksestä. Tulipaikasta on vielä merkkinä jonkinlainen nuotiopaikka, pätkä puun ympärille kiedottua verkkoaitaa, kirveen varsi sekä lasikuitukankaan riekaleita. Ehkäpä nekin kannattaisi siistiä pois.

Tästä kuljimme Suomun varteen sekä sitä seuraillen aina Aittajärven kahluupaikalle saakka. Ylitys onnistui nytkin ja pian oltiin parkkipaikalla. Puolisen tuntia kesti kun istuimme autossa suuntana länsi. Aittajärven tie oli yllättävän hyvässä kunnossa. Se oli parempi kuin moniin vuosiin.

Kuvassa vaimoni ylittää Suomua syyskuun alkupuolella 1989. Hän oli silloin retkeillyt 22 vuotta. Nyt 33 vuotta myöhemmin kaavailemme yhdessä tehtävää vaellusta kesäkuulle. Siitä siis tulisi yhteinen 55 vuotisvaellus. Retkeilyn osaamista on vuosien myötä kertynyt.

Lueskelin UK-puiston sivua, jossa eläkkeelle siirtyvä työntekijä oli kertonut tarinaa pariskunnasta, jonka hän oli tavannut Suomun ruoktulla. Asianomaiset olivat varustautuneet Hilltonissa pidettäviin tansseihin. En nyt oikein tällä syömällä juttuun usko, mutta olen kyllä tavannut useita ihmisiä, joiden tieto ja taito ei ole ollut sillä tasolla, että voisi turvallisesti luontoon lähteä.

Kesäisin tietämättömyydestä ja taitamattomuudesta ei välttämättä kovin hengen päälle käyvää vaaraa ole, mutta talviaika on eri juttu. Eikä se kesälläkään kulku nautittavaa ole jos perustaidot ovat hukassa.

Tätä kirjoittaessani oli Ylen sivuilla juttu rovaniemeläisestä naisesta, joka piti yksinvaelluksesta. Hän halusi välillä päästä ihmisistä eroon omaan rauhaansa. Hän oli huomannut vaelluksen hyväksi keinoksi. Lyhyessä videossa hän veti talvisessa maisemassa ahkiota perässään. Olen hänen hengenheimolaisensa. Työurani aikana olin hyvin tiiviisti ihmisten kanssa tekemisissä. Oli helpottavaa päästä silloin tällöin eroon muista. Ennen matkapuhelinten aikaa oli myös erittäin rentouttavaa olla puhelimen tavoittamattomissa.

Yksinvaelluksilla  kulkija on vaaroille alttiina aivan toisella tavalla kuin muiden seurassa. Itseäni en ole pahemmin kolhinut, mutta onnestahan on paljon kiinni vaikka olisi miten varovainen. Jos liikuntakyky menee ja sattuu olemaan puhelinkatveessa, niin hukka saattaa periä. Menneiltä vuosikymmeniltä on mieleen jäänyt tapaus, jossa Sudenpesän lähellä yksinäisellä kulkijalla sateen liukastamalla alustalla oli jalka livennyt. Hän oli niksauttanut pahasti selkänikamansa paikaltaan,  joutui makuulle eikä kyennyt siitä liikkumaan. Silloin sattui hiljaisempi aika ja kesti puolisentoista vuorokautta ennen kuin joku muu sattui paikalle. Poikani venäytti muutama vuosi sitten nilkkansa Purnuojalla. Kun alkuun ei ollut selvillä oliko siinä murtuma vai ei, niin kiivaasti mietin mitä tehdään jos pahasti kävi.

Aina silloin tällöin on talvella joku nääntynyt ja paleltunut. Viimeksi kuluvana talvena jotakin naishiihtäjää etsittiin ja hän löytyi kuolleena. Julkisuuteen ei ole kerrottu kuolinsyytä. Hänen mainittiin olleen kokeneen hiihtäjän.

Kokemuksesta hiihdosta on tietenkin hyötyä silloin, kun edetään suksilla vaelluksella, mutta sen lisäksi pitää osata monta paljon tärkeämpää seikkaa. Pitää tietää oikeasta pukeutumisesta, välttämättömistä varusteista sekä miten yövytään  ulkona ääriolosuhteissa. Vaikka olisi suunnitellut etapit tupien varaan, niin aina se ei välttämättä onnistu. Suunnistustaito on pakollinen ja kyky selvittää ilmansuunnat silloinkin, kun kompassi, gps tai kartta ovat hukassa.

Olemme vaimoni kanssa sitä ikäluokkaa, jotka ovat joutuneet lapsesta saakka käyttämään kaikenlaisia käsityökaluja. Osaamme käytellä niin sahaa, kirvestä kuin puukkoakin. Näemme myös oitis metsässä mikä puu palaa ja mikä ei. Nuotion rakentamisessakin on omat niksinsä. Ilman näitä taitoja ei oikein vaativille vaelluksille ole syytä lähteä. Kannattaa harjoitella.

Ensiaputaidot ovat myös hyvää pääomaa. Kursseja pidetään ja on syytä harjoitella  niiden ulkopuolellakin. Silläkin saralla on kehitystä ja uusia niksejä.

Sitä mukaa kun retkeilyharrastus on lisääntynyt, on myös myynnissä olevien tarvikkeiden määrä kasvanut räjähdysmäisesti. Paljon siellä on turhakkeita, mutta runsaasti myös näppäriä ja hyviä keksintöjä.

Saariselkä on suurpetoaluetta. Kannattaa miettiä miten menettelee jos sellainen eläin sattuu yllättäen kohdalla. Eivätkä ne ole ainoita. Äkäinen hirvas joskus yllätteli päälle ja samalla mielenlaadulla varustettu hirvikin on kohdalle sattunut.

Mitä paremmin varautuu, sen antoisampaa on kulku.

Varhaisimpia muistikuviani lapsuudestani ovat Helsingistä Tarkkampujankadun kotini ikkunalaudalta. Siellä tepasteli puluja, joista olin kiinnostunut. Lähistölle pudonneen lentopommin räjähdys pelotti ne siivilleen. Sillä kerralla en ennättänyt äitini kanssa pommisuojaan.

Veneillessäni Luirojokea ohi Uulalan erämaatalon, olen aina muistanut vuoden 1943 venäläisten partisaanien raukkamaisen teon. He ampuivat talossa olleen ainoan ihmisen Brita Hanna Maggan.

Taistelukertomuksessa murhatyö muuttui partisaanien sankarilliseksi taisteluksi. 5 sotilasta ja kymmenkunta taisteluun osallistunutta siviiliä surmattiin ja tuhottiin valtavasti kalustoa. Suomalaiset siviilitkin siis osallistuivat taisteluun partisaaneja vastaan ja ampuivat minkä ehtivät talon ampumaluukuista. Luultavasti vähän ennen hyökkäystä paikalle autolla ajaneet saksalaiset sotilaatkin surmattiin. Talossa ei ole ampumaluukkuja eikä kukaan saksalainen ole taloa nähnyt, ellei sitten ole sodan jälkeinen retkeilijä.

Olen miettinyt, että miten kukaan voi kehdata pitää rintapielessään kunniamerkkejä tämänkin "taistelun" kunniaksi.

Öistä näkymää Luirojoelta Uulalan edustalta.

Euroopassa soditaan. Parikymmentä vuotta takaperin en voinut kuvitellakaan, että tämä olisi mahdollista. Menetelmät ovat kuin kopioita menneisyydestä. Venäjän mukaan kyse on erikoisoperaatiosta, jolla turvataan rauhaa.

Olen itse ollut rauhanturvaajana. Silloin ei tuhottu sairaaloita, taloja eikä omaisuutta, ei hyökätty siviilien kimppuun eikä pyritty herättämään tällä tavalla kauhua ja antautumismielialaa.

Nämä menetelmät olivat venäläisten työkalupakissa toisen maailmasodan aikana Suomen rintamalla ja valitettavasti sama toistuu nyt Ukrainassa kuin myös vähän aikaisemmin Syyrian sodassa.

Tänään kuulin saamelaisten neuvoston pidättäytyneen Venäjän hyökkäyksen arvostelusta sillä perusteella, että Venäjän puolen saamelaiset voisivat osallistua neuvoston työskentelyyn. Toivottavasti päätöksentekijät osaavat hävetä.

 

Eletään helmikuuta vuonna 2022. Neljään vuorokauteen en ole nukkunut käytännössä lainkaan. En ole kyennyt makaamaan selälläni enkä kyljelläni. Eilen illalla sentään kykenin torkahtamaan kaksi tuntia ja aamuyöllä peräti neljä. Olin perjantaina 11.2 hiihtämässä Teivaalan harjulla. Latu oli hyvä ja keli erinomainen. Luistavat olivat myös hiihtokenkäni. Laskeutuessani varovaisesti alas Teivon raviradan parkkipaikalle tulevia rinneportaita, jalat kuitenkin heilahtivat alta ja rämähdin selälleni. Pompin 6-7 metriä portaita alaspäin. Saatuani vihdoin viimein hitusen ilmaa vedettyä sisälleni, kokoilin itseäni ja pääsin porraskaidetta nojaillen alas sekä aviosiippani kuljettamana terveyskeskuksen ensiapuun.

Siellä todettiin, että suorittamani omaperäinen luun tiheysmittaus onnistui hyvin. Ei suurempia murtumia, happisaturaatio kohdallaan ja pään tilannekin ennallaan  yksinkertaiselle ihmiselle sopivalla tasolla.

Neljä vuorokautta on mennyt seisaallaan tai istualla. Nyt on muutosta havaittavissa. Kyllä minusta luultavasti vielä vaeltaja saadaan.

Saariselällä on nyt lunta noin 90 senttiä. Se ei ole kantavaa, vaikka aiemmin onkin ollut leudompaa. Kyllä pehmeässä voi hyvin edetä jos on kunnolliset sukset, mutta moni ei tule ajatelleeksi, että pehmeydessä on muitakin ongelmia.

En ole aiemmin kirjoitellut vuoden 1998 talven vaelluksestani, koska siitä ei paljon kirjoitettavaa ole. Se oli nimittäin kahden vuorokauden mittainen.

Maaliskuun 26 päivänä ajoin vaimoni kanssa illalla Kiilopäälle. Purimme varusteet autosta ja lähdimme heti liikkeelle. Selvää kelkkauraa myöten vedin varusterekemme Suomun ruoktulle. Avoin puoli oli tyhjillään ja yövyimme siellä.

Seuraavana päivänä jatkoimme aamusta eteenpäin. Ylitimme Suomun parin kilometrin päästä ja jatkoimme kohti Salonlampea. Tässä kohdin poljettu kelkkaura nousi kohti Vintilää, mutta Suomun vartta alaspäin oli vain vanha kelkan jälki, joka lumen peittämä. Lammelle tulimme kuitenkin joutuisasti. Siitä kelkka oli lähtenyt nousemaan Vintilänojan vartta ylöspäin, mutta me suunnittelimme jatkavamme edelleen Suomun vartta.

Lunta oli paljon. Salonlammella oli siihenkin aikaan tulipaikka vaikkei laavua ja puusuojaa vielä ollutkaan. Tulipaikasta ei ollut nähtävissä pienintäkään merkkiä. Jatkoimme kohti Kotaköngästä. Vähän matkan päässä tulimme porojen tekemille kiekeröille. Niistä saattoi päätellä, että lunta oli noin 120 senttiä ja poroillakin oli ollut hankalaa jäkälää kaivaessaan. Siinä kohden oli myös makuuksia, joissa lumi oli vähän kovettunut.

Kotakönkäälle tullessamme, saatoimme todeta että tulipaikka oli sielläkin ainakin metrin syvyydessä. Kun tarpominen oli melko hidasta, päätimme palata porojen kiekeröille. Siellä onnistuimme pystyttää telttamme niiden kovettamalle alustalle, mutta muuten oli hankalaa lumen pehmeyden ja paljouden vuoksi.

Onnistuin sentään riipimään joitakin kuivia kuusen alaoksia, joista saimme pienet tulet kiekeröihin, sulatettua lunta ja kuumaa juotavaa. Oli melko kova pakkanen. Yöllä se paukutti metsää ympärillä.

Aamulla mietimme mitä tehdä. Totesimme, että suunniteltua reittiä ei niissä olosuhteissa alkuunkaan voi toteuttaa. Päätimme palata. Suomun ruoktulla viivähdimme ja kuvasin sen tuntumassa, kun pakkanen lauhtui tiheäksi lumisateeksi. Vastasataneessa lumessa tarvoimme Kiilopään parkkipaikalle, sulloimme varusteet autoon sekä suuntasimme sen keulan kohti etelää.

Vannoin etten pehmeän lumen aikaan enää matkaan lähde. Sitä lupausta en ole pitänyt.

Asun nykyisin Ylöjärvellä. Olen seuraillut päiväkotiryhmien toimintaa, jossa hyödynnetään metsäistä lähimaastoa. Siellä turvaliiveihin sonnustautuneet ryhmät kesät talvet touhuavat innokkaasti. Ohikulkiessa voi aina todeta, että hauskaa on ja ajankulua riittää, vaikka alueella ei minkäänlaisia "laitteita" olekaan. On jokseenkin varmaa, että kasvaessaan nämä tulevaisuuden lupaukset viihtyvät silloinkin luonnossa ja jopa paremmin kuin vanhempansa tai isovanhempansa. Monet heistä myös varmaan ymmärtävät aikuisena, että viihtyäkseen ei maastossa tarvita kovinkaan paljon palveluita.

Joku Kiilopäällä lomaansa viettävä valitti puiston sivuilla, että talvisia kävelyreittejä ei alueella ole ja että siellä palvellaan etupäässä vain hiihtäjiä ja maastopyöräilijöitä. Asianomainen olisi mielellään käynyt Sivakkaojan laavulla makkaraa paistamassa, mutta reitti sinne oli mutkainen ja huono kävellä. Kyllähän massamatkailualueella voi olla vaikka millaista tarjontaa, mutta jonkinlaisia rajoja varmaan on ja ensimmäiseksi tulevat mieleen lisäkustannukset jos erikseen poljetaan vain kävelijöille tarkoitetut reitit. Niitäkin pitää kunnostaa päivittäin varsinkin jos lunta sataa tai tuulee.

Kuva on läheltä mainittua Sivakkaojan laavua. Täytyy kyllä todeta, että alueen ladut ja niiden kunnossapito on huippuluokkaa.

Kaikki eivät näitäkään hienoja palveluita tarvitse. Mieleeni muistuu vuosi 1993, jolloin aviosiippani kanssa hiihtelin Sotavaarajoen vartta alajuoksun suuntaan. Oli hieno aurinkoinen talvipäivä ja kulku-uran vieressä koskematon lumi hohti. Muutkin olivat reittiä käyttäneet, joten oli helppo edetä. Silloin tällöin oli lumessa ladun vieressä outo jälki. Joskus sitä oli vain muutaman metrin matkalla, mutta sitten se saattoi jatkua kymmeniä metrejä. Emme käsittäneet mikä sen on jättänyt.

Porttikosken kämpällä tavoitimme tekijän, noin 3-4 vuotiaan pojan, jolla oli muovinen telaketjutraktori. Hän oli ajeluttanut leluaan lumessa, istuessaan vanhempiensa vetämässä pulkassa.

Punaiseen pulkkaan oli ruuvattu kiinni lyhyehköt sukset pohjaan ja mm selkänoja ja muutakin fiksua rakennetta.

Pulkka on pystyssä taustalla Porttikoskella. Mieleeni pulpahti, että traktorimies taitaa nykyisin olla hieman yli kolmenkymmenen ja hänen vanhempansa lähentelevät 60 vuoden ikärajaa. Niin, ja itse taidan olla vanhuudenhöperö.

 

Telkkarissa menee Peltsin uusi luonto-ohjelma. Yhdessä jaksossa hän parin miehen kanssa tekee retken suksien ja ahkioiden kanssa Kemihaaroista Korvatunturille ja sitten Nuortin varteen. Kuvauksen aikana oli selkeä pakkassää, kuvaus oli upeaa ja näkymät hienoja. Etenemisen kannalta katsoen huonoa oli pehmeä lumi. Etapit olivatkin melko lyhyitä.

Tähän kylläkin vaikutti se, että sukset olivat porukalla sopimattomat. Silloin kun on maastossa painumaton lumi, pitää suksella olla paitsi leveyttä myös mittaa. 2,50 metrinen ehkä riittää keveälle, mutta painavampi vaatii pitemmän. Se ehdottomasti kannattaa kokeilla ennakkoon. Nähtävästi asianomaiset eivät olleet suksiaan vastaavissa olosuhteissa kokeilleet.

Porukalla näytti olevan yleisimmin käytössä oleva ahkiomalli. Ne oli pakattu liian korkeiksi ja tästä syystä painopiste oli ylhäällä. Sillä ei tietenkään ollut merkitystä silloin, kun mentiin osapuilleen tasamaata, mutta Nuortin kanjonissa näytti olevan työlästä.

En missään tapauksessa itse lähtisi tuon mallista ahkiota vetämään. Se uppoaa pehmeässä syvälle ja kitka on suuri. Silloinkin kun lumi kantaa paremmin, se on aivan onneton jos edetään rinteillä sivuttain. Yllätyin myös siitä, että se ohjautui melko huonosti.

Kannattaa askarrella itse ja rakentaa vähän leveämpi, joka pysyy sen takia paremmin pystyssä ja johon saa taakan rakennettua siten että painopiste tulee mahdollisimman alas. Jos alle panee leveydeltään kymmensenttiset sukset, niin se liukuu lumen pinnalla niin kevyesti, ettei sitä vetäessä juuri huomaa. Omassa reessäni oli vanhat kuntohiihtäjän sukset. Ei sekään silti pehmeässä sanottavasti uponnut. Valitettavasti jouduin sen tilan puutteen vuoksi jättämään kun muutin asumaan toiselle paikkakunnalle. Nyt pitäisi askarrella uusi.

Toisaalta jos aikoo pysyä Saariselän alueen lukuisilla kelkkaurilla, niin on aivan sama millaiset ovat sukset ja perässä vedettävä laite.

Ei hiihtovaelluksen tarvitse suinkaan olla raatamista. Etukäteissuunnittelu ja kokeilu maksaa vaivan.

 

Eteläisin Luulammista päivällä ja illalla vuonna 1961. Tätä kirjoittaessani on kuvien ottamisesta kulunut 60 vuotta. Alue oli kovin rauhallinen. Silloin ei ollut tietoakaan Kiilopään eräkeskuksesta eikä Saariselän retkeilykeskuksesta. Alueen keskuspaikka oli Laanila.

Suomen Ladun rakentama eräkeskus olisi säästänyt Kiilopäätä ja sen lähiympäristöä suuresti, jos rakenteet olisi tehty lähemmäksi nelostietä, vaikkapa Kakslauttaseen. Kiilopään juurelle tulo oli virhe.

Luulammelle rakennettiin ensin taukotupa. Nyt se palvelee Karapuljussa autiotupana. Kuva on vuodelta 2019.

Luulammelle rakennettiin tämän yksinkertaisen taukotuvan sijaan rakennus, jota ajateltiin käytettävän myös kahvilana. Rakennusmateriaali vietiin lammelle koneella, joka jätti Kiilopään pohjoisen selänteen rinteeseen valtavan jäljen. Myöhemmin uraan rajattiin "tutkimusta" varten alue, jossa seurattiin miten luonto korjaa vaurion.

Ei luonto sitä korjannut. Rinteessä oli vuosien mittaan monenlaista "polkutyömaata". Olisi luullut, että tästä alueen vastaavat olisivat ottaneet jotakin opikseen. Ei kovinkaan suuria hoksottimia olisi vaadittu, että näkisi kuinka helposti ohut tunturin pintakerros vaurioituu. Valitettavasti sitä ei ole nähty vieläkään.

Luulammen kahvilan yrittäjäkunnan tiheä vaihtuvuus ehkä kertoo siitä, että onko Luulammen seutu muutenkaan sellainen, että se vetäisi taloudellisesti riittävän suurta asiakaskuntaa.

Luulammen voisi maisemoida entiselleen. Jos ulkoilijoita varten haluttaisiin Kiilopäälle joku erillinen kahvila rakentaa, niin länsiterassin tien varrella on hyviä näköalapaikkoja lännen suuntaan.

 

Julkinen keskustelu susista on jälleen käynnistynyt marraskuun alussa 2021, kun maa- ja metsätalousministeri väläytti että kahdellekymmenelle sudelle myönnetään kaatolupa.

Retkeilijän kannalta katsottuna kiinnostaa eniten, että onko suurpeto vaarallinen rinkkaa kanniskelevalle.

Olen seurannut kannanottoja vuosia, eikä niiden taso ole kohonnut kovinkaan korkealle. Jankutetaan yksinkertaisia asioita eikä luodata ongelmaa syvemmin.

Esimerkiksi hokema "susi ei ole tappanut ketään sataan vuoteen" kolisee tyhjyyttään. Tämän yhteydessä olisi kannattanut mainita, että 1900 luvun alkupuolelle tultaessa sekä sudet että karhut oli ahdistettu itärajan tuntumaan, eikä näinollen kovinkaan suurta todennäköisyyttä ollut petovahingoille. Viimeiset 100 vuotta ilman ihmisvahinkoja ei siis kerro yhtään mitään esimerkiksi susien vaarallisuudesta,

Petojen aiheuttamat vahingot tiedostettiin nelisensataa vuotta takaperin. Silloin valtiovalta määräsi niiden lukumäärää vähennettäväksi, koska vahingot pienensivät verokertymää kotieläinmenetysten myötä. Susien ja karhujen metsästys ei silti pariin sataan vuoteen onnistunut. Menetelmät olivat kehnot ja suurin osa ihmisestä pelkäsi suurpetoja. Pedot yrityksistä huolimatta lisääntyivät.

Kotieläinten menetysten lisäksi sekä karhut että sudet raatelivat ihmisiäkin. Eräänlainen "villiintyminen" liittyy Suuren Pohjansodan aikoihin käytyyn Napuen taisteluun vuonna 1714. Sen jälkeen taistelupaikalle jäi suomalaisia ja ruotsalaisia kaatuneita runsaat 2600 ja venäläisiä hieman yli 400. Napuelta ei löytynyt enää ihmisiä, jotka olisivat ennättäneet haudata ruumiita ja sudet kävivät niiden kimppuun. Ihmisliha maistui ja sudet alkoivat parveilla asumusten ympärillä ja odotella ulko-ovilla. Ne saivatkin saaliikseen etupäässä lapsia mutta myös aikuisia. Tästä voisi päätellä, ettei sudenkaan kieli ole tuohesta.

Ehkä pahin yksittäisen suden aikaansaama vahinko 1700 luvulla sattui vuonna 1758 Kurikassa, jossa vesikauhuinen susi pääsi puremaan 13 ihmistä, ennen kun eräs renki sai sen lyötyä hengiltä halolla. Yhdeksän pureman saanutta kuoli.

Virallisen tilaston mukaan sata vuotta myöhemmin vuosina 1858-1862 pedot tappoivat Suomessa lähes 3000 hevosta, yli 4500 lehmää, yli 3000 poroa ja melkein 26.000 lammasta. Samaan aikaan kaadettiin noin 700 karhua ja 3400 sutta, mutta petojen määrään nähden tämä oli melko tehotonta.

1880 luvulle tultaessa erityisesti sudet lisääntyivät. Laskeskelin sanomalehtiuutisista vuosilta 1880-1881 parikymmentä lasta, jotka olivat joutuneet suden hampaisiin jopa kotipihoiltaan ja monia "vähältä piti"  tapauksia. Näissä vähäisissä uutisissa oli koskettavaa tekstiä. Jossakin tapauksessa oli löytynyt suden jäljiltä vain vähäinen vaateriekale ja pieni puukenkä. Aikuiset näinä kahtena vuotena näyttivät selvinneen hengissä, mutta heillä oli ahdistelutapauksissa joka kerran jotakin kättä pidempää apunaan.

Vuotta paria aikaisemmin aikuisiakin joutui susien hampaisiin, mutta useimmiten he selvisivät ahdisteluista. Sitä vastoin lapset olivat vaaran alla. Ynnäilin 1877 vuodelta seitsemän lasta tulleen syödyksi Tampereen tuntumasta ja erikoisuutena Ylöjärveltä pari tapausta, jossa susi oli siepannut uimassa olleen pojan vedestä.

Huomiotani kiinnitti 6.7.1877 myös Ylöjärvellä sattunut tapahtuma, jossa susi valitsi kolmesta vaihtoehdosta, kahdesta aikuisesta, lammaslaumasta ja viisivuotiaasta tytöstä kohteekseen jälkimmäisen. Ehkäpä susi oli päässyt ihmislihan makuun ja kohde valikoitui sen mukaisesti. Useimmissa lehtien numeroissa oli uutisia susien aiheuttamista vahingoista ja kolumneissa tunnettiin kansallista häpeää siitä, että varsinkin pienet lapset olivat niin lukuisasti uhreina.

Nähdäkseni vuonna 1882 alkoi petojen tehometsästys, joka lopulta siirsi pedot itä-rajan tuntumaan.

Nykyinen petokanta on pieni verrattuna 1800 luvun lukemiin eikä ihmisvahinkoja ole ollut. Se on tärkeä tekijä. Jos aikaisempien vuosisatojen tapahtumista jotakin voi päätellä, niin silloin kun pedot pääsevät ihmisen makuun, on leikki kaukana.

Kuluvana syksynä on uutisoitu tekojärvillä Lapissa useita kymmeniä havaintoja susista ja runsaasti porovahinkoja niiden jäljiltä. Tähän saakka Saariselän alue on ollut melko lailla susista vapaata vyöhykettä, mutta toki aiemminkin on talviaikaan susia nähty. Kyllä ne sieltä häviävät mutta rajan takaa tulee aina uusia.

En jaksa uskoa, että sudet olisivat aikojen myötä "sivistyneet" niin, etteivät ne katselisi ihmistä edelleenkin ravinnon lähteenä, varsinkaan kun ne ovat viime vuosien saatossa oppineet ettei ihmistä oikeastaan tarvitse pelätä. Silloin tällöin tapahtuva metsästys olisikin suotavaa. Oppi ihmispelosta menee perille vain sitä kautta.

UK-puisto julisti kilpailun lokakuulla 2021 parhaasta ideasta roskaamisen vähentämiseksi. Tarkistaessani tänään puiston sivustolta 20.10 vastauksia, oli niitä kertynyt 80 kappaletta. Valtaosa oli tullut asiallisilta vaellusharrastajilta. Ytimenä vastauksissa oli , että mitä maastoon tuodaan, niin se myös viedään pois.

Pohdin, että miksi Saariselän alue oli pitkään paljon siistimpi silloin kun retkeilyn siellä aloitin. Mutu-tuntumalla väitän, että vaeltajia oli vähintään saman verran kuin nykyisinkin, joten jätteitäkin olisi pitänyt kertyä. Yhtenä syynä tähän voi olla se, että pakkausmateriaalit valtaosaltaan olivat silloin poltettavia.

Ehkäpä alueen harvalukuiset autiotuvat koettiin myös arvokkaiksi ja käyttäjät koettivat pitää niistä hyvin huolta. Tietenkin silloinkin oli piittaamattomia, mutta valtaosa kulkijoista siisti huolimattomien jäljet ja palaute kämppäkirjoissa oli niin sapekasta, että hyvin harva uskalsi jättää siivotonta jälkeä.

Nykyisin makkilaatikot vessoista kuljetetaan maantien varteen. En ole lainkaan varma onko se kovin järkevää. Kunhan lapion kanssa hetki heilutaan, niin jätteet voivat rauhassa maatua riittävän syvällä kuten kuvan vanhassa Hammaskodan "vessassa".

Metsähallitus on koettanut tehdä retkeilystä alueella mahdollisimman helppoa. Maastoon on ajettu mönkijöillä joko tarkoituksellisesti tai tarkoittamatta nopeakulkuiset kulku-urat. Tästä syystä suunnistamisestakaan ei juuri tarvitse huolta kantaa, jos urilla pysyy. Tämä on tuonut maastoon sellaista väkeä, joka koettaa napata vain mansikat täytekakusta ja vähät välittää mistään muusta. Lähinnä nämä esittävät vaatimuksia, koska "veronmaksajina" luulevat olevansa oikeutettuja vaikkapa sävyyn "...Metsähallituksen virkamiehen pitäisi paremmin pestä saunan lauteet..."

Joku koetti hiljakkoin vaatia mm uutta siltaa Harrijoen ja Muorravaarakkajoen risteykseen. En jaksa käsittää näitä ihmisiä. Osa retkeilyn hauskuudesta on, että ratkaisee eteen tulevat ongelmat itse, mm jokien ylitykset.