Suurpedotko vaarattomia ?

Vuosia on julkisuudessa ollut harhauttavaa tietoa  karhuista ja susista. Ne jotka ovat ajaneet uudelleen Suomeen tätä petokantaa, ovat vähätelleet niiden haitallisuutta  sekä kertoneet määriä pienemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Samalla tavalla ne, jotka eivät ole halunneet petokannan kasvavan, ovat kertoilleet melko suuripiirteisiä vastakkaisia lukuja.

Tosiasia kuitenkin on se, että sekä karhut että sudet ovat uudelleen levittäytyneet koko maahan. Mikä se todellinen kokonaismäärä lienee, niin itselläni ei ole harmaata aavistusta.

Petojen vaarattomuutta on perusteltu kauan sillä, että ne eivät ole tappaneet ihmisiä sataan vuoteen, kunnes sitten se ensimmäinen vahinko sattui. Pitkään sai lehdistä lukea hokemaa, että karhu väistää aina ihmistä ja susi ei ole vaaraksi oikeastaan millään tavalla.

Tämä on harkitsematonta ja vastuutonta tiedottamista, sillä mainittujen petojen vaarattomuus tai vaarallisuus riippuu aina siitä, missä ja millaisissa olosuhteissa ne joutuu kohtaamaan. Vaarattomia ne eivät ole.

Aiemmin kirjoitin pienen jutun otsikolla "Mettä liikkuu". Se on Samuli Paulaharjun Sompio-kirjan yhden luvun nimenä. Siinä Paulaharju mainiosti ja todenmukaisesti kuvaa karhun liikkumista ja touhuilua. Kehotin hänen tekstiinsä tutustumaan. Tarkka lukija rivien välistäkin kykenee oivaltamaan, että tämän komeimman suurpetomme käyttäytymistä ei kovin paljon voi ennakoida ja panna yksinkertaisiin raameihin.

Mesikämmenet ovat pitkälle yksilöitä. Joku on aggressiivinen ja toinen taas arka. Urokset ovat kiima-aikana ärhäkkäitä ja emot taas tarkkana pentujensa puolesta. Paljon riippuu myös siitä, missä päin maata otson tapaa. Jos karhuja ei metsästyksellä tai muuten ahdistella, ne eivät koe ihmistä kovinkaan suureksi vaaraksi ja saattavat olla hyvinkin tunkeilevia.

Ikä myös vaikuttaa asiaan. Nuoret ovat arvaamattomia. Joku kertoi rajavyöhykkeellä  erauspennun säikähtäneen ihmisen kohdatessaan niin, että se suinpäin juoksi päänsä päin rajapaalua ja hetken tällistä hoiperteli sinne tänne ennen kuin pääsi jatkamaan. Toinen nuorukainen taas seuraili uteliaisuuttaan vaeltajia kilometrikaupalla ja kolmas tunkeili Raja-Joosepissa rippileirille uudelleen ja uudelleen, kunnes se varmuuden vuoksi ammuttiin.

Saariselkä on sikäli turvallista aluetta, että poronhoitoalueilla karhukantaa on pidetty pienenä metsästyksellä ja ne kokevat yleensä ihmisen vaarallisena ja tästä syystä väistävät. Karhun kohtaamista kannattaa kuitenkin etukäteen miettiä sekä silloin omaa menettelytapaa. Hätääntyä ei pidä vaikka miten pelottaisi, mutta kovin luottavainenkaan ei kannata olla. Rauhallisuus on valttia.

Susi laumaeläimenä on kokonaan toinen juttu. Siitä on olemassa niin runsaasti negatiivista dokumentoitua tietoa 1700 ja 1800 luvuilta, että olen hämmästynyt miksi sen annettiin uudelleen metsiimme levitä. 1600 luvun alkupuolella sudet ja karhut koettiin niin haitallisiksi, että niitä ryhdyttiin määrätietoisesti hävittämään. Silloin perustettiin erityisiä kruununmetsästäjän virkoja, joiden päätehtäviin tämä kuului ja ihmiset muuten velvoitettiin ottamaan osaa jahteihin.

Petoja oli kuitenkin paljon ja pyyntimenetelmät melko kehnoja. Kesti melkein 300 vuotta ennen kuin tavoitteeseen oli päästy. Käräjäpöytäkirjoihin on merkitty petojen aiheuttamat vahingot sekä niiden tappamisesta maksetut palkkiot. Niistä asiakirjoista voi helposti päätellä millaista näiden eläinten käyttäytyminen on erilaisissa olosuhteissa ja mitä muuta haittaa niiden levinneisyydestä voi olla.

Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen vainajia jäi korjaamatta alueelle suuret määrät kun korjaajia jäi vain kourallinen. Sudet pääsivät ihmislihan makuun ja olivat pitkään vaarallisina päivystämässä jopa asuntojen ovilla. Silloin etupäässä lapsia jäi niiden hampaisiin. Asuinmaakuntani Etelä-Pohjanmaan ehkä pahin yksittäisen suden aikaansaama vahinko sattui 18.1.1758, jolloin vesikauhutartunnan saanut susi ennätti purra Kurikan Tuiskulassa useita ihmisiä ennen kuin se saatiin hengiltä. Yhdeksän pureman saaneista kuoli.

Vaeltajilla ei esimerkiksi Saariselän alueella ole ainakaan toistaiseksi susista mitään haittaa, sillä metsästys on pitänyt kannan karhun tapaan pienenä ja arkana. Vuosikymmenten mittaan olen kuitenkin yksittäisten susien jälkiä tavannut siellä täällä. Laumasta en havaintoja ole tehnyt. Tiedän kuitenkin sellaisiakin siellä viime vuosikymmeninä liikkeellä olleen. Vuoden 2016 keväällä panin merkille Hammaskurun lähettyvillä susipariskunnan jäljet.

Siis niillä alueilla joissa sutta metsästetään, se on varovainen ihmisen suhteen. Hyvin pian sekin muuttaa käyttäytymistään jos se huomaa, että ihmisestä ei  vaaraa ole. Eräs tuttuni asuu Kajaanin liepeillä omakotitalossa. Eräänä iltana hän havaitsi pihamaallaan susilauman. Mennessään rappusille ja lyödessään käteensä ottamalla harjan varrella seinään, sudet ottivat jalat alleen. Ne kuitenkin palasivat parin päivän päästä. Tuttavani uudisti säikäytysyrityksen, jolloin sudet häipyivät pihamaan valopiirin ulkopuolelle. Hän meni silti haulikon kanssa tarkistamaan, ovatko ne todella lähteneet ja taskulampun valossa näki ne juuri valopiirin rajalla. Yksi oli paljastanut hampaansa. Tuttuni oli ampunut haulikolla maahan susien eteen, jolloin jalkoja oli löytynyt mahanalus täyteen. Vierailuista on se haitta, että asianomaisen vaimo ei enää uskalla pimeän aikana yksin talonsa pihamaalle mennä.

Satakunnassa tämän vuoden syksyllä oli mies metsästämässä, kun neljä sutta piiritti hänet. Mies oli ampunut ilmaan niitä pelotellakseen, mutta nämäkin olivat vain näytelleet hampaitaan ja tulleet lähemmäksi. Hän olisi voinut tietysti niitä ampua jos hän olisi odottanut niin pitkälle, että ne selkeästi olisivat olleet käymässä kimppuun, mutta hänellä oli onneksi radiopuhelin, jolla sai yhteyden muutamiin metsästyskavereihinsa. Sudet olivat kaikonneet vasta näiden tullessa paikalle.

Susia siis on kautta maan. Virallinen luku on noin 200 yksilöä. Siihen määrään suhteutettuna neljänkymmenen koiran joutuminen niiden hampaisiin tänä vuotena tähän mennessä tuntuu kovin suurelta.

Suurpedot on saatu Suomeen levitettyä ja ainakin susien määrään kasvattamiseen tuntuu joillakin olevan suuri halu. Tämän tosiasian kanssa metsissä liikkujat joutuvat elämään. Toivottavasti oikeanlaista tietoa näistä eläimistä julkisuuteen saatetaan, jotta liiallisen hyväuskoisuuden aiheuttamilta vahingoilta vältyttäisiin.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *