Kuuntelin keskustelua, jossa pari miestä jutteli Salonlammen laavulla paikan nimestä. Toinen kysäisi, että eikö se ollut aiemmin Kotalammen nimellä, johon keskustelukumppani vastasi, että oli se mutta Salonlampi on se oikea...juttelu minua hieman huvitti mutten en siihen mitenkään puuttunut.

Aloitellessani vaellusharrastustani, Saariselän alueella nimistöä oli harvakseltaan yleisesti käytössä olleessa Taloudellisessa kartassa 1:100 000. Kun alueelle tuli ensimmäinen topografikartta 1960 luvun alkuvuosina, oli Maanmittaushallituksessa töissä eräs koulukaverini, joka kyseli minulta osaanko jotenkin uuden kartan nimistöä täydentää.

Kerroin mm nimenneeni kyseisen lammen Salonlammeksi. Niinpä aikanaan uuteen karttaan tuli sille kohdalle tuo nimi. Kun sitten paljon myöhemmin tuo laavu rakennettiin, niin paikka sai uuden nimen mutta nähtävästi Salonlampi oli kauan sitten vakiintunut ja se palautui karttoihin myöhemmin ja laavullekin tuli nimikyltti. Oheinen kuva on vuodelta 1966 kesäkuun puolen välin korvilta. Kaverini siinä käristää sikanautaa pakinkannessa Salonlammen rannalla. Sääsket eivät näytä olleen vaivana.

Karttojen nimistö muuttui vuosien mittaan tämän tästä. Sitä kritisoi mm edesmennyt Tauno Perttula julkisesti. Aina tuntui löytyvän joku uusi "tietäjä", joka osasi nimetä jonkun kohdan uudelleen. Tosiasiassa paikkojen nimet ovat oikeastaan vasta retkeilyn aikakaudella vakiintuneet. On selvää, että aluksi oli alueella kulkijoita ja poromiehiä sekä metsästäjiä, joilla oli kullakin omia nimityksiä tietyille paikoille aivan samaan tapaan kuin olin itse paremman puutteessa mm tuolle Salonlammelle nimen antanut.

Jos esimerkiksi lukee vanhojen vaeltajien käsissä kulunutta Kullervo Kemppisen Lumikurua, niin oikeastaan pitäisi käsillä olla vanha Taloudellinen kartta, koska hän käyttää tietysti kirjassaan siitä saamaansa nimistöä. Se poikkeaa merkittävästi nykyisestä.

Esimerkiksi alakuvassa näkyvä lampi, jonka kuvasin vuonna 1961, oli pitkään Kopsuslammen nimellä, mutta nykyisin sitä nimitetään Tammakkolammeksi, kuten uuden katon saanutta kämppääkin Tammakkolammen kämpäksi.

Maantiekurun suupuolen nimi on vaihtunut lukuisia kertoja. Nyttemmin poroja joskus alueella laiduntaneen Helanderin nimi tuntuu siihen vakiintuneen kuten myös Kuotmutin eteläpuolella sijaisevalle pienelle järvelle, joka sijaitsee Ahmavaaran juurella. Pitkään se oli kartoissa Ahmajärven nimellä, mutta nyt joku tietävä osasi sen muuttaa karttaan Helanderinjärvet nimeen. Ihmettelen vähän sitä monikkomuotoa. Itse kylläkin pysyn siinä Ahmajärvi nimessä.

Vongoivan alueellakin nimet ovat vaihtuneet. Vanhaan taloudelliseen karttaan oli  tasaisesta ruskeasta tunturialuetta tarkoittavasta värityksestä erotettu Vongoiva, joka silloin tarkoitti selänteen eteläistä kupolia, jossa on tämä jyrkänne. Nykyisin Vongoiva nimi on annettu sen pohjoispuolella olevalle korkeammalle laelle. Välillä tämä eteläinen jyrkänne nimettiin Povivaaraksi ilmiselvästi siitä syystä, että tietyistä kohdista Vongoivanjoen laaksosta katsoen jyrkänne pyöristyy nimensä mukaisesti ja eräs pahta täydentää mielikuvaa. Nykyisin Povivaara nimi taas on siirretty jyrkänteen alapuolella olevan kummun nimikkeeksi. Vongoivan räystääksi nyt nimitetty jyrkänteen reuna on Saariselän hienoimpia näköalaterasseja.

Jyrkänteen alapuoliselta kummulta, joka siis nykyisin on Povivaaran nimellä, on hienot näkymät siitäkin, erityisesti itään.

Kartoista kun olen ollut kiinnostunut, niin olen kai hankkinut aikanaan kaikki Maanmittaushallituksen tai nykyisen Karttakeskuksen retkeilykartat siitä alkaen kun ensimmäinen tuli myyntiin muistaakseni vuonna 1962. Olenkin aina silloin tällöin ollut vähän hämmentynyt jatkuvista nimimuutoksista. Alla oleva näkymä on Kuusikurun suulta kohti Talkkunapäätä. Joitakin vuosia kurulla oli nimenä Paistikuru.

Monille vaeltajille tuttu paikka on Anterinmukka. Kämppä rakennettiin aikanaan Keskon varoin ja sitä nimitettiin yleisesti Keskon kämpäksi, mutta alkuun se oli "virallisesti" Mukkakönkään ruoktu. Näkymä on terassin kulmalta kohti puusuojaa.

Pirunportti on kaikkien kulkijoiden tuntema, mutta sekin nimi on myöhempää tuotantoa. Sitä ei erotettu Ukselmakurusta. Alun perin imatralaisten Muorravaarakan ruoktukin oli nimeltään Ukselman ruoktu.

Allaolevan huonolaatuisen kuvan ottoaikaan, luki tällä kohden kartassa "Pahtajärven tunturitupa". Ei ihme, että pian nimi muuttui Jyrkkävaaraksi, sillä sanat pahta, järvi sekä tunturi eivät sanottavasti paikkaa kuvaa. Tosin ei se Jyrkkävaarakaan kovin hyvin paikkaan istu, tasaisella männikkökummulla kun  tässä ollaan.

3

Tätä kirjoittaessani on Kaamosaika. Silläkin on puolensa. Tähtikirkas taivas valosaasteen ulottumattomissa on huikeaa katsottavaa. Täysikuu on oma lukunsa ja tietenkin revontulet. Silti mieli palaa joskus tähän aikaankin kesäisiin näkymiin. Maisema on tulvillaan vaihtelua. Kuva on Snellmanin niemen kohdalta Suomujoen kapeikosta Suomujärville päin.

Edellä olevaa kuvaa otettaessa on ilmassa hieman utua. Se luo hienoja unenomaisia sävyjä kuten tässä Kuikkapään jyrkänteiden alapuolelta kaakkoon otetussa näkymässä. Taustan tunturit ovat suurimmalta osalta rajan takana.

Aamukasteinen Sompiojärven pohjoisranta syyskuun alussa antaa aavistuksen lähestyvästä ruskasta.

2010 luvulla on ollut muutama värikäs syksy. Ruska pääsee kuitenkin kunnolla oikeuksiinsa vain aurinkoisilla ilmoilla. Vuoden 2017 syksyllä olisi värejä ollut tarjolla melko tyydyttävästi, mutta aurinko näyttäytyi vain harvakseltaan. Omalla vaelluksellani ei oikeastaan ollenkaan. Kopsusjärvenkin rantakoivikot olisivat olleet valaistuna paljon näyttävämmät.

Kun onni on myötä, värimaailma leiskuaa, kuten tässä Keinopään ja Pirttikallionvaaran välisestä painanteesta kohti Hammaspäätä otetussa kuvassa.

Jos taas onnea ei ole, niin Vongoivan huikea eteläjyrkänteen näköalaterassikaan ei paljon kulkijalle anna.

Ukselman itärinteellä taas kerran aurinkoa riitti. Näkymä on kohti Muorravaarakan laakson eteläpäätä. Taustalla Vuomapää, oikealla Pirttikallionvaaran laki ja siitä vasemmalla Akanhärkäkuru ja Anteripää.

Ilo on astella kullanhohteessa Ukselmakurun yläosista kohti länttä.

Tai lepäillä Akanhärkäkurun niskalla lampien tuntumassa.

Anterijoen latvoilla voi myös päästä silmäilemään avaran laakson värejä kohti Vongoivan aluetta.

Tummeneva ilta luo tietysti omaa tunnelmaansa. Pajujärven pohjoispää illansuussa.

Metsän syvä vihreä antaa mukavan kontrastin syksyn väreille. Taustalla kohoaa Talkkunapää.

Vuosia on julkisuudessa ollut harhauttavaa tietoa  karhuista ja susista. Ne jotka ovat ajaneet uudelleen Suomeen tätä petokantaa, ovat vähätelleet niiden haitallisuutta  sekä kertoneet määriä pienemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Samalla tavalla ne, jotka eivät ole halunneet petokannan kasvavan, ovat kertoilleet melko suuripiirteisiä vastakkaisia lukuja.

Tosiasia kuitenkin on se, että sekä karhut että sudet ovat uudelleen levittäytyneet koko maahan. Mikä se todellinen kokonaismäärä lienee, niin itselläni ei ole harmaata aavistusta.

Petojen vaarattomuutta on perusteltu kauan sillä, että ne eivät ole tappaneet ihmisiä sataan vuoteen, kunnes sitten se ensimmäinen vahinko sattui. Pitkään sai lehdistä lukea hokemaa, että karhu väistää aina ihmistä ja susi ei ole vaaraksi oikeastaan millään tavalla.

Tämä on harkitsematonta ja vastuutonta tiedottamista, sillä mainittujen petojen vaarattomuus tai vaarallisuus riippuu aina siitä, missä ja millaisissa olosuhteissa ne joutuu kohtaamaan. Vaarattomia ne eivät ole.

Aiemmin kirjoitin pienen jutun otsikolla "Mettä liikkuu". Se on Samuli Paulaharjun Sompio-kirjan yhden luvun nimenä. Siinä Paulaharju mainiosti ja todenmukaisesti kuvaa karhun liikkumista ja touhuilua. Kehotin hänen tekstiinsä tutustumaan. Tarkka lukija rivien välistäkin kykenee oivaltamaan, että tämän komeimman suurpetomme käyttäytymistä ei kovin paljon voi ennakoida ja panna yksinkertaisiin raameihin.

Mesikämmenet ovat pitkälle yksilöitä. Joku on aggressiivinen ja toinen taas arka. Urokset ovat kiima-aikana ärhäkkäitä ja emot taas tarkkana pentujensa puolesta. Paljon riippuu myös siitä, missä päin maata otson tapaa. Jos karhuja ei metsästyksellä tai muuten ahdistella, ne eivät koe ihmistä kovinkaan suureksi vaaraksi ja saattavat olla hyvinkin tunkeilevia.

Ikä myös vaikuttaa asiaan. Nuoret ovat arvaamattomia. Joku kertoi rajavyöhykkeellä  erauspennun säikähtäneen ihmisen kohdatessaan niin, että se suinpäin juoksi päänsä päin rajapaalua ja hetken tällistä hoiperteli sinne tänne ennen kuin pääsi jatkamaan. Toinen nuorukainen taas seuraili uteliaisuuttaan vaeltajia kilometrikaupalla ja kolmas tunkeili Raja-Joosepissa rippileirille uudelleen ja uudelleen, kunnes se varmuuden vuoksi ammuttiin.

Saariselkä on sikäli turvallista aluetta, että poronhoitoalueilla karhukantaa on pidetty pienenä metsästyksellä ja ne kokevat yleensä ihmisen vaarallisena ja tästä syystä väistävät. Karhun kohtaamista kannattaa kuitenkin etukäteen miettiä sekä silloin omaa menettelytapaa. Hätääntyä ei pidä vaikka miten pelottaisi, mutta kovin luottavainenkaan ei kannata olla. Rauhallisuus on valttia.

Susi laumaeläimenä on kokonaan toinen juttu. Siitä on olemassa niin runsaasti negatiivista dokumentoitua tietoa 1700 ja 1800 luvuilta, että olen hämmästynyt miksi sen annettiin uudelleen metsiimme levitä. 1600 luvun alkupuolella sudet ja karhut koettiin niin haitallisiksi, että niitä ryhdyttiin määrätietoisesti hävittämään. Silloin perustettiin erityisiä kruununmetsästäjän virkoja, joiden päätehtäviin tämä kuului ja ihmiset muuten velvoitettiin ottamaan osaa jahteihin.

Petoja oli kuitenkin paljon ja pyyntimenetelmät melko kehnoja. Kesti melkein 300 vuotta ennen kuin tavoitteeseen oli päästy. Käräjäpöytäkirjoihin on merkitty petojen aiheuttamat vahingot sekä niiden tappamisesta maksetut palkkiot. Niistä asiakirjoista voi helposti päätellä millaista näiden eläinten käyttäytyminen on erilaisissa olosuhteissa ja mitä muuta haittaa niiden levinneisyydestä voi olla.

Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen vainajia jäi korjaamatta alueelle suuret määrät kun korjaajia jäi vain kourallinen. Sudet pääsivät ihmislihan makuun ja olivat pitkään vaarallisina päivystämässä jopa asuntojen ovilla. Silloin etupäässä lapsia jäi niiden hampaisiin. Asuinmaakuntani Etelä-Pohjanmaan ehkä pahin yksittäisen suden aikaansaama vahinko sattui 18.1.1758, jolloin vesikauhutartunnan saanut susi ennätti purra Kurikan Tuiskulassa useita ihmisiä ennen kuin se saatiin hengiltä. Yhdeksän pureman saaneista kuoli.

Vaeltajilla ei esimerkiksi Saariselän alueella ole ainakaan toistaiseksi susista mitään haittaa, sillä metsästys on pitänyt kannan karhun tapaan pienenä ja arkana. Vuosikymmenten mittaan olen kuitenkin yksittäisten susien jälkiä tavannut siellä täällä. Laumasta en havaintoja ole tehnyt. Tiedän kuitenkin sellaisiakin siellä viime vuosikymmeninä liikkeellä olleen. Vuoden 2016 keväällä panin merkille Hammaskurun lähettyvillä susipariskunnan jäljet.

Siis niillä alueilla joissa sutta metsästetään, se on varovainen ihmisen suhteen. Hyvin pian sekin muuttaa käyttäytymistään jos se huomaa, että ihmisestä ei  vaaraa ole. Eräs tuttuni asuu Kajaanin liepeillä omakotitalossa. Eräänä iltana hän havaitsi pihamaallaan susilauman. Mennessään rappusille ja lyödessään käteensä ottamalla harjan varrella seinään, sudet ottivat jalat alleen. Ne kuitenkin palasivat parin päivän päästä. Tuttavani uudisti säikäytysyrityksen, jolloin sudet häipyivät pihamaan valopiirin ulkopuolelle. Hän meni silti haulikon kanssa tarkistamaan, ovatko ne todella lähteneet ja taskulampun valossa näki ne juuri valopiirin rajalla. Yksi oli paljastanut hampaansa. Tuttuni oli ampunut haulikolla maahan susien eteen, jolloin jalkoja oli löytynyt mahanalus täyteen. Vierailuista on se haitta, että asianomaisen vaimo ei enää uskalla pimeän aikana yksin talonsa pihamaalle mennä.

Satakunnassa tämän vuoden syksyllä oli mies metsästämässä, kun neljä sutta piiritti hänet. Mies oli ampunut ilmaan niitä pelotellakseen, mutta nämäkin olivat vain näytelleet hampaitaan ja tulleet lähemmäksi. Hän olisi voinut tietysti niitä ampua jos hän olisi odottanut niin pitkälle, että ne selkeästi olisivat olleet käymässä kimppuun, mutta hänellä oli onneksi radiopuhelin, jolla sai yhteyden muutamiin metsästyskavereihinsa. Sudet olivat kaikonneet vasta näiden tullessa paikalle.

Susia siis on kautta maan. Virallinen luku on noin 200 yksilöä. Siihen määrään suhteutettuna neljänkymmenen koiran joutuminen niiden hampaisiin tänä vuotena tähän mennessä tuntuu kovin suurelta.

Suurpedot on saatu Suomeen levitettyä ja ainakin susien määrään kasvattamiseen tuntuu joillakin olevan suuri halu. Tämän tosiasian kanssa metsissä liikkujat joutuvat elämään. Toivottavasti oikeanlaista tietoa näistä eläimistä julkisuuteen saatetaan, jotta liiallisen hyväuskoisuuden aiheuttamilta vahingoilta vältyttäisiin.

 

 

Tätä kirjoittaessani marraskuun puolivälissä 2017, ensimmäiset talvivaelluksille aikovat ovat joko jo lähteneet tai sitten ovat aikeissa. Lunta lienee tällä hetkellä keskimäärin parisen kymmentä senttiä. Se ei keveytensä vuoksi oikeastaan kanna lainkaan, mutta ei siitä esteeksikään ole. Kulku on periaatteessa mahdollista.

Sellaisen joka on myöhäissyksyllä ensi kerran lähdössä, kannattaa huomioida, että näkyvyyttä päiväsaikaan on heikosti. Varsinkaan pilvisäällä sitä ei tahdo olla. "Päivänvaloa" riittää nelisen tuntia. Toisaalta lumi heijastaa siten, että pimeälläkin voi liikkua, mutta tiheässä metsässä ja varsinkin kuusikoissa on haasteensa.

Nykyään puiston kelkkamiehet ajelevat ahkerasti huoltoajojaan, mutta pitää muistaa että kämppien välillä ei pidetä tällaisia uria vakituisesti auki ja satunnaiset kelkan jäljet saattaa lunta juoksuttava tuuli hetkessä pyyhkäistä näkymättömiin. Pitää siis osata suunnistaakin.

Turvallisuudestaan tarkka vaeltaja lähtee siitä, että tulee toimeen maastossa omin neuvoin ja varustein kaikenlaisissa olosuhteissa. Silloin ei pääse tapahtumaan viimeaikaisia surullisia vahinkoja.

Ensinnä pehmeille lumille lähtevän on pantava jalkoihinsa kantavat sukset. Leveys ei ole pahitteeksi ja pituutta pitäisi olla noin kaksi ja puoli metriä. Varusteet olisi syytä pakata ahkioon tai johonkin siihen verrattavaan. Rinkkakin toki käy jos hartiapankki sen kestää.

Varusteista kaikkein tärkein on mielestäni makuupussi. Sen on oltava sellainen, että sinne kömpivä pysyy lämpimänä kaikissa kuviteltavissa säissä. Jos pussinsa ominaisuuksia ei etukäteen tunne, niin se kannattaa ennen lähtöä testata mahdollisimman vaativissa olosuhteissa.

Vaikka suunnittelisi yöpyvänsä alueen kämpissä, niin pitää varautua siihen, että se onnistuu muuallakin. Siispä matkassa pitää olla teltta, laavu tai loue sekä taito niiden pystyttämiseen lumessa.

Varusteissa pitää olla kirves, saha sekä lumilapio.

Vaatetuksen pitää olla tuulenpitävä mutta hengittävä. Kädet ja jalat on tarkkaan suojattava. "Laskettelulasit" ovat välttämättömät.

Saariselän vedet ovat vilkkaasti juoksevia ja tulevat suurista rinteistä. Useat joet ja purot ovat avoinna läpi talven. Tosin esimerkiksi Suomujoessa vesi laskee suuresti ja virtaus vähenee, jolloin varsinkin suvantopaikoilla vesi jäätyy. Silti jokia pitkin hiihdellessä tai niitä ylitettäessä kannattaa olla varovainen. Lumisillan alta ei aina jäätä löydy.

Aluetta halkovat osapuilleen itä-länsisuunnassa muutamat poroaidat. Portit kannattaa huomioida etukäteen, sillä aitaa on jokseenkin mahdoton talviaikaan ylittää tai alittaa muualta.

Kaikesta rakennetusta "infrastruktuurista" huolimatta Saariselkä on talviaikaan huonojen sääolosuhteiden sattuessa vaativaa retkeilyaluetta. Jos kuitenkin on etukäteen varautunut talvimyrskyihin ja pakkasiin, niin tuskin kenelläkään suurempia ongelmia eteen tulee. Kovilla tuulilla vain pitää välttää tunturiselänteitä ja suuria aukeita. Pakkanen sinällään ei ole ongelma ilman kuivuuden takia. Miinus 40 astetta ei välttämättä tunnu missään.

Neljännesvuosisata sitten näihin aikoihin syksystä hiihtelin useana vuotena Saariselän retkeilykeskuksesta Kiilopään kautta itään. Muiden kulkujälkiä ei sanottavasti näkynyt satunnaisia kelkkauria lukuunottamatta. Kämpilläkään ei yleensä kukaan ollut käynyt kuukauteen puoleentoista. Ne olivatkin kuin pakastinkaappeja. Ei sellaisilla yöpyminen ole kovinkaan mukavaa. Teltta tai laavu hyvän makuupussin kanssa on mielestäni sopivampi. On hienoa yöpyä huikeassa pakkasessa tähtikirkkaan taivaan alla jos ei tarvitse hytistä vilusta.

Kevätpuolella valoa alkaa maastoon tulvia. Silloin uuden lumen aikaan on hienoa hiihdellä vaikkapa tässä Sotavaarajoen varsilla.

...tai nousta itäiselle selänteelle katselemaan Joukhaispään otsaa...

 

...tai vilkaista samaan Lupukoiden tunturiryhmään kuuluvaa täydellistä kupolia vastakkaisesta eli Palovangan suunnasta...

1950 ja 1960 luvun vaihteessa oli vähällä, ettei Luirojärvelle olisi vedetty autolla ajettavaa maantietä. Se oli jo maastoon linjattu. Asialla oli alkuun Suomen Matkailuliitto, mutta monta muutakin kiinnostunutta. Ajatuksissa oli turistikeskuksen perustaminen syvemmälle erämaahan. Ainakin Sokostin kupeelle piti nousta pari hotellia.

Retkeilypiireissä asiaa vastustettiin voimakkaasti. Järjestönä Suomen Latu otti selkeästi vastakkaisen kannan. Muutamat yksityiset henkilöt tekivät hartiavoimin työtä tiehankkeen kaatamiseksi. Lopulta Metsähallitus ratkaisi asian 1960 luvun alussa retkeilyväen eduksi ja tie jäi silloin tekemättä. Hanke jäi kuitenkin joidenkin mieliin kytemään ja tietääkseni se edelleen on taustalla muhimassa. Olen ollut näkevinäni sen hivuttautuvan liiketaloudelliseen suuntaan joissakin Metsähallituksen nykyisissä käytännön toimissa 2000 luvun puolella.

Metsähallitus aloitti mittavan rakennusprojektin Saariselän erämaa-alueella 1960 luvun puolivälissä. Pääosin viiden vuoden aikana sinne nousi retkeilijöiden käyttöön tarkoitettu suhteellisen tiheä autiotupaverkosto.

Suurin osa vaeltajista piti tätä mittavaa hanketta hyvänä. Itse sitä katselin nenänvartta pitkin, sillä kaikesta sen suomasta retkeilyä helpottavasta ja suojaa antavasta tuesta huolimatta se rikkoi erämaista miljöötä. Rakennuskannan myötä kulku suuntautui entistä enemmän samoille urille ja polut alkoivat syntyä tupien välille. Retkeilyn helpottuminen aiheutti myös tarvittavan osaamistason laskua.

Alueellahan oli jo muutamia yksityisten, lähinnä latulaisporukoiden tekemiä kämppiä tai kammeja ja  mielestäni rakentaminen olisi saanut pysähtyä sille tasolle. Jostain syystä Metsähallitus alkoi lunastamaan tätä rakennuskantaa omistukseensa. Tämän toimenpiteen viisautta ihmettelin, sillä se lisäsi kustannuksia ja kunnossapidon vaivaa.

Lopulta jotkut lähtivät ajamaan alueelle kansallispuistohanketta. Se toteutui vuonna 1983. Laki Urho Kekkosen kansallispuistosta annettiin siis tuona vuotena. Laki varsin yksityiskohtaisesti puuttuu joihinkin kohtiin. Se mm yksiselitteisesti kieltää nykyisen tapaisen puiston mönkijöillä tapahtuvan huoltoajoliikenteen. Laissa myös määritellään selkeästi puiston päätavoitteet. Sen mukaan siitä ei koskaan voisi tulla massamatkailualuetta, vaan se pidettäisiin metsien osalta luonnontilaisena. Massamatkailua varten rakennettaisiin tarpeellinen "infrastruktuuri" Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus akselille, joka toimisi puskurina erämaaosaa varten. Erämaaosa varattiin laissa perinteisen eräkulttuurin vaalimiseen.

Asiantila ei ole kaikkia miellyttänyt. Edelleenkin monien mielessä siintelevät syvempänä olevien erämaa-alueiden valjastaminen massamatkailun käyttöön. Metsäteollisuuden näkövinkkeliä karvastelevat jokseenkin hakkaamattomat metsät. Se tuli esille pian puiston perustamisen jälkeen, kun 1980 luvulla Mauri-myrskyn kaatamia puita piti väen väkisin päästä korjaamaan Jaurulle. Paine teiden rakentamiseen sinne suunnalle ja puusavotan alkamiselle oli kova. Erityisen huvittavana muistan lehdistössä olleet arviot valtiolle aiheutuvasta tappiosta jos puut jätetään korjaamatta. Markkamäärät olivat huikeita.

Metsähallituksen alainen puiston johto piti silloin kiinni lain raameista, mutta myöhemmin on suunta muuttunut. Metsähallituksessa laadittiin järjestyssääntö, jossa näennäisesti pidetään kiinni lain alkuperäisistä tavoitteista eli alueen säilyttämisestä yhtenäisenä koskemattomana erämaa-alueena, mutta käytännössä siitä luovuttiin ja sitä ryhdyttiin muuttamaan massamatkailulle sopivaan suuntaan.

Puiston työntekijät ottivat kesäaikaan mönkijät käyttöön ja pian syntyi koko alueen kattava mönkijätieverkosto. Tämän tieverkoston ulkopuolelle on syntynyt lisäksi huviajelusta syntynyttä tiestöä. Näkymä on Harrihaaran laaksosta 13.9.2017.

 

Autiotupien verkostoa on täydennetty ns puulaavuilla tai puusuojilla varustetuilla tulipaikoilla. Puiston henkilökunnalle on rakennettu huoltotupia. Käytännössä ne näyttävät aivan joltain muulta.

Koskematon erämaaluonto on pääosin siirtynyt muistojen joukkoon. Pieninä palasina sitä saattaa löytää mönkijätiestön välistä.

Metsähallituksen pitkän tähtäimen tavoitteet alkavatkin tässä vähin erin tulla esille. Viimeisin askel on maastopyörien salliminen puiston tietyillä reiteillä. "Kokeilu" joka nyt on meneillään, ei vielä ole mitenkään haitallista, sillä reitit kulkevat pääosin alueen reunoilla. Itseasiassa haitallista enää ei olisi edes mopoilla tai moottoripyörilläkään "retkeily". Mönkijäurat ovat ajokelpoisia suurimmalta osalta, joten ennustelen "myönteisen kokeilun" laajentavan pyörien käytön sallimista koko alueelle. Urho Kekkosen kansallispuiston muutaman edustajan tätä kokeilua koskevat lausuntojen rivien välit valitettavasti kertovat, että he eivät tiedä retkeilystä juuri mitään.

Eräs detalji tässä viimeisimmässä järjestyssäännön muutoksessa itseäni arveluttaa. Se sallii maastopyöräilyn koko puiston alueella talviaikaan. Sehän tarkoittaa käytännössä keväisiä hankia tai kelkkojen polkemia uria. En ole mitenkään vakuuttunut siitä, että kaikilla maastopyöräilyä harrastavilla on selvillä, miten hanki alkaa pettää yleensä iltapäivisin ja kuinka tuuli saattaa äkisti nousta ja ruveta juoksuttamaan lunta myrskystä puhumattakaan. Hetkessä ovat kelkkaurat peitossa aukeilla. Osaavatko maastopyörällä liikkuvat varustautua riittävästi, kun suksilla liikkuvatkaan eivät lähestulkoonkaan aina näitä vaaroja tiedosta. Luonto nimittäin ei elä ajan hermolla ja vaatimusten mukaisesti kuten Metsähallitus tuntuu tekevän.

Pyöräily aiheuttaa painetta  siltojen tekoon, muuhun lisärakentamiseen sekä tiestön "kestävöittämis" toimiin, kuten tämä puiston käyttämä mainio nykytermi kuuluu. Suunta tuli selkeästi esille erään läntisen kansallispuiston edustajan haastattelussa, joka oli otsikoitu "Päiväreppu vaihtuu rinkkaan". Sen mukaisesti nykyihminen ei viitsi raataa ja rasittaa itseään rinkan kantamisella, vaan harrastaa kevyttä lähiretkeilyä. Tämän puiston edustajan tulevaisuuden horisontissa siinteli englantilaiseen tapaan luonnossa liikkuva "possujuna", jonka kyydissä matkailija voi saada luontoelämyksiä keskimäärin 900 metrin pituisella reitillä. Olisihan siinä kyydissä varmaan jollekin gentlemannimaista hohtoa.

Niinpä lopulta tulevaisuudessa taitaa se hotelli kuvastua Luirojärven tyvenestä pinnasta ja Vongoivan eteläjyrkänteeltä saa katsella etelän avaria vaaramaisemia suuren näköalaikkunan läpi. Silloin alue todennäköisesti toimii liiketaloudellisilla periaatteilla sijoittajille ehkä voittoa tuoden ja susi on hotkinut ne vastaanhangoittelevat lampaat. Onneksi muut pääsevät perille sillä possujunalla.

Erämaaluontoa  voi ihastella kansallispuiston opastuskeskuksen kuvagalleriassa. Lähellä on se aika, että luonnossa sitä ei enää voi tehdäkään.

 

 

1960 ja 1970 luvuilla useasti aloitin vaellukseni Kopsusjärven kautta. Ensimmäinen kuvani tältä kohden on vuodelta 1961.

 

Ensimmäisen värikuvani otin Kullervo Kemppisen tapaan Kopsuslammen kämpän takana olevalta töyräältä kohti Nattasia vuonna 1966.

51 vuotta myöhemmin 10 päivänä syyskuuta 2017 osapuilleen samoilta  jalansijoilta napattu otos on alla. Lehtipuut ovat kohonneet peittämään etualalla näkymää ja lammen ja järven välisellä kannaksella on metsä kohonnut peittämään näkymää järvelle.

Syyskuun alussa telkkarin ajankohtaisohjelma MOT käsitteli porojen laidunmaitten jäkäläkatoa. Ohjelman asiantuntijat katsoivat, että loppuun kaluttujen jäkäläkankaiden syy löytyy ylisuurista poromääristä. Ravinnon puute oli ohjelman tekijöiden mukaan mm ajanut porot syömään vähäiset versot Käsivarren Lapin tunturikoivikkojen tuhoalueella, joten koivutkaan eivät ole päässeet uudistumaan.

Ohjelmassa haastateltiin myös poromiehiä, jotka yksiselitteisesti kielsivät jäkäläkadon johtuvan suurista porolaumoista. Eräs totesi syiksi kaventuneiden laidunmaiden määrän ja sen että jäkälä ei joinakin vuosina kasva. Vähentyneet alueet taas hänen mukaansa johtuivat kullankaivuusta, metsähakkuista ja turismista. Joku oli sitä mieltä, että itseasiassa määriä pitäisi lisätä jättämällä pääluvun laskuista vasat pois.

Ohjelmassa todettiin Saariselän alueella osaksi laiduntavan Lapin paliskunnan asioiden olevan aika hyvällä tolalla. Olen tietenkin seurannut retkeilyalueeni paliskuntien laidunmaitten kuntoa jo reilun 60 vuoden ajan. Muistan hyvin, miten vuonna 1954 teiden varsillakin oli runsas jäkäläkasvusto Saariselän tasolla. 1960 luvulla erämaa-alueella se oli jo vähentynyt ja nykyisin Suomesta ei muualta kangasmailta juuri tapaa niin vähän jäkälää kuin Saariselältä. Toki sen myönnän, että alueen eteläosissa sitä on hieman enemmän. Jos Lapin paliskunnan asiat ovat siis melko hyvin, niin ihmettelen miten huonosti ne ovatkaan muualla.

Yksittäisiä poroja retkeilyalueeltakin voi tavata, mutta vähissä ne ovat.

Poromiehet tuntuvat pitävän itseään ainoina asiantuntijoina ja tietäjinä. Jos ohjelman kaltaista kritiikkiä joku esittää, niin se katsotaan hyökkäykseksi poroelinkeinoa vastaan.

Kun maataloudessa yleensä, joksi poronhoitokin on katsottava, on tarkat säännökset mm eläinten lukumääristä, niin poromiehet ovat pitkään lähteneet siitä, että perinteisiin ei kuulu tarkan määrän ilmoittaminen. Tästähän johtuu, että ne määrät eivät ole olleet lähestulkoonkaan oikeita ja samoin päälukujen kasvaminen kohtuuttomiin mittoihin sekä ravinnon puutteeseen.

Jos tämä lyhytnäköinen asenne jatkuu, niin poronhoito nykyisessä mitassa kuolee ilman muuta pois. Nykyistä kantaa ei voida ylläpitää keinoruokinnalla.

Kun ottaa huomioon, että poronhoitoalue alkaa Kemin eteläpuolelta käsittäen koko Lapin, niin lääniä kyllä perinteiselle poronhoidollekin pitäisi löytyä jos jonkinlainen järki pidettäisiin mukana. Jäkälä alkoi hävitä kauan ennen viimeaikaisen "infrastruktuurin" tuloa, joten sitä ja sen tuomaa uutta on turha syyttää.

Viimeaikaisista maastopohjan vaurioista ja osaltaan jäkälätuhosta voisi mönkijällä ajava poromieskin ottaa omaan piikkiinsä. Mönkijöiden pyörän alla ei jäkälä voi hyvin. Tämä on kuitenkin marginaalista. Perussyy on yksiselitteisesti liian suuri porokanta.

Turismi, mukaan lukien retkeilyn vaikutus tähän jäkäläkatoon, on hyvin vähäistä.

Kun  asuu sellaisessa ilmapiirissä, että käytännössä säännökset eivät rajoita oikeastaan mitään, niin ymmärrän hyvin sen että on kovin vaikea taipua vaikkapa viranomaisen katsantokantaan.

Mieleeni on jäänyt, kun "paikallinen" kolmimiehinen porukka Luirojokivarressa metsästyskauden ulkopuolella suunnitteli lähtevänsä linnustamaan Repolammelle. Yksi sanoi sitten, että jaa... otanpa vielä tuonkin kiväärin matkaan jos sattuisi hirvi tulemaan kohdalle...

Tällä asenteella muidenkaan säännösten ja rajoitusten seuraaminen tuskin kiinnostaa.

Kun jäkälän vuosittainen kasvu on millin puolentoista haarukassa, niin kauan pitää odotella, että laidunmaat korjaantuvat.

 

4

Lauantaina 22.7.2017 UK-puiston sivuilta oli luettavissa, että puiston työntekijät olivat ahkeroineet sillan Luirojoen yli kahluupaikalle lähelle vanhaa tammea. Kuviakin oli. Lyhyessä ajassa oli ilmaantunut yli 400 "tykkääjää". Muutama kriittinenkin kommentti oli saatteena. Itse kuulun näihin kriitikoihin.

Vaeltajat eivät siltaa olisi tarvinneet. Puiston ilmoituksen mukaan silta on tehty puiston omiin tarpeisiin kelkoille talvisia huoltoajoja varten. Väite on huvittava, sillä luonto luo talvella tarpeelliset sillat. Helpompaa maastoa moottorikelkalla ajeluun kuin Luirojärven tienoo on vaikea kuvitella. Alakuva on vaelluskaveristani uutuussillan kohdalta. Kuva on, kuten näkyy, elo-syyskuun vaihteesta ja matalan veden aikaan, mutta tulvahuippujenkaan aikana kohdalla ei vaikeuksia ole ollut.

Lueskellessani keväällä Imatran Lapinkävijöitten Muorravaarakka kirjaa, niin osa siitä käsitteli kamppailua, jota käytiin alueen säilyttämiseksi mahdollisimman luonnontilaisena.Kirjassa mm kerrottiin SML:n hankkeista tien tuomiseksi  Luirojärvelle 1950 luvulla.

Se saatiin aikanaan estettyä, mutta kaikessa hiljaisuudessa tie oikeastaan tänä päivänä on sinne jo madellut. Se tulee nimenomaan tämän uuden sillan päähän. Tosin tie on edelleenkin vain mönkijöille soveltuva, mutta pianhan sitä parantaa. Ura on valmis puskukoneiden tasaukseen.

Luirojärven laakson erämaisuus on kauan sitten siirtynyt muistojen joukkoon. Järven eteläpään kämppäkokonaisuus on koko ajan "hienostunut". Aivan naapurissa sijaitsee puiston huoltotuvaksi nimitetty rakennuskompleksi, jota lähinnä kuvailisin puiston henkilöstön yksityiseksi huvila-alueeksi. Se on mm sähköistetty ja rannassa on perämoottorilla varustettu vene. Länsirannaltakin sähkömyllyn masto erottuu.

Itse niemessä on monenlaista "huoltotupaa".

Järven koilliskulmalla on yksityinen "porokylä". Kun aikanaan 60-luvun alussa siellä suunnalla kuljeskelin ja alueella laidunsi porojakin, niin niiden "hoitoon" riitti  Pälkkimäojan varressa parin kodan ruoteet. Nyttemmin kun alueelta on jäkälä ylilaiduntamisen vuoksi syöty tyystin ja porot kadonneet, niin "poronhoitoa" on silti turvattu antamalla luvat rakennuksille. Lähinnä sekin kokonaisuus näyttää yksityiseltä lomakylältä. Kun paikan erotusaitaus oli vielä 60 luvun puolivälissä alakuvan osoittamassa kunnossa, riittivät ne pari kotaa majoituspaikaksi.

Järven itäpuolella sinne suuntaa paljon käytetty mönkijäura. Se tulee sinne lähinnä Orposesta Karapuljun ja Luirojärven kämppäpään kautta. Eroosio on paikoin tähän tieuraan lujasti iskenyt, mutta tietä on helppo leventää ja ura kasvaa.

Edellisessä artikkelissa kirjoittelin maastopyöräilystä ja sen soveltuvuudesta alueelle. Katsellessani tarkemmin niiden reittejä, havaitsin että Suomun ruoktulle saa jo pyöräillä ja Raja-Joosepista peräti Anterinmukkaan saakka. Ennustelen että menee vain hetki, kun pyöräilijöitä saa väistellä Hammaskodalla saakka.

Puiston väki on surutta rikkonut kansallispuistoaan koskevaa lakia ja sen pohjalta tehtyjä säännöksiä. Kun alkuperäisenä tarkoituksena oli luoda Kiilopään ja Saariselän retkeilykeskuksen välille massamatkailua palveleva puskurivyöhyke erämaaosaa vasten, niin tätä kirjoitettaessa sen vyöhykkeen rajan voi jo sanoa kulkevan linjalla Luirojärvi-Hammaskuru-Anterinmukka.

Laissa todetaan, että erämaaosasta ei koskaan voi tulla massamatkailualuetta ja että se säilytetään mahdollisimman koskemattomana, jossa voidaan vaalia eräkulttuuriperinnettä.

Nyttemmin puiston palvelut on kehitetty erämaa-alueellakin sille tasolle, että paikoin puutkin on pätkitty klapimittaisiksi ja kämppien välillä puiston mönkijät ajelevat tiheään vaikka laissa nimenomaan todetaan, että sitä voidaan suorittaa vain poikkeuksellisesti ja jo syntyneitä polkuja pitkin. Uusia mönkijäuria on silti avattu ja "pakolliseksi" on katsottu jopa telaketjuvehkeitten ajo puistoon. Uusavuttomat retkeilijät käyvät nykyään Siulassa vaatimassa, että joku tulee vaihtamaan kämpällä olevaan sahaan terää tai kaukana erämaassa olevan vessan kaukalon vaihtoa uuteen. Vanha eräkulttuuri on jäämässä palveluiden jalkoihin.

Puiston edustaja kirjoitti maastopyöräilystä hiljakkoin. Toiveenaan hän esitti, että tätä kautta saataisiin uusia ja vanhoja retkeilijöitä alueelle. Nuoret kuulemma saattaisivat kiinnostua ja vanhat pääsisivät pyörän avulla alueille, joihin muuten eivät enää jaksaisi. Tähän sanoisin, että tuntuu utopistiselta ajatus jonkun voivan retkeilystä kiinnostua syvemmälti maastopyöräilyn kautta ja ne joiden kunto ei riitä kävelemiseen, olisi parempi tukeutua kävelysauvoihin kuin nousta pyörän satulaan. Huteralle pyöräilijälle maastossa voi käydä hullusti. Lähiretkeilyyn kyllä löytyy huonokuntoisillekin puiston reuna-alueilta mukavia seutuja.

Maastopyöräilystä tulee mieleeni sellainenkin näkökohta, että Anterin Rajavartioasemalta länteen en enää pyöräillen etenisi. Kävelyvauhti olisi turvallisempaa. Vaikka ollaankin vilkkaalla retkeilyalueella, niin siellä ollaan myös karhujen reviireillä. On parempi antaa mesikämmenelle aikaa väistää eikä luoda mielikuvaa nopeasti lähestyvästä hyökkääjästä tai pakenevasta saaliista.

Mönkijöiden ja moottorikelkkojen käyttökieltoon on myös puiston asetuksessa niin paljon poikkeuksia, että käytännössä vilkas liikenne vallitsee alueella ympäri vuoden. Laillisten liikennöijien lisäksi kankailla näyttää huristelevan sellaisiakin, joille ei edes teoreettista oikeutta löydy.

Omilta vaellusreiteiltäni Luirojärvi taitaa pysyvämmin jäädä sivuun. Alue on tullut liian rauhattomaksi minun makuuni. Tuo rakennettu silta kertoo pitkälti puiston kehityksen suunnan. Se ei miellytä.

Onneksi alueelta löytyy vieläkin reittimahdollisuuksia, jossa on mahdollista kokea melko koskematonta luontoa. Niille reiteille täytyy suunnata.

 

 

Maastopyöräilyn suosio on kasvussa. UK-puiston palveluksessa taitaa olla parikin merkittävää asianharrastajaa, ehkä useampikin. Ehkäpä osittain tästä syystä reittejä on harrastajille lisätty. Puiston raja-alueilla on sellaiseen liikkumiseen hyvinkin kelvollisia alueita. Itselläni ei ole mitään maastopyöräilyä vastaan, mutta toivon kyllä etten varsinaisilla vaellusalueilla polkupyöriä näe.

En toivo siellä näkeväni kyllä muitakaan pyörällä varustettuja kulkuvälineitä, enkä varsinkaan mönkijöitä, puhumattakaan telaketjuilla varustetuista koneista. Viimeksi pari vuotta sitten huomasin tuoreen telaketju-uran johtavan Aittajärveltä Suomun yli etelään.

Pyöräilystä käytiin hiljakkoin keskustelua UK-puiston Facebook sivustolla puolesta ja vastaan. Joku tuohtui toteamaan, että pyörä ei kuluta maastoa yhtään enempää kuin jalankulkijakaan. Kaikki kulkeminen sitä maapohjaa kuitenkin syö ja kun useimmissa kohdissa pintakerros on ohut, se rikkoutuu herkästi ja vesi alkaa syventää vauriota.

Allaoleva kuva on Niilanpään ja Rautupään välisestä laaksosta. Kuva on Niilanpäältä itään. Mönkijäjälki on leventynyt vastarinteellä paikoin valtatien levyiseksi ja levenee jatkuvasti, koska eroosion syömää pohjaa ei ole mukava ajaa vaan otetaan parempi alusta entisen jäljen vierestä.

2017 keväällä näin puiston tiedotteen, jonka mukaan luontovalvojat olivat pyrkineet mönkijöillä Anterista Hammaskuruun, mutta lumiesteen vuoksi olivat joutuneet kääntymään takaisin. Vaikka niiden käyttämä ura oli luultavasti ennen sotia tehty puutavaran ajotie, niin turha sitäkään on mönkijöillä kuluttaa. Huoltoajot voidaan ja pitää tehdä talviaikaan.

Ymmärrän toki sen, että kesäaikaan voidaan ajella esimerkiksi pelastustehtävissä, mutta muuten ei sitä pitäisi tehdä. Vuosi vuodelta puistossa kuitenkin on yhä enemmän mönkijäliikennettä. Sen liikenteen jälki on pitkään säilyvää. Vuoden 2016 keväällä mm surukseni totesin, miten Sokostin länsipuolella kulkevan mönkijäuran olivat sulamisvedet monesta kohden pyyhkäisseet mennessään ja muutama pikkupuro oli tästä syystä muuttanut pysyvästi uomaansa. Hyvältä eivät näytä myöskään Luirojärven ja Hammaskurun välisen uudehkon uran aikaansaamat vauriot. Nehän ovat pahenemaan päin.

Imatran Lapinkävijöitten mainiossa Muorravaarakkaa koskevassa historiikissa on  UK-puiston edustajan kommentti, jossa todetaan siihen tapaan että kansallispuistoa kehitetään ajan vaatimusten mukaisesti. Mikäpäs siinä, jos se tapahtuu ensisijaisesti luonnon ehdoilla.

Koko sen ajan jolloin itse olen ollut alueesta kiinnostunut, niin taloudellinen hyöty on kuitenkin ollut tunkemassa etusijalle. 1950 luvulla tie oli linjattu jo Luirojärvelle saakka, mutta onneksi hanke kaatui. 1980 luvun puolivälin suuren myrskyn jälkeen Metsähallituksen piti väen väkisin päästä Jaurujoelle puunkorjuuseen, muttei silloin onnistunut. 90-luvulla tehtiin kartoitusta kämppien "tason" nostamisesta nähdäkseni jonkinlaiselle erämaahotellitasolle, mutta onneksi kiinnostus hiipui.

Valitettavasti aiemmin Metsähallituksen linjaukset siitä, miten Saariselän aluetta pitäisi hoitaa, johtivat kämppäverkoston ja niiden välille polkuverkoston syntymiseen. Puiston nykyinen väki pitää kämppäverkostoa erinomaisena. Olen itse sitä mieltä, että harvempi majoituskapasiteetti olisi suunnannut vaeltajia oman majoittumisen kehittämiseen, vähentänyt samojen kulku-urien käyttöä sekä pienentänyt maaston kulumista. 1960 luvulla aloitettu rakentaminen onkin johtanut monissa paikoin ylenmääräiseen maaston kulumiseen, jota erilaiset pyörillä varustetut kulkuvälineet ovat suuressa määrin tehostaneet. Olen ennättänyt nähdä vaellusvuosinani maastossa autoista ja moottoripyöristä lähtien kaikenlaista liikkujaa. Toivottavasti pyörillä varustettujen vempeleiden käyttöä koetetaan rajata sellaisille alueille jossa ne vähiten vahinkoa aiheuttavat. Toivon mukaan rajausten piiriin otettaisiin myös jollakin tavalla "paikkakuntalaisten" erioikeudet.

Mitä pienempiä ryhmiä alueella yhdessä liikkuu, sen parempi. Mitä enemmän ihmiset hajautuvat pois polkujen varrelta, sen parempi. Mitä vähemmän alueelle rakennetaan majoituskapasiteettia tai "huoltotupia," sen parempi.

Ihmetystäni ovat herättäneet myös Pälkkimäojan uudisrakennukset. Mitenkähän ne sopivat kansallispuiston säännöksiin. Maapohja kun on laajalti kaluttu jäkälästä, niin menee kyllä pitkään ennen kuin alueella voi poroja laiduntaa. Siksipä Pälkkimäojan uudet rakennukset tuntuvat enemmänkin yksityiseltä lomakylältä kuin poronhoidon toimivuuden turvaamiselta. Sinne myös näyttää suuntaavan vilkas mönkijäliikenne. Miksi...

 

Pohjoisen aurinko valaisee alkukesästä yltäkylläisesti, mutta kaamoksen aikaan ei lainkaan. Keskiyön auringon säteet tulevat matalalta taivaanrannalta ja luovat punertavia sävyjä Luironjoen varteen Juurisatkonselän kohdalla Juhannusaattona.

 

 

Aurinko on korkealla kesäkuussa muutenkin. Valosuihkut on kuvattu Kaarnepään eteläiseltä liepeeltä kohti luodetta 20.6 klo 23 aikaan.

 

 

Joskus kuvasin keskiyön aurinkoa innokkaasti, mutta kun minulla ei silloin ollut asiaankuuluvia suodattamia, niin luonnosta koetin niitä etsiä. Aurinkoa saattoi piilottaa ohuen pilviverhon taakse.

 

 

Salonlammen rannalla yötaivaan ollessa kirkas, tein "suodattimen" puun latvustosta.

 

 

Heinäkuullekin "yötöntä yötä" ja päivän kirkkautta riittää kolmisen viikkoa. Valon ja varjon leikkiä heinäkuussa Ukselman laelta lounaaseen.

 

 

Yö on lyhyt elokuun alkupuolellakin, mutta kuun puolen välin jälkeen alkavat myöhäisillat tummentua. Täysikuu Muorravaarakalla.

 

 

Syyskuulla päivä on lyhentynyt jo selvästi, mutta aurinko valaisee vielä hienosti upeana hehkuvaa maapohjaa - jos on ollut sen syntymiselle suosiolliset säät. Otos on Ukselmakurusta kohti Ruopimapäätä.

 

Jos ei kuitenkaan ole aurinkoinen päivä, niin syksyisen hämärän jo alkaa aavistaa. Näpäys on Vongoivanjoelta.

 

Syyskuulla iltaruskot ennustavat kylmää yötä.

 

 

Syyskuun puolivälissäkin kuitenkin aurinkoisena päivänä valoa riittää. Kuvassa Anteripää Keinopään suunnasta kuvattuna.

 

 

Lokakuulla on jo keskipäivälläkin hämärää. Vaeltajalle tämä alkaa olla riskialtis kuukausi, sillä vaikka jalkaisin useimmiten on mahdollista liikkua, niin ankarakin lumimyräkkä saattaa yllättää. Kuvassa ollaan vielä lumettomalla pohjalla liikkeellä Suomujoen varressa Snellmanin kämpän tulipaikalla.

 

 

Illat ja yöt pimenevät lokakuulta alkaen nopeasti kaamoksen lähestyessä. Marraskuun loppupuolella piti työporukkani kerran leikkimielisen hiihtokilpailun Saariselän retkeilykeskuksessa. Kisan jälkeisenä aamuna lähdin rinkkani kanssa valaistua latua kohti Kiilopäätä. Oli aivan pimeää. Tullessani Kiilopään eräkeskukseen noin 10.30 aikoihin, pimeys oli hävinnyt. Jatkoin kohti Rautulampea. Taivas oli paksussa pilvessä ja satoi hieman pieniä lumijyväsiä. Kirkkaimmillaankin oli melko hämärää. Vähän ennen kahta iltapäivällä alkoi jo pimeys levitä ja juuri ja juuri ennen kuin eteneminen alkoi mennä sen vuoksi hankalaksi, ennätin Lankojärven kämpälle. Yöksi taivas selkeni, pakasti noin 20 asteeseen ja taivas oli huikean näköinen tähtineen. "Valosaasteet" eivät vaivanneet.

Nämä ajat ovat juuri valon puutteen vuoksi huonointa vaellusaikaa. Toki muitakin ongelmia on. Turistikeskuksissa on kuitenkin hyväkuntoiset ladut kuntoilijoita varten ja vaikka luonnonvaloa on heikonpuoleisesti, niin keinovalaistusta riittää latujen varteen. Kuva on Retkeilykeskuksen ja Kiilopään väliltä joulukuulta.

 

 

Vuoden vaihtuessa kaamosaikakin pian päättyy ja valo alkaa uudelleen tulvia erämaahan. Maaliskuussa valoa riittää hyvinkin vaeltajalle ilta kahteenkymmeneen. Tosin oheinen kuva Vasanlyömäpäältä Sokostin suuntaan on otettu maaliskuun lopussa klo 18. Ilta on jo tummentunut. Pakkastakin on melkoisesti.

 

 

Maaliskuussakin on jo päivällä valoisaa aurinkoisella säällä, mutta huhtikuulla maisema on sitä tulvillaan. Silloin voi löytää timantteja koivun oksilta ja hangen pinnalta.

 

 

...sekä puhdasta valkoista erämaaluontoa...