Kanava-lehdessä FT Pasi Reunanen on katsonut, että koronarajoitusten myötä ihmisten luontoinnostus on paisunut yli äyräiden. Hän näkee, että ansaintamahdollisuudet puistojen kohdalla ovat herättäneet kiinnostusta, mutta elämystoimiala ei ole kansallispuiston perustamisedellytys eivätkä ihmisten pidäkkeettömät harrastukset ja vapaa-ajan huvittelu saa vaarantaa luontoa suojelualueilla.

Tässä asiassa olen täysin samaa mieltä Reunasen kanssa.

Kun Urho Kekkosen kansallispuisto perustettiin, niin tarkoituksena oli säilyttää erämaaosa mahdollisimman luonnontilaisena ja varata nelostien tuntumasta Saariselkä-Kiilopää akselilta massamatkailua varten alue, johon rakennetaan tarvittava infrastruktuuri.

Valitettavasti Metsähallitus alueen isäntänä on lueskellut lain perusperiaatteita kovin lavealla ymmärryksellä. Kun ensimmäiset puiston virkamiehet sentään ymmärsivät rajata moottoriajoneuvoilla ajon puiston alueella minimiin, niin uudemmat katsoivat sen välttämättömäksi ja synnyttivät erämaahan joka kolkkaan ulottuvan tieverkon. Erämaa-alueelle on rakenteilla myös kattava roskahuolto, verkkopusseissa ovat pilkotut puut ja keskeisillä paikoilla tänä kesänä oppaitakin.

Erämaaosaakin on siis valmisteltu massamatkailun suuntaan vastoin lain henkeä. Kun palvelut lisääntyvät, niin vaatimukset kaksinkertaistuvat. Ei tarvitse kummastella, että joku on vaatinut virkamiehiä pesemään paremmin Luirojärven saunan lauteita.

Reunanen kirjoitti, että ihmisten pidäkkeettömät harrastukset ja huvittelu eivät saa vaarantaa luontoa. Nyt on suurta muotia pyöräillä maastossa. UKK-puistossakin saa kesäaikaan matkata polkupyörällä reuna-alueilla mm idässä aina Anterinmukkaan saakka ja talvisin saa ajella koko alueella, jolloin nähtävästi kelkoilla poljetaan sopivia uria ja muutama uskalikko on ajellut hyväpohjaisia mönkijäuria kesällä muuallakin. On täysin turha puhua, ettei pyörä kuluttaisi maastoa jalankulkijaa enemmän. Siinä ollaan matkalla arveluttavaan suuntaan.

Kansallispuistoa ei ole perustettu elämysmatkailuelinkeinoa varten. UKK-puistossa on tässä mielessä kovin epäilyttäviä rakenteita, joista puiston henkilöstö ei ole tietävinään. 2019 kesällä omin silmin näin mönkijäturismia Luironkankailla. Vahva jälki tuli Karapuljussa Luirojoen rantaan, joten mönkijäkyyditys ei ollut ainutkertainen. Rannat kummallakin puolella on laajalti sotkettu niin, että jalankulkija ei tahdo kantavaa väylää löytää.

Erämaaosan luonto on kärsinyt niin suuresti, ettei sitä nähdäkseni saa mitenkään palautettua sille tasolle, jossa se oli vielä vuosituhannen lopulla. Jos valvontaa lisättäisiin laittoman mönkijä yms liikenteen kuriin saattamiseksi ja puistossa retkeileviltä vaadittaisiin jonkinlainen osaamiskoe luonnossa liikkumiseen, niin jotakin voitaisiin säilyttää. Jos taas Metsähallitus juoksee kaikkien viimeisimpien trendien perässä ja sallii ne erämaaosallakin, niin ne jäljellä olevat rippeetkin menetetään.

Saariselän kävijä Yrjö Teeriaho nukahti pois. Hän tallensi alueen menneisyyttä kartantekijän näkövinkkelistä ja toki muutenkin. Viimeisimmän kirjansa hän nimesi Sirkka Ikosen - Itäkairan prinsessan mukaan. Siinä hän myös raotti Meänteisen elämänkulkua. Joku joskus kritisoi, että Teeriaho olisi tarvinnut kunnollisen kustannustoimittajan, mutta hänen kirjansa kyllä kelpaavat minulle sellaisenaan erinomaisesti.

Hän jossain kirjassaan ohimennen mainitsi sukulaismiehensä Sampan vahingossa polttaneen 70-luvun alussa Sudenpesän. Satuin tämän Sampan tapaamaan vuoden 1966 kesäkuussa juuri Sudenpesällä.

Meneillään oleva kesä 2021 on toistaiseksi ollut melkoisen kuuma. Niin oli vuoden 1966 Juhannusviikon alkukin. Nousin Kaarnepäälle kuullakseni pienestä radiostani säätiedotusta. Ivalossa oli silloin mitattu 32 astetta. Samppa kertoi olevansa parantelemassa infarktiaan ja oli tuona päivänä ollut lepäilemässä Sarviojan alajuoksun varrella makaillen suuren petäjän juurella, kun mesikämmen oli häntä huomaamatta kahlaillut puron yli muutaman kymmenen metrin päässä ja noussut Kaarnepään rinteeseen.

Vaeltajalle ankarat helteet ovat myrkkyä, varsinkin jos sattuu sääskinen aika tai paarmat ovat nousseet pörräämään. 2011 keväällä kuljin Aittajärvi - Ahmajärvi - Sarvioja linjan noin 30 asteen lämpötilassa ja seuraavana aamuna jatkoin Muorravaarakan kautta Anterinmukkaan, eikä helle paljon periksi antanut. En voinut suuremmin silloin oloani kehuskella. 2010 luvulla olen kahdesti vaellukseni keskeyttänyt ylenmääräisen kuumuuden vuoksi.

Nuorille kulkijoille eivät nämä kuumuudet paljon merkitse. Vuonna 1964 olin itäisellä Välimerellä puolisen vuotta. Silloin mitattiin siellä 1900 luvun kuumin kesä. Neljä kuukautta oli melko tasaisesti 40 astetta päivisin ja 35 öisin. Nopeasti siihen parikymppinen tottui. Nykyisin itselleni alkaa olla 25 astettakin siinä jaksamisen ylärajalla.

Sudenpesästä oli viitisentoista vuotta näkyvissä vain savupiipun ja takan rauniot, mutta vuonna 1985 elokuulla paikan ohi kulkiessani, oli "näköispainos" valmiina.

Hyvin oli kämppä saatu ulkonaisesti vanhaa muistuttavaksi, mutta sisätiloista ei voinut sanoa samaa. Vanha tunnelmaa luonut avotakka oli saanut väistyä uudemman luomuksen tieltä. Alakuva vanhasta vuodelta 1966.

 

Muutama viikko sitten joku ehdotti julkisesti, että Urho Kekkosen kansallispuiston nimeä muutettaisiin. Itse kun ennätin liikuskella alueella melkein neljännesvuosisadan ennen puiston perustamista, en tuntenut puiston nimeä oikein omakseni, vaan  kutsun sitä edelleen Saariseläksi ja alaotsikossakin vähän kierrän virallista nimeä toteamalla juttujeni olevan Koilliskairan kansallispuistosta, koska se koilliskairassa sijaitsee.

Ymmärrän toki sen, että pitkäaikaista presidenttiä haluttiin kunnioittaa nimeämällä joku paikka pohjoisestakin hänen nimiinsä. Sitä oli koetettu jo aiemminkin hänen ollessaan vielä voimissaan. Erikoisen mallista Saivaaraa ehdotettiin nimettävän hänen mukaansa uudelleen ja huipulle hänelle patsasta. Hän lienee ollut itse ajatuksesta mielissään, mutta hanketta muuten vastustettiin niin voimakkaasti, että siitä silloin luovuttiin.

Kyllähän Kekkonen luonnossa liikkui ja parisen kertaa suksi Saariselälläkin, muttei se perinteistä retkeilyä ollut. Rajamiehet siellä tamppasivat latua edellä ja kun presidentin pipo hiestyi, hän viskasi sen ladun varteen muiden poimittavaksi ja sai tilalle uuden. Vuoden 1960 talvella hän seurueineen poikkesi Muorravaarakan ruoktulla, kun siellä oli Imatran Lapinkävijöiden edustajia mm rakentajiin kuulunut Elli Mäkynen.

Jos jonkun henkilön mukaan aluetta olisi pitänyt nimetä, niin Paulaharju ensimmäiseksi tulee mieleeni. Hänen Sompio kirjansa innostamana itse alueesta kiinnostuin. Tätä kirjoittaessani 24.6.2021, täyttäisi Kullervo Kemppinen 100 vuotta jos eläisi. Hänkin Kekkosta paremmin sopisi nimimannekiiniksi, sillä hänhän varsinaisesti kirjoillaan toi alueen suuren yleisön tietoisuuteen.

Kemppisen Lumikuru-kirjassa on hieno kuva Kopsuslammen takaa otettuna kohti etelää. Itse olin sillä kohdin ensikerran vuonna 1961 kavereitteni kanssa.

Viisi vuotta myöhemmin olin saanut jo värifilmiä kameraan.

Viimeksi olen poikennut tällä paikalla 2017 syyskuulla. Kuva on syksyn väreissä ja pilvien vuoksi vähän harmaa, mutta muutoksia voi havaita. Koivut ovat kasvaneet, männyt kohonneet ja metsä noussut lammen ja järven välisellä kannaksella. Järveä ei enää näy.

Kopsuslampikin on saanut uuden nimen. Nykyään se on Tammakkolampi. Jos nyt paikkojen nimiäkin on muuteltu melkein joka karttapainoksessa, niin mikä ettei koko puistonkin nimeä.

 

Kuva on kesäkuun alusta 2011 Pirunportin niskalta aamulla noin klo 08.00. Ilman lämpötila alkaa olla hellelukemissa ja nousee päivän mittaan 30 asteen korville. Säätila on melko usein toistuva. Monesti näihin aikoihin on lämmin hellejakso. Joskus se voi kestää toistakin viikkoa.

Tänä talvena vaelluskelit ovat nähdäkseni olleet melko kehnot. Lunta ei ole ollut kovinkaan paljon ja se ei ole ollut juurikaan kantavaa. Seuraillessani säätietoja on kylläkin ollut parin kolmen päivän jaksoja, jolloin jonkinlaista hankikantoa on ollut, mutta yleisesti ottaen ei.

Kevät on edistynyt aikaisempaan verrattuna hitaanlaisesti. Vilkaistessani äsken  19.5 kelikameroita ja Kaunispään huipun kameranäkymää, niin lunta vielä riittää sulamaan. Ilmatieteenlaitoksen lumitilanne kartta näyttääkin länsipuolelle Saariselkää vielä paikoin 25 sentinkin lumenpaksuutta, mutta itäpuolella kartan mukaan pitäisi olla lumetonta. Myöhäinen kevät on monesti enteillyt lämpöpulssia kesäkuun alkuun.

Lähipäivät näyttävät millainen hyttyskesä on edessä. Toistaiseksi näyttää sääskien kannalta huonolta. Lunta ei ole paljon sulamaan eikä lammikoita sen vuoksi kovin paljon tule kertymään. Nyt on myös melko viileää. Jokunen lämmin päivä, jota on ollut, ei vielä paljonkaan merkitse. Jos seuraavien kymmenen päivän aikana sateet jäävät vähiin, niin paljon niitä ei pääse kehittymään.

Kesäkuun alkuun vaellusta suunnittelevat, voivat hyvinkin päästä ihanteelliseen säähän, jossa voi kuljeskella T-paidalla vailla pisteliäitä seuralaisia. Alakuva on otettu 3.6.1986 Muorravaarakan latvoilla.

Tämä taas 12.6.1966 Salonlammella.

Jokien ja purojen vedet ovat tietenkin alussa korkealla, mutta näyttäisi siltä ettei suurempia tulvia ole edessä. Kannattaa silti liikkeelle lähtiessä alkuun suunnitella ylitykset varman päälle siltojen kautta.

Jos tuossa esittelinkin lämpimiä kesäkuun alun säitä, niin samoihin aikoihin olen kyllä päässyt toisenlaisiinkin tunnelmiin. Vaelluskaverini on Anterijokea ylittämässä Keinopään haaran lähettyviltä 6.6.1996.

 

2.6.2021 vilkaisin Saariselän sääennusteita. Ennustamani lämpöpulssi näyttää toteutuvan ja hyvä vaellussää on edessä. Lumipälviä näkyy hieman Kaunispään huipun kamerassa, mutta ei niitä kannata arastella. Rautuntuntureilla voi olla laajempiakin pälviä, mutta kunhan välttelee kuruja ja pohjoisen puolen rinteitä, niin kulkemaan pääsee.

Rinkkani oli valmiina, muonat hankittu ja muutenkin kaikki lähtöä vailla, mutta sitten vaelluskumppanilla tulehtui lonkka.

Loisteliaan kesän alun jätän muiden vaeltajien nautittavaksi.

Istuessani vuonna 1988 Muorravaarakan kämpän rappusilla tyttäreni kanssa pohtimassa miten tästä jatkettaisiin, on sen jälkeen vuosien vieriessä monta muutosta tapahtunut. Ne pitää ottaa huomioon, kun uusia kaavailuita tehdään.

Ikäni rajaa kantokykyäni. Heinäkuulla 2020 juoksulenkillä loukkaamani nilkka ei ole parantunut täysin. Samassa kaatumisessa tärvelemäni oikea olkavarteni oirehtii edelleen. Vaimoni 2019 vaelluksemme jälkeen liukastui ja katkaisi solisluunsa. Ei voitu leikata. On vähän uusittu niveliäkin. Rinkkaa hän ei voi selkäänsä enää ottaa. Siispä varusteet painavat yksinomaan omia harteitani kesällä 2021.

Jos kohta on fyysisellä puolella yhtä ja toista ongelmaa, niin onneksi päänuppi on vielä välttävässä kunnossa, vaikka hiukset ovatkin paljolti päästä kadonneet kuvan ottohetkeen verraten.

Alusta alkaen olen kiinnittänyt huomiota kantamuksen kokonaispainoon ja sitä koettanut saada mahdollisimman keveäksi. Tästä on nytkin lähdettävä ja siitä syystä vaellukseen käytettävää kokonaisaikaa täytyy ehkä lyhentää. Viikko maksimissaan, ellei sitten reittiä suunnittele niin, että se risteää ensimmäisen päivän jälkeen tai toistamiseenkin ja paikoille voi jättää muonaa. Voihan olla, että pari viimeistä päivää tulee palattua samoja jälkiä takaisin.

Vanhoja varusteita täytyy miettiä. Onko makuupusseissa keventämisen varaa ? Itse asiassa ostin kaksi uutta 1,4 kg:n kesäpussia, joille luvataan muutaman pakkasasteenkin "mukavuuslämpötila". Kilon painoiset "itsetäyttyvät" alustat lienevät kelvolliset, mutta keveämpiäkin varastostani löytyy. Ne ovat vain kooltaan suurempia. Kokokin jotakin merkitsee, sillä tarpeellisille varusteille täytyy löytyä tilaa. Onneksi nykyään on saatavilla monipuolinen valikoima retkimuonia, joihin ei tarvitse lisätä kuin kuumaa vettä. Ne ovat keveitä eivätkä vie paljonkaan tilaa. Muutakin silti pitää syötäväksi olla. Ei sitä sentään ole tarkoitus mihinkään eloonjäämistapahtumaan lähteä.

Tarpeellisten tarvikkeiden luettelo on pitkä. Se on osaksi myös jokaisen kohdalla henkilökohtainen. Siksi hyvissä ajoin kannattaa luetteloa ruveta laatimaan paperille. Kaikki tarvittava ei aluksi tule mieleen. Listaa voi sitten täydentää, kun jokin asia pulpahtaa mieleen. Lähtökohta kaltaiselleni kulkijalle on se, että on oltava täysin omavarainen. Itselleni on käsittämätöntä, että joku voi talvella marmattaa Siulan kämppäkirjaan, että klapit olivat kämpän kamiinaan kovin suuria kun kirvestä ei löytynyt puusuojasta.

Joku juuri soitti ja kysyi mielipidettä reittisuunnitelmaansa Orponen - Tammikämppä - Hammaskuru - Anterinmukka - Rajajooseppi.

Tammikämpän tuntumaan Luirojoen varteen pääsee aika mukavasti. Joen ylitys kylläkin on vähän haastavaa, mutta onnistuu kyllä patoarkkujen tuntumasta elokuulla, jolloin vesi on todennäköisesti alimmillaan.

Tammikämpältä eteenpäin vanhan tukkitien pohjaa pitää vähän arvailla ja on se vähän vetinenkin. Myöhemmin tie tulee paremmin näkyviin. Suunnistaminen on helppoa sikäli, että Vuomapää on hyvin näkyvissä koko ajan. Alakuvan näkymä Tammikämpän tuntumasta kohti Vuomapäätä. Edessä Kaita-aapaa.

Suovainlammen kohdilta onkin sitten helpompaa. Onko reitti sitten kysyjälle sopiva, niin siihen en toki osaa ottaa kantaa, sillä se riippuu hänen fyysisestä kunnostaan, jota en tiedä. Jokainen soilla liikkunut tietää, että pehmeällä pohjalla eteneminen on melko raskasta ja sitä etappia Tammikämpän ja Hammaskurun välillä kyllä riittää.

Tällä kirjoitelmalla toisaalta kannustan sellaisia vaelluksesta kiinnostuneita, jotka ovat kyvyistään vähän epävarmoja suunnitteluun, sillä Saariselkä tarjoaa useimmille mahdollisuuden päästä luonnon pariin. Maastosta löytyy kyllä jokaiselle sopiva kulkualusta.

 

 

 

 

Kuluvana talvena 2021 joku oli eksynyt Pikkutuntureilla. Uutisesta ei selvinnyt mistä kulkija oli tulossa ja minne menossa. Vaikka karttaote näyttää maaston olevan äkkipäältä aika selkeä, niin ei se silti sitä ole. Vintilänojan varsi on uurteinen ja Pikkutuntureilla on monta matalaa lakea. Siellä voi hyvinkin joutua ihmettelemään jos sää ei ole selkeä. Toisaalta alue on niin pieni ja vieressä oleva Tuiskukuru niin selvä maamerkki, että pelastajien paikalle tilaamista vähän ihmettelen.

Jokainen voi toki eksyä, jos ei ole tarkkana ja varsinkin jos sääolosuhteet ovat heikot. Tuntureita ei tunnista jos pilvet ne peittävät, on sankka lumisade tai sumua. Retkeilykartatkaan eivät ole niin tarkkoja, että niistä kaikki yksityiskohdat näkyisivät. Saariselkä on vielä sellainen, että keväällä ja sateisena kesänä löytyy puroja ja lukuisia matalia lampia, joita ei kartassa näy. Toisaalta karttaan on merkitty puroja, joita ei maastosta löydä.

Kartan yksityiskohtiin siis kannattaa aina suhtautua hieman epäluuloisesti ja miettiä kokonaisuutta.

Saariselällä on yleisesti ottaen helppo suunnistaa ja kohteet löytää. Nykyisin on vielä kesäaikaan kämppien välillä polkuverkosto ja monesti talvisin yleisimmillä reiteillä moottorikelkan jälki. Jälkimmäisiä ei silti kannata summamutikassa ruveta seurailemaan, vaan silloinkin itse huolehtia suunnistamisesta, sillä joskus voi kelkan jälki olla poromiehen tms jättämä ja se voi suunnata aivan muualle kuin retkeilijän tavoittelemaan kohteeseen.

Kun vaellusta suunnittelee, kannattaa katsoa kartasta kokonaisuus. Maasto on selväpiirteinen. Tunturialuetta halkovat suuret jokilaaksot. Maantiet rajaavat aluetta ja idässä valtakunnan raja. Pääilmansuunnat täytyy pitää mielessä koko ajan. Jos kulkee polkujen ja kelkkaurien ulkopuolella, niin kompassi tai gps on oltava käytössä ja kuljettua matkaa pitää arvioida.

Vesien virtaussuuntien täytyy sopia oletukseen mihin ollaan menossa.

Useimmilla ihmisillä on melko hyvä suuntavaisto, mutta koskaan ei pidä siihen luottaa ehdottomasti, vaan aina tarkistaa kompassista, sopiiko sen lukema oletukseen.

Sitten on niitä, joilla ei sitä suuntavaistoa ole lainkaan. Yksi vaelluskavereistani on sellainen. Kun se aikanaan minulle selvisi, niin koskaan en voinut päästää häntä yksikseen näköpiiristäni. Hän olisi eksynyt välittömästi.

Hyväkin suunnistaja voi eksyä jos on huolimaton, kulkee välinpitämättömästi eikä kirjaimellisesti siis suunnista. Silloin kannattaa pysähtyä, rauhoittua ja tehdä tarkka analyysi mitä on tullut sinä päivänä tehtyä sekä pohtia eri vaihtoehtoja missä sillä hetkellä voisi olla. Talvella varmin tapa on palata omaa latua, kunnes on selvillä missä on. Kesällä voi nousta rinteille saadakseen paremman näköalan jos tuntureita on lähistöllä. Monet huiput ovat kuitenkin oudon näköisiä jos niitä katselee sellaisesta suunnasta, jossa ei aiemmin ole ollut. Parhaimpia "majakoita" ovat Nattaset, jotka etäällä sijaitessaan tunnistaa helposti eikä sekoita muihin.

Vaarallisinta on se, että eksyessään hätääntyy ja alkaa "rynnätä" eteenpäin löytääkseen tavoittelemansa kohteen. Muutaman kerran on käynyt niin, että on näin kuljettu nääntymiseen saakka. Jos on ollut talvi, niin silloin on käynyt huonosti.

Kymmenien vuosien jälkeen, tunnen Saariselän alueen siten, että minut voitaisiin viedä silmät sidottuna minne tahansa, ilman karttaa ja kompassia, niin varsin pian olisin selvillä missä olen ja kykenisin vaivatta kulkemaan minne haluaisin. Silti levitän joskus karttaa ja lueskelen sitä kuin kirjaa ja painan mieleeni kartan yksityiskohtia. Suosittelen sitä kyllä muillekin. Mitä paremmin karttaan perehtyy ja reittinsä suunnittelee, sen paremmin perille myös pääsee.

 

Olen muutaman vuoden hieman hämmästellyt käsitettä Saamenmaa, jota tuodaan esille nykyisin aika kärjekkäästi. Samassa yhteydessä puhutaan saamelaisista alkuperäiskansana, johon (muut) suomalaiset kohdistavat siirtomaavaltaa.

Alkuperäiskansakäsitteeseen on perusteita, koska tämä suomalaisugrilaiseen kieliryhmään kuuluva ryhmä asettui maahan nykytutkimuksen mukaan runsaat 3500 vuotta sitten ja muut esi-isämme parisataa vuotta myöhemmin, mutta hekin sentään vähän vajaat 3500 vuotta sitten. Ajallinen ero on kovin vähäinen.

Varmaan saamelaisiin on kohdistunut sortoa, väärinkäytöksiä ja mielivaltaa, mutta ei pidä unohtaa että eri aikoina ja vaiheissa, on saman tapaista sortoa kohdistunut  useimpiin muihinkin ryhmiin.

Uskon, että saamelaisten asiat ovat nyt aika hyvällä tolalla. He voivat laajalti ylläpitää omaa kulttuuriaan ja perinteitään sekä vaalia kieltään. Minun on vaikea nähdä, miksi juuri nyt syytökset sinkoilevat muiden suomalaisten suuntaan.

Minulla on myös kovin hämärä käsitys siitä, mikä alueellisesti on tätä Saamenmaata. Onko se mahdollisesti sama kuin 1950 luvun alkupuolella perustetun Saamelaisten ja Samojedien Sosialistisen Neuvostotasavallan alue. Perustava kokous pidettiin Petroskoissa ja siihen osallistui edustajia Kuolasta, Suomesta, Norjasta ja Ruotsista. Suomen puolella eteläraja kulki osapuilleen Korvatunturin eteläpuolelta Norjan rajalle länsi-luoteeseen.

Vai onko kysymyksessä joku muu Saamenmaa? Onko tässä pyrkimystä itsenäisyyteen vai ehkä autonomiaan? Liittyykö tämä jotenkin Urho Kekkosen noin 50 vuoden takaiseen henkilökohtaiseen yritykseen vaihtaa Pohjois-Lappi Karjalan kannakseen? Onkohan joku suurvalta kiinnostunut Saamenmaasta?

Onhan selvää, että saamelaiset ovat viimeisen 3500 vuoden aikana jossain määrin sekoittuneet muuhun väestöön, mutta elintapansa vuoksi he ovat viime vuosikymmeniin saakka erottuneet muusta populaatiosta ja heillä on tästä syystä muodostunut selvemmin oma identiteetti. On ymmärrettävää, että he haluavat sen säilyttää.

Erästä saamelaista elokuvantekijää hiljakkoin haastateltiin telkkarissa aiheesta ja haastattelija kysyi saamelaisuuden määritelmää. Vastaaja kertoi, että saamelaisyhteisö itse haluaa päättää kuka sen määrityksen saa.

Tottahan toki tämän täytyy kaikille sopia, mutta olennaista on tarkka määrittely. Suomen alueella asuvat saamelaisetkin ovat Suomen kansalaisia, perustuslain sekä muiden lakien suomin oikeuksin ja velvoittein. Jos Saamelaiskäräjien määritelmät saamelaisuudesta eivät sovi voimassa olevien lakien puitteisiin, niin ei niitä voi vahvistaa.

En usko, että tällä hetkellä määritelmät ovat aivan kohdallaan. Eräs saamelainen kertoi minulle itse saaneensa saamelaisstatuksen, vaimo ei, poika kyllä mutta tytär taas ei. Ymmärrän toki sen, että mikäli vaimo ei selvästi kuulunut saamelaissukuihin, niin häntä ei voinut hyväksyä. Sisarusten eri asemaa en käsitä mitenkään. Päättikö yhteisö hylätä statuksen, koska sukupuoli oli väärä tai ihminen yhteisön mielestä muuten kelju.

Itselleni on jäänyt tunne siitä, että saamelaisstatuksen saavaa ryhmää koetetaan hinnalla millä hyvänsä rajata mahdollisimman pieneksi. En käsitä miksi. Tuo mainitsemani saamelainen mainitsi syyksi ahneuden, mutta en kyllä ymmärrä mitä tässä yritetään haalia mahdollisimman pienen ihmisryhmän jaettavaksi.

Muutama vuosi sitten palautettiin näyttävästi Inarin Hautausmaasaaresta tutkimukseen otettuja luita Helsingin anatomian laitokselta takaisin. Suomalaisia syyteltiin tässä yhteydessä, enemmän tai vähemmän peitellysti kolonialismista ja pyhän paikan häpäisemisestä. Olisi tässä yhteydessä ollut syytä avata vähän taustoja.

Kun vuonna 1934 retkikunta saarella vieraili, niin kyse oli kyllä enemmänkin arkeologiasta. Tutkijat keräilivät osaksi maan pinnalla olleita luurangon osia. Suurempaa pyhän paikan kunnioitusta eivät hautaajat sen perusteella olleet tunteneet. Hautauspaikkaa ei tietenkään oltu pitkään aikaan käytetty.

Tuollainen tutkimus oli ollut jo pitkään muotia ympäri maailmaa. Kalloja mittailtiin ja  tuloksista tehtiin päätelmiä sekä aseteltiin rotuja paremmuusjärjestykseen. Suomessa tutkimusta johtanut anatomian laitoksen johtaja professori Väinö Lassila sanoutui kohta irti näistä rotuopeista ja katsoi, etteivät ne teoriat kestä tieteellistä tarkastelua sekä natsien rotuoppien olevan puhdasta hölynpölyä.

Tuon saaren löydösten sivutuotteena oli Tuomo Itkosen Samikiel abis eli saamenkielen aapinen, joka kustannettiin Anatomian laitokselta saadulla rahalla, Itkosen osallistuttua retkikuntaan. Aapisen muuten kuvitti Samuli Paulaharju.

Nykypäivän ihminen voi hyvinkin paheksua silloista toimintaa, mutta pitää muistaa millaisessa kehyksessä kaikki silloin tapahtui. Kovin pitkällä syyttävällä sormella ei kannattaisi osoitella esimerkiksi Itkosen veljeksiä, Paulaharjuja eikä monia muita heidän aikalaisiaan, jotka tallensivat paikallista kulttuuria.

Elokuvantekijä syytti mm turismia saamelaisen kulttuurin vahingoittamisesta kai lähinnä tarkoittaen poronhoitoelinkeinoa. Tunnen itse syyllisyyttä pitkän retkeilyharrastukseni vuoksi. Olisiko oikeanlaista tukea saamelaisuudelle, luopua retkeilystä sekä muokata mielipiteitä siihen suuntaan, että suuret turistikeskukset pohjoisessa pannaan kiinni.

Kehitykselle ja muutoksille kukaan ei silti voi mitään. Muutoksia vain tulee. Monet saamelaisetkin ajelevat autoilla, mönkijöillä ja moottorikelkoilla sekä asuvat automaattisilla järjestelmillä lämpiävissä asumuksissa. Voisivatko ne olla mahdollisia pääosin porotalouden tuotoilla, kun ne jäkälämaat oli kaluttu kovin vähiin jo silloin kauan sitten kun siellä Saariselällä ryhdyin retkeilemään. Sitä en osaa mitenkään arvioida. Ehkä Saamenmaan asukkaat osaavat.

 

 

Kuva on Luiron varren niityiltä heinäkuulta 2019 lähellä puolta yötä. Taustalla näkyy Sokostin selänne.

Tätä kirjoitettaessa on mahdollisesti tulossa liikkumisrajoitteita. Se tarkoittaa Saariselälläkin varmaan kämppien sulkemista ja käyttökieltoa. Myös retkiseurueen kokoonpanoa rajoitus voisi koskea, sillä vain samassa taloudessa asuvat voisivat ulkoilla.

Retkeilyä itsessään tämä kielto ei koske jos  kulkija tai ryhmä on täysin omavarainen myös majoittumisen suhteen.

Toivottavasti nämä suunnitteilla olevat rajoitukset herättävät vaeltajat ajattelemaan syvällisemmin. Nykyään on helposti hankittavissa hyvät varusteet, joiden varassa selviää pahimmistakin säistä. Tietysti ulkosalla yöpyminen talviaikaan ja kaikki siihen liittyvä on vaativampaa, mutta myös antoisampaa. Kulkija ei ole sidottu silloin aikaan eikä paikkaan.

Kun aikoinaan seurasin Metsähallituksen kämppäverkoston rakentamista, niin en ymmärtänyt millaista vahinkoa se pitemmällä tähtäimellä sai aikaan.

Erämaahan alkoi kulkeutua retkeilyn kannalta katsoen epäsosiaalista ainesta, joka sotkee ja raiskaa luontoa sekä polttaa puuta polttamisen ilosta.

Nykyiselle kansallispuistolle olisi parasta jos kämppäverkosto purettaisiin kokonaan. Silloin kulkijat hajaantuisivat alueelle paremmin, kuluttaisivat maastoa vähemmän ja epäkurantti aines jäisi reuna-alueille.

Kuva on Saariselän kuusikkovyöhykkeeltä helmikuulta 1983. Nyt, vuonna 2021, on meneillään talvivaellus "buumi". Maastoon on lähtemässä kuuleman mukaan runsaasti ensikertalaisia. Metsähallitus on kehottanut hankkimaan etukäteen tietoa sekä valistanut muutenkin. Sieltä on opastettu myös aloittamaan talvivaellus "pienin askelin". Neuvot ovat hyviä. Valitettavasti kaikki eivät niitä lue.

Kesäretkeilyyn verrattuna talvivaellukset ovat periaatteessa aina vaarallisia. Hyvinkin varustautuneita on aina silloin tällöin menehtynyt. Usein on ollut kyse omien voimavarojen yliarvioinnista ja taitamattomuudestakin.

Pakkanen myös yllättää. Muistan retkeilyni alkuajoilta, miten yksinäinen hiihtovaeltaja löydettiin istumassa suksiensa päältä kuoliaaksi paleltuneena aivan läheltä Rumakurun kämppää. Vieressä oli avoin reppu ja siinä leivänkannikka.

Keskivertoihminen asuu nykyisin lämpimissä asunnoissa ja kävelee kylmässä säässä niin lyhyitä matkoja, ettei hänelle kerry tietoa, mitä tapahtuu silloin kun oleskellaan pitempiä aikoja ulkosalla.

Olen itse aloittanut talviretkeilyn aakkosten opettelun 1950 luvun puolivälissä tekemällä kavereitteni kanssa retkiä, johon sisältyi yksi yöpyminen itse rakentamissamme havulaavuissa melko olemattomin varustein. Vaati kekseliäisyyttä, että selvisimme kovista pakkasista, kun lisälämmikkeenä saattoi olla vain huopa.

Suosittelenkin aloittelijoille edes yhtä yöpymistä kotinurkilla ulkosalla. Makuupussin, alustan ja vaatteiden testaaminen etukäteen ehdottomasti kannattaa silloinkin, kun aikoo yöpyä kämpissä, sillä aina se ei ole mahdollista silloinkaan, kun on tehnyt varaukset. Sääolosuhteiden vuoksi saattaa olla, että suunniteltua majapaikkaa ei tavoitakaan.

Usea kesävaeltaja panostaa rinkkansa keveyteen, mutta talvella ei rinkkaa kannata harteille nostaa, vaan vetää tarvikkeensa ahkiossa tai sen tapaisessa. Tavarat kulkevat perässä paljon keveämmin ja voi ottaa mukaan kaikenlaista kaiken varalta.

Monia kauhistuttaa talvella teltassa nukkuminen, eikä sitä välttämättä tarvitse nykyään tehdäkään jos ei halua, koska kämppäverkostot ovat niin kattavia. Silti teltta tms on välttämätön varuste, sillä myrsky saattaa yllättää ja silloin voi eksyäkin. Siitä syystä matkassa pitää olla kirves ja mieluummin myös saha jos alkaa tulla tarvetta tulien sytyttämiseen. Sellaisen joka aikoo yöpyä ainakin osaksi ulkosalla, kannattaa ottaa lumilapio matkaan.

Toistaiseksi Saariselällä on nyt suhteellisen vähän lunta, mutta se on pehmeää. Siksi tarvitaan ns metsäsukset. Leveyttä ja pituutta pitää olla. Vähän hiihtäjän painosta tietysti riippuu, mutta kyllä alaraja on siinä kahden ja puolen metrin vaiheilla liikkuu. Erilaiset lumikengät ovat kätevä varuste lyhyemmille vaelluksille, mutta ei niistä nähdäkseni oikein pitkille reissuille ole. Eteneminen on ainakin itselleni liian hidasta.

Teltta, laavu tai loue. Kaikki sopivat jos muut yöpymisvarusteet ovat kelvolliset. Jos pakkanen hiipii makuupussiin, niin kaksi jälkimmäistä ovat parhaat koska niissä voidaan yöpyä tulilla.

Monista varusteiden yksityiskohdista voisi kirjoittaa kymmeniä sivuja, mutta kiteytän tämän vain siihen, että jokaisen kannattaa miettiä sitä, että läheltä ei ole saatavissa apua jos jotakin sattuu tai jokin repsahtaa. Mukana pitää tästä syystä olla vaikkapa narua, muutama naula, ilmastointiteippiä yms.

Minulle on mieleeni hyvin jäänyt, kun hiihtokengistäni yllättäen irtosi pohja. Istuin hyvän tovin varusterekeni päällä ja mietin millä ihmeellä voin kiinnittää suksen jalkaani ja miten selviän takaisin. Minulla oli mukana rulla ilmastointiteippiä ja sillä se onnistui. Varasukset ja sauvat olivat kyllä reessä, mutta niistäpä ei ollut apua, kun kenkä repsahti.

Vaikka ei vaelluksellekaan aio, mutta hyväkuntoisena ajattelee hiihdellä pienen repun tai vyölaukun kanssa vähän kauempana, niin ohuesti vaatetettuna ei saa lähteä liikkeelle. Tuuli voi nousta äkisti ja peittää nopeasti aukeilla ladut. Matkanteko hidastuu ja voi silloin eksyäkin. Varsinkin Kiilopäätä pidän tässä suhteessa hankalana tunturina, vaikka se niin lähellä asutusta onkin. Kun voimakas tuuli pyyhkii sen rinteitä joko pohjoisen tai etelän suunnalta, niin on leikki poissa.

Olen viime vuosina tavannut niin vähäisen tietämyksen varassa vaellukselle lähteviä, että on suoranainen ihme, ettei onnettommuksia ole sattunut enempää.

Olenkin sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kansallispuistojen erämaa-alueille pääsyä pitäisi rajoittaa. Yksin retkeileviltä pitäisi vaatia osaamiskoe ja ryhmissä liikkuvilta ainakin yhdellä sellainen olisi oltava.

 

 

25.1.2021 laati Metsähallitus UK-puiston facebook-sivulle kyselyn, jossa lukijoita pyydettiin ilmoittamaan Pohjois-Lapista alueita, reittejä tai maisemia joita toivottaisiin kehitettävän.

Eräs henkilö vastasi, ettei toivoisi aitoa luontoa edes yritettävän kehittää. Moni yhtyi tähän toivomukseen.

Metsähallitus on Saariselän kohdallakin menossa sananmukaisesti metsään, yrittäessään muuttaa erämaa-alueeksi laissa määrättyä osaa massamatkailun suuntaan.

Kuten aikaisemmassa artikkelissani kerroin, Ympäristöministeriö antoi tähän valtuutuksen. Vaikka nyt sanotaankin, että mönkijäliikennettä vähennetään, niin järjestyssäännön mukaan milloin tahansa sitä voidaan taas lisätä, kuten kaikkea muutakin alueen "infraa".

Luonnosta piittaamattomat kulkijat ovat varmaan tyytyväisiä tähän suuntaukseen. Ne taas, jotka nauttivat lähes luonnontilaisena olleen ympäristön annista, ovat vastakkaisella kannalla.

Valitettavasti suuntaus nykyään on juosta trendien perässä. Joku intoili, että reitit "läskisähkärille" ovat erinomaisessa kunnossa ja hän odottelee hankien syntymistä. Nyt on muotia vielä lähteä talvivaelluksille. Hieman itseäni hirvittää, kun tiedän miten olemattomin taidoin ja varustein moni matkaan lähtee.

Usea nykyään perusteettomasti luottaa siihen, että "yhteiskunta" kyllä pelastaa. Valitettavasti virkatyönä pelastamista tekeviin ei läheskään aina saada yhteyttä.

Ehkäpä silti ollaan menossa siihen suuntaan, että Saariselän erämaaosallakin on keskeisillä paikoilla puiston työntekijöitä auttamassa ja neuvomassa.

60 vuotta sitten taisteltiin siitä, että voidaanko Luirojärvelle tehdä tietä. Oltiin niin pitkällä, että tie oli jo linjattu. Järvelle kaavailtiin hotelleja. Oli melko lähellä, että retkeilykeskuksen ja Kiilopään sijasta turistikeskittymä olisikin Luirojärvellä.

Hanketta silloin ajaneet ja heidän ajatteluaan myöhemmin kannattaneet pyrkivät vääjäämättä edelleenkin samaan tavoitteeseen.

Kuva on 60 vuoden takaa Luirojärven luoteisrannalta. Järvellä ei ollut kuin kaksi rakennusta, Rajankämppä ja Kuusela sekä itärannalla Raappanan kammi. Tämä oli silloin hienoa aluetta. Vaeltajia oli vähintään yhtä paljon kuin nykyäänkin, mutta heistä ei jäänyt paljonkaan jälkiä. He kulkivat nimittäin hajallaan. Muutaman vaeltajan ryhmä ei maastoon jälkiä juuri jätä.

Nykyään Metsähallitus on "kehittänyt" aluetta niin, etten sinne enää suuntaa. Kaukaa silmiin jo sattuu puiston henkilökunnan tukikohdan niemestä tuulivoimalan masto. Pientä järveä varten piti sinne viedä perämoottorikin veneeseen. "Molokit" on saatu eteläpään kämppäkeskittymään ja siltaakin viitisen vuotta koetettiin ylläpitää Luirojoen kahlaamon kohdilla.

Järven koillispuolen "porokylään" on mönkijäliikenne kulkenut niin tiuhaan, että se kulutti itärannan puolta kulkenutta reittiä siten, että sulamisvedet huuhtoivat paikoin tien mennessään ja kahden Sokostin rinteeltä tulevan puron uomat ottivat uuden suunnan kohti järveä.

Metsähallitus siis "kehittää" ja tähyilee uusia alueita entisten jatkeeksi. Pelkään että aikanaan luikertelee mukaan kaupallisuus tavalla tai toisella. Ehkä Luirojärvellekin olisi lähitulevaisuudessa tilausta Luulammen tapaiselle kahvilalle, jonne talvisin helposti pääsisi moottorikelkkasafarilla tai kesällä mönkijöitten vetämällä "junalla". Reitit ovat valmiina.