Saariselän tunturialue on aina ollut vailla pysyvää asutusta. Sen liepeillä on asustellut lyhyitä aikoja muutama erakon tapainen ja Raja-Joosepissa tietysti Jooseppi Sallila Tiltoineen, mutta varsinaisella erämaa-alueella ei ole ollut asukkaita. Muuten siellä  on ollut suhteellisen vilkastakin liikennettä. Nykyisiä topografikarttoja edeltäneessä Suomen Taloudellisessa kartassa oli vielä merkittynä polku tai pilkoitetun reitin paikka, joka kulki etelä-pohjoisuunnassa mm Aittajärveltä Maantiekurun ja Sotavaarajoen laaksoa seuraillen Luirojärvelle ja siitä edelleen etelään. Se oli yksi tärkeimmistä reiteistä.

Allaoleva karttaote on Suomen Taloudellisesta kartasta 1:100 000. Sitä suurin osa retkeilijöistä joutui paremman puutteessa alkuvuosina käyttämään. Karttaan on merkitty punaisella tuo ikivanha reitti. Mitä tulee tuohonkin kartan osaseen, niin se sisältää lukuisia virheitä, vaikka Suomujoen varret on kohtuullisen hyvin kuvattu.

 

vaellus-96090c

 

 

Vanhimpia kirjallisia merkintöjä tästä kulkuväylästä löytyy Inarin kirkkoherran Jakob Fellmanin päiväkirjoista 1820 luvulta. Häntä kuljetettiin porokyydillä tätä kautta talvella etelään. Luirojärvellä hän pelkäsi silloin Sokostin yläpuolella olevaa pilvinäkymää ja arveli siitä syntyvän myrskyn, mutta kyyditysmiehenä toiminut koltta oli vakuuttanut, ettei sellainen pilvi sada lunta. Päiväkirjamerkinnöistä voi myös todeta hänen kulkeneen Maantiekurun suulla olevan kämpän kautta.

Satakunta vuotta myöhemmin "parhaaseen heinäaikaan" K.M.Wallenius, Aleksi "Mosku" Hihnavaara sekä taidemaalari Anton Lindfors kulkivat reittiä vastakkaiseen suuntaan. He olivat retkeilemässä ja kalastamassa. Eräretkestä on Wallenius kirjoittanut novellin kirjaansa "Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä". He nähdäkseni poikkesivat tältä reitiltä sikäli, että jatkoivat Sotavaarajoen uomaa kohti Suomua ja kääntyivät sitten Siikavuopajalle, jonka kohdalta alkavan kosken alle oli heitä varten kuljetettu vene. Alakuva on Siikavuopajalta nykyisen puulaavun edustalta. Edessä vasemmalla näkyy Suomujokea ja alkavan kosken niska.

 

s-vuopaja-0609a

 

Edellä mainittujen aikalaisiin voidaan lukea Samuli Paulaharju, joka useaan otteeseen vieraili Saariselän alueellakin, kuitenkin pääpainon ollessa Sompion alueen kansanperinteen tallentamisessa. Hän ennätti mm Vongoivan alueellekin ja Kuusikurun suulta hän teki tussipiirroksen Talkkunapäästä. Ensimmäiset retket hän teki jo 1900 luvun alussa ja niiltä ajoilta on mm tuo mainittu piirros.

 

talkkunapaa

 

Paulaharjun Sompio-kirja oli yksi itseäni alueelle retkeilemään innoittanut. Alakuva on myös Kuusikurun suulta kohti Talkkunapäätä ruskasyksynä 1989, kuitenkin hieman alemmalta tasolta verrattuna Paulaharjun piirrospaikkaan.

 

ruska-89-41-a

 

Maantiekurun kautta kulkeneen reitin käyttö väheni ja loppui, kun maantie viimein saatiin Sodankylän kirkolta kohti Vuotsoa ja Ivaloa. Saariselän alueella sen jälkeen kulkivat harvakseltaan poromiehet ja saaliin perässä kulkijat.

Ennen itsenäistymisen aikaa joku satunnainen virkamiehiä välttelevä saattoi tehdä kuten jääkärit Sulo-Veikko Pekkola ja Väinö Suvirinne 1916 talvella, kun Sallasta vedättivät poroilla itseään alueen poikki pohjoiseen seisten suksillaan. Vähässä olivat alueella liikkujat silloin.

Toisen maailmansodan aikana alueella oli itä-länsisuuntaista liikettä. Venäläiset partisaanit kävivät alueen eteläpuolella olevien kylien ja yksinäisten talojen kimppuun. Minua on hämmästyttänyt luettuani otteita partisaanijoukon virallisesta selvityksestä heidän iskettyään yksinäiseen Uulalan taloon Luirojoen varrella. Talo oli silloin Maggan suvun asuttama ja oli todella kaukana kaikesta sekä vailla tieyhteyttä. Parhaallakaan mielikuvituksella varustettu ei voinut kuvitella sitä jonkinlaiseksi sotilastukikohdaksi.

Partisaanien selostuksessa kuitenkin talo oli saksalaisten upseerien lomakoti ja pihamaalla useita sotilasparakkeja ja joen rannassa kookkaita moottoriveneitä. Pihamaalle juuri ajoi saksalaisia upseereita kuljettanut auto... kaikki tuhottiin...

Kun hyökkääjät hiipivät yöllä talon luokse, oli vanha emäntä Brita Hanna Magga kuullut ulkoa jotakin ääntä. Hän oli ovea avaamatta tiedustellut kuka siellä on, jolloin vastaus oli tullut kiväärin luodin muodossa. Reikä on edelleen oven peilissä ja vanha emäntä luodin myötä kirkkomaalla.

Alakuvassa pojanpoikani osoittaa ko luodinreikää vuonna 2008.

 

luiro-08-6

 

juhannus062-025

 

Ylläoleva  sauna on heinäladon ja asuinrakennuksen lisäksi alueen ainut rakennus. Tarvitaan melkoisesti mielikuvitusta, että siitä saataisiin se upseerien lepokoti tai  revittyä monta suurta parakkia. Tunnettu on myös Laanilassa tapahtunut isku piispan seuruetta kuljettaneeseen autoon sekä paljon uhreja vaatinut Lokan kylän tuhoaminen ja olihan siellä muitakin iskuja. Kaikissa näissä tapauksissa hyökkääjät käyttivät nykyistä retkeilyaluetta sekä tuloonsa että pakoonsa.

Sodan jälkeen retkeily harrastuksena alkoi hiljalleen levitä. Olihan sillä juurensa jo 1900 luvun alkukymmeninä, mutta harvalukuinen harrastajajoukko taivalsi etupäässä Länsi-Lapissa tai Käsivarressa. Näin oli alkuun myös sodan jälkeisenä aikana.

Saariselkä oli kuitenkin havaittu. "Latulaiset" kyhäsivät 1950 luvulla Taajostuvan, Sudenpesän sekä Muorravaarakan ruoktun ja Suomujoen varteen kohosi Snellmanin kämppä. Näiden lisäksi oli pienempiä kammeja. Alakuvassa vanha Sudenpesä, joka paloi 70-luvun alussa.

 

kevatvaellus66436

 

Kullervo Kemppinen sotalennoillaan oli tunturialueen pannut merkille ja matkasi sinne retkeilemään rauhan tultua. 1950 luvun kokemusten pohjalta syntyi teos Lumikuru, jonka ensimmäinen painos tuli julkisuuteen vuonna 1958.

Kirja oli hyvin rakennettu kuvaus Saariselästä retkeilyalueena. Se sisälsi ohjeita ja suosituksia reiteistä sekä kaikenlaista hyödyllistä detaljitietouttakin. Kiinnostavaksi sen teki myös hyvä kuvitus. Kirjan julkaisun jälkeen Saariselän retkeily puhkesi kukkaan. Seuraavina vuosina väkeä liikkui alueella sankoin joukoin.

Vaellusretkeilystä kiinnostuneesta väestä ei kuitenkaan niihin aikoihin ollut kovinkaan monella riittävää omaa tietoutta siitä, mitä vaelluksilla tarvitaan suunnistus- ja kartanlukutaidosta puhumattakaan. Tästä syystä ryhdyttiin järjestämään suuria "safareja", joita veti joku alan kokenut taitaja.

Sellaisia saattoi nähdä liikkeellä vielä 1960 luvullakin. Laskin kerran vastaani tulleessa jonossa ihmisiä 70 kappaletta. Tällä oli sellainen negatiivinen vaikutus, että sopivalla säällä tuollainen ihmismäärä synnytti kertakulkemisella polun, jota sitten sateet ja sulamisvedet alkoivat kuluttamaan. Tämä prosessi jatkuu edelleen, kuten kaikki alueella liikkuneet saattavat huomata.

Lumikuru kirjassa ollut kuva Kopsuslammen takaa kohti Nattasia oli mielestäni hieno, vaikka kirjan painotekniikka ei oikeutta alkuperäiselle kuvalle teekään. Itse otin otoksen osapuilleen samasta paikasta 60-luvulla.

 

kopsus-66-d

 

Kemppisen kirja aiheutti suurempien massojen kulkeutumisen vanhoilta vaellusmailta kuten Ounas-Pallas-Hetta akselilta sekä Käsivarren tuntureilta itä-Lappiin. Se alkoi näkyä myös maastossa. Yleisimpien kulkureittien varrelle ilmestyi nuotiopaikkoja. Tuntui vähän siltä, että jokainen tahtoi tehdä omansa. Polkuja ei silti vielä alueella sanottavasti ollut. Lähinnä niitä syntyi jokivarsiin.

