Neljännesvuosisata takaperin luovuin rinkasta talvisilla vaelluksilla. Nähtyäni muilla vaeltajilla ahkioita, ne eivät suuremmin sytyttäneet . Kitka vaikutti kohtuuttomalta ja ne käyttäytyivät mielestäni lumessa kömpelösti. Muistissani oli myös kovasti varusmiesaikaiset puuahkiot, jotka oli kehitetty lähinnä kovan erämieskenraali Erkki Raappanan toimesta ennen sotia. Nämä ahkiot tahtoivat metsässä pyrkiä aina toiselta puolelta puun runkoa kuin vetäjät. Jotakin muuta piti mielestäni kehitellä.

Tein sitten mahdollisimman keveän reen. Jalaksiksi otin käytöstä poistetut 70-luvun sukset. Niiden päälle kiinnitin entisen nojatuolin tammiset jalat, jotka yhdistin toisiinsa parilla alumiinisella verhotangon pätkällä sekä 10 mm filmivaneerilla, johon värkkäilin kolot varasuksia sekä sauvoja varten. Viimeksimainitut toimivat varusteiden alustana. Kehikko ilman varasuksia ja sauvoja painaa 4,5 kg.

Tuolin jalat kiinnitin vanhasta tv:stä purkamieni levyjen avulla ja reen vetämistä varten kiinnitin suksiin etupuolelle 70-luvun alun kärkisiteet.

Varustekuormaa varten on ollut päälle jos jonkinlaista laatikkoa, mutta nykyisin yo kuvassa näkyvän koloon leveydeltään sopiva "kangaskassi", jonka pohjalla on hieman tukevoittava ohut kovalevy. Sen olen kiinnittänyt kahdeksanlankaisella mustekalalla tuolinjaloissa oleviin "määlyihin". Ensimmäiselle vaellukselle kuormitin rekeä 60 kilon verran aivan koemielessä. Ei ollut ongelmia.

Vetojärjestelmiä on ollut useita. Nykyisin vedän kuvassa näkyvillä ristiin menevillä naruilla, jotka kiinnitän vanhaan rinkan lantiovyöhön pikalukoilla. Tähän lantiovyöhön kiinnittyy halkaisijaltaan parisenttinen "bampuvapa", jonka toinen pää on myös pikalukolla kiinni ensimmäisen "poikkipuun" narulenkissä. Se estää reen päälle luistamisen alarinteissä.

Reki toimii yllättävän hyvin pehmeässäkin lumessa uppoamatta, mutta kun sitä pehmeää on kovin paljon, niin poikittaiset tuethan auraavat. Siksi pohjaan pitääkin panna alusta. Tätä varten olen pannut mietintämyssyn päähän. Koska kuitenkin sekä myssy että pää ovat kovin vanhoja ja siellä olevat ajatusrattaat kuluneita ja lonksuvat, niin kestää tovi ennen kuin piirustuspöydälle jotakin ilmestyy.

Jos ilmestyy, niin siitä lisää.

Loka-marraskuu ajanjakso on vaelluksia ajatellen vuoden heikoimmasta päästä. Toki lokakuun alkupuolella voi olla hyvinkin mukavia pienen pakkasen sävyttämiä kuivia kelejä, mutta säät voivat yllättää. Yht´äkkiä voi vuorokauden aikana pyryttää puolisen metriäkin lunta. On siinä sitten rämpimistä jos sattuu olemaan  kaukana. Yleensä on kuitenkin vähälumista ja suojanpuolella olemista aina joulukuulle saakka. Joet ja purot eivät ole vielä kunnolla jäässä ja ylityspaikkoja pitää miettiä. Olen silti marraskuullakin pieniä retkiä tehnyt, mutta kulku on ollut hitaanpuoleista ja kulkuaika näkyvyyden lyhytaikaisuuden vuoksi vaatimaton. Neljä-viisi tuntia metsäisillä alueilla pystyy liikkumaan jos sattuu pilvinen ilma.

Näihin aikoihin saatan retkeillä vaikkapa Teneriffalla, jossa Teiden rinteillä löytyy vaeltajalle Saariselkää korvaavia reittejä. Koska kuitenkin olen tällä sivustolla päättänyt keskittyä Saariselän maisemiin, niin ei siitä sen enempää.

Muutama päivä sitten uutisoitiin Uk-puiston rajamuutoksista. Tankavaara irrotetaan puistoalueesta ja sitä "kehitetään". Samalla liitettiin puistoon Suomu-Villen noin 200 hehtaarin tila. Luulin tämän tilan tulleen jo vuosia sitten puistoon liitetyksi, mutta näköjään se tehtiin vasta nyt.

Minua onkin hämmästyttänyt se, että tätä aluetta ei kulkijoille ole mitenkään puiston toimesta mainostettu ja itse Villen asuinkenttä on ollut huononpuoleisessa kunnossa ja vessan alue suorastaan siivoton. Siellä myös vuositolkulla lahosi rakennustarvikkeita huonosti suojattuna. Jospa nyt sitten puisto saa aikaiseksi alueen siistimisen, jota Koilliskaira-lehdessä uutisoitiin tehtäväksi jo vuonna 1985.

Ville tiesi tarkkaan mitä halusi, kun piirteli rintamamiestilakseen haluamansa tilan rajoja kartalle sodan jälkeen. Se on mielestäni Suomujokivarren hienointa aluetta.

Parhaiten sinne kannattaa tulla Harrimukanjärven laavun vessan takaa lähtevää polkua, joka noudattelee matalaa harjua.

Polku kulkee kuivalla männikköpohjalla.

Harrimukan laavulta on matkaa vain vajaa kaksi kilometriä Villen kenttään. Hänen hiekkarinteeseen upottamansa asumus on vielä hahmollaan, mutta sisältä surkeassa kunnossa.

Naapurissa on uudempaa rakennustuotantoa, joka nykyisin on kuulemma valvontatupa.

Suomun rannassa on hyvä sauna.

Suomu aukeaa tällä kohden melko syväksi suvannoksi, jonka laidalta se putoaa jyrkkänä könkäänä kohti Luttoa. Taustalla etelärannalla kohoavat jyrkkärinteiset Könkäänvaarat.

Tämä suhteellisen pieni alue on erikoinen pienoisharjujen ja lampien täplittämä seutu, joka etelän puolelta rajautuu Suomuun ja koillisessa Luttoon. Alue kannattaa kiertää Lutto- ja Suomukönkään yhtymäkohtaan saakka. Paljon on suhteellisen suppealla alueella katsottavaa.

Ensimmäisen Saariselän vaellukseni negatiivit eivät valottuneet vaikka ne kierroksella kulkivatkin. Se johtuu siitä, että kamera unohtui keittiön pöydälle... Sitä vastoin vuonna 1961 jotakin jo kuviksikin tallentui. Otos on vaelluksen viimeiseltä illalta Luulammelta. Vielä ei ollut kahvilaa, ei Kiilopään eräkeskusta eikä edes Saariselän retkeilykeskusta.

Luulampi oli tuolloin täysin erämainen paikka. Samaa voi sanoa Aitaojan suupuoleen kasvattaman lammen tienoosta. Kuva on vuodelta 1963.

Sarviojan varsi oli jo kuljettua aluetta vuonna 1966. Kuvassa oleva rakennus oli alkuperäiseltä nimeltään Susipesä, luultavasti siitä syystä että Kaarnepäällä oli aikanaan elinvoimainen susilauma.

Rakennus paloi 70-luvun alussa. Alla oleva taas purettiin. Se on geologien tukikohtana toiminut Padagova, joka sijaitsi kilometrin verran Palovangan suuputouksilta ylävirtaan. Kuva on myös vuodelta 1966.

Padagovalta hieman pohjoiseen sijaitsee Lankojärvi. Vuonna 1963 se oli vielä niin vähän kuljettu ja rauhallinen, että se kelpasi erakko Meänteisenkin asuinpaikaksi. Hänen Lankojärven saaressa maahan kaivettu asumuksensa oli keloilla sisältä vuorattu.

Vuonna 1970 Ukselmakuruunkaan ei ollut vielä kunnon polkua syntynyt. Ryhmä nousemassa Sollanpään rinnettä. Taustalla kohoaa Ruopimapää.

Lankojärvikin oli vielä 1970 luvun loppupuolella rauhallinen paikka. Vaikka kämppä sinne oli valmistunut vuonna 1967, niin vuonna -79 alueelle tuli vain polku.

Keväät eivät ole veljeksiä. Muorravaarakassa  Joutsenlammilla 1983 Juhannuksena satoi lunta.

Kolme vuotta myöhemmin kesäkuun alussa oli toista viikkoa kestänyt hellejakso. Vähissä vaatteissa edettiin kohti Vongoivanjoen vedenjakajaa. Taustalla Kielitunturi.

Vuoden 1991 elokuulla katseltiin Vongoivan räystään alapuolisella kummulla itään ja ihmeteltiin miksi helikopterit pörräilevät pitkin rajanpintaa - myöhemmin selvisi, että Venäjällä oli menoillaan vallankaappausyritys.

Talkkunapäästä kävi Samuli Paulaharju jo satakuntavuotta takaperin tekemässä tussipiirroksen. Tämä otos on syksyltä 1993. Alueella on nykyisinkin erämaista tuntua Iso-ojan vartta lukuun ottamatta. Sen ja rajavyöhykkeen tuntumassa on paheneva mönkijäura.

Tullessani ensikerran Luirojärvelle vuonna 1961, olivat järven rannat suurimmalta osalta luonnontilassa, siitä huolimatta että järvi kuului yhtenä etappina vilkkaasti käytetyllä reitillä etelä-pohjoissuunnassa satoja vuosia. Metsähallitus ei nähtävästi miettinyt asiaa pitemmälle, kun se ryhtyi  eteläpäätä rakentamaan. Varsinkin vedenoton ja saunavesien vuoksi rakennuskanta, jos sitä ylipäätään piti tehdä, olisi pitänyt suunnitella Luirojoen varteen. Nykyisin järven seutu alkaa muistuttaa Kiilopää-Saariselkä linjan mökkialuetta. Auringonlaskun aikaan sentään voi tavoittaa jotakin menneestä. Lupukat taustalla vuonna 2005.

Jostain syystä en ole syksyä suosinut vaellusretkeilyyn vastoin kuin useimmat muut. Silti syksyisinkin olen silloin tällöin liikkeellä ollut. Parhainta on tietenkin värikkyys, kun ruska sattuu syntymään. Otos on Suomun varrelta vuodelta 2013.

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana olen melko onnistuneesti vältellyt yleisimmin käytettyjä kulkuväyliä, enkä huomannut miten maasto oli niiltä kohdilta kulunut. Vuoden 2012 keväällä satuin kulkemaan Porttikosken kämpän ohi, kun siihen oli parkkeerannut kolme mönkijää. Niillä liikkeellä olleet olivat puiston väkeä. Silloin minulle selvisi, että kesäaikaankin he ajelevat surutta maastossa.

Vuotta myöhemmin lopetin vaellukseni Rautulammen suunnasta. Tulin Rautupään ja Niilanpään yli länsipuolen terassille. Tuolla kulku-uralla oli valtatien levyinen mönkijäura. Se hämmästytti sikäli, että Metsähallitus salli näin selvästi havaittavalla paikalla kyseisen liikennöinnin mitenkään siihen puuttumatta.

Ylläoleva jälki osoitti piittaamattomuutta. Nykymeno näkyykin mm allaolevasta kuvaparista. Ensimmäisen olen kuvannut syyskuun alussa vuonna 2008 Hammaskodan lammen reunalta. Taustalla Vuomapää pilvessä.

Seuraava kuva on samasta paikasta mutta vastakkaiseen suuntaan elokuulta 2018.

Kritisoidessani puiston johdolle tätä "huoltopolitiikkaa", ei palautettani otettu kuuleviin korviinkaan, vaan selitettiin että "luonnonsuojelullisilla perusteilla" edetään, mutta säännökset edellyttävät retkeilijöiden huomioimista siten, että alueelle rakennetaan inspiroivia kohteita. Suoraan ei sanottu, mutta rivien välistä piti ymmärtää, että tämä kaikki "suojelu" vaatii mönkijöiden käyttöä.

Soisin kovin mielelläni jotakin vielä luonnontilassa olevasta alueesta säästettävän tuleville retkeilijöillekin, mutta huonolta näyttää.

Vuonna 2015 kuljin Sotavaarajoen vartta yläjuoksun suuntaan elokuulla. Kilometri ennen putouksia isännätön rinkka nojasi kiveä polun varressa. Levällään rinkan vieressä oli umpisolumuovinen makuualusta ja makuupussi. Näytti siltä, että omistaja on jossakin lähistöllä.

Seuraavana keväänä tulin kohdalle uudelleen. Näkymä oli sama. Palatessani kerroin asiasta puiston henkilökunnalle. He sanoivat saaneensa jo aiemmin tiedon siitä ja hoitavansa varusteet pois. Kyselin asian perään kuukauden kuluttua, sillä näkymä siellä paikalla herätti kysymyksiä. Mitään puiston taholta ei oltu tehty. Asia vaivasi siinä määrin, että päätin käydä itse uudelleen paikalla. Lupasin henkilökunnalle täyttää heidän pyyntönsä ja nostaa rinkka puun oksalle että se näkyisi paremmin.

Tutkin lähialueen muutaman hehtaarin laajuudelta mitään löytämättä. Purin täyden rinkan ja koetin selvittää sen omistajan henkilöllisyyden. Ei onnistunut. Nostin sitten rinkan oksalle kuten oli pyydetty. Rinkan sisällön käärin makuupussiin ja jätin kiven päälle.

Kerroin sitten henkilökunnalle sähköpostilla miten olin menetellyt ja lähetin ottamani kuvan paikasta.

2018 elokuulla oli kaksi paikkaa koskevaa mainintaa. Ensin joku heitti huumorilla, että joku on kyllästynyt vaeltamiseen ja jälkimmäinen taas näkymästä huolestui.

Tämän jälkeen lopulta puiston väki kävi varusteet paikalta korjaamassa. Annan melko vähän pisteitä asian hoidosta, sillä kysehän ei suinkaan ollut pelkkä "roskaamisasia", vaan näkymä herätti monia huolestuttavia kysymyksiä.

 

Kuva Akanhärkäkurusta etelään. Pirttikallionvaara taustalla. Talvi näyttäisi tulevan tänä vuotena eli 2018 melko varhain. Nämäkin värit ovat pian historiaa. Kuten olen aiemmin kirjoitellut, niin osa Saariselästäkin retkeilyalueena alkaa kuulua historiaan.

Pohdin mielessäni kantelua Oikeuskanslerille Metsähallituksen toimista. Kun tarkastelee puistosta annettua lakia ja asetusta, niin ei voi välttyä ajatukselta, että Metsähallitus on ylittänyt harkintavaltansa pahasti. Vahinko on kuitenkin niin pitkälle edennyt, ettei oikeastaan ole paljonkaan tehtävissä. Retkeilyalueelle on tieverkko syntynyt eikä se sieltä mihinkään häviä.

Tämä pirstoo ja pienentää vaellusretkeilijöiden kulkualuetta. Poikkesin vuosi sitten syksyllä Luirojärvellä. Se saattaa olla viimeinen käynti. Jos kaipaan järveltä löytyvää kämppämiljöötä, kulkemista helpottavia siltoja ja "molokkeja", niin jään mieluummin maantien varteen. Laatu on siellä toistaiseksi parempaa.

Onneksi aivan joka paikkaan eivät mönkijät ole vielä jälkiään jättäneet, joten mahdollista on toistaiseksi luovia urien välissä ja uskotella itselleen, että hyvinkin ollaan erämaan rauhassa.

Onneksi alueella on retkeilyyn sopivia jokia, joita on mukava veneillä, meloskella kanootilla tai kajakilla. Kopsus-, Luiro ja Repojoki virtaavat tasaisesti etupäässä suoalueitten halki. Joet ovat kuitenkin sorapohjaisia ja törmät ovat hiekkaisia.

Oheinen esimerkki on Luirojoelta Juurisatkonselän kohdilta. Erämaatalo Uulala on asumaton mutta muistaakseni Vuotson kyläseuran hallinnassa. Sen kohdalta joki Luirojokeen laskee Repojoki. Kuva on Repojoelta kohti Uulalaa.

Luirojoki tästä kohden mutkittelee kohti pohjoista. Joki on melko matala ja madaltuu pari kilometriä ennen Karapuljua siinä määrin, että vesikulkuneuvo kannattaa vetää rannalle ja jatkaa jalkaisin.

Tällä kohden tavoitetaan "kovan maan" reuna ja päästään seurailemaan sitä itäsuuntaan. Seutu on vähän kuljettua ja siellä saa olla melko rauhassa.

Repojokea pääsee normaaliveden aikaan parin kilometrin päähän Hammaskodasta. Yksi vaihtoehto on kääntyä Suovainlammelle ja sieltä kovemmalla alustalle.

Luulisi, että jokireitit ovat yksitoikkoisia, mutta ne ovat kaikkea muuta. Vaihtelua löytyy. On kuusimetsää, on koivikkojen reunustamia "holveja" ja alakuvissa ilmeneviä jokivarsiniittyjä.

Kuva Vuomapäältä koilliseen. Kaikki vaikuttaa seesteiseltä ja rauhalliselta. Koskematon erämaa lepää. Vuomapään huipulta muutama kilometri vastakkaiseen suuntaan sijaitsee Hammaskodan lampi. Sen reunama näyttää karun todellisuuden.

Saariseläksi kutsuttu tunturiselänne lähialueineen oli hyvin erämainen seutu vielä 1960 luvun alussa. Poropolkuja lukuun ottamatta sinne ei sanottavasti ollut vielä syntynyt ihmisten tekemiä kulku-uria. Vaikka aluetta oli porotaloudessa jo silloin selkeästi ylilaidunnettu, niin menetelmät olivat perinteisiä eivätkä ne kuluttaneet sanottavasti maastoa jäkäliköitä lukuunottamatta.

Sodan jälkeisinä vuosina alkoi alue kiinnostaa eräretkeilyä harrastavia ja siellä vaelsi 1950 luvun loppuvuosina suuria määriä kulkijoita. Suurin yksittäinen tähän kannustanut tekijä oli Kullervo Kemppisen julkaisema teos Lumikuru, joka värillisine kuvineen innosti tuhansia vaeltajia liikkeelle.

Maasto ei silloin silti suurestikaan kulunut, sillä kulkijat olivat melko hajallaan ja usein pieninä ryhminä, jolloin maapohja heidän jäljiltään palautui nopeasti. Tilanne muuttui, kun Metsähallitus ryhtyi pystyttämään retkeilijöitä varten autiotupaverkostoa. Aloitteen tekijänä tässä, mielestäni kovin murheellisessa toimessa, oli retkeilyjärjestö Suomen Latu. Rakennukset tehtiin kuitenkin siten, että tarvikkeet tuotiin paikalle yleensä talviaikaan eikä kesällä käytetty konevoimaa. Tästä syystä ympäristölle ei tullut vahinkoja.

Vaeltajien kulku alkoi keskittyä kämppien välille ja polut syntyivät nopeasti. Osaksi tähän oli syynä aikakaudelle ominaiset vaeltajakaravaanit. Retkeilyjärjestöt ja yhdistykset järjestivät vaelluksia, joihin saattoi ilmoittautua mukaan useita kymmeniä kulkijoita. Laskin kerran vastaani tulleessa jonossa olleen vetäjän perässä seitsemisenkymmentä ihmistä. On selvää, että tuollaiset ihmismäärät kerta kulkemisella jättivät pysyvän jäljen.

Polut pysyivät kuitenkin vain polkuina ja maasto lähestulkoon luonnontilaisena aina siihen saakka, kunnes Urho Kekkosen kansallispuisto perustettiin. Se oli lähtölaukaus luonnontilan alasajoon.

Puiston perustamisesta annettu laki ja asetus kiinnitti kylläkin huomiota siihen, että moottoriajoneuvoliikenne puiston alueella kiellettiin, mutta sallittiin  lähialueen asukkaiden poronhoitoon, marjastukseen tai metsästykseen liittyvissä toimissa. Puiston henkilökunnan omat ajot kuitenkin kiellettiin kokonaan.

Heti alussa näkyi se, että puiston johto ei alkuunkaan ollut tehtäviensä tasalla. Maastoon sopimattomille koneille annettiin lupa tulla alueelle työskentelemään. Muun muassa Luulammen uuden turistikahvilan rakennusmateriaali siirrettiin paikalleen tavalla, jonka jälkiä on paikkailtu aina 2010 luvullakin. Sittemmin telaketjuvehkeitä käytettiin surutta mm Sarviojalla.

Vanhimmat vaeltajapolvet hoitivat yleensä jätteensä muualle ja pitivät paikat siisteinä. Metsähallituksen nykyisen kaltaista huoltoa ei tarvittu eikä kaivattu. Tilanne säilyi kansallispuiston perustamisenkin jälkeen osapuilleen ennallaan, mutta sitten tehtiin järjestyssääntöön muutos, joka salli puiston oman mönkijäliikenteen.

Näihin aikoihin kämppäverkoston peruskorjauksiin ryhdyttiin. Se tehtiin kesäaikaan ja sekä tarvikkeet että korjausväki kulki mönkijöiden avulla. Hyvin nopeasti mönkijäurat syntyivät ja uusia tehtailtiin.

Jo tätä ennen puistoon ilmestyi ns huoltotupia. En käsitä ollenkaan että miksi, sillä koskaan en ole niitä nähnyt vakituisesti käytettävän. Mikäli puiston henkilöstö olisi tarvinnut jotakin huoltotointa varten asumuksia, niin sehän olisi ollut helppoa varaamalla varaustupia tarvittavaksi ajaksi heidän käyttöönsä.

Esimerkiksi Luirojärven huoltotupa ei oikein sellaiselta näytä. Siellä on asunto ja sauna sekä varastotiloja, tuulivoimala ja perämoottorilla varustettu vene. Se vaikuttaa lähinnä henkilöstön huvilalta jos kohta on vähällä käytöllä. Perämoottoria myös moitiskelen. Se ei sovi erämaajärven imagoon ja sen käyttö sitä paitsi on puistosta annetun lain vastaista.

Samaan aikaan puiston huoltoajojen kanssa, on ollut muuta moottoriliikennettä. Poronhoitoelinkeino on saanut jo laissa luvan tässä mielessä liikennöidä mönkijöillä ja ns paikalliset saaneet erikseen luvan marjastuksen ja metsästyksen yhteydessä käyttää mönkijöitä. Toki siellä on liikkunut myös moottoripyöriä ja mopoja, joten kaikkiaan niiden aikaan saama jälki on paha. Esimerkiksi Orposen ja Karapuljun väli on masentava.

Metsähallituksella olisi lain mukaan luonnonsuojelemisen vuoksi mahdollisuus rajoittaa tätä liikennettä, mutta se ei sitä ole halunnut tehdä. Nähtävästi puiston henkilökunnassa ei lainkaan ole sellaista väkeä, jotka oikeasti haluaisivat suojella luontoa, vaan näkevät puiston alueessa omalla tavallaan hyödynnettäviä mahdollisuuksia.

Jo 1950 luvun loppupuolella oli jopa matkailujärjestöillä halu vetää erämaahan tie. Se hanke oli niin pitkällä, että tie oli jo linjattu Luirojärvelle saakka. Varsinainen retkeilyväki vastusti sitä kuitenkin niin voimakkaasti, että hankkeesta luovuttiin.

Toiveet massamatkailun ulottamiseksi pitemmälle puistoon eivät ole mihinkään kadonneet. Nyt sitä tehdään vain hieman eri tavalla ja huomaamattomasti. Kaikkia muutoksia jopa mönkijäliikennettä perustellaan luonnonsuojelullisilla perusteilla ja suuri osa someväestä uskoo siihen.

Näin ollaan edetty tähän päivään, jossa  runsaan kymmenen vuoden aikana alue on pilkottu pieniksi lohkoiksi satojen kilometrien mittaisilla mönkijäurilla. Urien vetämisellä näyttää olleen niin kiire, että se on vähän puolitekoista sikäli, että pehmeikköjen kohdalla laajoilla alueilla on pohja möyhennetty kuralle, josta esimerkki jutun alussa olevassa kuvassa. Niitä on nykyään alueella kymmenittäin ja paljon kuvassa näkyvää suurempia ja pahempia.

Lähitulevaisuus näyttää siltä, että pääurista tehdään sorateitä ja jokien ylityspaikoille liikennettä kestävät sillat. Seuraavaksi eri puolille puistoa nousee Luulammen kahvilan tapaisia yrityksiä ja kolmannessa vaiheessa saadaan jo Luirojärven rannalta ja muualtakin vuokrata nykyistä autiotupaverkostoa tasokkaampaa majoitustilaa ja saadaan myös sitä jo muutamien vaatimaa sähköä oman mobiililaitteen lataamiseen.

Kuitenkin jo nytkin voi todeta erämaan siirtyneen muistojen joukkoon.

Valitettavasti.

 

Nelihenkinen vaellusporukka oli elokuisella vaelluksella päätynyt yöpymään Hammaskurun kämpällä ja sitten jatkanut kohti Vongoivan kotaa. Yksi seurueesta oli jostakin syystä päättänyt kulkea eri reittiä kuin muut. Kun kolmikko oli kodalle ennättänyt, niin yksinkulkijaa ei sinne ilmestynyt. Yksi kolmikosta lähti illansuussa varusteitta häntä etsimään. Myöhemmin selvisi, että yksinkulkija oli eksynyt mutta onnistunut palaamaan Hammaskuruun. Etsijä  eksyi seuraavaksi ja vietti elokuisen yön maastossa, kuitenkin aamulla kyeten etsiytymään "ihmisten ilmoille". Kaksi Vongoivan kodalle jäänyttä hätääntyivät ja nousivat tunturiin puhelinyhteyden saadakseen ja tekivät katoamisilmoituksen. Kadonneita koetettiin illalla helikopterin avulla haarukoida. Silloin Hammaskurusta löytyi kyllä ensin harhaantunut, mutta tätä toista ei.

Paljolta olisi säästytty jos porukka olisi ymmärtänyt sen perussäännön, että jos ryhmässä lähdetään, niin ryhmässä pysytään.

Vuosikymmenten aikana olen kuullut jos jonkinmoista tarinaa joissa kaksi tai useampi kulkija on eri syistä lähtenyt kulkemaan omia uria. Sitten on eksytty ja kumppani ymmärrettävästi hätääntynyt.

Kyllähän kokeneet kulkijat voivat näin tehdäkin vaikka porukassa alun perin liikkeelle ovat lähteneet, mutta silloinkin on vaarana että jollekin yksin kulkuun lähteneelle tulee muutoksia suunnitelmiin eikä sovittuun kohtaamiseen päästäkään. Pahimmassa tapauksessa tästä aiheutuu työläitä ja kalliita etsintäoperaatioita.

Mieluummin siis kuljetaan yhdessä, löydetään tavoitellut kohteet yhdessä tai sitten yhdessä eksytään. Silloin ei tarvitse murehtia missä porukan jäsenet ovat ja mikä heidän kuntonsa on.

Itseäni hieman hämmästytti se, että joku eksyi kerrotulla alueella, sillä Anterin laakso on niin selväpiirteinen ja näkyvyyttä on kilometrikaupalla joka suuntaan kun Hammaskurun "maantieltä" kohti Vongoivan latvan vedenjakajaa suunnataan.

Puutkaan eivät rinteellä näkyvyyttä estä, sillä siellä kasvaa etupäässä matalaa tunturikoivua. Kielisvaaran ja Sihverin Lakopään rinteiden alaosissa on kylläkin yllättäviä kuruja, mutta ei niiden pitäisi suunnasta kulkijaa mitenkään harhauttaa. Allaoleva kuva on Anterijoen luoteeseen kääntyvältä latvalta kohti Kielitunturia.

Siispä, kannattaa aina silmäillä karttaa jo kotonakin ja luoda mielikuvaa alueesta jonne on menossa. Paikanpäällä juuri Anterin tapaisessa laaksossa pitää pysähtyä kartta kädessä miettimään mitkä yksityiskohdat näkymässä sopivat kartan merkintöihin. Silloin syntyy laaja kokonaiskuva eikä sen jälkeen helposti harhaudu.

Kompassin tai Gps:n käyttöön pitää etukäteen myös perehtyä ja niitä myös silloin tällöin vilkaista silloinkin, vaikka otaksuisi olevansa hyvinkin olettamallaan kulku-uralla. Ne ovat kovin yksinkertaisia ja helppokäyttöisiä.

Onhan sitä etsitylle kivaa saada helikopterivieraita, mutta niiden lentominuuttien hinta kouraisee nopeasti lompakon pohjaa - ainakin yhteiskunnan.

Lumet sulivat 2018 yllättävän joutuisasti. Tätä kirjoittaessani jalkaisin liikkeelle aikovat voivat hyvinkin lähteä matkaan. Ainut ongelma tällä hetkellä on maaston märkyys, mutta vain muutamilla suunnilla. Aikaistin tästä syystä jo sovittua vaellusajankohtaa. Parin viikon päästä aion olla tämän jyrkänteen reunalla tarkistamassa olisiko sää hieman kirkkaampi.

Marivaarasta siis liikkeelle ja alkuun Tahvontuvalle. Sitten vapaamuotoista haarukointia alueella. Kohteita riittää.

Vuoden 2018 talvi ei ole ollut hiihtovaelluksia ajatellen niin hyvä kuin olisi voinut odottaa. Lunta on ollut riittävästi tai oikeastaan vähän yli tarpeenkin, mutta se ei tiivistynyt ajoissa eikä sää luonut hankia. Tosin lunta on tätä kirjoittaessani toukokuun alussa aivan riittävästi vieläkin ja mikäli sattuu korkeapaineen jakso, jolloin tulee selkeitä pakkasöitä, niin kelit saattavat olla parhaat mahdolliset. Muiden kiireitteni vuoksi en niitä jää silti odottelemaan, vaan suuntaan ajatukseni sulan maan aikaan. Periaatteessa olen jo yhden vaelluksen sopinut alla näkyvälle alueelle.

Perinteinen rinkkavaellus onnistuu jos on fyysisesti kohtuullisessa kunnossa. Jos tässä on puutteita, niin rasitus tahtoo viedä mennessään kulkemisen parhaan anninkin. Nuorena olin rankkojakin vaelluksia ajatellen riittävän hyvässä kunnossa, vaikka en mitenkään ennakkoon fyysiseen puoleen huomiota kiinnittänyt. Ikävuosien kertyessä tilanne muuttui. Joskus olin vaellukselle lähtiessäni aivan onnettomassa vedossa. Silloin yleensä pari kolme ensimmäistä päivää olivat enimmänkin raatamista kuin mukavaa luonnossa kulkemista.

Hyvin huonokuntoinenkin voi toki maastoon lähteä ja saada nautittavan kokemuksen, mutta silloin täytyy ymmärtää omat rajansa ja suunnitella päiväetapit ja kantamukset kunnon mukaisiksi. Tätä en huonokuntoisenakaan silti koskaan malttanut tehdä. Mieli paloi kauemmaksi kuin rahkeet olisivat sallineet.

Hyvän kunnon myötä rajat siirtyvät  kauemmaksi ja yleisesti ottaen kulkeminen on nautittavampaa.

Omalla kohdalla olen nyt toukokuun varannut perus- ja lihaskunnon kohentamiseen. Kuntosalilla käyn pari-kolme kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Erityisesti kiinnitän huomiota jalkojen voimaan, joka tahtoo omassa ikäryhmässäni olla ongelma. Pari kolme kertaa viikossa käyn myös hölkkäämässä. Koska en osaa juosta riittävän hitaasti, niin tasaan pulssia kävelemällä välissä, etten joudu ylirasituksen uhriksi.

Kuntosaliharjoittelussa jalkojen lisäksi toki koetan kiinnittää huomiota koko kehoon siten, että lihasryhmät saavat tasapuolista rasitusta. En käytä lainkaan maksimipainoja, vaan teen toistoja tavoitteena kestävyyden parantaminen.

Kaikessa tämän harjoittelun seuraamisessa on suurena apuna jälkikasvultani lahjaksi saamani Polarin mittari.

Vaellus sitten itsessään on mitä parasta peruskunnon hoitamista mitä voi kuvitella.

Kuume alkaa jo nousta...

 

Tätä kirjoittaessani ollaan huhtikuun puolivälissä 2018. Lueskelin juuri, miten UK-puistossa olevat vaeltajat ovat vaikeuksissa aikataulujensa kanssa ja ovat soitelleet pyytäen muutoksia kämppävarauksiinsa. Ongelmana on paksuhko lumikerros, joka ei vielä ole painunut.

Hieman hämmästelen sitä, että suksimaan lähdetään tällaisella kelillä muualle kuin kelkkaurille. Tietoa on saatavilla tilanteesta vaikka kuinka runsaasti. Ilmatieteen laitos päivittää jatkuvasti sivustojaan ja aina voi kysäistä tilannetta puiston henkilökunnalta. Ahkiota vetävälle keskimäärin metrin paksuinen pehmeä lumi on iso hidaste sekä voimia vaativa. Paikoin lunta on vielä huomattavasti enemmän.

Ei ole mitään järkeä lähteä kantavien urien ulkopuolelle juuri nyt. Tilanne saattaa muuttua nopeastikin parempaan suuntaan. Tarvitaan kuitenkin useita lämpimiä päiviä, ennen kuin pintalumi kostuu riittävästi ja painuu. Jos on onni myötä, niin pakkayöt kovettavat kulkualustan.

Viimeksi mainittua odottelen kaikessa rauhassa. Viikon parin päästä voi olla upeat kelit ja tänä keväänä kaikkein parhaat ehkä toukokuun alkupuolella. Tämä ei silti ole aivan varmaa. Hyvän pohjan muodostuminen vaatii niitä yöpakkasia. Kuivaa pehmeää lunta vielä pahempi vaihtoehto on metrin paksuinen suojalumi. Jos kunnollista pohjaa ei synny, niin odottelen kesää.

Mukava silti olisi vaihteen vuoksi käväistä suksillakin. Tänä vuotena olen alustavasti ajatellut aloittavani Kakslauttasesta tai Kiilopäältä Ruijanpolkua myöten Sompiojärvelle ja sieltä sitten itään. Saas nähdä.

 

Luonto ei seuraa trendejä eikä elä ajan valtimolla. Sillä on omat lainalaisuutensa ja mikäli ihminen haluaa selvitä kunnialla sen vaatimuksista, on syytä osata yhtä ja toista. Niiden vuosikymmenien aikana, jolloin olen retkeillyt, olen saanut yhä uudestaan hämmästyä, miten vähin eväin ja luottavaisesti on moni liikkeelle luonnon pariin lähtenyt ja siitä syystä silloin tällöin surullisin seurauksin. Suunnistustaidot ovat monilla olemattomat eikä tarpeellisia työkaluja osata juurikaan käyttää. Monikaan ei tunnu kykenevän selviämään ilman kämppien luomaa turvaverkkoa. Se on riski.

Lähtökohtana varsinkin talvella pitää olla se, että kaikissa olosuhteissa pysyy lämpimänä, yöpyä voi missä tahansa ja ravintoa pitää olla riittävästi. Nämä perusasiat täytyy ennakkoon hallita.

Itse hankin tarpeelliset taidot jo pikkupoikana, sillä kaveriporukkani kulutti aikaansa metsissä kesät talvet. Viikonloppuisin kävimme vähintään "päiväretkellä" mutta useasti talvisinkin yövyimme lauantain ja sunnuntain välisen yön havulaavuissa. Piti oppia tekemään tulet pystymetsästä, ymmärtämään mikä puu palaa ja mikä ei sekä talvella asettelemaan nuotio siten, että se myös lämmitti kaikilla säillä ja tuulilla. Varhain ymmärsimme miten tärkeä on Kipinämikon rooli pakkasilla. Kovinkaan harteikasta retkeilijäväkeä ei ole tässä vuoden 1957 kesällä otetussa ryppyisessä kuvassa, mutta kaikenlaisia taitoja jo tuossa vaiheessa omattiin.

Tutustuimme heti alkuun alan kirjallisuuteen ja otimme sieltä vinkkejä. Niinkin kaukainen teos kuin Baden Powellin kirjoittama Partiopojan opas, kuului lukemistoomme kuten myös partioaiheiset poikakirjat. Jyvänen nokittiin sieltä ja toinen täältä. Tärkeintä oli silti omat kehitelmät ja kokeilut, leirien rakentaminen, yöpymissuojien kehittely ja lopulta omatekoiset kantovälineet. Lähtökohtana oli omaehtoisuus aivan kaikessa.

Edellisen kuvan ottohetkestä on alakuvan näpäykseen kulunut yhdeksän vuotta. Olen ylittämässä Suomua muutama kilometri ruoktusta alavirtaan. Rinkkani on valmistunut seitsemän vuotta aiemmin. Teltta on pari vuotta vanhempi ja makuupussi omatekoinen sekin.

Vaikka Saariselän alueen harvoilla kämpillä saattoi olla jokunen työkalu tai kuhmuinen alumiinikattila, kuten saattaa päätellä tästä Kopsuslammen kämpän näkymästä, niin kaikki kulkijat ennen lähtivät siitä ajatuksesta, että kaiken tarpeellisen pitää löytyä omasta takaa. Niin pitäisi olla nytkin.

 

Kyllähän kesäaikaan melko turvallisesti voi edetä nykyisiä polkuja ja mönkijäteitä pitkin kämpältä kämpälle sekä yöpyä niissä, mutta hieman se kokonaisanti tuppaa köyhäksi jäämään sillä konstilla. Talvella riskit kasvavat moninkertaisiksi. Sydän syrjälläni odottelen huhtikuuta, jolloin hanget todennäköisesti jossakin vaiheessa muodostuvat. Silloin uusittu puiston järjestyssääntö antaa maastopyöräilijöille luvan ajella kaikkialla. Kun olen havainnut monen suksillakin liikkeellä olevan heppoisesti varustautuneen, niin osaavatko kaikki pyöräilijät ennakoida sitä, että hanki pettää yleensä iltapäivisin ja myrsky saattaa nousta äkisti ja peittää kelkkaurat. Onko todella vaatteita ja varusteita riittävästi ongelmatilanteita varten. Pelkään ettei kaikissa tapauksissa ole.

Luirojärven 60 luvun puolivälin infrastruktuuri tyydytti täysin vaeltajien tarpeen ja siitä pidettiin itse huolta. Ei ollut jätehuoltoa, mutta melko suurista vaeltajamääristä huolimatta ei ollut myöskään jätekasoja. Ulkoasu Rajankämpällä on kyllä parantunut. Katto uusittiin Metsähallituksen toimesta  1967 ja nykyisen kämppäverkoston rakentaminen oli hyvässä vauhdissa. Vaeltajien käyttäytyminen alkoi tämän jälkeen muuttua ja roskaaminen lisääntyä. Silloin alkoi syntyä ajatus että "joku muu varmaan hoitaa..." sekä "meillä on oikeus..." . Helposti tuntuu ajatuksista putoavan sellainen mahdollisuus, että olisi myös velvollisuuksia.