3

Taannoin joku tiedusteli yksityiskohtia suunnitellessaan vaellusta jokivarsia myöten Raja-Joosepista alkaen aina Suomujoen latvoille saakka. Joihinkin kysymyksiin saatoin vinkkejä antaakin, mutta sitten tuli mieleeni käsitellä olennaisilta osilta koko reittiä.

Tällaisella vaellussuunnitelmalla on muutamia hyviä puolia. Ensinnä suunnistaminen on helppoa kunhan pysyy osapuilleen jokivarressa.Vähän huonompikuntoinenkin selviää, koska merkittäviä korkeuseroja ei reitiltä löydy. Kulkupohja on lähes koko matkalta helppokulkuista kangasmaata, jolla vielä kulkee molemmin puolin jokea polku ja joissakin kohden useampiakin. Oikeastaan ainut miinusmerkkinen seikka on reitin samankaltaisuus. Koko ajan seuraillaan ensin Luton varsia ja sitten Suomujoen yhtymäkohdasta sen latvalle saakka. Tästäkin on kuitenkin todettava, että ei se sentään tasamaata ole. Joskus rantamaat nousevat hyvinkin korkealle ja vaihtelua on muutenkin. Aivan alussa on vielä mahdollisuus käväistä Raja-Joosepin asuinkentässä vilkaisemassa. Siellä tuntuu aika pysähtyneen viime vuosisadan alkukymmeniin.

Järkevin kohta aloittaa vaellus on rajamiehille alun perin rakennettu Luton yli johtava riippusilta. Kuva on vuodelta 1982.

 

Ylläolevassa kuvassa ollaan sillan tuntumassa pohjoisrannalla. Vaellus kannattaa aloittaa etelärantaa kulkevaa polkua myöten. Aivan alussa Luttoon laskee etelästä Kiertämäoja. Se on melko helppo kahlattava ellei aivan pahinta kevättulvaa sattuisi kohdalle. Sitten noustaankin ylemmäksi. Eteläiset penkereet kulkevat korkealla.

 

 

Riippusillalta Suomun suulle on viitisen kilometriä matkaa. Sitten polku seurailee toistakilometristä Suomuköngästä ja sen niskalta voi tarkastella toisella puolella kosken niskan suvantoa sijaitsevaa Suomuvillen entistä asuinkenttää, johon myöhemmin on rakennettu nykyisin huoltotupana toimiva huvila ja rantasauna. Sinne ei kuitenkaan etelä-rannalta ole asiaa ellei ole venettä apuna. Villen kentän tuntumasta noin kolmen kilometrin päässä tullaan pohjoisrannalla olevan Harrimukan järven tasolle. Sillä kohdalla on Suomussa suvantolaajentuma ja keskellä jokea hiekkasärkkä. Se on yli kahlattavissa ellei ole tulva-aika. Vastarannalla näkyy puulaavu, puusuoja ja vessa. Näillä kohden jokea on kummallakin puolella erinomaisia leiripaikkoja. Allaoleva kuva on Harrimukan laavulta.

 

 

Seuraava kuva on vastarannalta.

 

 

Alakuva on Harrimukan laavun edustalta yläjuoksun suuntaan. Etelärannalla näkyy vähän korkeampi rantapenger, jonka jälkeen Suomuun laskee etelästä Pahaoja. Se on kovin pieni puro, jonka ylittämisessä ei ole suurta tuskaa. Sen varsia alkuun seurailee polku joka johtaa Jyrkkävaaran kämpälle.

 

 

Jokivarsipolku jatkuu kuitenkin Suomun vartta edelleen tasaisia kangasmaita kohti Muorravaarakkajoen suuta. Pahaojalta tulee sinne matkaa vajaat kolme kilometriä. Muorravaarakassa on suukoski joka on melko kuiva. Sen suupuolella on isohkoja kiviä, joita myöten joki on helppo ylittää. Ylityksen jälkeen Suomussakin on jälleen koskijakso, mutta sitten avautuvatkin Suomun leveähköt suvantojärvet. Aivan alussa on Snellunkosken tulipaikka.

 

 

Noin puolentoista kilometrin päässä tästä tullaan pohjoisrannan törmällä majailevan Snellmanin kämpän kohdalle. Siinä olevan pienen nivan niskalta on mahdollista yli kahlata, mutta edelleen ehtona on normaali vedenkorkeus. Alla ollaan ylitykseen valmistautumassa.

 

 

...ja seuraavassa yli menossa...

 

 

Tässä selostuksessa pysyn kuitenkin koko ajan joen etelärannalla ja jatkan matkaa erittäin hienoja kankaita myöten, Suomun levetessä Snellmanilta alkaen jälleen suvantojärveksi. Snellmanilta tulee Suomuun myös noin puolentoista kilometrin pituinen niemi, jonka päässä on Suomussa kapeikko. Kapeikon itäpuolen rannalla on jälleen tulipaikka.

 

 

Tältä tulipaikalta ylävirtaan on runsaan kahden kilometrin päässä Aittajärven kahlaamo tukivaijereineen.

 

 

Etelärannalta on mahdollista lähteä moneen suuntaan, mutta tässä tapauksessa mennään suoraan jokivartta eteenpäin ja noustaan jyrkähkösti korkean rantapenkereen päälle. Etuoikealla avautuu Aittajärveksi nimetty Suomun suvantolaajentuma ja pohjoisrannalta sattuu kulkijan silmiin Aittajärven puulaavu. Polku kulkee kapeahkoa harjannetta ja vasemmalla puolella pilkahtelee näkyviin Maantiekurun suussa oleva lampi. Siitä lammesta laskee Suomuun puro, joka on seuraava ylityskohta. Se on matala eikä siinä ole vaikeuksia. Sen jälkeen polku jälleen nousee ylänkömaille. Valittavana on parikin polkua. Toinen kulkee aivan joen rantaa myöten ja toinen haarautuu siitä ylemmäksi ja oikaisee vähän.

Tässä kohden on vaara kulkea hieman harhaan, sillä polku on porojen alun perin aikaansaaama ja alkaa kääntyä huomaamatta kauemmas joesta. Siksi suosittelen, että kun tällä polulla tulee vastaan kivikkoinen jakso ja joki vielä näkyy oikean käden puolella, niin kannattaa laskeutua alas ja tavoittaa siinä kohdalla alempana kulkeva polku ja ruveta seuraamaan sitä. Tämäkin polku melko pian erkaantuu joesta kulkien taas erittäin hienojen kumpuilevien kankaitten kautta Siikavuopajan lammen päähän. Sen rannalla on puulaavu, puusuoja ja vessa, jonka saranat ovat viimeisen päälle hienot - ainakin viimeksi ne nähdessäni.

 

Näkymä laavulta lammelle. Suomu virtaa lampea sivuten vasemmalla.

 

 

Kun tästä jatketaan yläjuoksun suuntaan, ei kannata mennä aivan Suomun varteen, vaan nousta laavun takaa ylös kankaalle ja suunnata itään kulkien penkereen reunaa. Eteen siellä tulee muutaman sadan metrin päässä pieni puron painanne, jonka jälkeen tasainen kangas jatkuu. Noin 700 metrin päässä Siikavuopajalta poroaita ylittää Suomun. Siinä kannattaa hakeutua polulle. Seuraava este on Sotavaarajoki. Polku kohtaa joen paikassa, johon on joskus ammoin tehty tulipaikka. Sitä ei ole merkitty karttaan. Sotavaarajoki on matala ja helposti yli kahlattavissa. Sen voi todeta oheisesta kuvasta.

 

Polku seurailee Suomua tämän jälkeen lähellä jokea. Porttikoskella on silta. Sinne on Sotavaarajoelta runsas kaksi ja puoli kilometriä. Porttikosken tienoo on kallioista ja polku sitä ennen idästä tultaessa hieman kivisempi kuin aiemmin, mutta kohtuullisen hyväkulkuinen.

 

 

Porttikosken kivisemmän jakson jälkeen on jälleen edessä loistoluokan polkua kilometrin verran ja Porttikosken kämppä tulee sitten vastaan.

 

 

Hyväpohjaiset kankaat jatkuvat tästäkin eteenpäin. Runsas kilometri kämpältä eteenpäin on tulipaikka osapuilleen pohjoisesta Taimenlammelta Suomuun laskevaa puroa vastapäätä. Siinä on pieni puusuoja. Sen kohdalta niemen nokasta yleensä pääsee helposti kahlaamaan yli kunhan etenee myötävirtaan viistosti kohti vastarantaa.

 

 

Suomu syvenee tämän jälkeen. Siinä tulee kallioisia rantoja ja välillä on komeita nivoja. Kulkualusta on kuitenkin edelleen kaikin puolin hyvä. Kuva on pohjoisrannan puolelta.

 

 

Edelliseltä tulipaikalta on nelisen kilometriä Lankojärvelle. Kämppä sijaitsee vastarannalla eikä kohdalta pääse kahluukonstein yli. Tarkoitus onkin jatkaa edelleen kohti Palovangan suuputouksia, jossa on silta. Etapilla on sitä ennen muutama yli harpattava puro. Putouksen yli on silta.

 

 

Palovangan suupuolen yläpuolella on Suomussa kahluukelpoinen suvantolaajentuma normaali vedenkorkeuksilla. Jos kuitenkin haluaa edelleen jatkaa samaa rantaa ylävirtaan, kannattaa nousta Palonvangan vartta puolisen kilometriä ylöspäin Padagovan tulipaikalle, jonka takaa lähtee kelvollinen polku kuvanottosuuntaan kohti Kotakönkään kallioita ja tulipaikkaa.

 

 

Kotakönkäällä on jälleen kunnon silta ja mahdollisuus vaihtaa Suomun toiselle puolelle.

 

 

Kotakönkään laavu on yksi puiston parhaista. Se on niitä harvoja, johon savu ei tunge sisälle. Se taas johtuu katon oikeasta kulmasta ja tulipaikan sijainnista.

 

 

Tästä eteenpäin ylävirran suuntaan lähtee selvä hyväpohjainen polku. Se kuitenkin alkaa huomaamatta kääntyä pois Suomun varresta ja johtaa itseasiassa Tuiskukuruun. Siksipä polulta pitää poiketa ja pitää Suomun uomaa oikeassa silmänurkassa kunnes Tuiskujoki tulee vastaan. Tuiskun ylityksessäkään ei suurempia murheita kenelläkään ole. Maasto joen jälkeen on tasaista männikkökangasta kilometrin ja vähän toista, mutta sitten tulee pieniä kalliojaksoja ja lampien kirjavoittamia kangasmaita. Kolmas puro Tuiskujoelta lukien on sitten Vintilänoja. Sen suupuolella on vähän pehmeikköä, joten kannattaa nousta sen vartta hieman ylöspäin Salonlammelle, jossa on tulipaikka, laavu ja vessa.

 

 

Kun Suomu alkaa kolmen lammen ketjun jälkeen sitten selvästi kaventua, sen varret tulevat ikään kuin vähän rehevämmäksi.

 

 

Vajaa pari kilometriä Salonlammen jälkeen on silta. Se kannattaa ylittää, sillä siitä johtaa hyvä polku Suomun ruoktulle.

 

 

Suomun vanha ruoktu onkin puolentoista kilometrin päässä.

 

Uudempi ruoktu tupsahtaa vastaan tästä puolen kilometrin päässä.

 

 

Tästä sitten on viitisen kilometriä Suomun latvan laavulle. Polku johtaa kämpän jälkeen yli Suomun ja jota on poljettu niin jalkaisin kuin mönkijöilläkin. Toisaalta mikään ei estä kulkemasta viimeistä etappia joen kämpän puoleista rantaakin pitkin. Hyvät kankaat sielläkin on ja Suomu laavun kohdalla vain yli harpattava puro. Laavun katolla voi aurinkoisena päivänä ottaa rennostikin ennen viimeistä tunturietappia kohti Kiilopäätä.

 

 

Tällä reitillä on useita variaatiomahdollisuuksia. Käyn ne erikseen läpi toisessa esittelyssä, jossa käyn läpi Suomun pohjoisrantaa samaan tapaan.

 

 

Olen pannut merkille uusien vaeltajien useinkin kyselevän Suomujoen ylityspaikoista ennen vaellukselle lähtöään. Koetan nyt kertoa muutamista. Suomujoki ylipäätään on helppo ylitettävä. Vaikkei etukäteen tietäisi mistä yli pääsisi, niin kovinkaan paljon ei tarvitse rannoilla kulkea että sellaisen löytää normaali veden korkeuksilla. Tulva-aikoina kahluupaikoista on turha mennä koettamaan. Vesi saattaa olla niin korkealla, että kahlaaminen on riski. Silloin kannattaa suunnata silloille. Muistan, että vuoden 1992 sateisena kesänä kaksi vaeltajaa hukkui Porttikosken vaiheilla kahluuta yrittäessään.

Aloitanpa joen latvapuolelta. Suomun latvan laavun kohdalla on joki vain puronen ja siitä helposti ylitettävissä. Vesi ei ole korkealla kun Suomun ruoktu tulee näkyviin tultaessa joen länsirantaa. Siitä pääsee helposti saappailla yli kuivana aikana, jopa vaelluslenkkareilla.

Pari kilometriä ruoktulta alavirran suuntaan on silta, järjestyksessään jo varmaan kolmas. Siitä pääsee yli kelkalla ja mönkijälläkin.

 

suomun-silta

 

 

Sillä kohdalla on myös tulipaikka ja pieni puusuoja. Seuraava silta on Kotakönkäällä.

 

akisyys05-056

 

Kahluupaikkoja on Suomussa tätä ennen useita jos viitsii niitä etsiä. Toisaalta on siellä hyvin syviä suvantojakin. Hyvä kahluupaikka Kotakönkään jälkeen alavirran suuntaan on Paasjoen suun kohdalla hieman sen yhtymäkohdasta ylävirran puoleen. Kuva on vuonna 1980 otettu, mutta maisema on sama. Tässä mennään lännestä itärannalle.

 

suomun-kahlaamo-p

 

Seuraavaa matalampaa kohtaa saa etsiäkin jo pitempään. Tästä kohdasta eteenpäin ja Lankojärven jälkeen joki on kauttaaltaan syvempää, mutta Taimenlammen puroa vastapäätä olevan tulipaikan kohdalta pääsee hyvin joesta yli kahlaamalla. Sinne on Lankojärven tasolta nelisen kilometriä. Tulipaikka on niemen nokassa ja se on etelärantaa. Jos tarkkaan katsoo, niin sieltä häämöttää pieni puusuoja. Kahlaaminen onnistuu niemen nokasta myötävirtaan kuvanottosuuntaan tai tietysti päinvastoin.

 

vaellus-2010-51

 

 

Tältä kahluupaikalta on kilometrin verran Porttikosken kämpälle ja seuraava silta löytyy siitä parin kilometrin etäisyydeltä. Tämä on se Porttikosken silta.

 

porttikoski-4

 

Suomu ei ole kovinkaan syvä tästä eteenpäin, mutta oikein hyviä kahluupaikkoja ei silti ole ennen Siikavuopajan laavun tasoa. Ei sekään silti aivan helppo ole, mutta tulva-aikaankin olen itse siitä yli tullut. Lampihan on joessa kiinni, kuten tuo nimikin jo ilmaisee. Yhtymäkohdalla on keskellä jokea hiekkasärkkä. Laavun puolelta siihen pääsee astumalla veteen ylävirran puolelta ja tulemalla viistoon särkälle myötävirtaan. Sieltä taas on syytä suunnata hieman viistoon vastavirtaan toiselle rannalle. Pohjoispuolella Suomu haarautuu pienemmiksi puroiksi, mutta niiden ylittäminen on helppoa.

Allaolevassa kuvassa on mainitulta kohdalta näkymä alavirtaan. Oikealle avautuu lampi. Kuvanottokohdasta kannattaa kahlata edessä näkyvälle särkälle ja sitten sieltä viistoon ylävirran suuntaan kohti vastarantaa. Kuva on otettu veden ollessa melko korkealla. Suomu jatkaa menoaan koskena hiekkarinteen kohdalta.

 

ylityspaikka

Aittajärven kahlaamo vaijereineen on niin kuuluisa etten siitä viitsi mainita enempää.

Sen jälkeen Suomussa ei ole siltoja eikä kahlaaminen onnistu kuin parin kilometrin päässä joen etelärannalla olevan tulipaikan kohdalta. Siinä on Suomussa kapeikko Snellmanin kämpältä tulevaa niemeä vastapäätä. Virran nielun yläpuolelta yli pääsee, mutten sitä oikeastaan kenellekään suosittele, sillä virta on voimakas ja ylitys on virran voiman ja liukkaiden suurehkojen kivien vuoksi "haastava".

 

heina-2014-10

Jos etenee Suomun pohjoisrantaa alavirtaan, niin Snellmanin kämpän kohdalta sopii yli yrittää. Kämpän yläpuolella joessa on pieni saari, jonne on helppo päästä ja kahluupaikka sieltä vastarannalle on juuri sillä kohdalla mistä virran nielu alkaa. Kivet siinä ovat kylläkin hieman liukkaita, joten tarkkana saa olla.

 

snellmanin-tulipaikka

 

Tässä kuvassa ylitellään Suomua Snellmanin kohdalta etelärannan puolelta. Edessä on edellisessä kuvassa näkyvä saari ja kämppä jää kuvassa etuoikealle puiden taakse. Opastekartta sieltä kuitenkin häämöttää jos oikein tarkkaan katsoo ja selvemmin jos kuvaa suurentaa.

 

heina-2014-9

Suomu tästä eteenpäin edelleen levenee ja syvenee ja vaikka useissa kohdissa tuntuu olevan kovin matalaakin, niin yleensä on aina jokin syvänne, joka estää rinkallisen etenemisen. Harrimukanjärven kohdalla kuitenkin on vielä yksi kohtuullisen hyvä kahluupaikka. Sielläkin on laavun tuntumassa pieni saari ja vesi melko matalalla. Laavun puolelta saareen pääsee saappailla, mutta toisella puolella on otettava yleensä housut pois. Pohja on kuitenkin helppo ja virta melko heikko.

 

harrimukan-laavu

 

Toisella rannalla saatetaan kyllä käydä näinkin syvällä.

 

ylitys-89

 

Toisaalta jos ei halua kahlata, mutta vähän hassutella, niin käy se näinkin. Tarvitaan vain halpa muovivene, jonkinlaiset airot että ensin joku pääsee vastarannalle ja sitten tarpeen mukaan nailonnarua. Kapealtakin vaikuttavassa kohdassa sata metriä on siinä ja siinä. Tässä on leveyttä viitisenkymmentä metriä.

 

154

Kirjoittaessani tätä joulun alla 2016, alkaa olla talvivaeltajien aika. Vielä kulkijat ovat harvassa, mutta hyvin todennäköisesti muutamat kulkevat joulunviettoon joillekin tuville tai yöpyvät maastossa.

Marraskuu on ehkä vaeltelun hiljaisinta aikaa. Jalkaisin on hankalaa edetä ja usein lunta ei vielä ole riittävästi ja sekin vähä yleensä upottaa maahan saakka. Olen itse kylläkin ollut suksilla matkassa jonkun kerran marraskuullakin, vaikka niistä reissuista en tälle sivustolle ole kertoillutkaan. Oma viehätyksensä marraskuisessa kaamoksessakin on.

Talviretkeily on vaativaa ja vaarallistakin. UK-puiston palvelut ovat vuosien saatossa kehittyneet. Kämppäverkostoa ruvettiin rakentamaan jo 1960 luvun puolivälissä ja viimeisten parin vuosikymmenen aikana on syntynyt kämppien välille tulipaikkoja puulaavuineen. Polttopuuhuoltokin on varsin hyvin toiminut.

Puiston väki ajelee kelkoillaan varsinkin sesonkiaikoina huhtikuulla vankat pohjat keskeisille kulku-urille, joten niitä pitkin on todella helppo hiihdellä vaikka minkälaisilla sivakoilla. Se saattaa harhauttaa luulemaan, että nämä urat pidetään säännöllisesti auki, mutta niin ei suinkaan ole.

Ei tarvita kuin päivän kestävä navakka tuisku, kun jäljet ovat peittyneet varsinkin aukeilla. Kovin isoja ongelmia ei silti pitäisi kenelläkään olla aivan kaikkein poljetuimmilla reiteillä, sillä yleensä jotain merkkiä lumen pinnalle aiemmasta kulkijasta jää, mutta jos on liikkeellä kapeilla latusuksilla, niin saattaa olla pahoissakin vaikeuksissa  pehmeän lumen aikana.

Kemin-Sompion alueella sattui onnettomuus tammikuulla 2016. Kaksi vaeltajaa oli eksynyt ja toinen heistä menehtyi. Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista. Aina silloin tällöin joku on talviolosuhteissa kokenut saman kohtalon, yleensä eksyttyään. Joskus voidaan olla aika lähelläkin apua. Eräs kulkija löytyi istumasta suksiensa päältä paleltuneena aivan Rumakurun kämpän läheltä.

Tällaista ei pääse sattumaan jos valmistautuu huolella. Lähtökohdan pitää olla sellaisen, että varautuu selviämään kaikkein pahimmista pakkasista ja myrskyistä vaikka sellaisia ei ole etukäteen luvassakaan.

Vaatetuksen ja makuupussin pitää olla sitä laatua, että ne antavat lämmön kaikissa olosuhteissa ja vaikka suunnittelisi vaelluksensa kämppäverkoston varaan, niin mahdollisuus pitää olla myös ulkosalla yöpymiseen jos olosuhteet niin vaativat.

Tästä syystä varusteissa pitää olla kirves, saha, lapio sekä teltta tai laavu. Niitä pitää myös osata käyttää.

Saariselän alueella kova pakkanen ei ole suurikaan ongelma, sillä ilma on hyvin kuivaa. 30-40 astetta miinuksella ei ole mikään este liikkumiselle. On vain huolehdittava, että paleltumisherkimmät alueet on kunnolla suojattu.

Myrskytuulet ovat paljon hankalammat, vaikka silloin voi lämpötila olla nollankin tuntumassa. Sellaisilla säillä ei ole syytä liikuskella tunturiylängöillä, vaan kierrellä laaksojen kautta. Kovin hankalana pidän esimerkiksi Kiilopään länsirinnettä kovilla pohjoisenpuolen tuulilla. Vaikka itselläni on kelvolliset varusteet sellaiseenkin ilmanalaan suojalaseineen ynnämuineen, niin mieluummin odottelen myrskyn laantumista jos ei ole kovin kiire.

"Oikea" talviretkeläinen ottaa alleen pitkät ja leveät sukset. On makuasia ja  vaelluksen kestostakin kiinni kantaako rinkkaa vai vetääkö perässään ahkion tapaista. Pitkät sivakat takaavat selviämisen pehmeillä lumilla. Latusukset toimivat kyllä hyvin jos pitäytyy sesonkiaikana syntyvillä kelkka- ja muilla kulku-urilla. Siinä vain on vähän riskiä juuri yllättävien myräköiden pyyhkiessä ne urat piiloon.

Liikuttaessa etappien välillä, on hyvä aamulla ottaa matkaan kuumaa juotavaa. Kesäaikana nesteen tankkaaminen on helppoa, mutta talvella se ei onnistu niin kätevästi. Nesteen ja energian saannista on tarkkaan huolehdittava. Väsymys, nälkä, jano ja pakkanen ovat vaarallinen yhdistelmä.

Kannattaa myös muistaa, että Saariselän vedet ovat juoksevia ja kumpuavat yleensä suurista rinteistä. Jotkut paikat ovat aina avoinna kaikkein kovimmilla pakkasillakin kuten vaikkapa Tuiskukurun pohjalla virtaava Tuiskujoki.

 

0507b

 

Kunhan tekee etukäteen tarkan suunnitelman, vaellus onnistuu kaikissa olosuhteissa. Talviset kokemukset ovat huikeita - nekin.

 

0502b

Kirjoitellessani rennon puoleisen jutun ensivaelluksiaan suunnitteleville ja koetin kannustaa uskaltamaan, niin oletin että kaikki kuitenkin ymmärtävät ottaa tarkemmin selvää alueesta mihin ovat menossa ja suunnitella kaikki mahdollisimman tarkasti etukäteen.

Ollessani 2015 elokuulla Aittajärven parkkipaikalla täydentämässä rinkkani muonavarastoja, tuli puheilleni pari ihmistä jotka saivat minut kirjoittamaan muutaman täydentävän ja varoittavan rivin. Ensimmäinen juttusille tullut oli englantia puhuva noin 35 vuotias isä, vaimoineen ja noin 12 vuotiaine poikineen. He halusivat käydä Snellmanin kämpällä. Miehellä ei ollut karttaa, vaan vain jonkinlainen matkaesite, jossa oli ylimalkainen kaavio alueesta. Sen varassa he olivat lähdössä shortseineen ja lyhythihaisine paitoineen ilman päähineitä.

Paikalta on tietysti helppo reitti mennä jokivarsia eksymättä kyseiseen paikkaan, joten sen heille selvitin ja kehotin pukeutumaan vähän toisella tavalla. Autostaan he jotakin suojaavampaa vaatetta löysivätkin, mutta poika lähti matkaan melkein uimahousuvarusteisena kainalossaan Donald Duck kirjansa. Sääskiä ja paarmoja oli sen verran, että ne tekivät kyllä suojaamattoman oleskelun kiusalliseksi.

Melkein samanaikaisesti parkkipaikalle kaarsi auto, jossa oli varttuneeseen ikään ennättänyt mies. Yleensä sen ikäiset tietävät mitä ovat tekemässä, mutta hän ei ollut. Hän tuli tiedustelemaan onko Suomun yli siltaa ja miten päästä Muorravaarakan ruoktulle. Jutellessani hänen kanssaan, havaitsin ettei hän ollut perehtynyt reittiin mitenkään. Näytin hänen kartaltaan muutaman kulkuvaihtoehdon. Hän lähti pakkaamaan rinkkaansa, mutta palasi kohta varmistamaan, että "onhan ruoktulla patjat ettei tarvitse ottaa makuupussia mukaan". Kun kysyin onko hänellä varaus lukolliselle puolelle, hän vastasi kieltävästi. Kerroin, että avoimella puolella ei patjoja ole. Hän jankutti vastaan, että "ainahan niissä tapaa olla...". Kysyessäni millaista vaellusta hän on suunnitellut, niin hän vastasi menevänsä sinä päivänä Muorravaarakan ruoktulle ja palaavansa seuraavana päivänä "tuntureiden yli". Kello oli ennättänyt silloin niin pitkälle iltapäivään, että sen vuorokauden puolella hän ei kyllä määränpäähänsä ennättänyt. Elokuun yötkin olivat jo pimentyneet siinä määrin, että liikkuminen oli hankalaa.

Kun näin hutiloiden valmistautuu kulkemaan, niin voi olla varma että vaikeuksia ja yllätyksiä ei tule puuttumaan. Kesäaikaan se ei ole juurikaan vaarallista, mutta talviaikaan voi mennä henki.

Siis: Lukekaa alueesta julkaistua kirjallista materiaalia niin paljon kuin suinkin viitsitte. Tutustukaa karttoihin. Muistakaa, että uusimpienkaan karttojen tarkkuus ei riitä pilkuntarkkaan suunnistamiseen. Jutelkaa kokeneitten vaeltajien kanssa jos mahdollista. Lukekaa retki- ja vaellusoppaita. Kokeilkaa varusteita jo kotosalla. Miettikää mitä teette jos tulee venähdyksiä, revähdyksiä tai vakavampia kolhuja. Ottakaa selvää puhelintenne kuuluvuudesta retkialueella.

Mitä yksityiskohtaisemmin teette etukäteen vaellussuunnitelman, sen antoisampi vaelluksenne tulee olemaan.

Kuka hyvänsä voi harrastaa vaellustyyppistä retkeilyä Saariselällä ja muuallakin vastaavilla alueilla. Siihen ei tarvita kovinkaan erikoista yleiskuntoa eikä paljon muitakaan valmiuksia. Tapasin kerran ryhmän sokeita Rautulammella. He olivat siellä yöpyneet teltoissa ja avustajineen tavoittelivat seuraavaksi Kotakönkään laavua.
Nykyään Saariselällä on kattava polkuverkosto suhteellisen tiheän kämppäverkoston välillä. Mikäli on vähän epävarma kartanluku- ja suunnistuskyvystään, kannattaa pysytellä näillä poluilla. Vaikea niiltä on päästä eksymään. Jos nyt kuitenkin niin pääsisi käymään, niin kannattaa muistaa että alue on hyvin rajattu. Idässä on valtakunnan raja. Ei siitä pääse huomaamatta Venäjän puolelle. Pohjoisessa tulee vastaan viimeistään Ivalo - Raja-Jooseppi tie, etelässä Savukoski - Sodankylä tie ja lännessä taas nelostie. Hyvin on kulkija siellä turvassa. Saariselän maasto on hyvin selkeä. Sitä halkovat suuret jokilaaksot ja tunturiselänteet. Helppoa on nykykartoilla tavoitteena olevat paikat löytää.
Yksin liikkuminen on aina riski. Silloin erityisesti kannattaa pysytellä paljon käytetyillä urilla. Mieluummin vaeltaja saisi kulkea pienen ryhmän kanssa. Jos joku venähdys tai sen tapainen haittaa liikkumista voivat muut aina auttaa tai hankkia apua. Yksin on hankalampaa. Muistan, miten joku yksinliikkuja sateen liukastamalla  maapohjalla venäytti selkänsä Sudenpesän tuntumassa niin pahasti, ettei kyennyt liikkumaan kuin ryömimällä. Vaikka paikka on vilkkaasti kuljetulla uralla, piti hänen olla siellä toista vuorokautta ennen kuin paikalle tuli joku muu.
Puhelimen kuuluvuus ei alueella ole kattava. Sokostin huipulla on Soneran linkki. Sen teoreettinen vaikutusalue on noin 20 kilometriä, mutta koska "aallot" eivät oikeastaan taivu, niin periaatteessa maston pitäisi näkyä, että yhteys syntyisi. Katvealueita on aivan lähelläkin mastoa. Alueen etelä- ja pohjoisosissa ja lähempänä nelostietä kuuluvat kyllä muutkin operaattorit.

Jos ei tiedä kykyään kantaa taakkoja eikä keskimääräistä etenemisnopeuttaan, ei kannata kartalta suunnitella kovin mittavaa reittiä, vaan lähteä aikataulupohjaisesta suunnittelusta. Tarkoitan sillä sitä, että ei yritetä pitää kiinni tiukasti jostakin matkallisesta tavoitteesta, vaan lähdetään siitä että lähtöpaikasta edetään vaikkapa kolme päivää ja palataan takaisin kolme päivää.  Harva ymmärtää, että vaikka kotipaikkakunnalla kävelylenkin kilometrivauhti on kymmenessä minuutissa, niin "karttakilometri" maastossa kantamuksen kanssa vie 20-30 minuuttia, joskus enemmänkin. Monet oleskelevat maastossa kuutisen päivää, jolloin mennään "sisälle" kolme ja takaisin saman verran. Kun suunnittelee ruokataloutensa tälle pohjalle, ei matkaan tule liikaa eikä liian vähän.

 

Tietenkin suunnitelma kannattaa tehdä kartan ääressä, mutta päiväetapit hahmotella varovaisesti jos ei tiedä kulkukuntoaan. Yleensä suunnitelma mukaan otettavasta muonasta sekä muista varusteista kannattaa tehdä mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja lista siitä mitä rinkkaan pannaan. Sitä listaa seuraten kantoväline pakataan ja viivataan kohdat yli sitä mukaa, kun tavaraa rinkan uumeniin katoaa. On suuri vaara, että jokin unohtuu mikäli ei näin menettele. Muona ja vaatteet sekä yöpymisvälineet ovat ensisijaisia. Ensiapupuolelta mukaan on otettava vähintään laastareita ja vähän sidetarpeita sekä ns idealside. Sääskihuppu on tarpeellinen räkkäaikana ja jonkinlaisia sääskivoiteita tai öljyjä.

Makuupussi on tärkeä. Harvoin kesälläkään on niin lämmintä etteikö aamuyöstä viimeistään ole hyvinkin viileää. Aivan halvimmilla "kesäpusseilla" ei matkaan kannata lähteä kesälläkään. Vaeltaja oppii viimeistään ensimmäisillä kilometreillä ymmärtämään, että rinkkaan pakataan vain tarpeellista. Jos lähtee sellaisesta periaatteesta, että pakataan mukaan varmuuden vuoksi sitä ja tätä, niin kokonaispaino nousee äkkiä yli punaisen viivan.
Vaeltamisen ei pidä olla kävelykilpailua. Jos ryhmässä mennään, etenemisvauhdin täytyy olla sellainen että joukon hitaimmalla ja huonokuntoisimmalla on mukava olo.
Autiotupaverkosto antaa mahdollisuuden majoittumiseen, mutta mieluummin kannattaisi ottaa oma teltta, laavu tms mukaan, koska silloin voi välttyä yllättävältä tungokselta. Tietenkin monissa kämpissä on lukollinen varausosa, mutta ei kaikissa. Autiomajoja kannattaa käyttää silti hyväkseen esimerkiksi pääaterian valmistuksessa. Kämpissä on kaasuliedet ja peruskattilastoakin.
Henkilökohtaisista varusteista jalkineet ovat tärkeät. Kenkien pitää olla tukevat ja sopivat. Kun hankitaan esimerkiksi vaelluslenkkarit, niillä kannattaa kävellä etukäteen mahdollisimman pitkään, että voi olla varma niiden sopivuudesta. Mikäli ongelmia ilmenee, ei ole juuri muuta järkevää vaihtoehtoa, kuin hylätä hankinta ja kokeilla muuta. Kipeytyneillä jaloilla kulku maastossa on kaikkea muuta kuin nautinnollista. Saariselän joet ovat monilta kohdin matalia somerikkopohjaisia virtoja, joista löytyy useita kahluukelpoisia ylityspaikkoja. Vettä silti joissakin kohdin saattaa olla senverran, että kumisaappaan varret eivät riitä mikäli sellaiset haluaa ottaa mukaan. Suosittelen tästä syystä rinkkaan mukaan kevyitä sandaaleita tai "croxeja", sillä niillä kahlaaminen teräväkivisellä pohjalla taakan kanssa on paljon helpompaa kuin paljain jaloin. Niin, ja seiväs tueksi näihin ylityksiin ja tuki alavirran puolelta.
Nykyisin on valtava määrä erilaisia ulkoiluvaatteita saatavilla. Ne ovat todella hyviä, joten ei niistä sen enempää. Tässä vaiheessa tulee mieleen, että kesälläkin on hyvä pitää matkassa jonkinlaiset hansikkaat.
Kantovälineitä on tarjolla pilvin pimein. Hyvin suuri osa niistä on minun näkövinkkelistäni tarkasteltuna melko kehnoja. Hyvän rinkan pääperiaate on se, että sen saa pakattua litteäksi selkää vasten ja painopisteen asetettua nojaamaan yläselkään. Monet myynnissä olevat vaikuttavat ikään kuin pystyyn nostetuilta putkikasseilta. Ne ovat liian kapeita ja ulottuvat kauas ulospäin. Rinkassa pitää olla leveyttä, mutta ei niinkään "ulottuvuutta" taaksepäin. Itse käytän rungollista rinkkaa. Se on mielestäni sikäli parempi, että siihen saa tarvittaessa helpommin hihnoilla kiinni kaikenlaista. Mikäli kuitenkin tekee vähän lyhyempiä vaelluksia, enintään viikon mittaisia, niin silloin tietysti sopii selkään muunkin tyyppinen rinkka, koska sen sisälle mahtuvat yleensä kaikki mukaan otettava, eikä ulkopuolelle tarvitse kovin paljon kiinnitellä.
Vesi on kulkijalle tarpeellinen elementti. En aikanaan tullut ajatelleeksi, että kaikki eivät tiedä Saariselän vesien laadusta. Eräs vantaalainen mies kertoi joskus hymyssä suin, miten hän ensikerran pohjoiseen tullessaan perheensä kera, varasi mukaan 40 litraa Vantaanjoen vettä, koska päätteli että sivistyksen ulottumattomissa on juomavedestä puute. Hän kertoi kantaneensa sitä kahdessa 20 litran muovisessa kanisterissa maastoon.
Voin vakuuttaa, että Saariselän vedet ovat kyllä parhaasta päästä mitä Suomessa tai ylipäätään maailmalla on olemassa. Tosin tähän on nykyään pantava pieni varaus sikäli, että läntisellä puolella aluetta on sivistyksen kosketus aiheuttanut sen, että jokivarsikämppien alapuolelta ei tietysti tarvitsisi kovin läheltä vettä juotavaksi enää kauhaista ja Luirojärvelläkin taitaa olla parasta järvivesi keittää, ainakin eteläpäässä.
Matkaan voi lähteä, vaikka olisi kuinka kokematon kulkija hyvänsä. Ensimmäiset vaellukset näiltä pohjilta kannattaa tehdä varovaisesti eikä tavoitella alkuun kaikkein kaukaisimpia paikkoja. Kun alueen tuntemus ja oma tietämys vaeltelun yksityiskohdista kasvaa, voi helposti levitellä siipiään. Jos saapuu yleisillä kulkuneuvoilla retkeilyalueen reunamille, niin Kiilopää tai Saariselän retkeilykeskus on suositeltavin lähtöpaikka. Oma kulkuneuvo laajentaa mahdollisuuksia. Etelästä alkaen voi aloittaa vaikkapa ns Kemihaaroista. Vuotsosta pääsee autolla ns Orposen laavulle ja sieltä Karapuljun kautta Luirojärvelle. Pohjoisessa ns Aittajärvi on suosituimpia lähtöpaikkoja nykyään. Sieltä on mm helppo reitti Maantiekurua myöten Sudenpesälle ja Sarviojan laaksoon. Raja-Jooseppi on monen suosima lähtöpaikka ja helppo reitti sieltä johtaa mm Anterinmukan hienolle autiotuvalle.
Talvivaellukset ovat sitten luku erikseen ja siitä naputtelen muutaman rivin myöhemmin jos päävärkki antaa myöten.
Ei muuta kuin suunnittelemaan ja arkailematta matkaan. Nykyvarusteilla täysin kokematonkin pärjää hyvin, kun jotenkin pärjäsivät nekin naisihmiset 1950 ja 1960 luvun vaihteessa, jotka lähtivät Raja-Joosepista maastoon nailonsukissaan matkalaukkujaan kantaen.