Susiko tässä lammasaidan vahtina onkin ?

1950 ja 1960 luvun vaihteessa oli vähällä, ettei Luirojärvelle olisi vedetty autolla ajettavaa maantietä. Se oli jo maastoon linjattu. Asialla oli alkuun Suomen Matkailuliitto, mutta monta muutakin kiinnostunutta. Ajatuksissa oli turistikeskuksen perustaminen syvemmälle erämaahan. Ainakin Sokostin kupeelle piti nousta pari hotellia.

Retkeilypiireissä asiaa vastustettiin voimakkaasti. Järjestönä Suomen Latu otti selkeästi vastakkaisen kannan. Muutamat yksityiset henkilöt tekivät hartiavoimin työtä tiehankkeen kaatamiseksi. Lopulta Metsähallitus ratkaisi asian 1960 luvun alussa retkeilyväen eduksi ja tie jäi silloin tekemättä. Hanke jäi kuitenkin joidenkin mieliin kytemään ja tietääkseni se edelleen on taustalla muhimassa. Olen ollut näkevinäni sen hivuttautuvan liiketaloudelliseen suuntaan joissakin Metsähallituksen nykyisissä käytännön toimissa 2000 luvun puolella.

Metsähallitus aloitti mittavan rakennusprojektin Saariselän erämaa-alueella 1960 luvun puolivälissä. Pääosin viiden vuoden aikana sinne nousi retkeilijöiden käyttöön tarkoitettu suhteellisen tiheä autiotupaverkosto.

Suurin osa vaeltajista piti tätä mittavaa hanketta hyvänä. Itse sitä katselin nenänvartta pitkin, sillä kaikesta sen suomasta retkeilyä helpottavasta ja suojaa antavasta tuesta huolimatta se rikkoi erämaista miljöötä. Rakennuskannan myötä kulku suuntautui entistä enemmän samoille urille ja polut alkoivat syntyä tupien välille. Retkeilyn helpottuminen aiheutti myös tarvittavan osaamistason laskua.

Alueellahan oli jo muutamia yksityisten, lähinnä latulaisporukoiden tekemiä kämppiä tai kammeja ja  mielestäni rakentaminen olisi saanut pysähtyä sille tasolle. Jostain syystä Metsähallitus alkoi lunastamaan tätä rakennuskantaa omistukseensa. Tämän toimenpiteen viisautta ihmettelin, sillä se lisäsi kustannuksia ja kunnossapidon vaivaa.

Lopulta jotkut lähtivät ajamaan alueelle kansallispuistohanketta. Se toteutui vuonna 1983. Laki Urho Kekkosen kansallispuistosta annettiin siis tuona vuotena. Laki varsin yksityiskohtaisesti puuttuu joihinkin kohtiin. Se mm yksiselitteisesti kieltää nykyisen tapaisen puiston mönkijöillä tapahtuvan huoltoajoliikenteen. Laissa myös määritellään selkeästi puiston päätavoitteet. Sen mukaan siitä ei koskaan voisi tulla massamatkailualuetta, vaan se pidettäisiin metsien osalta luonnontilaisena. Massamatkailua varten rakennettaisiin tarpeellinen "infrastruktuuri" Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus akselille, joka toimisi puskurina erämaaosaa varten. Erämaaosa varattiin laissa perinteisen eräkulttuurin vaalimiseen.

Asiantila ei ole kaikkia miellyttänyt. Edelleenkin monien mielessä siintelevät syvempänä olevien erämaa-alueiden valjastaminen massamatkailun käyttöön. Metsäteollisuuden näkövinkkeliä karvastelevat jokseenkin hakkaamattomat metsät. Se tuli esille pian puiston perustamisen jälkeen, kun 1980 luvulla Mauri-myrskyn kaatamia puita piti väen väkisin päästä korjaamaan Jaurulle. Paine teiden rakentamiseen sinne suunnalle ja puusavotan alkamiselle oli kova. Erityisen huvittavana muistan lehdistössä olleet arviot valtiolle aiheutuvasta tappiosta jos puut jätetään korjaamatta. Markkamäärät olivat huikeita.

Metsähallituksen alainen puiston johto piti silloin kiinni lain raameista, mutta myöhemmin on suunta muuttunut. Metsähallituksessa laadittiin järjestyssääntö, jossa näennäisesti pidetään kiinni lain alkuperäisistä tavoitteista eli alueen säilyttämisestä yhtenäisenä koskemattomana erämaa-alueena, mutta käytännössä siitä luovuttiin ja sitä ryhdyttiin muuttamaan massamatkailulle sopivaan suuntaan.

Puiston työntekijät ottivat kesäaikaan mönkijät käyttöön ja pian syntyi koko alueen kattava mönkijätieverkosto. Tämän tieverkoston ulkopuolelle on syntynyt lisäksi huviajelusta syntynyttä tiestöä. Näkymä on Harrihaaran laaksosta 13.9.2017.

 

Autiotupien verkostoa on täydennetty ns puulaavuilla tai puusuojilla varustetuilla tulipaikoilla. Puiston henkilökunnalle on rakennettu huoltotupia. Käytännössä ne näyttävät aivan joltain muulta.

Koskematon erämaaluonto on pääosin siirtynyt muistojen joukkoon. Pieninä palasina sitä saattaa löytää mönkijätiestön välistä.

Metsähallituksen pitkän tähtäimen tavoitteet alkavatkin tässä vähin erin tulla esille. Viimeisin askel on maastopyörien salliminen puiston tietyillä reiteillä. "Kokeilu" joka nyt on meneillään, ei vielä ole mitenkään haitallista, sillä reitit kulkevat pääosin alueen reunoilla. Itseasiassa haitallista enää ei olisi edes mopoilla tai moottoripyörilläkään "retkeily". Mönkijäurat ovat ajokelpoisia suurimmalta osalta, joten ennustelen "myönteisen kokeilun" laajentavan pyörien käytön sallimista koko alueelle. Urho Kekkosen kansallispuiston muutaman edustajan tätä kokeilua koskevat lausuntojen rivien välit valitettavasti kertovat, että he eivät tiedä retkeilystä juuri mitään.

Eräs detalji tässä viimeisimmässä järjestyssäännön muutoksessa itseäni arveluttaa. Se sallii maastopyöräilyn koko puiston alueella talviaikaan. Sehän tarkoittaa käytännössä keväisiä hankia tai kelkkojen polkemia uria. En ole mitenkään vakuuttunut siitä, että kaikilla maastopyöräilyä harrastavilla on selvillä, miten hanki alkaa pettää yleensä iltapäivisin ja kuinka tuuli saattaa äkisti nousta ja ruveta juoksuttamaan lunta myrskystä puhumattakaan. Hetkessä ovat kelkkaurat peitossa aukeilla. Osaavatko maastopyörällä liikkuvat varustautua riittävästi, kun suksilla liikkuvatkaan eivät lähestulkoonkaan aina näitä vaaroja tiedosta. Luonto nimittäin ei elä ajan hermolla ja vaatimusten mukaisesti kuten Metsähallitus tuntuu tekevän.

Pyöräily aiheuttaa painetta  siltojen tekoon, muuhun lisärakentamiseen sekä tiestön "kestävöittämis" toimiin, kuten tämä puiston käyttämä mainio nykytermi kuuluu. Suunta tuli selkeästi esille erään läntisen kansallispuiston edustajan haastattelussa, joka oli otsikoitu "Päiväreppu vaihtuu rinkkaan". Sen mukaisesti nykyihminen ei viitsi raataa ja rasittaa itseään rinkan kantamisella, vaan harrastaa kevyttä lähiretkeilyä. Tämän puiston edustajan tulevaisuuden horisontissa siinteli englantilaiseen tapaan luonnossa liikkuva "possujuna", jonka kyydissä matkailija voi saada luontoelämyksiä keskimäärin 900 metrin pituisella reitillä. Olisihan siinä kyydissä varmaan jollekin gentlemannimaista hohtoa.

Niinpä lopulta tulevaisuudessa taitaa se hotelli kuvastua Luirojärven tyvenestä pinnasta ja Vongoivan eteläjyrkänteeltä saa katsella etelän avaria vaaramaisemia suuren näköalaikkunan läpi. Silloin alue todennäköisesti toimii liiketaloudellisilla periaatteilla sijoittajille ehkä voittoa tuoden ja susi on hotkinut ne vastaanhangoittelevat lampaat. Onneksi muut pääsevät perille sillä possujunalla.

Erämaaluontoa  voi ihastella kansallispuiston opastuskeskuksen kuvagalleriassa. Lähellä on se aika, että luonnossa sitä ei enää voi tehdäkään.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *