Kuva on Imatran Lapinkävijöitten toukokuussa 2017 julkaiseman kirjan kannesta. Tuoreeltaan ahmin sen kannesta kanteen. Se käsittelee Muorravaarakan ruoktun rakennushistoriaa, mutta muutenkin Saariselälle suuntautuvaa retkeilyä 1950 luvun alkupuolelta aina nykypäiviin saakka.
Teksti on juohevaa, vanhat kuvat upeita ja "kämppäkirjasta" otetut valinnat runoineen, kuvineen ja kommentteineen sopivat hienosti kokonaisuuteen. Kirja oikein tihkuu nostalgiaa positiivisessa mielessä.
Olen useasti pohtinut ruoktun ohi kulkiessani sitä valtavaa työpanosta, joka sen rakentamiseen on täytynyt aikanaan uhrata, ottaen senkin huomioon että tekijät tulivat paikkaan nähden melkein kaukaisimmasta Suomen kolkasta. En kuitenkaan osannut miettiessäni sittenkään arvata sitä urakoinnin määrää, joka aikanaan tarvittiin.
Toisaalta, kyllähän kirjan sivuilta selkeästi on luettavissa myös se ilo ja hauskuus, jota osallistujat, kaikista rasituksista huolimatta, itselleen ammensivat.
Vaikka olin itse aloittanut vaellukset Saariselällä jo vuonna 1960, niin Muorravaarakkaan poikkesin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin. Silloin oli lukko ruoktun ovella ja ajattelin, että se on aina ollut varattu vain imatralaisten käyttöön. Kirjasta selvisi, ettei näin suinkaan ollut asianlaita, vaan Metsähallitus oli sen varannut omiin tarkoituksiinsa ja sinä kymmenvuotiskautena sen kunto heikkeni. Olen itse aina ihmetellyt näiden "valvontatupien" määrää ja tarvetta. Mielestäni paljon vähäisemmälläkin määrällä voisi tulla toimeen. Kyllähän ruoktukin oli pitkälti tyhjän panttina, jos se pääosin oli varattu Luppomatin käyttöön.
1980 luvulla vaellukseni useasti suuntautuivat ruoktun kautta suuntaan jos toiseen, mutta koskaan en päässyt vilkaisemaan sisälle. Vasta vuoden 2016 keväällä sen tein, ollessani vaelluksella tyttärenpoikani Petterin kanssa. Ruoktussa majaili silloin pariskunta, jolta siihen sain luvan. Ruoktu oli siisti ja hyvässä kunnossa.
Saunassa sitä vastoin pääsin löylyihin monta kertaa.
Kansallispuiston hallinto on pitkään valitellut varojen ja sen kautta henkilöstön puutetta. Olisikohan sittenkin ollut aikanaan parempi jättää nämä vanhat kämpät yksityisten retkeilijäporukoiden hoitoon ja tarvittaessa tukea niitä ylläpidossa. Muorravaarakan ruoktukin olisi tullut varmuudella hyvin hoidetuksi sekä saunan kiuas aikanaan uusituksi ja ehkäpä kemiläisten Taajostupakin olisi vielä pystyssä.
Myös se terve asenne retkeilyyn, joka yllämainitun kirjan sivuilta henkii voisi olla nykypäivänä paremmin voimissaan. Silloin olisi vähemmän sitä valituksen tapaista nurinaa, jota tämän tästä puiston facebook-sivulta joutuu lukemaan sellaisista asioista, joita satunnainen ohikulkija itse voisi panna kuntoon. On mielestäni paljon kertovaa, että puiston väkeä pyydetään vaihtamaan viidenkymmenen kilometrin päähän sahaan terää tai vessaan kaukaloa. Tätä retkeilyn "uusavuttomuutta" eivät imatralaiset poteneet.
Mutta kirjaan palatakseni, se seikka että sellainen on saatu aikaan, kertoo että imatralaisten asenne on edelleen se oikea ja Imatran Lapinkävijät purjehtii hyvässä myötäisessä.
Suosittelen teosta lämpimästi kaikille "alan ihmisille". Siitä on vaikea panna paremmaksi.
