Kesäkuun lopussa havaittiin, että Luirojärven saunanpesän arina oli sulanut ja vesipata palanut puhki. Ehdottelin tuossa menneenä talvena puistonjohtaja Seurujärvelle, että vaeltajilta edellytettäisiin jonkinlaista retkeilijäkorttia ennenkuin  maastoon olisi omin päin mahdollista mennä. Seurujärvi aiemmin oli valitellut sitä, että puiston valistus on mennyt huonosti perille.

Saunan vauriot johtuvat todennäköisesti tietämättömyydestä ja taitamattomuudesta, tuskin niinkään piittaamattomuudesta. Arinan alta pitää tuhka ja hiilet viitsiä ottaa pois, muuten arina sulaa ja padassa pitää olla vettä niin kauan kuin alla on tulta.

Oman ikäpolveni ihmiset joutuivat arjessa niin paljon tekemisiin puun polton ja tulipesien kanssa, että osaaminen oli luonnollista. Nyt on toisin ja siitä syystä väkeä pitäisi valistaa. Saunan vauriot ovat helposti korjattavissa, mutta on tulia viriteltäessä muitakin vaaroja. Nykyisissä kangasmateriaaleissa on erittäin helposti syttyviä ja samoin makuupussien täytteissä. Jos kipinä pääsee sellaisen materiaalin sytyttämään, on kiire. Häkä on myös sellainen elementti, josta enää valitettavan harvalla on tietoa.

Oheinen kuva on vuodelta 1980. Tämä oli Luirojärven ensimmäinen sauna. Se sijaitsi nykyisen saunasta johtavan lankkupitkoksen tuntumassa melkein rannassa.

Arvelin voivani lähteä Saariselälle vaellukselle Juhannusta viettämään, mutta luovuin hankkeesta. Maasto on toistaiseksi turhan märkää. Juhannuksen jälkeen aika pian olisi ehkä jo toinen tilanne, mutta taidan lykätä lähtöä elokuun alkupuolelle.

Joillakin oli ollut nyt ongelmia Kotakönkäällä. Vesi oli niin korkealla, että se virtasi idän puolen kallion ohikin. Joku arveli nykyisen tulvan syöneen uuden kulkutien, mutta reitti on osapuilleen 10000 vuoden ikäinen eli viimeisen jääkauden sulamisvesien perua.

Aikanaan Kotakönkäällä on ollut nykyistäkin paljon hurjempi koski. Useiden Hiidenkirnujen merkkejä on vieläkin nähtävissä vaikka jäät ovat uomaa rikkoneet.

 

Kohta kallioiden alapuolella on pieni Suomuun yhteydessä oleva lampi, joka nähdäkseni on Kullervo Kemppisen mainitsema kalapaikka, josta hänen onnistui nappaamaan kerran hyvän kalansaaliin. Hän ei halunnut tarkemmin määritellä paikkaa, mutta raameihin sopii hänen kuvauksensa paikasta: "Toisella reunalla hyllyvä suo ja vastapuolella kallioseinä, jonka nimesin ritarilinnaksi..." Vähän tuohon tapaan se taisi mennä.

Retkeilyurani alkuvuosina ylitin yleensä Suomua vähän ylempää, mutta vuonna 1966 kuvasin kaveriani Kotakönkään nykyisen sillan kohdalla, jota kuvaa olen esitellyt useasti aiemminkin.

 

Tänään 1.6.2020 Saariselällä avataan laskettelurinne. Ylhäällä Kaunispäällä on kuulemma vielä lunta metrin verran. Näkymä Ylämajan kamerasta itään kertoo paljon. Sulaminen on vasta aluillaan. Eilen Porttipahdan kelikamerasta saattoi nähdä, ettei allas ollut vielä luonut jäitään. Vaeltamaan aikova saa odotella vielä kaikessa rauhassa. Lunta on vielä parisen viikkoa haitaksi saakka ja jokien kahluupaikat on syytä jättää kokeilematta. Taitaa mennä lähemmäksi juhannusta ennen kuin kaikki esteet poistuvat.

Toisaalta, jos vaellusvietti kovasti vaivaa, niin kyllähän nytkin reittejä löytyy. Jokivarsissa lumet sulavat veden partaalla ja pohjoispuolella tunturialuetta muutenkin lumet sulavat nopeasti. Veikkailisin, että tie Raja-Joosepista Anteriin on nytkin kulkukelpoinen.

Ei tämä silti aivan ennennäkemätöntä ole. Vuoden 1996 kevät oli myös luminen. Pääsin silloin kesäkuun alkupäivinä Raja-Joosepista Kiertämien kautta Anterin laakson reunalle. Kiertämät olivat silloin jäässä. Tauno Perttula mm pari päivää aiemmin oli kävellyt ylemmän Kiertämän jäätä myöten. Vaelluskaverini kanssa törmäsimme Helttamorostoilla täyteen talveen. Vaivaloisesti kahlasimme entisen rajavartioaseman ampumaradan taulukopille, johon sentään oli sulanut vähän pälviä.

Pääsimme tästä Anterijoen vartta Anterinmukkaan, kulkien aivan joen partaalla, joka oli sulanut paljaaksi tuskin muuta kuin puolen metrin leveydeltä. Luminen oli Anterinmukan saunankin ympäristö.

Kulkuhulluutta riitti Hammaskuruun saakka. Pihamaalla oli lunta niin, ettei jalkojen mitta riittänyt.

Kyllä sitä siis pääsee nytkin jos oikein kova kulkukuume vaivaa, mutta rajoitettua se liikkuminen on.

On sitä rajoitetta itselleni tullut iän myötä muutenkin, joten odottelen rauhassa nietosten katoamista ja käytän aikani suunnitteluun. Olen pohtinut voisinko helpoilla maastopohjilla käyttää jonkinlaista apujuttua. Hankin kevyen kanootin kuljetukseen tarkoitetun kaksipyöräisen vempeleen ja sovittelen nyt rinkkaani siihen. Sitä voisi ehkä vetää perässä kuin ahkiota tai rekeä... saas nähdä...

Silta Luirojoen yli, lähellä vanhaa kahluupaikkaa, tehtiin muutama vuosi takaperin. Se sai valtavasti ylistystä, jotka kannanotot paljolti kertovat, että erävaeltajien rinnalle on alueen käyttäjinä noussut runsaasti väkeä, joilla ei ole vähäisintäkään käsitystä luonnossa liikkumisesta luonnon ehdoilla. Heidän paristaan löytyy niitä, jotka kiittelisivät hotellistakin, todeten että teitte kultaakin kalliimpaa työtä. Toisaalta sillan rakentamisesta löytyi monia sapekkaita kannanottoja. Joku kysyi, että saako sentään kahlata sillan vierestä.

Syyskuulla 2017 rakennelma näytti tältä.

Silta lepäsi putkesta hitsattujen kannakkeiden varassa. Sitä katsellessani ajattelin, että kuinkahan se mahtaa jäiden lähdön aikaan paikallaan pysyä. Jotain ongelmaa siinä oli, koska puisto ilmoitti, että se purettiin koska se ei "toiminut ajatellulla tavalla..."

Ihmettelin aikanaan tätäkin projektia. Pehmeää rantaa oli möyritty ja sotkettu mönkijöillä, vaikka siihen oli koetettu levittää pitkä kumimatto suojaksi.

Vaikka monet kiittelijät katsoivat sillan olevan kovin tarpeellisen ja hyvän, niin kuva sillan kohdalta vuoden 2005 elokuun loppupuolelta kertonee miten todellisuudessa on. Aivan pahimpia kevättulvia lukuun ottamatta, tilanne on läpi kesän tämä ja aina olen korkeimmillakin vesillä helposti yli päässyt.

 

Rautulammen kämppä paloi talvella 2019. Nyt on tehty periaatepäätös että uusi rakennetaan. Puiston F-sivuilla kyseltiin ihmisiltä millaista he haluaisivat. Vuonna 2013 rakennus näytti tältä.

Vuonna 1966 taas oli näkymä tällainen.

Nyt siis kaavaillaan uutta. Monet kulkijat ehdottivat grillausmahdollisuutta ja monenlaisia rakennustyyppejä. Suosikkini ehdotuksissa oli rakennus, joka oli varustettu suihkulla ja mainittiin että käsienpesumahdollisuus olisi kiva.

Ajattelin ensin, että mielipiteen esittäjällä oli kieli poskessa ja hän teki ehdotuksensa samassa hengessä kuin eräässä "niksinurkassa",jossa joku esitteli hyvin monimutkaisen tavan, jolla vessapaperista voi tehdä paperilakanoita. Suihkutoive taisi silti olla aivan tosimielellä esitetty.

Ei tainnut tulla mieleen, että Rautulammen rannassa voisi kesäaikaan käydä sormia huuhtaisemassa. Talvella tietysti lumi on monelle pelkästään näillä huolletuilla laduilla liikkujille outo pesuelementti, mutta toimii sekin.

Muistelen, miten eräs eksyksissä ollut tsekkiporukka, lopulta löysi perille illan tummetessa Luirojärvelle. Oli talvi ja alun toistakymmentä miinuksen puolella. Ensitöikseen miehet vetäisivät pihamaalla yläruumiin paljaaksi ja pesivät itsensä lumella Hilltonin edustalla, vaikka esittelin että saunan padassa voisi olla lämmintä vettäkin. Ei sitä tarvittu. Oli kyllä karskin tuntuista porukkaa.

Toisaalta pakkaslumi varmaan virkisti. Pesun tehokkuutta saattoivat myös lisätä laiskimmat kämpässä yöpyneet. Päivällä paremmin näkyi keltaiseksi kirjavoitunut lumi. Se on tehokas puhdistusaine. Ennen vanhaan sotakentillä virtsattiin musketin piippuun. Se irroitti karstat.

Rautulammen käsienpesumahdollisuuden esittäjä, saattoi vähän vieroksua lammen vettä. Mistäs sen puhtautta voi taata. Taaskin tulee mieleen se kaveri, joka aikanaan kantoi Ivalojoen latvoille perhettään varten Vantaanjoen vettä kahdessa 20 litran muovikanisterissa. Parempi on katsoa kuin katua. Voisikohan ajatella Kiilopäältä vetää vesijohtoa Rautulammelle, niin ja ne sähköt.

Moni toiveiden esittäjä halusi grillausmahdollisuutta, mutta ei kertonut tarkemmin millaista. Ehkäpä puiston pitäisi sinne kuljetuttaa kunnollinen kaasugrilli tai kaksi. Tuskin alakuvan tulipaikka lammen kulmassa keväältä 2012 enää kelpaisi.

Uusi taukopaikka sinne Rautulammelle varmaan tulee, mutta kannattaisiko puiston harkita huolletun ladun lyhentämistä siten, että tuo lampi jäisi sen ulkopuolelle. Tulipalon vaara olisi paljon pienempi ja pelastustehtäviä vähemmän.

Porttikosken kämpällä on tehty pääsiäisviikolla 2020 remonttia. Uusi katto on tehty ym. Oheinen kuva on keväältä 2012, jolloin viimeksi siellä poikkesin. Silloin puiston kolme mönkijää koetti ylittää Suomua tästä kohden satakunta metriä ylävirtaan. Kaksi ensimmäistä onnistui. Kolmas kaatui. Vettä näytti olevan mönkijämiehen vyötäröön saakka. Oli siinä eväät paljon huonommallekin sattumukselle kuin pelkälle kastumiselle, sillä mönkijä kääntyi kokonaan ylösalaisin. Kuljettaja olisi voinut jäädä alle.

Kämppiä olen harvoin käyttänyt yöpymiseen, vaikka useasti olen niiden kautta kulkenutkin. Porttikosken kämpässäkään en ole yöpynyt ikinä, mutta saunonut kylläkin. Luultavasti tulevaisuudessa käyn kämpillä vieläkin harvemmin. Koetan etsiskellä sellaisia jäljellä olevia pieniä laikkuja, jossa harvoin muut liikkuvat. Silloin voi vielä uskotella itselle olevansa erämaassa.

Luullakseni aikanaan Metsähallituksella oli hyvä palvelutarkoitus, kun rakennuspäätös tehtiin. Ehkä silloin uskottiin, että kun kämppien välille syntyvät polut, niin alueen kuluminen muualla on vähäisempää. Monet luulevat niin vieläkin. Eniten käytetyt polut näyttävät kyllä mikä on todellisuus. Alueen luonnolle olisi ollut paljon parempi, että rakennelmat olisivat jääneet tekemättä.

Nykyisessä kulkijapolvessa on erikoista väkeä. Pornaisissa on pieni luontopolku, jossa nyt keväällä oli tulentekokielto. Polun ylläpitäjä kuitenkin löysi kahdeksan nuotiopaikkaa, joista osa oli tehty puiden juurille. Jotkut olivat vielä käyneet hakemassa lupaa kysymättä polttopuuta nuotioonsa erään talon ulkorakennuksesta.

Ainahan yksittäisiä outoja tyyppejä on ollut aiemminkin, mutta nämä tuntuvat lisääntyneen. Näkyy se Uk-puistossakin. Mitä enemmän tehdään alueen kämppien eteen, sitä työläämpiä hoidettavia niistä tulee. Olisi ollut parempi jättää aurinkopuhaltimet Porttikoskeltakin asentamatta, Joku ne kuitenkin tulee särkemään.

Onkohan alueen päättäjien mieleen koskaan tullut ajatusta kämppäverkoston harventamisesta. Itse olen tällä kannalla.

 

Nyt maaliskuun loppupäivinä 2020 näyttää siltä, että mitä hienoimmat talvivaellussäät olisivat edessä. Lumen paksuus hipoo ennätyksiä. Pienet suojat ovat sitä jo vähän tiivistäneet. Kun tulee kunnon suoja ja hyvällä lykyllä sen jälkeen korkeapaine, niin hanki kestää mitä vain.

Puitteet luonnon puolesta ovat siis mitä hienoimmat, mutta Korona-tauti on sulkenut Saariselän autiotupaverkoston ovet.

Osaava vaeltaja ei toki tupia tarvitse ja kantava lumi, puhumattakaan kunnon hankikeleistä, antaa mahdollisuuden laajentaa liikkumismahdollisuuksia.

Suurin osa nykyvaeltajista kuitenkin tukeutuu kämppäverkostoon, joten liikkujat UK-puiston alueella tulevat olemaan harvassa tänä kevättalvena.

Alueen palvelutaso onkin erämaaksi korkealla tasolla. Kymmenien kämppien ja tulipaikkojen verkosto on tiheä. Monilla keskeisillä paikoilla on jo maahan upotetut "Molokit" ja puusuojissa verkkopusseissa määrämittaan pilkotut puut. Näin pitkälle ei olisi pitänyt mennä.

Kun lisäksi kesäaikaan kämppien ja tulipaikkojen välillä alkaa olla selkeät polut ja talvellakin pääreiteillä kestävät kelkkaurat, niin kovinkaan paljon ei osaamista tarvita. Riittää kovasti jonkinlainen fyysinen peruskunto.

Tämä on aikaansaanut kesäaikaan käytetyimpien kulku-urien kohtuutonta kulumista. Luirojärven ympäristö on vanhan retkeilijän silmissä nykyisin surkea paikka. Kaukaa siintää jo silmiin kaakkoispuolen niemeen sijoitetun "huvila-alueen" tuulivoimalan salko. Ei sellaista saisi siellä silmiin sattua. Eteläpään rakennuksia ei olisi lainkaan saanut sinne pystyttää puhumattakaan Luirojokea ylittävästä sillasta.

Kansallispuistosta annetun lain tavoitteena oli ensisijaisesti säilyttää alueen erämaaluonto. Alueen rakennuskanta on sen tavoitteen vesittänyt. Tuon kaltaisen infrastruktuurin olisi pitänyt jäädä Saariselkä - Kiilopää linjalle, kuten alun perin ajateltiin, eikä tuoda sitä lainkaan erämaa-alueelle.

Paljon kulkijat kiittelevät puiston henkilökunnan palvelutasoa ja auttamishalua. Ei siinä moitteen sijaa olekaan. Sen pitäisi vain keskittyä tuolle massamatkailualueelle ja suunnata palvelut sinne.

Metsähallituksen linja, tuottaa ihmisille vuosi vuodelta parempaa palvelua erämaa-alueella, tuhoaa alueen luontoa merkittävällä tavalla. Yhtenä esimerkkinä voi tuoda esille esimerkiksi Hammaskodan uudisrakennuksen. Jostakin syystä mönkijäura ajettiin Luirojärveltä Hammaskodalle paljolti herkän maapohjan kautta. Ruotmuttiojalta lähtien maa on renkailla revitty kuralle ja puiden juuristosta paistaa nila.

Alkuperäinen ajatus oli siis se, että luonnon ehdoilla edetään ja ihmisten tarpeet tulevat vasta sen jälkeen. Se ajatus on alueen päättäjiltä kadonnut.

Jos kämppiä ei olisi lainkaan rakennettu, ei olisi syntynyt sanottavasti polkujakaan, koska kulkijat olisivat hajaantuneet kulkemaan laajemmalla alueella. Maapohja ei juuri olisi kulunut. Ennen kämppäverkoston rakentamista alueella kulki vähintään saman verran ihmisiä kuin nykyisinkin, mutta heidän jättämänsä jäljet olivat olemattomat.

Jos mönkijöitä ei olisi sallittu  huoltoliikennettä hoitamaan, olisi moni toivottomassa kunnossa oleva paikka nyt alkuperäisessä kunnossa. Melkoiset säästöt olisivat myös puuhuollossa jos sitä ei tehtäisi lainkaan. Sitä ei nimittäin tarvita. Joka vuosi männyistä putoaa alueella satoja kuutioita kuivia oksia maahan. Siinä on mistä ottaa jos joku haluaisi tulet tehdä.

 

Monet arvelevat, että lapset eivät viihdy retkeilemässä, koska aika ei heillä kulu ja toisekseen he eivät jaksa. Nykyisen lenkkipolkuni varren metsikössä kokoontuu useasti parinkin päiväkodin väkeä. Kaikilla tuntuu olevan valtavan hauskaa, vaikka siellä ei ole mitään muuta kuin tavallinen metsämaasto. Päiväkotien työntekijät ovatkin jo vuosia hyödyntäneet metsää toiminnassaan, koska ovat oivaltaneet sen merkityksen.

Olen aiemminkin tästä kirjoittanut, mutta se on jossakin juttujeni sekamelskan piilossa, joten nostan aiheen uudelleen esille.

Omat lapseni olivat ensi kerran mukana vaelluksella viisi ja kuusivuotiaina. Luonnosta löytyi jatkuvasti heille mielenkiinnon kohteita eikä pienintäkään kyllästymistä voinut havaita. Olimme matkassa vuoden päästä uudelleen, jolloin pidensimme kuljettua matkaa. Pisin päivämatka oli silloin 17 kilometriä. Lapsilla ei ollut vaikeuksia jaksamisen kanssa. Lähinnä ne ongelmat kulminoituivat aikuisille, jotka joutuivat taakoittamaan itseään vähän enemmän. Ruokahaluakaan ei ulkosalla olo vähentänyt.

 

 

Lapsenlapseni myös aloittivat luonnossa kulkemisen melko aikaisin. Pyhä-Nattasella maisemia silmäili vanhempi pojanpoikani seitsemän ikäisenä ja sinne samalla kerralla kapusi myös pikkuveli kolmivuotiaana. Rinteen puolivälissä kolmivuotias sai lisäenergiaa äitinsä tarjoilemista rusinoista ja se riitti huipulle saakka.

Lenkkejä maltillisesti pidennettiin ja kuusivuotiaana nuorempi pojanpoika jo totesi noustuaan Ukselman rinteen Paratiisikurun lammelta huipulle, että oli helppo nakki.

Kartanlukua ja suunnistusta ruvettiin vähän myöhemmin harjoittelemaan. Tässä ollaan Luiron kankailla Karapuljun tuntumassa.

Elämyksiä ei tarvitse erikseen haeskella. Niitä on joka puolella, myös Raappananlammella.

Kalojen narraaminen on jännittävää puuhaa myös tytöille.

mutta sen kalavehkeen tarvitse kovin erikoinen olla. Sudenpesän edustalla voi kalastaa kepillä, ruohosta punotulla siimalla ja katajasta saadulla koukullakin.

Tietenkin vaellukselle lasten kanssa mentäessä, pitää ottaa huomioon vanhempien jaksaminen, koska lasten kannettavaksi ei varusteita voi panna. Toki alkuvaiheissa tein jälkeläisilleni kevyet rinkat, mutta niiden sisältönä oli vain henkilökohtaiset pienet tyynyt. Siksipä kannattaa leiriytyä mukavaan paikkaan ja siitä käsin tehdä päivämatkoja eri suuntiin. Vaelluksen henki kannattaa silti säilyttää ja siirtää sitä perusleiriä kerran pari.

Jos vanhempien fyysinen kesto sietää painavampien rinkkojen kantamisen, niin voi tehdä pitkiäkin kierroksia, koska on aivan varmaa että lasten kulkukestävyys ei lopu ennen vanhempien kapasiteettia.

Maaliskuussa 2020 oli UK-puiston sivustolla ilmoitus, että Tahvolta olivat polttopuut lopussa, mutta täydennystä oli piakkoin tulossa. Samalla kerrottiin, että lähimmät kämpät ovat Peuraselkä ja Siula.

Jos noilla alueilla retkeilee, niin pitää itsellä olla tieto jälkimmäisestä seikasta. Tuollainen uutisointi tuudittaa helposti tuoreen retkeilijän sellaiseen luuloon, että puiston henkilökunta huolehtii kaikesta ja voi huolettomasti lähteä liikkeelle.

Olin vuonna 2018 pariin kertaan Tahvontuvalla. Kaikesta näkyi, että väkeä oli ollut paljon liikkeellä. Elokuulla vaihdoin poikani kanssa täysinäinen makkilaatikon tyhjään ja koetin vähän siivota täyttä pursuavien roskapussien ympäristöä. On kummallista, miten roskapussin tultua täyteen, katsotaan että seuraavaksi voidaan roskat heittää maahan siihen lähistölle ja että joku ne siitä joskus siivoaa - kuten toki jotkut tekevätkin.

35 vuotta takaperin kävin Siulalta käsin näyttämässä eräälle yksinkulkijalle reittiä Tahvolle. Puusuoja oli silloin toisenlaista mallia. Roskasäiliöitä ei ollut. Ei ollut roskiakaan.

Silloinen sauna oli nykyisen "keittiön" kohdalla.

Luulin vielä näihin aikoihin, että perustettu kansallispuisto voisi alueelle olla hyväksikin. Se luulo on karissut.

 

 

Tein valituksen 18.11.2019 Oikeuskanslerinvirastoon Urho Kekkosen kansallispuiston huoltotöiden toteuttamisesta puistoa koskevan lainsäädännön valossa. Liitin valitukseen pari valokuvaa näytteeksi, mm ylläolevan.

Valitusta ei otettu tutkittavaksi, koska asian ratkaissut virkamies ei valituksesta osannut päätellä jatkuuko tämä tilanne edelleen. Koska lain mukaan oikeuskansleri ei käsittele valitusta jos se koskee yli kaksi vuotta vanhaa asiaa, niin tämä oli ensimmäinen peruste valituksen hylkäämiselle.

Koska kantelusta ei asian ratkaisija osannut päätellä keiden Metsähallituksen virkamiesten menettelyä tarkoitin arvostella, niin ei voitu päätellä keiden olisi pitänyt vastata asiallisiin tiedusteluihin hallintolain edellyttämällä tavalla. Se oli toinen peruste.

Asian ratkaisija vielä totesi lopuksi, että  vuonna 2016 on kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma hyväksytty ympäristöministeriössä  ja sen perusteella laadittu järjestyssääntö ja siinä on käsitelty mm maastoliikennettä.

Minun on vaikea käsittää sitä, että asiaa käsitellyt apulaisoikeuskansleri veti johtopäätöksen, että valitan yli kaksi vuotta vanhasta menettelystä ja että se ei jatkuisi edelleen. Hämmästelen myös sitä päättelyä, että olisin jättänyt osoittamatta kuka on vastuussa asiasta.

Mutta oppia ikä kaikki. Jos joskus joudun vielä lähestymään ko virastoa, tiedän tarkkaan miten menettelen.

Nyt olen lähinnä huvittunut, mutta mikäli valituksessa mainittu liikennöiminen jatkuu tällä alkavalla vuosikymmenellä, niin tartun kynään uudelleen. Puistonjohtaja Seurujärvi kuitenkin aiemmin vakuutti, että muutoksista on päätetty.

Aika näyttää.