Edellisen kirjoitukseni johdosta puiston johtaja Pirkko Seurujärvi lähetti sähköpostia, vastaten vuoden 2018 heinäkuulla lähettämääni viestiin, jonka silloin otsikoin "Havaintoja ja kuulopuheita".

Palautteessaan Seurujärvi kertoi UK-puiston muuttaneen jo parin vuoden ajan huoltoliikenteen painotuksia moottorikelkan käyttöön mönkijöiden sijaan. Tämä oli hyvä uutinen joskin on todettava, että paikoin vahingot ovat jokseenkin pysyviä. Valitettavasti hän totesi mönkijöitä edelleen kuitenkin käytettävän Kiilopää-Suomunruoktu-Tuiskukuru-Luirojärvi reitillä. Kuluminen on sillä reitillä suurta ja pehmeikköjen kohdalla on sanomista.

Kyselyyni Luirojärven "Porokylän" asemasta, viitattiin vain että poronhoitotarpeisiin voidaan rakennuksia tehdä. Olin tietoinen tästä säännöksestä, mutta olenkin hieman epäileväinen uudisrakenteiden tarkoitusperästä.

Maastossa tapahtuvaa pyöräilyä, ei Seurujärven mukaan aiota lisätä ja hän ei itse katso talvipyöräilyn aiheuttavan mitään turvallisuusriskiä vaikka se koko aluetta koskeekin. Hän arveli pyöräilyn silloinkin tapahtuvan tampatuilla pohjilla reiteillä.

Itse näen tässä kuitenkin selkeän riskin. Myrsky saattaa nousta äkisti ja tampatutkin pohjat tuulen tuoma lumi peittää nopeasti. On niitä keväisiä hankiakin, joilla hyvin voidaan ajaa tämän säännöksen turvin missä vain. Iltapäivisin hanki rupeaa yleensä pettämään. Tuulen peittämiä tampattuja pohjia ei juuri laaksojen pohjilla kykene haarukoimaan. En usko, että kaikilla pyöräilystä innostuneilla on näitä olosuhteita varten riittävää tietoa ja osaamista. Parempi olisi olla liikkeellä sulan maan aikana jos pyörää haluaa hyväkseen käyttää.

Olen ollut hämmentynyt suurten petolintujen kannan vähentymisen vuoksi. Seurujärvi totesi lintukantojen luonnollisestikin vaihtelevan. Tämän toki tiedän, mutta muun tietämykseni vuoksi voin todeta, että on sitä "epäluonnollistakin" kannan vaihtelua.

Seurujärvi valitteli että puiston valistus kulkijoille menee melko huonosti perille ja yhdessä Suomen Ladun kanssa he ovat pohtineet keinoja, miten valistusta paremmin voitaisiin jakaa.

Siinäpä onkin pulma, sillä melkoinen osa nykyisestä kulkijakaartista ei suuremmin tee mitään jäteongelmalle ja muutenkin esittää vain vaatimuksia palveluista mitä ihmeellisimmistä asioista, ajattelematta että joitakin velvoitteitakin olisi.

Vaikka vessojen makkilaatikot on tehty jokaisen itse vaihdettavaksi, niin siihen avuksi kutsutaan puiston henkilökuntaa vaikka miten kaukaa. Olen ollut paikalla, kun joku vaati kaarisahaan jonkun tulemaan terää vaihtamaan ja joku urputti liian kookkaista klapeista. Eräs kirjoitteli Kotakönkään laavukirjaan, että "... olisiko nyt liikaa vaadittu, että puisto pysyttäisi osoiteviittoja..." Kun roskasäiliöt ovat täynnä, niin väki katsoo aiheelliseksi heittää jätteensä siihen lähistölle ja jos on talvi, niin lumeen näyttää olevan mukava heittää vaikka mitä. Joskus kauan sitten siivosin varhain keväällä lumen juuri sulettua, Hammaskurun pihamaalta 17 paria sukkahousuja ja laskemattoman määrän tamppooneja.

1960 luvun alussa Muorravaarakan ruoktun rakentajiin kuulunut Elli Mäkynen esitti, että alueelle tulijalta pitäisi vaatia retkeilijäkorttia. Sehän ei tietenkään silloin voinut käydä päinsä, sillä Jokamiehen oikeuteen kuului saada alueella liikkua ilman rajoituksia lain puitteissa.

Nyt on tilanne toinen. Kun Kansallispuisto on perustettu, niin puisto voi luonnonsuojelullisiin perusteihin nojaten vaatia riittävää tietämystä ja osaamista. Nyt voitaisiin aivan hyvin vaatia suoritettavaksi Metsästyskorttia vastaava "Vaeltajakortti".

Lopetellessani joskus vaellustani Rautulammen kautta, niin totesin että joku oli halkonut klapeja laakean kiven päällä kirveellä, kunnes se oli muuttunut moukariksi. Jopa perustyökalujenkin käytössä pitäisi jonkinlaista alkeellista valistusta järjestää. Toivottavasti puiston henkilökunta selviää valistushaasteestaan. Toistaiseksi se ei oikein ole perille mennyt.

Kun Urho Kekkosen Kansallispuiston perustamista harkittiin, lausuttiin hallituksen esityksessä puiston tarkoituksena säilyttää viimeinen laaja ja tietön metsä-, suo-, ja tunturierämaa-alue.

Retkeillessäni sitten puiston perustamisvuotena 1983 sekä sen jälkeisinä 1980 luvun vuosina alueella, niin kaikki vaikutti hyvältä. Puiston henkilökunta siivosi ja purki turhia "yksityisiä" nuotiopaikkoja ja toimintaperiaate oli liikkua kesäaikaan jalkaisin. Silloisessa järjestyssäännössä korostettiin sitä, että moottoriajoneuvoilla ei saa alueella ajaa ja puiston huoltoajot tehdään maastoa säästäen talviaikaan moottorikelkoilla. Kesäaikaan mönkijöiden käyttö ei käynyt lainkaan päinsä.

Sittemmin järjestyssääntöön tehtiin muutos, joka salli huoltoajot myös mönkijöillä.

Sitä ei nähtävästi ohjeistettu mitenkään, koska maastoon syntyi nopeaan tahtiin mönkijätieverkosto. Sen suurimpina ongelmina ovat olleet pehmeiköt, joita olisi aivan ehdottomasti pitänyt jotenkin vahvistaa. Kun näin ei tehty, on syntynyt laajoja mutakenttiä, kun ajoneuvo on yleensä voinut ajaa samaa uraa vain kerran tai kahdesti.

Eroosiolle alttiilla rinteillä ovat sadevedet huuhtoneet mönkijän jäljistä hienomman maa-aineksen pois ja paljastunut kivikko ei ajoalustaksi enää ole sopinut. Niin on sitten tehty rinnakkaisia teitä. Näitä on myös syntynyt siten, että esimerkiksi hoikan koivun painuttua talviaikaan lumen painosta luokille, ei mönkijänkuljettaja ole viitsinyt katkaista puuta, vaan on valinnut kiertoreitin. Tai sitten muuten vain on kierrellyt muualta.

Tavoite säilyttää tietön erämaa on pysyvästi epäonnistunut. Sopivilla tasaisilla kankaillahan mönkijäjälkeä voisi ajaa henkilöautollakin.

Ongelma piilee kuitenkin pehmeämmillä alustoilla. Alueella on lukemattomia paikkoja, joissa pintaa sitova aluskasvillisuus on mönkijöillä jauhettu mutaan. Nämä kentät ovat yleensä muutamien kymmenien metrien levyisiä mutta laajempiakin. Ehkä huonoimmassa kunnossa sekä mönkijälle että jalkaisin liikkuvalle on Orposen - Karapuljun väli sekä Marivaara - Jauru reitti, mutta jokaisella mönkijäuralla on ongelmapaikkoja, jotka olisi vältetty jos jonkinlaista suunnittelua olisi ollut. Eihän se välttämättä olisi vaatinut kuin jollekin uralle muutaman puunrangan lähettyviltä.

Tietenkin alueella on muutakin ajoneuvoliikennettä sekä luvallista että luvatonta. Nähtävästi tätä ei sanottavasti valvota. Viittaan edellisessä tarinassani Karapuljun tuntumassa tekemääni havaintoon. "Turisteja" kuljeteltiin Luirojärven suunnalta Luirojoelle siellä odottamassa olleeseen moottoriveneeseen.

Kansallispuistosta annettu laki antaa poronhoitotarpeisiin rakentaa esimerkiksi rakennuksia. Luirojärven koillispuolella on vanhan erotusaidan tuntumassa luultavasti tältä pohjalta tehtyjä uudisrakennuksia. Kulkiessani niiden ohi vuonna 2016 keväällä, ne vaikuttivat kuitenkin enemmänkin huvilatarkoitukseen tehdyiltä kuin poronhoitoon liittyviltä.

Itseasiassa vieraillessani Luirojärven laaksossa ensikerran vuonna 1961, hämmästelin jäkälän vähäistä määrää ja ihmettelin sitä, voivatko porot saada siitä irti tarvitsemaansa ravintoa. Tilannehan on siitä koko ajan ylilaiduntamisen vuoksi heikentynyt, joten tuo mainittu rakennuskanta ja sen tarve on vähän outo.

Kyselin sähköpostitse Metsähallitukselta mitä nämä rakenteet ovat, mutta ilman vastausta jäin. Tämän tein syystä, että joku mies kyseli minulta 2018 keväällä, tiedänkö rakennuksien luonnetta. Hän oli talvella hiihdellyt paikan ohi ja siellä oli väkeä lomailemassa. Kahdella moottorikelkalla oli miehen mukaan nuorisoa ajettu ylös Sokostin rinteille laskettelemaan. Ei tämän pitäisi olla säännösten mukaan mahdollista. Tässä jää epäilys, että poronhoito perusteilla on tehty alueelle rakennelmia, joiden käyttötarkoitus on aivan muuta.

Alueella  liikennöidään myös moottoripyörillä ja mopoilla. Rikkoutuneita renkaita ja polttoainekanistereita löytyy nykyään sieltä täältä.

Ajoneuvoilla liikennöivät ja erityisesti luvattomasti sen tekevät kuljettelevat mukanaan huomattavan paljon alkoholijuomia, oluttölkkejä sekä muuta, jota ei viedä mukana, vaan tyhjät tölkit ja pullot jäävät jälkeen. Kulttuuri on pahenemaan päin. Tahvontuvan ympäristö oli elokuulla 2018 surkeassa kunnossa. Sitä koetin vähän siivota.

Joskus on viinahammastakin silti jäänyt särkemään. Luirojärvellä sijaitseviin valvontarakennuksiin on peräti murtauduttu ehkä toiveena löytää "saunakaljaa".

Olen jäänyt ihmettelemään, mikä Metsähallituksen pitemmän tähtäimen tavoite oikein on ja sitä olen yrittänyt kysellä sen ohessa, että olen näistä ongelma-asioista koettanut tiedottaa, mutta mitään vastausta ei ole koskaan tullut.

Hieno hoitosuunnitelma netissä kyllä on, mutta sen toteutumista suuresti epäilen. Lähinnä se vaikuttaa sanahelinältä.

Siinä puututaan mm alueen kasvustoon, eläimistöön ja linnustoon. En ole huomannut minkäänlaista kommenttia siitä, että esimerkiksi maakotkaa ei juuri enää näe ja Marivaara-Jauru reitin varrelta ovat esimerkiksi Piekanat kadonneet. Epäilen hävikin olevan samaa juurta kuin aikanaan Lokalle pesiytyneiden Merikotkien häviäminen.

Luirojärvelle tehtiin muutama vuosi sitten Luirojoen ylittävä silta kahluupaikan kohdalle. En sen tarvetta mitenkään käsittänyt. Silta herätti kovasti keskustelua puolesta ja vastaan.

Näin sen itse siten, että Metsähallitus pyrkii saamaan aluetta massamatkailua ajatellen kelvolliseen kuntoon. Mönkijöillä on ajettu perusrunkoverkosto teille, joita sitten aikaa myöten ruvetaan "sorastamaan" ja "kestävöittämään", kuten puiston facebook-sivustolta saa lukea. Lähivuosina on yritetty ajaa myös koko alueelle lupaa retkeillä polkupyörillä, myös sähköavusteisilla. Sitä ei vielä ole saatu koko alueelle kuin talviajaksi, mutta paine on kova.

Kun tämä menee aikanaan läpi ja vielä "paikalliset" saavat erityisluvan myydä mönkijäkuljetuspalveluita yms ja ehkäpä se Luirojärven porokämppäasutuskin saa luvan myydä majoituspalveluita virallisesti, niin loppu on lähellä Euroopan viimeisellä laajalla ja tiettömällä metsä-, suo- ja tunturierämaa-alueella. Ei siitä nytkään ole enää jäljellä kuin rippeitä.

On sääli, että tähän on ajauduttu. Niin hieno ja koskematon sekä vähän kulunut se oli vielä 1980 luvun alussakin. Olen siitä parhaat palat päässyt nauttimaan. Olisin vain suonut, että muutkin nuoremmat sukupolvet olisivat sitä voineet hyödyntää.

Kun Metsähallitus on kovin haluttomasti asioita kommentoinut, niin käännyin Oikeuskanslerin puoleen esittäen näkemystäni lähinnä mönkijäliikenteen haitoista. En usko, että kantelulla on kovinkaan paljon käytännön merkitystä pelkästään sen takia, että monet vauriot ovat pysyvän luonteisia, mutta saan kuitenkin toivottavasti jotakin vastausta. Jos näyttää siltä, että Metsähallitus uhraa puiston luonnon lyhytnäköisten trendien ja massamatkailun alttarille, niin vastalauseita saattaa ilmaantua enemmänkin.

Varhainen aamu 21.7.2019 Luirojoella Uulalan edustalla.

19.8.1943 aamuyö oli samankaltainen. Joen alavirran puolella ehkä silloinkin sumu nousi.

Metsän suojassa piileskellyt yli kolmikymmenhenkinen aseistettu venäläinen partisaaniosasto lähti kahlaamaan yli joen. He tiesivät tarkalleen mikä paikka oli kyseessä, sillä kaksi vakoilijaa oli sitä pitänyt silmällä pitkään, kiikaroiden Maggan saamelaissuvun toimintoja metsän suojista.

Aamuaurinko saattoi silloinkin jo valaista asuinrakennuksen itäpäätyä.

Rakennuksessa nukkui vain talon emäntä Riitta-Hanna Magga, joka heräsi koiran haukkumiseen. Hän nousi ylös ja kuuli ulkoa liikkumisen ääniä. Avaamatta ulko-ovea, hän kysyi "kuka siellä". Vastaus tuli kiväärin laukauksena. Luoti lävisti ovipeilin ja surmasi sen takana seisseen Riitta-Hannan.

Talon lapset Inkeri, Onni ja Paulus nukkuivat yläkuvassa näkyvässä päärakennuksen takana olevassa heinäladossa. He heräsivät ja tajusivat heti mistä on kyse ja juoksivat karkuun takana näkyvään metsikköön. Venäläiset näkivät pakenijat ja ampuivat perään, jolloin yksi luodeista sattui Onnia niskaan. Hän pääsi kuitenkin muiden mukana juoksemaan partisaanien ulottumattomiin. Hän oli tullut rintamalta kotiin heinäntekolomalle.

Naapurissa vajaan kilometrin päässä oli toinen Magga-suvun talo. Sitä isännöi Paulus Magga, joka oli alempana Luirojokivarressa osasto Sompissa, jonka piti turvata siviileitä partisaanien hyökkäyksiltä.

Pauluksen talossa oli hänen vaimonsa Elsa sekä neljä pientä lasta. Lisäksi siellä oli Niila Ponku joka oli saanut vapautuksen asepalvelusta, Pauluksen äiti Inkeri sekä juuri taloon töissä auttamaan tullut Edita Härmä.

Samanaikaisesti Uulalaan tehdyn iskun kanssa osa partisaaneista iski tähän Yliluiroksi nimitettyyn rakennukseen. Ensitöikseen partisaanit ampuivat sängystä ylös nousseen Elsan, ottivat saman tien vangiksi Niila Ponkun ja Edita Härmän. Sänkyyn heitettiin termiittipallo, jolla se sytytettiin palamaan. Siinä paloi kuoliaaksi muutaman viikon ikäinen Oula-vauva ja parivuotias Pauli, joka kauhuissaan tarrautui sänkyyn. Perheen tyttäret Annikki ja Kaarina pääsivät karkuun pihamaalle ja piiloutuivat käymälään, josta partisaanit eivät heitä havainneet. Inkeri selvisi myös pakosalle.

Talo paloi perustuksiaan myöten. Rauniot ovat vielä pystyssä ja asuinkenttä avoimena.

Muistolaatta on siihen kiinnitetty.

Luonto muistaa terrorin uhreja kukkasin.

Partisaanit lähtivät saman tien kohti itää. Mukaansa he ottivat Niila Ponkun. Aluksi oli matkassa myös yöpaidassa ja avojaloin ollut Edita Härmä, mutta hänet surmattiin pian.

Partisaaniosaston johtaja Aleksandr Smirnov raportoi osastonsa polttaneen viisi taloa ja muita rakennuksia, tuhonneen maatalouskoneita ja tappaneen viisitoista sotilasta.

Smirnovia pidetään Murmanskissa luultavasti vieläkin suurena sankarina. Hän julkaisi osastonsa urotöistä kaksi kirjaakin, joissa tarkenteli  taloihin tehtyä iskua. Hän selitti siellä olleen varuskunnan, jossa oli sotilaita 20-50. Venevalkamassa oli iso moottorialus, pari suurta venettä ja lukuisia pienempiä. Juuri ennen hyökkäystä tuli moottoriveneellä 20 sotilasta lisää ja vähän aiemmin tuli autolla paikalle kolme saksalaista sotilasta. Osaston hyökätessä oli vastarinta ollut kovaa. Varuskunnasta tulitettiin hyökkääjiä kiivaasti ja myös siviilit olivat aseistettuja. He ampuivat minkä ehtivät talojen ampumaluukuista. Smirnovin uljaat partisaanit kuitenkin voittivat eikä heistä kukaan edes haavoittunut. Suomalaisista sotilaista tapettiin viisi ja kymmenen siviiliä, jotka kuitenkin olivat aseistettuja.

Jostakin syystä Uulala jäi polttamatta. Se on nykyisin tietääkseni Vuotson kyläseuran ylläpitämä. Rantaan on rakennettu uusi sauna joka on oikealla ja vanhasta näkyy kunnostetun yöpymistilaa. Taustalla näkyy päärakennus.

Ehkä rakennuksia ei tuhottu siitä syystä, että niitä ajateltiin tulevien partisaanien tukikohdaksi. Ainakin vakoilijoina toimineet saattoivat niitä käyttää. Heissä oli paljon suomalaisiakin. Esimerkiksi Maggaa tarkkailivat pitkään Otto Ylilokka ja Niilo Rajala. Heillä oli radio, jolla viestivät tietoja toimeksiantajalleen NKVD:lle. Päätös erämaan asukkaiden tuhoamisesta tehtiin jo vuonna 1942 tarkan tiedon pohjalta. Ei partisaaneilla ollut väärää käsitystä kohteesta. Tarkkaan oli tiedossa, ettei kyse ollut millään muotoa sotilaskohteesta.

Partisaanien iskut suomalaisiin kohteisiin olivat yleensäkin raukkamaisia. Erityisen tästä tapauksesta tekee Smirnovin "taistelukertomus". Täytyy olla poikkeuksellinen ihminen, joka kehtaa rakentaa sankaritarinaa, hyökättyään 36 venäläisen voimin erämaatalojen kimppuun, tapettuaan 55 vuotiaan talon emännän, pienten lasten äidin sekä kaksi hänen lapsistaan ja avuttoman yövaatteisillaan olleen naisen.

Yksityiskohta kolmesta saksalaisesta autolla paikalle ajaneesta sotilaasta on huvittava. Nykyäänkään ei alueelle johda tietä.

Palaanpa takaisin vuoteen 2019 sekä heinäkuuhun naisten viikolle. Olin matkassa aviosiippani Marja-Leenan kanssa liikkumassa hiljalleen veneellä Luirojoella. Olimme lähteneet liikkeelle Sentinojantien päästä. Tullessamme paikalle, kaartoi pari miestä veneellään rantaan ja toinen kantoi kanssani kevyen veneemme rantaan. Heitimme varusteet veneeseemme ja lähdimme heti matkaan. Oli jo melko myöhä ilta ja jäimme Uulalan kohdalle telttaan yöksi.

Oli hieno lämmin sää ja aivan tyyntä. Jatkaessamme aamulla matkaa Luirojoen pinta oli edelleen peilinä.

Olin pannut merkille, että parisen vuotta aiemmin oli vanha Tammikämppä poistettu retkeilykäytöstä huonon kunnon vuoksi ja "uusvanha" kämppä olisi sinne pystytetty. Emme tienneet uuden paikkaa, mutta oletimme sen olevan jossakin vanhan tuntumassa. Rantauduimme kuitenkin kohta tammen jälkeen kuten aiemmin oli ollut tapamme. Viime näkemältä ranta oli kasvanut täyteen nuorta koivua. Myös polku-ura vanhalle kämpälle oli jokseenkin kasvanut tukkoon. Vanhan kämpän edusta oli heinittynyt umpeen. Vilkaisin sisälle. Paikka oli paksussa homeessa. Syyn näki ulkoapäin. Huopa oli katolta kadonnut. Vesi oli tullut suoraan sisälle.

Uusi kämppä löytyi muutama kymmenen metriä vanhan takaa pohjoiseen päin mennessä.

Lähettyvillä oli myös puusuoja, jossa on verkkopusseihin pilkottuja määrämittaisia "klapeja". Itselläni pitäisi olla hengenhätään verrattava tarve, ennen kuin sellaisiin voisin koskea.

Viivähdimme Tammikämpällä vain sen verran, että kiehautimme juotavaa ja jatkoimme Luiroa ylävirtaan. Päivä lämpeni tai pikemminkin kuumeni. Oli hieman tukalaa vaikka välillä pienet ilmavirtauksen leyhähdykset viilensivätkin. Sääskiä ei ollut sanottavasti, mutta paarma-aika oli ehkä pahimmillaan. Niitä kiehui ympärillä melkein vaivaksi saakka.

Vaikka vesi joessa ei kovin matalalla ollut, niin silti tarkkaan oli edettävä. Joessa oli puita vähän pinnan alla, hiekkasärkkiä siellä täällä, välillä vettä 4-5 metriä ja sitten 10-15 senttiä. Veden pinta osoitti edelleen tuuletonta säätä.

Tammikämpän jälkeen on puutonta aapaa sivuilla ja joki leveähkö, mutta pian joki alkaa mutkailla, kaveta ja saada puuholvia rannoilleen.

Venematka saatiin pitkän päivän jälkeen päätökseen pari kilometriä Karapuljun kämpän tasolta alavirtaan, johon on muodostunut "venevalkama". Nytkin siinä oli kookas puuvene rantautuneena. Perässä oli iso moottori ja muutenkin vene sen verran kookas, että ihmettelin oliko sillä voitu ajaa loppuun saakka. Vettä oli nimittäin viimeisillä kilometreillä kovin vähän. Omakin veneemme, joka liukuu melkein aamukasteessa, raappi pohjaan kiinni tämän tästä.

Käänsimme oman veneemme kumolleen ja lähdimme kohti Karapuljun kämppää. Luiro virtaa kämpän kohdalla noin sadan metrin päässä. Oli helpottavaa tuossa helteessä astua jokeen pienessä uimasuvannossa vähän viilentymään.

Karapuljun kämpässä ruokailimme ja teltta pantiin pystyyn lähistölle. Kämppäkirjasta saatoin panna merkille, että useasti toistui kirjaus retkeilijän tulleen kämppään odottelemaan hetkeä lähteä venevalkamaan, jossa Raimon pitäisi olla vastassa veneellä asianomaista hakemassa. Nähtävästi lokkalaisen Raimon venekyydityspalvelu oli suhteellisen vilkasta.

Lähdimme sitten kulkemaan kohti itää. Tarkoituksemme oli käväistä Kaihtimiojan varressa vilkaisemassa maastoa. Kilometrin päässä Luirojärvelle kulkevan polun risteyksessä oli kuitenkin telttakunta ja heillä kovahaukkuinen koira. Emme viitsineet kulkea ohi, sillä olisimme joutuneet palaamaan samaa reittiä ja uudelleen aiheuttaneet rähäkkää. Lähdimme palaamaan, mutta juuri sillä hetkellä ajoi Luirojärven suunnasta kaksi mönkijää kohti venevalkamaa. Yhden päällä oli kolme ihmistä. Toisella oli peräkärry perässään ja siellä muutama matkustaja. Nähtävästi nykyään on Luirojärveltä tai muualta järjestetty mönkijäkyytejäkin.

Palattuamme Karapuljun kämpälle, nämä mönkijät ajoivat ohi tyhjinä, ylittivät Luirojoen ja näkyivät suuntaavan Orposeen päin. Kuljettajien hartioiden kapeudesta päätellen, ikää oli heillä alun toistakymmentä vuotta. Varmaan mukavaa kesätyötä sen ikäisille.

Ymmärsin nyt hyvin parin vuoden takaisin näkymän. Karapuljusta puolisentoista kilometriä Luirojärven suuntaan on lankkupitkoksia. Kulkiessani sitä kautta hämmästelin mönkijäjälkiä, jotka toisessa päässä pitkoksia kulkivat siksakia poikittain lankutusta ja olivat niitä tärvelleet. Jäljistä päätellen kuljettajilla oli ollut hauskaa koneitaan ryntäytellessään. Näkemäni kuljettajat ovat juuri sitä ikäluokkaa, jotka saattavat tuollaisesta innostua.

Kansallispuistosta annetusta laista ei suuremmin taideta enää lukua pitää. Tai no, muistan erään puiston Facebook sivulla olevan muistutuksen, että retkeilijän ei saa tunturin huipulla nostaa kiveä toisen päälle.

Kävin vilkaisemassa nuorten mönkijäajureiden jälkiä jokivarressa. Itäpuolellakin jokea oli kuraista uraa, mutta länsipuolella on laajalti jokivarsi sellaisessa kunnossa, että jalkaisin siellä on hankala mennä. Pintakasvuston ovat renkaat sotkeneet niin, ettei se kulkijaa kanna.

Karapuljussa vietetyn yön jälkeen harkittiin vähän Luirojärvellä pyörähtämistä. Aviosiipalla mieli vähän teki, sillä hän ei ole hetkeen siellä käynyt. Aamusta tuntui kuitenkin jo turhan kuumalta ja jätimme ajatuksen. Muutenkin olin  sitä mieltä, että nykyään järvellä käynti tekee vain vanhan retkeilijän huonotuuliseksi.

Sitten palailtiin venesatamaan, käännettiin vene oikein päin. Se ei oikein hyvin onnistunut. Nostin ensin veneen kyljelleen ja pyysin aviosiippaa vastapuolelta sitä pitämään pystyssä, että ennätän kiertää toiselle puolelle ja laskea sen sieltä varovasti alas. Elämänkumppani menettikin tasapainonsa ja vene kaatui. Hän ennätti ottaa pari taka-askelta, ettei jäänyt sentään veneen alle, mutta kaatui takanaan olleeseen mutakuoppaan. Seurasi riisumisoperaatio sekä pesu ja vaatteiden vaihto. Vähän samaan tapaan viime vuoden loppukesällä liukastuin Purnuojaan selälleni ja menetin silmälasini. Seitsemänkymmentä täyttäneillä ei tasapainoaisti ole enää parhaalla tolalla. Sitten päästiin soljumaan hitaasti alavirtaan. Alkukilometreillä saa mennä koivujen reunustamassa uomassa.

Venematkan pituutta on turha yrittää kartalta mitata. Harmittelin että tulin jättäneeksi urheilukelloni kotiin. Sillä olisi voinut osapuilleen saada joen pituutta mittailtua. Luiro on välillä niin mutkikas että tehdään täyttä ympyrää.

Joen pohja on paikoin erikoinen. Välillä on vettä vain muutama sentti ja sitten taas viiden kuuden metrin syvänteitä. Sellaiseen syvänteeseen pulahti edessämme hirvi, ui yli ja juoksi kovaa vauhtia itäsuuntaan. Se taisi karistaa hetkeksi paarmat kimpustaan.

Uudelle Tammikämpälle nytkin tulimme. Ajattelimme yöpyä lähistöllä teltassa, mutta lopulta kokeilimme kämppää siitä syystä, että se tuntui viileämmältä.

Kämppäkirjaan ei meidän jälkeemme kukaan ollut nimeään kirjoittanut, mutta joku oli käynyt. Kaasulieden pienempi suuttimessa oli vähäinen liekki ja kämpässä kaasun haju. Pullon sulkija oli jumittunut aukiasentoon ja joku kävijä oli huolimattomasti sulkenut lieden. Joku oli aiemmin varoitellut pullosta ja me lisäsimme kortemme kekoon.

Kuumuudesta huolimatta kiertelimme kämpän lähistöllä metsikössä. Muurahaiset ovat siellä rakennelleet komeita kekoja.

Seurailimme myös Kaita-aavalla heikosti näkyvää tukkitien pohjaa, kunnes se tuli niin vetiseksi, ettei huvittanut enää kulkea. Vuomapää, jonne ura suuntautuu näkyi Kaita-aavalle komeana.

Yö vierähti Tammikämpällä ja aurinkoinen lämmin aamu oli jälleen vastassa. Nykyinen Tammikämpän "satama" on muutama sata metriä patoarkuista ylävirtaan.

Matkaa jatkettiin soudellen tammen lännenpuolisesta aukosta läpi. Virta oli viedä siinä kiville.

Puiston rajalta ajeltiin jälleen jonkin matkaa moottorilla. Ennen Yliluiroa ja Uulalaa on hienoja rantaheinikoita.

Yliluirossa poikkesin kuvaamassa aiemmin esitettyjä raunioita. Niiden lähettyvillä puiden suojaan oli vedetty ruostumaan keittiön hellaa.

Repojoen suulta käännyimme vilkaisemaan sen kuntoa. Väylä on melojan unelmaa pitkään.

Sitten palailtiin Luirojoelle ja ajeltiin alavirtaan vähän vauhdikkaammin ja pian oltiin Sentinojantien päässä.

Joessa käytiin uimassa, mutta kuivatella eikä pukeutua rannassa kärsinyt. Paarmat ajoivat autoon turvaan. Ajelimme pyyheliina varusteisina kilometrin päässä olevalle aidalle, jossa kuivalla kankaalla eivät sanottavasti paarmat vaivanneet ja pääsimme sonnustautumaan matkakuntoon. Hellesäässä iltapäivä ja ilta ajettiin kohti etelää. Vielä 23 tienoissa lämpömittarit näyttivät 20 asteen lukemia. Iltayöstä sumu alkoi nousta, mutta kotiin taas selvittiin.

Juhannuksen lähestyessä 2019, olen jo kahdesti joutunut perumaan vaellukselle lähdön eri syistä. Toiveikkaasti porukkani rinkat ovat kuitenkin edelleen esillä ja olennainen mukaan tuleva siinä vierellä pakkaamista odotellen. Ehkäpä  heinäkuun puolella päästään matkaan.

Tässä odotellessa jälleen kerran kertailen niitä vaaroja, joita retkeilyä harrastavalla saattaa olla edessään, jos lähtee etäämmäksi ihmisten ilmoilta.

Juuri äsken tuli telkkarista uusintana menestyksekkään suunnistajaparin talvivaellus Käsivarresta. Henki dokumentissa on hieman sellainen, että oli huonoa tuuria mutta hienoa selviytymistä. Itse yhteenvetona melkein hengen vieneestä tapahtumasarjasta totean, ettei ollut alkuunkaan taitoa eikä tietoa. Varusteet olivat täysin sopimattomat ja puutteelliset ja taktiikka myrskyn yllättäessä väärä. Koskaan ei pitäisi kulkea tuollaisessa tilanteessa nääntymisen lähellekään, vaan pitää jäädä paikalleen, suojautua kaivautumalla lumeen ja kahden ihmisen ollessa kyseessä painautua siellä lähekkäin. Kun vielä on voimat tallella, lämpimänä pysyminen onnistuu huomattavasti paremmin.

Huippusuunnistustaidoista ei ole paljonkaan apua lumimyrskyssä, kun ei ole näkyvyyttä eikä maastossa minkäänlaista kiinnekohtaa.

Mieleeni tuli kauan sitten Grönlannissa sattuneen suomalaisen retkiporukan murheellinen kohtalo, jossa onnettomuus perustui samankaltaiseen taitamattomuuteen.

Kun norjalainen Amundsen aikanaan retkeili napa-alueilla, hän tutustui etukäteen tarkkaan siihen, miten paikalliset eskimot silloin menettelivät. Hän ammensi tietoa pukeutumisesta ja liikkumisesta. Päinvastaisesti menettelivät britit. Siihen aikaan he katsoivat olevansa henkisesti ja fyysisesti muiden yläpuolella niin paljon, ettei muilla ole heille mitään annettavaa. Scottin poniretki etelänapamantereella päättyikin koko retkikunnan menehtymiseen.

Juuri nyt ollaan Saariselällä kunnostamassa Muorravaarakan tupaa. Tämä kämppäverkosto tarjoaa suojaa ja turvallisuutta varsinkin talviaikaan, mutta saattaa tuudittaa kokematonta kulkijaa myös vaarallisen huolettomuuden tilaan. Juhannusaattona vuonna 1983 satoi lunta maan valkoiseksi Muorravaarakassa. Se suli kuitenkin jo juhannuspäivänä jokivarresta pois. Saunakin saatiin lämpimäksi.

Pirunportille silloinkin riitti lunta. Taitaa sitä olla siellä nytkin.

Vaikka nykyään alueella on tiheä tupaverkosto ja niiden lisäksi tulipaikkoja, niin sää on edelleenkin yhtä arvaamaton ja koetteleva kuin aikaisemminkin ja talviaikaan olosuhteet joskus vaarallisetkin. Ei se napaseutujen vaarojen tuntumaan yllä. Ei sinne päinkään, mutta hengenvaarallinen joskus kuitenkin. Siitä on lähivuosinakin kovin surullisia esimerkkejä.

Kannattaa etukäteen valmistautua retkiin kyselemällä kokeneilta neuvoja ja lueskelemalla alan dokumentteja ja miettimällä sitä pahinta mahdollista skenaariota ja miten siitä selviäsi.

Toukokuun puolivälissä UK-puisto ilmoitti, että sen toimesta on purettu Palovangan silta. Se näyttää kuuluvan tähän linjaan, jolla myös vastaava Sotavaarajoen silta purettiin aikaisemmin. Joku kommentoi uutista, että samalla olisi myös voitu purkaa Luirojoen siltakin, koska hänen nähdäkseen joesta pääsee hyvin ilman sitäkin. Olen täysin samaa mieltä, mutta puiston edustaja vastasi tähän, että siltaa tarvitaan kevät- ja syyskauden huoltoajoihin. Minä taas olen sitä mieltä, että minkäänlaisia kevät- ja syyskauden huoltoajoja ei tarvita, vaan ne pitää hoitaa talvikauden aikana.

Muistutan siitä, että kansallispuistosta annetun lain henki ei anna tähän ollenkaan mahdollisuutta ja Metsähallituksen laatima järjestyssääntö, joka sen sallii on ristiriidassa lain kanssa. Löytyy satoja retkeilijöitä, jotka eivät tunnu ymmärtävän, että luontoa pitää koettaa säilyttää erämaaosalla mahdollisimman koskemattomana, eikä sallia mönkijäurien kasvattamista ja infrastruktuurin luomista, sillä verukkeella että kulkijoiden palveluita parannetaan.

Sotavaarajoen ja Palovangan silloilla on vanhaan vaelluskulttuuriin pohjaava historia. Niitä ei olisi saanut purkaa, sillä ne ovat alun perin vaeltajien itsensä rakentamia. Jos Metsähallitus näki niissä jotakin turvallisuusriskiä, niin sellaiset olisi helposti ollut korjattavissa, siltoja vahvistamalla ja kaiteen tekemällä.

Itse kokeilin kavereitteni kanssa Palovangan siltaa ensi kerran vuonna 1961.

Värillistä kuvaa siitä nappasin ensi kerran vuonna 1966

Poikani ja tyttäreni lekottelivat kalliolla vuonna 1981

Pojanpoikani ja "Pikkuminiäni" käväisivät paikalla kolmisen vuotta sitten, joten meidän suvullemme tämä on kovin tuttu paikka ja kymmenille tuhansille muille vaeltajille.

Joku kommentoi purkuilmoitukseen myös sitä, että Porttikosken suunnalta tulevan ja Luirojärvelle aikovan on hankalampi kulkea Palovangan pohjoisrantaa, sillä maastopohja on huono. Tämä pitää paikkansa. Toisaalta Palovangasta toki pääsee yli aika helposti yläjuoksulla vaikkapa jo Padagovan kohdilta.

Vanha nostalginen ylityspaikka olisi pitänyt kyllä säilyttää. Putoukset ovat korkean veden aikana upeita ja mukava olisi tulevaisuudessakin päästä puolelta toiselle kameran kanssa.

3

Kaikista Metsähallituksen rakentamista tuvista ja tulipaikoista sekä puuhuollosta huolimatta, Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus linjan itäpuolinen kansallispuiston alue on erämaata. Kesäaikaan siellä voi liikkua turvallisesti ensikertalainenkin.

Itseäni hätkähdytti tieto, että Rautulammen kämpän tuhouduttua tulipalossa, olivat jotkut paikalle tulleet hälyttäneet itselleen pelastusretkikunnan, kun eivät päässeet lepäämään Rautulammella kämpän suojissa. Siitä syystä puisto lakkasi huoltamasta lammen kautta kiertävää latua, ettei sinne näitä heikkokuntoisia menisi.

Kiilopäälle ei sentään ole matkaa kuin kymmenkunta kilometriä. Ihmisten jotka ovat näin avuttomia tai huonokuntoisia, ei pidä lähteä massamatkailulle tarjottujen palveluitten ulkopuolelle. Se on vaarallista, sillä lähestulkoonkaan joka paikasta ei saa puhelimella pelastajiin yhteyttä.

Joku kyseli näihin aikoihin myös mahdollisuudesta päästä Kiertämäjärville. Hän mainitsi, ettei ymmärrä suksista muuta kuin sen, että miten päin ne pannaan jalkaan ja tästä syystä kyseli voiko käyttää lumikenkiä.

Jos talvisessa luonnossa aikoo mennä liikkumaan, niin kannattaisi vähän harjoitella muualla ennakkoon ja totutella erilaisiin liikkumistapoihin, eikä heti lähteä alueelle, jossa luonnonvoimat saattavat olla hyvin vaativia. Ilmasto ei ole muuttunut leppeämmäksi tällä alueella, vaikka yleisistä muutoksista puhutaankin.

Kansallispuistoissa on liikkumista hyvin vähän rajoitettu ja sinne on mm syntynyt kulkemista helpottavia polkuja. Monet eivät tunnu ymmärtävän, että palvelut eivät ulotu juuri sitä pitemmälle ja että jokainen liikkuja on siellä omalla vastuullaan ja näin se tulee olemaan, ellei puistoa koskevaa lakia ja muita säännöksiä muuteta.

Sen vuoksi kannattaa ensikertalaisen tai vähän taitoja omaavan, tutustua alueeseen varovaisesti, pala kerrallaan. Sinne voi lähteä varsinkin kesällä pienten lapsienkin kanssa, liikuntarajoitteisena ja huonokuntoisenakin, kun pitää järjen matkassa.

Aittajärvi on mainio paikka lähiretkeilylle. Siitä esimerkkinä vaikkapa vuoden 2012 retkemme vaimoni kanssa, josta hiljakkoin kerroin. Alakuvassa tyttärentyttäreni Aittajärven laavun edustalla virvelöintiä harjoittelemassa vuonna 2010.

Vaellusvideoitani järjestellessäni, huomasin etten ollut tästä heinäkuulla naisten viikolla  2012 tehdystä Saariselän retkijaksosta mitään tälle sivustolle kirjoitellut .Saavuimme vaimoni kanssa hyvässä säässä illansuussa Pajujärven pohjoispäähän.

Pajujärvelle emme jääneet, vaan ajelimme Aittajärvelle parkkiin ja ryhdyimme yöpuulle. Aamu laavurannassa oli hieno. Vesi oli aavistuksen verran koholla.

Meillä ei ollut aikomusta tehdä varsinaista vaellusta, vaan tehdä päiväretkiä sinne tänne. Aluksi kahlasimme Suomun yli ja kävimme aamupäiväkahvilla Suomujärven tulipaikalla.

Palatessamme takaisin, täydentelimme rinkkaani ja lähdimme taas yli joen, mutta nyt suuntasimme Siikavuopajalle, jossa valmistelimme lounaan.

Palasimme ruokailun jälkeen takaisin Aittajärvelle, jossa yövyimme. Vaikka olimme selvillä siitä, että marjojen kukinta-aikaan alueella oli satanut räntää, niin pidimme mahdollisena, että jossakin suojaisessa paikassa olisi hillaa eli valokkia säästynyt. Kiertelimme Maantiekurunojan suojaisessa suupuolessa, Ahvenjärven tuntumassa ja lähialueen muillakin suojaisilla rämealueilla, mutta ilman tulosta. Päivä oltiin tässä toimessa matkassa ja Aittajärvelle jälleen palattiin.

Seuraavaksi käväisimme Snellmanilla "lounaalla". Siellä oli kolme nuorta, tyttö ja kaksi poikaa lähdössä. He miettivät Suomujoen ylitystä ja olivat tässä tarkoituksessa palaamassa Aittajärven kahlaamolle. Kun kuulin, että heillä kuitenkin oli tarkoitus kulkea itään päin Jyrkkävaaraan, niin neuvoin heitä ylittämään joki kämpän kohdalta pienen kosken yläpuolelta, joka niillä veden korkeuksilla oli kahluukelpoinen.

Näin he menettelivätkin ja ylityksessä onnistuivat. Hieman kyllä itseäni huvitti, että nämä kaksi urhoa antoivat tytön mennä edellä ja kun tämä selvisi, niin vasta sitten astuivat itse veteen.

Sää suosi Snellmanillakin.

Aittajärvelle palattuamme, lähdimme metsäautotietä itään tutkimaan sen varressa olevien kosteikkojen marjatilannetta. Erään tällaisen kohdalla havaitsin suuren huuhkajan puun oksalla. Sain siitä hyvää videokuvaa. Siitä suontilkusta löytyi myös jonkun verran hillaa. Se sijaitsi Murtovaaran kupeella. Vanhat hyvät marjapaikkamme Suomunniemivaaran länsipuolella osoittautuivat tyhjiksi. Yövyimme tien lähettyvillä hyvällä näköalapaikalla.

Ajattelimme seuraavana päivänä mennä Sompiojärvelle katsomaan, olisiko järvi toiminut "lämpöpatterina" ja säästänyt alueen marjakukintaa. Ennätimme sinne tultuamme tutkia aluetta järven tuntumassa, mutta halla oli vienyt marjat. Sää oli kuitenkin upea.

Yövyimme tässä leirirannassa kalasataman tuntumassa ja lähdimme sitten kiipeämään Pyhänattaselle.

Vasemmalla näkyy osa pyöreää Sompiojärveä ja taustalla Lokan tekojärven selkää, jonka osa Sompiojärvikin on.

Pohjoiseen päin katsottaessa on laella hienoja pahtoja. Edessä taustalla on Seinänattasen pitkänomainen harjanne.

Seinänattasen itäpuolella on Sukkulajärvi ja sen takana kohoavat Terävänattanen ja Sukunattanen. Vasemmalla oleva kupoli kuuluu Seinänattaseen.

Mökki on kestänyt tuulet ja tuiskut, mutta se onkin hirrestä.

Vaikka marjasaaliimme jäi kovin vaatimattomaksi, niin retkeilyllinen anti tyydytti.

 

 

Rautulammen kämppä paloi 17-18.3.2019. Ei se ollut ensimmäinen eikä tule olemaan viimeinen. Saariselällä on lukuisa määrä rakennuksia palanut vahingossa tai poltettu eri syistä tahallaan. Lähialueen kämpät ovat tietysti suurimmassa vaarassa vahingoilta, koska niillä vierailee enemmän sellaisia ihmisiä, joilla ei ole riittävää tietämystä siitä, miten tulta käsitellään. Viime vuosina olen havainnut kynttilöiden polttamisen kämpillä lisääntyneen "tunnelman" luomiseksi. Erityisen paljon on sinne kiikutettu näitä alumiinikupeissa olevia tuikkuja. Palojäljet pöytien pinnoissa osoittavat, miten vaarallisesta asiasta on kyse silloin kun ne jätetään valvomatta.

Viimeinen kuvani Rautulammen kämpästä on vuodelta 2013.

Ensimmäisen kerran kuljin Rautulammen tienoilla vuonna 1961, mutta en käynyt lammella, sillä tullessani Rautuojan vartta ylöspäin, käännyin vähän ennen lampea pohjois-luoteeseen suuntaavaan Rautuojan haaraan. Kun kohta havaitsin, että lampi ei ole siellä, niin nousin Kutturapään rinteelle ja sitä pitkin kuljin luoteeseen kohti Luulampia. Kun tulin paikalle uudelleen parin vuoden kuluttua, niin kuljin samaa reittiä, koska olin havainnut Kutturapään rinteen erinomaiseksi kulkureitiksi. Sitä se muuten on tänäkin päivänä.

Vuoden 1966 kesäkuulla vähän ennen juhannusta tulin jälleen Rautuojan vartta kaverini kanssa vaellusta lopetellessamme ja sillä kerralla poikkesimme Rautulammella. Siellä ei ollut suinkaan vielä tuota palanutta kämppää, mutta lammen keskivaiheilla pohjoisreunalta löytyi tämä asumus. Hyvin siellä yö saatiin kulumaan. Villapaitaa sää vähän vaati, sillä parin viikon helteiden jälkeen lämpötila putosi pariin asteeseen.

Harmillistahan Rautulammen kämpän tuho on, mutta toisaalta lammen seutu toivottavasti vähän tulee rauhoittumaan, sillä vaikka se puiston suunnitelmissa rajattiin massaturismin ulkopuolelle erämaa-alueeseen kuuluvaksi, niin käytännössähän alue on sinne vedetty mukaan ja se on hyvin kulunutta. Oman osansa siihen on antanut puiston oma mönkijäpohjainen huoltoliikenne, jonka jälki Niilanpään suunnalta on suorastaan karmeaa.

Somessa on otettu kämpän palamiseen kovasti kantaa. Ymmärrettäväähän se on koska se oli niin monelle tuttu. Sitä itse melkoisesti ihmettelen, että miksi suuri joukko katsoo puiston tai jonkin muun epämääräisen tahon olevan jotenkin vastuussa retkeilijöiden turvallisuudesta.

Puisto vastaa tietysti alueelle tekemistään rakennelmista, asumuksista ja silloista tms sekä siitä että ne ovat turvallisia, mutta kaikkien pitää käsittää se, että jokainen retkeilijä muuten vastaa itsestään, kun lähtee vaeltamaan oli sitten ulkomaalainen tai suomalainen. Ei voida esittää sellaista vaatimusta, että erämaaksi laissa määritellylle alueelle pitää luoda jotain turvapisteitä. Onhan alueella jo melko tiheä kämppäverkosto, puuhuoltoa ja vaikka mitä. Sitä voisi itseasiassa vähän harventaakin.

Ne, joilla ei ole riittäviä edellytyksiä itsenäisesti retkeillä kauempana luonnossa, pitää olla ymmärrystä pysyä poissa, kunnes sen tietämyksen on hankkinut.

 

Parhaalla vaelluskumppanillani Marja-Leena vaimollani alkoivat nivelet vaivata kymmenkunta vuotta takaperin siinä määrin, että yhteiset vaellukset varsinkin kesäaikaan alkoivat lyhetä ja sitten päättyivät kokonaan. Lopulta vuoden sisään uusittiin molemmat lonkkanivelet ja oikea polvi. Vielä heinäkuun alussa 2018, ei jalkaa tahtonut saada kunnolla maahan, mutta kesän loppuun mennessä kävely alkoi sujua. Syksyllä käytiin varovaisesti kuntosalilla olemattomaksi mennyttä lihaksistoa vahvistamassa ja 2019 vuoden alusta yritettiin parannella peruskuntoa. Hiihto olisi ollut parasta, mutta eihän sitä talvea asuinpaikkakunnallamme tahtonut olla. Päätettiin ajella tuttuihin maisemiin Saariselälle ja hiihdellä "massaturistina" hyviä alueen latuja. Majoituspaikat tuntuivat olevan jo tiukassa, mutta Tievatuvalta löytyi Purotievan mökki, kun joku peruutti varauksen. Sen tuntumassa on varsinkin Sivakkaojan varressa sopivia tasaisia latu-uria, jossa turvallisesti saattoi suksitella.

Kuvassa taustalla näkyy Sivakkaojan laavun puusuojan katto. Vaikea on tästä pistää hiihtoalustaa paremmaksi. Vaikka hiihtovauhti oli kovin vaatimaton ja matkanteko työlästä, niin hikipisarat irtosivat. Sivakkaojan ladun pääura suuntautuu Kiilopään eräkeskukseen. Pari kilometriä sitä ennen yksittäinen latu-ura nousee tunturin keskivaiheille.

Latu kiemurtelee suojaisessa kaakkoon suuntaavassa purokurussa ja yhtyy Kiilopään kupeella etelä-pohjoisuunnassa kulkevaan latuun, josta pääsee sopivasti Rautulammelle tai Suomun ruoktulle.

Lumet eivät vielä olleet lainkaan alkaneet sulaa. Kauttaaltaan maastossa näytti olevan lumen paksuus lähempänä 80 senttiä. Silti tai sen vuoksi purot pilkistivät siellä täällä sulana esille.

Koska hankea ei vielä ollut syntynyt eikä lumikaan painunut siten, että se olisi kunnolla hiihtäjää kantanut, niin itse en päässyt tekemään suunnittelemaani käväisyä  etelässä Terävänattasen juurella. Sinne olisi Ruijanpolun linjaa pitkin tullut Sivakkaojan laavulta vain vajaa parikymmentä kilometriä. Toivoin, että joku kelkkamies olisi linjaa ajellut, mutta niin ei ollut tapahtunut. Joku vanha kelkan pohja oli metsän suojassa nähtävissä, mutta muualta tuuli oli pyyhkinyt uran näkymättömiin. Ei siihen latusuksilla ollut mitään asiaa.

Viikko muuten meni hyvin "toteen". Kahdesti päivällä lenkki tehtiin ja pohjaa jatkolle luotiin. Kesäkaudella kuntokuuri jatkuu Saariselän maastoissa.

 

Taitaa olla kelit Saariselällä jo kelvollisia kulkuun. Lunta on vielä luvassa tätä kirjoittaessani, mutta jo maaliskuun loppupuoliskolla voisivat ilmat ja kelit olla hyviä. Keväät ovat aikaistuneet pohjoisessakin, jolloin huhtikuu voi jo olla huonolla tuurilla soseaikaa. Eipä tässä muuta kuin varusteita viimeistelemään.