Kuva Vuomapäältä koilliseen. Kaikki vaikuttaa seesteiseltä ja rauhalliselta. Koskematon erämaa lepää. Vuomapään huipulta muutama kilometri vastakkaiseen suuntaan sijaitsee Hammaskodan lampi. Sen reunama näyttää karun todellisuuden.

Saariseläksi kutsuttu tunturiselänne lähialueineen oli hyvin erämainen seutu vielä 1960 luvun alussa. Poropolkuja lukuun ottamatta sinne ei sanottavasti ollut vielä syntynyt ihmisten tekemiä kulku-uria. Vaikka aluetta oli porotaloudessa jo silloin selkeästi ylilaidunnettu, niin menetelmät olivat perinteisiä eivätkä ne kuluttaneet sanottavasti maastoa jäkäliköitä lukuunottamatta.

Sodan jälkeisinä vuosina alkoi alue kiinnostaa eräretkeilyä harrastavia ja siellä vaelsi 1950 luvun loppuvuosina suuria määriä kulkijoita. Suurin yksittäinen tähän kannustanut tekijä oli Kullervo Kemppisen julkaisema teos Lumikuru, joka värillisine kuvineen innosti tuhansia vaeltajia liikkeelle.

Maasto ei silloin silti suurestikaan kulunut, sillä kulkijat olivat melko hajallaan ja usein pieninä ryhminä, jolloin maapohja heidän jäljiltään palautui nopeasti. Tilanne muuttui, kun Metsähallitus ryhtyi pystyttämään retkeilijöitä varten autiotupaverkostoa. Aloitteen tekijänä tässä, mielestäni kovin murheellisessa toimessa, oli retkeilyjärjestö Suomen Latu. Rakennukset tehtiin kuitenkin siten, että tarvikkeet tuotiin paikalle yleensä talviaikaan eikä kesällä käytetty konevoimaa. Tästä syystä ympäristölle ei tullut vahinkoja.

Vaeltajien kulku alkoi keskittyä kämppien välille ja polut syntyivät nopeasti. Osaksi tähän oli syynä aikakaudelle ominaiset vaeltajakaravaanit. Retkeilyjärjestöt ja yhdistykset järjestivät vaelluksia, joihin saattoi ilmoittautua mukaan useita kymmeniä kulkijoita. Laskin kerran vastaani tulleessa jonossa olleen vetäjän perässä seitsemisenkymmentä ihmistä. On selvää, että tuollaiset ihmismäärät kerta kulkemisella jättivät pysyvän jäljen.

Polut pysyivät kuitenkin vain polkuina ja maasto lähestulkoon luonnontilaisena aina siihen saakka, kunnes Urho Kekkosen kansallispuisto perustettiin. Se oli lähtölaukaus luonnontilan alasajoon.

Puiston perustamisesta annettu laki ja asetus kiinnitti kylläkin huomiota siihen, että moottoriajoneuvoliikenne puiston alueella kiellettiin, mutta sallittiin  lähialueen asukkaiden poronhoitoon, marjastukseen tai metsästykseen liittyvissä toimissa. Puiston henkilökunnan omat ajot kuitenkin kiellettiin kokonaan.

Heti alussa näkyi se, että puiston johto ei alkuunkaan ollut tehtäviensä tasalla. Maastoon sopimattomille koneille annettiin lupa tulla alueelle työskentelemään. Muun muassa Luulammen uuden turistikahvilan rakennusmateriaali siirrettiin paikalleen tavalla, jonka jälkiä on paikkailtu aina 2010 luvullakin. Sittemmin telaketjuvehkeitä käytettiin surutta mm Sarviojalla.

Vanhimmat vaeltajapolvet hoitivat yleensä jätteensä muualle ja pitivät paikat siisteinä. Metsähallituksen nykyisen kaltaista huoltoa ei tarvittu eikä kaivattu. Tilanne säilyi kansallispuiston perustamisenkin jälkeen osapuilleen ennallaan, mutta sitten tehtiin järjestyssääntöön muutos, joka salli puiston oman mönkijäliikenteen.

Näihin aikoihin kämppäverkoston peruskorjauksiin ryhdyttiin. Se tehtiin kesäaikaan ja sekä tarvikkeet että korjausväki kulki mönkijöiden avulla. Hyvin nopeasti mönkijäurat syntyivät ja uusia tehtailtiin.

Jo tätä ennen puistoon ilmestyi ns huoltotupia. En käsitä ollenkaan että miksi, sillä koskaan en ole niitä nähnyt vakituisesti käytettävän. Mikäli puiston henkilöstö olisi tarvinnut jotakin huoltotointa varten asumuksia, niin sehän olisi ollut helppoa varaamalla varaustupia tarvittavaksi ajaksi heidän käyttöönsä.

Esimerkiksi Luirojärven huoltotupa ei oikein sellaiselta näytä. Siellä on asunto ja sauna sekä varastotiloja, tuulivoimala ja perämoottorilla varustettu vene. Se vaikuttaa lähinnä henkilöstön huvilalta jos kohta on vähällä käytöllä. Perämoottoria myös moitiskelen. Se ei sovi erämaajärven imagoon ja sen käyttö sitä paitsi on puistosta annetun lain vastaista.

Samaan aikaan puiston huoltoajojen kanssa, on ollut muuta moottoriliikennettä. Poronhoitoelinkeino on saanut jo laissa luvan tässä mielessä liikennöidä mönkijöillä ja ns paikalliset saaneet erikseen luvan marjastuksen ja metsästyksen yhteydessä käyttää mönkijöitä. Toki siellä on liikkunut myös moottoripyöriä ja mopoja, joten kaikkiaan niiden aikaan saama jälki on paha. Esimerkiksi Orposen ja Karapuljun väli on masentava.

Metsähallituksella olisi lain mukaan luonnonsuojelemisen vuoksi mahdollisuus rajoittaa tätä liikennettä, mutta se ei sitä ole halunnut tehdä. Nähtävästi puiston henkilökunnassa ei lainkaan ole sellaista väkeä, jotka oikeasti haluaisivat suojella luontoa, vaan näkevät puiston alueessa omalla tavallaan hyödynnettäviä mahdollisuuksia.

Jo 1950 luvun loppupuolella oli jopa matkailujärjestöillä halu vetää erämaahan tie. Se hanke oli niin pitkällä, että tie oli jo linjattu Luirojärvelle saakka. Varsinainen retkeilyväki vastusti sitä kuitenkin niin voimakkaasti, että hankkeesta luovuttiin.

Toiveet massamatkailun ulottamiseksi pitemmälle puistoon eivät ole mihinkään kadonneet. Nyt sitä tehdään vain hieman eri tavalla ja huomaamattomasti. Kaikkia muutoksia jopa mönkijäliikennettä perustellaan luonnonsuojelullisilla perusteilla ja suuri osa someväestä uskoo siihen.

Näin ollaan edetty tähän päivään, jossa  runsaan kymmenen vuoden aikana alue on pilkottu pieniksi lohkoiksi satojen kilometrien mittaisilla mönkijäurilla. Urien vetämisellä näyttää olleen niin kiire, että se on vähän puolitekoista sikäli, että pehmeikköjen kohdalla laajoilla alueilla on pohja möyhennetty kuralle, josta esimerkki jutun alussa olevassa kuvassa. Niitä on nykyään alueella kymmenittäin ja paljon kuvassa näkyvää suurempia ja pahempia.

Lähitulevaisuus näyttää siltä, että pääurista tehdään sorateitä ja jokien ylityspaikoille liikennettä kestävät sillat. Seuraavaksi eri puolille puistoa nousee Luulammen kahvilan tapaisia yrityksiä ja kolmannessa vaiheessa saadaan jo Luirojärven rannalta ja muualtakin vuokrata nykyistä autiotupaverkostoa tasokkaampaa majoitustilaa ja saadaan myös sitä jo muutamien vaatimaa sähköä oman mobiililaitteen lataamiseen.

Kuitenkin jo nytkin voi todeta erämaan siirtyneen muistojen joukkoon.

Valitettavasti.

 

Lauantaina 18 päivänä elokuuta ajelin poikani Jukan kanssa Marivaaraan. "Uusi" tie vaaran juurelle on melkoisesti pitempi kuin vanha, mutta hyväkuntoinen. Marivaaran länsirinne sitä vastoin on kivinen ja tarkasti ajettava. Yleensä olen jättänyt auton varmuuden vuoksi vaaran länsirinteelle tai laelle, mutta nyt ajoimme itäpuolelle lähelle Karvitsiojaa. Perille Pajuojallekin olisi päässyt, sillä siellä näkyi parkissa kaksikin autoa. Me kuitenkin kävelimme nuo viimeiset kilometrit ja pystytimme telttamme Pajuojan kankaille. Vesi tuntui olevan taivaalla herkässä. Yöllä satoi vähän mutta aamulla saatoimme puuhastella lähtövalmisteluissa pilvipoutaisessa säässä.

Pajuojassa oli vähän vettä, joten ylityksessä ei ollut vaikeuksia. Etenimme vuosikymmeniä vanhaa savottatietä, jota nykyisin mönkijöillä ajellaan. Tie oli melko hyväkuntoinen suolahdekkeen yli johtavalle "lankkutielle". Siinä on peräti neljästä rinnakkaisesta lankusta tehty mönkijätie. Sen jälkeen ryhdyimme kulkemaan itään johtavan poroaidan viertä ja parin kilometrin jälkeen käännyimme koilliseen. Lukuisten kosteikkojen kohdalla mönkijät olivat jauhaneet ne mudalle. Reitin varren ainoalla vesipaikalla virtaa vähäinen Iso-ojan latva. Senkin ovat ajoneuvot jauhaneet näkymättömiin, mutta vettä etsivä löytää sitä kummaltakin puolelta ajouraa. Tämän jälkeen tavoitimme toisen Auhtijoenselälle suuntautuvan aidan varren, jota ryhdyimme seurailemaan.

Matkan varrella on usea kosteikko tai suolahdekkeen reuna, jotka samaan tapaan ovat nykyisin hankalakulkuisia mainitun ajoneuvoliikenteen takia.

Maasto alkaa tasaisesti olemaan kuivempaa vasta kun jyrkemmin Auhtijoenselälle ruvetaan nousemaan. Siihen paikkaan ennättäessämme alkoi länsituuli voimistua ja välillä vihmoi vähän vettäkin.

Pitkän lakitasanteen puolivälissä tuli eteen ensimmäinen poron jäännös. Moni isompi tai pienempi  on viettänyt juhlakestejä tällä paikalla.

Tuuli yltyi sitten oikein hurjaksi, mutta lähtiessämme laskeutumaan itärinnettä, se vähän rauhoittui. Samalla sää poutaantui ja aurinko pilkisti esille. Aidan tuntumasta löytyi yksi lukuisista luonnon taideteoksista.

Pilvet pyyhkiytyivät myös Vongoivan alueen tuntureilta sen verran, että ne tulivat näkyviin.

Seurasimme aitaa sen kääntyessä Jaurun varteen. Siinä on mönkijöitä ja kelkkoja varten tehty silta. Varovaisesti astellen pääsimme sitä myöten yli. Silta alkaa olla elämänsä ehtoossa. Jonkun jalka näytti menneen yhden lahonneen poikkipuun läpikin.

Tahvon tuvalle ennätimme hyvissä ajoin iltapäivällä. Sen tuntumaan aioimme jäädä. Tupa oli tyhjillään ja tuvan terassilla saatoimme rauhassa selvitellä varusteitamme.

Vessan kaukalo oli ääriään myöten täynnä. Vedimme sen ulos ja panimme tyhjän tilalle. Kämpän edustalla oleva pullolaatikko pursui tölkkejä ja pulloja. On se kumma, miten painavaksi oluttölkki tulee kun se juodaan tyhjäksi. Useimmat eivät jaksa niitä viedä mennessään.

Pystytimme telttamme länsipuolen terasseille ja yövyimme siellä. Illan mittaan tuvalle tuli nuorta kulkijaporukkaa ja asettautui sinne yöpymään.

Maanantaiaamulla 20.8 päätimme lähteä itään pitkin Jaurun varsia. Mukaan varasimme vain päivän eväät. Olimme jo tullessa panneet merkille poroaidalta Tahvolle päin rinteessä kuloalueen, joka ulottui juuri polun varteen ja oli polttanut kyllä rinteen metsääkin muutaman hehtaarin verran. Oli se tuli luonut taidettakin.

Kuljimme pilvipoutaisessa säässä Jaurun varsia alavirtaan. Pienen Pittivaaran vähäisella tulipaikalla kiehautettiin kahvit.

Peuraselän kämpällä päätettiin poiketa. Vesi oli Jaurussa matalalla ja kahluupaikalta hieman kämpän tasosta alavirran suuntaan oli helppo päästä yli. Oli ensimmäinen karhunjahtipäivä, joten pidin mahdollisena, että kämpällä olisi ollut jahtimiehiä, mutta ei. Siellä oleili vain yksi nuorimies, joka oli aloittanut vaelluksensa Nuorttilta ja kuulemma tavoitteena oli Kiilopää.

Tämä kämppä oli karhunpyytäjien tukikohtana kuten joskus Tahvontupakin vielä silloin kun karhujen kevätpyynti oli sallittua. Edesmennyt eräkirjailija Leevi Karsikas oli Peuraselän vakituinen kävijä sekä kevätpyynnin kannattaja. Hän lainmuutoksen aikoihin kirjoitteli pitkiä tulikivensävyisiä kannanottojaan kämppäkirjan sivuille. Peuraselän uskollinen kävijä Sirkka Ikonen eli Itäkairan prinsessa oli taas täysin vastakkaisella kannalla ja kirjoitteli varsin pisteliäitä huomautuksia samaan kirjaan "Karhupojista". Kumpikin oli varsin hyvä kynänheiluttaja, joten mehukkaita kommentteja oli hauska lukea.

Me pidimme ruokatauon pihamaan tulipaikalla.

Jatkoimme kohta matkaa. Jauru ylitettiin uudelleen. Toisella rannalla oli jälleen entinen jäkälän pureksija. Olisikohan sen pitänyt käväistä porojen hammaslääkärillä, sillä hampaistossa oli ikään kuin karieksen alkua.

Suuntasimme sitten itään Iso-ojan varteen. Sielläkin oli vesi matalalla ja helposti pääsimme yli. Tarkoituksenamme oli pyrkiä Presidentinkurua kiertämään Naalipäänhäntää vastapäätä olevan vaaran rinnettä. Nousu sinne suuntaan oli helpohko. Peuraselkää jo lähestyessämme oli sää parantunut ja tullut aurinkoiseksi. Pohjoisen suunnalta silmiin sattui rajatunturi Talkkunapää.

Pääsimme kulkemaan tarkoittamallemme alueelle pohjoispuolen kautta. Yksi jyrkähkö kuru oli vielä välissä etualalla ennen kuin pääsimme Presidentinkurun länsipuolella kohoavan vaaran rinteelle.

Näkymät olivat sitten paikan päällä upeat.

Taustan tunturi on entistä aluettamme, mutta valitettavasti nykyisin Venäjää. Jauru siellä vielä pilkottaa. Varsinainen Naalipään häntä on hyvin erikoisen mallinen ja jyrkkärinteinen. Osapuilleen sen laen kautta rajavyöhyke kulkee. Alapuolella sijaitsee karttaan merkitty Presidentinkuru. Se on hyvin läpikuljettava vaikka emme sinne nyt laskeutuneetkaan.

Näyttää siltä, että alueella on vähemmän poroja laidunnettu, sillä pallojäkälääkin esiintyi.

"Esiintyi" siellä kylläkin yksi poron jäännöskin, varmaan viides tai kuudes laskien reittiämme Peuraselästä lähtien. Jäljellä ei ollut karvatukkojen lisäksi paljon muuta kuin kaulapanta.

Kiersimme vaaran etelärinteen kautta alas. Näkymät ovat sieltä puolelta lounaisille vaara-alueille.

Lasku oli paikoin jyrkkä, kivinen ja hankala. Alas kommelluksitta silti päästiin ja lopulta taas Iso-ojan varteen. Itseasiassa suupuoleltaan Iso-oja haarautuu useampaankin uomaan, jotka kartasta eivät näy. Ylityksessä näillä veden korkeuksilla ei ollut suurtakaan tuskaa.

Vaikka Saariselän alueella jatkuvasti törmää hirvien papanoihin, niin harvoin niitä silti näkee. Nyt pari "nuppaa" sattui silmiimme, kun ne nousivat läntisen vaaran rinnettä.

Emme palanneet enää Jaurun varteen, vaan kuljimme länteen vajaan kilometrin päässä joesta. Se oli alkuun kylläkin virhe sikäli, että jouduimme hankalakulkuiseen kuruun, joka kartasta ei ollut luettavissa. Sen jälkeen oli helppo tasaisella kankaalla lasketella kohti Pientä Pittivaaraa. "Törmäsimme" siihen vaaran keskivaiheilla. Siinä kulkee luoteis-kaakkoissuunnassa poroaita, jonka alta pääsimme ryömimään ja sitten suuntasimme vaaran pohjoispuolelta kulkevan aidan varteen sekä siitä edelleen kohti Tahvontupaa. Sadekuuro vielä siivitti kulkua loppumatkasta.

Toisen Tahvolla vietetyn telttayön jälkeen pakkasimme varusteet rinkkoihin ja lähdimme kulkemaan Tyyrojan vartta pohjoiseen. Nousimme heti Tahvon kohdalta kurun itärinteen polulle. Se on paikoin varsin jyrkkäkin.

Ylläolevan kuvan kohdalla, alhaalla Tyyrojan länsireunalla, on niityn tapainen. Sen on luonut Vongoivan räystään lounaiskulmalta alkunsa saava puro, joka vähän ennen niittyä menee maan alle. Sulamisvesien aikaan siinä kuitenkin ryöppyävät vedet voimakkaasti ja se on uurtanut tutustumisen arvoisen suupuolen, jota kannattaa käydä vilkaisemassa.

Pirravatselman kohdalla laskeuduimme Tyyrojan tasolle ja jatkoimme sen vartta ja ryhdyimme kapuamaan sen latvalle. Pian puro katosikin maan alle. Sen uomasta jäivät kertomaan vain muutamat kivikot. Ylhäällä sitten saattoi kääntyä katsomaan tulosuuntaa. Oikealla Vongoivan räystään itärinne ja sen edustalla Povivaaran kumpu.

Tarkoituksenamme oli suunnata Kuusikuruun ja nousta sieltä Lokan Alen Muurivaaralle. Helpottaakseni kulkua päätin laskeutua vedenjakajalta koilliseen antavaa kurua myöten lähelle Kuusikurun suuta. Se oli virheratkaisu, sillä kuru oli kovin jyrkkärinteinen, rakkainen ja tästä syystä hankalakulkuinen. Pääsimme silti kurun suupuolelle tasaisemmalle paikalle ja kun sattui vielä aurinkokin hetkeksi lämmittämään rinnettä, niin se sopi kovasti lounaspaikaksi.

Viime vuosina en ole juuri viitsinyt kulkiessani karttaa katsoa enkä kompassia käteeni ottaa. Siitä sain nyt kärsiä. Kuvanottosuunta on jokseenkin koilliseen. Kuvittelin, että kun nousen vasemmalle penkereelle ja kierrän edelleen sinne suuntaan, niin tulen automaattisesti Kuusikuruojan varteen. Taivas kuitenkin veti heti pilveen ja peitti mm idässä hyvänä maamerkkinä olevan Talkkunapään. Ylitimme huomaamatta vähäisen Kuusikuruojan ja kun olisi pitänyt olla yleissuunta tuossa vaiheessa länteen, niin kuljimmekin luoteeseen. Niinpä tulimmekin Iso-ojan varteen ja näimme sen itäpuolella poroaidan sekä rajavyöhykkeen merkit. Olisimme tietysti voineet palata takaisin, mutta päätimme jatkaa kohti Iso-ojan latvoja ja vedenjakajaa. Lähellä taitetta on lampi ja melkoisia kalliosyvennyksiä.

Pohjoiseen päin laskevan Purnuojan laakso on melko kivinen. Vedenjakajalta on hyvä näkymä laaksoon. Vasemmalla näkyy Keinokuru.

Löysimme Vaadinkuristaman tasolta kelvollisen teltan pohjan ja päätimme jäädä siihen. Emme ennättäneet vielä saada telttaa pystyyn, kun meidät yllätti Purnupään takaa noussut saderintama. Ennätimme heittää suojaksemme juuri ja juuri irrallisen telttakankaan, jonka alla melko reippaan kuuron selvitimme. Sade kesti kuitenkin niin pitkään, että Jukan oikea nilkka pääsi puutumaan ja ylös noustessaan hän venäytti sen pahasti. Alkuun ei tiedetty miten paha vamma syntyi. Onneksi myöhemmin todettiin, että se oli vain lievästi venähtänyt, hieman turposi ja aristi astuessa mutta oli silti kulkukuntoinen. Taivaskin sitten selkeni ja ilta-aurinko kultasi rajatunturi Välipään kylkeä.

Keskiviikkoaamu valkeni kirkkaana. Taivas oli aivan pilvetön. Tästä syystä myös pakkanen oli vieraillut. Maa oli vielä aivan kuurassa. Aamupalan jälkeen pakkasimme leirin. Ajattelimme suunnata nyt kohti Anterinmukkaa ja kiivetä alkuun Vaadinkuristaman rinnettä Keinokurun pohjoispuolelta.

Ennen tätä etsiskelin Purnuojasta lenkkareille sopivaa ylityskohtaa. Sain sanottua, että kivillä on liukasta sammalta, kun lennähdin selälleni puron länsireunalla. Vasen saapas hörppäili vettä, mutta vaatteet sentään kestivät lyhyen vedessä käynnin. Vähän myöhemmin huomasin, että paitani rintataskussa olleet lukulasit olivat pudonneet veteen. Koetin niitä etsiskellä, mutta vilkkaasti juoksevassa virrassa ne olivat varmaan jo hyvän matkaa olleet menossa kohti Anteria ja myöhemmin Venäjää. Pitäisi tällä iällä ymmärtää, että yli 75 vuotiaitten on syytä käyttää keppejä eikä luulla että tasapainokyky olisi nuorten tasolla.

Vaadinkuristaman rinnekin oli alkuun pään kokoisista kivistä muodostunut, mutta puurajan yläpuolella oikein mukavakulkuista alustaa.

Vaadinkuristaman lakitasanne on laaja. Hyvässä säässä kiertelimme siellä käytellen kameraa ahkerasti. Kuikkapään, Hirvaspäitten ja Helttamoroston laet näkyivät sinne tasasuhtaisina.

Rajatunturi Välipää näyttää Vaadinkuristamalta tältä.

Kauempana idässä tunturit näyttävät kovin eri värisiltä kuin meidän puolellamme vaikka samaa tunturialuetta ovatkin. Tämä johtuu siitä, että idässä ei ole laidunnettu poroja ja jäkälä kasvaa.

Laskeuduimme sitten luoteen suuntaan. Alkuun rinne oli yhtä hankakulkuinen kuin itäpuolellakin, mutta myöhemmin löytyi parempi alusta. Tämä oli tarpeellista, sillä Jukan edellisenä päivänä venähtänyt nilkka aristi kulkiessa. Rinteellä havaitsin vanhemman mesikämmenen jätöksen. Alueella on  porojen jäännöksistä päätellen joku ahkeroinut ja jossakin ryteikössä saattoi lihava otso huokua tyytyväisyyttään. Matkan varrelta sattui kameran linssiin tämäkin ruokapöydän tähde.

Suuntasimme Anterijoen ja Kaarreojan tuntumassa olevaan suvantolaajentumaan, jossa vesi on yleensä matalalla. Siitä pääsimme kahlaamaan helposti yli, mutta pohjakivet ovat Anterijoessa koko matkalla kovin liukkaat ja tarkkana pitää olla ettei pyllähdä.

Anterinmukassa ei ketään ollut, joten asettelimme varusteemme terassille, lounastimme sekä peseydyimme saunan edustalla.

Myöhemmin illalla saapui paikalle yksinkulkija, joka oli lähtenyt Tahvolta ja tullut Vongoivan ja Reutun yli. Hän kertoi joutuneensa ylhäällä yhteen sadekuuroon. Hänellä oli ollut onnea, sillä alkuillasta Anterinmukan yli pyyhki useampikin sadekuuro. Vielä myöhemmin kämpälle tuli Kiertämältä pari nuorta vaeltajaa, jotka asettautuivat kämppään. Me taas pystytimme telttamme kummulle keittokatoksen lähettyville.

Torstaiaamu oli sumuinen. Näkymä uhkaili sateella, mutta sää säilyi silti poutaisena. Pakkailimme varusteitamme kämpän terassilla ja nautimme aamiaista. Pienenä puuron lisukkeena oli hieman mustikkaakin.

Alun perin meillä oli aivan muita reittisuunnitelmia, mutta nilkkaa säästääksemme päätimme kulkea "maantietä" myöten Hammaskuruun. Poutaa riitti vielä viiden kilometrin päässä yläjuoksun tulipaikalla, jossa nilkkaa vähän hoidettiin.

Sade alkoi piiskata kun kiersimme Keinopäätä ja vesi tuli tuulen siivittämänä. Se kasteli vähän vaatteita ja varusteitakin. Etenimmekin pysähtelemättä Hammaskuruun, jossa sade pian taukosi. Päätimmekin käväistä vilkaisemassa muutama vuosi sitten valmistunutta Hammaskotaa. Hammaskodan lammen kohdalla mönkijöitten "huoltoura" näytti masentavalta, kuten yleensäkin näiden kulkuneuvojen jäljet kosteilla ja pehmeillä paikoilla. Kansallispuiston lain ja asetuksen lukeneena, en mitenkään jaksa käsittää että puiston oma mönkijäliikenne sallitaan tässä laajuudessa.

Itse kota on hyvin tehty ja asiallisen tuntuinen. Kodalta on myös puhelinyhteys Sokostin linkkiin, jota Jukka käyttää kuvassa hyödykseen.

Hammaskurun kämppään tuli vähän myöhemmin kolme nuorta miestä, jotka olimme jo tavanneet aiemmin Tahvontuvalla. He jäivät yöpymään kämppään, mutta me pystytimme telttamme tavanomaiseen paikkaamme lähettyville. Pientä sateen ripottelua oli silloin tällöin illan mittaan, mutta se jäi enemmänkin uhkailun asteelle. Aamu perjantaina valkeni poutaisena. Taivaalla kulki hyvää vauhtia sumupilven tapaisia muodostumia, mutta aurinkoakin välillä näkyi. Pakkasimme varusteemme kämpän terassilla ja lähdimme nousemaan kohti Vuomapään lounaiskulmaa. Tarkoitus oli alkuun kiivetä aivan huipulle saakka.

Alkumatkassa seisova puu-ukko oli saanut sitten viime näkemän hieman sammalta päälakeensa. Näinhän siinä tahtoo ikääntyessä käydä.

Nousussa tunturikoivut olivat kovin märkiä. Kosteus oli tiivistynyt hämähäkinkin pyydykseen.

Päästyämme lounaiskulman terassille, jätimme rinkat selvään paikkaan ja lähdimme siitä nousuun. Myöhemmin havaitsimme, että olisi kannattanut jatkaa kilometri eteenpäin. Sieltä olisi löytynyt vähemmän rakkaa ja jyrkkyyttä.

Vaikka oli melko aurinkoista, niin alhaalla sumupilvet vilistelivät hyvää vauhtia etelän suunnasta pohjoiseen ja haittasivat alussa suuresti näkyvyyttä mm länteen. Päästyämme noin 400 metrin käyrälle aloimme nähdä Anterin laaksoonkin. Siellä näytti makaavan tiheä pilvi paikallaan Anterinmukan päällä.

Lännessä sumut olivat osaksi Sokostin suunnalla.

Ukselma ja Sollanpää sitä vastoin olivat selkeästi näkyvillä.

Kiipesimme aivan huipulle saakka, jossa ajoittain oli pimeääkin ohi virtaavan sumun vuoksi.

Sittenpä taas selkeni ja Ukko-Sokostikin piirtyi selvästi taivaanrantaan.

Laskeutumisen teimme selvästi paremmasta paikasta. Aurinko lämmitti mukavasti, mustikoita rinteessä riitti ja saattoi ottaa rennosti.

Rentoutua saattoi alempanakin.

 

Rinkat löytyivät alhaalta helposti ja matka jatkui kohti Siulaojaa. Onnistuimme tällä kerralla reitin valinnassa ja vältimme terassin uurteet ja tunturikoivutihentymät. Saavuimmekin joutuisasti ojan varteen. Siitä eteenpäin maasto on vähän "koukkuista" vaikka sitä ei kartasta juuri hoksaa. Alun perin meillä oli tarkoitus mennä Siulaojan tulipaikalle, joka reitti olisi ollut hyvä ja helppo, mutta ajauduimme liikaa pohjoiseen ja nousimme Siulapään nokan editse ja siitä edelleen kohti Siulaa. Välillä pienen rinnepuron haarautumassa valmistelimme päivän aterian.

Siulalla oli Marivaarasta saapunut yksinkulkija. Me keittelimme siellä teevettä ja nautimme välipalaa ennenkuin jatkoimme. Siinä välissä saapui paikalle myös kolmen nuoren miehen ryhmä, jota virittelivät kämpän edustan tulipaikalle tulet. Heillä oli tarkoitus vielä jatkaa Tahvolle. Mekin jatkoimme matkaa mutta Jaurun yli. Kääräisin vähän lahkeita ylemmäksi ja sitten rappuset alas. Vettä oli vähän eikä vaikeuksia ollut.

Kuljimme Jaurun lounaaseen kääntyvän mutkan kohdalle ja siihen lähettyville ryhdyimme pystyttämään telttaamme. Siinä taas alkoi taivaalta ropsia vettä, mutta ennätimme saada leiripaikan kuntoon ennen kuin lähes koko yön jatkunut sade todenteolla alkoi.

Aamulla sade oli melkein laantunut. Pientä tihkua tuli, mutta siitä ei suurta haittaa ollut. Aamupalan jälkeen saatoimme melkein poutasäässä purkaa teltan ja koota varusteet. Sitten suunnistin ensimmäisen kerran ja oikein kompassin kanssa, sillä halusin hyvin tarkkaan kulkea tiettyjen rinteen vesiuurteiden mukaan parikilometrisen nousun Auhtijoenselän poroaidalle. Rinne on suurimmalta osalta pehmeää varvikkoa ja melko raskasta kulkea ja onhan siinä likipitäen satakuntametriä nousuakin. Aidalle päästiin kostean tuntuisessa ilmassa.

Koska sateita oli ollut joka päivä, niin kulku-ura Marivaaran suuntaan oli melko lohduton. Matkan varrella olleella pienellä purolla pidimme lounastauon poutaisessa mutta melko synkän pilvisessä säässä.

Viitisen kilometriä ennen Marivaarassa ollutta autoamme alkoi sataa. Se oli oikea rankkasade, joka tuli puuskaisen tuulen avittamana. Autolle tullessamme sade kuitenkin laantui. Tiellä vaaran itärinteellä sadevesi virtasi puroina. Tarkasti sitä rinnettä jouduttiin ajamaan. Meillä oli mukana lapiokin, jolle eräässä kohden löytyi käyttöäkin. Kuvaavaa on, että vaaran ylitys otti puolisen tuntia aikaa. Pihtijoen sillan kupeella vähän siistiydyttiin ja sitten kotimatka alkoi.

Meillä oli onnistunut kierros.

 

 

 

Nelihenkinen vaellusporukka oli elokuisella vaelluksella päätynyt yöpymään Hammaskurun kämpällä ja sitten jatkanut kohti Vongoivan kotaa. Yksi seurueesta oli jostakin syystä päättänyt kulkea eri reittiä kuin muut. Kun kolmikko oli kodalle ennättänyt, niin yksinkulkijaa ei sinne ilmestynyt. Yksi kolmikosta lähti illansuussa varusteitta häntä etsimään. Myöhemmin selvisi, että yksinkulkija oli eksynyt mutta onnistunut palaamaan Hammaskuruun. Etsijä  eksyi seuraavaksi ja vietti elokuisen yön maastossa, kuitenkin aamulla kyeten etsiytymään "ihmisten ilmoille". Kaksi Vongoivan kodalle jäänyttä hätääntyivät ja nousivat tunturiin puhelinyhteyden saadakseen ja tekivät katoamisilmoituksen. Kadonneita koetettiin illalla helikopterin avulla haarukoida. Silloin Hammaskurusta löytyi kyllä ensin harhaantunut, mutta tätä toista ei.

Paljolta olisi säästytty jos porukka olisi ymmärtänyt sen perussäännön, että jos ryhmässä lähdetään, niin ryhmässä pysytään.

Vuosikymmenten aikana olen kuullut jos jonkinmoista tarinaa joissa kaksi tai useampi kulkija on eri syistä lähtenyt kulkemaan omia uria. Sitten on eksytty ja kumppani ymmärrettävästi hätääntynyt.

Kyllähän kokeneet kulkijat voivat näin tehdäkin vaikka porukassa alun perin liikkeelle ovat lähteneet, mutta silloinkin on vaarana että jollekin yksin kulkuun lähteneelle tulee muutoksia suunnitelmiin eikä sovittuun kohtaamiseen päästäkään. Pahimmassa tapauksessa tästä aiheutuu työläitä ja kalliita etsintäoperaatioita.

Mieluummin siis kuljetaan yhdessä, löydetään tavoitellut kohteet yhdessä tai sitten yhdessä eksytään. Silloin ei tarvitse murehtia missä porukan jäsenet ovat ja mikä heidän kuntonsa on.

Itseäni hieman hämmästytti se, että joku eksyi kerrotulla alueella, sillä Anterin laakso on niin selväpiirteinen ja näkyvyyttä on kilometrikaupalla joka suuntaan kun Hammaskurun "maantieltä" kohti Vongoivan latvan vedenjakajaa suunnataan.

Puutkaan eivät rinteellä näkyvyyttä estä, sillä siellä kasvaa etupäässä matalaa tunturikoivua. Kielisvaaran ja Sihverin Lakopään rinteiden alaosissa on kylläkin yllättäviä kuruja, mutta ei niiden pitäisi suunnasta kulkijaa mitenkään harhauttaa. Allaoleva kuva on Anterijoen luoteeseen kääntyvältä latvalta kohti Kielitunturia.

Siispä, kannattaa aina silmäillä karttaa jo kotonakin ja luoda mielikuvaa alueesta jonne on menossa. Paikanpäällä juuri Anterin tapaisessa laaksossa pitää pysähtyä kartta kädessä miettimään mitkä yksityiskohdat näkymässä sopivat kartan merkintöihin. Silloin syntyy laaja kokonaiskuva eikä sen jälkeen helposti harhaudu.

Kompassin tai Gps:n käyttöön pitää etukäteen myös perehtyä ja niitä myös silloin tällöin vilkaista silloinkin, vaikka otaksuisi olevansa hyvinkin olettamallaan kulku-uralla. Ne ovat kovin yksinkertaisia ja helppokäyttöisiä.

Onhan sitä etsitylle kivaa saada helikopterivieraita, mutta niiden lentominuuttien hinta kouraisee nopeasti lompakon pohjaa - ainakin yhteiskunnan.

8

Keskiviikkona 13 päivänä kesäkuuta 2018 ajelin kaimani ja 50-luvun koulukaverini kyydissä Savukosken tieltä kohti Lokkaa. Padolla kävimme vilkaisemassa. Sää oli hyvä ja Nattaset piirtyivät terävinä taivaanrantaan.

Marivaaraan saavuimme illansuussa. Pysäköimme varmuuden vuoksi jo vaaran länsirinteelle. Sitä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä tie oli hyväkuntoinen ja ajokelpoinen aina Pajuojalle saakka. Marivaarasta lähtijöitä oli ollut useampia, sillä autoja nähtiin pysäköitynä matkan varrella muutamia ja perilläkin kolme kappaletta. Pajuojan tuntumaan pystytimme telttamme ja siirryimme unten maille.

Torstai valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Leiri pakattiin rinkkoihin ja aamupalan jälkeen loiskuttelimme Pajuojassa vettä sitä ylittäessämme. Puro oli miltei kuivillaan. Pajuojassa jo näki, että mönkijäliikennettä oli ollut. Renkaat olivat jyystäneet kummaltakin rannalta maata syvältä. Seuraava taival oli hieman korkeammalla ja kuivemmalla alustalla, joten vaurioita ei uralla ollut. Myös suolahdekkeen yli johtava nelilankkuinen tie oli kunnossa.

Tuo lankkutaival ei ole halvimmasta päästä. Se koostuu järeästä 70 millisestä kanttaamattomasta tavarasta. Se on rakennettu poikittain suohon heitettyjen tukkien päälle. Tukit ovat kymmenien vuosien takaisen savotan jäljiltä. Mönkijöitä varten tie tehtiin 90-luvulla. Kukahan mahtoi lankut kustantaa.

Retkikaverini Antti joskus tarinoi 50- ja 60-lukujen savotoista. Erään etelä-pohjalaisen pitäjän palopäällikkö kaverinsa kanssa oli ajanut kahdella traktorilla syksyisin tänne talveksi töihin. Toinen traktori oli ollut peräkärryn päällä, jossa oli matkakaverille rakennettu jonkinlainen koppi. Matkaa kertyi runsaat 850 kilometriä, joten oli siinä köröttelemistä. Kun ihmettelin, että mitenkäs se tulipalojen sammutus sitten sillä välin hoidettiin, niin Antti totesi lakonisesti, että paloivat ne talot siihenkin aikaan ilman palopäällikköä...

Kuvassa vastakkaisella puolella olevassa metsänreunassa on itään johtava poroaita, jota seurailimme parisen kilometriä. Sen varrella on kosteikkoja, jotka mönkijät olivat jauhaneet mudalle. Paikoin ajokohdat olivat viitisenkymmentä metriä leveitä. Sitten käännyimme koilliseen kohti toista Auhtijoenselälle suuntaavaa aitaa. Tämä etappi on hieman kosteampi ja se oli kyllä muodostunut mönkijärenkaiden alla varsinaiseksi kuraränniksi. Hankala se alkaa jalkamiehelle olla. Leveyttä on paikoin toistasataa metriä.

Tällä reitillä on vedenottopaikka. Siinä virtaa vähäinen puro  länteen. Se on ainut laatuaan ennen Jaurua. Kauempana alajuoksulla se on nimetty Iso-ojaksi. Nimensä veroinen se ei reitin kohdalla kyllä ole. Leveyttä taitaa olla pari-kolmekymmentä senttiä. Mönkijät olivat sotkeneet puron näkymättömiin, mutta vesi on tehnyt väylän kurakohdan alitse. Kyllä siitä silti juomakelpoista vettä saa varsinkin jos sen keittää. Tässä kohden ruokailimme ja keittelimme kahvit. Etsiskelin myös alueella aiemmin pesineiden Piekanojen pesiä, Pesäpuut löysin kyllä mutta pesiä en. Ei näkynyt kyllä lintujakaan.

Matka jatkui sitten toisen aidan vartta koilliseen. Alkuun aidan vierusta on soista ja mönkijäliikenne oli siitäkin tehnyt hankalakulkuisen. Paikoin leveyttä sotketulla uralla oli satakunta metriä. Olin tätä reittiä kulkenut viimeksi vuonna 2007 ja paljon oli sen jälkeen menty huonompaan suuntaan.

Lopulta pääsimme nousuun Auhtijoenselälle ja kuivemmalle pohjalle. Lakitasanteelta pujahdimme aidan alitse. Kun ajoittain näin Vuomapään, Siulapään sekä Vongoivan, niin helppo oli rinteessä kulkea kohti Siulaa, jonne olimme pyrkimässä. Jaurun ylityksessä ei ollut ongelmia, sillä vesi oli matalalla. Loppunousu rinkan kanssa on aina vähän jalkoja koetteleva. Rappuja on kuutisenkymmentä ja nousukulma melko jyrkkä.

Hyvissä ajoin kaimani tarkasteli pihamaalla tilannetta.

Kämpässä oli yksi vaeltaja, joka yöpyi siellä kaverini kanssa. Itse pystytin telttani kämpän taakse ja viihdyin paremmin siellä. Ennen nukkumaan menoa verryttelimme jalkojamme laakson pohjoispuolen penkereillä ja käväisimme Siulaojan varressa. Yön jälkeen viivyttelimme hieman liikkeelle lähtöä. Taivas oli pilvessä ja hieman välillä tihkui vettä joskaan sitä ei sateeksi voinut sanoa. Sitten heitimme rinkat jälleen harteille ja nousimme puolitoistasataiset portaat ylös.

En ole lakannut ihmettelemästä, miten jollekin on tullut mieleen rakentaa  kämppä tähän jyrkän rinteen pienelle tasanteelle. Aikanaan siinä oli saunakin. On siinä tullut hiki ilman löylyjäkin, kun on kantanut tarvittavan saunaveden ja taas hakenut polttopuut yläterassilta. Korkeuseroahan Jaurun pinnan ja puusuojan välille kertyy 50-60 metriä. Taisi saunan lämmittäminen jäädä kovin vähiin kertoihin ja niinpä se muutettiin keittosyvennykseksi. Jos kohta kämpän paikka ei ole viisaimmasta päästä, niin sinne johtavat portaat ovat. Ne ovat säästäneet rinnettä. Muutenhan se olisi jalkojen ja säiden kuluttamana sortunut.

Suuntasimme pohjoiseen. Sieltä käännyimme Vongoivanjoen varteen. 80-luvun puolivälin suuren myrskyn jäljet ovat vieläkin hyvin näkyvissä.

Tulimme hiukan liian aikaisin alas läntiseltä reunamalta. Vongoivan laakso on tästä jokisuulle saakka melko ahdas ja kilometrin verran yläjuoksunkin suuntaan.

Taiteilimme melko hidaskulkuista jokivartta Honkatehtaanjoen suulle. Oikeastaan joki vasta hieman tästä ylävirtaan avartuu sellaiseksi, että kulku rannassa on helppoa.

Kallioita on laakson rinteillä näillä kohdin ja parhaat Lihakuruojan suulla.

Joki tuosta kohden ylitettiin ja päätettiin siinä kiehauttaa kahvit. Paikka on kiinnostanut kullanetsijöitä aikanaan. Vieläkin "suupankissa" on kaksi Holmanin retkikunnan 1930 luvulla aikaansaamaa "pruuvikuoppaa", jotka eivät minun 59-vuotisen retkeilyurani aikana olleet juuri miksikään muuttuneet.

Honkatehtaanojan suulla tähtäilin Lumixillani. Käytän sitä lähinnä videokuvaukseen, mutta vähän tavallisia kuviakin näppäilen. On siinä kameran koossa ja painossa eroa verrattuna ensimmäiseen videokameraani. Se painoi vara-akun kanssa 6,5 kg.

 

Nousimme sitten Honkatehtaanojan vartta kohti Vongoivanräystästä. Itärinteelle on jäänyt pystyyn vankkaa puustoa. Tuskin tähän mikään myrsky pystyisikään.

Jäimme leiriin muutaman sadan metrin päähän räystään luoteiskulmasta. Iltapäivällä oli ruvennut tuulemaan lännestä melko navakasti eikä se illan tullen laantunut. Yö oli vähän levoton, kun tuuli paukutti sadekangasta.

Aamulla jatkoimme matkaa jyrkän nousun juurelle. Jätimme rinkat siihen ja lähdimme kapuamaan jyrkänteen niskalle. Jo alkumatkasta rinteeltä on hienot näkymät luoteeseen Vongoivanjoen laaksoon ja taustalla kohoaville Siulapäälle ja Sihverinlakopäälle sekä Vuomapäälle.

Puolirinteessä oli tuoreehko selkärangan palanen sekä karvatukko. Arvasimme sen kuuluvan kaakkoispuolen poronraatoon. Olimme siitä kuulleet neljältä nuorelta reippaantuntuiselta naiselta Auhtijoenselällä. He olivat sen Vongoivalla panneet merkille. Herkkupalan paikalle tuojaa emme saaneet silmiimme. Luultavasti se oli nelijalkainen. Kotkallekin se olisi sopinut, mutta en ole aikoihin taivaalla alueella kotkia nähnyt. Vähän se ihmetyttää, samoin kuin niiden Piekanan pesienkin häviäminen linnuista nyt puhumattakaan.

Sää oli jyrkänteen reunalle päästessämme hieno vaikkakin vähän tuulinen. Tästä syystä jätin vaellusvideon kuvaamisen siellä kokonaan kun tuuli käy niin kovasti mikrofonin kimppuun. Kuvia toki näppäilimme molemmat suuntaan jos toiseen. Kaakon puolella Korvatunturinkin korvat hailakkoina piirtyivät taivaanrantaan. Kirkkaasta säästä huolimatta kosteutta tuntui ilmassa olevan.

Lounaan kallioilla katseltiin etelän matalampia vaaramaisemia.

Tuulesta huolimatta kannatti istahtaakin.

Nykyisin Povivaaraksi nimetty kumpu näytti alhaalla hienolta. Putousta on 150 metrin verran.

Tämä on itäsuunta. Joutsenpää sinisenä taivaanrannassa.

Tässä taas on katse lounasta kohti.

Alas tultuamme rinkat löytyivät helposti. Olimme jättäneet ne jyrkän nousun juurta kiertävän puron lähteille.

Rinkat heitettiin harteille ja sitten kierrettiin jyrkänteen lounaiskulman kautta itään. Näkymät alhaaltakin olivat upeat.

Jyrkänteen alapuoleltakin olisi voinut Tyyrojan varteen pyrkiä.

Kiersimme kuitenkin Povivaaran eteläpuolen jyrkänteen yläosan. Se oli virhe sikäli että olisi kannattanut nousta heti vaaran yli. Sivurinne oli kivinen ja turhan jyrkkä. Siitäkin silti selvittiin ja idän suunnalla näytti taas hienolta. Valitettavasti taustan korkea Joutsenpää on nykyään väärällä puolella valtakunnan rajaa.

Zoomilla katsottuna asiantila näyttää vielä harmittavammalta.

Laskeuduimme alas Povivaaran eteläpuolta laskevan puron varteen kun se vähän avartui.

Loppupäästä ennen Tyyrojaan yhtymistään se kaventui uudelleen ja tuli vaikeakulkuiseksi, mutta sen läpi kannatti mennä silti. Se on luonut suupuoleensa monta erikoista yksityiskohtaa. Tyyrojan vartta sitten poukkoiltiin puolelta toiselle parisen kilometriä, kunnes päästiin Tahvontuvan keittiölle päivän pääateriaa valmistelemaan. Kaima meni jälleen kämppään yöpymään, kun sieltä löytyi tilaa. Varoittelin kyllä häntä avoimen puolen superlonpatjoista, jotka kämppään ilmestyivät loppuun ajettuina nelisenkymmentä vuotta sitten. Sanoin joskus erehtyneeni niiden seuraan ja saaneeni kurkkuni kipeäksi. Kaima totesi jälkeenpäin omankin kurkkunsa yön jälkeen vähän aristavan. Itse taas pystytin teltan Jaurun puolen penkereille.

Aristava kurkku parantui nopeasti, kun sai puhdasta ilmaa. Sää oli sunnuntaiaamulla edelleen aurinkoinen ja tuntui selvästi lämpimältä. Aamupalan jälkeen lähdimme kuljeskelemaan kohti Peuraselkää. Olimme eräältä kulkijalta kuulleet poroaidan kohdalla olevan sillan rakenteen haurastuneen ja kävimme sitä vilkaisemassa. Ei siinä meidän nähdäksemme mitään suurempaa vikaa ollut. Kyllä sitä voi vaeltaja huoletta käyttää. Portilla pidimme pientä taukoa.

Kuljimme hiljaksiin Jaurun rantakankaita itäänpäin. Alusta on pöydäntasaista hienoa kangasmaata.

Pittivaaran tulipaikalla kiehautimme kahvit.

Peuraselän kohdalla ylitimme Jaurun. Vanhalle kahluupaikalle oli ilmestynyt sitten viime näkemän selkeä mönkijäura, joka oli jauhanut rantaa kummallakin puolella. Kämppä oli tyhjillään. Pihamaalla nautimme retkiaterian. Onhan se nykyään helppoa. Vähän vettä kiehautetaan, kaadetaan pussiin ja odotetaan muutama minuutti ja on vielä aivan kelvollista maultaankin.

Lähdimme paluumatkalle samantien. Ylityksessä oli vähällä etten saanut videolle toivomaani kunnon kaatumista. Kaima astui vähän huolimattomasti paljain jaloin ja teki muutamia kiireisiä korjausliikkeitä, jotka onnistuivat. Kyllä se seitenvitonenkin voi nopea olla.

Jokivarren maisemista ei voinut valitella.

Tahvontuvalla käytimme jälleen hyväksemme keittiötä. Se on entinen puhelinkioski Auhtijoenselältä, joka virattomaksi jäätyään siirrettiin Tahvolle uuteen elämään. Puhelintakin olen siellä hyväkseni käyttänyt 90-luvulla.

Istuskelimme jonkin aikaa Tahvon terassilla jutellen varauspuolen asukkaan kanssa. Siinä selvisi, että itseasiassa olimme kaikki aikanaan asuneet samalla paikkakunnalla. Pieni on maailma. Tahvontupa on Jaurun suunnan varmaan suosituin käyntikohde.

Maanantaiaamuna oli vielä vähän epäselvää minne suuntaamme, mutta päätimme lähteä Siulalle. Taivas oli vetänyt pilveen. Oli kuitenkin melko lämmintä ja hieman ukkosen henkeä ilmassa. Edellisenä päivänä oli kaukana jo jyrähdellytkin. Matkalla silloin tällöin tuli taivaalta muutama pieni pisara vettä, muttei nytkään satanut. Tahvon ja Siulan välinen taival on maisemiltaan antoisa sekin ja vaatii silloin tällöin pysähtymään.

Eräällä tauolla kuulimme pohjoisen suunnasta melko läheltä korppien ankaraa rähinää. Siellä tuntui olevan menossa rankka riita parhaasta paikasta ruokapöydän äärellä. Se oli sen verran lähellä, ettemme jääneet sitä pidemmäksi ajaksi kuuntelemaan, sillä riidassa saattoi olla mukana joku suurempi nelijalkainenkin. Sellaisen kohtaaminen pahantuulisena ei olisi ollut kovin mukavaa.

Vongoivanjoen tulipaikalle tultiin ja harkittiin hetki kahvinkeittoa, mutta kun Siula kuitenkin oli niin lähellä, joki ylitettiin ja jatkettiin kämpälle. Penkereeltä kuitenkin napattiin kuva kohti jokisuuta.

Siulalla oleiltiin hetki ja valmistettiin ateria. Perässämme sinne tuli myös Tahvolla olleet nuoret erämiehen alut isänsä kera. Me jatkoimme hetken harkinnan jälkeen matkaa. Aluksi tuumailtiin suunnaksi Siulaojan tulipaikkaa, mutta kun jatkoa siitä mietittiin, niin taival sieltä Marivaaran suuntaan ei tuntunut sillä kerralla mielekkäältä. Siirryimme Jaurun yli etelärannalle ja nousimme tasaiselle penkereelle, jota myöten kuljimme Jaurun lounaaseen kääntyvään mutkaan. Vastakkaisella puolella näkyy Siulaojan lasku kohti Jaurua.

Olimme jäädä tähän paikkaan leiriin, mutta kun päivää oli vielä kovasti jäljellä, niin päätimme lähteä nousemaan laakson rinnettä aidalle. Se päätös oli kylläkin virhe, sillä puolirinteessä alkoi ukkonen jylistä ja rankkasade iski niskaamme. Sadetta ja ukkosta riitti parin tunnin verran. Aidalle aikanaan tultiin ja suunnattiin kohti Marivaaraa. Ilta alkoi kuitenkin olla niin pitkällä että jäimme yöksi siihen vesipaikalle.

Taival sinne oli melko kurja sillä vettä oli tullut niin rankasti, että mönkijäurat pehmeiköissä olivat entistä  hankalakulkuisemmat.

Sää kuitenkin yön mittaan poutaantui ja aamulla oli jälleen kelvollinen vaellussää. Loppumatka menikin puolipilvisessä aurinkoisessa säässä joutuisaan Pajuojalle, jossa vahvistauduimme viimeistä etappia varten retkiaterialla. Jatkaessamme matkaa, yllättäen muutaman kymmenen metrin päässä jouduin väistämään autoa. Kuljettaja pysähtyi veivasi ikkunaa auki ja kysäisi että helpottaisiko yhtään jos hän veisi rinkkamme autollemme. Kulkuneuvomme oli osapuilleen viiden kilometrin päässä, joten kovin kiitollisina nostimme varusteemme farmarin takaosaan. Kaveri oli aamuyöstä kävellyt telttamme ohi. Hänkin oli tulossa Tahvolta. Aikanaan rinkat löysimme siististi asetettuna automme takaluukkua nojaamaan.

Olimme tulleet Marivaaraan vanhaa tietä. Paluumatkalla kiersimme uuden kautta. Se oli kunnoltaan huomattavasti vanhaa parempi jos kohta muutamaa kilometriä pidempi. Ajelimme sitten saman tien kotiin tyytyväisinä onnistuneesta kierroksesta. Loppumatka kohdallani ei ollut niinkään onnistunut. Ollessani ratissa onnistuin kahdesti väläyttämään itsestäni kuvan poliisin valvontakameraan. Toivottavasti nämä kalliinpuoleiset kuvat onnistuivat.

Lumet sulivat 2018 yllättävän joutuisasti. Tätä kirjoittaessani jalkaisin liikkeelle aikovat voivat hyvinkin lähteä matkaan. Ainut ongelma tällä hetkellä on maaston märkyys, mutta vain muutamilla suunnilla. Aikaistin tästä syystä jo sovittua vaellusajankohtaa. Parin viikon päästä aion olla tämän jyrkänteen reunalla tarkistamassa olisiko sää hieman kirkkaampi.

Marivaarasta siis liikkeelle ja alkuun Tahvontuvalle. Sitten vapaamuotoista haarukointia alueella. Kohteita riittää.

Vuoden 2018 talvi ei ole ollut hiihtovaelluksia ajatellen niin hyvä kuin olisi voinut odottaa. Lunta on ollut riittävästi tai oikeastaan vähän yli tarpeenkin, mutta se ei tiivistynyt ajoissa eikä sää luonut hankia. Tosin lunta on tätä kirjoittaessani toukokuun alussa aivan riittävästi vieläkin ja mikäli sattuu korkeapaineen jakso, jolloin tulee selkeitä pakkasöitä, niin kelit saattavat olla parhaat mahdolliset. Muiden kiireitteni vuoksi en niitä jää silti odottelemaan, vaan suuntaan ajatukseni sulan maan aikaan. Periaatteessa olen jo yhden vaelluksen sopinut alla näkyvälle alueelle.

Perinteinen rinkkavaellus onnistuu jos on fyysisesti kohtuullisessa kunnossa. Jos tässä on puutteita, niin rasitus tahtoo viedä mennessään kulkemisen parhaan anninkin. Nuorena olin rankkojakin vaelluksia ajatellen riittävän hyvässä kunnossa, vaikka en mitenkään ennakkoon fyysiseen puoleen huomiota kiinnittänyt. Ikävuosien kertyessä tilanne muuttui. Joskus olin vaellukselle lähtiessäni aivan onnettomassa vedossa. Silloin yleensä pari kolme ensimmäistä päivää olivat enimmänkin raatamista kuin mukavaa luonnossa kulkemista.

Hyvin huonokuntoinenkin voi toki maastoon lähteä ja saada nautittavan kokemuksen, mutta silloin täytyy ymmärtää omat rajansa ja suunnitella päiväetapit ja kantamukset kunnon mukaisiksi. Tätä en huonokuntoisenakaan silti koskaan malttanut tehdä. Mieli paloi kauemmaksi kuin rahkeet olisivat sallineet.

Hyvän kunnon myötä rajat siirtyvät  kauemmaksi ja yleisesti ottaen kulkeminen on nautittavampaa.

Omalla kohdalla olen nyt toukokuun varannut perus- ja lihaskunnon kohentamiseen. Kuntosalilla käyn pari-kolme kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Erityisesti kiinnitän huomiota jalkojen voimaan, joka tahtoo omassa ikäryhmässäni olla ongelma. Pari kolme kertaa viikossa käyn myös hölkkäämässä. Koska en osaa juosta riittävän hitaasti, niin tasaan pulssia kävelemällä välissä, etten joudu ylirasituksen uhriksi.

Kuntosaliharjoittelussa jalkojen lisäksi toki koetan kiinnittää huomiota koko kehoon siten, että lihasryhmät saavat tasapuolista rasitusta. En käytä lainkaan maksimipainoja, vaan teen toistoja tavoitteena kestävyyden parantaminen.

Kaikessa tämän harjoittelun seuraamisessa on suurena apuna jälkikasvultani lahjaksi saamani Polarin mittari.

Vaellus sitten itsessään on mitä parasta peruskunnon hoitamista mitä voi kuvitella.

Kuume alkaa jo nousta...

 

Tätä kirjoittaessani ollaan huhtikuun puolivälissä 2018. Lueskelin juuri, miten UK-puistossa olevat vaeltajat ovat vaikeuksissa aikataulujensa kanssa ja ovat soitelleet pyytäen muutoksia kämppävarauksiinsa. Ongelmana on paksuhko lumikerros, joka ei vielä ole painunut.

Hieman hämmästelen sitä, että suksimaan lähdetään tällaisella kelillä muualle kuin kelkkaurille. Tietoa on saatavilla tilanteesta vaikka kuinka runsaasti. Ilmatieteen laitos päivittää jatkuvasti sivustojaan ja aina voi kysäistä tilannetta puiston henkilökunnalta. Ahkiota vetävälle keskimäärin metrin paksuinen pehmeä lumi on iso hidaste sekä voimia vaativa. Paikoin lunta on vielä huomattavasti enemmän.

Ei ole mitään järkeä lähteä kantavien urien ulkopuolelle juuri nyt. Tilanne saattaa muuttua nopeastikin parempaan suuntaan. Tarvitaan kuitenkin useita lämpimiä päiviä, ennen kuin pintalumi kostuu riittävästi ja painuu. Jos on onni myötä, niin pakkayöt kovettavat kulkualustan.

Viimeksi mainittua odottelen kaikessa rauhassa. Viikon parin päästä voi olla upeat kelit ja tänä keväänä kaikkein parhaat ehkä toukokuun alkupuolella. Tämä ei silti ole aivan varmaa. Hyvän pohjan muodostuminen vaatii niitä yöpakkasia. Kuivaa pehmeää lunta vielä pahempi vaihtoehto on metrin paksuinen suojalumi. Jos kunnollista pohjaa ei synny, niin odottelen kesää.

Mukava silti olisi vaihteen vuoksi käväistä suksillakin. Tänä vuotena olen alustavasti ajatellut aloittavani Kakslauttasesta tai Kiilopäältä Ruijanpolkua myöten Sompiojärvelle ja sieltä sitten itään. Saas nähdä.

 

Luonto ei seuraa trendejä eikä elä ajan valtimolla. Sillä on omat lainalaisuutensa ja mikäli ihminen haluaa selvitä kunnialla sen vaatimuksista, on syytä osata yhtä ja toista. Niiden vuosikymmenien aikana, jolloin olen retkeillyt, olen saanut yhä uudestaan hämmästyä, miten vähin eväin ja luottavaisesti on moni liikkeelle luonnon pariin lähtenyt ja siitä syystä silloin tällöin surullisin seurauksin. Suunnistustaidot ovat monilla olemattomat eikä tarpeellisia työkaluja osata juurikaan käyttää. Monikaan ei tunnu kykenevän selviämään ilman kämppien luomaa turvaverkkoa. Se on riski.

Lähtökohtana varsinkin talvella pitää olla se, että kaikissa olosuhteissa pysyy lämpimänä, yöpyä voi missä tahansa ja ravintoa pitää olla riittävästi. Nämä perusasiat täytyy ennakkoon hallita.

Itse hankin tarpeelliset taidot jo pikkupoikana, sillä kaveriporukkani kulutti aikaansa metsissä kesät talvet. Viikonloppuisin kävimme vähintään "päiväretkellä" mutta useasti talvisinkin yövyimme lauantain ja sunnuntain välisen yön havulaavuissa. Piti oppia tekemään tulet pystymetsästä, ymmärtämään mikä puu palaa ja mikä ei sekä talvella asettelemaan nuotio siten, että se myös lämmitti kaikilla säillä ja tuulilla. Varhain ymmärsimme miten tärkeä on Kipinämikon rooli pakkasilla. Kovinkaan harteikasta retkeilijäväkeä ei ole tässä vuoden 1957 kesällä otetussa ryppyisessä kuvassa, mutta kaikenlaisia taitoja jo tuossa vaiheessa omattiin.

Tutustuimme heti alkuun alan kirjallisuuteen ja otimme sieltä vinkkejä. Niinkin kaukainen teos kuin Baden Powellin kirjoittama Partiopojan opas, kuului lukemistoomme kuten myös partioaiheiset poikakirjat. Jyvänen nokittiin sieltä ja toinen täältä. Tärkeintä oli silti omat kehitelmät ja kokeilut, leirien rakentaminen, yöpymissuojien kehittely ja lopulta omatekoiset kantovälineet. Lähtökohtana oli omaehtoisuus aivan kaikessa.

Edellisen kuvan ottohetkestä on alakuvan näpäykseen kulunut yhdeksän vuotta. Olen ylittämässä Suomua muutama kilometri ruoktusta alavirtaan. Rinkkani on valmistunut seitsemän vuotta aiemmin. Teltta on pari vuotta vanhempi ja makuupussi omatekoinen sekin.

Vaikka Saariselän alueen harvoilla kämpillä saattoi olla jokunen työkalu tai kuhmuinen alumiinikattila, kuten saattaa päätellä tästä Kopsuslammen kämpän näkymästä, niin kaikki kulkijat ennen lähtivät siitä ajatuksesta, että kaiken tarpeellisen pitää löytyä omasta takaa. Niin pitäisi olla nytkin.

 

Kyllähän kesäaikaan melko turvallisesti voi edetä nykyisiä polkuja ja mönkijäteitä pitkin kämpältä kämpälle sekä yöpyä niissä, mutta hieman se kokonaisanti tuppaa köyhäksi jäämään sillä konstilla. Talvella riskit kasvavat moninkertaisiksi. Sydän syrjälläni odottelen huhtikuuta, jolloin hanget todennäköisesti jossakin vaiheessa muodostuvat. Silloin uusittu puiston järjestyssääntö antaa maastopyöräilijöille luvan ajella kaikkialla. Kun olen havainnut monen suksillakin liikkeellä olevan heppoisesti varustautuneen, niin osaavatko kaikki pyöräilijät ennakoida sitä, että hanki pettää yleensä iltapäivisin ja myrsky saattaa nousta äkisti ja peittää kelkkaurat. Onko todella vaatteita ja varusteita riittävästi ongelmatilanteita varten. Pelkään ettei kaikissa tapauksissa ole.

Luirojärven 60 luvun puolivälin infrastruktuuri tyydytti täysin vaeltajien tarpeen ja siitä pidettiin itse huolta. Ei ollut jätehuoltoa, mutta melko suurista vaeltajamääristä huolimatta ei ollut myöskään jätekasoja. Ulkoasu Rajankämpällä on kyllä parantunut. Katto uusittiin Metsähallituksen toimesta  1967 ja nykyisen kämppäverkoston rakentaminen oli hyvässä vauhdissa. Vaeltajien käyttäytyminen alkoi tämän jälkeen muuttua ja roskaaminen lisääntyä. Silloin alkoi syntyä ajatus että "joku muu varmaan hoitaa..." sekä "meillä on oikeus..." . Helposti tuntuu ajatuksista putoavan sellainen mahdollisuus, että olisi myös velvollisuuksia.

Olin vaihtamassa kukkuroillaan olevan vessan kaukaloa tyhjään ja avasin vaihtokaukalon kannen lykätäkseni sen paikalleen, kun löysin sieltä siististi minigrip-pussiin pakattuna jätettä. Luulisi, että noin 40 kilometrin päähän maantieltä kuljetettu pussi sisältöineen olisi kulkeutunut sieltä kantajan mukana poiskin tai sitten sitä olisi edes kevennetty kompostiin kelpaavilla osilla, mutta ei. Kaiken lisäksi tämä siis löytyi maatuville jätöksille tarkoitetusta vessansäiliöstä. Muovi ja alumiini eivät maatumista helpota.

Rike ei ole suuren suuri, mutta periaatteessa aivan päin hongikkoa. Valitettavasti tämä joko tietämättömyydestä, taitamattomuudesta tai piittaamattomuudesta kertova suuntaus on kasvamaan päin. Olen aiemmin kertonut, että joskus vuosia sitten varhain keväällä keräsin Hammaskurun kämpän pihamaalta 17 paria sukkahousuja ja ainakin saman verran tamponin tapaisia kämpän seinustalta muovipussiin. Lumeen on helppo heitellä kaikenlaista. Ne paljastuvat vasta kun asianomaiset ovat paikalta aikoja sitten häipyneet.

Roskaongelmaa koetti UKK-puisto ratkaista muutamia vuosia jonkinlaisella valistuksella, mutta se  ei purrut. Nyt on menty palveluissa niin pitkälle, että useilla kämpillä on "Molokit" eli tyhjennettävät roskasäiliöt ja vielä useammille ne näyttävät olevan tulossa. Tämä roskahuolto lisää huomattavasti henkilökunnan työtaakkaa.

Se tarkoittaa myös sitä, että ajoneuvoliikenne alueella lisääntyy ja maaston kuluminen kasvaa. Olen kritisoinut tätä aiemmissa kirjoituksissani tällä sivustolla sekä puiston omalla Facebook sivustolla. Se ei ole kuitenkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua.

Uusin muutos puiston toiminnan periaatteissa on saunomisen muuttuminen maksulliseksi ainakin Luirojärvellä. Tähän itselläni ei ole mitään vastaansanomista. Itseasiassa maksulliseksi voisi määritellä retkeilyn alueella kokonaisuutenakin. Jo 1960 luvun alussa jotkut Suomen Ladun jäsenyhdistykset esittivät lunastettavaksi eräänlaista retkeilykorttia, joka oikeuttaisi alueella liikkumiseen. Se ajatus ei herättänyt silloin myötätuulta. Se olisi ollut jokamiehen kulkuoikeuden vastaistakin, mutta nyt tilanne on toinen. Kansallispuistojen alueilla voidaan tällaisiakin rajoituksia tehdä. Muutos toisi puistojen rajallisiin rahavaroihin nähdäkseni tuntuvan lisän.

Muutosta on myös tavassa retkeillä. Se on nykyisin entistä enemmän keskittynyt syntyneille poluille tai mönkijäreiteille. Nämä helpottavat suunnistamista ja nopeuttavat kulkua. Entistä enemmän alueelta löytyy alakuvan kaltaista mönkijäuraa. Otos on Hammaskodan ja Hammaskurun väliseltä etapilta.

Nykyisin alueella onkin jo satojen kilometrien mönkijätieverkosto, joka valitettavasti ei kuitenkaan ole aina näin hyväkuntoinen. Eroosio nopeasti kuluttaa renkaiden hävittämän pintakasvillisuuden kohdalta maanpintaa, paljastaa kiviä ja juuria ja monissa kohdin tekee lopulta uran mahdottomaksi liikkua, niin koneella kuin jalkaisinkin.

Valitettavasti mönkijöiden käyttäjillä on sellainen tapa, että tien tultua ajokelvottomaksi, ajetaan viereen uusi ura. Aivan lähellä Kiilopään eräkeskusta, Niilanpäältä kohti Rautulampea suuntaava mönkijätie on hyvä esimerkki. Leveyttä tällä tiellä alkaa paikoin olla nelikaistaisen moottoritien verran.

Harmillinen tapa on mönkijäkuljettajien taipumus ajella vaihtoehtoisia reittejä samoilla suunnilla. Puita kierrellään oikealta ja vasemmalta ja näin on syntynyt moniin kohtiin rinnakkaisia teitä. Luontodokumentin "Järven synty" tekijät myös olivat kahdella mönkijällä Muorravaarakan laakson pohjoispäässä kuvausmatkalla Harrihaaran yhtymäkohdassa saakka. Senkin kuvaussession jäljet näkyvät siellä kymmeniä vuosia.

Aivan oma lukunsa ovat poroelinkeinon harjoittajat sekä "paikkakuntalaiset", joilla on puistoa koskevien säännösten mukaan valtavasti erioikeuksia, poronhoidon, kalastuksen, marjastuksen sekä metsästyksen suhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asianomaiset voivat alueella liikennöidä miten tahtovat.

Se näkyy myös jäljessä. Maapohja on rikkoutumassa sellaista vauhtia heidän toimestaan, että aikaa myöten sekä poronhoidolliset toimenpiteet että muu alueella liikkuminen merkittävästi vaikeutuu.

Raimo O. Kojo julkaisi vuonna 1966 Lapin retkeilyopas nimisen kirjan, jossa luonnollisesti käsiteltiin myös Saariselän aluetta. Hän sen yhteydessä esitti sellaisen näkökannan, että alue pitää säilyttää sellaisenaan eikä sinne pidä sallia lisärakentamista. Siihen mennessähän Saariselällä oli vain muutama retkeilijäporukoiden aikaansaama tukikohta kuten esimerkiksi Sudenpesä ja Muorravaarakan ruoktu muutamien vaatimattomien kammien lisäksi. Hän katsoi myös, että alueelle ei pitäisi perustaa luonnonpuistoa eikä edes kansallispuistoa. Olin hänen kanssaan pitkälti samaa mieltä, mutta kirjan ilmestyessä oli jo Metsähallituksen toimesta autiotupaverkoston rakentaminen aloitettu. Kansallispuiston perustamisen jälkeen verkostoa on täydennetty puulaavuilla, tulipaikoilla ja niiden yhteyteen rakennetuilla puusuojilla. Alueelle on kohonnut myös ns huoltotupia eri puolille, jotka kuitenkin näyttävät enemmänkin puiston henkilöstön käyttöön tarkoitetuilta huviloilta.

Viimeisimpiä rakennelmia on 2017 loppukesällä valmistunut silta Luirojoen kahlaamon kohdalle. Rakennustyömaa ei silmiini näytä kovinkaan hohdokkaalta. Tuota kumimattoa en tahdo varsinkaan käsittää.

2017 syksyllä yövyin Salonlammen puulaavulla. Siinä oleskeli  yksinvaeltaja tulilla. Puut olivat määrämittaan katkottuja "klapeja", jota oli puiston väen toimesta tuotu puusuojaan verkkopusseissa. Näiden varmaankin hyvää tarkoittavien palveluiden myötä kustannusten täytyy pakostakin nousta. Luulisi edullisemmaksi tulevan muutaman lähistön tuulenkaadon pätkimisen metrin parin pölliksi ja jätettävän kunkin tarvitsijan itse pienennettäväksi.

Sitä paitsi puista putoilee vuosittain satoja kuutioita kuivia oksia maahan. Vaikea on kuvitella niitä parempaa nuotion ainesta.

Retkeily on Saariselän alueella muuttunut nopeasti kansallispuiston perustamisen jälkeen. Eniten siihen on vaikuttanut alueelle rakennettu infrastruktuuri sekä mönkijäliikenne. Suuri osa vaeltajista käyttää syntynyttä polku- ja mönkijäverkostoa ja yöpyy alueen tuvissa tai ainakin niiden tuntumassa.

Uusi kulkijapolvi tuntuu melko tyytyväiseltä nykykäytäntöön ja puiston tarjoamiin palveluihin. Luirojoen siltakin sai valtavan vyöryn positiivisia kannanottoja. Aivan hiljakkoin joku kirjoitti saaneensa keskustella puiston työntekijöitten kanssa Tuiskukurun kämpän pihamaalla ja kirjoitti sitten "te teette kultaakin arvokkaampaa työtä". En minä itsekään mitenkään heidän työtään ja palvelualttiuttaan pane kyseenalaiseksi, mutta sen seurauksia kylläkin. Kansallispuiston tavoitteena on säilyttää erämaaluontoa. Siinä se ei ole onnistunut alkuunkaan.

Itse kuulun siihen hupenevaan ryhmään ihmisiä, jotka tavoittelevat mahdollisimman koskematonta luontoa. Mönkijätiet ja kuluneet polut ovat pirstonneet aiemmin yhtenäisiä alueita ja tänä päivänä reitin suunnittelua pitääkin tehdä huolella, että edes jotakin tavoittaisi. Niitäkin toki vielä löytyy. Tämänkin jyrkkärinteisen vaaran kupeelta löytyy lähtökohta ja reitti melko vähän kuljetulle alueelle.

Näiden kallioiden takaa leviää satoja vuosia vanhan männikön puistomainen usean neliökilometrin alue, jossa ei kulkemisen merkkejä ei erota.

Tämänkin jyrkänteen kuvanottosuunnasta löytyy rauhallisia paikkoja.

Onneksi palasia löytyy monia muitakin. Kuljetuimmat reitit itse jätän tulevaisuudessa sivuun ja Luirojärvelle tuskin enää lainkaan menen. Ne sopivat paremmin sellaisille, jotka tuntevat niitä kultaakin arvokkaampia palveluita tarvitsevansa.

2

Kuuntelin keskustelua, jossa pari miestä jutteli Salonlammen laavulla paikan nimestä. Toinen kysäisi, että eikö se ollut aiemmin Kotalammen nimellä, johon keskustelukumppani vastasi, että oli se mutta Salonlampi on se oikea...juttelu minua hieman huvitti mutten en siihen mitenkään puuttunut.

Aloitellessani vaellusharrastustani, Saariselän alueella nimistöä oli harvakseltaan yleisesti käytössä olleessa Taloudellisessa kartassa 1:100 000. Kun alueelle tuli ensimmäinen topografikartta 1960 luvun alkuvuosina, oli Maanmittaushallituksessa töissä eräs koulukaverini, joka kyseli minulta osaanko jotenkin uuden kartan nimistöä täydentää.

Kerroin mm nimenneeni kyseisen lammen Salonlammeksi. Niinpä aikanaan uuteen karttaan tuli sille kohdalle tuo nimi. Kun sitten paljon myöhemmin tuo laavu rakennettiin, niin paikka sai uuden nimen mutta nähtävästi Salonlampi oli kauan sitten vakiintunut ja se palautui karttoihin myöhemmin ja laavullekin tuli nimikyltti. Oheinen kuva on vuodelta 1966 kesäkuun puolen välin korvilta. Kaverini siinä käristää sikanautaa pakinkannessa Salonlammen rannalla. Sääsket eivät näytä olleen vaivana.

Karttojen nimistö muuttui vuosien mittaan tämän tästä. Sitä kritisoi mm edesmennyt Tauno Perttula julkisesti. Aina tuntui löytyvän joku uusi "tietäjä", joka osasi nimetä jonkun kohdan uudelleen. Tosiasiassa paikkojen nimet ovat oikeastaan vasta retkeilyn aikakaudella vakiintuneet. On selvää, että aluksi oli alueella kulkijoita ja poromiehiä sekä metsästäjiä, joilla oli kullakin omia nimityksiä tietyille paikoille aivan samaan tapaan kuin olin itse paremman puutteessa mm tuolle Salonlammelle nimen antanut.

Jos esimerkiksi lukee vanhojen vaeltajien käsissä kulunutta Kullervo Kemppisen Lumikurua, niin oikeastaan pitäisi käsillä olla vanha Taloudellinen kartta, koska hän käyttää tietysti kirjassaan siitä saamaansa nimistöä. Se poikkeaa merkittävästi nykyisestä.

Esimerkiksi alakuvassa näkyvä lampi, jonka kuvasin vuonna 1961, oli pitkään Kopsuslammen nimellä, mutta nykyisin sitä nimitetään Tammakkolammeksi, kuten uuden katon saanutta kämppääkin Tammakkolammen kämpäksi.

Maantiekurun suupuolen nimi on vaihtunut lukuisia kertoja. Nyttemmin poroja joskus alueella laiduntaneen Helanderin nimi tuntuu siihen vakiintuneen kuten myös Kuotmutin eteläpuolella sijaisevalle pienelle järvelle, joka sijaitsee Ahmavaaran juurella. Pitkään se oli kartoissa Ahmajärven nimellä, mutta nyt joku tietävä osasi sen muuttaa karttaan Helanderinjärvet nimeen. Ihmettelen vähän sitä monikkomuotoa. Itse kylläkin pysyn siinä Ahmajärvi nimessä.

Vongoivan alueellakin nimet ovat vaihtuneet. Vanhaan taloudelliseen karttaan oli  tasaisesta ruskeasta tunturialuetta tarkoittavasta värityksestä erotettu Vongoiva, joka silloin tarkoitti selänteen eteläistä kupolia, jossa on tämä jyrkänne. Nykyisin Vongoiva nimi on annettu sen pohjoispuolella olevalle korkeammalle laelle. Välillä tämä eteläinen jyrkänne nimettiin Povivaaraksi ilmiselvästi siitä syystä, että tietyistä kohdista Vongoivanjoen laaksosta katsoen jyrkänne pyöristyy nimensä mukaisesti ja eräs pahta täydentää mielikuvaa. Nykyisin Povivaara nimi taas on siirretty jyrkänteen alapuolella olevan kummun nimikkeeksi. Vongoivan räystääksi nyt nimitetty jyrkänteen reuna on Saariselän hienoimpia näköalaterasseja.

Jyrkänteen alapuoliselta kummulta, joka siis nykyisin on Povivaaran nimellä, on hienot näkymät siitäkin, erityisesti itään.

Kartoista kun olen ollut kiinnostunut, niin olen kai hankkinut aikanaan kaikki Maanmittaushallituksen tai nykyisen Karttakeskuksen retkeilykartat siitä alkaen kun ensimmäinen tuli myyntiin muistaakseni vuonna 1962. Olenkin aina silloin tällöin ollut vähän hämmentynyt jatkuvista nimimuutoksista. Alla oleva näkymä on Kuusikurun suulta kohti Talkkunapäätä. Joitakin vuosia kurulla oli nimenä Paistikuru.

Monille vaeltajille tuttu paikka on Anterinmukka. Kämppä rakennettiin aikanaan Keskon varoin ja sitä nimitettiin yleisesti Keskon kämpäksi, mutta alkuun se oli "virallisesti" Mukkakönkään ruoktu. Näkymä on terassin kulmalta kohti puusuojaa.

Pirunportti on kaikkien kulkijoiden tuntema, mutta sekin nimi on myöhempää tuotantoa. Sitä ei erotettu Ukselmakurusta. Alun perin imatralaisten Muorravaarakan ruoktukin oli nimeltään Ukselman ruoktu.

Allaolevan huonolaatuisen kuvan ottoaikaan, luki tällä kohden kartassa "Pahtajärven tunturitupa". Ei ihme, että pian nimi muuttui Jyrkkävaaraksi, sillä sanat pahta, järvi sekä tunturi eivät sanottavasti paikkaa kuvaa. Tosin ei se Jyrkkävaarakaan kovin hyvin paikkaan istu, tasaisella männikkökummulla kun  tässä ollaan.