Kesäkuun alussa koko maahan oli levinnyt helle. Oli niin kuumaa, että päätimme ajaa pohjoiseen yöllä. Autoon istahtivat monivuotinen vaelluskumppani Antti ja vaimoni Marja-Leena. Matkaan lähdimme vanhalla Volkswagen Golfilla ja perään oli kytketty peräkärry ja sen päälle vene.

Tarkoituksena oli ajella Lokan tekoaltaan koilliskulmalle Luirojoen varteen ja siitä veneillä soitten halki kovemman maan tuntumaan lähelle Karapuljua.

Kemin kohdilla alkoi laturin valo silloin tällöin vilkahdella. Napapiirille tullessamme valo alkoi palaa jatkuvasti. Laturi oli hajalla. Napapiirin Shellillä pohdimme mitä tekisimme. Päätimme jatkaa Sodankylään kun saimme auton vielä tuuppaamalla käyntiin. Aamu kahdeksalta olimme keskustaajaman reunalla. Kun poliisiaseman pihamaalla näytti joku mies kävelevän, kaarsin hänen puheilleen ja tiedustelin onko  tiedossa ketään, joka voisi laturiongelmassamme auttaa.

Asianomainen tiesikin erään autosähköstäkin perillä olevan miehen, joka kotitalossaan teki töitä. Saimme osoitteen. Sieltä löytyi avulias ammattimies, joka purki laturimme, sorvasi sen aksilan ja pani uudet hiilet. Kauan ei remontti kestänyt ja jo aamupäivällä ajelimme Ponkuntietä entisen lossin kohdalle, nostimme veneen vesille, varusteet kyytiin ja lähdimme nousemaan vastavirtaan.

Luiro tulvi ja meno oli hidasta. Hellekin oli ehättänyt pohjoiseen saakka. Uulalan kohdalla pidettiin hetki taukoa. Illaksi ennätettiin Tammikämpälle ja siellä yövyttiin. Vaikka oli kovin lämmintä, niin sääsket eivät olleet vielä hereillä. Kylmät vedet vähän viilensivät lähes 30 asteista ilmaa.

Tammikämpän kohdalla olevan padon kiviarkuista näkyi vedenpinnan yläpuolella vain 10-15 senttiä, joten vesi oli korkealla. Vastavirta oli kova kun aamulla matkaa jatkoimme yhdeksän korvilla. Tavanomaiseen "venevalkamaan", parisen kilometriä Karapuljusta etelään, matkamme kesti nelisen tuntia. Ongelmia ei silti ollut, eteneminen vain oli hidasta.

Karapuljun kämpällä lämpömittari näytti 27 astetta, mutta sää ei silti mikään tukahduttava ollut.

Tältä vaellukselta ei ole olemassa valokuvia. Minä kannoin mukanani 6,5 kiloista videokameraani, joka oli mukana viimeistä kertaa. Keskityin videon tekoon ja muille ei sattunut mukaan "tavallista" kameraa.

Vaelluksesta olin suunnitellut helppoa "tasamaa" vaellusta, sillä oletin ettei kuntoni kestä rinkan kanssa vaativien rinteiden kautta kulkua. Olin nimittäin helmikuun lopussa ollut leikkauspöydällä kirurgin tonkiessa veitsellään sisuksiani ja sen jäljiltä olin vieläkin melko heppoisessa kunnossa.

Otimme kulkumme tästä syystä melko rauhallisesti. Karapuljuun jäimme yöksikin.

Seuraavana aamuna hellesään jatkuessa taivalsimme Luirojärvelle. Vaikka tullessamme väkeä oli paikalla melkoisesti, niin paikka rauhoittui nopeasti, sillä lähes kaikki vaeltajat jatkoivat omaa kierrostaan eri suunnille.

Eräs miesporukka oli lähtenyt Kemihaaroista ja heidän tarkoituksenaan oli kulkea edelleen Saariselän retkeilykeskukseen. Luirojärvelle tultuaan he olivat käyneet kalassa Raappanan lammella. Haukea oli tullut reilusti yli oman tarpeen ja kalamiehet jakoivat saalistaan jos vain joku halusi.

Meillekin siitä liikeni pari ja kolmikiloiset vonkaleet. Järven eteläpäässä oli vielä muutama paksu lumikinos karkeaa jäistä lunta. Sinne kalat työnnettiin hetkeksi kylmäsäilöön.

Kalat sitten paistettiin nuotiolla ja vaikka teimme parhaamme, niin ei kolme ihmistä siitä tarjonnasta kyennyt selviämään. Tähteitä jäi runsaasti. Seuraavana aamunakin vielä oli hauki ohjelmassa. Olimme yöpyneet Rajankämpässä ja kalaa oli tuhottu sen tulipaikalla. Emme ennättäneet vielä sieltä kaikkea siivota pois, kun valmistauduimme kokoamaan varusteitamme kämpässä. Satuin vilkaisemaan ikkunasta, kun komea tuuheahäntäinen repolainen lähti tulipaikalta leuoissaan puolikas haukea. Minulla oli videokamera juuri käsillä, mutten ennättänyt sen kanssa ulos ennen kuin varas oli häipynyt.

Eipä aikaakaan kun se palasi, täydensi saalistaan ja palasi pian uudelleen. Pääsin kameroineni melko lähelle sitä, kun se tutki tulipaikan lähiympäristöä. Se ei tuntunut välittävän minusta lainkaan, hipsutteli paikasta toiseen ja nuuski välillä. Nähtävästi se oli luokitellut vaeltajat melko vaarattomasti porukaksi ja antoi minun tarkastella itseään aivan rauhassa. Sain videolle siitä hyvän pätkän.

Kettuja tai ei, me valmistauduimme kulkemaan, rinkat pakattiin, kämppä ja tulipaikka siivottiin ja sitten suunnattiin kohti Hammaskurua. Yön aikana taivas oli vetänyt pilveen eikä siitä syystä ollut aivan niin helteistä kuin aiemmin. Lisäksi Kärppäjärvien tuntumassa saimme niskaamme pienen sadekuuron. Sekin osaltaan selvitti ilmaa ja voimme todeta vaellussään olleen mitä parhain.

Hammaskurun kämppä oli tyhjillään. Siellä oli aterian vuoro. Sitä sulateltiin hetki. Antti on erinomainen nukkuja. Hän kuorsasi tovin laverilla. Oma kuntoni oli pitkälle arvoitus, mutta tuntui siltä, että voimme vielä jatkaa ja niin rinkat heitettiin harteille sekä suunnattiin kohti Siulaa. Vuomapään eteläpuolisella "tasangolla" on kulkijan tarkkaan katsottava reitti ettei ajaudu rinteen syviin uurteisiin ja melkein läpipääsemättömän tiheisiin tunturikoivikkoihin. Siinä me nyt onnistuimme.

Siulalle päästiin hyvässä säässä. Kämppä oli sielläkin tyhjillään ja sinne jäätiin yöpymään.

Seuraavana aamuna suunnittelimme pitempää päiväretkeä. Jätimme varusteemme Siulalle lukuunottamatta päivän tarpeita, jotka pakattiin rinkkaani. Ajattelimme pyörähtää Jaurun varsia seuraillen aina rajavyöhykkeellä saakka ja sitten palata takaisin.

Sää oli lähtiessä puolipilvinen ja poutainen. Vongoivan joki tietysti tulvi. Hollmanin kämpän raunioitten kohdalta joen ylitimme. Virta nosti veden puoleen reiteen ja vesi todettiin todella jäiseksi.

Tahvontuvalla pidettiin tankkaustaukoa. Tahvokin oli tyhjillään, mutta juuri ollessamme lähdössä Peuraselästä marssi vaeltajia paikalle. Me jatkoimme suunnitelman mukaisesti itään. Pittivaaran tulipaikalla kiehautettiin kahvit. Ihastelimme paikalla asetettuja viittoja. Oli mielestämme hyvä, että puukasankin vierelle oli asetettu kyltti "puut", eihän sitä välttämättä muuten olisi tajunnutkaan.

Peuraselän kämpän kohdalla oli joessa vesi korkealla. Ehkä siitä olisi silti yli päässyt, mutta meillä ei ollutkaan ajatusta kämpällä poiketa, vaan käydä Iso-ojan itäpuolella ja ehkä nousta Naalipään hännälle rajavyöhykkeen paalulle.

