Myöhäissyksy on vaelluksien kannalta katsoen epävarmaa aikaa. Lokakuulla ei juuri kannata lähteä pitemmälle jalkaisin, sillä  lumisateet saattavat yllättää. Joku porukka jäi kerran Muorravaarakan ruoktulle lokakuun puolivälissä, kun satoi lyhyessä ajassa puolisen metriä lunta. Ruoktulla oli siihen aikaan ns erämaapuhelin, jolla he saattoivat pyytää apua. Heidän poissaamisensa oli kuitenkin työn ja tuskan takana, sillä lumi ei kantanut moottorikelkkoja, vaan ne aurasivat sitä edellään. Kannattaa siis pitää varansa.

Onkin syytä rauhassa odotella, että selviää milloin voi panna sukset jalkaan. Sillä välin voi tehdä suunnittelutyötä, kehitellä ja parannella varusteita ja muuta tarpeellista rekvisiittaa.

Itse olen aina syksyisin luonut suunnitelmia seuraavasta retkestä ja valmistellut sitä varten tarpeellisia välineitä. Nykyisin on retkeilyvälinepuolella ostettavaksi tarjolla melkein mitä hyvänsä, mutta oma hauskuutensa on omissa kehitelmissä.

Alakuva on heinäkuulta 1963. Se on otettu Rautuojan varrelta.

Keskellä maassa istuva mies oli yksinvaelluksella. Hän kertoi valmistelleensa vaellustaan edellisestä syksystä lähtien. Hän oli mm  tehnyt laavunsa itse, neuloen kaikki saumat käsin silmäneulalla.

Kun 1956 ryhdyimme Huuhkajavartioni kanssa retkeilemään, huomasimme pian miten kovan työn takana oli esimerkiksi Partioaitasta tilatun Matka-Maja teltan kustannuksen kokoon saaminen. Kerjäsimme äideiltämme täytekakkuja ja myimme täytekakkuarpoja, kasvatimme porkkanoita ja retiisejä. Teimme niistä nippuja ja myimme kauppoihin ja oli meillä joulupukkipalvelukin sekä monta muuta yritystä. Mitään emme saaneet valmiiksi pureksittuna ja se oli jälkeenpäin ajatellen melko kasvattavaa.

Jo varhain ryhdyimme pohtimaan miten jotakin tarpeellista voi tehdä itse. Ensimmäisellä vaelluksellani vuonna 1960 oli jo omatekoinen rinkka selässä sekä makuupussi. Varsinkin sitä rinkkaa kehittelin vuosien mittaan muuttuvien tarpeiden mukaiseksi moneen kertaan, vaikka jo ensimmäinenkin oli varsin hyvä versio.

Jälkikasvuni tuntuu toimivan samalla tavalla. Tyttäreni pihamaalla näin kaksi uutta kajakkia ja poikani kyseli olisiko minulla tyhjää rinkan runkoa. Hän oli hankkinut kaksipaikkaisen "puhallettavan" kajakin ja suunnitteli nyt rinkan runkoon kasaan käärittävälle kajakille kannettavaa kuljetuslaitetta ynnä muuta osaa, johon saa muonaa ja muita tarvikkeita. Laite tuntuu olevan aika lähellä valmista ja melontasuunnitelmia sekä lisäksi vaellussuunnitelmia oli kehitteillä.

Asianomaiset erätulilla vuonna 1975. Nuotiotuli tuntuu vetävän puoleensa edelleen.

Syyskuun alussa 2021 uutisista saatiin kuulla, että kävijämäärät kansallispuistoissa olivat lisääntyneet. Vähän myöhemmin vaadittiin Hossan alueelle lisää hyvinvointipalveluita. Mikä ettei lisättäisi jos kyse on tarpeesta sellaisille ihmisille, jotka ulkoilevat lähialueilla, siis massamatkailun tarpeisiin.

Koska tällä sivustolla olen keskittynyt pääosin UK-puistoon, niin kertaan sitä hokemaani, että puistoa perustettaessa jaettiin alue massamatkailualueeseen ja erämaaosaan.

Ensiksi mainittuun piti rakentaa kaikki infrastruktuuri, mitä ihminen voi siellä toivoa olevan viihtyäkseen. UK-puiston massamatkailualue on melko laaja, karkeasti laskien etelä-pohjoissuunnassa parisen kymmentä kilometriä pitkä ja keskimäärin kymmenkunta leveä. Suurin osa ihmisistä ulkoilee tällä alueella. Nyttemmin Suomun ruoktukin on nähdäkseni liitetty tähän kokonaisuuteen.

Rautulammelle on kesän mittaan noussut uusia rakennuksia. Hieman oudoilta ne ulkoapäin minusta vaikuttavat, mutta epäilemättä sisätilat ovat toimivia. Näiden rakennusten tasoista rakennuskulttuuria tuskin varsinainen vaeltaja kaipaa. Suojaksi Rautulammella riitti aikanaan tämäkin kyhäelmä. Siellä oli muuten takka.

Erämaa-alue UK-puistoa koskevissa säännöksissä haluttiin pitää luonnontilassa aivan yksiselitteisesti. Koska lakia ei ole muutettu, niin asiantila on ennallaan.

Ongelma oli olemassa jo silloin kun puisto perustettiin. Ongelma on kämppäverkosto, joka luotiin suurimmalta osalta vuosina 1965-1970. Mikäli tätä ei oltaisi tehty, alue olisi kokonaan toisen näköinen.

Autiotupien verkosto keskitti kulkemisen. Polut syntyivät ja niitä syvensivät ja levensivät moottoripyörät, mopot, telaketjulliset työkoneet ja vihoviimeiset mönkijät.

Osaltaan merkittävää kulumista aikaansaivat mm Suomen Latu, seurakunnat rippileireineen, partiolaiset sekä muut yhdistykset jotka suurina ryhminä tekivät vaelluksia. Olen kerran laskenut yhdessä jonossa 70 vastaantulijaa. Sellainen ryhmä tallaa kerralla polku-uran. Onneksi näitä ei juuri enää näe.

Mikäli Metsähallitus olisi jättänyt tuvat rakentamatta, kulkeminen ei olisi ollut niin keskittynyttä. Jos vaeltajaryhmien koko olisi määritelty 4-5 hengen suuruiseksi, ne eivät olisi paljonkaan kuluttaneet maastoa, joka olisi kyennyt toipumaan sellaisten ryhmien jäljiltä.

Autiotupaverkoston sekä mönkijäteitten myötä, on erämaa-alueelle päässyt väkeä, jolla muuten ei olisi edellytyksiä siellä kulkea. Tietenkin joku tässä kailottaa, että heilläkin on "oikeus". Tietenkin se oikeus on, mutta toisella puolella vaakaa ovat velvollisuudet. Liian moni unohtaa tämän jälkimmäisen puolen. Sellaisia ei saisi lainkaan päästää alueelle. Siksi kannatan rajoituksia.

Mönkijä on pahin maapohjan tuhoaja. Puiston mönkijäliikenne pitäisi rajoittaa pelastustehtäviin ja muiden käyttäjien liikenne puhtaasti poronhoitoon. En näe mitään järkeä siinä, että mönkijää voidaan käyttää marjastukseen ja metsästysmatkoille.

Retkeilyvälineet ovat viime vuosina kehittyneet hurjasti. Telttoja löytyy vaikka minkälaisia ja makuupusseja joilla tulee hyvin toimeen kovimmilla pakkasilla. Näiden lisäksi on kaikenlaista kätevää ja keveää. Varsinkaan kesäaikaan, itselleni ei tule nykyään mieleenkään majoittua kämpissä ja talvellakin mieluummin olen omillani ja omassa rauhassa.

Suosittelen sitä muillekin ja "autiotupien" jättämistä todella autioiksi.

Lueskelin pari päivää sitten tyttäreni luona Latu ja Polku lehden paria viimeistä numeroa. Niissä esiteltiin mm maastopyöräilyä ja Kiilopäältä lähteviä reittejä. Itseäni rasitti kirjoittajan asenne. Rivien välistä paistoi se, että "vanhat vaeltajat" estivät pyöräilyn Luirojärvelle saakka ja että onneksi nuoret edistykselliset luonnossakulkijat hyppäävät kyllä pyörän selkään ja muuttavat aikaisempia luutuneita käytäntöjä tulevaisuudessa.

Maastopyöräily on hyvää kuntoilua monen muun liikunnan lisäksi, mutta pysyköön pyörillä liikkuva osoitetuilla reiteillä tulevaisuudessakin. Väitteistä huolimatta maastopohja kuluu paljon jalankulkijaa enemmän ja nimenomaan silloin, kun pohja on pehmeämpää. Muotitrendien perässä ei pitäisi juosta jos ne vaarantavat luontoa.

Muutama viikko sitten Kiilopään länsiterassilla tuli vastaani sähköavusteisilla pyörillä liikkuvia. Minusta on periaatteessa aivan sama, ajaako sellaisella vai skootterilla, mopolla tai moottoripyörällä.

Olen vielä sitä mieltä, että luonnossa pitää liikkua hitaasti nähdäkseen olennaisen ja että Karthago olisi hävitettävä.

Lainaan edellisessä parintuhannen vuoden takaista roomalaista loistavaa puhujaa Ciceroa, joka sinnikkäästi aina puheittensa loppuun lisäsi Karthagon vaarallisuutta koskevan käsityksensä.

Minäkin toistuvasti vaadin, että UK-puiston luontoa pitää vaalia ja säilyttää. Se kulkee kaiken edellä.

Jorma Ollikaisen vuonna 1962 ilmestyneen teoksen Kelokämppä etulehdellä on erakko Alpiinin mietelause "Hiljaa pitää miehen kairassa kulkea ja nostaa hattua kelopuulle".

Tuota mietelausetta toivoisin mahdollisimman monen miettivän.

 

60 vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Luirojärvellä. Heinäkuulla 2021 eräs koulukaverini ehdotti, että täyttäessämme vuonna 2023 80 vuotta,  koettaisimme tehdä tuon vuoden 1961 reitin. Vastasin, että sopii kyllä, edellyttäen että ollaan vielä hengissä.

Ajatus kyti sen verran, että tein sitten itse ennakkotestin. Kun kuudenkymmenen vuoden takaisella vaelluksella tulin kolmen kaverini kanssa Kopsusjärven tienhaaraan 1961 oli elokuun toisen päivän ilta. Kello lähenteli kahdeksaa.

Nyt 60 vuotta myöhemmin vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut autostaan 9.8 illalla ja vaihdettuani kulkuvaatteet päälle, nostin parikymmenkiloisen rinkkani selkään. Lähdin kulkemaan 19.30 aikaan.

Sää oli melko lämmin, pilvinen mutta poutainen. Kopsusjärventie on tietysti 60 vuoden takaiseen verrattuna kulunut. Sitä pitkin on ajettu autoilla ja mönkijöillä aika pitkälle ja se kyllä näkyy. Parisen kilometriä tieltä on erikoinen rakennelma, jonkunlaisen kodan ja viikinkien pitkätalon yhdistelmä. Jokin turistipyydys se lienee ollut, mutta nykyisin melko rappeutunut.

Tavoittelin Palkispään ja Tankapään välistä tulevan puron vartta. Siihen on rakennettu puulaavu. Ajattelin aluetta yöpymispaikakseni jos siinä ei ole väkeä. Se olikin tyhjillään ja parin tunnin kulkemisen jälkeen panin siihen telttani pystyyn. Aamunäkymä laavulla oli pilvinen, vähän sumuinen mutta edelleen poutainen.

Vähän kuuden jälkeen aamulla jatkoin matkaa. Polku alkaa Tankapään rinteellä loivasti nousta ja sieltä olisi ollut toisenlaisella säällä avarampaa näkyvyyttäkin. Korkeimmalla nousun kohdalla oli 60 vuotta sitten kiviladelma.

Seison itse oikealla. Vasemmanpuoleinen nukahti pois puolenkymmentä vuotta sitten ja keskellä olevan kohtalosta en tiedä. Kuvan ottaja on hyvissä voimissa.

Ladelma on edelleen olemassa, mutta vähän madaltunut. Usvan vuoksi taustan selänteitä ei näy, mutta on eteen noussut puustoakin. Vanhemmasta kuvasta saa tosissaan männyn latvuksia etsiä. Ladelman vierellä oli joku viettänyt kulinaristista hetkeä makrillin parissa. Ehkä hurmioituneena makuelämyksistään, hän oli unohtanut tyhjän purkkinsa paikalle. Korjasin sen omaan roskapussiini. Paikan lähettyvillä ollutta renkaatonta peräkärryä en sentään jaksanut mukaani ottaa. Ollaan muuten jo syvällä puiston alueella. Ei sen siellä pitäisi olla.

Parin tunnin verran kulku kesti Kopsukselle. Kakslauttasen suunnasta tuleva maastopyöräilyreitti yhtyi kulkemaani tiehen. Pyörän jälkiä olikin nähtävissä. Järven tuntumassa oleville hiekkakunnaille on pystytetty kyltti, jonka mukaisesti aivan järvelle saakka ei saa ajaa. Merkeistä päätellen kaikki eivät tätä ole uskoneet. Kohta saapumiseni jälkeen usvaisen sään lisäksi alkoi hiljalleen sataa vettä. Nykyisen tulipaikan lähettyvillä oli aikanaan telttamme. Kuvasin siitä järvelle päin silloista näkymää.

Tästä samasta kaksihaaraisesta männystä otin nyt kuvan.

Kuvasta saattaa havaita, miten pienempi puusto on vallannut vapaan tilan. Ehkä tässä on myös nähtävissä ilmastonmuutoksen vaikutus. Olin pari vuotta sitten hämmästynyt, kuinka Tammikämpällä oli vanhan kämpän pihamaa kasvanut nuorta koivua täyteen muutamassa vuodessa, kun esimerkiksi vuodesta 1939 1990 luvun alkuun mennessä ei ollut tapahtunut oikeastaan kasvussa mitään.

Vuonna 1961 kävimme Kopsuslammen ja järven välisellä purolla.

Nykytilanne on melkein ennallaan. Ehkäpä aluskavullisuus on rehevämpää.

Sade järvellä ollessani kiihtyi ja lähdin kulkemaan kohti lampea. Kopsuslammen eli Tammakkolammen kämpän puuvajan seinustalla oli laite, jota ei siinä saisi olla.

Kopsuslammen kämppä oli lähes entisellään, mutta uusittu katto tekee sen siistimmäksi.

 

Vertailukuva on vuodelta 1963.

Tulipaikan nykyinen sateinen näkymä.

Vertailuksi kuva vuodelta 1972.

Näkymä kämpän takaa 1961.

Vertailukuva myös vuodelta 1966.

 

Sade kiihtyi koko ajan, mutta koetin napata nykynäkymän.

Puut ovat vallanneet etualan ja lammen ja järven välisellä kannaksella on metsä noussut niin, että järveä ei enää näy. Suttuiselta vähän näyttää, mutta osasyynä on kyllä sääkin.

Jatkoin tästä matkaa kohti Suomun vanhaa ruoktua. Vaaran rinteessä satoi oikein tosissaan. Siinä tulivat vastaan ensimmäiset ihmisetkin, pariskunta koirineen. Ylhäällä sade hellitti pieneksi tihkumiseksi ja saatoin ottaa sadehupun päästäni ja vähän hengähtää. Sitten aloitin laskeutumisen Suomun laaksoon. Kulkemani polku oli olemassa jo 60 vuotta sitten.

Uusitun katon vuoksi nykyinen näkymä on hieman outo. Räystäät ovat pidemmät.

Vierailijoita ei museokämpällä ollut. Pidin siellä pienen välipalatauon.

Lähdin jatkamaan Suomun etelärantaa seuraillen. Se on hyväkulkuista kangasmaata ja vesi virtaa vauhdikkaasti.

Pian saavuin Aitalammelle.

Lähdin seurailemaan Aitaojan vartta yläjuoksulle päin. Olimme yöpyneet kallioisella itärinteellä paikalla josta lampi näkyi. Minun piti siis päästä ojasta yli, mutta ei se nyt onnistunut. Aitaoja on vain parin kolmen metrin levyinen, mutta kauttaaltaan saman syvyinen. Olisin tarvinnut jonkin tuulenkaadon yli ojan toiselle puolelle päästäkseni. Sellaista ei enää ollut. Jouduin kompuroimaan hidaskulkuisessa kivikossa puolisentoista kilometriä, ennen kuin puroon tuli kapeikko, jossa se myös madaltui.

Sain tästä kavuta ylityksen jälkeen melkein pystysuoraa seinämää, mutta sitten se loiveni. Melkein uskaltaisin veikata, että ikätoverini Yhdysvaltain presidentti Biden ei olisi onnistunut ilman helikopteriaan. Tulin puolen kilometrin päästä Kiilopää-Luirojärvi mönkijäuralle. Kuljin sitä hetken tarkoituksenani ruveta nousemaan Vintiläntunturin rinteelle. Vanha reitti kulki nimittäin osapuilleen itään yli Vintilän, Pikkutuntureiden ja Tuiskupään aina Luirojärven koillisrannalle. Usvapilvi makasi kuitenkin Vintilän päällä. Minua ei huvittanut lähteä kompassisuunnalla rinteille, jossa ei näe muuta kuin sumua. Päätin kiertää Vintilän mönkijäuraa myöten. Tunturin lounaiskulmalla oli yllätys.

Luultavasti tätä on ajateltu näköalapenkiksi, koska katselusuunnassa näkyy mm Nattaset tai sillä hetkellä näkyisi jos olisi ollut selkeämpi sää. Penkki oli vankka ja huolella tehty. Kokeilin sillä istuakin. On sitten kokonaan toinen asia, että kuuluiko penkki tosiaan tänne vai olisiko sen sijoituspaikaksi paremmin sopinut se massamatkailualue Kiilopää-Saariselkä linjalla.

Jatkoin tästä yli Solustamanselän Harrihaaran laaksoon. Aiemmin olin ehdotellut puiston johdolle, että vahvistaisivat  pehmeikköjä ettei jatkuvasti tarvitsisi laajentaa mönkijäurien leveyttä. Ei oltu otettu toiveita varteen.

Leiriydyin laakson itäpuolelle Pikkutuntureilta laskevan puron varteen. Suunnittelin nousevani sitä myöten ylös ja etsiytyväni vanhalle reitille jos sää antaa myöten seuraavana päivänä. Tällä kohdin oli muuten kimpussani valtava sääskien, mäkäräisten sekä polttiaisten pilvi. Muuten näiden pikkusiivekkäiden määrät olivat vaihtelevan vähäisiä.

Aamulla näkymä oli melko lohduton. Sankka usva vallitsi. Jatkoin Tuiskukurun kämpälle. Siellä nuoripari pakkaili varusteitaan ja lähti kohti Suomun ruoktua. Kohta heidän lähtönsä jälkeen alkoi sataa. Itse valmistelin välipalaa terassilla räystään suojissa ja tutustuin uuteen WC-rakennukseen. Matkalla sinne ohitin puusuojan päädyllä hyvän esimerkin, miten puiston valistus on mennyt läpi roskattomasta retkeilystä. Jos itse olisin päätöksentekijä, niin poistaisin kyllä alueelta jokaikisen roskapöntön.

Viivähdin kämpän tuntumassa vain hetken ja jatkoin kohti Ampupään rinnettä. Sumuinen sää lopullisesti vei halut etsiytyä Tuiskupäälle. Nousin Ampupään taitteelle pientä pohjoista polkua myöten. Siellä ei eroosio niin pahasti ollut pohjaa rikkonut. Itäpuolella Ampupäätä on ylempi polku aika kehnossa kunnossa. Tarkoitukseni ei ollut mennä Luirojärven eteläpään infrastruktuuria katselemaan, vaan kulkea Vasanlyömäpäitten kaakkoiskulman pikku lammikoille leiriin. Reitti Ampuojalta on sinne helppo, tasaisesti ja loivasti nousevaa kangasta. Päästyäni perille, tuli niskaan taas melkoinen sadekuuro ja lopulta tuskastuin että jatkan saman tien jonnekin Palovangan latvoille.

Sää tällä vaelluksella vaihteli kuitenkin äkillisesti laidasta laitaan. Sade lakkasi, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Peruin lähtöpäätökseni.

Yläkuvassa on läntisin lammista ja alakuvassa itäisin. Kuvassa pitäisi periaatteessa Sokostinkin hyvin näkyä, mutta pilvet ovat osapuilleen Apujoukkojen vaaran laen tasolla.

Panin leirin pystyyn. Keskiyöllä havahduin hereille. Pohjoisen taivas oli kirkas ja lampien yllä häälyi usva. Nappasin kolme otosta.

Aamulla oli jälleen maailma harmaana. Näkyvyyttä ei ollut nimeksikään. Otin kompassisuunnan Ampuojan latvoille ja kuljin sen varassa puolisentoista kilometriä ojan läntiselle haaralle. Nousin sieltä polkua Tuiskupään ja Ampupään väliselle vedenjakajalle. Ylhäällä on paljon kiintokalliota ja polku oli huonosti havaittavissa. Koska ympäristöä ei voinut hahmottaa lainkaan, niin piti edetä harkiten.

Kun tulin alemmaksi, niin äkillisesti usva alkoi vähetä ja kauemmaksi Paasjoen laaksoon alkoi nähdä.

Kuljin Kaavitsalampien ohi ja suuntasin itäisen haaran polulle, joka olisi ollut parempi valinta. Pidin sitten kuivattelutauon ja levittelin telttani omatekoisen sadekatoksen tuulettumaan.

Olin jälleen vuoden 1961 kulku-uralla. Silloin kuvasin retkikumppaneita Palovangan virratessa sileän kallion yli.

Nykynäkymä pienessä sateessa näytti tältä.

 

Tästä alkoi sadepisaroiden tahti tihetä. Huomaamattani olin sullonut housujeni lahkeet saappaisiini. Pian erheeni havaitsin siitä, että varpaiden välissä alkoi loiskua vesi. Kulku eteni hitaasti, sillä syvälle uurtuneet polut olivat täynnä vettä eikä polun ulkopuolellakaan maasto ollut helppoa edettävää. Sitten uskomattoman nopeasti sade loppui, pilvet kaikkosivat ja aurinko lämmitti.

Olin kuvannut vuonna 1961 Mustakeroa, jonka nimeksi nykykartoissa on saatu Tampakkopää ja Mustakero sen taakse. Itse tahdon pysyä kylläkin vanhoissa nimityksissä.

Otin nykykuvan vähän ylempää.

 

Taukoillessani tässä kauniissa kesäpäivässä, tuli samasta suunnasta paikalle nuori ensikertalainen, joka kertoi olevansa menossa joko Kotakönkäälle tai Lankojärvelle kuivattelemaan. Hän oli myös tullut sumussa samoja jälkiä kuin itsekin olin tehnyt ja hänellä oli ollut vaikeuksia havaita polkua, jota en kyllä ihmetellyt. Hänen jatkaessaan matkaa oleilin vielä paikalla, mutta kohta jatkoin minäkin ja päädyin Padagovalle eli vanhalle geologien tutkimuskämpän paikalle, johon on tehty vaatimaton tulipaikka.

Vertailukuva on vuodelta 1966.

Pystytin leirin sadan metrin päähän.

Palovanga virtasi parinsadan metrin päässä tästä ja ajattelin, että pääsen rannassa vähän huuhtelemaan itseäni. Varasin matkaan vaihtovaatteita, lenkkarit ja pyyheliinan. Siinä vaiheessa taivas oli ollut jo jonkin aikaa paksussa pilvessä, mutta sateen uhkaa en havainnut. Päästessäni jokirantaan taivas kuitenkin aukeni. Satoi todella rankasti. Kohdalle sattui ukkoskuuro, jossa pisaratkin tuntuivat sentin läpimittaisilta ja niitä tuli tiheästi. Koetin nojailla vankkaan petäjään ja ajattelin ettei tämä voi pitkään kestää ja koetin suojata mukana tuomiani takin alla. Ei se loppunut. Puolisen tuntia jaksoin sateen loppumista odotella ja sitten luovuin. Noustessani jyrkän rinteen rannasta ylös, kohdalle sattui koiraansa taluttanut nuori vaeltamassa ollut nainen, joka jatkoi kulkuaan. Koira ei suuremmin näyttänyt sateesta nauttivan. Sateinen jakso kesti varsin pitkään, eikä auttanut muu kuin mennä ulkoisesti märkänä telttaan.

Aamulla pilvisää jatkui, mutta oli sentään poutaa. Pakkasin leirin rinkkaan. Seuraavaksi heitin arpaa. Vanha reitti olisi jatkunut Palovangan suulta yli Suomun ja Rautuojan laaksoon sekä Kutturapään ja Pirttinokan terassia Luulammen tuntumaan. Päätin erkaantua tästä ja lähteä Kotakönkäälle ja sieltä Hikiojaa myöten sen latvoille ja jäädä sinne viimeiseksi yöksi. Kävin kuitenkin suuputouksilla ottamassa pari kuvaa. Vuonna 1961 tietysti siellä myös kuvasin.

Pitkään putouksen yllä ollut silta oli nyt poistettu.

 

Palatessani takaisin arvioin erään mutakuopan syvyyden väärin ja saapas upposi sinne syvälle ja imaisi siitä kiinni niin, että se lähti jalastani. Onneksi puro oli lähellä ja taskussani varasukat. Sain saappaani kiskaistua mukaani ja itseni huuhdeltua kurasta.

No, kommelluksia sattuu. Viikkoa aiemmin luokkakaverini 1950 luvulta oli vaeltamassa länsipuolella Pöyrisjärven maastoissa poikansa kanssa. Hän totesi, että harvempi 78-vuotias on uinut Pöyrisjoessa ja vielä harvempi rinkka selässä.

Jatkoin tulipaikalta Kotakönkäälle. En käynyt laavulla, vaan jatkoin suoraan yli sillasta. Suomun vartta jonkin matkaa kuljettuani, näin laavulle enkä siellä ketään havainnut. Itse jatkoin Hikiojan suuputouksille, jossa olen useasti ennenkin leireillyt. Siihen panin taas telttakatoksen kuivumaan ja valmistelin välipalaa.

Kuljeskelin hitaasti Hikiojan vartta ylöspäin. Olin valinnut reitin suurimmaksi osaksi siksi, että tiesin sen melko kuivaksi ja saatoin sitä edetä lenkkareilla. Välillä taivas muistutti pilvestä ja tihkui hieman vettä, mutta kunnon sadetta ei tullut.

Hikiojan lähdelammella etsiskelin teltalle sopivan alustan ja panin pystyyn. Sää tässä vaiheessa myös vähän selkeni ja olo alkoi tuntua mukavalta. Iltatoimet suoritettuani pujahdin telttaan, jolloin sadekuuro ropisi hetken telttakankaaseen, mutta loppui pian. Aamullakin taivas vielä vettä heitti, mutta pian poutaantui.

Kasasin varusteet ja suuntasin Aslakkapään ja Raututunturin välistä viimeksimainittua sitten kiertäen alas Rautulammelle. Siellä oli menossa ankara rakennustyömaa, oikein lippusiimalla erotettu.

Hieman oudoilta uudisrakennukset tuntuivat, mutta tottapa ne tarpeellisen suojan antavat. Lippusiiman ulkopuolella saattoi olla puolentusinaa telttaakin, joten suosittu paikkahan tämä edelleen on. Itse en pysähdellyt. Vaihdoin kuitenkin muutaman sanan Rautulammella myös yöpyneen ensikertalaisen kanssa, joka juttusilleni pysähtyi Palovangan varressa.

Nousin pysähtelemättä Rautupään ja Niilanpään yli testaillen 78 vuotiaan kapasiteettia. Ikävuodet kyllä painavat, mutta jalka jotenkuten nousee. Sää myös koko ajan parani. Oli oikein mukava puolipilvinen lämmin kulkusää.

Niilanpään kylkeä kulkevalla merkityllä reitillä alkoi tulla vastaan maastopyöräilijöitä. Joku on halunnut ulottaa pyöräilyn koko puiston alueelle, perustellen sitä sillä, että pyörä ei kuluta maastoa yhtään jalankulkijaa enempää.

Eipä tarvitse katsella kuin Rautulammen pohjoispuolta kiertävää polkua, niin voi kumota tämän väitteen.

Olen sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kaikki pyörillä kulkeva liikenne puiston alueella olisi kiellettävä.

Aviosiippa ja käly olivat vastassa Kiilopään parkkipaikalla. Testi päättyi.

Yhteenvetona voin todeta, että kukaties alkuperäinen reitti olisi ollut kuljettavissa edellyttäen, että sää olisi ollut poutaisempi ja pilvet ylempänä. Tosin Aitalammelta alkaen Luirojärvelle saakka reitti on melkoisen rankka, koska siihen sisältyy paljon kiipeämistä ja laskeutumista. Reitin etuna on se, että vaikka se ylittää monta paljon kuljettua kulku-uraa, niin aika rauhassa sillä saa kulkea. Sillä ei myöskään ole lainkaan sellaisia kulumisen jälkiä, mitä tapaa esimerkiksi Suomun ruoktu - Luirojärvi mönkijäreitillä. Tulin sitä myöten Vintilästä Tuiskukurun kämpälle saakka, enkä voi sitä kehuskella. Suurelta osalta on kuin kävelisi huonolla mukulakivikadulla, jossa kivet ovat irrallaan.

Valitettavasti mainittu mönkijäreitti ei ole länsipuolisella Saariselällä suinkaan ainut. Mönkijäuriin törmää jatkuvasti ja ne ovat suurimmalta osalta pysyviä. Tuntuu siltä, että osa nykyihmisistä ei osaa enää lainkaan kävellä. Kaukana ollaan siitä ajatuksesta, että kansallispuiston erämaaosa varattaisiin perinteisen eräkulttuurin säilyttämiseen. Lakia ei ole muutettu, mutta Metsähallituksen tulkinnat ovat kauan sitten luisuneet toiseen suuntaan.

Suurella osalla nykykulkijoista näyttää olevan "hälläväliä henki". Maastoon heitellään kaikenlaista roskaa ja vaikka selkeä ohje on viedä ne pois, niin Tuiskukurun roskapönttö on hyvä esimerkki siitä, mikä on käytäntö.

Olen ehdotellut, että Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkysen kuutisenkymmentä vuotta sitten esittämä "retkeilijäkortti" otettaisiin käyttöön, eikä maastoon päästettäisi aivan ketä hyvänsä. Mäkysen ehdotuksen aikoihin se ei ollut mahdollista, koska "Jokamiehen oikeudet" sen estivät, mutta nykyisin Kansallispuisto voi monin tavoin rajata liikkumista. Muistutan siitä, että laki edellyttää, että luonto menee ihmisen tarpeiden edelle. Alueen säilymisen mahdollisimman luonnonmukaisena pitäisi olla johtoajatuksena.

Jos retkeilijän pitäisi suorittaa jonkinlainen tutkinto, metsästyskortin tapaan, jossa korostettaisiin oikeita luonnossa liikkumisen tapoja, niin uskoisin sillä olevan kovin myönteisiä vaikutuksia.

Tällä hetkellä suuri kulkijoiden määrä tuntuu riistävän luontoa hengessä: "maailmanloppu meidän jälkeemme..."

Kanava-lehdessä FT Pasi Reunanen on katsonut, että koronarajoitusten myötä ihmisten luontoinnostus on paisunut yli äyräiden. Hän näkee, että ansaintamahdollisuudet puistojen kohdalla ovat herättäneet kiinnostusta, mutta elämystoimiala ei ole kansallispuiston perustamisedellytys eivätkä ihmisten pidäkkeettömät harrastukset ja vapaa-ajan huvittelu saa vaarantaa luontoa suojelualueilla.

Tässä asiassa olen täysin samaa mieltä Reunasen kanssa.

Kun Urho Kekkosen kansallispuisto perustettiin, niin tarkoituksena oli säilyttää erämaaosa mahdollisimman luonnontilaisena ja varata nelostien tuntumasta Saariselkä-Kiilopää akselilta massamatkailua varten alue, johon rakennetaan tarvittava infrastruktuuri.

Valitettavasti Metsähallitus alueen isäntänä on lueskellut lain perusperiaatteita kovin lavealla ymmärryksellä. Kun ensimmäiset puiston virkamiehet sentään ymmärsivät rajata moottoriajoneuvoilla ajon puiston alueella minimiin, niin uudemmat katsoivat sen välttämättömäksi ja synnyttivät erämaahan joka kolkkaan ulottuvan tieverkon. Erämaa-alueelle on rakenteilla myös kattava roskahuolto, verkkopusseissa ovat pilkotut puut ja keskeisillä paikoilla tänä kesänä oppaitakin.

Erämaaosaakin on siis valmisteltu massamatkailun suuntaan vastoin lain henkeä. Kun palvelut lisääntyvät, niin vaatimukset kaksinkertaistuvat. Ei tarvitse kummastella, että joku on vaatinut virkamiehiä pesemään paremmin Luirojärven saunan lauteita.

Reunanen kirjoitti, että ihmisten pidäkkeettömät harrastukset ja huvittelu eivät saa vaarantaa luontoa. Nyt on suurta muotia pyöräillä maastossa. UKK-puistossakin saa kesäaikaan matkata polkupyörällä reuna-alueilla mm idässä aina Anterinmukkaan saakka ja talvisin saa ajella koko alueella, jolloin nähtävästi kelkoilla poljetaan sopivia uria ja muutama uskalikko on ajellut hyväpohjaisia mönkijäuria kesällä muuallakin. On täysin turha puhua, ettei pyörä kuluttaisi maastoa jalankulkijaa enemmän. Siinä ollaan matkalla arveluttavaan suuntaan.

Kansallispuistoa ei ole perustettu elämysmatkailuelinkeinoa varten. UKK-puistossa on tässä mielessä kovin epäilyttäviä rakenteita, joista puiston henkilöstö ei ole tietävinään. 2019 kesällä omin silmin näin mönkijäturismia Luironkankailla. Vahva jälki tuli Karapuljussa Luirojoen rantaan, joten mönkijäkyyditys ei ollut ainutkertainen. Rannat kummallakin puolella on laajalti sotkettu niin, että jalankulkija ei tahdo kantavaa väylää löytää.

Erämaaosan luonto on kärsinyt niin suuresti, ettei sitä nähdäkseni saa mitenkään palautettua sille tasolle, jossa se oli vielä vuosituhannen lopulla. Jos valvontaa lisättäisiin laittoman mönkijä yms liikenteen kuriin saattamiseksi ja puistossa retkeileviltä vaadittaisiin jonkinlainen osaamiskoe luonnossa liikkumiseen, niin jotakin voitaisiin säilyttää. Jos taas Metsähallitus juoksee kaikkien viimeisimpien trendien perässä ja sallii ne erämaaosallakin, niin ne jäljellä olevat rippeetkin menetetään.

Saariselän kävijä Yrjö Teeriaho nukahti pois. Hän tallensi alueen menneisyyttä kartantekijän näkövinkkelistä ja toki muutenkin. Viimeisimmän kirjansa hän nimesi Sirkka Ikosen - Itäkairan prinsessan mukaan. Siinä hän myös raotti Meänteisen elämänkulkua. Joku joskus kritisoi, että Teeriaho olisi tarvinnut kunnollisen kustannustoimittajan, mutta hänen kirjansa kyllä kelpaavat minulle sellaisenaan erinomaisesti.

Hän jossain kirjassaan ohimennen mainitsi sukulaismiehensä Sampan vahingossa polttaneen 70-luvun alussa Sudenpesän. Satuin tämän Sampan tapaamaan vuoden 1966 kesäkuussa juuri Sudenpesällä.

Meneillään oleva kesä 2021 on toistaiseksi ollut melkoisen kuuma. Niin oli vuoden 1966 Juhannusviikon alkukin. Nousin Kaarnepäälle kuullakseni pienestä radiostani säätiedotusta. Ivalossa oli silloin mitattu 32 astetta. Samppa kertoi olevansa parantelemassa infarktiaan ja oli tuona päivänä ollut lepäilemässä Sarviojan alajuoksun varrella makaillen suuren petäjän juurella, kun mesikämmen oli häntä huomaamatta kahlaillut puron yli muutaman kymmenen metrin päässä ja noussut Kaarnepään rinteeseen.

Vaeltajalle ankarat helteet ovat myrkkyä, varsinkin jos sattuu sääskinen aika tai paarmat ovat nousseet pörräämään. 2011 keväällä kuljin Aittajärvi - Ahmajärvi - Sarvioja linjan noin 30 asteen lämpötilassa ja seuraavana aamuna jatkoin Muorravaarakan kautta Anterinmukkaan, eikä helle paljon periksi antanut. En voinut suuremmin silloin oloani kehuskella. 2010 luvulla olen kahdesti vaellukseni keskeyttänyt ylenmääräisen kuumuuden vuoksi.

Nuorille kulkijoille eivät nämä kuumuudet paljon merkitse. Vuonna 1964 olin itäisellä Välimerellä puolisen vuotta. Silloin mitattiin siellä 1900 luvun kuumin kesä. Neljä kuukautta oli melko tasaisesti 40 astetta päivisin ja 35 öisin. Nopeasti siihen parikymppinen tottui. Nykyisin itselleni alkaa olla 25 astettakin siinä jaksamisen ylärajalla.

Sudenpesästä oli viitisentoista vuotta näkyvissä vain savupiipun ja takan rauniot, mutta vuonna 1985 elokuulla paikan ohi kulkiessani, oli "näköispainos" valmiina.

Hyvin oli kämppä saatu ulkonaisesti vanhaa muistuttavaksi, mutta sisätiloista ei voinut sanoa samaa. Vanha tunnelmaa luonut avotakka oli saanut väistyä uudemman luomuksen tieltä. Alakuva vanhasta vuodelta 1966.

 

Muutama viikko sitten joku ehdotti julkisesti, että Urho Kekkosen kansallispuiston nimeä muutettaisiin. Itse kun ennätin liikuskella alueella melkein neljännesvuosisadan ennen puiston perustamista, en tuntenut puiston nimeä oikein omakseni, vaan  kutsun sitä edelleen Saariseläksi ja alaotsikossakin vähän kierrän virallista nimeä toteamalla juttujeni olevan Koilliskairan kansallispuistosta, koska se koilliskairassa sijaitsee.

Ymmärrän toki sen, että pitkäaikaista presidenttiä haluttiin kunnioittaa nimeämällä joku paikka pohjoisestakin hänen nimiinsä. Sitä oli koetettu jo aiemminkin hänen ollessaan vielä voimissaan. Erikoisen mallista Saivaaraa ehdotettiin nimettävän hänen mukaansa uudelleen ja huipulle hänelle patsasta. Hän lienee ollut itse ajatuksesta mielissään, mutta hanketta muuten vastustettiin niin voimakkaasti, että siitä silloin luovuttiin.

Kyllähän Kekkonen luonnossa liikkui ja parisen kertaa suksi Saariselälläkin, muttei se perinteistä retkeilyä ollut. Rajamiehet siellä tamppasivat latua edellä ja kun presidentin pipo hiestyi, hän viskasi sen ladun varteen muiden poimittavaksi ja sai tilalle uuden. Vuoden 1960 talvella hän seurueineen poikkesi Muorravaarakan ruoktulla, kun siellä oli Imatran Lapinkävijöiden edustajia mm rakentajiin kuulunut Elli Mäkynen.

Jos jonkun henkilön mukaan aluetta olisi pitänyt nimetä, niin Paulaharju ensimmäiseksi tulee mieleeni. Hänen Sompio kirjansa innostamana itse alueesta kiinnostuin. Tätä kirjoittaessani 24.6.2021, täyttäisi Kullervo Kemppinen 100 vuotta jos eläisi. Hänkin Kekkosta paremmin sopisi nimimannekiiniksi, sillä hänhän varsinaisesti kirjoillaan toi alueen suuren yleisön tietoisuuteen.

Kemppisen Lumikuru-kirjassa on hieno kuva Kopsuslammen takaa otettuna kohti etelää. Itse olin sillä kohdin ensikerran vuonna 1961 kavereitteni kanssa.

Viisi vuotta myöhemmin olin saanut jo värifilmiä kameraan.

Viimeksi olen poikennut tällä paikalla 2017 syyskuulla. Kuva on syksyn väreissä ja pilvien vuoksi vähän harmaa, mutta muutoksia voi havaita. Koivut ovat kasvaneet, männyt kohonneet ja metsä noussut lammen ja järven välisellä kannaksella. Järveä ei enää näy.

Kopsuslampikin on saanut uuden nimen. Nykyään se on Tammakkolampi. Jos nyt paikkojen nimiäkin on muuteltu melkein joka karttapainoksessa, niin mikä ettei koko puistonkin nimeä.

 

Kuva on kesäkuun alusta 2011 Pirunportin niskalta aamulla noin klo 08.00. Ilman lämpötila alkaa olla hellelukemissa ja nousee päivän mittaan 30 asteen korville. Säätila on melko usein toistuva. Monesti näihin aikoihin on lämmin hellejakso. Joskus se voi kestää toistakin viikkoa.

Tänä talvena vaelluskelit ovat nähdäkseni olleet melko kehnot. Lunta ei ole ollut kovinkaan paljon ja se ei ole ollut juurikaan kantavaa. Seuraillessani säätietoja on kylläkin ollut parin kolmen päivän jaksoja, jolloin jonkinlaista hankikantoa on ollut, mutta yleisesti ottaen ei.

Kevät on edistynyt aikaisempaan verrattuna hitaanlaisesti. Vilkaistessani äsken  19.5 kelikameroita ja Kaunispään huipun kameranäkymää, niin lunta vielä riittää sulamaan. Ilmatieteenlaitoksen lumitilanne kartta näyttääkin länsipuolelle Saariselkää vielä paikoin 25 sentinkin lumenpaksuutta, mutta itäpuolella kartan mukaan pitäisi olla lumetonta. Myöhäinen kevät on monesti enteillyt lämpöpulssia kesäkuun alkuun.

Lähipäivät näyttävät millainen hyttyskesä on edessä. Toistaiseksi näyttää sääskien kannalta huonolta. Lunta ei ole paljon sulamaan eikä lammikoita sen vuoksi kovin paljon tule kertymään. Nyt on myös melko viileää. Jokunen lämmin päivä, jota on ollut, ei vielä paljonkaan merkitse. Jos seuraavien kymmenen päivän aikana sateet jäävät vähiin, niin paljon niitä ei pääse kehittymään.

Kesäkuun alkuun vaellusta suunnittelevat, voivat hyvinkin päästä ihanteelliseen säähän, jossa voi kuljeskella T-paidalla vailla pisteliäitä seuralaisia. Alakuva on otettu 3.6.1986 Muorravaarakan latvoilla.

Tämä taas 12.6.1966 Salonlammella.

Jokien ja purojen vedet ovat tietenkin alussa korkealla, mutta näyttäisi siltä ettei suurempia tulvia ole edessä. Kannattaa silti liikkeelle lähtiessä alkuun suunnitella ylitykset varman päälle siltojen kautta.

Jos tuossa esittelinkin lämpimiä kesäkuun alun säitä, niin samoihin aikoihin olen kyllä päässyt toisenlaisiinkin tunnelmiin. Vaelluskaverini on Anterijokea ylittämässä Keinopään haaran lähettyviltä 6.6.1996.

 

2.6.2021 vilkaisin Saariselän sääennusteita. Ennustamani lämpöpulssi näyttää toteutuvan ja hyvä vaellussää on edessä. Lumipälviä näkyy hieman Kaunispään huipun kamerassa, mutta ei niitä kannata arastella. Rautuntuntureilla voi olla laajempiakin pälviä, mutta kunhan välttelee kuruja ja pohjoisen puolen rinteitä, niin kulkemaan pääsee.

Rinkkani oli valmiina, muonat hankittu ja muutenkin kaikki lähtöä vailla, mutta sitten vaelluskumppanilla tulehtui lonkka.

Loisteliaan kesän alun jätän muiden vaeltajien nautittavaksi.

Istuessani vuonna 1988 Muorravaarakan kämpän rappusilla tyttäreni kanssa pohtimassa miten tästä jatkettaisiin, on sen jälkeen vuosien vieriessä monta muutosta tapahtunut. Ne pitää ottaa huomioon, kun uusia kaavailuita tehdään.

Ikäni rajaa kantokykyäni. Heinäkuulla 2020 juoksulenkillä loukkaamani nilkka ei ole parantunut täysin. Samassa kaatumisessa tärvelemäni oikea olkavarteni oirehtii edelleen. Vaimoni 2019 vaelluksemme jälkeen liukastui ja katkaisi solisluunsa. Ei voitu leikata. On vähän uusittu niveliäkin. Rinkkaa hän ei voi selkäänsä enää ottaa. Siispä varusteet painavat yksinomaan omia harteitani kesällä 2021.

Jos kohta on fyysisellä puolella yhtä ja toista ongelmaa, niin onneksi päänuppi on vielä välttävässä kunnossa, vaikka hiukset ovatkin paljolti päästä kadonneet kuvan ottohetkeen verraten.

Alusta alkaen olen kiinnittänyt huomiota kantamuksen kokonaispainoon ja sitä koettanut saada mahdollisimman keveäksi. Tästä on nytkin lähdettävä ja siitä syystä vaellukseen käytettävää kokonaisaikaa täytyy ehkä lyhentää. Viikko maksimissaan, ellei sitten reittiä suunnittele niin, että se risteää ensimmäisen päivän jälkeen tai toistamiseenkin ja paikoille voi jättää muonaa. Voihan olla, että pari viimeistä päivää tulee palattua samoja jälkiä takaisin.

Vanhoja varusteita täytyy miettiä. Onko makuupusseissa keventämisen varaa ? Itse asiassa ostin kaksi uutta 1,4 kg:n kesäpussia, joille luvataan muutaman pakkasasteenkin "mukavuuslämpötila". Kilon painoiset "itsetäyttyvät" alustat lienevät kelvolliset, mutta keveämpiäkin varastostani löytyy. Ne ovat vain kooltaan suurempia. Kokokin jotakin merkitsee, sillä tarpeellisille varusteille täytyy löytyä tilaa. Onneksi nykyään on saatavilla monipuolinen valikoima retkimuonia, joihin ei tarvitse lisätä kuin kuumaa vettä. Ne ovat keveitä eivätkä vie paljonkaan tilaa. Muutakin silti pitää syötäväksi olla. Ei sitä sentään ole tarkoitus mihinkään eloonjäämistapahtumaan lähteä.

Tarpeellisten tarvikkeiden luettelo on pitkä. Se on osaksi myös jokaisen kohdalla henkilökohtainen. Siksi hyvissä ajoin kannattaa luetteloa ruveta laatimaan paperille. Kaikki tarvittava ei aluksi tule mieleen. Listaa voi sitten täydentää, kun jokin asia pulpahtaa mieleen. Lähtökohta kaltaiselleni kulkijalle on se, että on oltava täysin omavarainen. Itselleni on käsittämätöntä, että joku voi talvella marmattaa Siulan kämppäkirjaan, että klapit olivat kämpän kamiinaan kovin suuria kun kirvestä ei löytynyt puusuojasta.

Joku juuri soitti ja kysyi mielipidettä reittisuunnitelmaansa Orponen - Tammikämppä - Hammaskuru - Anterinmukka - Rajajooseppi.

Tammikämpän tuntumaan Luirojoen varteen pääsee aika mukavasti. Joen ylitys kylläkin on vähän haastavaa, mutta onnistuu kyllä patoarkkujen tuntumasta elokuulla, jolloin vesi on todennäköisesti alimmillaan.

Tammikämpältä eteenpäin vanhan tukkitien pohjaa pitää vähän arvailla ja on se vähän vetinenkin. Myöhemmin tie tulee paremmin näkyviin. Suunnistaminen on helppoa sikäli, että Vuomapää on hyvin näkyvissä koko ajan. Alakuvan näkymä Tammikämpän tuntumasta kohti Vuomapäätä. Edessä Kaita-aapaa.

Suovainlammen kohdilta onkin sitten helpompaa. Onko reitti sitten kysyjälle sopiva, niin siihen en toki osaa ottaa kantaa, sillä se riippuu hänen fyysisestä kunnostaan, jota en tiedä. Jokainen soilla liikkunut tietää, että pehmeällä pohjalla eteneminen on melko raskasta ja sitä etappia Tammikämpän ja Hammaskurun välillä kyllä riittää.

Tällä kirjoitelmalla toisaalta kannustan sellaisia vaelluksesta kiinnostuneita, jotka ovat kyvyistään vähän epävarmoja suunnitteluun, sillä Saariselkä tarjoaa useimmille mahdollisuuden päästä luonnon pariin. Maastosta löytyy kyllä jokaiselle sopiva kulkualusta.

 

 

 

 

Kuluvana talvena 2021 joku oli eksynyt Pikkutuntureilla. Uutisesta ei selvinnyt mistä kulkija oli tulossa ja minne menossa. Vaikka karttaote näyttää maaston olevan äkkipäältä aika selkeä, niin ei se silti sitä ole. Vintilänojan varsi on uurteinen ja Pikkutuntureilla on monta matalaa lakea. Siellä voi hyvinkin joutua ihmettelemään jos sää ei ole selkeä. Toisaalta alue on niin pieni ja vieressä oleva Tuiskukuru niin selvä maamerkki, että pelastajien paikalle tilaamista vähän ihmettelen.

Jokainen voi toki eksyä, jos ei ole tarkkana ja varsinkin jos sääolosuhteet ovat heikot. Tuntureita ei tunnista jos pilvet ne peittävät, on sankka lumisade tai sumua. Retkeilykartatkaan eivät ole niin tarkkoja, että niistä kaikki yksityiskohdat näkyisivät. Saariselkä on vielä sellainen, että keväällä ja sateisena kesänä löytyy puroja ja lukuisia matalia lampia, joita ei kartassa näy. Toisaalta karttaan on merkitty puroja, joita ei maastosta löydä.

Kartan yksityiskohtiin siis kannattaa aina suhtautua hieman epäluuloisesti ja miettiä kokonaisuutta.

Saariselällä on yleisesti ottaen helppo suunnistaa ja kohteet löytää. Nykyisin on vielä kesäaikaan kämppien välillä polkuverkosto ja monesti talvisin yleisimmillä reiteillä moottorikelkan jälki. Jälkimmäisiä ei silti kannata summamutikassa ruveta seurailemaan, vaan silloinkin itse huolehtia suunnistamisesta, sillä joskus voi kelkan jälki olla poromiehen tms jättämä ja se voi suunnata aivan muualle kuin retkeilijän tavoittelemaan kohteeseen.

Kun vaellusta suunnittelee, kannattaa katsoa kartasta kokonaisuus. Maasto on selväpiirteinen. Tunturialuetta halkovat suuret jokilaaksot. Maantiet rajaavat aluetta ja idässä valtakunnan raja. Pääilmansuunnat täytyy pitää mielessä koko ajan. Jos kulkee polkujen ja kelkkaurien ulkopuolella, niin kompassi tai gps on oltava käytössä ja kuljettua matkaa pitää arvioida.

Vesien virtaussuuntien täytyy sopia oletukseen mihin ollaan menossa.

Useimmilla ihmisillä on melko hyvä suuntavaisto, mutta koskaan ei pidä siihen luottaa ehdottomasti, vaan aina tarkistaa kompassista, sopiiko sen lukema oletukseen.

Sitten on niitä, joilla ei sitä suuntavaistoa ole lainkaan. Yksi vaelluskavereistani on sellainen. Kun se aikanaan minulle selvisi, niin koskaan en voinut päästää häntä yksikseen näköpiiristäni. Hän olisi eksynyt välittömästi.

Hyväkin suunnistaja voi eksyä jos on huolimaton, kulkee välinpitämättömästi eikä kirjaimellisesti siis suunnista. Silloin kannattaa pysähtyä, rauhoittua ja tehdä tarkka analyysi mitä on tullut sinä päivänä tehtyä sekä pohtia eri vaihtoehtoja missä sillä hetkellä voisi olla. Talvella varmin tapa on palata omaa latua, kunnes on selvillä missä on. Kesällä voi nousta rinteille saadakseen paremman näköalan jos tuntureita on lähistöllä. Monet huiput ovat kuitenkin oudon näköisiä jos niitä katselee sellaisesta suunnasta, jossa ei aiemmin ole ollut. Parhaimpia "majakoita" ovat Nattaset, jotka etäällä sijaitessaan tunnistaa helposti eikä sekoita muihin.

Vaarallisinta on se, että eksyessään hätääntyy ja alkaa "rynnätä" eteenpäin löytääkseen tavoittelemansa kohteen. Muutaman kerran on käynyt niin, että on näin kuljettu nääntymiseen saakka. Jos on ollut talvi, niin silloin on käynyt huonosti.

Kymmenien vuosien jälkeen, tunnen Saariselän alueen siten, että minut voitaisiin viedä silmät sidottuna minne tahansa, ilman karttaa ja kompassia, niin varsin pian olisin selvillä missä olen ja kykenisin vaivatta kulkemaan minne haluaisin. Silti levitän joskus karttaa ja lueskelen sitä kuin kirjaa ja painan mieleeni kartan yksityiskohtia. Suosittelen sitä kyllä muillekin. Mitä paremmin karttaan perehtyy ja reittinsä suunnittelee, sen paremmin perille myös pääsee.

 

Olen muutaman vuoden hieman hämmästellyt käsitettä Saamenmaa, jota tuodaan esille nykyisin aika kärjekkäästi. Samassa yhteydessä puhutaan saamelaisista alkuperäiskansana, johon (muut) suomalaiset kohdistavat siirtomaavaltaa.

Alkuperäiskansakäsitteeseen on perusteita, koska tämä suomalaisugrilaiseen kieliryhmään kuuluva ryhmä asettui maahan nykytutkimuksen mukaan runsaat 3500 vuotta sitten ja muut esi-isämme parisataa vuotta myöhemmin, mutta hekin sentään vähän vajaat 3500 vuotta sitten. Ajallinen ero on kovin vähäinen.

Varmaan saamelaisiin on kohdistunut sortoa, väärinkäytöksiä ja mielivaltaa, mutta ei pidä unohtaa että eri aikoina ja vaiheissa, on saman tapaista sortoa kohdistunut  useimpiin muihinkin ryhmiin.

Uskon, että saamelaisten asiat ovat nyt aika hyvällä tolalla. He voivat laajalti ylläpitää omaa kulttuuriaan ja perinteitään sekä vaalia kieltään. Minun on vaikea nähdä, miksi juuri nyt syytökset sinkoilevat muiden suomalaisten suuntaan.

Minulla on myös kovin hämärä käsitys siitä, mikä alueellisesti on tätä Saamenmaata. Onko se mahdollisesti sama kuin 1950 luvun alkupuolella perustetun Saamelaisten ja Samojedien Sosialistisen Neuvostotasavallan alue. Perustava kokous pidettiin Petroskoissa ja siihen osallistui edustajia Kuolasta, Suomesta, Norjasta ja Ruotsista. Suomen puolella eteläraja kulki osapuilleen Korvatunturin eteläpuolelta Norjan rajalle länsi-luoteeseen.

Vai onko kysymyksessä joku muu Saamenmaa? Onko tässä pyrkimystä itsenäisyyteen vai ehkä autonomiaan? Liittyykö tämä jotenkin Urho Kekkosen noin 50 vuoden takaiseen henkilökohtaiseen yritykseen vaihtaa Pohjois-Lappi Karjalan kannakseen? Onkohan joku suurvalta kiinnostunut Saamenmaasta?

Onhan selvää, että saamelaiset ovat viimeisen 3500 vuoden aikana jossain määrin sekoittuneet muuhun väestöön, mutta elintapansa vuoksi he ovat viime vuosikymmeniin saakka erottuneet muusta populaatiosta ja heillä on tästä syystä muodostunut selvemmin oma identiteetti. On ymmärrettävää, että he haluavat sen säilyttää.

Erästä saamelaista elokuvantekijää hiljakkoin haastateltiin telkkarissa aiheesta ja haastattelija kysyi saamelaisuuden määritelmää. Vastaaja kertoi, että saamelaisyhteisö itse haluaa päättää kuka sen määrityksen saa.

Tottahan toki tämän täytyy kaikille sopia, mutta olennaista on tarkka määrittely. Suomen alueella asuvat saamelaisetkin ovat Suomen kansalaisia, perustuslain sekä muiden lakien suomin oikeuksin ja velvoittein. Jos Saamelaiskäräjien määritelmät saamelaisuudesta eivät sovi voimassa olevien lakien puitteisiin, niin ei niitä voi vahvistaa.

En usko, että tällä hetkellä määritelmät ovat aivan kohdallaan. Eräs saamelainen kertoi minulle itse saaneensa saamelaisstatuksen, vaimo ei, poika kyllä mutta tytär taas ei. Ymmärrän toki sen, että mikäli vaimo ei selvästi kuulunut saamelaissukuihin, niin häntä ei voinut hyväksyä. Sisarusten eri asemaa en käsitä mitenkään. Päättikö yhteisö hylätä statuksen, koska sukupuoli oli väärä tai ihminen yhteisön mielestä muuten kelju.

Itselleni on jäänyt tunne siitä, että saamelaisstatuksen saavaa ryhmää koetetaan hinnalla millä hyvänsä rajata mahdollisimman pieneksi. En käsitä miksi. Tuo mainitsemani saamelainen mainitsi syyksi ahneuden, mutta en kyllä ymmärrä mitä tässä yritetään haalia mahdollisimman pienen ihmisryhmän jaettavaksi.

Muutama vuosi sitten palautettiin näyttävästi Inarin Hautausmaasaaresta tutkimukseen otettuja luita Helsingin anatomian laitokselta takaisin. Suomalaisia syyteltiin tässä yhteydessä, enemmän tai vähemmän peitellysti kolonialismista ja pyhän paikan häpäisemisestä. Olisi tässä yhteydessä ollut syytä avata vähän taustoja.

Kun vuonna 1934 retkikunta saarella vieraili, niin kyse oli kyllä enemmänkin arkeologiasta. Tutkijat keräilivät osaksi maan pinnalla olleita luurangon osia. Suurempaa pyhän paikan kunnioitusta eivät hautaajat sen perusteella olleet tunteneet. Hautauspaikkaa ei tietenkään oltu pitkään aikaan käytetty.

Tuollainen tutkimus oli ollut jo pitkään muotia ympäri maailmaa. Kalloja mittailtiin ja  tuloksista tehtiin päätelmiä sekä aseteltiin rotuja paremmuusjärjestykseen. Suomessa tutkimusta johtanut anatomian laitoksen johtaja professori Väinö Lassila sanoutui kohta irti näistä rotuopeista ja katsoi, etteivät ne teoriat kestä tieteellistä tarkastelua sekä natsien rotuoppien olevan puhdasta hölynpölyä.

Tuon saaren löydösten sivutuotteena oli Tuomo Itkosen Samikiel abis eli saamenkielen aapinen, joka kustannettiin Anatomian laitokselta saadulla rahalla, Itkosen osallistuttua retkikuntaan. Aapisen muuten kuvitti Samuli Paulaharju.

Nykypäivän ihminen voi hyvinkin paheksua silloista toimintaa, mutta pitää muistaa millaisessa kehyksessä kaikki silloin tapahtui. Kovin pitkällä syyttävällä sormella ei kannattaisi osoitella esimerkiksi Itkosen veljeksiä, Paulaharjuja eikä monia muita heidän aikalaisiaan, jotka tallensivat paikallista kulttuuria.

Elokuvantekijä syytti mm turismia saamelaisen kulttuurin vahingoittamisesta kai lähinnä tarkoittaen poronhoitoelinkeinoa. Tunnen itse syyllisyyttä pitkän retkeilyharrastukseni vuoksi. Olisiko oikeanlaista tukea saamelaisuudelle, luopua retkeilystä sekä muokata mielipiteitä siihen suuntaan, että suuret turistikeskukset pohjoisessa pannaan kiinni.

Kehitykselle ja muutoksille kukaan ei silti voi mitään. Muutoksia vain tulee. Monet saamelaisetkin ajelevat autoilla, mönkijöillä ja moottorikelkoilla sekä asuvat automaattisilla järjestelmillä lämpiävissä asumuksissa. Voisivatko ne olla mahdollisia pääosin porotalouden tuotoilla, kun ne jäkälämaat oli kaluttu kovin vähiin jo silloin kauan sitten kun siellä Saariselällä ryhdyin retkeilemään. Sitä en osaa mitenkään arvioida. Ehkä Saamenmaan asukkaat osaavat.