Kebnekaisella olivat alueen työntekijät keränneet maastosta viitisenkymmentä heitteille jätettyä telttaa ja lisäksi todenneet ekopisteellä saman verran roskiin heitettyä majoitusvälinettä. Useimmat olivat olleet heppoisia festaritelttoja.

Ruotsissa on siis ollut sama suuntaus kuin Suomessakin. Ihmiset, jotka eivät ole päässeet lomailemaan ulkomaille, ovat koettaneet keksiä jotakin korvaavaa. Pojanpoikani kertoi syysvaelluksellaan havainneensa Saariselälläkin runsaasti retkeilyväkeä liikkeellä. Jonakin viikonloppuna Sarviojalla oli tainnut majoittua kuutisenkymmentä retkeilijää.

Onneksi Suomessa ei sentään ole vielä tavattu Kebnekaisen tapaista ongelmaa, mutta huolestuttavia merkkejä silti on. Kulkeminen on nykyään niin helppoa, että se houkuttelee kauaskin sellaisia ihmisiä, joilla ei ole vähäistäkään käsitystä, mitä retkietiketti tarkoittaa.

Nykyään saa lukea kaikenlaisia vaatimuksia, mitä veronmaksajan oikeuksiin kuulemma kuuluu. Valtion virkamiehen pitäisi käydä erämaasaunankin lauteet pesemässä. Omista velvollisuuksista en paljonkaan ole uusien vaeltajien nähnyt huolta kantavan.

Muistelen sitäkin viiden vuoden takaista havaintoani, jossa täysi rinkka oli jätetty Sotavaarajoen varteen, vierellään levällään ollut makuualusta ja -pussi. Kun vuoden kuluttua uudelleen kuljin paikan ohi, oli näkymä sama. Puiston henkilökunnan viaksi panen sen, että näkymä joko huvitti tai huolestutti vähän kulkijasta riippuen useita melkein kolme vuotta ennen kuin rinkka rekvisiittoineen saatiin sieltä pois, vaikka moni siitä reklamoi.

Elli Mäkynen, Muorravaarakan ruoktun monitaitoinen rakentaja, ideoi 1960 luvun alussa eräänlaista retkeilijäkorttia sellaiselle, jotka Saariselälle tulivat vaeltamaan. Sehän ei ollut silloisen lain mukaisesti mahdollista, mutta nyt olisi.

Sille olisi huutava tarve. Sen myötä voisi hienosta retkeilyalueesta jotakin säilyä. Kaikkea ei pitäisi uhrata lyhytaikaisten trendien alttarille.

Matkasin aviosiippani kanssa Saariselälle autollamme. Mukana oli melkoisesti tavaraa. Oli tarvikkeet massamatkailuun sekä retkeilyyn. Heinäkuun puolivälissä nurinniskoin mennyt nilkkani oireili edelleen, mutta toivoin sen rauhoittuvan. Asetuimme aluksi poikani ja miniäni vuokraamaan mökkiin Laanilasta kilometrin verran pohjoisen suuntaan. Heidät siirsimme seuraavana päivänä Raja-Jooseppiin.

En ollut pitkään aikaan siellä käynyt. Tie Lutolle oli oudosta paikasta ja kovin huono. Silta oli entisensä.

Saattelimme pariskunnan Kiertämän kahlaamolle. Toiveikkaana nytkin odottelin jalan lipeämistä kamera kädessä ja hyvän tilannekuvan saamista, mutta petyin.

Vettä Kiertämäojassa ei ollut normaalia enempää, mutta myöhemmissä ylityksissä oli heillä ollut vähän ongelmiakin. Miniä lähetti jossakin vaiheessa kuvan punaisista jaloistaan ja kirjoitteli viestiin, että neliasteisen veden ja märkien varpujen vaikutusta paljaisiin sääriin on suuresti aliarvioitu.

Sää tässä vaiheessa oli vaellukselle sopiva. Vähän alle 15 astetta oli lämmintä ja suurimmaksi osaksi pilvistä. Hieman pienet sadekuurot häiritsivät. Me palasimme autolle ja poikkesimme Joosepin kenttään. Siellä pari nuorta miestä oli entisöintipuuhissa. Raja-Joosepin asumus olikin suljettuna ja aika heikossa kunnossa. Huhti-Heikin mökki oli jo korjailtu ja alunperin sijaintinsakin vuoksi paremmin säilynyt. Alla kuva Joosepin ja Tiltan lukaalista nykykunnossaan.

Pihamaalla oleva "taljakone" alkaa olla myös suojaa kaipaava.

Palasimme majapaikkaamme ja ryhdyin nilkuttamaan lähialueilla. Kulku kävi hitaanlaisesti. Seuraavina päivinä taitoimme taivalta kuitenkin muutamia kymmeniä kilometrejä. Latu- ja pyöräilypohjat ovat niin hyviä ja tasaisia, että millä hyvänsä autolla niitä voisi ajella. Infrastruktuuri on myös korkealla tasolla. Piispanojan latvoilla sijaitseva tulipaikka on siitä hyvä esimerkki.

Kävelimme myös Ruijanpolun loppuosan Kiilopään suuntaan. Opastetaulut Laanilasta alkaen olivat hyviä ja kiintoisia. Niiden puuosat alkavat pian vaatia uusimista. Polku itsessään oli Laanilasta alkaen mukavakulkuinen puolisentoista kilometriä, mutta nimettömälle vaaralle noustessaan, alkoi kivisyys haitata nilkkaa. Laella oli vielä kohtuullista, mutta etelärinne huteralle jalalle oli tuskallista.

 

Ruijanpolun opastetauluissa oli paljolti selvitelty alueen kullankaivuuhistoriaa. Henry Kerkelä oli löytänyt alueelta kalliokullan merkkejä 1800 luvun lopussa. Siitä alkoi suuri innostus. Kerkelä itse teki useampia kaivoskuiluja, mutta luulen, että varsinainen "kulta" tuli hyväuskoisilta rahoittajilta. Hyvässä uskossa perustettiin myös  Oy Prospector Ab. Sen kaivoskuilu on parin kilometrin päässä Laanilasta. Siitä kuilusta ei kultaa löytynyt oikeastaan lainkaan. Paikkaa katsellessa on vaikea käsittää, miksi nimenomaan siihen on ruvettu suurella vaivalla kymmeniä metrejä syvää kaivantoa tekemään. Sen äärellä seisoi vuonna 1931 Suomen Kuvalehden pakinoitsija Valentin eli Ensio Rislakki, joka kirjoitti: "Tässä lepää 20 miljoonaa markkaa seuranaan suuret toiveet ja valtavat unelmat."

Prospektorin kuilun päälle on rakennettu suoja, josta pääsee turvallisesti kaivantoon kurkistelemaan. Kuonakasa siirtovälineineen on nähtävillä. Kullasta olen itsekin ollut aina kiinnostunut, vaikken kaivuutyöhön ole koskaan ennättänyt ryhtyä. Nytkin varusteissani oli kevyt muovinen vaskooli. Tarkoitukseni oli reitilläni tutkia erästä paikkaa.

Lähinnä kuntoilun kannalta vaelluksensa ottaneet poikani ja miniäni tulivat aikanaan reittinsä päätepisteeseen. Seuraavana päivänä palauteltiin ajelemalla autolla Inariin. Karhunpesäkivellä poikettiin. Kun edellisen kerran siellä vierailin noin 50 vuotta takaperin, oli paikka melko luonnontilassa. Nyt oli alueella monenlaista turistipyydystä ja valtava portaikko ylös vaaralle. Kun aiemmin luulin kiven onkalon olevan koskesta irronneen hiidenkirnun, niin nyt selvisi että se oli rapautumalla syntynyt Tafoni.

Vaaran laelta on hienot näkymät mm Inarinjärven suuntaan.

Poikkesimme sitten Inarin hautausmaalla. "Pyrkyrien palstalla" on muutama tuttu, jota kävin tervehtimässä.

Vaskoolin reunassa on teksti "Suuren vaskaajan huomassa".

Tuli sitten sen päätöksen aika, onko nilkka siinä kunnossa että se kestää maastossa kulkua. Ei se ollut. Vähän hammasta purren kokoilin varusteet autoon ja suuntasimme kohti etelää. Paluu tapahtui ikään kuin Maitojunalla, kuten epäonnistuneen suorituksen jälkeen tavataan sanoa.

Tyttäreni ja vävyni sivuutettua viime talvena varsin korkean 50 vuoden ikärajan, arvelin että tokko he enää jaksavat kulkea juuri missään. Kyllähän tuossa vaiheessa jaksamisen kanssa alkaa olla niin ja näin. Heinä-elokuun vaihteessa tuli kuitenkin muutama kuvaotos Lutolta ja Muorravaarakan suukoskelta. Hämmästellä täytyy.

Luttoa on kuvattu ylävirran suuntaan. Taustalla Könkäänvaaran selänne. Säät tätä naputellessani 6.8.20 ovat olleet aika hyvät jo pitempään Saariselällä ja ennusteiden mukaan vain paranevat. Luokkakaverini kaimani Heikki lienee lopettelemassa vaellustaan Kemihaaroihin näinä päivinä. Itse olen aloittamassa tulevassa viikonvaihteessa puolikuntoisena kylläkin. Ikä ei ole haittana, mutta nilkan nivelsiteet edelleen kipuilevat.

Tulevalla vaelluksellani joudun kantamaan rinkassani poikkeuksellisen painavaa taakkaa. Ensimmäisille viidelletoista kilometrille olenkin suunnitellut "keventäjän". Kerron siitä jahka olen päässyt sitä kokeilemaan.

Henkilökohtaisia ongelmiakin on. Nilkkani kääntyi nurinniskoin juoksulenkilläni, astuttuani huomaamatta polun viereiselle aamukasteiselle ruohikolle. Tuollaista vahinkoa ei ole sattunut pitkään aikaan. Viimeksi näin kävi ennen vaellusta 80-luvun alussa. Silloin päättyi noin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin vuosittain sain ontua tästä syystä. Niiden vuosien jälkeen opin tukemaan löystyneet nivelsiteeni idealsiteillä, lähtiessäni lenkeille tai vaelluksille. 90-luvulla paikat olivat vahvistuneet, enkä siteitä enää tarvinnut. Nyt olisi ollut tuelle tarvetta. Toivon vaivan asettuvan parissa viikossa.

Kuva on 80-luvun alusta, kun edellisen kerran olin nilkkavaivainen. Poikani tarkkailee, selviänkö Kiertämäojan ylityksestä Ylemmän Kiertämäjärven tuntumassa olevan suvannon kohdilta. Jalka oli hutera. Vielä noustessani Kannattamannoskan itärinnettä päästäkseni Muorravaarakan laakson puolelle, nousi tuskanhiki otsalle.

Aina on kannattanut vaellukselle lähteä, vaikka kulkua rajoittavia tekijöitäkin olisi ollut. Vaikka en vielä ole tuntenut tarvetta halailla puita, niin luonnon rentouttavan vaikutuksen olen tajunnut kauan sitten. Tämän seikan tietää aviosiippanikin. Kysyessäni hiljakkoin, haluaisiko hän vaihteeksi majoittua Kiilopään tai Saariselän hotelleissa tms sekä ulkoilla muuten alueella, niin selkeä vastaus oli että mieluummin lähdemme vaellukselle ja näin tehdään.

Joku moitti Luirojärven saunan lauteita likaisiksi ja vaati, että ne valtion toimesta käydään pesemässä, koska ne on verovaroin sinne kustannettu. Hän vielä lisäsi, ettei hän sentään 40 kilometrin päästä rupea itse pesuvälineitä mukanaan tuomaan.

Allaoleva kuva on Muorravaarakan saunasta vuodelta 1983, kolme vuotta ennen kun se huolimattomuuden takia pääsi palamaan.

Saunan rakensivat pääosin imatralaiset ja rakentamista avustivat muutkin vaeltajat. Saunomiskunnossa se taisi olla vuonna 1957. Kenellekään ei tainnut tulla mieleen niihin aikoihin vaatia jotakuta "muuta" pesemään saunan lauteita.

Ajatelkaapa miten paljon viitseliäisyyttä ja vaivaa vaati tulla 1950 luvulla yli tuhannen kilometrin päästä tekemään tätä saunaa kaikkien kulkijoiden iloksi ja tarpeeseen. Eivät nämä vaeltajat nyrpistelleet nenäänsä havaitsemilleen puutteille, vaan korjasivat ne itse. Eivät he myöskään tarvinneet roskahuoltoa eikä käymälöiden tyhjentämistä. Kulkijat huolehtivat niistä itse. Tottakai siihenkin aikaan oli joitakin piittaamattomia. Varsinkin eräät paikalliseksi luokiteltavat saattoi tunnistaa siivottomasta jäljestä. Muut siivosivat nämä vähin äänin.

Vaeltajien käyttäytyminen on hiljalleen muuttunut sen jälkeen kun kansallispuisto perustettiin. Lauteiden pesuvaatimusten tyyppiset kommentit eivät ole nykyään kovin harvinaisia.

Tästä syystä edelleenkin esitän, että alueelle lähtijältä pitäisi edellyttää nykyisin jonkinlaista koetta, niin että nirppanokkaisetkin etukäteen ymmärtäisivät mitä palveluja veronmaksaja voi erämaa-alueella itselleen vaatia.

Kesäkuun lopussa havaittiin, että Luirojärven saunanpesän arina oli sulanut ja vesipata palanut puhki. Ehdottelin tuossa menneenä talvena puistonjohtaja Seurujärvelle, että vaeltajilta edellytettäisiin jonkinlaista retkeilijäkorttia ennenkuin  maastoon olisi omin päin mahdollista mennä. Seurujärvi aiemmin oli valitellut sitä, että puiston valistus on mennyt huonosti perille.

Saunan vauriot johtuvat todennäköisesti tietämättömyydestä ja taitamattomuudesta, tuskin niinkään piittaamattomuudesta. Arinan alta pitää tuhka ja hiilet viitsiä ottaa pois, muuten arina sulaa ja padassa pitää olla vettä niin kauan kuin alla on tulta.

Oman ikäpolveni ihmiset joutuivat arjessa niin paljon tekemisiin puun polton ja tulipesien kanssa, että osaaminen oli luonnollista. Nyt on toisin ja siitä syystä väkeä pitäisi valistaa. Saunan vauriot ovat helposti korjattavissa, mutta on tulia viriteltäessä muitakin vaaroja. Nykyisissä kangasmateriaaleissa on erittäin helposti syttyviä ja samoin makuupussien täytteissä. Jos kipinä pääsee sellaisen materiaalin sytyttämään, on kiire. Häkä on myös sellainen elementti, josta enää valitettavan harvalla on tietoa.

Oheinen kuva on vuodelta 1980. Tämä oli Luirojärven ensimmäinen sauna. Se sijaitsi nykyisen saunasta johtavan lankkupitkoksen tuntumassa melkein rannassa.

Arvelin voivani lähteä Saariselälle vaellukselle Juhannusta viettämään, mutta luovuin hankkeesta. Maasto on toistaiseksi turhan märkää. Juhannuksen jälkeen aika pian olisi ehkä jo toinen tilanne, mutta taidan lykätä lähtöä elokuun alkupuolelle.

Joillakin oli ollut nyt ongelmia Kotakönkäällä. Vesi oli niin korkealla, että se virtasi idän puolen kallion ohikin. Joku arveli nykyisen tulvan syöneen uuden kulkutien, mutta reitti on osapuilleen 10000 vuoden ikäinen eli viimeisen jääkauden sulamisvesien perua.

Aikanaan Kotakönkäällä on ollut nykyistäkin paljon hurjempi koski. Useiden Hiidenkirnujen merkkejä on vieläkin nähtävissä vaikka jäät ovat uomaa rikkoneet.

 

Kohta kallioiden alapuolella on pieni Suomuun yhteydessä oleva lampi, joka nähdäkseni on Kullervo Kemppisen mainitsema kalapaikka, josta hänen onnistui nappaamaan kerran hyvän kalansaaliin. Hän ei halunnut tarkemmin määritellä paikkaa, mutta raameihin sopii hänen kuvauksensa paikasta: "Toisella reunalla hyllyvä suo ja vastapuolella kallioseinä, jonka nimesin ritarilinnaksi..." Vähän tuohon tapaan se taisi mennä.

Retkeilyurani alkuvuosina ylitin yleensä Suomua vähän ylempää, mutta vuonna 1966 kuvasin kaveriani Kotakönkään nykyisen sillan kohdalla, jota kuvaa olen esitellyt useasti aiemminkin.

 

Tänään 1.6.2020 Saariselällä avataan laskettelurinne. Ylhäällä Kaunispäällä on kuulemma vielä lunta metrin verran. Näkymä Ylämajan kamerasta itään kertoo paljon. Sulaminen on vasta aluillaan. Eilen Porttipahdan kelikamerasta saattoi nähdä, ettei allas ollut vielä luonut jäitään. Vaeltamaan aikova saa odotella vielä kaikessa rauhassa. Lunta on vielä parisen viikkoa haitaksi saakka ja jokien kahluupaikat on syytä jättää kokeilematta. Taitaa mennä lähemmäksi juhannusta ennen kuin kaikki esteet poistuvat.

Toisaalta, jos vaellusvietti kovasti vaivaa, niin kyllähän nytkin reittejä löytyy. Jokivarsissa lumet sulavat veden partaalla ja pohjoispuolella tunturialuetta muutenkin lumet sulavat nopeasti. Veikkailisin, että tie Raja-Joosepista Anteriin on nytkin kulkukelpoinen.

Ei tämä silti aivan ennennäkemätöntä ole. Vuoden 1996 kevät oli myös luminen. Pääsin silloin kesäkuun alkupäivinä Raja-Joosepista Kiertämien kautta Anterin laakson reunalle. Kiertämät olivat silloin jäässä. Tauno Perttula mm pari päivää aiemmin oli kävellyt ylemmän Kiertämän jäätä myöten. Vaelluskaverini kanssa törmäsimme Helttamorostoilla täyteen talveen. Vaivaloisesti kahlasimme entisen rajavartioaseman ampumaradan taulukopille, johon sentään oli sulanut vähän pälviä.

Pääsimme tästä Anterijoen vartta Anterinmukkaan, kulkien aivan joen partaalla, joka oli sulanut paljaaksi tuskin muuta kuin puolen metrin leveydeltä. Luminen oli Anterinmukan saunankin ympäristö.

Kulkuhulluutta riitti Hammaskuruun saakka. Pihamaalla oli lunta niin, ettei jalkojen mitta riittänyt.

Kyllä sitä siis pääsee nytkin jos oikein kova kulkukuume vaivaa, mutta rajoitettua se liikkuminen on.

On sitä rajoitetta itselleni tullut iän myötä muutenkin, joten odottelen rauhassa nietosten katoamista ja käytän aikani suunnitteluun. Olen pohtinut voisinko helpoilla maastopohjilla käyttää jonkinlaista apujuttua. Hankin kevyen kanootin kuljetukseen tarkoitetun kaksipyöräisen vempeleen ja sovittelen nyt rinkkaani siihen. Sitä voisi ehkä vetää perässä kuin ahkiota tai rekeä... saas nähdä...

Silta Luirojoen yli, lähellä vanhaa kahluupaikkaa, tehtiin muutama vuosi takaperin. Se sai valtavasti ylistystä, jotka kannanotot paljolti kertovat, että erävaeltajien rinnalle on alueen käyttäjinä noussut runsaasti väkeä, joilla ei ole vähäisintäkään käsitystä luonnossa liikkumisesta luonnon ehdoilla. Heidän paristaan löytyy niitä, jotka kiittelisivät hotellistakin, todeten että teitte kultaakin kalliimpaa työtä. Toisaalta sillan rakentamisesta löytyi monia sapekkaita kannanottoja. Joku kysyi, että saako sentään kahlata sillan vierestä.

Syyskuulla 2017 rakennelma näytti tältä.

Silta lepäsi putkesta hitsattujen kannakkeiden varassa. Sitä katsellessani ajattelin, että kuinkahan se mahtaa jäiden lähdön aikaan paikallaan pysyä. Jotain ongelmaa siinä oli, koska puisto ilmoitti, että se purettiin koska se ei "toiminut ajatellulla tavalla..."

Ihmettelin aikanaan tätäkin projektia. Pehmeää rantaa oli möyritty ja sotkettu mönkijöillä, vaikka siihen oli koetettu levittää pitkä kumimatto suojaksi.

Vaikka monet kiittelijät katsoivat sillan olevan kovin tarpeellisen ja hyvän, niin kuva sillan kohdalta vuoden 2005 elokuun loppupuolelta kertonee miten todellisuudessa on. Aivan pahimpia kevättulvia lukuun ottamatta, tilanne on läpi kesän tämä ja aina olen korkeimmillakin vesillä helposti yli päässyt.

 

Rautulammen kämppä paloi talvella 2019. Nyt on tehty periaatepäätös että uusi rakennetaan. Puiston F-sivuilla kyseltiin ihmisiltä millaista he haluaisivat. Vuonna 2013 rakennus näytti tältä.

Vuonna 1966 taas oli näkymä tällainen.

Nyt siis kaavaillaan uutta. Monet kulkijat ehdottivat grillausmahdollisuutta ja monenlaisia rakennustyyppejä. Suosikkini ehdotuksissa oli rakennus, joka oli varustettu suihkulla ja mainittiin että käsienpesumahdollisuus olisi kiva.

Ajattelin ensin, että mielipiteen esittäjällä oli kieli poskessa ja hän teki ehdotuksensa samassa hengessä kuin eräässä "niksinurkassa",jossa joku esitteli hyvin monimutkaisen tavan, jolla vessapaperista voi tehdä paperilakanoita. Suihkutoive taisi silti olla aivan tosimielellä esitetty.

Ei tainnut tulla mieleen, että Rautulammen rannassa voisi kesäaikaan käydä sormia huuhtaisemassa. Talvella tietysti lumi on monelle pelkästään näillä huolletuilla laduilla liikkujille outo pesuelementti, mutta toimii sekin.

Muistelen, miten eräs eksyksissä ollut tsekkiporukka, lopulta löysi perille illan tummetessa Luirojärvelle. Oli talvi ja alun toistakymmentä miinuksen puolella. Ensitöikseen miehet vetäisivät pihamaalla yläruumiin paljaaksi ja pesivät itsensä lumella Hilltonin edustalla, vaikka esittelin että saunan padassa voisi olla lämmintä vettäkin. Ei sitä tarvittu. Oli kyllä karskin tuntuista porukkaa.

Toisaalta pakkaslumi varmaan virkisti. Pesun tehokkuutta saattoivat myös lisätä laiskimmat kämpässä yöpyneet. Päivällä paremmin näkyi keltaiseksi kirjavoitunut lumi. Se on tehokas puhdistusaine. Ennen vanhaan sotakentillä virtsattiin musketin piippuun. Se irroitti karstat.

Rautulammen käsienpesumahdollisuuden esittäjä, saattoi vähän vieroksua lammen vettä. Mistäs sen puhtautta voi taata. Taaskin tulee mieleen se kaveri, joka aikanaan kantoi Ivalojoen latvoille perhettään varten Vantaanjoen vettä kahdessa 20 litran muovikanisterissa. Parempi on katsoa kuin katua. Voisikohan ajatella Kiilopäältä vetää vesijohtoa Rautulammelle, niin ja ne sähköt.

Moni toiveiden esittäjä halusi grillausmahdollisuutta, mutta ei kertonut tarkemmin millaista. Ehkäpä puiston pitäisi sinne kuljetuttaa kunnollinen kaasugrilli tai kaksi. Tuskin alakuvan tulipaikka lammen kulmassa keväältä 2012 enää kelpaisi.

Uusi taukopaikka sinne Rautulammelle varmaan tulee, mutta kannattaisiko puiston harkita huolletun ladun lyhentämistä siten, että tuo lampi jäisi sen ulkopuolelle. Tulipalon vaara olisi paljon pienempi ja pelastustehtäviä vähemmän.