Vuoden 2015 elokuun puolimaissa kuljin aviosiippani kera Suomujoen suunnasta Sotavaarajoen itäpuolen heikosti paikoin näkyvää polkua myöten yläjuoksun suuntaan, kun havaitsimme polun vieressä kiveä nojaamassa olevan punaisen rinkan maassa levällään olevan makuupussin ja löyhällä "kiekuralla" kyljellään olevan umpisolumuovisen makuualustan. Näytti siltä kuin joku oleskelee lähistöllä, mutten ketään nähnyt. Jatkoimme pysähtymättä matkaa. Muutaman kymmenen metrin päässä roikkui puussa itsetäyttyvä makuualusta pussissaan.

Vuoden 2016 kesäkuun alussa olin jälleen samalla reitillä tyttärenpoikani Petterin kanssa. Olimme joutuneet Suomun tulvien vuoksi muuttamaan kulkusuunnitelmaa ja tästä syystä taivalsimme jälleen Sotavaarajoen polkua.

Rinkan kohdalla oli näkymä entisenlainen. En silloinkaan ryhtynyt paikkaa tutkimaan, mutta vaellukselta palatessamme kävin Siulassa kertomassa puiston väelle tästä havainnosta ja siitä, että se oli kovin huolestuttava. Tiedon vastaanottaja kertoi jonkun muunkin käyneen rinkasta kertomassa ja että hän tiedottaa asiasta heidän luontovalvojilleen.

Kysellessäni asian perään juhannuksen jälkeen, sain kuulla että luontovalvojilla ei ollut aikomustakaan paikalla käydä ja puiston väki pyysi että jos joku ohikulkija nostaisi "repun" puun oksaan, josta se talvella voitaisiin noutaa pois. Samalla mainittiin, että heidän "hatarien tietojensa" mukaan kukaan ei olisi menehtynyt, vaan rinkan omistaja olisi jostain syystä sen jättänyt ja aikonut hakea myöhemmin pois.

Asia vaivasi itseäni siinä määrin, että kävin paikalla uudelleen 27.7.2016. Joku oli kevään jälkeen käärinyt makuupussin myttyyn kiven vierelle ja tuonut myös siihen sen kauempana olleen makuualustan. Muuten näkymä oli entisenlainen.

Avasin rinkan ja totesin sen olevan täyteen pakatun. Kaksiosaisessa rinkassa oli yläosassa vaatteita, lähinnä alusvaatteita, sukkia paitoja yms ja alaosassa ruokaa. Vaatteet olivat märkiä ja vahvassa homeessa. Otin ne yksitellen rinkasta ja asettelin makuupussin päälle. Vaatteiden päällä oli kahdet lenkkarit. Suurempien numero oli 43 ja pienempien ehkä 39-40. Muonasta oli metsän pikkuväki tehnyt selvää jälkeä lukuun ottamatta paria säilykepurkkia, johon hampaat eivät olleet pystyneet. Siellä oli myös neljä tyhjää muovista juomapulloa. Eväinä oli ollut mm Oululaisen jälkiuunileipää ja jyrsijöiden silpusta saattoi havaita siellä olleen myös Sokoksen muovipussi. Mitään merkkiä siitä mistä ja koska tarvikkeet oli ostettu ei löytynyt eikä myöskään mitään rinkan omistajan henkilöllisyydestä.

Rinkka itsessään on putkirunkoinen ja hieman haalistunut. Sen pussiosa on kiinnitetty rinkan yläkaareen kahdella hihnalla, joista toinen oli aiemmin rikkoutunut ja korvattu toisenlaisella.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli viedä rinkka Siikavuopajan laavulle suojaan, mutta sitä tutkiessani, päätin jättää sen paikalleen ja nostaa puun oksaan riippumaan, kuten puiston väki oli toivonutkin. Rinkan sisällön jätin makuupussiin ja tein siitä "paketin" ja nostin kiven päälle. Kaikki tavarat rinkkaa myöten ovat kaatopaikkakunnossa rinkan runkoa lukuun ottamatta.

Ruokaosan jäänteistä voi päätellä, että rinkan jättäjä oli paluumatkalla. Reitti viittaa vahvasti siihen, että Aittajärvi oli päätepisteenä. Kahdet erikokoiset lenkkarit kielivät siitä, että ainakin kahden hengen pariskunta oli liikkeellä.

Minulle käsittämätöntä vain on se, että miksi täyteenpakattu rinkka jätetään löytäpaikalle, miksi makuupussi oli levitettynä sen viereen ja miksi makuualusta oli "kyljellään" näiden lähettyvillä.

Jos varusteita joudutaan pakon edessä hylkäämään ja on ajateltu niitä myöhemmin noudettavan, niin miksi ihmeessä niitä ei mitenkään suojattu. Esimerkiksi makuupussi oli hyvin laadukas.

Varmuuden vuoksi haravoin löytöpaikan lähialueen, mutten havainnut mitään muuta merkille pantavaa. Alakuvassa on löytöpaikka sellaisena miksi sen jätin.

 

rinkka

 

Kuka hyvänsä voi harrastaa vaellustyyppistä retkeilyä Saariselällä ja muuallakin vastaavilla alueilla. Siihen ei tarvita kovinkaan erikoista yleiskuntoa eikä paljon muitakaan valmiuksia. Tapasin kerran ryhmän sokeita Rautulammella. He olivat siellä yöpyneet teltoissa ja avustajineen tavoittelivat seuraavaksi Kotakönkään laavua.
Nykyään Saariselällä on kattava polkuverkosto suhteellisen tiheän kämppäverkoston välillä. Mikäli on vähän epävarma kartanluku- ja suunnistuskyvystään, kannattaa pysytellä näillä poluilla. Vaikea niiltä on päästä eksymään. Jos nyt kuitenkin niin pääsisi käymään, niin kannattaa muistaa että alue on hyvin rajattu. Idässä on valtakunnan raja. Ei siitä pääse huomaamatta Venäjän puolelle. Pohjoisessa tulee vastaan viimeistään Ivalo - Raja-Jooseppi tie, etelässä Savukoski - Sodankylä tie ja lännessä taas nelostie. Hyvin on kulkija siellä turvassa. Saariselän maasto on hyvin selkeä. Sitä halkovat suuret jokilaaksot ja tunturiselänteet. Helppoa on nykykartoilla tavoitteena olevat paikat löytää.
Yksin liikkuminen on aina riski. Silloin erityisesti kannattaa pysytellä paljon käytetyillä urilla. Mieluummin vaeltaja saisi kulkea pienen ryhmän kanssa. Jos joku venähdys tai sen tapainen haittaa liikkumista voivat muut aina auttaa tai hankkia apua. Yksin on hankalampaa. Muistan, miten joku yksinliikkuja sateen liukastamalla  maapohjalla venäytti selkänsä Sudenpesän tuntumassa niin pahasti, ettei kyennyt liikkumaan kuin ryömimällä. Vaikka paikka on vilkkaasti kuljetulla uralla, piti hänen olla siellä toista vuorokautta ennen kuin paikalle tuli joku muu.
Puhelimen kuuluvuus ei alueella ole kattava. Sokostin huipulla on Soneran linkki. Sen teoreettinen vaikutusalue on noin 20 kilometriä, mutta koska "aallot" eivät oikeastaan taivu, niin periaatteessa maston pitäisi näkyä, että yhteys syntyisi. Katvealueita on aivan lähelläkin mastoa. Alueen etelä- ja pohjoisosissa ja lähempänä nelostietä kuuluvat kyllä muutkin operaattorit.

Jos ei tiedä kykyään kantaa taakkoja eikä keskimääräistä etenemisnopeuttaan, ei kannata kartalta suunnitella kovin mittavaa reittiä, vaan lähteä aikataulupohjaisesta suunnittelusta. Tarkoitan sillä sitä, että ei yritetä pitää kiinni tiukasti jostakin matkallisesta tavoitteesta, vaan lähdetään siitä että lähtöpaikasta edetään vaikkapa kolme päivää ja palataan takaisin kolme päivää.  Harva ymmärtää, että vaikka kotipaikkakunnalla kävelylenkin kilometrivauhti on kymmenessä minuutissa, niin "karttakilometri" maastossa kantamuksen kanssa vie 20-30 minuuttia, joskus enemmänkin. Monet oleskelevat maastossa kuutisen päivää, jolloin mennään "sisälle" kolme ja takaisin saman verran. Kun suunnittelee ruokataloutensa tälle pohjalle, ei matkaan tule liikaa eikä liian vähän.

 

Tietenkin suunnitelma kannattaa tehdä kartan ääressä, mutta päiväetapit hahmotella varovaisesti jos ei tiedä kulkukuntoaan. Yleensä suunnitelma mukaan otettavasta muonasta sekä muista varusteista kannattaa tehdä mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja lista siitä mitä rinkkaan pannaan. Sitä listaa seuraten kantoväline pakataan ja viivataan kohdat yli sitä mukaa, kun tavaraa rinkan uumeniin katoaa. On suuri vaara, että jokin unohtuu mikäli ei näin menettele. Muona ja vaatteet sekä yöpymisvälineet ovat ensisijaisia. Ensiapupuolelta mukaan on otettava vähintään laastareita ja vähän sidetarpeita sekä ns idealside. Sääskihuppu on tarpeellinen räkkäaikana ja jonkinlaisia sääskivoiteita tai öljyjä.

Makuupussi on tärkeä. Harvoin kesälläkään on niin lämmintä etteikö aamuyöstä viimeistään ole hyvinkin viileää. Aivan halvimmilla "kesäpusseilla" ei matkaan kannata lähteä kesälläkään. Vaeltaja oppii viimeistään ensimmäisillä kilometreillä ymmärtämään, että rinkkaan pakataan vain tarpeellista. Jos lähtee sellaisesta periaatteesta, että pakataan mukaan varmuuden vuoksi sitä ja tätä, niin kokonaispaino nousee äkkiä yli punaisen viivan.
Vaeltamisen ei pidä olla kävelykilpailua. Jos ryhmässä mennään, etenemisvauhdin täytyy olla sellainen että joukon hitaimmalla ja huonokuntoisimmalla on mukava olo.
Autiotupaverkosto antaa mahdollisuuden majoittumiseen, mutta mieluummin kannattaisi ottaa oma teltta, laavu tms mukaan, koska silloin voi välttyä yllättävältä tungokselta. Tietenkin monissa kämpissä on lukollinen varausosa, mutta ei kaikissa. Autiomajoja kannattaa käyttää silti hyväkseen esimerkiksi pääaterian valmistuksessa. Kämpissä on kaasuliedet ja peruskattilastoakin.
Henkilökohtaisista varusteista jalkineet ovat tärkeät. Kenkien pitää olla tukevat ja sopivat. Kun hankitaan esimerkiksi vaelluslenkkarit, niillä kannattaa kävellä etukäteen mahdollisimman pitkään, että voi olla varma niiden sopivuudesta. Mikäli ongelmia ilmenee, ei ole juuri muuta järkevää vaihtoehtoa, kuin hylätä hankinta ja kokeilla muuta. Kipeytyneillä jaloilla kulku maastossa on kaikkea muuta kuin nautinnollista. Saariselän joet ovat monilta kohdin matalia somerikkopohjaisia virtoja, joista löytyy useita kahluukelpoisia ylityspaikkoja. Vettä silti joissakin kohdin saattaa olla senverran, että kumisaappaan varret eivät riitä mikäli sellaiset haluaa ottaa mukaan. Suosittelen tästä syystä rinkkaan mukaan kevyitä sandaaleita tai "croxeja", sillä niillä kahlaaminen teräväkivisellä pohjalla taakan kanssa on paljon helpompaa kuin paljain jaloin. Niin, ja seiväs tueksi näihin ylityksiin ja tuki alavirran puolelta.
Nykyisin on valtava määrä erilaisia ulkoiluvaatteita saatavilla. Ne ovat todella hyviä, joten ei niistä sen enempää. Tässä vaiheessa tulee mieleen, että kesälläkin on hyvä pitää matkassa jonkinlaiset hansikkaat.
Kantovälineitä on tarjolla pilvin pimein. Hyvin suuri osa niistä on minun näkövinkkelistäni tarkasteltuna melko kehnoja. Hyvän rinkan pääperiaate on se, että sen saa pakattua litteäksi selkää vasten ja painopisteen asetettua nojaamaan yläselkään. Monet myynnissä olevat vaikuttavat ikään kuin pystyyn nostetuilta putkikasseilta. Ne ovat liian kapeita ja ulottuvat kauas ulospäin. Rinkassa pitää olla leveyttä, mutta ei niinkään "ulottuvuutta" taaksepäin. Itse käytän rungollista rinkkaa. Se on mielestäni sikäli parempi, että siihen saa tarvittaessa helpommin hihnoilla kiinni kaikenlaista. Mikäli kuitenkin tekee vähän lyhyempiä vaelluksia, enintään viikon mittaisia, niin silloin tietysti sopii selkään muunkin tyyppinen rinkka, koska sen sisälle mahtuvat yleensä kaikki mukaan otettava, eikä ulkopuolelle tarvitse kovin paljon kiinnitellä.
Vesi on kulkijalle tarpeellinen elementti. En aikanaan tullut ajatelleeksi, että kaikki eivät tiedä Saariselän vesien laadusta. Eräs vantaalainen mies kertoi joskus hymyssä suin, miten hän ensikerran pohjoiseen tullessaan perheensä kera, varasi mukaan 40 litraa Vantaanjoen vettä, koska päätteli että sivistyksen ulottumattomissa on juomavedestä puute. Hän kertoi kantaneensa sitä kahdessa 20 litran muovisessa kanisterissa maastoon.
Voin vakuuttaa, että Saariselän vedet ovat kyllä parhaasta päästä mitä Suomessa tai ylipäätään maailmalla on olemassa. Tosin tähän on nykyään pantava pieni varaus sikäli, että läntisellä puolella aluetta on sivistyksen kosketus aiheuttanut sen, että jokivarsikämppien alapuolelta ei tietysti tarvitsisi kovin läheltä vettä juotavaksi enää kauhaista ja Luirojärvelläkin taitaa olla parasta järvivesi keittää, ainakin eteläpäässä.
Matkaan voi lähteä, vaikka olisi kuinka kokematon kulkija hyvänsä. Ensimmäiset vaellukset näiltä pohjilta kannattaa tehdä varovaisesti eikä tavoitella alkuun kaikkein kaukaisimpia paikkoja. Kun alueen tuntemus ja oma tietämys vaeltelun yksityiskohdista kasvaa, voi helposti levitellä siipiään. Jos saapuu yleisillä kulkuneuvoilla retkeilyalueen reunamille, niin Kiilopää tai Saariselän retkeilykeskus on suositeltavin lähtöpaikka. Oma kulkuneuvo laajentaa mahdollisuuksia. Etelästä alkaen voi aloittaa vaikkapa ns Kemihaaroista. Vuotsosta pääsee autolla ns Orposen laavulle ja sieltä Karapuljun kautta Luirojärvelle. Pohjoisessa ns Aittajärvi on suosituimpia lähtöpaikkoja nykyään. Sieltä on mm helppo reitti Maantiekurua myöten Sudenpesälle ja Sarviojan laaksoon. Raja-Jooseppi on monen suosima lähtöpaikka ja helppo reitti sieltä johtaa mm Anterinmukan hienolle autiotuvalle.
Talvivaellukset ovat sitten luku erikseen ja siitä naputtelen muutaman rivin myöhemmin jos päävärkki antaa myöten.
Ei muuta kuin suunnittelemaan ja arkailematta matkaan. Nykyvarusteilla täysin kokematonkin pärjää hyvin, kun jotenkin pärjäsivät nekin naisihmiset 1950 ja 1960 luvun vaihteessa, jotka lähtivät Raja-Joosepista maastoon nailonsukissaan matkalaukkujaan kantaen.

Vuoden 1967 heinäkuun alkupuolella olin pitkällä yksinvaelluksella Saariselällä. Lähtöpaino oli rinkalla melkoinen. Vaaka näytti 41 kiloa vaikka telttaakaan ei ollut mukana. Valtaosa painosta koostui muonasta, mutta matkassa oli vaikka mitä "turhaketta". Mm rinkan päällä keikkui kamerajalusta ja matkassa oli uusi kaitafilmikamerani ja siihen liittyvä ilmanpaineella toimiva kaukolaukaisin. Majoitusongelmani ratkaisin vähäisellä muovinkappaleella. Asetin leiripaikoissa puunrangan nojaamaan rinkkani yläkaarelle ja sen yli levitin tämän parin metrin pituisen muovin, jonka taas reunoiltaan tuin pikku kivin pysymään paikallaan. Sen alle mahduin makuupusseineni hyvin lepäilemään. Olin hoikka poika noihin aikoihin ja painokin alle 70 kiloa, mutta taakka kulki kohtuullisesti mukana ja tietenkin keveni päivä päivältä. Oleskellessani Luirojärvellä olin jo paluumatkalla ja näin Rajankämpän vihkosesta, että "latulaisten" porukka oli edellisenä päivänä lähtenyt kohti Sudenpesää. Sitä ryhmää näytti vetävän tuttu rovaniemeläinen Kimmo. Olin itsekin sinnepäin menossa ja seuraavana päivänä tapasinkin tämän helsinkiläisistä ja hämeenlinnalaisista koostuvan ryhmän. Seurue oli naisvaltainen, mutta kuului siihen neljä nuorta miestäkin. Pystyttelin "asentoni" Sudenpesän tuntumaan puron varteen. Latulaiset olivat majoittuneet Sudenpesään. Oheisessa kuvassa silloinen Sudenpesä oli sisältä melko erilainen nykyiseen "näköispainokseen" verrattuna. Siellä oli nimittäin kunnollinen avotakka, joka loi tupaan hienon miljöön.
809
Kimmon välityksellä tutustuin pian tähän lupsakan tuntuiseen vaellusporukkaan ja meillä kului pesällä aika joutuisasti. Jossain vaiheessa havaittiin, että suurin osa väestä oli kukin tahollaan kuorolaulun harrastajia ja illan mittaan kämpässä kaikui kuorolaulu sekä tarinoita iskettiin. Yötön yö alkoi kääntyä aamuun, mutta edelleen juttua riitti. Pakki tai pannu toisensa jälkeen höyrysi takan reunuksella, tyhjeni ja täyttyi jälleen. Taisi kello näyttää jo viittä, kun väki vihdoin paneutui levolle.
Sudenpesältä jatkoin matkaa Porttikoskelle saunomaan. Kämpän eteisestä oli silloin erotettu saunaksi pieni komero. Saunavesi lämmitettiin ulkona 200 litran tynnyrin puolikkaalla. Latulaisten ryhmä ehätti paikalle, kun sauna ja vesi oli kuumana. Suomussa oli vesi sen verran korkealla, että löylyn kuumat voitiin viilentää veteen pulahtamalla. Porttikoskella reittimme erosivat, mutta tapasimme uudelleen Laanilassa, johon siihen aikaan useasti vaeltajat lopettivat. Istuskelimme Laanilan ravintolassa odottelemassa linja-autoa, jolla tarkoitukseni oli matkata etelään. Sen aikanaan saapuessa, porukka saattoi minut autolle. Osa tomutti penkkiä minua varten ja  muut antoivat ohjeita vähän hämmentyneelle kuljettajalle kuljetukseni suhteen. Hauskaa ja huumorintajuista väkeä oli Kimmon sakki.
Matkustelin sitten etelään ja samantien takaisin tulevan vaimoni kanssa hänen ensimmäiselle pohjoisen matkalleen. Retkiseurani parani jos se yleensä oli mahdollista. Alakuvassa ovat lapsemme Jukka ja Annukka vuonna 1975 ensimmäisellä vaelluksellaan eikä laatu retkiseurassani pudonnut.
111