Toki polun pätkiä löytyi sieltä täältä, mutta ne eivät olleet juuri ihmisten aikaansaannoksia, vaan porojen. Porot hieman hankalammissa maastokohdissa pyrkivät kulkemaan samaa reittiä, jolloin polku syntyy. Kemppinen kirjoittikin myöhemmin kirjan nimeltä Poropolku kutsuu, jonka nimeä nuorempi nykyvaeltaja ei välttämättä tajua, sillä poropolkuja ei Saariselän alueella oikeastaan muusta polkuverkostosta enää voi erottaa.

Maasto kesti vaeltajajoukot ensin varsin hyvin, joka nähdäkseni johtui siitä, että Metsähallitus alkoi rakentaa kämppäverkostoa vasta 1960 luvun puolivälissä. Näinollen retkeilijät hajaantuivat paljon laajemmalle alueelle ja kulkivat myös eri reittejä. Kun autiotupaverkosto 1970 luvun alussa oli valmis, niin vaeltajat alkoivat tietenkin suurimmalta osalta kulkea kämpältä kämpälle samoja kulku-uria myöten, jolloin polkuverkosto alkoi syntyä. Vielä 1980 luvun alussakaan se ei silti ollut läheskään näin kattava kuin nykyään. Esimerkiksi niinkin käytetty kulku-ura kuin Maantiekurun polku ei vielä 1980 luvun alkupuolella ulottunut Sotavaarajoen varteen saakka. Polut kuitenkin monin paikoin "kehittyivät" nopeaan tahtiin.

Tähän vaikutti moottoriajoneuvojen tulo maastoon. Aluksi kyse oli maastoajoon soveltuvista moottoripyöristä, joita poromiehet ottivat käyttöönsä sekä jotkut paikkakuntalaiset, jotka muuten vain "perinteisten oikeuksiensa", oletettujen tai oikeitten nojalla pöristelivät ympäri aluetta vaikkapa vain kalastusvavat mukanaan. He käyttivät pääosin syntyneitä polkuja, jotka tässä ajelussa kuluivat.

Sitten joku keksi mönkijän. Se oli todella tuhoisa retkeilyalueelle. Viimeksi vuoden 2016 keväällä katselin murheellisena mönkijäuraa Luirojärven itäpuolella Pälkkimäojan suuntaan mennessäni. Sulamisvedet olivat  kuluttaneet renkaiden uria tehden kokonaan uusia purouomia. Mönkijäura oli pilalla pitkiä pätkiä ja hyvin suurella todennäköisyydellä uusi kulkutie otetaan vierestä, jolloin kulunut maasto vain levenee. Kiilopään eteläselänteiden yli Rautulammelle suuntaava mönkijäura on hyvä esimerkki mitä käytännössä tapahtuu. Sehän alkaa olla melkein moottoritien levyinen.

Saariselälle ja sen lähiympäristöön perustettiin Urho Kekkosen kansallispuisto vuonna 1983. Alueen käytön säännöstö muuttui. Alkuvuosina tapahtui lukuisten nuotiopaikkojen purku ja hävittäminen ja "virallisten" synnyttäminen. Myöhemmin näille tulipaikoille rakennettiin muutama puulaavu. Lisäksi puiston väki ryhtyi huolehtimaan puuhuollosta. Esimerkki hyvästä laavusta on vaikkapa Kotakönkään laavu Suomujoen varressa.

 

img_0118

 

Laavuja oli ennenkin. Tämä kuva on Porttikosken ja nykyisen Porttikosken kämpän puolivälistä Suomujokivarresta kuvattuna 1966 kesäkuulla aamuyöstä. Kuvanveistoon harrastunut on tehnyt taideteoksensa täysimittaisesta männynrungosta. Se oli edelleen kiinni kannossa.

 

vaellus-96091c

 

Useimmat kulkijat, varsinkin aloittelijat olivat tyytyväisiä paitsi suhteellisen tiheään kämppäverkostoon niin myös tulipaikkoihin sekä puuhuoltoon. Syntyneet polut helpottivat kulkua ja suunnistusta ja autiokämppiin oli helppo tukeutua varsinkin talviaikaan.

Itse olen alusta pitäen ollut kerettiläinen. En pitänyt siitä, että Metsähallitus lähti kämppäverkostoa rakentamaan, koska ymmärsin heti että se suuntaa suurimman osan vaeltajista samoille reiteille ja samoihin paikkoihin. Maasto kuluu tästä syystä. Tottahan toki itsekin olen tarjontaa hyödyntänyt, mutta ilmankin olisin pärjännyt.

Kun kulku helpottui, se näkyi vaeltajien käyttäytymisessä. Aina 1970 luvun alkupuolelle saakka mukana kulkijoissa oli paljon  ennen kämppäverkoston luomista aloittanutta väkeä, jotka hyvin pitkälle olivat "omavaraisia" kaikessa, myös siisteydessä. Asentopaikat silloin jätettiin lähtiessä siistiin kuntoon ja harvat kämpät siivottiin tarkkaan. Pari ryhmää poikkesi tästä linjasta ja heidän jälkiään silmäillessä tiesi heti ketkä olivat olleet asialla.

Nykyinen trendi näyttää olevan sellainen, että jos joku heittää tyhjän säilykepurkin jonnekin, niin se koetaan kaatopaikan siemeneksi ja jätöskokoelma kasvaa huikeaa  vauhtia.

Kun entisajan vaeltajat olivat oppineet selviytymään kaikesta omin avuin, niin nykyään haetaan apua vähälukuiselta puiston henkilöstöltä vaikka mihin ongelmaan. Vaikka vessojen "laarit" on tehty kenen hyvänsä helposti vaihdettavaksi tyhjiin, niin se ei tahdo onnistua kuin harvoilta.

Luin kerran kiukkuisen tuntuisten nuorten miesten vuodatusta Kotakönkään laavukirjasta, kun he olivat halunneet sinne opasteviittoja, laavu kun oli ollut vähän hakusessa. Ymmärrän toki, että maantievarren retkeilijöiden luontopoluilla pitää olla viittoja ja muutakin opastetta, mutta ei kai nyt sentään syvemmällä erämaassa.

Liian pitkälle viedyt palvelut aiheuttavat vain lisää vaatimuksia ja valtavasti lisätyötä. Kämppäkirjoista saa lukea tämän tästä moitteita puiston väkeä kohtaan kaikenlaisesta joutavasta, jonka asianomainen itse useimmiten olisi voinut panna kuntoon.

Tässä puiston hallinnosta vastaavat ovatkin lyöneet itseään kirveellä jalkaan. He eivät myöskään ole vasta kuin aivan viime aikoina ymmärtäneet talkoohengen voimaa, vaikka esimerkki olisi heillä ollut nähtävissä alusta lähtien.

Olisi pitänyt pysähtyä miettimään, miksi esimerkiksi imatralaisten retkeilijöiden joukko suurella vaivalla rakensi ja ylläpiti suosittua Muorravaarakan ruoktua ja teki vielä ennen topografikarttojen tuloa itseänikin kovasti hyödyttäneen oman kartan alueelta.

Siihen on aivan yksinkertainen selitys. Oman käden jälki ja työpanos yhdistettynä retkeilyyn oli hauskaa. Vongoivan kota ja uusi Tammikämppä ovat nousseet vuonna 2016 pitkälti samassa hengessä. Toivottavasti tästä ymmärretään ottaa suuntaviittaa tulevaisuuteen. Samalla periaatteella voitaisiin kunnostaa vaikkapa Suomuvillen nykyisin melkoisesti rappiolla oleva hieno tila.

Alla on ote imatralaisen kartan koillisosasta. Kartta oli huikeasti parempi toiseen vaihtoehtoon Suomen Taloudelliseen karttaan verrattuna. Karttaotteessa näkyy muuten eräs nykyisin kokonaan hävinnyt yksityiskohta, Muorravaarakkajoen ja Harrijoen yhtymäkohdassa sijannut Nuotion "kämppä". Nuotiohan oli Petsamon evakoita, ja siellä vähän epämääräisen menneisyyden varjon saanut ja taisi vähän piiloitella joitakin vuosia rakentamassaan asumuksessa.

 

vongoiva-544-b

 

Kansallispuiston perustamisen jälkeen moottoriajoneuvojen käyttö oli alueella kielletty, lukuun ottamatta poronhoitoon liittyvää ja puiston omia ajoja. Puiston huoltoajot ajeltiin alkuun vain talviaikaan moottorikelkoilla, mutta sittemmin on luisuttu mönkijöiden käyttöön. Niiden vuoksi monilla suosituilla kulkureiteillä on pätkiä, jotka ovat jalan kulkeville kelvottomia. Mönkijäkäyttö onkin koko ajan kasvamaan päin. Pelkään sitä aikaa, jolloin ruvetaan järjestämään mönkijäsafareja näille "repputuristeille". Toinen kulkuväline, jonka en soisi yleistyvän varsinaisella retkeilyalueella on maastopyörä. Se nimittäin myös "syö" maastoa.

Muutama vuosi sitten aloitin vaelluksen Kiilopäältä ja kuljin Suomun ruoktun kautta Tuiskukuruun. Siellä tarkoitukseni oli valmistella ateria, mutta kämppä oli täysremontissa ja pihamaalla joukkueteltta, työvälineitä ja kaksi mönkijää. Jatkoin pari kilometriä ja jäin leiriin. Myöhemmin illalla mönkijämiehet ajoivat kohti Luirojärveä. Aamulla he tulivat taas vastaani. Nähtävästi koko pitkän työrupeaman he ajelivat Tuiskukurun ja Luiron väliä kahdella mönkijällä todettavin seurauksin.

Samaan tapaan tapahtui Hammaskodan teko. Luirojärveltä kodalle on syntynyt mönkijätie, joka ei vuosikymmeniin siitä häviä vaikkei sitä käytettäisikään. Jos uuden kodan pysyttäminen vaati todella tuon reitin syntymistä, niin olisi ollut paljon parempi jättää kota tekemättä. Alakuva on nykyisen mönkijäuran reitiltä Ruotmuttipään kupeelta ennen "tien" tekoa. Taustalla Sokostin rinne.

 

vaellus-85-3

 

Satuin tulemaan 2012 keväällä Porttikoskelle, kun kämpän pihamaalta tapasin kolme mönkijää. Puiston mies antamassa jotakin koulutusta ulkomaalaisille luonto-opiskelijoille. Touhussa ei mielestäni ollut kovinkaan paljon järkeä. Tieto olisi mennyt mielestäni paremmin perille, kun asianomaiset olisivat olleet liikkeellä jalkaisin. Muuta oppia en siellä havainnut opetuksen sisältävän kuin kämpän tuntumassa olevan tulipaikan ympäristön haravoimisen. No, oppia tuli tietysti siinä kun yksi mönkijöistä kaatui ylösalaisin Suomuun, heidän sitä ylittäessään. Kuva on Porttikosken kämpältä 90-luvulta. Vaelluskaverini Antti siinä istuu vilvoittelemassa saunomisen jälkeen.

 

porttikoski-3

 

Ehdin siinä määrin kulkea puheena olevaa retkeilyaluetta, että nimistön muuttuminen ei tahdo enää tarttua korvieni väliin. Siksi mieluummin puhun Saariselästä kuin Urho Kekkosen kansallispuistosta. Muutenkaan en osaa kiinnittää Kekkosta riittävän kiinteästi kyseiseen alueeseen, sillä eihän hän siellä oikeastaan retkeillyt, vaan teki vain yhden hiihtoretken rajavyöhykkeen tuntumassa, apunaan leegio henkilökuntaa, etu- ja perässähiihtäjineen.

Sama koskee muutakin nimistöä. Aluetta ensimmäisiä karttoja tehtäessä, sitä tunsivat vain suhteellisen harvat yksittäiset ihmiset, jotka toisistaan tietämättä nimesivät paikkoja omilla tavoillaan. Luultavasti tästä syystä uusimpien karttapainosten nimistö on hieman toisistaan poikennut, kun on tehty tarkistuksia. Aina tuntuu löytyneen joku uusi, joka on tiennyt  paikan "oikean" nimen. Taitaapa olla niin, että kartoissa on jokunen paikka minunkin korvieni välistä karttaan joutunut.

"Valvontatuvat" ovat minua jossain määrin vaivanneet. En käsitä miksi Luirojärvelle on tehty usean rakennuksen käsittävä kokonaisuus, joka on puistohallinnon käytössä. Se vaikuttaa lähinnä muutamaa ihmistä varten varatulta huvila-alueelta. Sama koskee rajavyöhykkeen pinnassa olevaa Harrilammen tupakokonaisuutta ja käytännössä kokonaan käyttöä vailla olevaa Suomuvillen entistä tilaa. Miksi ihmeessä näihin on uhrattu varoja. Rakennukset ovat nähdäkseni 90 prosenttisesti tyhjäkäynnillä.

Rakentamista alueella minun mielestäni muutenkin pitäisi vähentää ja olemassa olevia ehkä ruveta purkamaankin, puhumattakaan yksityisestä rakentamisesta. Kun kuljin ensi kerran Luirojärveltä Pälkkimäojan suuntaan, oli siellä muutaman kodan ruoteet ja vähäinen hirsikämppä. Nyt siellä näyttää kohonneen usean nykyaikaisen lomahuvilan kaltainen rakennus, etten sanoisi yksityisen lomakylän alku.

Ei kait sentään tällaista voi sallia puiston alueella.

Kun aikanaan puistoa perustettaessa poronhoitoelinkeino ynnä monimuotoiset paikkakuntalaisten oikeudet metsästykseen ja kalastukseen turvattiin, niin mielipiteeni kyllä on, että kaikilta osin asianomaiset eivät ole saamaansa leiviskää hoitaneet kuten olisi pitänyt.

Kun muualla Suomessa maatalouden harjoittajat joutuivat tiukkaan syyniin ja valvontaan sekä määrättiin karjan pääluku, niin poronomistajat pakenivat pitkään vanhan hokeman taakse, ettei poronomistajan sovi ilmoittaa karjansa lukumäärää. Ei se tietysti melko vapaasti laidunnettavien puolivillien eläimien kohdalla niin tipi tarkkaa voi ollakaan, mutta jotain suuntaa olisi pitänyt olla.

Tuo vanha periaate nimittäin sisälsi ahneuden, jonka myötä porokarjaa kasvatettiin yli laidunmaitten kestokyvyn. Olen retkeillyt alueella lähes kuusi vuosikymmentä ja muutos jäkälän määrässä on valtava. En usko, että Suomesta muualta löytyy niin jäkälästä puhtaaksi kaluttua maapohjaa. Se ei aivan lähivuosikymmeninä palaudu.

 

 

 

 

1

Metsähallituksen Metsä-julkaisun lokakuun numerossa vuonna 2016 oli laaja artikkeli otsikoituna "Rinkka vaihtuu päiväreppuun". Varsinaisessa artikkelissa todettiin, että rankat vaellukset eivät enää suurta yleisöä kiinnosta ja tutkitusti on havaittu ihmisten  haluavan lyhyitä tutustumisretkiä luontoon ja muuten hyvää hotellitasoista palvelua, josta ollaan valmiita myös maksamaan.

Artikkeliin haastateltu puistonjohtaja tarjoili myös kerättyä tietoutta ulkomailta. Englannissa on keskimääräinen luontopolun mitta 800 metriä ja Amerikoissa ajellaan Yellowstonessa nämä reitit asfaltoidulla alustalla "possujunan" tapaisella.

Olin artikkelin luettuani vähän hämmästynyt, sillä ainahan vaeltajien määrä on ollut melko marginaalinen. Vaihtelua kokonaismäärässä varmaan on ollut vuosien mittaan, mutta tuntuu uskomattomalta että rinkan kantajat olisivat nyt haluamassa hotellimajoitusta ynnä possujuna-ajelua. En jaksa uskoa.

Kysymyshän on aivan kokonaan erilaisista matkailijaryhmistä. Niiden välillä ei ole kovinkaan merkittävää "virtausta".

Metsähallitus on artikkelin mukaan panostamassa tähän lähiretkeilyä sekä hotellimajoitusta halajavaan ihmisryhmään. Tämä on mielestäni aivan oikein, koska tuollaisiin palveluihin on todella tarvetta.

Pallas-Ylläksellä ei oltu nähty yhtään vaeltajaa, mutta sitä vastoin parisataa tavoitteli hotellista noin kilometrin päässä olevaa tulipaikkaa.

Vaellusharrastukseen sisälle päässeillä tuskin on silti halua vaihtaa siihen päiväreppuun ja kilometrin päässä olevaan tulipaikkaan, puhumattakaan possujunasta.

Itse haluan kulkea pitkin metsiä ja tuntureita. Maisemien pitää minulla vaihtua ja kulkupäivään pitää sisältyä paljon katsottavaa. Alla oleva kuva on otettu vuonna 1966 kesäkuun alussa, ollessani lähdössä vaellukselle. Hiusten väri on muuttunut harmaaksi ja niiden lukumäärä on pudonnut tuhannesosaan entisestä, mutta kokemisen tarve nykyisin on täsmälleen sama kuin 50 vuotta takaperin.

 

kevatvaellus-66-1

Kirjoittaessani tätä joulun alla 2016, alkaa olla talvivaeltajien aika. Vielä kulkijat ovat harvassa, mutta hyvin todennäköisesti muutamat kulkevat joulunviettoon joillekin tuville tai yöpyvät maastossa.

Marraskuu on ehkä vaeltelun hiljaisinta aikaa. Jalkaisin on hankalaa edetä ja usein lunta ei vielä ole riittävästi ja sekin vähä yleensä upottaa maahan saakka. Olen itse kylläkin ollut suksilla matkassa jonkun kerran marraskuullakin, vaikka niistä reissuista en tälle sivustolle ole kertoillutkaan. Oma viehätyksensä marraskuisessa kaamoksessakin on.

Talviretkeily on vaativaa ja vaarallistakin. UK-puiston palvelut ovat vuosien saatossa kehittyneet. Kämppäverkostoa ruvettiin rakentamaan jo 1960 luvun puolivälissä ja viimeisten parin vuosikymmenen aikana on syntynyt kämppien välille tulipaikkoja puulaavuineen. Polttopuuhuoltokin on varsin hyvin toiminut.

Puiston väki ajelee kelkoillaan varsinkin sesonkiaikoina huhtikuulla vankat pohjat keskeisille kulku-urille, joten niitä pitkin on todella helppo hiihdellä vaikka minkälaisilla sivakoilla. Se saattaa harhauttaa luulemaan, että nämä urat pidetään säännöllisesti auki, mutta niin ei suinkaan ole.

Ei tarvita kuin päivän kestävä navakka tuisku, kun jäljet ovat peittyneet varsinkin aukeilla. Kovin isoja ongelmia ei silti pitäisi kenelläkään olla aivan kaikkein poljetuimmilla reiteillä, sillä yleensä jotain merkkiä lumen pinnalle aiemmasta kulkijasta jää, mutta jos on liikkeellä kapeilla latusuksilla, niin saattaa olla pahoissakin vaikeuksissa  pehmeän lumen aikana.

Kemin-Sompion alueella sattui onnettomuus tammikuulla 2016. Kaksi vaeltajaa oli eksynyt ja toinen heistä menehtyi. Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista. Aina silloin tällöin joku on talviolosuhteissa kokenut saman kohtalon, yleensä eksyttyään. Joskus voidaan olla aika lähelläkin apua. Eräs kulkija löytyi istumasta suksiensa päältä paleltuneena aivan Rumakurun kämpän läheltä.

Tällaista ei pääse sattumaan jos valmistautuu huolella. Lähtökohdan pitää olla sellaisen, että varautuu selviämään kaikkein pahimmista pakkasista ja myrskyistä vaikka sellaisia ei ole etukäteen luvassakaan.

Vaatetuksen ja makuupussin pitää olla sitä laatua, että ne antavat lämmön kaikissa olosuhteissa ja vaikka suunnittelisi vaelluksensa kämppäverkoston varaan, niin mahdollisuus pitää olla myös ulkosalla yöpymiseen jos olosuhteet niin vaativat.

Tästä syystä varusteissa pitää olla kirves, saha, lapio sekä teltta tai laavu. Niitä pitää myös osata käyttää.

Saariselän alueella kova pakkanen ei ole suurikaan ongelma, sillä ilma on hyvin kuivaa. 30-40 astetta miinuksella ei ole mikään este liikkumiselle. On vain huolehdittava, että paleltumisherkimmät alueet on kunnolla suojattu.

Myrskytuulet ovat paljon hankalammat, vaikka silloin voi lämpötila olla nollankin tuntumassa. Sellaisilla säillä ei ole syytä liikuskella tunturiylängöillä, vaan kierrellä laaksojen kautta. Kovin hankalana pidän esimerkiksi Kiilopään länsirinnettä kovilla pohjoisenpuolen tuulilla. Vaikka itselläni on kelvolliset varusteet sellaiseenkin ilmanalaan suojalaseineen ynnämuineen, niin mieluummin odottelen myrskyn laantumista jos ei ole kovin kiire.

"Oikea" talviretkeläinen ottaa alleen pitkät ja leveät sukset. On makuasia ja  vaelluksen kestostakin kiinni kantaako rinkkaa vai vetääkö perässään ahkion tapaista. Pitkät sivakat takaavat selviämisen pehmeillä lumilla. Latusukset toimivat kyllä hyvin jos pitäytyy sesonkiaikana syntyvillä kelkka- ja muilla kulku-urilla. Siinä vain on vähän riskiä juuri yllättävien myräköiden pyyhkiessä ne urat piiloon.

Liikuttaessa etappien välillä, on hyvä aamulla ottaa matkaan kuumaa juotavaa. Kesäaikana nesteen tankkaaminen on helppoa, mutta talvella se ei onnistu niin kätevästi. Nesteen ja energian saannista on tarkkaan huolehdittava. Väsymys, nälkä, jano ja pakkanen ovat vaarallinen yhdistelmä.

Kannattaa myös muistaa, että Saariselän vedet ovat juoksevia ja kumpuavat yleensä suurista rinteistä. Jotkut paikat ovat aina avoinna kaikkein kovimmilla pakkasillakin kuten vaikkapa Tuiskukurun pohjalla virtaava Tuiskujoki.

 

0507b

 

Kunhan tekee etukäteen tarkan suunnitelman, vaellus onnistuu kaikissa olosuhteissa. Talviset kokemukset ovat huikeita - nekin.

 

0502b

Naisten viikolla 2010 oli tyttäreni Annukan perheen vuoro ottaa tuntumaa Lapin luontoon. Vanhemmat sen tietysti olivat jo aiemmin tehneet, mutta nyt oli nuorempien vuoro. Ensin tutustuttiin Tankavaarassa museon antiin ja sitten opeteltiin vaskoolin käyttöä.

 

re10-2

 

Jatkoimme Aittajärvelle, jonne leiri pantiin pystyyn. Ajankohdasta huolimatta sää oli aurinkoinen, lämmin ja poutainen eikä sääskiä ollut lainkaan. Muut kulkijat tuntuivat olevan maastossa, joten saimme käyttää Aittajärven "palveluita" kuten rannassa olevaa puulaavua mielin määrin.

Virvelin käyttöä pääsi Riikkakin heti alussa harjoittelemaan.

 

r10-3

 

Hieman se siima meni välillä takkuun, mutta äidistä oli apua.

 

r10-4

 

Kala ei napannut, mutta ei se haitannut. Läntisellä tulipaikalla Mummu piti huolta energian saannista.

 

r10-10

 

Kolttakentän suunnassa käytiin tietysti tutustumassa.

 

r10-11

 

...ja vastakkaisella suunnalla Aittajärven länsipäässä...

 

r10-12

 

Liikkuminen alueella onnistui hyvin. Perheen lammaskoira Donna piti laumansa hyvin kurissa eikä porojenkaan kanssa tullut konflikteja.

Heinäkuun puolimaissa jätin poikani ja miniäni Kiilopäälle. He nostivat rinkat selkäänsä ja lähtivät kohti itää. Otin heidän autonsa ja pojanpoikani Tapion ja Juhon sekä ajelin Kuutuan tienhaaraan ja kohti Aittajärveä. Perässä seurasi "Mummu" Marja-Leena meidän kulkuneuvollamme.

Tie oli hyvässä kunnossa. Sää lämmin ja poutainen.

 

heina05-5

 

Ylläoleva kuva on viimeisestä myötäleestä kohti Aittajärven parkkipaikkaa. Sehän on hiekkakankaalle puskutraktorilla lykätty "monttu". Vuonna 2005 sen reunalla oli eräänlainen roskakatos ja lähettyvillä puucee. Tarkoituksenmukaisuussyistä pystytimme telttamme montun tuntumaan. Tarkoitus oli retkeillä lähialueella kunnes Kiilopäältä matkaan lähteneet saavat kierroksensa tehtyä ja lopettavat vaelluksensa Aittajärvelle.

Vaikka oli heinäkuu ja periaatteessa pahakin räkkäaika, niin sääskiä ei ollut oikeastaan lainkaan ja vähän oli paarmojakin. Niinpä saatoimme oleskella alueella hyvin kesäisissä tamineissa. Aittajärven rannassa aurinkokin tervehti.

 

heina05-2

 

Ilmassa oli kuitenkin ukkosen henkeä ja väliin veti nopeastikin vähän pilveen.

 

heina05-3

 

Teimme alkuun retken Kolttakentän kautta Snellmanin kämpälle. Siellä tulipaikalla nautittiin välipalaa.

 

heina05-7

 

Kämpässäkin toki vierailimme.

 

heina05-9

 

Meillä oli varmuuden vuoksi poikien makuupussit mukana, jos sattuisi väsyttämään. Siitä syystä myös nuoremman Juhon uninalle oli päässyt matkaan makuupussin mutkaan.

 

heina05-10

 

Oli melkoisen lämmintä. Lämpimät olivat myös alueen vedet. Palatessamme takaisin, Mukkaperäjärven rantahietikolta oli mukava pulahtaa veteen viilentymään.

 

heina05-13

 

heina05-15

 

Kunhan oli Aittajärvelle palattu, kuumuus pakotti uudelleen uimasille laavun edustalla. Päivä kului mukavasti iltaan näillä eväillä. Teltassa sitten haeskeltiin nukkumattia sopivasta lukuhetkestä.

Seuraavina päivinä uimisen lisäksi koeteltiin kalaonnea Akanjärven, Pajujärven sekä Ahvenjärven rannoilta onkipelillä. Ikävä kyllä kala ei ollut syönnillään, mutta jännittävää oli kohoa katsella.

 

heina05-20

 

heina05-19

 

Retkeilimme vaihteen vuoksi Suomun varsia ylävirran puoleenkin. Alkuun piti leiripaikaltamme lähdettäessä ylittää Akanjärvestä virtaava puro.

 

heina05-25

 

Sitten onni potkaisi.

 

heina05-26

 

Mummu sai puronvarressa mieluisan perkuutehtävän.

 

heina05-29

 

heina05-28

 

Laavulla olikin sitten haukipaistia tarjolla.

 

heina05-34

 

Sitten taas uitiin, veisteltiin kaarnaveneitä ja pidettiin niille purjehduskilpailuita. Päivät kuluivat...

 

heina05-36

 

... ja kaunista säätä riitti...

 

heina05-37

 

Lopulta ne vanhemmatkin saatiin yli kahluupaikan ja retki saatiin päätökseen.

 

heina05-38

Syyskuun alkupuolikkaalla olin aviosiippani Leenan kanssa tuttavapariskunnan Martan ja Väinön osakkeessa majoittuneena Saariselän retkeilykeskuksessa. Vaellukselle ei nyt ollut tarkoitustakaan pyrkiä, vaan retkeillä lähituntumassa. Ruska-aika oli parhaimmillaan ja se oli värikäs.

10.9 ajelimme Aittajärvelle. Päätimme vilkaista millaiset ovat nyt Suomun varret ja käväistä Snellmanin kämpällä kahvittelemassa. Jo laavun edustan näkymä Aittajärvelle oli hienoissa väreissä.

0242b

Kahluupaikan jälkeen jokivarsi suorastaan hehkui auringossa.

 

0759b

 

Samasta kohdasta näkymä tulosuuntaamme näytti tältä.

 

0760b

 

Kolttakentän lähettyvillä olevalle tulipaikalle istahdettiin hetkiseksi.

 

aittajarvi-1b

 

Jatkaessamme matkaa saatoimme todeta, että Mukkaperäjärven pohjukkaan saakka rannan värileikki ylsi.

 

 

9768b

Mukkaperäjärven hienoa itärantaa.

 

0253b

... ja näkymää lounaaseen...

 

0246b

Snellmanin päätyseinää katsoessa, vaikutti että sekin oli jotenkin sonnustautunut ruska-ajan tunnelmaan.

 

0769b

 

Seuraavana päivänä ajelimme Kiilopäälle ja kiipesimme rappuja myöten huipulle. Sieltä lähdimme laskeutumaan pohjoisen puolen rinnettä alas. Rinne oli kultaan kihahtava vaikka vähäinen pilvikate hieman värejä vaimensi.

 

0771b

 

Alempana taivas selkeni hieman ja maapohja alkoi hehkumaan.

 

0793b

 

Kun aurinko valaisi rinteen, värit häikäisivät.

 

0289b

 

Nousimme kohti Luulampia.

 

0795b

 

Kiilopään pohjoisliepeeltä itään oli näkymä kuin pastellimaalaus.

 

0800b

 

Huonolta ei näyttänyt samoilta kohdilta otettu näpäys koilliseen.

 

0802b

 

Yö taas nukuttiin ja sitten siirryttiin aluksi Sompiojärvelle. Aamu oli kaunis.

 

0790b

 

Tulipaikalla kiehautettiin kahvit.

 

sompio1b

Vastakkaiselta suunnalta näkee koivikon keltaisuuden.

 

0280b

 

Ajoimme sitten Pyhä-Nattasen juurelle ja kiipesimme laelle. Vaikka oli aurinkoinen sää, sumumaisia pilvenhahtuvia ajelehti taivaalla melko alhaalla. Ne eivät yltäneet laellekaan saakka. Kuva on länsisuuntaan.

 

vuosi-2013-nattanen-1

 

Pahtojen kupeella oli värikkyyttä moneen lajiin.

 

vuosi-2013-nattanen-3

 

Rinteen kvartsista kohoaa karmosiininpunaa.

 

0267b

 

Sompiojärven päällä lepäsi myös pilvi.

 

vuosi-2013-nattanen-4

 

Nalka-aavalla keltaisuus oli ottanut vallan.

 

vuosi-2013-nattanen-9

 

Pohjoisen suunnalla olivat Terävä- ja Suku-Nattanen pilven peitossa.

 

vuosi-2013-nattanen-5

 

Seinänattasen juurella on erikoinen kosteikko.

 

0786b

 

Alakuvassa Seinänattanen koko mitaltaan.

 

0782b

Sukkulajärvestä saa Pyhä-Nattaselta edustavan kuvan. Valitettavasti sen takana olevan matalan selänteen Serrikaisen taakse ei pääse näkemään tai käymään. Itse sen kylläkin olen tehnyt vuonna 1960, jolloin en vielä tiennyt että alue on luonnonpuisto ja liikkuminen rajoitettua.

 

vuosi-2013-nattanen-8

 

Mökki pitää pintansa vuosikymmenestä toiseen.

 

vuosi-2013-nattanen-7

 

Hienoa on tällaisilla ilmoilla maisemia tarkastella.

 

0787b

 

Lähiretkeilypäivämme olivat kovin onnistuneet.

Saariselän alue on melko selkeä ja hyvin hahmotettavissa. Nykyisin kohteet ovat helposti löydettävissä, sillä kartat ovat aika hyviä ja aluetta suurimmalta osalta kattaa helposti seurattava polkuverkosto. Aikaisemmin oli vähän hankalampaa, sillä alueen kartat olivat heikkoja ja jopa harhaanjohtavia eikä ihmisten polkemista väylistä ollut tietoakaan.

Luin hiljakkoin Jukka Kemppisen blogista tarinaa, jossa luultavasti sodan jälkeisinä vuosina pari miestä oli usvaisessa säässä ollut Ampupään tai Tuiskupään tuntumassa tarkoituksena kulkea länteen maantien varteen. Oikein selvää tuntumaa olinpaikasta ei ollut eikä varmaa käsitystä missä länsi oli. Tästä oli syntynyt kiistaa ja lopulta he olivat lähteneet eri teille. Nelostien varteen päässyt oli odotellut kaveriaan vuorokauden verran ja sitten noussut linjuriin. Vuotsossa ja Sodankylän kirkolla hän oli käynyt kertomassa vaelluskaveristaan.

Tämä oli löytynyt viikon päästä Raja-Joosepista heikohkossa kunnossa. Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Eksytty on myöhemminkin ja monesti on harhailtu orvon oloisina kiistan päätteeksi. Alakuvassa ensin kerrotun tapauksen lähtökohta Ampupään tienoo lännestä käsin katsottuna.

0037 a

 

Varhainen vaelluskumppanini kaimani Heikki kertoi tulleensa Ampupään suunnasta vaimonsa kanssa Luirojärvelle ja ennen järveä jokivarressa tavanneensa toisen pariskunnan, jolla oli ollut kartta levällään. Mies oli kysäissyt, että onko vielä pitkä matka Kopsuslammelle. Heikki käsitti ensin kysymyksen huumoriksi, mutta havaitsi sitten, että kysyjä oli aivan tosissaan. Hän olikin kertonut, että he ovat kaukana Kopsukselta, mutta Luirojärvi on aivan lähellä.

Kysyjä oli kuohahtanut eikä uskonut alkuunkaan. Naispuolinen kumppani oli koettanut sanoa, että jos Luirojärvi kuitenkin on lähellä, niin mentäisiinkö katsomaan. Mies oli tulistunut, että kyllä hän sentään karttaa osaa lukea, mutta oli silti seurannut perässä. Parinsadan metrin päässä järven selkä avautuikin.

Selvisi sitten, että asianomaiset olivat jo pari päivää sitä Kopsuslampea etsiskelleet. Aika kauaksi oli kartta-asiantuntija harhautunut. Kopsus lienee reilun parinkymmenen kilometrin päässä kerrotusta kohtaamispaikasta. Kaimani totesi, että suomalainen mieshän ei metsässä eksy, varsinkaan jos matkakumppanina on nainen ja toivoi, että pariskunnan kireähköt välit olisivat myöhemmin hieman hellittäneet.

Monet Jaurun varsilla muutamia vuosia takaperin liikkuneet muistavat erään eksymisen. Silloinkin oli pariskunta ollut liikkeellä. He olivat olleet tulossa Vongoivanjoen vartta alavirtaan ja tarkoitus oli mennä Siulalle. Jostakin syystä mies oli noussut jokivarresta yläterassin kankaille ja suunnannut siitä tavoitteeseensa, mutta nainen taas oli jatkanut matkaa aivan joen suulle saakka. Häntä ei Siulalle ilmaantunut. Alueen kämppäkirjoissa oli katoamisesta viestejä ja kulkijat koettivat tehdä havaintoja. Olin silloin siellä itsekin liikkeellä.

Naista ei löytynyt. Muutamien päivien päästä hän oli ilmestynyt Auhtijoen eteläpuolen alueella "Itäkairan prinsessan" nuotiolle hätääntyneen tuntuisena. Hän oli kertonut eksyneensä mutta nyt tajunneensa missä hän on.

Hän oli menossa Kemihaaroihin soittamaan puhelimella kertoakseen mahdollisille etsijöilleen tilanteestaan. "Prinsessa" oli hänet pysäyttänyt ja kertonut, ettei Kemihaaroissa enää ole erämaapuhelinta, mutta hänellä on ja oli  rauhoittanut  kulkijan sekä hoitanut asianomaisen ihmisten ilmoille.

Tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten ihminen eksyessään kadottaa kokonaan kykynsä hahmottaa ympäristöään ja hätääntyy muutenkin. Naisen eksymispaikka ja tapa on minulle aivan käsittämätön. Tullessaan Vongoivanjoen suulle, hänen olisi pitänyt kääntyä oikealle seuraamaan Jaurun vartta ylävirtaan. Siula olisi ollut runsaan kilometrin päässä. Nainen kuitenkin ylitti Jaurun ja lähti kipuamaan  laakson etelärinnettä, joka on parin kilometrin mittainen ja nousee suhteellisen korkealle. Laakson reunalla kulkee sillä kohden itä-länsisuunnassa poroaita. Hän oli rinkkoineen ryöminyt aidan alta ja jatkanut etelän metsä- ja suoalueelle. Jos hän olisi aidalta kääntynyt ja vilkaissut taaksepäin, olisi näkymän pitänyt kertoa hänelle missä hän on, sillä Vongoivanräystäs on niin hyvin tunnistettava. Katoamishetken sään ei olisi pitänyt olla mitenkään sellainen, että se olisi voinut aiheuttaa tällaisen sekaannuksen. Alakuvan näkymä aitapaaluilta kohti Vongoivanräystästä.

