Menetetty erämaa

Kuva Vuomapäältä koilliseen. Kaikki vaikuttaa seesteiseltä ja rauhalliselta. Koskematon erämaa lepää. Vuomapään huipulta muutama kilometri vastakkaiseen suuntaan sijaitsee Hammaskodan lampi. Sen reunama näyttää karun todellisuuden.

Saariseläksi kutsuttu tunturiselänne lähialueineen oli hyvin erämainen seutu vielä 1960 luvun alussa. Poropolkuja lukuun ottamatta sinne ei sanottavasti ollut vielä syntynyt ihmisten tekemiä kulku-uria. Vaikka aluetta oli porotaloudessa jo silloin selkeästi ylilaidunnettu, niin menetelmät olivat perinteisiä eivätkä ne kuluttaneet sanottavasti maastoa jäkäliköitä lukuunottamatta.

Sodan jälkeisinä vuosina alkoi alue kiinnostaa eräretkeilyä harrastavia ja siellä vaelsi 1950 luvun loppuvuosina suuria määriä kulkijoita. Suurin yksittäinen tähän kannustanut tekijä oli Kullervo Kemppisen julkaisema teos Lumikuru, joka värillisine kuvineen innosti tuhansia vaeltajia liikkeelle.

Maasto ei silloin silti suurestikaan kulunut, sillä kulkijat olivat melko hajallaan ja usein pieninä ryhminä, jolloin maapohja heidän jäljiltään palautui nopeasti. Tilanne muuttui, kun Metsähallitus ryhtyi pystyttämään retkeilijöitä varten autiotupaverkostoa. Aloitteen tekijänä tässä, mielestäni kovin murheellisessa toimessa, oli retkeilyjärjestö Suomen Latu. Rakennukset tehtiin kuitenkin siten, että tarvikkeet tuotiin paikalle yleensä talviaikaan eikä kesällä käytetty konevoimaa. Tästä syystä ympäristölle ei tullut vahinkoja.

Vaeltajien kulku alkoi keskittyä kämppien välille ja polut syntyivät nopeasti. Osaksi tähän oli syynä aikakaudelle ominaiset vaeltajakaravaanit. Retkeilyjärjestöt ja yhdistykset järjestivät vaelluksia, joihin saattoi ilmoittautua mukaan useita kymmeniä kulkijoita. Laskin kerran vastaani tulleessa jonossa olleen vetäjän perässä seitsemisenkymmentä ihmistä. On selvää, että tuollaiset ihmismäärät kerta kulkemisella jättivät pysyvän jäljen.

Polut pysyivät kuitenkin vain polkuina ja maasto lähestulkoon luonnontilaisena aina siihen saakka, kunnes Urho Kekkosen kansallispuisto perustettiin. Se oli lähtölaukaus luonnontilan alasajoon.

Puiston perustamisesta annettu laki ja asetus kiinnitti kylläkin huomiota siihen, että moottoriajoneuvoliikenne puiston alueella kiellettiin, mutta sallittiin  lähialueen asukkaiden poronhoitoon, marjastukseen tai metsästykseen liittyvissä toimissa. Puiston henkilökunnan omat ajot kuitenkin kiellettiin kokonaan.

Heti alussa näkyi se, että puiston johto ei alkuunkaan ollut tehtäviensä tasalla. Maastoon sopimattomille koneille annettiin lupa tulla alueelle työskentelemään. Muun muassa Luulammen uuden turistikahvilan rakennusmateriaali siirrettiin paikalleen tavalla, jonka jälkiä on paikkailtu aina 2010 luvullakin. Sittemmin telaketjuvehkeitä käytettiin surutta mm Sarviojalla.

Vanhimmat vaeltajapolvet hoitivat yleensä jätteensä muualle ja pitivät paikat siisteinä. Metsähallituksen nykyisen kaltaista huoltoa ei tarvittu eikä kaivattu. Tilanne säilyi kansallispuiston perustamisenkin jälkeen osapuilleen ennallaan, mutta sitten tehtiin järjestyssääntöön muutos, joka salli puiston oman mönkijäliikenteen.

Näihin aikoihin kämppäverkoston peruskorjauksiin ryhdyttiin. Se tehtiin kesäaikaan ja sekä tarvikkeet että korjausväki kulki mönkijöiden avulla. Hyvin nopeasti mönkijäurat syntyivät ja uusia tehtailtiin.

Jo tätä ennen puistoon ilmestyi ns huoltotupia. En käsitä ollenkaan että miksi, sillä koskaan en ole niitä nähnyt vakituisesti käytettävän. Mikäli puiston henkilöstö olisi tarvinnut jotakin huoltotointa varten asumuksia, niin sehän olisi ollut helppoa varaamalla varaustupia tarvittavaksi ajaksi heidän käyttöönsä.

Esimerkiksi Luirojärven huoltotupa ei oikein sellaiselta näytä. Siellä on asunto ja sauna sekä varastotiloja, tuulivoimala ja perämoottorilla varustettu vene. Se vaikuttaa lähinnä henkilöstön huvilalta jos kohta on vähällä käytöllä. Perämoottoria myös moitiskelen. Se ei sovi erämaajärven imagoon ja sen käyttö sitä paitsi on puistosta annetun lain vastaista.

Samaan aikaan puiston huoltoajojen kanssa, on ollut muuta moottoriliikennettä. Poronhoitoelinkeino on saanut jo laissa luvan tässä mielessä liikennöidä mönkijöillä ja ns paikalliset saaneet erikseen luvan marjastuksen ja metsästyksen yhteydessä käyttää mönkijöitä. Toki siellä on liikkunut myös moottoripyöriä ja mopoja, joten kaikkiaan niiden aikaan saama jälki on paha. Esimerkiksi Orposen ja Karapuljun väli on masentava.

Metsähallituksella olisi lain mukaan luonnonsuojelemisen vuoksi mahdollisuus rajoittaa tätä liikennettä, mutta se ei sitä ole halunnut tehdä. Nähtävästi puiston henkilökunnassa ei lainkaan ole sellaista väkeä, jotka oikeasti haluaisivat suojella luontoa, vaan näkevät puiston alueessa omalla tavallaan hyödynnettäviä mahdollisuuksia.

Jo 1950 luvun loppupuolella oli jopa matkailujärjestöillä halu vetää erämaahan tie. Se hanke oli niin pitkällä, että tie oli jo linjattu Luirojärvelle saakka. Varsinainen retkeilyväki vastusti sitä kuitenkin niin voimakkaasti, että hankkeesta luovuttiin.

Toiveet massamatkailun ulottamiseksi pitemmälle puistoon eivät ole mihinkään kadonneet. Nyt sitä tehdään vain hieman eri tavalla ja huomaamattomasti. Kaikkia muutoksia jopa mönkijäliikennettä perustellaan luonnonsuojelullisilla perusteilla ja suuri osa someväestä uskoo siihen.

Näin ollaan edetty tähän päivään, jossa  runsaan kymmenen vuoden aikana alue on pilkottu pieniksi lohkoiksi satojen kilometrien mittaisilla mönkijäurilla. Urien vetämisellä näyttää olleen niin kiire, että se on vähän puolitekoista sikäli, että pehmeikköjen kohdalla laajoilla alueilla on pohja möyhennetty kuralle, josta esimerkki jutun alussa olevassa kuvassa. Niitä on nykyään alueella kymmenittäin ja paljon kuvassa näkyvää suurempia ja pahempia.

Lähitulevaisuus näyttää siltä, että pääurista tehdään sorateitä ja jokien ylityspaikoille liikennettä kestävät sillat. Seuraavaksi eri puolille puistoa nousee Luulammen kahvilan tapaisia yrityksiä ja kolmannessa vaiheessa saadaan jo Luirojärven rannalta ja muualtakin vuokrata nykyistä autiotupaverkostoa tasokkaampaa majoitustilaa ja saadaan myös sitä jo muutamien vaatimaa sähköä oman mobiililaitteen lataamiseen.

Kuitenkin jo nytkin voi todeta erämaan siirtyneen muistojen joukkoon.

Valitettavasti.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *