Saariselän alue on melko selkeä ja hyvin hahmotettavissa. Nykyisin kohteet ovat helposti löydettävissä, sillä kartat ovat aika hyviä ja aluetta suurimmalta osalta kattaa helposti seurattava polkuverkosto. Aikaisemmin oli vähän hankalampaa, sillä alueen kartat olivat heikkoja ja jopa harhaanjohtavia eikä ihmisten polkemista väylistä ollut tietoakaan.

Luin hiljakkoin Jukka Kemppisen blogista tarinaa, jossa luultavasti sodan jälkeisinä vuosina pari miestä oli usvaisessa säässä ollut Ampupään tai Tuiskupään tuntumassa tarkoituksena kulkea länteen maantien varteen. Oikein selvää tuntumaa olinpaikasta ei ollut eikä varmaa käsitystä missä länsi oli. Tästä oli syntynyt kiistaa ja lopulta he olivat lähteneet eri teille. Nelostien varteen päässyt oli odotellut kaveriaan vuorokauden verran ja sitten noussut linjuriin. Vuotsossa ja Sodankylän kirkolla hän oli käynyt kertomassa vaelluskaveristaan.

Tämä oli löytynyt viikon päästä Raja-Joosepista heikohkossa kunnossa. Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Eksytty on myöhemminkin ja monesti on harhailtu orvon oloisina kiistan päätteeksi. Alakuvassa ensin kerrotun tapauksen lähtökohta Ampupään tienoo lännestä käsin katsottuna.

0037 a

 

Varhainen vaelluskumppanini kaimani Heikki kertoi tulleensa Ampupään suunnasta vaimonsa kanssa Luirojärvelle ja ennen järveä jokivarressa tavanneensa toisen pariskunnan, jolla oli ollut kartta levällään. Mies oli kysäissyt, että onko vielä pitkä matka Kopsuslammelle. Heikki käsitti ensin kysymyksen huumoriksi, mutta havaitsi sitten, että kysyjä oli aivan tosissaan. Hän olikin kertonut, että he ovat kaukana Kopsukselta, mutta Luirojärvi on aivan lähellä.

Kysyjä oli kuohahtanut eikä uskonut alkuunkaan. Naispuolinen kumppani oli koettanut sanoa, että jos Luirojärvi kuitenkin on lähellä, niin mentäisiinkö katsomaan. Mies oli tulistunut, että kyllä hän sentään karttaa osaa lukea, mutta oli silti seurannut perässä. Parinsadan metrin päässä järven selkä avautuikin.

Selvisi sitten, että asianomaiset olivat jo pari päivää sitä Kopsuslampea etsiskelleet. Aika kauaksi oli kartta-asiantuntija harhautunut. Kopsus lienee reilun parinkymmenen kilometrin päässä kerrotusta kohtaamispaikasta. Kaimani totesi, että suomalainen mieshän ei metsässä eksy, varsinkaan jos matkakumppanina on nainen ja toivoi, että pariskunnan kireähköt välit olisivat myöhemmin hieman hellittäneet.

Monet Jaurun varsilla muutamia vuosia takaperin liikkuneet muistavat erään eksymisen. Silloinkin oli pariskunta ollut liikkeellä. He olivat olleet tulossa Vongoivanjoen vartta alavirtaan ja tarkoitus oli mennä Siulalle. Jostakin syystä mies oli noussut jokivarresta yläterassin kankaille ja suunnannut siitä tavoitteeseensa, mutta nainen taas oli jatkanut matkaa aivan joen suulle saakka. Häntä ei Siulalle ilmaantunut. Alueen kämppäkirjoissa oli katoamisesta viestejä ja kulkijat koettivat tehdä havaintoja. Olin silloin siellä itsekin liikkeellä.

Naista ei löytynyt. Muutamien päivien päästä hän oli ilmestynyt Auhtijoen eteläpuolen alueella "Itäkairan prinsessan" nuotiolle hätääntyneen tuntuisena. Hän oli kertonut eksyneensä mutta nyt tajunneensa missä hän on.

Hän oli menossa Kemihaaroihin soittamaan puhelimella kertoakseen mahdollisille etsijöilleen tilanteestaan. "Prinsessa" oli hänet pysäyttänyt ja kertonut, ettei Kemihaaroissa enää ole erämaapuhelinta, mutta hänellä on ja oli  rauhoittanut  kulkijan sekä hoitanut asianomaisen ihmisten ilmoille.

Tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten ihminen eksyessään kadottaa kokonaan kykynsä hahmottaa ympäristöään ja hätääntyy muutenkin. Naisen eksymispaikka ja tapa on minulle aivan käsittämätön. Tullessaan Vongoivanjoen suulle, hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle seuraamaan Jaurun vartta ylävirtaan. Siula olisi ollut runsaan kilometrin päässä. Nainen kuitenkin ylitti Jaurun ja lähti kipuamaan  laakson etelärinnettä, joka on parin kilometrin mittainen ja nousee suhteellisen korkealle. Laakson reunalla kulkee sillä kohden itä-länsisuunnassa poroaita. Hän oli rinkkoineen ryöminyt aidan alta ja jatkanut etelän metsä- ja suoalueelle. Jos hän olisi aidalta kääntynyt ja vilkaissut taaksepäin, olisi näkymän pitänyt kertoa hänelle missä hän on, sillä Vongoivanräystäs on niin hyvin tunnistettava. Katoamishetken sään ei olisi pitänyt olla mitenkään sellainen, että se olisi voinut aiheuttaa tällaisen sekaannuksen. Alakuvan näkymä aitapaaluilta kohti Vongoivanräystästä.

 

vaelluskevät07 017a

 

Näillä seutuvilla sekosi myös Kemihaaroista liikkeelle lähtenyt nuorten miesten ryhmä. Heillä oli tavoitteena kulkea Jaurulle ehkä Peuraselkään ja edelleen kohti Luirojärveä sekä Saariselän retkeilykeskusta, mutta Luiro jäi löytymättä ja lopulta aikansa harhailtuaan Repo- ja Pajuaavoilla he löysivät Tammikämpälle.

Olin kämpällä silloin vaimoni kanssa. Sää oli kurja kun ryhmä salskeita nuoria miehiä höyrysi sisälle ruskeaa suokuraa tippuen. Kiirekin oli kun loma-aika oli loppumassa. Hetken lepäilyn jälkeen he lähtivät jatkamaan länteen. Onneksi olimme paikalla veneellä, joten saatoin soutaa heidät Luirojoen yli. Muutoin olisi ollut hankalampaa, sillä vesi oli aika korkealla. Vähän kyllä säälitti kun katsoin heidän katoamistaan tihkusateiseen säähän. Matkaa Vuotsoon kuitenkin oli vielä riittämiin ja Orposen laavullekin, joka ensimmäinen etappi. Alakuvassa Luiro vähän paremmassa säässä Tammikämpän tasolla.

 

Tammi

 

Joskus sitä voi olla turhan huolimaton. Eräs pariskunta oli uskaltautunut lähtemään kevein varustein ja asiaan ihmeemmin perehtymättä Rautulammelta, tarkoituksena kulkea Lankojärven kämpälle ja palata sieltä takaisin. Jotenkin he olivat kuitenkin ajatuneet Rautuojan varresta eteläänpäin ja kulkeneet sitten Suomujoen vartta kohti Kotaköngästä. Tullessaan könkään länsipuolen tulipaikalle, he onnekseen siinä tapasivat poikani Jukan ja miniäni Sarin. Pariskunta tiedusteli, onko Lankojärvelle miten pitkä matka. Karttakin oli heiltä kulkiessa pudonnut. Aikansa paria kuunneltuaan, Jukka ja Sari päättivät omantuntonsa rauhoittamiseksi muuttaa kulkusuunnitelmiaan ja käväistä Lankojärvellä. Sinne he olivat harhailijat saattaneet ja evästäneet kulkutiedoilla paluumatkaa varten. Alakuva on Kotakönkään kallioilta.

Unski2005 032

 

Vaikka nykyään onkin kohteiden löytäminen aika helppoa, niin huolimaton ei saa olla, sillä erämaa saattaa olla huonon sään sattuessa hyvinkin armoton. Joillekin saattaa suunnassa pysyminen tuottaa ongelmia. Vaelluskaverillani Akilla saattaa joskus ilmansuunnat pyörähdellä muista poikkeavasti.

Olimme eräänä kertana olleet Muorravaarakan ruoktun tuntumassa yöpymässä ja lähdimme kulkemaan laaksoa etelään. Hetken päästä Aki totesi, että kulku on epämiellyttävää, koska hänestä tuntuu siltä, että olemme menossa pohjoiseen eikä hän voi sille tuntemukselleen mitään. Matkasimme Akanhärkäkurun kautta Hammaskuruun, jossa aterioimme ja jatkoimme kohti Siulaa. Vuomapään lounaiskulmalla vielä kyselin häneltä ovatko ilmansuunnat jo kohdallaan ja osoitin sieltä näkyvän Marivaaran, jossa automme odotteli. Aki vain pudisteli päätään. Yövyttyämme Siulalla, olivat napa-alueet korvien välissä asettuneet oikeisiin lokeroihin ja loppumatkalla ei ollut ongelmia. Kuva on Akahärkäkurusta pohjoiseen ja Sollanpään rinnettä vasemmalla. Tässä kohden Aki oli edelleen sitä mieltä, että kuvanottosuunta on etelään.

 

Sollanpää

 

Kulkiessa on syytä aina pitää mielessä pääilmansuunnat ja koettaa hahmottaa laajemminkin ympäristöään. Kompassia tai nykyaikaisempiakaan laitteita ei kannata vierastaa. Jos sattuu omata hyvän paikallisvaiston, niin se on hyvää pääomaa. Liiaksi siihen ei silti kannata luottaa. Tunnen Saariselän alueen niin läpikotaisin, etten hevillä suunnissa sekoa. En kuitenkaan erehtymättömänä itseäni pidä ja osaan olla sattuneesta syystä varovainen.

Olin nousemassa talvella Pälkkimäojan perukkaa suksilla. Perässäni roikkui jyrkähkössä rinteessä varustereki. Olin melkoisessa happivelassa. Haeskelin rinteestä vähän loivempaa nousukulmaa ja tulin kääntyneeksi enemmän itään. Ylös päästyäni puuskuttelin ja silmiä hämärsi. En jäänyt aikailemaan, vaan tarkoitus oli laskea Lumikurunojan latvojen kautta alemmaksi kohti Muorravaarakan ruoktua. Laakso edessä oli jotenkin outo, mutta päättelin että kai sen nyt tässä lumessa ja valaistuksessa tältä pitää näyttää ja lähdin laskemaan loivasti rinnettä.

Liuku oli pitkä ja jouduin melkoisesti keskittymään, että kaatumatta alas pääsin. Nojailin sauvoihini ja vilkaisin taakseni. Vaimoni siellä hiihteli perässä koiramme kanssa ainakin kilometrin päässä. Sitten suuntasin katseen eteenpäin. Samalla pilviverhon takana ollut aurinko välähti näkyviin. Tajusin välittömästi, että kello oli puolissa päivin ja suuntani oli koillisen sijasta kaakko. Vilkaistessani oikealle rinteelle, näin Sokostin puhelinmaston neulan. Olinkin laskenut Lumikurun sijasta Sokostin taakse Muorravaarakka joen latvoille.

Enpähän vieläkään käsitä, miten saatoin kerrotulla tavalla pyörähtää, mutta niin vain kävi enkä sitä unohda. Alakuva on Pälkkimäojan niskalta Joukhaispään suuntaan.

 

190

 

Korostan vielä sitä, että huolimaton ei saa olla eikä missään tapauksessa talvella. Silloin hyvillä ilmoilla saattaa helposti seurailla muiden tekemiä uria ja pysyä niiden varassa hyvin suunnassa, mutta edellä kulkeneella saattaa olla muita suunnitelmia mielessä eikä ura vedäkään siihen suuntaan, minne perässä seuraavalla olisi aikomus. Silloin ei välttämättä ole apua kehittyneistä suunnanottolaitteistakaan.

Satuin eräänä talvena hiihtelemään aamuvarhaisella Luirojärveltä Tuiskukurun kämpälle, johon poikkesin aamukahville. Kämpältä tapasin pari kylmissään olevaa miestä, jotka olivat sinne saapuneet vähäistä aikaisemmin. He kertoivat tulleensa Suomun ruoktun suunnasta Vintiläntunturin liepeelle ja seuranneensa jotakin latua, jonka olettivat tulevan Tuiskukuruun.

Heidän puheistaan päättelin ladun suunnan olleen Karapuljuun. Illan jo hämärtyessä, miehet olivat virheensä havainneet ja saaneet gps laitteestaan oikean suunnan, mutta ilta pimeni nopeasti ja eteen oli tullut hankalaa murtomaastoa, joka ei kartasta ollut luettavissa. Oli ollut pakko luopua kulkemisesta ja jäädä yöksi, jonkun kuusen juurelle. Sellaiseen yöpymiseen heillä ei ollut varusteita ja yön tunnit olivat tulleet pitkiksi. Kylmäkin oli ollut. Lopulta aamu valkeni niin, että he näkivät kiertää pahimmat paikat ja pääsivät Tuiskukurun eteläpään aukealle ja siitä kämpälle. Lohduttelin myrtyneen tuntuisia miehiä, että olen hiihtänyt uran auki Luirojärvelle ja kehoitin hetken huilin jälkeen menemään sinne saunomaan, mutta miehet tuntuivat saaneen vaeltelusta tarpeekseen. Kuvassa Tuiskukurun näkymää miesten tulosuunnasta kämpälle.

 

Tuiskukuru

Aloitellessani vaellusharrastustani 1960 luvun alkuvuosina, oli Saariselän alue vielä suurimmalta osalta melko koskemattomassa tilassa vaikka sodanjälkeisinä vuosina kulkijat olivat alueella lisääntyneet. Tästä syystä ihmisten tallaamia polkuja ei kovin paljon ollut syntynyt. Nykyisin kun polkuverkosto kattaa oikeastaan koko kansallispuiston alueen, ei poropolkuja enää ihmisten tekemistä erotakaan, sillä ne ovat muuttuneet osaksi tätä verkostoa.

Kun Kullervo Kemppinen julkaisi toisen retkeilykirjansa Poropolku kutsuu, niin useimmat alan harrastajat tiesivät mitä hän tarkoitti. Nyt taitaa olla niin, ettei monikaan tuosta teoksen nimestä paljonkaan ymmärrä. Kemppisen kirjat olivat minulle alkuun hyvänä apuna, kun tein suunnitelmia vaellusreiteistä ja kohteista. Lumikuru oli hänen retkikirjoistaan ensimmäinen. Osansa antoivat myös Samuli Paulaharjun Sompio teos sekä K.M. Walleniuksen Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä kirja vaikka jälkimmäinen onkin enemmän kaunokirjallinen novellikokoelma.

Kirjojen vinkeistä huolimatta ensimmäiset vaellukseni olivat pitkälle löytöretkeilyn tyyppisiä ja sain monesti kokea todellista löytäjän iloa monista yllätyksistä. Lumikuru kirjan itselleni ehkä parhain anti oli terve epäilys silloisten karttojen paikkansa pitävyyteen. Aivan alussa saatoin itse panna merkille karttojen virheellisyyksiä yksityiskohdissa sekä sen ettei niiden perusteella voinut luoda etukäteen mitään mielikuvaa alueesta jonne oli menossa.

Otan tähän esimerkin Vongoivan alueesta. En mitenkään ymmärrä, millä perusteella kartan tekijä on erottanut nykykartoissa Vongoivan räystään nimellä kulkevan komean laen muusta tunturiympäristöstä ja miksi samaan tapaan on merkitty muutama laki kohti Naalipäänhäntää.

 

Vongoiva 1

Joet ja purot on merkitty myös melko suurpiirteisesti ja Iso-oja aivan oudolla tavalla. Nämä Taloudellisen kartan 1:100 000 mittakaavassa piirretyt lehdet sisältävät useimmissa kohdin samanlaista epäjohdonmukaisuutta ja virheellisyyksiä. Alla on vertailun vuoksi nykykartan näkymä.

Vongoiva koe

 

Alla on vielä esimerkkinä monille tuttu Sarviojan ja Kaarnepään tienoo.

 

Kaarnepää 1

Joka tämän karttanäkymän perusteella teki reittisuunnitelmia ja pyrki suunnistamaan, koki yllätyksen toisensa perään. Luultavasti kartan tekijä on jostakin lakimailta tehnyt piirrosluonnoksia ja niiden pohjalta on varsinainen kartta tehty. Jokien leveydetkin ovat vähän mitä sattuu. Kuotmuttioja on useissa kohden hädintuskin parin metrin levyinen, mutta karttaan se on piirretty järvestä alkaen runsaan sadan metrin levyiseksi virraksi.

Ahmajärvi joka on Kuotmutin eteläpuolella ja joka nykykartoissa on Helanderinjärven nimellä, on piirretty karttaan nurinpäin ja latvalampi joka on kaakon suunnalla on kartassa länsilounaassa.

Vertailun vuoksi liitän tähänkin uuden kartan näkymän.

Kaarnepää koe

Onnekseni ensimmäisillä vaelluksillani kuljin lakimailla ja muodostin itselleni kuvan alueesta niiltä käsin. Silti sain kokea todellista löytöretkeilijän iloa pitkään ja yllätyksiä tämän tästä.

Vuoden 2015 elokuun puolimaissa kuljin aviosiippani kera Suomujoen suunnasta Sotavaarajoen itäpuolen heikosti paikoin näkyvää polkua myöten yläjuoksun suuntaan, kun havaitsimme polun vieressä kiveä nojaamassa olevan punaisen rinkan maassa levällään olevan makuupussin ja löyhällä "kiekuralla" kyljellään olevan umpisolumuovisen makuualustan. Näytti siltä kuin joku oleskelee lähistöllä, mutten ketään nähnyt. Jatkoimme pysähtymättä matkaa. Muutaman kymmenen metrin päässä roikkui puussa itsetäyttyvä makuualusta pussissaan.

Vuoden 2016 kesäkuun alussa olin jälleen samalla reitillä tyttärenpoikani Petterin kanssa. Olimme joutuneet Suomun tulvien vuoksi muuttamaan kulkusuunnitelmaa ja tästä syystä taivalsimme jälleen Sotavaarajoen polkua.

Rinkan kohdalla oli näkymä entisenlainen. En silloinkaan ryhtynyt paikkaa tutkimaan, mutta vaellukselta palatessamme kävin Siulassa kertomassa puiston väelle tästä havainnosta ja siitä, että se oli kovin huolestuttava. Tiedon vastaanottaja kertoi jonkun muunkin käyneen rinkasta kertomassa ja että hän tiedottaa asiasta heidän luontovalvojilleen.

Kysellessäni asian perään juhannuksen jälkeen, sain kuulla että luontovalvojilla ei ollut aikomustakaan paikalla käydä ja puiston väki pyysi että jos joku ohikulkija nostaisi "repun" puun oksaan, josta se talvella voitaisiin noutaa pois. Samalla mainittiin, että heidän "hatarien tietojensa" mukaan kukaan ei olisi menehtynyt, vaan rinkan omistaja olisi jostain syystä sen jättänyt ja aikonut hakea myöhemmin pois.

Asia vaivasi itseäni siinä määrin, että kävin paikalla uudelleen 27.7.2016. Joku oli kevään jälkeen käärinyt makuupussin myttyyn kiven vierelle ja tuonut myös siihen sen kauempana olleen makuualustan. Muuten näkymä oli entisenlainen.

Avasin rinkan ja totesin sen olevan täyteen pakatun. Kaksiosaisessa rinkassa oli yläosassa vaatteita, lähinnä alusvaatteita, sukkia paitoja yms ja alaosassa ruokaa. Vaatteet olivat märkiä ja vahvassa homeessa. Otin ne yksitellen rinkasta ja asettelin makuupussin päälle. Vaatteiden päällä oli kahdet lenkkarit. Suurempien numero oli 43 ja pienempien ehkä 39-40. Muonasta oli metsän pikkuväki tehnyt selvää jälkeä lukuun ottamatta paria säilykepurkkia, johon hampaat eivät olleet pystyneet. Siellä oli myös neljä tyhjää muovista juomapulloa. Eväinä oli ollut mm Oululaisen jälkiuunileipää ja jyrsijöiden silpusta saattoi havaita siellä olleen myös Sokoksen muovipussi. Mitään merkkiä siitä mistä ja koska tarvikkeet oli ostettu ei löytynyt eikä myöskään mitään rinkan omistajan henkilöllisyydestä.

Rinkka itsessään on putkirunkoinen ja hieman haalistunut. Sen pussiosa on kiinnitetty rinkan yläkaareen kahdella hihnalla, joista toinen oli aiemmin rikkoutunut ja korvattu toisenlaisella.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli viedä rinkka Siikavuopajan laavulle suojaan, mutta sitä tutkiessani, päätin jättää sen paikalleen ja nostaa puun oksaan riippumaan, kuten puiston väki oli toivonutkin. Rinkan sisällön jätin makuupussiin ja tein siitä "paketin" ja nostin kiven päälle. Kaikki tavarat rinkkaa myöten ovat kaatopaikkakunnossa rinkan runkoa lukuun ottamatta.

Ruokaosan jäänteistä voi päätellä, että rinkan jättäjä oli paluumatkalla. Reitti viittaa vahvasti siihen, että Aittajärvi oli päätepisteenä. Kahdet erikokoiset lenkkarit kielivät siitä, että ainakin kahden hengen pariskunta oli liikkeellä.

Minulle käsittämätöntä vain on se, että miksi täyteenpakattu rinkka jätetään löytäpaikalle, miksi makuupussi oli levitettynä sen viereen ja miksi makuualusta oli "kyljellään" näiden lähettyvillä.

Jos varusteita joudutaan pakon edessä hylkäämään ja on ajateltu niitä myöhemmin noudettavan, niin miksi ihmeessä niitä ei mitenkään suojattu. Esimerkiksi makuupussi oli hyvin laadukas.

Varmuuden vuoksi haravoin löytöpaikan lähialueen, mutten havainnut mitään muuta merkille pantavaa. Alakuvassa on löytöpaikka sellaisena miksi sen jätin.

 

rinkka

 

Kuka hyvänsä voi harrastaa vaellustyyppistä retkeilyä Saariselällä ja muuallakin vastaavilla alueilla. Siihen ei tarvita kovinkaan erikoista yleiskuntoa eikä paljon muitakaan valmiuksia. Tapasin kerran ryhmän sokeita Rautulammella. He olivat siellä yöpyneet teltoissa ja avustajineen tavoittelivat seuraavaksi Kotakönkään laavua.
Nykyään Saariselällä on kattava polkuverkosto suhteellisen tiheän kämppäverkoston välillä. Mikäli on vähän epävarma kartanluku- ja suunnistuskyvystään, kannattaa pysytellä näillä poluilla. Vaikea niiltä on päästä eksymään. Jos nyt kuitenkin niin pääsisi käymään, niin kannattaa muistaa että alue on hyvin rajattu. Idässä on valtakunnan raja. Ei siitä pääse huomaamatta Venäjän puolelle. Pohjoisessa tulee vastaan viimeistään Ivalo - Raja-Jooseppi tie, etelässä Savukoski - Sodankylä tie ja lännessä taas nelostie. Hyvin on kulkija siellä turvassa. Saariselän maasto on hyvin selkeä. Sitä halkovat suuret jokilaaksot ja tunturiselänteet. Helppoa on nykykartoilla tavoitteena olevat paikat löytää.
Yksin liikkuminen on aina riski. Silloin erityisesti kannattaa pysytellä paljon käytetyillä urilla. Mieluummin vaeltaja saisi kulkea pienen ryhmän kanssa. Jos joku venähdys tai sen tapainen haittaa liikkumista voivat muut aina auttaa tai hankkia apua. Yksin on hankalampaa. Muistan, miten joku yksinliikkuja sateen liukastamalla  maapohjalla venäytti selkänsä Sudenpesän tuntumassa niin pahasti, ettei kyennyt liikkumaan kuin ryömimällä. Vaikka paikka on vilkkaasti kuljetulla uralla, piti hänen olla siellä toista vuorokautta ennen kuin paikalle tuli joku muu.
Puhelimen kuuluvuus ei alueella ole kattava. Sokostin huipulla on Soneran linkki. Sen teoreettinen vaikutusalue on noin 20 kilometriä, mutta koska "aallot" eivät oikeastaan taivu, niin periaatteessa maston pitäisi näkyä, että yhteys syntyisi. Katvealueita on aivan lähelläkin mastoa. Alueen etelä- ja pohjoisosissa ja lähempänä nelostietä kuuluvat kyllä muutkin operaattorit.

Jos ei tiedä kykyään kantaa taakkoja eikä keskimääräistä etenemisnopeuttaan, ei kannata kartalta suunnitella kovin mittavaa reittiä, vaan lähteä aikataulupohjaisesta suunnittelusta. Tarkoitan sillä sitä, että ei yritetä pitää kiinni tiukasti jostakin matkallisesta tavoitteesta, vaan lähdetään siitä että lähtöpaikasta edetään vaikkapa kolme päivää ja palataan takaisin kolme päivää.  Harva ymmärtää, että vaikka kotipaikkakunnalla kävelylenkin kilometrivauhti on kymmenessä minuutissa, niin "karttakilometri" maastossa kantamuksen kanssa vie 20-30 minuuttia, joskus enemmänkin. Monet oleskelevat maastossa kuutisen päivää, jolloin mennään "sisälle" kolme ja takaisin saman verran. Kun suunnittelee ruokataloutensa tälle pohjalle, ei matkaan tule liikaa eikä liian vähän.

 

Tietenkin suunnitelma kannattaa tehdä kartan ääressä, mutta päiväetapit hahmotella varovaisesti jos ei tiedä kulkukuntoaan. Yleensä suunnitelma mukaan otettavasta muonasta sekä muista varusteista kannattaa tehdä mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja lista siitä mitä rinkkaan pannaan. Sitä listaa seuraten kantoväline pakataan ja viivataan kohdat yli sitä mukaa, kun tavaraa rinkan uumeniin katoaa. On suuri vaara, että jokin unohtuu mikäli ei näin menettele. Muona ja vaatteet sekä yöpymisvälineet ovat ensisijaisia. Ensiapupuolelta mukaan on otettava vähintään laastareita ja vähän sidetarpeita sekä ns idealside. Sääskihuppu on tarpeellinen räkkäaikana ja jonkinlaisia sääskivoiteita tai öljyjä.

Makuupussi on tärkeä. Harvoin kesälläkään on niin lämmintä etteikö aamuyöstä viimeistään ole hyvinkin viileää. Aivan halvimmilla "kesäpusseilla" ei matkaan kannata lähteä kesälläkään. Vaeltaja oppii viimeistään ensimmäisillä kilometreillä ymmärtämään, että rinkkaan pakataan vain tarpeellista. Jos lähtee sellaisesta periaatteesta, että pakataan mukaan varmuuden vuoksi sitä ja tätä, niin kokonaispaino nousee äkkiä yli punaisen viivan.
Vaeltamisen ei pidä olla kävelykilpailua. Jos ryhmässä mennään, etenemisvauhdin täytyy olla sellainen että joukon hitaimmalla ja huonokuntoisimmalla on mukava olo.
Autiotupaverkosto antaa mahdollisuuden majoittumiseen, mutta mieluummin kannattaisi ottaa oma teltta, laavu tms mukaan, koska silloin voi välttyä yllättävältä tungokselta. Tietenkin monissa kämpissä on lukollinen varausosa, mutta ei kaikissa. Autiomajoja kannattaa käyttää silti hyväkseen esimerkiksi pääaterian valmistuksessa. Kämpissä on kaasuliedet ja peruskattilastoakin.
Henkilökohtaisista varusteista jalkineet ovat tärkeät. Kenkien pitää olla tukevat ja sopivat. Kun hankitaan esimerkiksi vaelluslenkkarit, niillä kannattaa kävellä etukäteen mahdollisimman pitkään, että voi olla varma niiden sopivuudesta. Mikäli ongelmia ilmenee, ei ole juuri muuta järkevää vaihtoehtoa, kuin hylätä hankinta ja kokeilla muuta. Kipeytyneillä jaloilla kulku maastossa on kaikkea muuta kuin nautinnollista. Saariselän joet ovat monilta kohdin matalia somerikkopohjaisia virtoja, joista löytyy useita kahluukelpoisia ylityspaikkoja. Vettä silti joissakin kohdin saattaa olla senverran, että kumisaappaan varret eivät riitä mikäli sellaiset haluaa ottaa mukaan. Suosittelen tästä syystä rinkkaan mukaan kevyitä sandaaleita tai "croxeja", sillä niillä kahlaaminen teräväkivisellä pohjalla taakan kanssa on paljon helpompaa kuin paljain jaloin. Niin, ja seiväs tueksi näihin ylityksiin ja tuki alavirran puolelta.
Nykyisin on valtava määrä erilaisia ulkoiluvaatteita saatavilla. Ne ovat todella hyviä, joten ei niistä sen enempää. Tässä vaiheessa tulee mieleen, että kesälläkin on hyvä pitää matkassa jonkinlaiset hansikkaat.
Kantovälineitä on tarjolla pilvin pimein. Hyvin suuri osa niistä on minun näkövinkkelistäni tarkasteltuna melko kehnoja. Hyvän rinkan pääperiaate on se, että sen saa pakattua litteäksi selkää vasten ja painopisteen asetettua nojaamaan yläselkään. Monet myynnissä olevat vaikuttavat ikään kuin pystyyn nostetuilta putkikasseilta. Ne ovat liian kapeita ja ulottuvat kauas ulospäin. Rinkassa pitää olla leveyttä, mutta ei niinkään "ulottuvuutta" taaksepäin. Itse käytän rungollista rinkkaa. Se on mielestäni sikäli parempi, että siihen saa tarvittaessa helpommin hihnoilla kiinni kaikenlaista. Mikäli kuitenkin tekee vähän lyhyempiä vaelluksia, enintään viikon mittaisia, niin silloin tietysti sopii selkään muunkin tyyppinen rinkka, koska sen sisälle mahtuvat yleensä kaikki mukaan otettava, eikä ulkopuolelle tarvitse kovin paljon kiinnitellä.
Vesi on kulkijalle tarpeellinen elementti. En aikanaan tullut ajatelleeksi, että kaikki eivät tiedä Saariselän vesien laadusta. Eräs vantaalainen mies kertoi joskus hymyssä suin, miten hän ensikerran pohjoiseen tullessaan perheensä kera, varasi mukaan 40 litraa Vantaanjoen vettä, koska päätteli että sivistyksen ulottumattomissa on juomavedestä puute. Hän kertoi kantaneensa sitä kahdessa 20 litran muovisessa kanisterissa maastoon.
Voin vakuuttaa, että Saariselän vedet ovat kyllä parhaasta päästä mitä Suomessa tai ylipäätään maailmalla on olemassa. Tosin tähän on nykyään pantava pieni varaus sikäli, että läntisellä puolella aluetta on sivistyksen kosketus aiheuttanut sen, että jokivarsikämppien alapuolelta ei tietysti tarvitsisi kovin läheltä vettä juotavaksi enää kauhaista ja Luirojärvelläkin taitaa olla parasta järvivesi keittää, ainakin eteläpäässä.
Matkaan voi lähteä, vaikka olisi kuinka kokematon kulkija hyvänsä. Ensimmäiset vaellukset näiltä pohjilta kannattaa tehdä varovaisesti eikä tavoitella alkuun kaikkein kaukaisimpia paikkoja. Kun alueen tuntemus ja oma tietämys vaeltelun yksityiskohdista kasvaa, voi helposti levitellä siipiään. Jos saapuu yleisillä kulkuneuvoilla retkeilyalueen reunamille, niin Kiilopää tai Saariselän retkeilykeskus on suositeltavin lähtöpaikka. Oma kulkuneuvo laajentaa mahdollisuuksia. Etelästä alkaen voi aloittaa vaikkapa ns Kemihaaroista. Vuotsosta pääsee autolla ns Orposen laavulle ja sieltä Karapuljun kautta Luirojärvelle. Pohjoisessa ns Aittajärvi on suosituimpia lähtöpaikkoja nykyään. Sieltä on mm helppo reitti Maantiekurua myöten Sudenpesälle ja Sarviojan laaksoon. Raja-Jooseppi on monen suosima lähtöpaikka ja helppo reitti sieltä johtaa mm Anterinmukan hienolle autiotuvalle.
Talvivaellukset ovat sitten luku erikseen ja siitä naputtelen muutaman rivin myöhemmin jos päävärkki antaa myöten.
Ei muuta kuin suunnittelemaan ja arkailematta matkaan. Nykyvarusteilla täysin kokematonkin pärjää hyvin, kun jotenkin pärjäsivät nekin naisihmiset 1950 ja 1960 luvun vaihteessa, jotka lähtivät Raja-Joosepista maastoon nailonsukissaan matkalaukkujaan kantaen.

Vuoden 1967 heinäkuun alkupuolella olin pitkällä yksinvaelluksella Saariselällä. Lähtöpaino oli rinkalla melkoinen. Vaaka näytti 41 kiloa vaikka telttaakaan ei ollut mukana. Valtaosa painosta koostui muonasta, mutta matkassa oli vaikka mitä "turhaketta". Mm rinkan päällä keikkui kamerajalusta ja matkassa oli uusi kaitafilmikamerani ja siihen liittyvä ilmanpaineella toimiva kaukolaukaisin. Majoitusongelmani ratkaisin vähäisellä muovinkappaleella. Asetin leiripaikoissa puunrangan nojaamaan rinkkani yläkaarelle ja sen yli levitin tämän parin metrin pituisen muovin, jonka taas reunoiltaan tuin pikku kivin pysymään paikallaan. Sen alle mahduin makuupusseineni hyvin lepäilemään. Olin hoikka poika noihin aikoihin ja painokin alle 70 kiloa, mutta taakka kulki kohtuullisesti mukana ja tietenkin keveni päivä päivältä. Oleskellessani Luirojärvellä olin jo paluumatkalla ja näin Rajankämpän vihkosesta, että "latulaisten" porukka oli edellisenä päivänä lähtenyt kohti Sudenpesää. Sitä ryhmää näytti vetävän tuttu rovaniemeläinen Kimmo. Olin itsekin sinnepäin menossa ja seuraavana päivänä tapasinkin tämän helsinkiläisistä ja hämeenlinnalaisista koostuvan ryhmän. Seurue oli naisvaltainen, mutta kuului siihen neljä nuorta miestäkin. Pystyttelin "asentoni" Sudenpesän tuntumaan puron varteen. Latulaiset olivat majoittuneet Sudenpesään. Oheisessa kuvassa silloinen Sudenpesä oli sisältä melko erilainen nykyiseen "näköispainokseen" verrattuna. Siellä oli nimittäin kunnollinen avotakka, joka loi tupaan hienon miljöön.
809
Kimmon välityksellä tutustuin pian tähän lupsakan tuntuiseen vaellusporukkaan ja meillä kului pesällä aika joutuisasti. Jossain vaiheessa havaittiin, että suurin osa väestä oli kukin tahollaan kuorolaulun harrastajia ja illan mittaan kämpässä kaikui kuorolaulu sekä tarinoita iskettiin. Yötön yö alkoi kääntyä aamuun, mutta edelleen juttua riitti. Pakki tai pannu toisensa jälkeen höyrysi takan reunuksella, tyhjeni ja täyttyi jälleen. Taisi kello näyttää jo viittä, kun väki vihdoin paneutui levolle.
Sudenpesältä jatkoin matkaa Porttikoskelle saunomaan. Kämpän eteisestä oli silloin erotettu saunaksi pieni komero. Saunavesi lämmitettiin ulkona 200 litran tynnyrin puolikkaalla. Latulaisten ryhmä ehätti paikalle, kun sauna ja vesi oli kuumana. Suomussa oli vesi sen verran korkealla, että löylyn kuumat voitiin viilentää veteen pulahtamalla. Porttikoskella reittimme erosivat, mutta tapasimme uudelleen Laanilassa, johon siihen aikaan useasti vaeltajat lopettivat. Istuskelimme Laanilan ravintolassa odottelemassa linja-autoa, jolla tarkoitukseni oli matkata etelään. Sen aikanaan saapuessa, porukka saattoi minut autolle. Osa tomutti penkkiä minua varten ja  muut antoivat ohjeita vähän hämmentyneelle kuljettajalle kuljetukseni suhteen. Hauskaa ja huumorintajuista väkeä oli Kimmon sakki.
Matkustelin sitten etelään ja samantien takaisin tulevan vaimoni kanssa hänen ensimmäiselle pohjoisen matkalleen. Retkiseurani parani jos se yleensä oli mahdollista. Alakuvassa ovat lapsemme Jukka ja Annukka vuonna 1975 ensimmäisellä vaelluksellaan eikä laatu retkiseurassani pudonnut.
111