 

vaelluskevät07 017a

 

Näillä seutuvilla sekosi myös Kemihaaroista liikkeelle lähtenyt nuorten miesten ryhmä. Heillä oli tavoitteena kulkea Jaurulle ehkä Peuraselkään ja edelleen kohti Luirojärveä sekä Saariselän retkeilykeskusta, mutta Luiro jäi löytymättä ja lopulta aikansa harhailtuaan Repo- ja Pajuaavoilla he löysivät Tammikämpälle.

Olin kämpällä silloin vaimoni kanssa. Sää oli kurja kun ryhmä salskeita nuoria miehiä höyrysi sisälle ruskeaa suokuraa tippuen. Kiirekin oli kun loma-aika oli loppumassa. Hetken lepäilyn jälkeen he lähtivät jatkamaan länteen. Onneksi olimme paikalla veneellä, joten saatoin soutaa heidät Luirojoen yli. Muutoin olisi ollut hankalampaa, sillä vesi oli aika korkealla. Vähän kyllä säälitti kun katsoin heidän katoamistaan tihkusateiseen säähän. Matkaa Vuotsoon kuitenkin oli vielä riittämiin ja Orposen laavullekin, joka ensimmäinen etappi. Alakuvassa Luiro vähän paremmassa säässä Tammikämpän tasolla.

 

Tammi

 

Joskus sitä voi olla turhan huolimaton. Eräs pariskunta oli uskaltautunut lähtemään kevein varustein ja asiaan ihmeemmin perehtymättä Rautulammelta, tarkoituksena kulkea Lankojärven kämpälle ja palata sieltä takaisin. Jotenkin he olivat kuitenkin ajatuneet Rautuojan varresta eteläänpäin ja kulkeneet sitten Suomujoen vartta kohti Kotaköngästä. Tullessaan könkään länsipuolen tulipaikalle, he onnekseen siinä tapasivat poikani Jukan ja miniäni Sarin. Pariskunta tiedusteli, onko Lankojärvelle miten pitkä matka. Karttakin oli heiltä kulkiessa pudonnut. Aikansa paria kuunneltuaan, Jukka ja Sari päättivät omantuntonsa rauhoittamiseksi muuttaa kulkusuunnitelmiaan ja käväistä Lankojärvellä. Sinne he olivat harhailijat saattaneet ja evästäneet kulkutiedoilla paluumatkaa varten. Alakuva on Kotakönkään kallioilta.

Unski2005 032

 

Vaikka nykyään onkin kohteiden löytäminen aika helppoa, niin huolimaton ei saa olla, sillä erämaa saattaa olla huonon sään sattuessa hyvinkin armoton. Joillekin saattaa suunnassa pysyminen tuottaa ongelmia. Vaelluskaverillani Akilla saattaa joskus ilmansuunnat pyörähdellä muista poikkeavasti.

Olimme eräänä kertana olleet Muorravaarakan ruoktun tuntumassa yöpymässä ja lähdimme kulkemaan laaksoa etelään. Hetken päästä Aki totesi, että kulku on epämiellyttävää, koska hänestä tuntuu siltä, että olemme menossa pohjoiseen eikä hän voi sille tuntemukselleen mitään. Matkasimme Akanhärkäkurun kautta Hammaskuruun, jossa aterioimme ja jatkoimme kohti Siulaa. Vuomapään lounaiskulmalla vielä kyselin häneltä ovatko ilmansuunnat jo kohdallaan ja osoitin sieltä näkyvän Marivaaran, jossa automme odotteli. Aki vain pudisteli päätään. Yövyttyämme Siulalla, olivat napa-alueet korvien välissä asettuneet oikeisiin lokeroihin ja loppumatkalla ei ollut ongelmia. Kuva on Akahärkäkurusta pohjoiseen ja Sollanpään rinnettä vasemmalla. Tässä kohden Aki oli edelleen sitä mieltä, että kuvanottosuunta on etelään.

 

Sollanpää

 

Kulkiessa on syytä aina pitää mielessä pääilmansuunnat ja koettaa hahmottaa laajemminkin ympäristöään. Kompassia tai nykyaikaisempiakaan laitteita ei kannata vierastaa. Jos sattuu omata hyvän paikallisvaiston, niin se on hyvää pääomaa. Liiaksi siihen ei silti kannata luottaa. Tunnen Saariselän alueen niin läpikotaisin, etten hevillä suunnissa sekoa. En kuitenkaan erehtymättömänä itseäni pidä ja osaan olla sattuneesta syystä varovainen.

Olin nousemassa talvella Pälkkimäojan perukkaa suksilla. Perässäni roikkui jyrkähkössä rinteessä varustereki. Olin melkoisessa happivelassa. Haeskelin rinteestä vähän loivempaa nousukulmaa ja tulin kääntyneeksi enemmän itään. Ylös päästyäni puuskuttelin ja silmiä hämärsi. En jäänyt aikailemaan, vaan tarkoitus oli laskea Lumikurunojan latvojen kautta alemmaksi kohti Muorravaarakan ruoktua. Laakso edessä oli jotenkin outo, mutta päättelin että kai sen nyt tässä lumessa ja valaistuksessa tältä pitää näyttää ja lähdin laskemaan loivasti rinnettä.

Liuku oli pitkä ja jouduin melkoisesti keskittymään, että kaatumatta alas pääsin. Nojailin sauvoihini ja vilkaisin taakseni. Vaimoni siellä hiihteli perässä koiramme kanssa ainakin kilometrin päässä. Sitten suuntasin katseen eteenpäin. Samalla pilviverhon takana ollut aurinko välähti näkyviin. Tajusin välittömästi, että kello oli puolissa päivin ja suuntani oli koillisen sijasta kaakko. Vilkaistessani oikealle rinteelle, näin Sokostin puhelinmaston neulan. Olinkin laskenut Lumikurun sijasta Sokostin taakse Muorravaarakka joen latvoille.

Enpähän vieläkään käsitä, miten saatoin kerrotulla tavalla pyörähtää, mutta niin vain kävi enkä sitä unohda. Alakuva on Pälkkimäojan niskalta Joukhaispään suuntaan.

 

190

 

Korostan vielä sitä, että huolimaton ei saa olla eikä missään tapauksessa talvella. Silloin hyvillä ilmoilla saattaa helposti seurailla muiden tekemiä uria ja pysyä niiden varassa hyvin suunnassa, mutta edellä kulkeneella saattaa olla muita suunnitelmia mielessä eikä ura vedäkään siihen suuntaan, minne perässä seuraavalla olisi aikomus. Silloin ei välttämättä ole apua kehittyneistä suunnanottolaitteistakaan.

Satuin eräänä talvena hiihtelemään aamuvarhaisella Luirojärveltä Tuiskukurun kämpälle, johon poikkesin aamukahville. Kämpältä tapasin pari kylmissään olevaa miestä, jotka olivat sinne saapuneet vähäistä aikaisemmin. He kertoivat tulleensa Suomun ruoktun suunnasta Vintiläntunturin liepeelle ja seuranneensa jotakin latua, jonka olettivat tulevan Tuiskukuruun.

Heidän puheistaan päättelin ladun suunnan olleen Karapuljuun. Illan jo hämärtyessä, miehet olivat virheensä havainneet ja saaneet gps laitteestaan oikean suunnan, mutta ilta pimeni nopeasti ja eteen oli tullut hankalaa murtomaastoa, joka ei kartasta ollut luettavissa. Oli ollut pakko luopua kulkemisesta ja jäädä yöksi, jonkun kuusen juurelle. Sellaiseen yöpymiseen heillä ei ollut varusteita ja yön tunnit olivat tulleet pitkiksi. Kylmäkin oli ollut. Lopulta aamu valkeni niin, että he näkivät kiertää pahimmat paikat ja pääsivät Tuiskukurun eteläpään aukealle ja siitä kämpälle. Lohduttelin myrtyneen tuntuisia miehiä, että olen hiihtänyt uran auki Luirojärvelle ja kehoitin hetken huilin jälkeen menemään sinne saunomaan, mutta miehet tuntuivat saaneen vaeltelusta tarpeekseen. Kuvassa Tuiskukurun näkymää miesten tulosuunnasta kämpälle.

 

Tuiskukuru

Aloitellessani vaellusharrastustani 1960 luvun alkuvuosina, oli Saariselän alue vielä suurimmalta osalta melko koskemattomassa tilassa vaikka sodanjälkeisinä vuosina kulkijat olivat alueella lisääntyneet. Tästä syystä ihmisten tallaamia polkuja ei kovin paljon ollut syntynyt. Nykyisin kun polkuverkosto kattaa oikeastaan koko kansallispuiston alueen, ei poropolkuja enää ihmisten tekemistä erotakaan, sillä ne ovat muuttuneet osaksi tätä verkostoa.

Kun Kullervo Kemppinen julkaisi toisen retkeilykirjansa Poropolku kutsuu, niin useimmat alan harrastajat tiesivät mitä hän tarkoitti. Nyt taitaa olla niin, ettei monikaan tuosta teoksen nimestä paljonkaan ymmärrä. Kemppisen kirjat olivat minulle alkuun hyvänä apuna, kun tein suunnitelmia vaellusreiteistä ja kohteista. Lumikuru oli hänen retkikirjoistaan ensimmäinen. Osansa antoivat myös Samuli Paulaharjun Sompio teos sekä K.M. Walleniuksen Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä kirja vaikka jälkimmäinen onkin enemmän kaunokirjallinen novellikokoelma.

Kirjojen vinkeistä huolimatta ensimmäiset vaellukseni olivat pitkälle löytöretkeilyn tyyppisiä ja sain monesti kokea todellista löytäjän iloa monista yllätyksistä. Lumikuru kirjan itselleni ehkä parhain anti oli terve epäilys silloisten karttojen paikkansa pitävyyteen. Aivan alussa saatoin itse panna merkille karttojen virheellisyyksiä yksityiskohdissa sekä sen ettei niiden perusteella voinut luoda etukäteen mitään mielikuvaa alueesta jonne oli menossa.

Otan tähän esimerkin Vongoivan alueesta. En mitenkään ymmärrä, millä perusteella kartan tekijä on erottanut nykykartoissa Vongoivan räystään nimellä kulkevan komean laen muusta tunturiympäristöstä ja miksi samaan tapaan on merkitty muutama laki kohti Naalipäänhäntää.

 

Vongoiva 1

Joet ja purot on merkitty myös melko suurpiirteisesti ja Iso-oja aivan oudolla tavalla. Nämä Taloudellisen kartan 1:100 000 mittakaavassa piirretyt lehdet sisältävät useimmissa kohdin samanlaista epäjohdonmukaisuutta ja virheellisyyksiä. Alla on vertailun vuoksi nykykartan näkymä.

Vongoiva koe

 

Alla on vielä esimerkkinä monille tuttu Sarviojan ja Kaarnepään tienoo.

 

Kaarnepää 1

Joka tämän karttanäkymän perusteella teki reittisuunnitelmia ja pyrki suunnistamaan, koki yllätyksen toisensa perään. Luultavasti kartan tekijä on jostakin lakimailta tehnyt piirrosluonnoksia ja niiden pohjalta on varsinainen kartta tehty. Jokien leveydetkin ovat vähän mitä sattuu. Kuotmuttioja on useissa kohden hädintuskin parin metrin levyinen, mutta karttaan se on piirretty järvestä alkaen runsaan sadan metrin levyiseksi virraksi.

Ahmajärvi joka on Kuotmutin eteläpuolella ja joka nykykartoissa on Helanderinjärven nimellä, on piirretty karttaan nurinpäin ja latvalampi joka on kaakon suunnalla on kartassa länsilounaassa.

Vertailun vuoksi liitän tähänkin uuden kartan näkymän.

Kaarnepää koe

Onnekseni ensimmäisillä vaelluksillani kuljin lakimailla ja muodostin itselleni kuvan alueesta niiltä käsin. Silti sain kokea todellista löytöretkeilijän iloa pitkään ja yllätyksiä tämän tästä.

Vuoden 2015 elokuun puolimaissa kuljin aviosiippani kera Suomujoen suunnasta Sotavaarajoen itäpuolen heikosti paikoin näkyvää polkua myöten yläjuoksun suuntaan, kun havaitsimme polun vieressä kiveä nojaamassa olevan punaisen rinkan maassa levällään olevan makuupussin ja löyhällä "kiekuralla" kyljellään olevan umpisolumuovisen makuualustan. Näytti siltä kuin joku oleskelee lähistöllä, mutten ketään nähnyt. Jatkoimme pysähtymättä matkaa. Muutaman kymmenen metrin päässä roikkui puussa itsetäyttyvä makuualusta pussissaan.

Vuoden 2016 kesäkuun alussa olin jälleen samalla reitillä tyttärenpoikani Petterin kanssa. Olimme joutuneet Suomun tulvien vuoksi muuttamaan kulkusuunnitelmaa ja tästä syystä taivalsimme jälleen Sotavaarajoen polkua.

Rinkan kohdalla oli näkymä entisenlainen. En silloinkaan ryhtynyt paikkaa tutkimaan, mutta vaellukselta palatessamme kävin Siulassa kertomassa puiston väelle tästä havainnosta ja siitä, että se oli kovin huolestuttava. Tiedon vastaanottaja kertoi jonkun muunkin käyneen rinkasta kertomassa ja että hän tiedottaa asiasta heidän luontovalvojilleen.

Kysellessäni asian perään juhannuksen jälkeen, sain kuulla että luontovalvojilla ei ollut aikomustakaan paikalla käydä ja puiston väki pyysi että jos joku ohikulkija nostaisi "repun" puun oksaan, josta se talvella voitaisiin noutaa pois. Samalla mainittiin, että heidän "hatarien tietojensa" mukaan kukaan ei olisi menehtynyt, vaan rinkan omistaja olisi jostain syystä sen jättänyt ja aikonut hakea myöhemmin pois.

Asia vaivasi itseäni siinä määrin, että kävin paikalla uudelleen 27.7.2016. Joku oli kevään jälkeen käärinyt makuupussin myttyyn kiven vierelle ja tuonut myös siihen sen kauempana olleen makuualustan. Muuten näkymä oli entisenlainen.

Avasin rinkan ja totesin sen olevan täyteen pakatun. Kaksiosaisessa rinkassa oli yläosassa vaatteita, lähinnä alusvaatteita, sukkia paitoja yms ja alaosassa ruokaa. Vaatteet olivat märkiä ja vahvassa homeessa. Otin ne yksitellen rinkasta ja asettelin makuupussin päälle. Vaatteiden päällä oli kahdet lenkkarit. Suurempien numero oli 43 ja pienempien ehkä 39-40. Muonasta oli metsän pikkuväki tehnyt selvää jälkeä lukuun ottamatta paria säilykepurkkia, johon hampaat eivät olleet pystyneet. Siellä oli myös neljä tyhjää muovista juomapulloa. Eväinä oli ollut mm Oululaisen jälkiuunileipää ja jyrsijöiden silpusta saattoi havaita siellä olleen myös Sokoksen muovipussi. Mitään merkkiä siitä mistä ja koska tarvikkeet oli ostettu ei löytynyt eikä myöskään mitään rinkan omistajan henkilöllisyydestä.

Rinkka itsessään on putkirunkoinen ja hieman haalistunut. Sen pussiosa on kiinnitetty rinkan yläkaareen kahdella hihnalla, joista toinen oli aiemmin rikkoutunut ja korvattu toisenlaisella.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli viedä rinkka Siikavuopajan laavulle suojaan, mutta sitä tutkiessani, päätin jättää sen paikalleen ja nostaa puun oksaan riippumaan, kuten puiston väki oli toivonutkin. Rinkan sisällön jätin makuupussiin ja tein siitä "paketin" ja nostin kiven päälle. Kaikki tavarat rinkkaa myöten ovat kaatopaikkakunnossa rinkan runkoa lukuun ottamatta.

Ruokaosan jäänteistä voi päätellä, että rinkan jättäjä oli paluumatkalla. Reitti viittaa vahvasti siihen, että Aittajärvi oli päätepisteenä. Kahdet erikokoiset lenkkarit kielivät siitä, että ainakin kahden hengen pariskunta oli liikkeellä.

Minulle käsittämätöntä vain on se, että miksi täyteenpakattu rinkka jätetään löytäpaikalle, miksi makuupussi oli levitettynä sen viereen ja miksi makuualusta oli "kyljellään" näiden lähettyvillä.

Jos varusteita joudutaan pakon edessä hylkäämään ja on ajateltu niitä myöhemmin noudettavan, niin miksi ihmeessä niitä ei mitenkään suojattu. Esimerkiksi makuupussi oli hyvin laadukas.

Varmuuden vuoksi haravoin löytöpaikan lähialueen, mutten havainnut mitään muuta merkille pantavaa. Alakuvassa on löytöpaikka sellaisena miksi sen jätin.

 

rinkka

 

Kuka hyvänsä voi harrastaa vaellustyyppistä retkeilyä Saariselällä ja muuallakin vastaavilla alueilla. Siihen ei tarvita kovinkaan erikoista yleiskuntoa eikä paljon muitakaan valmiuksia. Tapasin kerran ryhmän sokeita Rautulammella. He olivat siellä yöpyneet teltoissa ja avustajineen tavoittelivat seuraavaksi Kotakönkään laavua.
Nykyään Saariselällä on kattava polkuverkosto suhteellisen tiheän kämppäverkoston välillä. Mikäli on vähän epävarma kartanluku- ja suunnistuskyvystään, kannattaa pysytellä näillä poluilla. Vaikea niiltä on päästä eksymään. Jos nyt kuitenkin niin pääsisi käymään, niin kannattaa muistaa että alue on hyvin rajattu. Idässä on valtakunnan raja. Ei siitä pääse huomaamatta Venäjän puolelle. Pohjoisessa tulee vastaan viimeistään Ivalo - Raja-Jooseppi tie, etelässä Savukoski - Sodankylä tie ja lännessä taas nelostie. Hyvin on kulkija siellä turvassa. Saariselän maasto on hyvin selkeä. Sitä halkovat suuret jokilaaksot ja tunturiselänteet. Helppoa on nykykartoilla tavoitteena olevat paikat löytää.
Yksin liikkuminen on aina riski. Silloin erityisesti kannattaa pysytellä paljon käytetyillä urilla. Mieluummin vaeltaja saisi kulkea pienen ryhmän kanssa. Jos joku venähdys tai sen tapainen haittaa liikkumista voivat muut aina auttaa tai hankkia apua. Yksin on hankalampaa. Muistan, miten joku yksinliikkuja sateen liukastamalla  maapohjalla venäytti selkänsä Sudenpesän tuntumassa niin pahasti, ettei kyennyt liikkumaan kuin ryömimällä. Vaikka paikka on vilkkaasti kuljetulla uralla, piti hänen olla siellä toista vuorokautta ennen kuin paikalle tuli joku muu.
Puhelimen kuuluvuus ei alueella ole kattava. Sokostin huipulla on Soneran linkki. Sen teoreettinen vaikutusalue on noin 20 kilometriä, mutta koska "aallot" eivät oikeastaan taivu, niin periaatteessa maston pitäisi näkyä, että yhteys syntyisi. Katvealueita on aivan lähelläkin mastoa. Alueen etelä- ja pohjoisosissa ja lähempänä nelostietä kuuluvat kyllä muutkin operaattorit.

Jos ei tiedä kykyään kantaa taakkoja eikä keskimääräistä etenemisnopeuttaan, ei kannata kartalta suunnitella kovin mittavaa reittiä, vaan lähteä aikataulupohjaisesta suunnittelusta. Tarkoitan sillä sitä, että ei yritetä pitää kiinni tiukasti jostakin matkallisesta tavoitteesta, vaan lähdetään siitä että lähtöpaikasta edetään vaikkapa kolme päivää ja palataan takaisin kolme päivää.  Harva ymmärtää, että vaikka kotipaikkakunnalla kävelylenkin kilometrivauhti on kymmenessä minuutissa, niin "karttakilometri" maastossa kantamuksen kanssa vie 20-30 minuuttia, joskus enemmänkin. Monet oleskelevat maastossa kuutisen päivää, jolloin mennään "sisälle" kolme ja takaisin saman verran. Kun suunnittelee ruokataloutensa tälle pohjalle, ei matkaan tule liikaa eikä liian vähän.

 

Tietenkin suunnitelma kannattaa tehdä kartan ääressä, mutta päiväetapit hahmotella varovaisesti jos ei tiedä kulkukuntoaan. Yleensä suunnitelma mukaan otettavasta muonasta sekä muista varusteista kannattaa tehdä mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja lista siitä mitä rinkkaan pannaan. Sitä listaa seuraten kantoväline pakataan ja viivataan kohdat yli sitä mukaa, kun tavaraa rinkan uumeniin katoaa. On suuri vaara, että jokin unohtuu mikäli ei näin menettele. Muona ja vaatteet sekä yöpymisvälineet ovat ensisijaisia. Ensiapupuolelta mukaan on otettava vähintään laastareita ja vähän sidetarpeita sekä ns idealside. Sääskihuppu on tarpeellinen räkkäaikana ja jonkinlaisia sääskivoiteita tai öljyjä.

Makuupussi on tärkeä. Harvoin kesälläkään on niin lämmintä etteikö aamuyöstä viimeistään ole hyvinkin viileää. Aivan halvimmilla "kesäpusseilla" ei matkaan kannata lähteä kesälläkään. Vaeltaja oppii viimeistään ensimmäisillä kilometreillä ymmärtämään, että rinkkaan pakataan vain tarpeellista. Jos lähtee sellaisesta periaatteesta, että pakataan mukaan varmuuden vuoksi sitä ja tätä, niin kokonaispaino nousee äkkiä yli punaisen viivan.
Vaeltamisen ei pidä olla kävelykilpailua. Jos ryhmässä mennään, etenemisvauhdin täytyy olla sellainen että joukon hitaimmalla ja huonokuntoisimmalla on mukava olo.
Autiotupaverkosto antaa mahdollisuuden majoittumiseen, mutta mieluummin kannattaisi ottaa oma teltta, laavu tms mukaan, koska silloin voi välttyä yllättävältä tungokselta. Tietenkin monissa kämpissä on lukollinen varausosa, mutta ei kaikissa. Autiomajoja kannattaa käyttää silti hyväkseen esimerkiksi pääaterian valmistuksessa. Kämpissä on kaasuliedet ja peruskattilastoakin.
Henkilökohtaisista varusteista jalkineet ovat tärkeät. Kenkien pitää olla tukevat ja sopivat. Kun hankitaan esimerkiksi vaelluslenkkarit, niillä kannattaa kävellä etukäteen mahdollisimman pitkään, että voi olla varma niiden sopivuudesta. Mikäli ongelmia ilmenee, ei ole juuri muuta järkevää vaihtoehtoa, kuin hylätä hankinta ja kokeilla muuta. Kipeytyneillä jaloilla kulku maastossa on kaikkea muuta kuin nautinnollista. Saariselän joet ovat monilta kohdin matalia somerikkopohjaisia virtoja, joista löytyy useita kahluukelpoisia ylityspaikkoja. Vettä silti joissakin kohdin saattaa olla senverran, että kumisaappaan varret eivät riitä mikäli sellaiset haluaa ottaa mukaan. Suosittelen tästä syystä rinkkaan mukaan kevyitä sandaaleita tai "croxeja", sillä niillä kahlaaminen teräväkivisellä pohjalla taakan kanssa on paljon helpompaa kuin paljain jaloin. Niin, ja seiväs tueksi näihin ylityksiin ja tuki alavirran puolelta.
Nykyisin on valtava määrä erilaisia ulkoiluvaatteita saatavilla. Ne ovat todella hyviä, joten ei niistä sen enempää. Tässä vaiheessa tulee mieleen, että kesälläkin on hyvä pitää matkassa jonkinlaiset hansikkaat.
Kantovälineitä on tarjolla pilvin pimein. Hyvin suuri osa niistä on minun näkövinkkelistäni tarkasteltuna melko kehnoja. Hyvän rinkan pääperiaate on se, että sen saa pakattua litteäksi selkää vasten ja painopisteen asetettua nojaamaan yläselkään. Monet myynnissä olevat vaikuttavat ikään kuin pystyyn nostetuilta putkikasseilta. Ne ovat liian kapeita ja ulottuvat kauas ulospäin. Rinkassa pitää olla leveyttä, mutta ei niinkään "ulottuvuutta" taaksepäin. Itse käytän rungollista rinkkaa. Se on mielestäni sikäli parempi, että siihen saa tarvittaessa helpommin hihnoilla kiinni kaikenlaista. Mikäli kuitenkin tekee vähän lyhyempiä vaelluksia, enintään viikon mittaisia, niin silloin tietysti sopii selkään muunkin tyyppinen rinkka, koska sen sisälle mahtuvat yleensä kaikki mukaan otettava, eikä ulkopuolelle tarvitse kovin paljon kiinnitellä.
Vesi on kulkijalle tarpeellinen elementti. En aikanaan tullut ajatelleeksi, että kaikki eivät tiedä Saariselän vesien laadusta. Eräs vantaalainen mies kertoi joskus hymyssä suin, miten hän ensikerran pohjoiseen tullessaan perheensä kera, varasi mukaan 40 litraa Vantaanjoen vettä, koska päätteli että sivistyksen ulottumattomissa on juomavedestä puute. Hän kertoi kantaneensa sitä kahdessa 20 litran muovisessa kanisterissa maastoon.
Voin vakuuttaa, että Saariselän vedet ovat kyllä parhaasta päästä mitä Suomessa tai ylipäätään maailmalla on olemassa. Tosin tähän on nykyään pantava pieni varaus sikäli, että läntisellä puolella aluetta on sivistyksen kosketus aiheuttanut sen, että jokivarsikämppien alapuolelta ei tietysti tarvitsisi kovin läheltä vettä juotavaksi enää kauhaista ja Luirojärvelläkin taitaa olla parasta järvivesi keittää, ainakin eteläpäässä.
Matkaan voi lähteä, vaikka olisi kuinka kokematon kulkija hyvänsä. Ensimmäiset vaellukset näiltä pohjilta kannattaa tehdä varovaisesti eikä tavoitella alkuun kaikkein kaukaisimpia paikkoja. Kun alueen tuntemus ja oma tietämys vaeltelun yksityiskohdista kasvaa, voi helposti levitellä siipiään. Jos saapuu yleisillä kulkuneuvoilla retkeilyalueen reunamille, niin Kiilopää tai Saariselän retkeilykeskus on suositeltavin lähtöpaikka. Oma kulkuneuvo laajentaa mahdollisuuksia. Etelästä alkaen voi aloittaa vaikkapa ns Kemihaaroista. Vuotsosta pääsee autolla ns Orposen laavulle ja sieltä Karapuljun kautta Luirojärvelle. Pohjoisessa ns Aittajärvi on suosituimpia lähtöpaikkoja nykyään. Sieltä on mm helppo reitti Maantiekurua myöten Sudenpesälle ja Sarviojan laaksoon. Raja-Jooseppi on monen suosima lähtöpaikka ja helppo reitti sieltä johtaa mm Anterinmukan hienolle autiotuvalle.
Talvivaellukset ovat sitten luku erikseen ja siitä naputtelen muutaman rivin myöhemmin jos päävärkki antaa myöten.
Ei muuta kuin suunnittelemaan ja arkailematta matkaan. Nykyvarusteilla täysin kokematonkin pärjää hyvin, kun jotenkin pärjäsivät nekin naisihmiset 1950 ja 1960 luvun vaihteessa, jotka lähtivät Raja-Joosepista maastoon nailonsukissaan matkalaukkujaan kantaen.