Vongoivan ympäri elokuussa 2018

Lauantaina 18 päivänä elokuuta ajelin poikani Jukan kanssa Marivaaraan. "Uusi" tie vaaran juurelle on melkoisesti pitempi kuin vanha, mutta hyväkuntoinen. Marivaaran länsirinne sitä vastoin on kivinen ja tarkasti ajettava. Yleensä olen jättänyt auton varmuuden vuoksi vaaran länsirinteelle tai laelle, mutta nyt ajoimme itäpuolelle lähelle Karvitsiojaa. Perille Pajuojallekin olisi päässyt, sillä siellä näkyi parkissa kaksikin autoa. Me kuitenkin kävelimme nuo viimeiset kilometrit ja pystytimme telttamme Pajuojan kankaille. Vesi tuntui olevan taivaalla herkässä. Yöllä satoi vähän mutta aamulla saatoimme puuhastella lähtövalmisteluissa pilvipoutaisessa säässä.

Pajuojassa oli vähän vettä, joten ylityksessä ei ollut vaikeuksia. Etenimme vuosikymmeniä vanhaa savottatietä, jota nykyisin mönkijöillä ajellaan. Tie oli melko hyväkuntoinen suolahdekkeen yli johtavalle "lankkutielle". Siinä on peräti neljästä rinnakkaisesta lankusta tehty mönkijätie. Sen jälkeen ryhdyimme kulkemaan itään johtavan poroaidan viertä ja parin kilometrin jälkeen käännyimme koilliseen. Lukuisten kosteikkojen kohdalla mönkijät olivat jauhaneet ne mudalle. Reitin varren ainoalla vesipaikalla virtaa vähäinen Iso-ojan latva. Senkin ovat ajoneuvot jauhaneet näkymättömiin, mutta vettä etsivä löytää sitä kummaltakin puolelta ajouraa. Tämän jälkeen tavoitimme toisen Auhtijoenselälle suuntautuvan aidan varren, jota ryhdyimme seurailemaan.

Matkan varrella on usea kosteikko tai suolahdekkeen reuna, jotka samaan tapaan ovat nykyisin hankalakulkuisia mainitun ajoneuvoliikenteen takia.

Maasto alkaa tasaisesti olemaan kuivempaa vasta kun jyrkemmin Auhtijoenselälle ruvetaan nousemaan. Siihen paikkaan ennättäessämme alkoi länsituuli voimistua ja välillä vihmoi vähän vettäkin.

Pitkän lakitasanteen puolivälissä tuli eteen ensimmäinen poron jäännös. Moni isompi tai pienempi  on viettänyt juhlakestejä tällä paikalla.

Tuuli yltyi sitten oikein hurjaksi, mutta lähtiessämme laskeutumaan itärinnettä, se vähän rauhoittui. Samalla sää poutaantui ja aurinko pilkisti esille. Aidan tuntumasta löytyi yksi lukuisista luonnon taideteoksista.

Pilvet pyyhkiytyivät myös Vongoivan alueen tuntureilta sen verran, että ne tulivat näkyviin.

Seurasimme aitaa sen kääntyessä Jaurun varteen. Siinä on mönkijöitä ja kelkkoja varten tehty silta. Varovaisesti astellen pääsimme sitä myöten yli. Silta alkaa olla elämänsä ehtoossa. Jonkun jalka näytti menneen yhden lahonneen poikkipuun läpikin.

Tahvon tuvalle ennätimme hyvissä ajoin iltapäivällä. Sen tuntumaan aioimme jäädä. Tupa oli tyhjillään ja tuvan terassilla saatoimme rauhassa selvitellä varusteitamme.

Vessan kaukalo oli ääriään myöten täynnä. Vedimme sen ulos ja panimme tyhjän tilalle. Kämpän edustalla oleva pullolaatikko pursui tölkkejä ja pulloja. On se kumma, miten painavaksi oluttölkki tulee kun se juodaan tyhjäksi. Useimmat eivät jaksa niitä viedä mennessään.

Pystytimme telttamme länsipuolen terasseille ja yövyimme siellä. Illan mittaan tuvalle tuli nuorta kulkijaporukkaa ja asettautui sinne yöpymään.

Maanantaiaamulla 20.8 päätimme lähteä itään pitkin Jaurun varsia. Mukaan varasimme vain päivän eväät. Olimme jo tullessa panneet merkille poroaidalta Tahvolle päin rinteessä kuloalueen, joka ulottui juuri polun varteen ja oli polttanut kyllä rinteen metsääkin muutaman hehtaarin verran. Oli se tuli luonut taidettakin.

Kuljimme pilvipoutaisessa säässä Jaurun varsia alavirtaan. Pienen Pittivaaran vähäisella tulipaikalla kiehautettiin kahvit.

Peuraselän kämpällä päätettiin poiketa. Vesi oli Jaurussa matalalla ja kahluupaikalta hieman kämpän tasosta alavirran suuntaan oli helppo päästä yli. Oli ensimmäinen karhunjahtipäivä, joten pidin mahdollisena, että kämpällä olisi ollut jahtimiehiä, mutta ei. Siellä oleili vain yksi nuorimies, joka oli aloittanut vaelluksensa Nuorttilta ja kuulemma tavoitteena oli Kiilopää.

Tämä kämppä oli karhunpyytäjien tukikohtana kuten joskus Tahvontupakin vielä silloin kun karhujen kevätpyynti oli sallittua. Edesmennyt eräkirjailija Leevi Karsikas oli Peuraselän vakituinen kävijä sekä kevätpyynnin kannattaja. Hän lainmuutoksen aikoihin kirjoitteli pitkiä tulikivenkatkuisia kannanottojaan kämppäkirjan sivuille. Peuraselän uskollinen kävijä Sirkka Ikonen eli Itäkairan prinsessa oli taas täysin vastakkaisella kannalla ja kirjoitteli varsin pisteliäitä huomautuksia samaan kirjaan "Karhupojista". Kumpikin oli varsin hyvä kynänheiluttaja, joten mehukkaita kommentteja oli hauska lukea.

Me pidimme ruokatauon pihamaan tulipaikalla.

Jatkoimme kohta matkaa. Jauru ylitettiin uudelleen. Toisella rannalla oli jälleen entinen jäkälän pureksija. Olisikohan sen pitänyt käväistä porojen hammaslääkärillä, sillä hampaistossa oli ikään kuin karieksen alkua.

Suuntasimme sitten itään Iso-ojan varteen. Sielläkin oli vesi matalalla ja helposti pääsimme yli. Tarkoituksenamme oli pyrkiä Presidentinkurua kiertämään Naalipäänhäntää vastapäätä olevan vaaran rinnettä. Nousu sinne suuntaan oli helpohko. Peuraselkää jo lähestyessämme oli sää parantunut ja tullut aurinkoiseksi. Pohjoisen suunnalta silmiin sattui rajatunturi Talkkunapää.

Pääsimme kulkemaan tarkoittamallemme alueelle pohjoispuolen kautta. Yksi jyrkähkö kuru oli vielä välissä etualalla ennen kuin pääsimme Presidentinkurun länsipuolella kohoavan vaaran rinteelle.

Näkymät olivat sitten paikan päällä upeat.

Taustan tunturi on entistä aluettamme, mutta valitettavasti nykyisin Venäjää. Jauru siellä vielä pilkottaa. Varsinainen Naalipään häntä on hyvin erikoisen mallinen ja jyrkkärinteinen. Osapuilleen sen laen kautta rajavyöhyke kulkee. Alapuolella sijaitsee karttaan merkitty Presidentinkuru. Se on hyvin läpikuljettava vaikka emme sinne nyt laskeutuneetkaan.

Näyttää siltä, että alueella on vähemmän poroja laidunnettu, sillä pallojäkälääkin esiintyi.

"Esiintyi" siellä kylläkin yksi poron jäännöskin, varmaan viides tai kuudes laskien reittiämme Peuraselästä lähtien. Jäljellä ei ollut karvatukkojen lisäksi paljon muuta kuin kaulapanta.

Kiersimme vaaran etelärinteen kautta alas. Näkymät ovat sieltä puolelta lounaisille vaara-alueille.

Lasku oli paikoin jyrkkä, kivinen ja hankala. Alas kommelluksitta silti päästiin ja lopulta taas Iso-ojan varteen. Itseasiassa suupuoleltaan Iso-oja haarautuu useampaankin uomaan, jotka kartasta eivät näy. Ylityksessä näillä veden korkeuksilla ei ollut suurtakaan tuskaa.

Vaikka Saariselän alueella jatkuvasti törmää hirvien papanoihin, niin harvoin niitä silti näkee. Nyt pari "nuppaa" sattui silmiimme, kun ne nousivat läntisen vaaran rinnettä.

Emme palanneet enää Jaurun varteen, vaan kuljimme länteen vajaan kilometrin päässä joesta. Se oli alkuun kylläkin virhe sikäli, että jouduimme hankalakulkuiseen kuruun, joka kartasta ei ollut luettavissa. Sen jälkeen oli helppo tasaisella kankaalla lasketella kohti Pientä Pittivaaraa. "Törmäsimme" siihen vaaran keskivaiheilla. Siinä kulkee luoteis-kaakkoissuunnassa poroaita, jonka alta pääsimme ryömimään ja sitten suuntasimme vaaran pohjoispuolelta kulkevan aidan varteen sekä siitä edelleen kohti Tahvontupaa. Sadekuuro vielä siivitti kulkua loppumatkasta.

Toisen Tahvolla vietetyn telttayön jälkeen pakkasimme varusteet rinkkoihin ja lähdimme kulkemaan Tyyrojan vartta pohjoiseen. Nousimme heti Tahvon kohdalta kurun itärinteen polulle. Se on paikoin varsin jyrkkäkin.

Ylläolevan kuvan kohdalla, alhaalla Tyyrojan länsireunalla, on niityn tapainen. Sen on luonut Vongoivan räystään lounaiskulmalta alkunsa saava puro, joka vähän ennen niittyä menee maan alle. Sulamisvesien aikaan siinä kuitenkin ryöppyävät vedet voimakkaasti ja se on uurtanut tutustumisen arvoisen suupuolen, jota kannattaa käydä vilkaisemassa.

Pirravatselman kohdalla laskeuduimme Tyyrojan tasolle ja jatkoimme sen vartta ja ryhdyimme kapuamaan sen latvalle. Pian puro katosikin maan alle. Sen uomasta jäivät kertomaan vain muutamat kivikot. Ylhäällä sitten saattoi kääntyä katsomaan tulosuuntaa. Oikealla Vongoivan räystään itärinne ja sen edustalla Povivaaran kumpu.

Tarkoituksenamme oli suunnata Kuusikuruun ja nousta sieltä Lokan Alen Muurivaaralle. Helpottaakseni kulkua päätin laskeutua vedenjakajalta koilliseen antavaa kurua myöten lähelle Kuusikurun suuta. Se oli virheratkaisu, sillä kuru oli kovin jyrkkärinteinen, rakkainen ja tästä syystä hankalakulkuinen. Pääsimme silti kurun suupuolelle tasaisemmalle paikalle ja kun sattui vielä aurinkokin hetkeksi lämmittämään rinnettä, niin se sopi kovasti lounaspaikaksi.

Viime vuosina en ole juuri viitsinyt kulkiessani karttaa katsoa enkä kompassia käteeni ottaa. Siitä sain nyt kärsiä. Kuvanottosuunta on jokseenkin koilliseen. Kuvittelin, että kun nousen vasemmalle penkereelle ja kierrän edelleen sinne suuntaan, niin tulen automaattisesti Kuusikuruojan varteen. Taivas kuitenkin veti heti pilveen ja peitti mm idässä hyvänä maamerkkinä olevan Talkkunapään. Ylitimme huomaamatta vähäisen Kuusikuruojan ja kun olisi pitänyt olla yleissuunta tuossa vaiheessa länteen, niin kuljimmekin luoteeseen. Niinpä tulimmekin Iso-ojan varteen ja näimme sen itäpuolella poroaidan sekä rajavyöhykkeen merkit. Olisimme tietysti voineet palata takaisin, mutta päätimme jatkaa kohti Iso-ojan latvoja ja vedenjakajaa. Lähellä taitetta on lampi ja melkoisia kalliosyvennyksiä.

Pohjoiseen päin laskevan Purnuojan laakso on melko kivinen. Vedenjakajalta on hyvä näkymä laaksoon. Vasemmalla näkyy Keinokuru.

Löysimme Vaadinkuristaman tasolta kelvollisen teltan pohjan ja päätimme jäädä siihen. Emme ennättäneet vielä saada telttaa pystyyn, kun meidät yllätti Purnupään takaa noussut saderintama. Ennätimme heittää suojaksemme juuri ja juuri irrallisen telttakankaan, jonka alla melko reippaan kuuron selvitimme. Sade kesti kuitenkin niin pitkään, että Jukan oikea nilkka pääsi puutumaan ja ylös noustessaan hän venäytti sen pahasti. Alkuun ei tiedetty miten paha vamma syntyi. Onneksi myöhemmin todettiin, että se oli vain lievästi venähtänyt, hieman turposi ja aristi astuessa mutta oli silti kulkukuntoinen. Taivaskin sitten selkeni ja ilta-aurinko kultasi rajatunturi Välipään kylkeä.

Keskiviikkoaamu valkeni kirkkaana. Taivas oli aivan pilvetön. Tästä syystä myös pakkanen oli vieraillut. Maa oli vielä aivan kuurassa. Aamupalan jälkeen pakkasimme leirin. Ajattelimme suunnata nyt kohti Anterinmukkaa ja kiivetä alkuun Vaadinkuristaman rinnettä Keinokurun pohjoispuolelta.

Ennen tätä etsiskelin Purnuojasta lenkkareille sopivaa ylityskohtaa. Sain sanottua, että kivillä on liukasta sammalta, kun lennähdin selälleni puron länsireunalla. Vasen saapas hörppäili vettä, mutta vaatteet sentään kestivät lyhyen vedessä käynnin. Vähän myöhemmin huomasin, että paitani rintataskussa olleet lukulasit olivat pudonneet veteen. Koetin niitä etsiskellä, mutta vilkkaasti juoksevassa virrassa ne olivat varmaan jo hyvän matkaa olleet menossa kohti Anteria ja myöhemmin Venäjää. Pitäisi tällä iällä ymmärtää, että yli 75 vuotiaitten on syytä käyttää keppejä eikä luulla että tasapainokyky olisi nuorten tasolla.

Vaadinkuristaman rinnekin oli alkuun pään kokoisista kivistä muodostunut, mutta puurajan yläpuolella oikein mukavakulkuista alustaa.

Vaadinkuristaman lakitasanne on laaja. Hyvässä säässä kiertelimme siellä käytellen kameraa ahkerasti. Kuikkapään, Hirvaspäitten ja Helttamoroston laet näkyivät sinne tasasuhtaisina.

Rajatunturi Välipää näyttää Vaadinkuristamalta tältä.

Kauempana idässä tunturit näyttävät kovin eri värisiltä kuin meidän puolellamme vaikka samaa tunturialuetta ovatkin. Tämä johtuu siitä, että idässä ei ole laidunnettu poroja ja jäkälä kasvaa.

Laskeuduimme sitten luoteen suuntaan. Alkuun rinne oli yhtä hankakulkuinen kuin itäpuolellakin, mutta myöhemmin löytyi parempi alusta. Tämä oli tarpeellista, sillä Jukan edellisenä päivänä venähtänyt nilkka aristi kulkiessa. Rinteellä havaitsin vanhemman mesikämmenen jätöksen. Alueella on  porojen jäännöksistä päätellen joku ahkeroinut ja jossakin ryteikössä saattoi lihava otso huokua tyytyväisyyttään. Matkan varrelta sattui kameran linssiin tämäkin ruokapöydän tähde.

Suuntasimme Anterijoen ja Kaarreojan tuntumassa olevaan suvantolaajentumaan, jossa vesi on yleensä matalalla. Siitä pääsimme kahlaamaan helposti yli, mutta pohjakivet ovat Anterijoessa koko matkalla kovin liukkaat ja tarkkana pitää olla ettei pyllähdä.

Anterinmukassa ei ketään ollut, joten asettelimme varusteemme terassille, lounastimme sekä peseydyimme saunan edustalla.

Myöhemmin illalla saapui paikalle yksinkulkija, joka oli lähtenyt Tahvolta ja tullut Vongoivan ja Reutun yli. Hän kertoi joutuneensa ylhäällä yhteen sadekuuroon. Hänellä oli ollut onnea, sillä alkuillasta Anterinmukan yli pyyhki useampikin sadekuuro. Vielä myöhemmin kämpälle tuli Kiertämältä pari nuorta vaeltajaa, jotka asettautuivat kämppään. Me taas pystytimme telttamme kummulle keittokatoksen lähettyville.

Torstaiaamu oli sumuinen. Näkymä uhkaili sateella, mutta sää säilyi silti poutaisena. Pakkailimme varusteitamme kämpän terassilla ja nautimme aamiaista. Pienenä puuron lisukkeena oli hieman mustikkaakin.

Alun perin meillä oli aivan muita reittisuunnitelmia, mutta nilkkaa säästääksemme päätimme kulkea "maantietä" myöten Hammaskuruun. Poutaa riitti vielä viiden kilometrin päässä yläjuoksun tulipaikalla, jossa nilkkaa vähän hoidettiin.

Sade alkoi piiskata kun kiersimme Keinopäätä ja vesi tuli tuulen siivittämänä. Se kasteli vähän vaatteita ja varusteitakin. Etenimmekin pysähtelemättä Hammaskuruun, jossa sade pian taukosi. Päätimmekin käväistä vilkaisemassa muutama vuosi sitten valmistunutta Hammaskotaa. Hammaskodan lammen kohdalla mönkijöitten "huoltoura" näytti masentavalta, kuten yleensäkin näiden kulkuneuvojen jäljet kosteilla ja pehmeillä paikoilla. Kansallispuiston lain ja asetuksen lukeneena, en mitenkään jaksa käsittää että puiston oma mönkijäliikenne sallitaan tässä laajuudessa.

Itse kota on hyvin tehty ja asiallisen tuntuinen. Kodalta on myös puhelinyhteys Sokostin linkkiin, jota Jukka käyttää kuvassa hyödykseen.

Hammaskurun kämppään tuli vähän myöhemmin kolme nuorta miestä, jotka olimme jo tavanneet aiemmin Tahvontuvalla. He jäivät yöpymään kämppään, mutta me pystytimme telttamme tavanomaiseen paikkaamme lähettyville. Pientä sateen ripottelua oli silloin tällöin illan mittaan, mutta se jäi enemmänkin uhkailun asteelle. Aamu perjantaina valkeni poutaisena. Taivaalla kulki hyvää vauhtia sumupilven tapaisia muodostumia, mutta aurinkoakin välillä näkyi. Pakkasimme varusteemme kämpän terassilla ja lähdimme nousemaan kohti Vuomapään lounaiskulmaa. Tarkoitus oli alkuun kiivetä aivan huipulle saakka.

Alkumatkassa seisova puu-ukko oli saanut sitten viime näkemän hieman sammalta päälakeensa. Näinhän siinä tahtoo ikääntyessä käydä.

Nousussa tunturikoivut olivat kovin märkiä. Kosteus oli tiivistynyt hämähäkinkin pyydykseen.

Päästyämme lounaiskulman terassille, jätimme rinkat selvään paikkaan ja lähdimme siitä nousuun. Myöhemmin havaitsimme, että olisi kannattanut jatkaa kilometri eteenpäin. Sieltä olisi löytynyt vähemmän rakkaa ja jyrkkyyttä.

Vaikka oli melko aurinkoista, niin alhaalla sumupilvet vilistelivät hyvää vauhtia etelän suunnasta pohjoiseen ja haittasivat alussa suuresti näkyvyyttä mm länteen. Päästyämme noin 400 metrin käyrälle aloimme nähdä Anterin laaksoonkin. Siellä näytti makaavan tiheä pilvi paikallaan Anterinmukan päällä.

Lännessä sumut olivat osaksi Sokostin suunnalla.

Ukselma ja Sollanpää sitä vastoin olivat selkeästi näkyvillä.

Kiipesimme aivan huipulle saakka, jossa ajoittain oli pimeääkin ohi virtaavan sumun vuoksi.

Sittenpä taas selkeni ja Ukko-Sokostikin piirtyi selvästi taivaanrantaan.

Laskeutumisen teimme selvästi paremmasta paikasta. Aurinko lämmitti mukavasti, mustikoita rinteessä riitti ja saattoi ottaa rennosti.

Rentoutua saattoi alempanakin.

 

Rinkat löytyivät alhaalta helposti ja matka jatkui kohti Siulaojaa. Onnistuimme tällä kerralla reitin valinnassa ja vältimme terassin uurteet ja tunturikoivutihentymät. Saavuimmekin joutuisasti ojan varteen. Siitä eteenpäin maasto on vähän "koukkuista" vaikka sitä ei kartasta juuri hoksaa. Alun perin meillä oli tarkoitus mennä Siulaojan tulipaikalle, joka reitti olisi ollut hyvä ja helppo, mutta ajauduimme liikaa pohjoiseen ja nousimme Siulapään nokan editse ja siitä edelleen kohti Siulaa. Välillä pienen rinnepuron haarautumassa valmistelimme päivän aterian.

Siulalla oli Marivaarasta saapunut yksinkulkija. Me keittelimme siellä teevettä ja nautimme välipalaa ennenkuin jatkoimme. Siinä välissä saapui paikalle myös kolmen nuoren miehen ryhmä, jota virittelivät kämpän edustan tulipaikalle tulet. Heillä oli tarkoitus vielä jatkaa Tahvolle. Mekin jatkoimme matkaa mutta Jaurun yli. Kääräisin vähän lahkeita ylemmäksi ja sitten rappuset alas. Vettä oli vähän eikä vaikeuksia ollut.

Kuljimme Jaurun lounaaseen kääntyvän mutkan kohdalle ja siihen lähettyville ryhdyimme pystyttämään telttaamme. Siinä taas alkoi taivaalta ropsia vettä, mutta ennätimme saada leiripaikan kuntoon ennen kuin lähes koko yön jatkunut sade todenteolla alkoi.

Aamulla sade oli melkein laantunut. Pientä tihkua tuli, mutta siitä ei suurta haittaa ollut. Aamupalan jälkeen saatoimme melkein poutasäässä purkaa teltan ja koota varusteet. Sitten suunnistin ensimmäisen kerran ja oikein kompassin kanssa, sillä halusin hyvin tarkkaan kulkea tiettyjen rinteen vesiuurteiden mukaan parikilometrisen nousun Auhtijoenselän poroaidalle. Rinne on suurimmalta osalta pehmeää varvikkoa ja melko raskasta kulkea ja onhan siinä likipitäen satakuntametriä nousuakin. Aidalle päästiin kostean tuntuisessa ilmassa.

Koska sateita oli ollut joka päivä, niin kulku-ura Marivaaran suuntaan oli melko lohduton. Matkan varrella olleella pienellä purolla pidimme lounastauon poutaisessa mutta melko synkän pilvisessä säässä.

Viitisen kilometriä ennen Marivaarassa ollutta autoamme alkoi sataa. Se oli oikea rankkasade, joka tuli puuskaisen tuulen avittamana. Autolle tullessamme sade kuitenkin laantui. Tiellä vaaran itärinteellä sadevesi virtasi puroina. Tarkasti sitä rinnettä jouduttiin ajamaan. Meillä oli mukana lapiokin, jolle eräässä kohden löytyi käyttöäkin. Kuvaavaa on, että vaaran ylitys otti puolisen tuntia aikaa. Pihtijoen sillan kupeella vähän siistiydyttiin ja sitten kotimatka alkoi.

Meillä oli onnistunut kierros.

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *