1990 luvulla työporukkamme piti useana vuotena marraskuun viimeisellä viikolla leikkimieliset hiihtokilpailut Saariselällä. Useasti lunta oli vielä silloin melko niukasti, mutta kuitenkin riittävästi. Viivyimme tulopäivän lisäksi vain kaksi päivää, jolloin ensimmäisenä päivänä hiihdettiin ja seuraavana sitten toivuttiin.

Itse en kaivannut toipumisia, vaan otin rinkan selkään ja suuntasin jonnekin lähikämpälle. Vuoden 1995 marraskuulla lähdin aamulla kahdeksan korvilla hiihtelemään kohti Kiilopäätä pitkin valaistua latu-uraa. Oli säkkipimeää, mutta latuhan oli valaistu. Kiilopäälle tulin vähän kymmenen jälkeen. Silloin päivä vähän "valkeni". Itseasiassa oli melko hämärää eikä se siitä juuri muuttunut, sillä taivas oli paksussa pilvessä.

Pääsin latua pitkin Luulammen tasolle ja siitä käännyin kohti Rautulampea. Latua ei sinne suuntaan vielä oltu tehty, mutta joku oli kertaalleen kelkalla viitoitusta myöten ajellut.

Rautulammellakaan ei ketään ollut. Pysähdyin sen verran, että keitin itselleni kuumaa juotavaa ja sitten jatkoin. Tarkoitukseni oli mennä yöksi Lankojärvelle. Näkyvyys oli heikohko. Seurailin tätä yksittäistä kelkkauraa ja kun se melko pian ylitti Rautuojan, niin laskussa en nähnytkään riittävän ajoissa, että oja oli siitä kohden osittain sula. Kastelinkin toisen sukseni, mutta kohtalaisesta pakkasesta huolimatta se ei jäätynyt pahasti. Puukon terällä varovaisesti rapsuttelin pohjasta pahimmat kohdat.

Lankojärvelle tulin 14 aikoihin. Silloin hämärä alkoi jo vaihtua pimeydeksi. Kämppä oli tyhjillään. Kirjasta näin, että edellinen kulkija oli kirjannut merkintänsä kuusi viikkoa aikaisemmin.

Ilta ja yö olivat hienoja. Pilvipeite repeytyi ja taivas selkeni. Olin valosaasteen ulottumattomissa ja taivas oli uskomattoman hieno. Oli tuuletonta ja hiljaista. Seuraavana päivänä hiihtelin takaisin Saariselkään. Taivas veti aamulla uudelleen pilveen ja päivännäköä riitti jälleen nelisen tuntia.

Pitkille vaelluksille ei näkyvyyttä tahdo näihin aikoihin oikein riittää. Tietysti selkeillä reiteillä voi mennä vaikkei niin hyvin näkisikään, mutta niiden ulkopuolelle en kyllä yrittelisi. Yhden yön minivaelluksia tein jonkun kerran vaihdellen Lankojärveä ja Suomun ruoktua sekä kertaalleen, kun jää oli riittävän vahvaa Lankojärvellä, käväisin myös Porttikoskella.

Joku oli juuri äsken lähetellyt kuvia UK-puiston sivulle, oltuaan matkassa jalkaisin. Kuvista ei selvinnyt reittiä eikä sen pituutta. Kovin etäälle ei jalkaisin pitäisi lähteä lokakuun puolivälin jälkeen. Sää saattaa yllättää. Muistanpa 80-luvulta porukan, joka oli Muorravaarakassa lokakuun puolimaissa. Yhtenä päivänä satoi maahan puolisen metriä pehmeää lunta.

Muorravaarakan kämpässä oli silloin puhelin, josta retkeilijät hälyttivät apua. Heitä yritettiin sieltä pois kelkoilla ja lopulta saatiinkin, mutta siinä paloi melko monta vetohihnaa. Uusi lumihan ei kanna kelkkaa, vaan tahtoo aurata sitä edellään.

 

Kaksi uutta kansallispuistoa on perusteilla. Toivon hartaasti, että niiden toimintakulttuuri ja valvonta tulee olemaan toisella tasolla kuin nykyisten. Lähinnä sydäntäni oleva UK-puisto on pitkälti pohjaltaan peruuttamattomasti vaurioitunut sinä aikana kun se on ollut kansallispuistona. Vaikka sen halki satoja vuosia kulki kaksi Ruijanreittiä, niin kulun jäljet olivat olemattomat. Retkeilijöiden jättämät jäljet maastoon aina kämppäverkoston rakentamiseen saakka olivat vähäisiä vaikka väkeä oli paljon. Lähinnä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on alueelle onnistuttu ajamaan tiheä mönkijätieverkosto puiston henkilöstön omasta toimesta ja sitä tuhoa on täydennetty poronhoitoon yms liikenteeseen käytetyllä moottorikalustolla.

Metsät on päätetty UK-puistossa suojella. Onhan sekin jotakin, mutta käytännöissä olisi korjattavaa. Kun myrsky on kaatanut puun tai lumi taivuttanut hoikan koivunrungon luokalle vanhan polun yli, niin on valittu kokonaan uusi reitti ja rikottu maapohjaa alttiiksi eroosiolle. Vakiopolulta pitää esteet raivata pois eikä tehdä uusia kulkuvaihtoehtoja.

Kannatan vanhojen puiden säästämistä ja luonnontilaa, mutta on ymmärrettävä se että puu ei elä ikuisesti. Hyvällä lykyllä Saariselän korkeudella mänty voi saavuttaa 700-800 vuoden iän ja kuusi siitä ehkä vajaat puolet. Etelä-Suomessa samojen puiden iät puolittuvat. Mitä vanhempi metsä, sen lyhyempi on sillä jäljellä oleva aika. Ei siitä monen sukupolven iloksi ole. Myrskyt niitä kaatavat, toiset kuolevat pystyyn ja aikanaan salama tai ihminen sytyttää kulon. Silloin tuhoutuu yhtä ja toista, mutta aina se syntyy uudelleen.

1800 luvun alussa Suomen metsät varsinkin länsipuolelta olivat jokseenkin parturoitu tervanpolton takia. Metsät kasvoivat hyvin uudelleen. Tätä eivät tunnu monet nykyään mitenkään käsittävän. Nykyään ollaan kovin huolissaan monimuotoisuudesta eli siitä diversiteetistä. Ei se sieltä maapohjasta aikaisemminkaan mihinkään kadonnut.

Juuri nyt keskustellaan siitä, sallitaanko sudenmetsästys tulevaisuudessa. Yleensä keskusteluun on osallistunut fanaatikkoja, jolloin mielipiteiden vaihto on ollut säälittävän heikkolaatuista. Saariselkä kuuluu suurpetojen elinalueeseen. Harva on kuitenkaan päässyt niitä näkemään. Petojen retkeilijöihin suuntaamia hyökkäyksiä ei tule mieleeni ainuttakaan. Oikeastaan ainut muistamani sattui Hammaskurussa itselleni, jolloin eräs nuori karhu oli kovin tunkeileva ja peloton.

UK-puiston alueella sekä sen liepeillä on aina metsästetty ja siitä syystä suurpedot karttavat ihmistä. Toisin on tällä hetkellä Etelä- ja Keski-Suomessa. En enää antaisi lasten ja nuorten retkeillä siellä metsissä kuten itse olen tehnyt. Suurpedot eivät siellä enää koe ihmistä vaaraksi. Itä-Lapissa on toisin ja siitä syystä huomattavasti turvallisempaa.

Jos petokantaa ei pidetä kurissa, ongelmat aika pian kasvavat. 1800 luvun puolen välin jälkeen julkaistiin tilasto neljältä vuodelta 1858-1862. Sinä aikana pedot tappoivat lähes 3000 hevosta, yli 4500 lehmää, yli 3000 poroa ja melkein 26000 lammasta. Samaan aikaan kaadettiin noin 700 karhua ja 3400 sutta, mutta se oli petojen määrään nähden melko tehotonta. Vasta 1860 luvun puolivälissä aloitettu tehometsästys painoi petokannan itärajan tuntumaan, mutta se kesti noin 35 vuotta. Tuossa laskelmassa kiinnittyy huomio porojen vähäiseen määrään verrattuna muihin eläimiin. Laskennan aikana niitä olikin suhteellisen vähän. Poronhoidon kulta-aika alkoi vasta tämän jälkeen, kun Norjasta saatiin sitä "elvytystä".

Jos jollakin on epäilyitä karhujen ja susien luonteesta, niin suosittelisin tutustumaan maamme erinomaisen arkistolaitoksen antiin ja lukemaan käräjäpöytäkirjoja 1700 luvun alkupuolelta lähtien. Niissä nimittäin käsiteltiin myös petovahinkoja ja niistä maksettuja kaatopalkkioita. Tuskin evoluutio on tänä aikana petojen perusluonnetta muuttanut.

Valkoposkihanhet ovat oma lukunsa. En tahdo oikein ymmärtää, että noin 650.000 yksilön hanhipopulaatio tarvitsee erityissuojelua ja perustettavaksi ruokintapeltoja. Lautamiesjärjellä ajatellen tuollainen populaatio ei ole uhanalainen ja sen rauhoittaminen tulisi purkaa. Jos todella jotakin merkittävää tässä lintujen suojelussa haluttaisiin tehdä, niin pitäisi pyrkiä muuttamaan Välimerenmaiden käytäntöjä muuttolintujen kohdalla. Niitähän siellä tuhotaan kymmeniätuhansia vuosittain.

 

Karttaote on Suomen Taloudellisesta kartasta vuodelta 1945 mittakaava 1:100000. Tätä karttaa käyttivät useimmat vaeltajat aina 1960 luvun alkuun saakka. Alue on useimmille kulkijoille tuttu. Ylhäällä näkyy Aittajärvi ja Suomujoki, jotka on melko hyvin karttaan kuvattu. Punainen viiva vasemmassa laidassa kuvaa vanhaa polkua, joka kulkee Maantiekurua myöten.

Kartassa Sorvusjoki on nykyisin Sarvijoki. Luulenpa, ettei monikaan hahmota tätä aluetta tuota  karttaa katsomalla. Kullervo Kemppinen Lumikurukirjassaan antoi vinkin Sudenpesän sijainnista, katsoen että se olisi Kuotmuspää kirjoituksen m-kirjaimesta sentti etelään. Ei se sillä vinkillä olisi kyllä löytynyt.

Itse käytin tätä karttaa kolmella ensimmäisellä vaelluksellani. Kemppisen Lumikurulle annan suuren arvon sikäli, että ymmärsin sen perusteella olla karttaan lainkaan luottamatta. Silloiset vaellukset olivat mitä suurimmassa määrin löytöretkeilyä.

Nyt on toisin. Karttoja on saatavilla pilvin pimein. Kannattaa silti ymmärtää, etteivät maastokartat ole sataprosenttisia. Mittakaava on yleensä niissä sellainen, ettei kovin yksityiskohtaista tietoa voi niihin sisällyttää ja muutenkin niissä voi olla virheitä. Yrjö Teeriaho kirjassaan Kartan kanssa kairassa, luo selvitystä Saariselänkin kartoituksen historiaan ja karttojen puutteisiin.

Kun aloittelijat vaellusreittiään suunnittelevat, niin kannattaa katsella karttaa tarkkaan ja selvittää itselleen aluksi karttamerkit. Joku oli nyt kesäkaudella 2020 kuvitellut Zalandon karttaan merkityn moottorikelkkareitin tarkoittavan kahlaamoa, kun reitti ylitti Luton. Siellä oli joku joutunut sitten uimasilleenkin.

Nykykartat ovat pääosin hyviä eikä niiden avulla kulkemisen pitäisi olla kenellekään ylivoimaista. Kovin huolettomasti ei kuitenkaan pidä liikkua. Karttaa pitää kulkiessa "lukea" ja koettaa pitää sijainti selvillä. Kuljettua matkaa pitää arvioida ja ilmansuunnat pitää selvillä. Jos on toimiva gps, niin mikäpä siinä, mutta hyvä on olla mukana tavallinen kompassi siltä varalta että virta loppuu tai kapine joutuu hukkaan. Olen sellaisenkin maastosta löytänyt.

Kun juuri pääsin katsomasta koulukaverini videota hänen elokuun alun vaellukseltaan, jonka hän aloitti Kemihaaroista ja mennessään myös käväisi Korvatunturilla, tuli sieltä suunnalta erittäin ikävä uutinen. Jälleen oli alueella menehtynyt ihminen, tällä kerralla metsästäjän vahingonlaukaukseen. Alue on sikäli murheellinen, että muutaman lähivuoden sisällä on siellä menehtynyt kolme muutakin ihmistä.

Mediassa on ihmetelty, miten voidaan metsästys sallia Kansallispuistossa. Se sallittiin jo siinä vaiheessa, kun puisto perustettiin. Katsottiin, että alueen liepeillä asuvat ihmiset ovat aina metsästäneet eikä sitä oikeutta voi kieltää. Tuon puiston alue on lisäksi niin suuri, että olisi ollut arvaamattomia seurauksia jos metsästys kokonaan olisi kielletty.

Tietämättä yhtään mitään viimeisimmästä surullisesta tapauksesta, totean sellaisen olevan äärimmäisen harvinaisen, joten kenenkään ei tarvitse pelätä joutuvansa uhriksi vaikka Kemihaaroihin hakeutuisi vaellusta aloittamaan tai lopettamaan. Useimmat metsästäjät toimivat kuitenkin kuten suositussa Eränkävijät telkkari-ohjelmassa eli ensisijaisesti turvallisuusnäkökohdat huomioiden.

Metsästystä en harrasta lainkaan itse, mutta katson sen olevan hyvin tarpeellista riistanhoidon ja luonnon tasapainon kannalta.

Metsästysvietti vain valitettavasti sumentaa joidenkin harkintakyvyn. Muistan miten jouduin tekemisiin 1970 luvun alussa tapauksen kanssa, jossa pari nuorta miestä tuli haulikkoineen pellon ja metsän reunaan sorsastusmielessä. Äkkiä suuren riippakoivun takaa lehahti sorsa lentoon ja toinen nuorukaisista täräytti aseellaan heti. Sitten näkökenttä terävöityi ja "sorsa" onnahti koivun takaa paremmin esille. Se oli laitumella ollut hevonen, joka sai haulipanoksen vasempaan etulapaansa.

Metsästystä joskus harrastanut vaelluskaverini kertoi myös lintumetsällä ollessaan nähneensä metson maassa varpuja syömässä. Hän koetti asettua parempaan ampuma-asemaan, jolloin onneksi huomasi että "metso" oli naapurin isännän musta saapas. Naapuri oli sopivasti muuten pensaiden peitossa.

Sitä usein näkee mitä toivoo tai luulee.

 

 

 

Vanhassa koulun lukukirjassa on tarina, jossa karhu, Herra Vinkkeli Väkevä Mies ja Susi-Hukkanen oli kutsuttu Ilvolan punaiseen pirttiin juhla-aterialle. Pöydällä oli suuri keko hyvää ruokaa ja ylimmäisenä kaalinkerä, joka lähti vierimään ja putosi lattialle. Herra Vinkkeli Väkevä Mies ja Susi-Hukkanen pelästyivät kovin ja juoksivat ulos ovesta ja metsään eikä heitä enää nähty.

Tarinassa on totuuden siemen. Karhu ja susi varovat outoja asioita ja usein pötkivät varmuuden vuoksi pakoon.

Parissa telkkarin uutislähetyksessä on esitelty erään naisen kokemuksia, hänen oltuaan 150 päivää teltassa susien reviirillä. Hän kertoi lapsena pelänneensä sutta, mutta nyt ei enää. Koska sudet eivät olleet häntä telttaretkensä aikana ahdistelleet,  hän katsoi, että susi ei ole ihmiselle vaarallinen, mutta ihminen kyllä on.

Itse en ole koskaan pelännyt susia, karhuja enkä ihmisiä, mutta vaarattomina en pidä niistä ainuttakaan. Paljon riippuu olosuhteista ja tilanteista. Ihmiselle, joka on liian hyväuskoinen, käy ennemmin tai myöhemmin kalpaten.

Suuret petoeläimemme ovat kovin hoksaavaisia. Kun niitä nykyään ei juuri ahdisteta, niin ne tottuvat pitämään ihmistä vaarattomana. Ei kannata laskea sen olettaman varaan, ettei saalistamassa oleva susilauma käy ihmisen kimppuun, koska ihminen ei kuulu suden luontaiseen ruokavalioon. Ei myöskään kannata laskea sen hokeman varaan, että susi ei ole ihmistä syönyt sataan vuoteen. Se olisi ollut jokseenkin vaikeaakin, sillä susia ei maassa sanottavasti ole ollut tänä aikana. Aina on myös sairaita yksilöitä, jotka voivat käyttäytyä hyökkäävästi.

Karhu hyvin harvoin käy ihmisen kimppuun, mutta monista eri syistä saattaa sen tehdä ja silloin on leikki kaukana. Herra Vinkkeli Väkevä Mies on huomattavasti arvaamattomampi kuin susi.

Pohjois-Amerikassa oli karhuista kovin kiinnostunut mies. Hän kuvasi niitä videolle, eli niiden parissa ja kävi esitelmöimässä koululaisille niiden vaarattomuudesta. Sitten tuli karhu, joka söi hänet. Siitä on olemassa karmea videonauhoite, sillä kamera oli käynnissä tapahtuman alkaessa. Karhu ei jostain syystä tappanut miestä heti, vaan haukkasi lihanpalasia ja söi. Mies huusi apuun naisystäväänsä, mutta tämä jäykistyi kauhusta eikä osannut tehdä mitään. Karhu söi aikansa ja sitten meni pois, mutta palasi hetken kuluttua ja tappoi naisenkin ja söi hänet.

Ihmisen vaarallisuudesta, jokainen saa tietoa päivittäin mediasta tai omakohtaisesta kokemuksesta. Itselläni on sitä huomattavasti keskivertoihmistä enemmän.

Kaikesta huolimatta, en pelkää sutta, karhua enkä ihmistäkään. Suhtaudun silti näihin kaikkiin järkevällä varovaisuudella.

Kebnekaisella olivat alueen työntekijät keränneet maastosta viitisenkymmentä heitteille jätettyä telttaa ja lisäksi todenneet ekopisteellä saman verran roskiin heitettyä majoitusvälinettä. Useimmat olivat olleet heppoisia festaritelttoja.

Ruotsissa on siis ollut sama suuntaus kuin Suomessakin. Ihmiset, jotka eivät ole päässeet lomailemaan ulkomaille, ovat koettaneet keksiä jotakin korvaavaa. Pojanpoikani kertoi syysvaelluksellaan havainneensa Saariselälläkin runsaasti retkeilyväkeä liikkeellä. Jonakin viikonloppuna Sarviojalla oli tainnut majoittua kuutisenkymmentä retkeilijää.

Onneksi Suomessa ei sentään ole vielä tavattu Kebnekaisen tapaista ongelmaa, mutta huolestuttavia merkkejä silti on. Kulkeminen on nykyään niin helppoa, että se houkuttelee kauaskin sellaisia ihmisiä, joilla ei ole vähäistäkään käsitystä, mitä retkietiketti tarkoittaa.

Nykyään saa lukea kaikenlaisia vaatimuksia, mitä veronmaksajan oikeuksiin kuulemma kuuluu. Valtion virkamiehen pitäisi käydä erämaasaunankin lauteet pesemässä. Omista velvollisuuksista en paljonkaan ole uusien vaeltajien nähnyt huolta kantavan.

Muistelen sitäkin viiden vuoden takaista havaintoani, jossa täysi rinkka oli jätetty Sotavaarajoen varteen, vierellään levällään ollut makuualusta ja -pussi. Kun vuoden kuluttua uudelleen kuljin paikan ohi, oli näkymä sama. Puiston henkilökunnan viaksi panen sen, että näkymä joko huvitti tai huolestutti vähän kulkijasta riippuen useita melkein kolme vuotta ennen kuin rinkka rekvisiittoineen saatiin sieltä pois, vaikka moni siitä reklamoi.

Elli Mäkynen, Muorravaarakan ruoktun monitaitoinen rakentaja, ideoi 1960 luvun alussa eräänlaista retkeilijäkorttia sellaiselle, jotka Saariselälle tulivat vaeltamaan. Sehän ei ollut silloisen lain mukaisesti mahdollista, mutta nyt olisi.

Sille olisi huutava tarve. Sen myötä voisi hienosta retkeilyalueesta jotakin säilyä. Kaikkea ei pitäisi uhrata lyhytaikaisten trendien alttarille.

Matkasin aviosiippani kanssa Saariselälle autollamme. Mukana oli melkoisesti tavaraa. Oli tarvikkeet massamatkailuun sekä retkeilyyn. Heinäkuun puolivälissä nurinniskoin mennyt nilkkani oireili edelleen, mutta toivoin sen rauhoittuvan. Asetuimme aluksi poikani ja miniäni vuokraamaan mökkiin Laanilasta kilometrin verran pohjoisen suuntaan. Heidät siirsimme seuraavana päivänä Raja-Jooseppiin.

En ollut pitkään aikaan siellä käynyt. Tie Lutolle oli oudosta paikasta ja kovin huono. Silta oli entisensä.

Saattelimme pariskunnan Kiertämän kahlaamolle. Toiveikkaana nytkin odottelin jalan lipeämistä kamera kädessä ja hyvän tilannekuvan saamista, mutta petyin.

Vettä Kiertämäojassa ei ollut normaalia enempää, mutta myöhemmissä ylityksissä oli heillä ollut vähän ongelmiakin. Miniä lähetti jossakin vaiheessa kuvan punaisista jaloistaan ja kirjoitteli viestiin, että neliasteisen veden ja märkien varpujen vaikutusta paljaisiin sääriin on suuresti aliarvioitu.

Sää tässä vaiheessa oli vaellukselle sopiva. Vähän alle 15 astetta oli lämmintä ja suurimmaksi osaksi pilvistä. Hieman pienet sadekuurot häiritsivät. Me palasimme autolle ja poikkesimme Joosepin kenttään. Siellä pari nuorta miestä oli entisöintipuuhissa. Raja-Joosepin asumus olikin suljettuna ja aika heikossa kunnossa. Huhti-Heikin mökki oli jo korjailtu ja alunperin sijaintinsakin vuoksi paremmin säilynyt. Alla kuva Joosepin ja Tiltan lukaalista nykykunnossaan.

Pihamaalla oleva "taljakone" alkaa olla myös suojaa kaipaava.

Palasimme majapaikkaamme ja ryhdyin nilkuttamaan lähialueilla. Kulku kävi hitaanlaisesti. Seuraavina päivinä taitoimme taivalta kuitenkin muutamia kymmeniä kilometrejä. Latu- ja pyöräilypohjat ovat niin hyviä ja tasaisia, että millä hyvänsä autolla niitä voisi ajella. Infrastruktuuri on myös korkealla tasolla. Piispanojan latvoilla sijaitseva tulipaikka on siitä hyvä esimerkki.

Kävelimme myös Ruijanpolun loppuosan Kiilopään suuntaan. Opastetaulut Laanilasta alkaen olivat hyviä ja kiintoisia. Niiden puuosat alkavat pian vaatia uusimista. Polku itsessään oli Laanilasta alkaen mukavakulkuinen puolisentoista kilometriä, mutta nimettömälle vaaralle noustessaan, alkoi kivisyys haitata nilkkaa. Laella oli vielä kohtuullista, mutta etelärinne huteralle jalalle oli tuskallista.

 

Ruijanpolun opastetauluissa oli paljolti selvitelty alueen kullankaivuuhistoriaa. Henry Kerkelä oli löytänyt alueelta kalliokullan merkkejä 1800 luvun lopussa. Siitä alkoi suuri innostus. Kerkelä itse teki useampia kaivoskuiluja, mutta luulen, että varsinainen "kulta" tuli hyväuskoisilta rahoittajilta. Hyvässä uskossa perustettiin myös  Oy Prospector Ab. Sen kaivoskuilu on parin kilometrin päässä Laanilasta. Siitä kuilusta ei kultaa löytynyt oikeastaan lainkaan. Paikkaa katsellessa on vaikea käsittää, miksi nimenomaan siihen on ruvettu suurella vaivalla kymmeniä metrejä syvää kaivantoa tekemään. Sen äärellä seisoi vuonna 1931 Suomen Kuvalehden pakinoitsija Valentin eli Ensio Rislakki, joka kirjoitti: "Tässä lepää 20 miljoonaa markkaa seuranaan suuret toiveet ja valtavat unelmat."

Prospektorin kuilun päälle on rakennettu suoja, josta pääsee turvallisesti kaivantoon kurkistelemaan. Kuonakasa siirtovälineineen on nähtävillä. Kullasta olen itsekin ollut aina kiinnostunut, vaikken kaivuutyöhön ole koskaan ennättänyt ryhtyä. Nytkin varusteissani oli kevyt muovinen vaskooli. Tarkoitukseni oli reitilläni tutkia erästä paikkaa.

Lähinnä kuntoilun kannalta vaelluksensa ottaneet poikani ja miniäni tulivat aikanaan reittinsä päätepisteeseen. Seuraavana päivänä palauteltiin ajelemalla autolla Inariin. Karhunpesäkivellä poikettiin. Kun edellisen kerran siellä vierailin noin 50 vuotta takaperin, oli paikka melko luonnontilassa. Nyt oli alueella monenlaista turistipyydystä ja valtava portaikko ylös vaaralle. Kun aiemmin luulin kiven onkalon olevan koskesta irronneen hiidenkirnun, niin nyt selvisi että se oli rapautumalla syntynyt Tafoni.

Vaaran laelta on hienot näkymät mm Inarinjärven suuntaan.

Poikkesimme sitten Inarin hautausmaalla. "Pyrkyrien palstalla" on muutama tuttu, jota kävin tervehtimässä.

Vaskoolin reunassa on teksti "Suuren vaskaajan huomassa".

Tuli sitten sen päätöksen aika, onko nilkka siinä kunnossa että se kestää maastossa kulkua. Ei se ollut. Vähän hammasta purren kokoilin varusteet autoon ja suuntasimme kohti etelää. Paluu tapahtui ikään kuin Maitojunalla, kuten epäonnistuneen suorituksen jälkeen tavataan sanoa.

Tyttäreni ja vävyni sivuutettua viime talvena varsin korkean 50 vuoden ikärajan, arvelin että tokko he enää jaksavat kulkea juuri missään. Kyllähän tuossa vaiheessa jaksamisen kanssa alkaa olla niin ja näin. Heinä-elokuun vaihteessa tuli kuitenkin muutama kuvaotos Lutolta ja Muorravaarakan suukoskelta. Hämmästellä täytyy.

Luttoa on kuvattu ylävirran suuntaan. Taustalla Könkäänvaaran selänne. Säät tätä naputellessani 6.8.20 ovat olleet aika hyvät jo pitempään Saariselällä ja ennusteiden mukaan vain paranevat. Luokkakaverini kaimani Heikki lienee lopettelemassa vaellustaan Kemihaaroihin näinä päivinä. Itse olen aloittamassa tulevassa viikonvaihteessa puolikuntoisena kylläkin. Ikä ei ole haittana, mutta nilkan nivelsiteet edelleen kipuilevat.

Tulevalla vaelluksellani joudun kantamaan rinkassani poikkeuksellisen painavaa taakkaa. Ensimmäisille viidelletoista kilometrille olenkin suunnitellut "keventäjän". Kerron siitä jahka olen päässyt sitä kokeilemaan.

Henkilökohtaisia ongelmiakin on. Nilkkani kääntyi nurinniskoin juoksulenkilläni, astuttuani huomaamatta polun viereiselle aamukasteiselle ruohikolle. Tuollaista vahinkoa ei ole sattunut pitkään aikaan. Viimeksi näin kävi ennen vaellusta 80-luvun alussa. Silloin päättyi noin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin vuosittain sain ontua tästä syystä. Niiden vuosien jälkeen opin tukemaan löystyneet nivelsiteeni idealsiteillä, lähtiessäni lenkeille tai vaelluksille. 90-luvulla paikat olivat vahvistuneet, enkä siteitä enää tarvinnut. Nyt olisi ollut tuelle tarvetta. Toivon vaivan asettuvan parissa viikossa.

Kuva on 80-luvun alusta, kun edellisen kerran olin nilkkavaivainen. Poikani tarkkailee, selviänkö Kiertämäojan ylityksestä Ylemmän Kiertämäjärven tuntumassa olevan suvannon kohdilta. Jalka oli hutera. Vielä noustessani Kannattamannoskan itärinnettä päästäkseni Muorravaarakan laakson puolelle, nousi tuskanhiki otsalle.

Aina on kannattanut vaellukselle lähteä, vaikka kulkua rajoittavia tekijöitäkin olisi ollut. Vaikka en vielä ole tuntenut tarvetta halailla puita, niin luonnon rentouttavan vaikutuksen olen tajunnut kauan sitten. Tämän seikan tietää aviosiippanikin. Kysyessäni hiljakkoin, haluaisiko hän vaihteeksi majoittua Kiilopään tai Saariselän hotelleissa tms sekä ulkoilla muuten alueella, niin selkeä vastaus oli että mieluummin lähdemme vaellukselle ja näin tehdään.

Joku moitti Luirojärven saunan lauteita likaisiksi ja vaati, että ne valtion toimesta käydään pesemässä, koska ne on verovaroin sinne kustannettu. Hän vielä lisäsi, ettei hän sentään 40 kilometrin päästä rupea itse pesuvälineitä mukanaan tuomaan.

Allaoleva kuva on Muorravaarakan saunasta vuodelta 1983, kolme vuotta ennen kun se huolimattomuuden takia pääsi palamaan.

Saunan rakensivat pääosin imatralaiset ja rakentamista avustivat muutkin vaeltajat. Saunomiskunnossa se taisi olla vuonna 1957. Kenellekään ei tainnut tulla mieleen niihin aikoihin vaatia jotakuta "muuta" pesemään saunan lauteita.

Ajatelkaapa miten paljon viitseliäisyyttä ja vaivaa vaati tulla 1950 luvulla yli tuhannen kilometrin päästä tekemään tätä saunaa kaikkien kulkijoiden iloksi ja tarpeeseen. Eivät nämä vaeltajat nyrpistelleet nenäänsä havaitsemilleen puutteille, vaan korjasivat ne itse. Eivät he myöskään tarvinneet roskahuoltoa eikä käymälöiden tyhjentämistä. Kulkijat huolehtivat niistä itse. Tottakai siihenkin aikaan oli joitakin piittaamattomia. Varsinkin eräät paikalliseksi luokiteltavat saattoi tunnistaa siivottomasta jäljestä. Muut siivosivat nämä vähin äänin.

Vaeltajien käyttäytyminen on hiljalleen muuttunut sen jälkeen kun kansallispuisto perustettiin. Lauteiden pesuvaatimusten tyyppiset kommentit eivät ole nykyään kovin harvinaisia.

Tästä syystä edelleenkin esitän, että alueelle lähtijältä pitäisi edellyttää nykyisin jonkinlaista koetta, niin että nirppanokkaisetkin etukäteen ymmärtäisivät mitä palveluja veronmaksaja voi erämaa-alueella itselleen vaatia.