Kun Iso-ojalle tulimme, niin totesimme heti että nyt ylitys on vaikea sillä puro tulvi melkoisesti ja virtaus oli kova. Kuljimme rantoja myöten pitkät pätkät löytääksemme kohdan, josta voisimme kahluuta yrittää, mutta luovuimme. Iso-ojan varteen somerikolle kyhäsimme kuumat oksatulet, jossa taas kahvipakki pääsi kiehumaan. Ylemmäksi kankaalle emme uskaltaneet tulia tehdä. Maapohja oli todella kuivaa.

Istuimme vielä Iso-ojan suistohaarautumien yläpuolisella kankaalla tarkastellen, olisiko siellä ylityspaikkoja, mutta luovuimme siitäkin. Ottaessani näiltä kohdin videopätkää, pyysin Anttia laulamaan saadakseni hieman musiikillista taustaa kuvaukseen, muttei hän suostunut. Koetin häntä kannustaa muistuttamalla, että itseasiassa olemme hyvillä karhualueilla. Antilla nimittäin oli tapana tiheissä Auhtijoenselän kuusikoissa viritellä ääntään ja laulaa kovalla äänellä. Hän oli monesti yllättänyt minut osaamalla ulkoa lukuisia virsiä. Nyt jäivät taustaäänet kuitenkin saamatta.

Lähdimme palailemaan takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Jaurun yli tulevan poroaidan kohdalle oli tehty silta. Sitä emme päässeet paikan päältä tutkimaan, sillä Jauru tulvi niin etteivät saappaan vartemme riittäneet. Tahvo oli taas tyhjillään ja me lämmitimme saunan. Sitten taivalsimme jälleen Siulalle ja jäimme sinne yöpymään.

Aamulla oli mukavantuntuinen sää. Keräsimme varusteemme ja suuntasimme kohti Hammaskurua. Sinne tulimme sopivasti lounasaikaan. Ateria valmistettiin, nautittiin ja lepohetki pidettiin. Muita kulkijoita ei näkynyt. Käväisimme vilkaisemassa Hammaskotaa. Sekin oli tyhjillään. Illansuussa päätimme kavuta Vuomapäälle. Länsirinteellä puurajan yläpuolella oli vielä suuria lumikenttiä. Ylempänä ne olivat jo sulaneet. Nousimme aivan lakirakkaan saakka. Ilta oli hämyinen, mutta näkyvyyttä silti oli. Jossain itärinteillä, ehkäpä Sihverinlakopäällä, olimme näkevinämme outoa liikettä. Epäilimme mesikämmenen olevan liikkeellä. Kiikarikin meillä matkassa oli, muttemme saaneet siitä parempaa selvää. Arvoitukseksi se jäi.

Vuomapää on ehdottomasti parhaita Saariselän näköalapaikkoja ellei sitten paras. Me viivähdimme siellä pitkään, sillä sää oli ylhäällä oleskeluun mitä parhain.

Hammaskurun kämpälle tultuamme, virittelimme tulet tulipaikalle ja ryhdyimme paistamaan lettuja, niihin nuotiokuviin videokuvaukseni lopetin. Vara-akustakin loppui virta. Se ei kuitenkaan lettujen syöntiä haitannut.

Yö kului aamuun Hammaskurun avoimen puolen lavereilla ja sitten palasimme Luirojärvelle. Järvellä pidimme tankkaustauon ja jatkoimme vielä Karapuljuun. Sää oli loppuun saakka kulkijan kannalta katsoen erinomainen. Kun yö oli vielä Karapuljussa vietetty, tulimme veneelle ja laskettelimme myötävirtaan Ponkunmaan tuntumaan, jossa automme odotteli. Virran paine oli edelleen kova, mutta vesi oli Tammikämpän arkkujen kohdalla laskenut 60-70 senttiä.

Vaellus onnistui suunnitellusti ja peruskuntonikin varmaan vähän koheni, mutta jouduin kyllä vielä vuoden verran tekemään "töitä", että olin lähestulkoon entiselläni.