Jaurun varsilla kesäkuussa 2018

Keskiviikkona 13 päivänä kesäkuuta 2018 ajelin kaimani ja 50-luvun koulukaverini kyydissä Savukosken tieltä kohti Lokkaa. Padolla kävimme vilkaisemassa. Sää oli hyvä ja Nattaset piirtyivät terävinä taivaanrantaan.

Marivaaraan saavuimme illansuussa. Pysäköimme varmuuden vuoksi jo vaaran länsirinteelle. Sitä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä tie oli hyväkuntoinen ja ajokelpoinen aina Pajuojalle saakka. Marivaarasta lähtijöitä oli ollut useampia, sillä autoja nähtiin pysäköitynä matkan varrella muutamia ja perilläkin kolme kappaletta. Pajuojan tuntumaan pystytimme telttamme ja siirryimme unten maille.

Torstai valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Leiri pakattiin rinkkoihin ja aamupalan jälkeen loiskuttelimme Pajuojassa vettä sitä ylittäessämme. Puro oli miltei kuivillaan. Pajuojassa jo näki, että mönkijäliikennettä oli ollut. Renkaat olivat jyystäneet kummaltakin rannalta maata syvältä. Seuraava taival oli hieman korkeammalla ja kuivemmalla alustalla, joten vaurioita ei uralla ollut. Myös suolahdekkeen yli johtava nelilankkuinen tie oli kunnossa.

Tuo lankkutaival ei ole halvimmasta päästä. Se koostuu järeästä 70 millisestä kanttaamattomasta tavarasta. Se on rakennettu poikittain suohon heitettyjen tukkien päälle. Tukit ovat kymmenien vuosien takaisen savotan jäljiltä. Mönkijöitä varten tie tehtiin 90-luvulla. Kukahan mahtoi lankut kustantaa.

Retkikaverini Antti joskus tarinoi 50- ja 60-lukujen savotoista. Erään etelä-pohjalaisen pitäjän palopäällikkö kaverinsa kanssa oli ajanut kahdella traktorilla syksyisin tänne talveksi töihin. Toinen traktori oli ollut peräkärryn päällä, jossa oli matkakaverille rakennettu jonkinlainen koppi. Matkaa kertyi runsaat 850 kilometriä, joten oli siinä köröttelemistä. Kun ihmettelin, että mitenkäs se tulipalojen sammutus sitten sillä välin hoidettiin, niin Antti totesi lakonisesti, että paloivat ne talot siihenkin aikaan ilman palopäällikköä...

Kuvassa vastakkaisella puolella olevassa metsänreunassa on itään johtava poroaita, jota seurailimme parisen kilometriä. Sen varrella on kosteikkoja, jotka mönkijät olivat jauhaneet mudalle. Paikoin ajokohdat olivat viitisenkymmentä metriä leveitä. Sitten käännyimme koilliseen kohti toista Auhtijoenselälle suuntaavaa aitaa. Tämä etappi on hieman kosteampi ja se oli kyllä muodostunut mönkijärenkaiden alla varsinaiseksi kuraränniksi. Hankala se alkaa jalkamiehelle olla. Leveyttä on paikoin toistasataa metriä.

Tällä reitillä on vedenottopaikka. Siinä virtaa vähäinen puro  länteen. Se on ainut laatuaan ennen Jaurua. Kauempana alajuoksulla se on nimetty Iso-ojaksi. Nimensä veroinen se ei reitin kohdalla kyllä ole. Leveyttä taitaa olla pari-kolmekymmentä senttiä. Mönkijät olivat sotkeneet puron näkymättömiin, mutta vesi on tehnyt väylän kurakohdan alitse. Kyllä siitä silti juomakelpoista vettä saa varsinkin jos sen keittää. Tässä kohden ruokailimme ja keittelimme kahvit. Etsiskelin myös alueella aiemmin pesineiden Piekanojen pesiä, Pesäpuut löysin kyllä mutta pesiä en. Ei näkynyt kyllä lintujakaan.

Matka jatkui sitten toisen aidan vartta koilliseen. Alkuun aidan vierusta on soista ja mönkijäliikenne oli siitäkin tehnyt hankalakulkuisen. Paikoin leveyttä sotketulla uralla oli satakunta metriä. Olin tätä reittiä kulkenut viimeksi vuonna 2007 ja paljon oli sen jälkeen menty huonompaan suuntaan.

Lopulta pääsimme nousuun Auhtijoenselälle ja kuivemmalle pohjalle. Lakitasanteelta pujahdimme aidan alitse. Kun ajoittain näin Vuomapään, Siulapään sekä Vongoivan, niin helppo oli rinteessä kulkea kohti Siulaa, jonne olimme pyrkimässä. Jaurun ylityksessä ei ollut ongelmia, sillä vesi oli matalalla. Loppunousu rinkan kanssa on aina vähän jalkoja koetteleva. Rappuja on kuutisenkymmentä ja nousukulma melko jyrkkä.

Hyvissä ajoin kaimani tarkasteli pihamaalla tilannetta.

Kämpässä oli yksi vaeltaja, joka yöpyi siellä kaverini kanssa. Itse pystytin telttani kämpän taakse ja viihdyin paremmin siellä. Ennen nukkumaan menoa verryttelimme jalkojamme laakson pohjoispuolen penkereillä ja käväisimme Siulaojan varressa. Yön jälkeen viivyttelimme hieman liikkeelle lähtöä. Taivas oli pilvessä ja hieman välillä tihkui vettä joskaan sitä ei sateeksi voinut sanoa. Sitten heitimme rinkat jälleen harteille ja nousimme puolitoistasataiset portaat ylös.

En ole lakannut ihmettelemästä, miten jollekin on tullut mieleen rakentaa  kämppä tähän jyrkän rinteen pienelle tasanteelle. Aikanaan siinä oli saunakin. On siinä tullut hiki ilman löylyjäkin, kun on kantanut tarvittavan saunaveden ja taas hakenut polttopuut yläterassilta. Korkeuseroahan Jaurun pinnan ja puusuojan välille kertyy 50-60 metriä. Taisi saunan lämmittäminen jäädä kovin vähiin kertoihin ja niinpä se muutettiin keittosyvennykseksi. Jos kohta kämpän paikka ei ole viisaimmasta päästä, niin sinne johtavat portaat ovat. Ne ovat säästäneet rinnettä. Muutenhan se olisi jalkojen ja säiden kuluttamana sortunut.

Suuntasimme pohjoiseen. Sieltä käännyimme Vongoivanjoen varteen. 80-luvun puolivälin suuren myrskyn jäljet ovat vieläkin hyvin näkyvissä.

Tulimme hiukan liian aikaisin alas läntiseltä reunamalta. Vongoivan laakso on tästä jokisuulle saakka melko ahdas ja kilometrin verran yläjuoksunkin suuntaan.

Taiteilimme melko hidaskulkuista jokivartta Honkatehtaanjoen suulle. Oikeastaan joki vasta hieman tästä ylävirtaan avartuu sellaiseksi, että kulku rannassa on helppoa.

Kallioita on laakson rinteillä näillä kohdin ja parhaat Lihakuruojan suulla.

Joki tuosta kohden ylitettiin ja päätettiin siinä kiehauttaa kahvit. Paikka on kiinnostanut kullanetsijöitä aikanaan. Vieläkin "suupankissa" on kaksi Holmanin retkikunnan 1930 luvulla aikaansaamaa "pruuvikuoppaa", jotka eivät minun 59-vuotisen retkeilyurani aikana olleet juuri miksikään muuttuneet.

Honkatehtaanojan suulla tähtäilin Lumixillani. Käytän sitä lähinnä videokuvaukseen, mutta vähän tavallisia kuviakin näppäilen. On siinä kameran koossa ja painossa eroa verrattuna ensimmäiseen videokameraani. Se painoi vara-akun kanssa 6,5 kg.

 

Nousimme sitten Honkatehtaanojan vartta kohti Vongoivanräystästä. Itärinteelle on jäänyt pystyyn vankkaa puustoa. Tuskin tähän mikään myrsky pystyisikään.

Jäimme leiriin muutaman sadan metrin päähän räystään luoteiskulmasta. Iltapäivällä oli ruvennut tuulemaan lännestä melko navakasti eikä se illan tullen laantunut. Yö oli vähän levoton, kun tuuli paukutti sadekangasta.

Aamulla jatkoimme matkaa jyrkän nousun juurelle. Jätimme rinkat siihen ja lähdimme kapuamaan jyrkänteen niskalle. Jo alkumatkasta rinteeltä on hienot näkymät luoteeseen Vongoivanjoen laaksoon ja taustalla kohoaville Siulapäälle ja Sihverinlakopäälle sekä Vuomapäälle.

Puolirinteessä oli tuoreehko selkärangan palanen sekä karvatukko. Arvasimme sen kuuluvan kaakkoispuolen poronraatoon. Olimme siitä kuulleet neljältä nuorelta reippaantuntuiselta naiselta Auhtijoenselällä. He olivat sen Vongoivalla panneet merkille. Herkkupalan paikalle tuojaa emme saaneet silmiimme. Luultavasti se oli nelijalkainen. Kotkallekin se olisi sopinut, mutta en ole aikoihin taivaalla alueella kotkia nähnyt. Vähän se ihmetyttää, samoin kuin niiden Piekanan pesienkin häviäminen linnuista nyt puhumattakaan.

Sää oli jyrkänteen reunalle päästessämme hieno vaikkakin vähän tuulinen. Tästä syystä jätin vaellusvideon kuvaamisen siellä kokonaan kun tuuli käy niin kovasti mikrofonin kimppuun. Kuvia toki näppäilimme molemmat suuntaan jos toiseen. Kaakon puolella Korvatunturinkin korvat hailakkoina piirtyivät taivaanrantaan. Kirkkaasta säästä huolimatta kosteutta tuntui ilmassa olevan.

Lounaan kallioilla katseltiin etelän matalampia vaaramaisemia.

Tuulesta huolimatta kannatti istahtaakin.

Nykyisin Povivaaraksi nimetty kumpu näytti alhaalla hienolta. Putousta on 150 metrin verran.

Tämä on itäsuunta. Joutsenpää sinisenä taivaanrannassa.

Tässä taas on katse lounasta kohti.

Alas tultuamme rinkat löytyivät helposti. Olimme jättäneet ne jyrkän nousun juurta kiertävän puron lähteille.

Rinkat heitettiin harteille ja sitten kierrettiin jyrkänteen lounaiskulman kautta itään. Näkymät alhaaltakin olivat upeat.

Jyrkänteen alapuoleltakin olisi voinut Tyyrojan varteen pyrkiä.

Kiersimme kuitenkin Povivaaran eteläpuolen jyrkänteen yläosan. Se oli virhe sikäli että olisi kannattanut nousta heti vaaran yli. Sivurinne oli kivinen ja turhan jyrkkä. Siitäkin silti selvittiin ja idän suunnalla näytti taas hienolta. Valitettavasti taustan korkea Joutsenpää on nykyään väärällä puolella valtakunnan rajaa.

Zoomilla katsottuna asiantila näyttää vielä harmittavammalta.

Laskeuduimme alas Povivaaran eteläpuolta laskevan puron varteen kun se vähän avartui.

Loppupäästä ennen Tyyrojaan yhtymistään se kaventui uudelleen ja tuli vaikeakulkuiseksi, mutta sen läpi kannatti mennä silti. Se on luonut suupuoleensa monta erikoista yksityiskohtaa. Tyyrojan vartta sitten poukkoiltiin puolelta toiselle parisen kilometriä, kunnes päästiin Tahvontuvan keittiölle päivän pääateriaa valmistelemaan. Kaima meni jälleen kämppään yöpymään, kun sieltä löytyi tilaa. Varoittelin kyllä häntä avoimen puolen superlonpatjoista, jotka kämppään ilmestyivät loppuun ajettuina nelisenkymmentä vuotta sitten. Sanoin joskus erehtyneeni niiden seuraan ja saaneeni kurkkuni kipeäksi. Kaima totesi jälkeenpäin omankin kurkkunsa yön jälkeen vähän aristavan. Itse taas pystytin teltan Jaurun puolen penkereille.

Aristava kurkku parantui nopeasti, kun sai puhdasta ilmaa. Sää oli sunnuntaiaamulla edelleen aurinkoinen ja tuntui selvästi lämpimältä. Aamupalan jälkeen lähdimme kuljeskelemaan kohti Peuraselkää. Olimme eräältä kulkijalta kuulleet poroaidan kohdalla olevan sillan rakenteen haurastuneen ja kävimme sitä vilkaisemassa. Ei siinä meidän nähdäksemme mitään suurempaa vikaa ollut. Kyllä sitä voi vaeltaja huoletta käyttää. Portilla pidimme pientä taukoa.

Kuljimme hiljaksiin Jaurun rantakankaita itäänpäin. Alusta on pöydäntasaista hienoa kangasmaata.

Pittivaaran tulipaikalla kiehautimme kahvit.

Peuraselän kohdalla ylitimme Jaurun. Vanhalle kahluupaikalle oli ilmestynyt sitten viime näkemän selkeä mönkijäura, joka oli jauhanut rantaa kummallakin puolella. Kämppä oli tyhjillään. Pihamaalla nautimme retkiaterian. Onhan se nykyään helppoa. Vähän vettä kiehautetaan, kaadetaan pussiin ja odotetaan muutama minuutti ja on vielä aivan kelvollista maultaankin.

Lähdimme paluumatkalle samantien. Ylityksessä oli vähällä etten saanut videolle toivomaani kunnon kaatumista. Kaima astui vähän huolimattomasti paljain jaloin ja teki muutamia kiireisiä korjausliikkeitä, jotka onnistuivat. Kyllä se seitenvitonenkin voi nopea olla.

Jokivarren maisemista ei voinut valitella.

Tahvontuvalla käytimme jälleen hyväksemme keittiötä. Se on entinen puhelinkioski Auhtijoenselältä, joka virattomaksi jäätyään siirrettiin Tahvolle uuteen elämään. Puhelintakin olen siellä hyväkseni käyttänyt 90-luvulla.

Istuskelimme jonkin aikaa Tahvon terassilla jutellen varauspuolen asukkaan kanssa. Siinä selvisi, että itseasiassa olimme kaikki aikanaan asuneet samalla paikkakunnalla. Pieni on maailma. Tahvontupa on Jaurun suunnan varmaan suosituin käyntikohde.

Maanantaiaamuna oli vielä vähän epäselvää minne suuntaamme, mutta päätimme lähteä Siulalle. Taivas oli vetänyt pilveen. Oli kuitenkin melko lämmintä ja hieman ukkosen henkeä ilmassa. Edellisenä päivänä oli kaukana jo jyrähdellytkin. Matkalla silloin tällöin tuli taivaalta muutama pieni pisara vettä, muttei nytkään satanut. Tahvon ja Siulan välinen taival on maisemiltaan antoisa sekin ja vaatii silloin tällöin pysähtymään.

Eräällä tauolla kuulimme pohjoisen suunnasta melko läheltä korppien ankaraa rähinää. Siellä tuntui olevan menossa rankka riita parhaasta paikasta ruokapöydän äärellä. Se oli sen verran lähellä, ettemme jääneet sitä pidemmäksi ajaksi kuuntelemaan, sillä riidassa saattoi olla mukana joku suurempi nelijalkainenkin. Sellaisen kohtaaminen pahantuulisena ei olisi ollut kovin mukavaa.

Vongoivanjoen tulipaikalle tultiin ja harkittiin hetki kahvinkeittoa, mutta kun Siula kuitenkin oli niin lähellä, joki ylitettiin ja jatkettiin kämpälle. Penkereeltä kuitenkin napattiin kuva kohti jokisuuta.

Siulalla oleiltiin hetki ja valmistettiin ateria. Perässämme sinne tuli myös Tahvolla olleet nuoret erämiehen alut isänsä kera. Me jatkoimme hetken harkinnan jälkeen matkaa. Aluksi tuumailtiin suunnaksi Siulaojan tulipaikkaa, mutta kun jatkoa siitä mietittiin, niin taival sieltä Marivaaran suuntaan ei tuntunut sillä kerralla mielekkäältä. Siirryimme Jaurun yli etelärannalle ja nousimme tasaiselle penkereelle, jota myöten kuljimme Jaurun lounaaseen kääntyvään mutkaan. Vastakkaisella puolella näkyy Siulaojan lasku kohti Jaurua.

Olimme jäädä tähän paikkaan leiriin, mutta kun päivää oli vielä kovasti jäljellä, niin päätimme lähteä nousemaan laakson rinnettä aidalle. Se päätös oli kylläkin virhe, sillä puolirinteessä alkoi ukkonen jylistä ja rankkasade iski niskaamme. Sadetta ja ukkosta riitti parin tunnin verran. Aidalle aikanaan tultiin ja suunnattiin kohti Marivaaraa. Ilta alkoi kuitenkin olla niin pitkällä että jäimme yöksi siihen vesipaikalle.

Taival sinne oli melko kurja sillä vettä oli tullut niin rankasti, että mönkijäurat pehmeiköissä olivat entistä  hankalakulkuisemmat.

Sää kuitenkin yön mittaan poutaantui ja aamulla oli jälleen kelvollinen vaellussää. Loppumatka menikin puolipilvisessä aurinkoisessa säässä joutuisaan Pajuojalle, jossa vahvistauduimme viimeistä etappia varten retkiaterialla. Jatkaessamme matkaa, yllättäen muutaman kymmenen metrin päässä jouduin väistämään autoa. Kuljettaja pysähtyi veivasi ikkunaa auki ja kysäisi että helpottaisiko yhtään jos hän veisi rinkkamme autollemme. Kulkuneuvomme oli osapuilleen viiden kilometrin päässä, joten kovin kiitollisina nostimme varusteemme farmarin takaosaan. Kaveri oli aamuyöstä kävellyt telttamme ohi. Hänkin oli tulossa Tahvolta. Aikanaan rinkat löysimme siististi asetettuna automme takaluukkua nojaamaan.

Olimme tulleet Marivaaraan vanhaa tietä. Paluumatkalla kiersimme uuden kautta. Se oli kunnoltaan huomattavasti vanhaa parempi jos kohta muutamaa kilometriä pidempi. Ajelimme sitten saman tien kotiin tyytyväisinä onnistuneesta kierroksesta. Loppumatka kohdallani ei ollut niinkään onnistunut. Ollessani ratissa onnistuin kahdesti väläyttämään itsestäni kuvan poliisin valvontakameraan. Toivottavasti nämä kalliinpuoleiset kuvat onnistuivat.

8 kommenttia artikkeliin ”Jaurun varsilla kesäkuussa 2018

    1. Heikki

      Kiitos vain ! Kyllähän se teräs alkaa vähän ruostua, kun ei satu olemaan sitä rosteria. Edelleen silti koetetaan sinnitellä. Seuraavan kerran lähden luultavasti elo-syyskuun vaiheen tienoilla. Silloin on suunnitelmissa hieman pitempi kierros. Itsellesi toivotan hyviä vaelluskelejä ja uusia hienoja kokemuksia.

      Vastaa
  1. Kaj Laine

    Terve, miettinyt Raja-Joosepista pienehköä ympyrälenkkiä siten, että kävelisi ensin Ylemmän Kiertämäjärven kämpälle, ja siitä Kiertämäojan ylitse ja länteen Muorravaarakanjoelle, josta alavirtaan ja takaisin Jooseppiin.
    Vaan mites ja missä ylittää Kiertämäoja järven luoteispuolelta parhaiten..???

    Vastaa
    1. Heikki

      Kiertämäoja on matala järvien kohdalla ja yli pääsee mistä vain. Itse olen mennyt osapuilleen poroaidan kohdalta ja suunnannut Mikkolan Hangaskurun kautta Harrijoen varteen. Tällä hetkellä aidan paikkeilla on tuskin vettä kuin nilkkoihin saakka. Aitaakin seuraillen tietysti pääsee Muorravaarakalle.

      Vastaa
  2. Kaj Laine

    Kiitos. Varmaankin poroaidan vartta - siis jos tuo wanha karttaan merkitty aita yhä ompi olemassa - päässee suoraan Muorravaarakanjoelle asti..?!?

    Vastaa
    1. Heikki

      Kyllä se aita vielä viime vuoden elokuussa oli, joten hyvin luultavaa, että on nytkin. Palasin muuten viime yönä vuoden toiselta Vongoivan alueen kierrokselta.

      Vastaa
  3. Juha Gren

    Hei! Tulin juuri kotiin UKK- puiston vaellukselta. Lähdin Marivaarasta ja jatkoin Tahvolle asti poroaidan viertä myöten. Kyllä siitä Jaurun mönkijäsillalta ainakin nyt oli jo jonkun onnettoman jalka läpi mennyt, niin olivat lahoja poikittaislankut. Itse selvisin vaurioitta ehkä juuri siksi, kun tajusin, kuinka huonossa jamassa silta on. Kävelin varovasti ihan pitkittäispuiden kohdilta, jolloin poikittaislankuille tuli vähemmän rasitusta. Eihän siitä jokeen putoa, mutta voi jalkansa satuttaa pahastikin, riippuu tietysti, paljonko on rinkassa painoa.

    Vastaa
    1. Heikki

      Kyllä se sama lankku oli poikki jo elokuullakin ja samoin mekin pitkittäispuiden kohtaa koetimme sillan ylittää. Taisi olla kohtuuhyvät vaellusilmat ?

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *