Kuva on Luiron varren niityiltä heinäkuulta 2019 lähellä puolta yötä. Taustalla näkyy Sokostin selänne.

Tätä kirjoitettaessa on mahdollisesti tulossa liikkumisrajoitteita. Se tarkoittaa Saariselälläkin varmaan kämppien sulkemista ja käyttökieltoa. Myös retkiseurueen kokoonpanoa rajoitus voisi koskea, sillä vain samassa taloudessa asuvat voisivat ulkoilla.

Retkeilyä itsessään tämä kielto ei koske jos  kulkija tai ryhmä on täysin omavarainen myös majoittumisen suhteen.

Toivottavasti nämä suunnitteilla olevat rajoitukset herättävät vaeltajat ajattelemaan syvällisemmin. Nykyään on helposti hankittavissa hyvät varusteet, joiden varassa selviää pahimmistakin säistä. Tietysti ulkosalla yöpyminen talviaikaan ja kaikki siihen liittyvä on vaativampaa, mutta myös antoisampaa. Kulkija ei ole sidottu silloin aikaan eikä paikkaan.

Kun aikoinaan seurasin Metsähallituksen kämppäverkoston rakentamista, niin en ymmärtänyt millaista vahinkoa se pitemmällä tähtäimellä sai aikaan.

Erämaahan alkoi kulkeutua retkeilyn kannalta katsoen epäsosiaalista ainesta, joka sotkee ja raiskaa luontoa sekä polttaa puuta polttamisen ilosta.

Nykyiselle kansallispuistolle olisi parasta jos kämppäverkosto purettaisiin kokonaan. Silloin kulkijat hajaantuisivat alueelle paremmin, kuluttaisivat maastoa vähemmän ja epäkurantti aines jäisi reuna-alueille.

Kuva on Saariselän kuusikkovyöhykkeeltä helmikuulta 1983. Nyt, vuonna 2021, on meneillään talvivaellus "buumi". Maastoon on lähtemässä kuuleman mukaan runsaasti ensikertalaisia. Metsähallitus on kehottanut hankkimaan etukäteen tietoa sekä valistanut muutenkin. Sieltä on opastettu myös aloittamaan talvivaellus "pienin askelin". Neuvot ovat hyviä. Valitettavasti kaikki eivät niitä lue.

Kesäretkeilyyn verrattuna talvivaellukset ovat periaatteessa aina vaarallisia. Hyvinkin varustautuneita on aina silloin tällöin menehtynyt. Usein on ollut kyse omien voimavarojen yliarvioinnista ja taitamattomuudestakin.

Pakkanen myös yllättää. Muistan retkeilyni alkuajoilta, miten yksinäinen hiihtovaeltaja löydettiin istumassa suksiensa päältä kuoliaaksi paleltuneena aivan läheltä Rumakurun kämppää. Vieressä oli avoin reppu ja siinä leivänkannikka.

Keskivertoihminen asuu nykyisin lämpimissä asunnoissa ja kävelee kylmässä säässä niin lyhyitä matkoja, ettei hänelle kerry tietoa, mitä tapahtuu silloin kun oleskellaan pitempiä aikoja ulkosalla.

Olen itse aloittanut talviretkeilyn aakkosten opettelun 1950 luvun puolivälissä tekemällä kavereitteni kanssa retkiä, johon sisältyi yksi yöpyminen itse rakentamissamme havulaavuissa melko olemattomin varustein. Vaati kekseliäisyyttä, että selvisimme kovista pakkasista, kun lisälämmikkeenä saattoi olla vain huopa.

Suosittelenkin aloittelijoille edes yhtä yöpymistä kotinurkilla ulkosalla. Makuupussin, alustan ja vaatteiden testaaminen etukäteen ehdottomasti kannattaa silloinkin, kun aikoo yöpyä kämpissä, sillä aina se ei ole mahdollista silloinkaan, kun on tehnyt varaukset. Sääolosuhteiden vuoksi saattaa olla, että suunniteltua majapaikkaa ei tavoitakaan.

Usea kesävaeltaja panostaa rinkkansa keveyteen, mutta talvella ei rinkkaa kannata harteille nostaa, vaan vetää tarvikkeensa ahkiossa tai sen tapaisessa. Tavarat kulkevat perässä paljon keveämmin ja voi ottaa mukaan kaikenlaista kaiken varalta.

Monia kauhistuttaa talvella teltassa nukkuminen, eikä sitä välttämättä tarvitse nykyään tehdäkään jos ei halua, koska kämppäverkostot ovat niin kattavia. Silti teltta tms on välttämätön varuste, sillä myrsky saattaa yllättää ja silloin voi eksyäkin. Siitä syystä matkassa pitää olla kirves ja mieluummin myös saha jos alkaa tulla tarvetta tulien sytyttämiseen. Sellaisen joka aikoo yöpyä ainakin osaksi ulkosalla, kannattaa ottaa lumilapio matkaan.

Toistaiseksi Saariselällä on nyt suhteellisen vähän lunta, mutta se on pehmeää. Siksi tarvitaan ns metsäsukset. Leveyttä ja pituutta pitää olla. Vähän hiihtäjän painosta tietysti riippuu, mutta kyllä alaraja on siinä kahden ja puolen metrin vaiheilla liikkuu. Erilaiset lumikengät ovat kätevä varuste lyhyemmille vaelluksille, mutta ei niistä nähdäkseni oikein pitkille reissuille ole. Eteneminen on ainakin itselleni liian hidasta.

Teltta, laavu tai loue. Kaikki sopivat jos muut yöpymisvarusteet ovat kelvolliset. Jos pakkanen hiipii makuupussiin, niin kaksi jälkimmäistä ovat parhaat koska niissä voidaan yöpyä tulilla.

Monista varusteiden yksityiskohdista voisi kirjoittaa kymmeniä sivuja, mutta kiteytän tämän vain siihen, että jokaisen kannattaa miettiä sitä, että läheltä ei ole saatavissa apua jos jotakin sattuu tai jokin repsahtaa. Mukana pitää tästä syystä olla vaikkapa narua, muutama naula, ilmastointiteippiä yms.

Minulle on mieleeni hyvin jäänyt, kun hiihtokengistäni yllättäen irtosi pohja. Istuin hyvän tovin varusterekeni päällä ja mietin millä ihmeellä voin kiinnittää suksen jalkaani ja miten selviän takaisin. Minulla oli mukana rulla ilmastointiteippiä ja sillä se onnistui. Varasukset ja sauvat olivat kyllä reessä, mutta niistäpä ei ollut apua, kun kenkä repsahti.

Vaikka ei vaelluksellekaan aio, mutta hyväkuntoisena ajattelee hiihdellä pienen repun tai vyölaukun kanssa vähän kauempana, niin ohuesti vaatetettuna ei saa lähteä liikkeelle. Tuuli voi nousta äkisti ja peittää nopeasti aukeilla ladut. Matkanteko hidastuu ja voi silloin eksyäkin. Varsinkin Kiilopäätä pidän tässä suhteessa hankalana tunturina, vaikka se niin lähellä asutusta onkin. Kun voimakas tuuli pyyhkii sen rinteitä joko pohjoisen tai etelän suunnalta, niin on leikki poissa.

Olen viime vuosina tavannut niin vähäisen tietämyksen varassa vaellukselle lähteviä, että on suoranainen ihme, ettei onnettommuksia ole sattunut enempää.

Olenkin sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kansallispuistojen erämaa-alueille pääsyä pitäisi rajoittaa. Yksin retkeileviltä pitäisi vaatia osaamiskoe ja ryhmissä liikkuvilta ainakin yhdellä sellainen olisi oltava.

 

 

25.1.2021 laati Metsähallitus UK-puiston facebook-sivulle kyselyn, jossa lukijoita pyydettiin ilmoittamaan Pohjois-Lapista alueita, reittejä tai maisemia joita toivottaisiin kehitettävän.

Eräs henkilö vastasi, ettei toivoisi aitoa luontoa edes yritettävän kehittää. Moni yhtyi tähän toivomukseen.

Metsähallitus on Saariselän kohdallakin menossa sananmukaisesti metsään, yrittäessään muuttaa erämaa-alueeksi laissa määrättyä osaa massamatkailun suuntaan.

Kuten aikaisemmassa artikkelissani kerroin, Ympäristöministeriö antoi tähän valtuutuksen. Vaikka nyt sanotaankin, että mönkijäliikennettä vähennetään, niin järjestyssäännön mukaan milloin tahansa sitä voidaan taas lisätä, kuten kaikkea muutakin alueen "infraa".

Luonnosta piittaamattomat kulkijat ovat varmaan tyytyväisiä tähän suuntaukseen. Ne taas, jotka nauttivat lähes luonnontilaisena olleen ympäristön annista, ovat vastakkaisella kannalla.

Valitettavasti suuntaus nykyään on juosta trendien perässä. Joku intoili, että reitit "läskisähkärille" ovat erinomaisessa kunnossa ja hän odottelee hankien syntymistä. Nyt on muotia vielä lähteä talvivaelluksille. Hieman itseäni hirvittää, kun tiedän miten olemattomin taidoin ja varustein moni matkaan lähtee.

Usea nykyään perusteettomasti luottaa siihen, että "yhteiskunta" kyllä pelastaa. Valitettavasti virkatyönä pelastamista tekeviin ei läheskään aina saada yhteyttä.

Ehkäpä silti ollaan menossa siihen suuntaan, että Saariselän erämaaosallakin on keskeisillä paikoilla puiston työntekijöitä auttamassa ja neuvomassa.

60 vuotta sitten taisteltiin siitä, että voidaanko Luirojärvelle tehdä tietä. Oltiin niin pitkällä, että tie oli jo linjattu. Järvelle kaavailtiin hotelleja. Oli melko lähellä, että retkeilykeskuksen ja Kiilopään sijasta turistikeskittymä olisikin Luirojärvellä.

Hanketta silloin ajaneet ja heidän ajatteluaan myöhemmin kannattaneet pyrkivät vääjäämättä edelleenkin samaan tavoitteeseen.

Kuva on 60 vuoden takaa Luirojärven luoteisrannalta. Järvellä ei ollut kuin kaksi rakennusta, Rajankämppä ja Kuusela sekä itärannalla Raappanan kammi. Tämä oli silloin hienoa aluetta. Vaeltajia oli vähintään yhtä paljon kuin nykyäänkin, mutta heistä ei jäänyt paljonkaan jälkiä. He kulkivat nimittäin hajallaan. Muutaman vaeltajan ryhmä ei maastoon jälkiä juuri jätä.

Nykyään Metsähallitus on "kehittänyt" aluetta niin, etten sinne enää suuntaa. Kaukaa silmiin jo sattuu puiston henkilökunnan tukikohdan niemestä tuulivoimalan masto. Pientä järveä varten piti sinne viedä perämoottorikin veneeseen. "Molokit" on saatu eteläpään kämppäkeskittymään ja siltaakin viitisen vuotta koetettiin ylläpitää Luirojoen kahlaamon kohdilla.

Järven koillispuolen "porokylään" on mönkijäliikenne kulkenut niin tiuhaan, että se kulutti itärannan puolta kulkenutta reittiä siten, että sulamisvedet huuhtoivat paikoin tien mennessään ja kahden Sokostin rinteeltä tulevan puron uomat ottivat uuden suunnan kohti järveä.

Metsähallitus siis "kehittää" ja tähyilee uusia alueita entisten jatkeeksi. Pelkään että aikanaan luikertelee mukaan kaupallisuus tavalla tai toisella. Ehkä Luirojärvellekin olisi lähitulevaisuudessa tilausta Luulammen tapaiselle kahvilalle, jonne talvisin helposti pääsisi moottorikelkkasafarilla tai kesällä mönkijöitten vetämällä "junalla". Reitit ovat valmiina.

Sain 13.1.2021 Ympäristöministeriön päätöksen UK-puiston hoidosta tekemääni valitukseen. Päätöksen mukaan Metsähallitus on hoitanut aluetta asianmukaisesti. Sen suunnitelmat ovat asianmukaisesti hyväksytty ja linjassa alkuperäisen lain tavoitteiden kanssa. Päätöksestä ei voi valittaa.

Valitin alunperin Oikeuskanslerin virastoon Metsähallituksen tekemästä järjestyssäännöstä, jonka Ympäristöministeriö oli vahvistanut. Apulaisoikeuskansleri siirsi asian ministeriön ratkaistavaksi kesäkuun alussa 2020. Päätöksen tekijäksi siis tuli ministeriö omassa asiassaan, sillä valituksessa kyseenalaistin sekä Metsähallituksen että Ympäristöministeriön toiminnan.

Päätös oli näin ollen sellainen kuin odotinkin. Toivon silti saavuttaneeni tavoitteeni siten, että suunnittelijat ja päättäjät ovat tulevaisuudessa vähän tarkempia siinä mitä tekevät.

Selvityksessä Metsähallitus kylläkin myönsi, että mönkijäliikennettä on ajoittain saattanut olla vähän liikaa ja vahinkoakin on tullut, mutta se johtui vaeltajien kritiikistä. He olivat valittaneet kaasun loppumisesta kämpiltä sekä täysistä makkikaukaloista. Oli pakko ajaa. Olikohan todella pakko ajaa silloinkin, kun kolme puiston mönkijää oli Porttikosken kämpällä. Yksi miehistä kertoi, että hän on opastamassa kahta luonto-opiskelijaa. Satakunta metriä yläjuoksun suuntaan he koettivat ylittää jokea. Kolmantena ylitykseen lähtenyt kaatui keskellä jokea. Olihan siinä extremeä videokameralleni. Seuraavana aamuna nämä kolme mönkijää köröttelivät jälleen vastaani Niilanpään rinteellä. Olivat arvatenkin menossa jälleen luontoa opiskelemaan.

Metsähallituksen perustelut ovat heppoisia. Erämaassa olevia palveluita ei pidä viedä näin pitkälle. On tietenkin mukavaa, että kämpissä on kaasuliesiä ja alueella vessoja, mutta kulkijoilla pitää olla omat varusteet matkassa, kaasukeittimet tai trangiat tms. Ei myöskään pidä kymmenien kilometrien päästä vaatia puiston henkilökuntaa vaihtamaan vessan täyttä laatikkoa tyhjään. Se pitää hoitaa itse.

Jos koetetaan tehdä tätä "kultaakin kalliimpaa" työtä, jolla tavalla muutamat vaeltajat ovat puiston henkilökuntaa kiitelleet, niin vaatimuksille ei tule loppua lainkaan. Joidenkin mielestä saunan lauteiden pesukin pitäisi suorittaa virkatyönä.

Metsähallituksen toimille myönteisestä päätöksestä huolimatta, tosiasia on kuitenkin se, että suhteellisen lyhyenä aikana erämaaosan maasto on kärsinyt mönkijäliikenteestä suuresti ja peruuttamattomasti. Päätöksessä Ympäristöministeriö kertaa puistoa koskevan lain tavoitteen "säilyttää tietön erämaa-alue..."  Päätöksen toteamus, että Metsähallitus on tehnyt kaiken oikein, on jokseenkin ristiriitainen todellisuuden kanssa, sillä jokainen laajemmin siellä retkeilyä harrastanut tietää, että alue on pitempiä ja lyhyempiä tienpätkiä nykyään täynnä ja ne kosteikot joista mönkijöillä on ajettu, ovat surkeaa katseltavaa.

Kun vielä tätä liikennettä aiotaan jatkaa esimerkiksi Kiilopää-Tuiskukuru-Luirojärvi reitillä, niin se johtaa vääjäämättä siihen, että Luirojärvelle tullaan tätä kautta tekemään oikea tie. Itseasiassa joissakin kohdin sitä uraa pitkin nytkin voisi ajaa henkilöautolla. Tulevaisuudessa reittiä on pakko "kestävöittää" vähintään "sorastamalla". Tästä reitistä Metsähallitus totesi, että Vintiläntunturissa on noin 700 metrin mittainen kohta, jossa on eroosiota. Hämmästelen tätä toteamusta. Ei sillä osalla mitään mainittavaa eroosiota ole. Leveähän polku on ja paikoin kivinen, mutta ongelmakohdat ovat vasta Harrihaaran ylityksessä, Tuiskukurun itäisillä rinteillä ja Ampupäällä sekä Ampuojan ylityksessä. Eikö puiston väki tunne aluettaan?

Päätöksessä lyhyesti todettiin, että Pikku-Luirojärvellä on rakennettu poronhoitoon liittyviä rakennuksia ja ne ovat lain mukaisia. Olen kiusallani kysellyt asian perään, huomattuani, että puiston henkilökunta ei ole mitenkään saanut vastattua tätä koskeviin tiedusteluihin.

Kun tulin 60 vuotta takaperin ensikerran Luirojärvelle, sinne riitti poronhoitotarpeisiin kahdet kodan ruoteet, eikä sille kentälle näinä kymmeninä vuosina juuri käyttöä ole ollut. Olen epäillytkin, että uudisrakennuksilla on aivan muu tarkoitus kuin poronhoito. Siihen viittaa moni havainto, kuin myös se miten vaikea on puiston henkilökunnan vastata siihen kysymykseen, saako ko paikassa majoittuvat ajaa parilla moottorikelkalla "nuorisoa" Sokostin rinteelle laskettelemaan. Onhan se hankalaa, kun on kytkentöjä sinne porotalouspuolelle.

Päätöksessä puututtiin myös poronhoitoelinkeinon harjoittajien mönkijöiden käyttöön ja todettiin, että niitä saa käyttää vain poronhoitotöissä ja että muutakin liikennettä on, mutta siitä on vaikea saada tietoa.

Ajelu onkin jokseenkin vapaata ja holtitonta sekä jäljet sen mukaisia.

Lyhyessä ajassa on saatu aikaan melkoisesti vahinkoa. Alueen isännän ei olisi pitänyt mennä tähän mukaan. Pukki on tainnut olla tässäkin kaalimaan vartijana.

 

 

Joulukuussa 2020 tiedusteli urheilutoimittaja "Peltsi" Peltolalta, että miten on mahdollista olla metsässä viikko ilman vessaa ja suihkumahdollisuutta. Peltsi koetti vähän taustoja availla. Tyttäreni muisteli kuinka eräs hänen työkaverinsa kyseli kiinnostuneena, että miten maaseudulla voi tulla toimeen kun siellä ei ole katuvalojakaan. Työkaveri oli paljasjalkainen helsinkiläinen ja tietoon oli tullut, että tyttäreni oli lapsuutensa viettänyt maaseutupitäjässä.

Olen ollut jo pitempään hieman huolestunut eräänlaisesta rajoittuneisuudesta, joka tuntuu vaivaavan yllättävän monia suomalaisia. Vaikka tietämystä on useilla ns etelän matkailusta, niin monella ei ole vähäistäkään käsitystä mitä maassamme eteläisen Suomen lisäksi on.

Monen helsinkiläisen mielestä erämaa alkaa välittömästi kehä kolmosen pohjoispuolelta ja jo Hyvinkäällä on arveluttavaa heinähattuisuutta Tampereesta puhumattakaan. Usea on vielä sitä mieltä, että kehä kolmosen ulkopuolella ei ole enää juuri mitään ja moni empaattinen sääliikin niitä olentoja, jotka periferiassa joutuvat asumaan.

Mutta aina on ollut niitä, jotka uhmaavat erämaita ja lähtevät vaikeisiin olosuhteisiin, jossa ei ole tarjolla suihkua, vessaa eikä edes sitä käsienpesumahdollisuutta, jota joku taannoin toivoi Rautulammen uudelle levähdyskämpälle.

Näille uskalikoille kerron, että viikko tai kaksi menee aivan helposti ilman suihkua. Kesäaikaan varsinkin, vesiä löytyy Saariselän alueelta lukuisista puroista, joista, lammista ja järvistä. Jokien ja purojen yli kahlatessa, pysyvät jalat puhtaina ja vesiin voi pulahtaa uimasilleen, kuten alakuvassa Muorravaarakan pohjoispuolen suvannoissa.

Tuleepa mieleen vielä, että jos suihku aivan välttämätön on, niin yksi hyvä löytyy Kuikkapään eteläpuolelta ns Maalpurinojan putouksilta.

Talvella on hieman karumpaa, mutta lumi toimii hyvin pesuaineena. Eräät tsekkiläiset tulivat iltahämärissä Luirojärvelle ja kysyivät, voivatko he päästä Hilltoniin majoittumaan. Hyvin sinne sopi. Ennen sisääntuloaan, he vetäisivät yläruumiinsa paljaaksi ja pesivät itsensä lumella kämpän edustalla. Toistakymmentä oli miinusta mittarissa. He eivät pimeässä ehkä nähneet, että muutama laiskuri oli vähentänyt painettaan kämpän edustan lumipenkkaan. Ei siitä varmaan haittaa aiheutunut, sillä muskettiaikanahan piipusta irroitettiin karstat, kun pyssyn omistaja kevensi itseään suuntaamalla virtsasuihkun piippuun. Kyllä sillä vaelluksen karstatkin karisevat.

Entäs se vessa. Urheilutoimittaja tuntui olevan tästä kovin huolissaan. Onhan se viikko kauhean pitkä aika pantata sitä vessakäyntiä. Saariselkä on tässä mielessä ihannepaikka, sillä vessoja on siroteltu ympäri aluetta ja niille osuu tämän tästä jos polkujen varressa pysyy. Jos kuitenkin ylivoimaisen kova hätä yllättää, niin kaivetaan kenttälapiolla pieni kuoppa tai jos ei ennätetä, niin etsitään joku painanne johon tarpeet suoritetaan ja sitten ne huolella peitellään. Käytettyjä sen paremmin kuin käyttämättömiäkään papereita ei saa jättää tuulen vietäväksi.

Vakavasti puhuen, puhtaanapito on vielä tärkeämpää kuin kotosalla. Varsinkin jaloista pitää huolehtia, sillä muuten saattaa syntyä hiertymiä ja tulehduksia. Sama koskee muitakin "strategisia" ruumiinosia. Käsidesiä ei ole mutta vettä riittää.

Mahtavatko tietoni pitää paikkaansa ? Hyvin voitte vakuutteluihin luottaa, sillä olen paljasjalkainen helsinkiläinen. Kaikkihan tietävät, että pääkaupungissa asuvat ovat älykkäämpiä ja tietävämpiä kuin muut. Tähän täytyy kuitenkin jättää pieni varaus, sillä olen pitkään asunut muualla. Voi vähän olla tästä syystä alentunutta ymmärrystä.

Olen pitkään hämmästellyt joidenkin kyntöauran avaavan maata tuskastuttavan hitaasti. Perustuslakivaliokunta mietti ns Haaviston asiaa vuoden verran, ennen kuin sai aikaan riitaisan päätöksen. Asia oli kuitenkin perustaltaan jokseenkin yksinkertainen.

Oikeuslaitoksen rattaat tuntuvat hidastuvan vuosi vuodelta, samoin poliisin esitutkinta. Valitellaan henkilökunnan vähäisyyttä, mutta kyllä työtavoissakin täytyy olla jotakin vialla.

Kun koetin vuosien ajan UK-puiston henkilökuntaan saada yhteyttä havaitsemieni maastovaurioiden vuoksi, niin kukaan ei pukahtanutkaan. Kun 2019 kesällä näin lähellä Karapuljua pari mönkijää, joilla hoideltiin turistien kuljetusta, niin lopulta suivaannuin ja tein 18.11.2019 valituksen Oikeuskanslerin virastoon. Kun ilmoitin siitä julkisesti tällä sivustolla, niin puiston taholta otettiin 27.11.2019 yhteyttä ja valiteltiin, ettei sähköpostejani oltu "havaittu".

Meni sitten melkein kolme kuukautta, ennen kuin apulaisoikeusmies havaitsi, että valituksestani ei hänelle oikein selvinnyt, jatkuuko maaston pilaaminen edelleen ja minä ehkä valitankin kahta vuotta vanhemmasta asiasta, jolloin sitä ei voida ottaa tutkittavaksi. Täytyy olla korkkiruuvimainen mieli, että valitustekstistä voi tulla siihen johtopäätökseen.

No, valitusta ei otettu tutkittavaksi tällä perusteella ja ajattelin, että annanpa olla, mutta sitten panin kuitenkin matkaan uuden valituksen, josta ei voi luikerrella irti. Sen lähetin 24.2.2020 ja erikseen samankaltaisen postin tiedoksi Ympäristöministeriöön 27.2.2020.

Toinen apulaisoikeusmies harkitsi valitustani 9.6.2020 saakka ja päätti, että hän siirtääkin asian Ympäristöministeriön harkittavaksi, koska siihen on laissa mahdollisuus. Nyt tätä kirjoitettaessa on ministeriö "työstänyt" asiaa puoli vuotta.

Paljon on siis porua mutta vähän villoja.

Ohessa turistimönkijöiden jälkiä Karapuljun tuntumasta 2019 kesällä.

Luiron rannat Karapuljun kohdilla ovat siinä kunnossa, että jalankulkija ei tahdo löytää joen rannoilta ylityspaikkaa.

1990 luvulla työporukkamme piti useana vuotena marraskuun viimeisellä viikolla leikkimieliset hiihtokilpailut Saariselällä. Useasti lunta oli vielä silloin melko niukasti, mutta kuitenkin riittävästi. Viivyimme tulopäivän lisäksi vain kaksi päivää, jolloin ensimmäisenä päivänä hiihdettiin ja seuraavana sitten toivuttiin.

Itse en kaivannut toipumisia, vaan otin rinkan selkään ja suuntasin jonnekin lähikämpälle. Vuoden 1995 marraskuulla lähdin aamulla kahdeksan korvilla hiihtelemään kohti Kiilopäätä pitkin valaistua latu-uraa. Oli säkkipimeää, mutta latuhan oli valaistu. Kiilopäälle tulin vähän kymmenen jälkeen. Silloin päivä vähän "valkeni". Itseasiassa oli melko hämärää eikä se siitä juuri muuttunut, sillä taivas oli paksussa pilvessä.

Pääsin latua pitkin Luulammen tasolle ja siitä käännyin kohti Rautulampea. Latua ei sinne suuntaan vielä oltu tehty, mutta joku oli kertaalleen kelkalla viitoitusta myöten ajellut.

Rautulammellakaan ei ketään ollut. Pysähdyin sen verran, että keitin itselleni kuumaa juotavaa ja sitten jatkoin. Tarkoitukseni oli mennä yöksi Lankojärvelle. Näkyvyys oli heikohko. Seurailin tätä yksittäistä kelkkauraa ja kun se melko pian ylitti Rautuojan, niin laskussa en nähnytkään riittävän ajoissa, että oja oli siitä kohden osittain sula. Kastelinkin toisen sukseni, mutta kohtalaisesta pakkasesta huolimatta se ei jäätynyt pahasti. Puukon terällä varovaisesti rapsuttelin pohjasta pahimmat kohdat.

Lankojärvelle tulin 14 aikoihin. Silloin hämärä alkoi jo vaihtua pimeydeksi. Kämppä oli tyhjillään. Kirjasta näin, että edellinen kulkija oli kirjannut merkintänsä kuusi viikkoa aikaisemmin.

Ilta ja yö olivat hienoja. Pilvipeite repeytyi ja taivas selkeni. Olin valosaasteen ulottumattomissa ja taivas oli uskomattoman hieno. Oli tuuletonta ja hiljaista. Seuraavana päivänä hiihtelin takaisin Saariselkään. Taivas veti aamulla uudelleen pilveen ja päivännäköä riitti jälleen nelisen tuntia.

Pitkille vaelluksille ei näkyvyyttä tahdo näihin aikoihin oikein riittää. Tietysti selkeillä reiteillä voi mennä vaikkei niin hyvin näkisikään, mutta niiden ulkopuolelle en kyllä yrittelisi. Yhden yön minivaelluksia tein jonkun kerran vaihdellen Lankojärveä ja Suomun ruoktua sekä kertaalleen, kun jää oli riittävän vahvaa Lankojärvellä, käväisin myös Porttikoskella.

Joku oli juuri äsken lähetellyt kuvia UK-puiston sivulle, oltuaan matkassa jalkaisin. Kuvista ei selvinnyt reittiä eikä sen pituutta. Kovin etäälle ei jalkaisin pitäisi lähteä lokakuun puolivälin jälkeen. Sää saattaa yllättää. Muistanpa 80-luvulta porukan, joka oli Muorravaarakassa lokakuun puolimaissa. Yhtenä päivänä satoi maahan puolisen metriä pehmeää lunta.

Muorravaarakan kämpässä oli silloin puhelin, josta retkeilijät hälyttivät apua. Heitä yritettiin sieltä pois kelkoilla ja lopulta saatiinkin, mutta siinä paloi melko monta vetohihnaa. Uusi lumihan ei kanna kelkkaa, vaan tahtoo aurata sitä edellään.

 

Kaksi uutta kansallispuistoa on perusteilla. Toivon hartaasti, että niiden toimintakulttuuri ja valvonta tulee olemaan toisella tasolla kuin nykyisten. Lähinnä sydäntäni oleva UK-puisto on pitkälti pohjaltaan peruuttamattomasti vaurioitunut sinä aikana kun se on ollut kansallispuistona. Vaikka sen halki satoja vuosia kulki kaksi Ruijanreittiä, niin kulun jäljet olivat olemattomat. Retkeilijöiden jättämät jäljet maastoon aina kämppäverkoston rakentamiseen saakka olivat vähäisiä vaikka väkeä oli paljon. Lähinnä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana on alueelle onnistuttu ajamaan tiheä mönkijätieverkosto puiston henkilöstön omasta toimesta ja sitä tuhoa on täydennetty poronhoitoon yms liikenteeseen käytetyllä moottorikalustolla.

Metsät on päätetty UK-puistossa suojella. Onhan sekin jotakin, mutta käytännöissä olisi korjattavaa. Kun myrsky on kaatanut puun tai lumi taivuttanut hoikan koivunrungon luokalle vanhan polun yli, niin on valittu kokonaan uusi reitti ja rikottu maapohjaa alttiiksi eroosiolle. Vakiopolulta pitää esteet raivata pois eikä tehdä uusia kulkuvaihtoehtoja.

Kannatan vanhojen puiden säästämistä ja luonnontilaa, mutta on ymmärrettävä se että puu ei elä ikuisesti. Hyvällä lykyllä Saariselän korkeudella mänty voi saavuttaa 700-800 vuoden iän ja kuusi siitä ehkä vajaat puolet. Etelä-Suomessa samojen puiden iät puolittuvat. Mitä vanhempi metsä, sen lyhyempi on sillä jäljellä oleva aika. Ei siitä monen sukupolven iloksi ole. Myrskyt niitä kaatavat, toiset kuolevat pystyyn ja aikanaan salama tai ihminen sytyttää kulon. Silloin tuhoutuu yhtä ja toista, mutta aina se syntyy uudelleen.

1800 luvun alussa Suomen metsät varsinkin länsipuolelta olivat jokseenkin parturoitu tervanpolton takia. Metsät kasvoivat hyvin uudelleen. Tätä eivät tunnu monet nykyään mitenkään käsittävän. Nykyään ollaan kovin huolissaan monimuotoisuudesta eli siitä diversiteetistä. Ei se sieltä maapohjasta aikaisemminkaan mihinkään kadonnut.

Juuri nyt keskustellaan siitä, sallitaanko sudenmetsästys tulevaisuudessa. Yleensä keskusteluun on osallistunut fanaatikkoja, jolloin mielipiteiden vaihto on ollut säälittävän heikkolaatuista. Saariselkä kuuluu suurpetojen elinalueeseen. Harva on kuitenkaan päässyt niitä näkemään. Petojen retkeilijöihin suuntaamia hyökkäyksiä ei tule mieleeni ainuttakaan. Oikeastaan ainut muistamani sattui Hammaskurussa itselleni, jolloin eräs nuori karhu oli kovin tunkeileva ja peloton.

UK-puiston alueella sekä sen liepeillä on aina metsästetty ja siitä syystä suurpedot karttavat ihmistä. Toisin on tällä hetkellä Etelä- ja Keski-Suomessa. En enää antaisi lasten ja nuorten retkeillä siellä metsissä kuten itse olen tehnyt. Suurpedot eivät siellä enää koe ihmistä vaaraksi. Itä-Lapissa on toisin ja siitä syystä huomattavasti turvallisempaa.

Jos petokantaa ei pidetä kurissa, ongelmat aika pian kasvavat. 1800 luvun puolen välin jälkeen julkaistiin tilasto neljältä vuodelta 1858-1862. Sinä aikana pedot tappoivat lähes 3000 hevosta, yli 4500 lehmää, yli 3000 poroa ja melkein 26000 lammasta. Samaan aikaan kaadettiin noin 700 karhua ja 3400 sutta, mutta se oli petojen määrään nähden melko tehotonta. Vasta 1860 luvun puolivälissä aloitettu tehometsästys painoi petokannan itärajan tuntumaan, mutta se kesti noin 35 vuotta. Tuossa laskelmassa kiinnittyy huomio porojen vähäiseen määrään verrattuna muihin eläimiin. Laskennan aikana niitä olikin suhteellisen vähän. Poronhoidon kulta-aika alkoi vasta tämän jälkeen, kun Norjasta saatiin sitä "elvytystä".

Jos jollakin on epäilyitä karhujen ja susien luonteesta, niin suosittelisin tutustumaan maamme erinomaisen arkistolaitoksen antiin ja lukemaan käräjäpöytäkirjoja 1700 luvun alkupuolelta lähtien. Niissä nimittäin käsiteltiin myös petovahinkoja ja niistä maksettuja kaatopalkkioita. Tuskin evoluutio on tänä aikana petojen perusluonnetta muuttanut.

Valkoposkihanhet ovat oma lukunsa. En tahdo oikein ymmärtää, että noin 650.000 yksilön hanhipopulaatio tarvitsee erityissuojelua ja perustettavaksi ruokintapeltoja. Lautamiesjärjellä ajatellen tuollainen populaatio ei ole uhanalainen ja sen rauhoittaminen tulisi purkaa. Jos todella jotakin merkittävää tässä lintujen suojelussa haluttaisiin tehdä, niin pitäisi pyrkiä muuttamaan Välimerenmaiden käytäntöjä muuttolintujen kohdalla. Niitähän siellä tuhotaan kymmeniätuhansia vuosittain.

 

Karttaote on Suomen Taloudellisesta kartasta vuodelta 1945 mittakaava 1:100000. Tätä karttaa käyttivät useimmat vaeltajat aina 1960 luvun alkuun saakka. Alue on useimmille kulkijoille tuttu. Ylhäällä näkyy Aittajärvi ja Suomujoki, jotka on melko hyvin karttaan kuvattu. Punainen viiva vasemmassa laidassa kuvaa vanhaa polkua, joka kulkee Maantiekurua myöten.

Kartassa Sorvusjoki on nykyisin Sarvijoki. Luulenpa, ettei monikaan hahmota tätä aluetta tuota  karttaa katsomalla. Kullervo Kemppinen Lumikurukirjassaan antoi vinkin Sudenpesän sijainnista, katsoen että se olisi Kuotmuspää kirjoituksen m-kirjaimesta sentti etelään. Ei se sillä vinkillä olisi kyllä löytynyt.

Itse käytin tätä karttaa kolmella ensimmäisellä vaelluksellani. Kemppisen Lumikurulle annan suuren arvon sikäli, että ymmärsin sen perusteella olla karttaan lainkaan luottamatta. Silloiset vaellukset olivat mitä suurimmassa määrin löytöretkeilyä.

Nyt on toisin. Karttoja on saatavilla pilvin pimein. Kannattaa silti ymmärtää, etteivät maastokartat ole sataprosenttisia. Mittakaava on yleensä niissä sellainen, ettei kovin yksityiskohtaista tietoa voi niihin sisällyttää ja muutenkin niissä voi olla virheitä. Yrjö Teeriaho kirjassaan Kartan kanssa kairassa, luo selvitystä Saariselänkin kartoituksen historiaan ja karttojen puutteisiin.

Kun aloittelijat vaellusreittiään suunnittelevat, niin kannattaa katsella karttaa tarkkaan ja selvittää itselleen aluksi karttamerkit. Joku oli nyt kesäkaudella 2020 kuvitellut Zalandon karttaan merkityn moottorikelkkareitin tarkoittavan kahlaamoa, kun reitti ylitti Luton. Siellä oli joku joutunut sitten uimasilleenkin.

Nykykartat ovat pääosin hyviä eikä niiden avulla kulkemisen pitäisi olla kenellekään ylivoimaista. Kovin huolettomasti ei kuitenkaan pidä liikkua. Karttaa pitää kulkiessa "lukea" ja koettaa pitää sijainti selvillä. Kuljettua matkaa pitää arvioida ja ilmansuunnat pitää selvillä. Jos on toimiva gps, niin mikäpä siinä, mutta hyvä on olla mukana tavallinen kompassi siltä varalta että virta loppuu tai kapine joutuu hukkaan. Olen sellaisenkin maastosta löytänyt.

Kun juuri pääsin katsomasta koulukaverini videota hänen elokuun alun vaellukseltaan, jonka hän aloitti Kemihaaroista ja mennessään myös käväisi Korvatunturilla, tuli sieltä suunnalta erittäin ikävä uutinen. Jälleen oli alueella menehtynyt ihminen, tällä kerralla metsästäjän vahingonlaukaukseen. Alue on sikäli murheellinen, että muutaman lähivuoden sisällä on siellä menehtynyt kolme muutakin ihmistä.

Mediassa on ihmetelty, miten voidaan metsästys sallia Kansallispuistossa. Se sallittiin jo siinä vaiheessa, kun puisto perustettiin. Katsottiin, että alueen liepeillä asuvat ihmiset ovat aina metsästäneet eikä sitä oikeutta voi kieltää. Tuon puiston alue on lisäksi niin suuri, että olisi ollut arvaamattomia seurauksia jos metsästys kokonaan olisi kielletty.

Tietämättä yhtään mitään viimeisimmästä surullisesta tapauksesta, totean sellaisen olevan äärimmäisen harvinaisen, joten kenenkään ei tarvitse pelätä joutuvansa uhriksi vaikka Kemihaaroihin hakeutuisi vaellusta aloittamaan tai lopettamaan. Useimmat metsästäjät toimivat kuitenkin kuten suositussa Eränkävijät telkkari-ohjelmassa eli ensisijaisesti turvallisuusnäkökohdat huomioiden.

Metsästystä en harrasta lainkaan itse, mutta katson sen olevan hyvin tarpeellista riistanhoidon ja luonnon tasapainon kannalta.

Metsästysvietti vain valitettavasti sumentaa joidenkin harkintakyvyn. Muistan miten jouduin tekemisiin 1970 luvun alussa tapauksen kanssa, jossa pari nuorta miestä tuli haulikkoineen pellon ja metsän reunaan sorsastusmielessä. Äkkiä suuren riippakoivun takaa lehahti sorsa lentoon ja toinen nuorukaisista täräytti aseellaan heti. Sitten näkökenttä terävöityi ja "sorsa" onnahti koivun takaa paremmin esille. Se oli laitumella ollut hevonen, joka sai haulipanoksen vasempaan etulapaansa.

Metsästystä joskus harrastanut vaelluskaverini kertoi myös lintumetsällä ollessaan nähneensä metson maassa varpuja syömässä. Hän koetti asettua parempaan ampuma-asemaan, jolloin onneksi huomasi että "metso" oli naapurin isännän musta saapas. Naapuri oli sopivasti muuten pensaiden peitossa.

Sitä usein näkee mitä toivoo tai luulee.