Luirojärvi ja Sokosti 10.08.2023

Vuonna 2023 UKK kansallispuisto juhlii 40 vuotista taivaltaan sekä Suomen Ladun Kiilopää 60 vuotisjuhlaansa. Itse kiersin elokuulla 2023 osan 60 vuoden takaisesta reitistäni, kuten vaelluskertomuksissani olen tarkemmin selvitellyt.

Palasin vaellukseltani Rautulammen kautta Kiilopäälle. Kulku-ura oli vanhalle retkeilijälle karmean näköinen. Niilanpään selänteeltä näin, että samanlainen ura johti kohti Suomun ruoktua. Nämä kulku-urat ovat syntyneet lähes yksinomaan puiston mönkijöiden huoltotoimista. Olen marmattanut tästä aiheesta useasti tuloksetta ja jopa tehnyt Oikeuskanslerin virastoon kantelun asiasta. Kantelu "pehmennettiin" siirtämällä asian käsittely asianosaiselle. En saanut kovinkaan hyvää kuvaa Oikeuskanslerin virastosta. Se koetti luistella vastuusta tehdä päätöstä ja myös onnistui siinä.

Suomen Latu osti vuonna 1963 Kiilopään alueen ja ryhtyi siirtämään sinne ostamaansa metsätyökämppää. Asiaa kritisoi vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Raimo O. Kojo. Hän katsoi ettei Suomen Ladun olisi pitänyt perustaa keskustaan niin lähelle Kiilopää tunturia, vaan olisi pitänyt pysytellä nelostien tuntumassa. Ladun silloinen toimitusjohtaja Jonne Saastamoinen pahoitti Kojon kannanotosta mielensä ja katsoi Kojon olevan turhan mustasukkainen ja vastahankainen.

Olin silloin ja vielä enemmän nykyisin samaa mieltä kuin Kojo. Olen aivan varma siitä, että Kiilopään alue ei olisi läheskään niin kulunut jos Suomen Latu olisi perustanut toimipisteensä maantien varteen.

Suurin kritiikkini kohdistuu kuitenkin kansallispuiston moottoriliikenteeseen ja muuhun toimintaan. Jälkimmäisestä voi mainita mm surkeasti epäonnistunut "molokkitoiminta". Kansallispuistosta annetun lain mukaisesti, pitäisi puiston johdon keskittyä erämaaluonnon säilyttämiseen. Se menee jopa edelle erityisoikeuksia omaavan poronhoidon. Puiston johto on ollut täysin hampaaton poronhoidon ynnä muun "paikallisten" moottoriliikenteen valvonnassa ja se näkyy täydellisenä piittaamattomuutena ja tuhoamisena.

Elokuussa 2023 valmistuneen tutkimuksen mukaan Lapin jäkälämaista vain seitsemällä prosentilla on kelvollinen jäkälikkö ja nekin maat ovat yleensä rajavyöhykkeillä tms alueilla.

Olen aiemminkin todennut, että tullessani ensimmäisen kerran Saariselälle vuonna 1960, kiinnitin huomiota jäkälän vähäisyyteen. Jo silloin tajusin että porokanta on liian suuri. Poronomistajat ovat nykyisin todenneet jäkäläkatoon syyksi metsien hakkuut sekä tekoaltaiden rakentamisen. Kyllä niilläkin on vaikutuksensa, mutta suurin syy on ylisuuret poromäärät. Oman osansa tähän katoon ovat tuoneet mönkijät ja muut moottoriajoneuvot. Täydellistä ajattelemattomuutta on joidenkin poroaitojen tuntumassa olevat sadankin metrin levyiset ajourat. Poronhoito tulee ilman muuta kaatumaan ruokamaitten puutteeseen.

Puiston johto eikä myöskään Suomen Latu ole kyenneet suojaamaan alueen ainutlaatuista luontoa tai edes osoittaneet halua tehdä sitä - muuta kuin puheissa.

Saariselän-Kiilopään alueella on nykyisin valtavasti palveluita.

Ymmärrän toki sen, että kaikki eivät voi olla retkeilijöitä ja heillekin pitää järjestää mielekästä oleskelua lähellä mukavaa luontoa. Tässä mielessä Saariselkä-Kiilopää akseli tarjoaa monenlaista, mutta sitä ei olisi saanut laajentaa Rautulammelle eikä Luulammelle Suomun ruoktusta puhumattakaan. Kiilopään Rautulammen kulku-uralla saa kyllä kaivinkone ja helikopteri vierailla useampanakin vuotena.

Tiistaina 8 elokuuta 2023 vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut yhdeksän aikoihin aamulla Kopsusjärven tienhaaraan. Tarkoituksenani oli kulkea osittain 60 vuoden takaista vaellusreittiäni. Osittain johtui siitä, että nyt oli minulla aikaa seitsemän päivää, kun vuonna 1963 käytimme reittiin 12 päivää.

Kun vuonna 1963 Kopsusjärven tien alkupäässä korjailin rinkkani viilekkeitä, näkyi taustalla vähän Raututuntureiden selänteitäkin.
Nyt osapuilleen samassa paikassa oli metsä peittänyt näkymät.

Sää oli lämmin, mutta pian sumupilven tapaiset peittivät taivaan ja leppeä tuuli puhalsi kaakosta. Sääskiä ei näkynyt missään. Oli oikein hyvä kulkuilma. Melko pian taivalsin reitin varrella nykyään sijaitsevalle puulaavulle. Siellä istuskelin puuvajan hakkuupölkyllä nauttien välipalaa, kun idästä pyöräili paikalle nuori nainen. Hän ryhtyi nuotion tekoon. Katsoin rinkkani lämpömittaria. Se näytti 24 astetta. Maasto oli aika kuivaa ja tuuli puhalsi. Vaikkei ole kulovaroitusta, niin niissä olosuhteissa pitäisi malttaa mielensä.

Jatkoin matkaa ja nousin Tankapään eteläiselle selänteelle. Sumupilvet pyyhkiytyivät pois ja aurinko alkoi porottaa. Tuli turhan kuuma. Pian olin kuitenkin Kopsusjärvellä, jossa ryhdyin aterian tekoon ja sen nautittuani, laskeuduin portaita järven rantaan sekä menin uimaan. Vesi oli lämmintä mutta virkisti.

Järven pohjoistöyräälle on joskus vuosia sitten tehty rantaan johtavat puuportaat, jotka kyllä alkavat olla elämänsä ehtoossa.

Kunhan olin kuivatellut, jatkoin matkaa Kopsuslammelle, jota on jo hyvän aikaa kutsuttu Tammakkolammeksi. Olin yltäpäältä hiessä, kun olin tullut uintipaikaltani tämän lyhyen matkan lammen kämpälle.

Vuonna 1963 retkiporukkamme yöpyi kämpässä.
Nykyisin kämppä on varaustupa, jota saa vuokrata kylläkin melko muodolliseen hintaan. Helteestä huolimatta jatkoin matkaa, lähtien pohjoisessa kohoavan vaaran jyrkälle rinteelle.

Hiki tippui vuolaasti, ennenkuin pääsin vanhalle Suomun ruoktulle. Onneksi matkan varrella on muutama puro, josta saattoi ammentaa täydennystä nestevajeeseen.

Kämpän ovi oli apposen auki ja myös väliovi. Viimeinen vieraskirjaan merkinnän oli tehnyt sen viisi päivää aiemmin. Suljin ovet. Ylitin Suomun ja siellä tuli vastaan pariskunta, joka oli matkalla kämppää katsomaan.

Olin menossa Aitaojalle yöpymään. Kun pari vuotta aikaisemmin olin samoissa aikeissa ja kuljin vanhaa reittiä Suomun etelärantaa Aitalammelle, niin Aitaojan ylitys ei onnistunutkaan. Nyt ajattelin kiertää toista puolta. Tullessani Suomun varren tulipaikalle, nousin Tuiskukuruun johtavaa polkua puolisen kilometriä ja käännyin sieltä länteen. En aivan päässyt vanhaan leiripaikkaan sitäkään kautta, mutta lähelle kuitenkin.

Leiripaikaltani näkymä Aitalammelle.

Puolen yön aikoihin taivas vähän punersi. Tällä paikalla tapasin vasta pienet siivekkäät. Sääskiä oli jonkin verran mutta sitä enemmän mäkäräisiä ja polttiaisia.

Aamulla jatkoin matkaa. 60 vuotta sitten suuntasimme tältä leiripaikalta jokseenkin suoralla suunnalla kohti itää, tosin suunnaten aina korkeimmalla kohdalle selännettä. Arvelin voivani jouduttaa matkaani kiertämällä Vintilän tunturin mönkijäuraa myöten. Ei se ehkä olisi kannattanut. Polku on suurelta osalta kuin huonosti tehtyä mukulakivikatua. Harrihaaran kosteikon kohdalla oli mönkijöiden sotkema mutakenttä. Tuiskukurun läntisellä laidalla tuli vastaan pari miestä, jotka kehuivat käyneensä Luirolla saunassa. Itselläni ei ollut sitä aikomusta. Vielä Tuiskukurun kämpän jo näkyessä, tuli vastaan mies koirineen.

Vilkaisin avoimelle puolelle. Jos ulkona oli kuumaa, niin kämpässä oli vielä helteisempää. Katsoin kamiinan pesään. Siellä hehkuivat hiilet. Ulkona varjossa mittari näytti 27 asteen lukemaa. Valmistelin terassilla aterian. Sillä välin paikalle saapui kaksikin pariskuntaa. Nuori nainen tuli kyselemään, tiedänkö mitä lintuja maassa on juoksentelemassa siellä täällä. Kerroin, että hän on luultavasti nähnyt riekkoja. Poikueita olikin ollut maastossa runsaita määriä.

Nousin sitten kämpän taakse ja lähdin kohti pohjoista. Kilometrin kuljettuani käännyin koilliseen nousemaan Tuiskupään rinteestä laskevaa puron vartta ylöspäin.

Tuiskupään rakkaa

Puron latvoilla saatoin nähdä tunturin huipulla olevan Tuiskupään "hatun". Mikäli ei olisi ollut niin kuumaa, olisin jättänyt rinkkani ja käväissyt kuvaamassa kallioita lähempää. Nyt kuitenkin jatkoin matkaa kohti itää.

Taustalla alkoi näkyä Lupukoiden tunturiryhmä, eteläisimpänä Joukhaispää.

Kiersin Ampuojan läntiselle haaralle, jonka varresta löysin sopivan teltan alustan solisevan veden tuntumasta. Torstaiaamulla jatkaessani matkaa, tulin kohta Ampuojien haarakkeen kohdalle ja lähdin nousemaan koilliseen kohti Vasanlyömäpäiden kaakkoiskulmassa olevia lampia. Sää lämpeni nopeasti. Käännyin vielä itään ja nousin Vasanlyömäpäitten ja Luusuanvaaran väliselle kallioiselle selänteelle, kuten teimme vuonna 1963. Sää oli silloinkin aurinkoinen.

Sokostin keskiselänne ja Hietapää oikealla.
Sokostin pohjoishuippu vuonna 1963 sekä Luiron koillislahti.
Sokostin keskiselänne. Hietapää jää mäntyjen taakse.
Sokostin pohjoishuippu sekä Luirojärven koillislahti.

60 vuotta takaperin, vietimme Luirolla pari päivää. Kävimme ensin Joukhaispäällä ja sitten kiipesimme Sokostille. Nyt minulla ei ollut aikaa viivähtää, vaan jatkoin matkaa lammilta tulevan puron varteen. Tein siellä aterian ja jatkoin matkaa pohjoiseen.

Kuvassa näkyy kulkusuuntaani kosteikkojen vasemmalta eli länsipuolelta. Kuvan keskellä näkyy Harrilampi.

Maasto on noilla alueilla melko hidaskulkuista. Etenin kuitenkin kohtuullisesti ja Harrilammen jälkeen tuli vastaan Tammukkalampi.

Astellessani puron yli kiviä myöten, hyppäsi ilmaan melkoinen tammukkavonkale vierestäni ja katosi. Vettä oli kohdalla korkeintaan 15 senttiä.

Tammukkalammen jälkeen suunnistelin Pikku-Luirojärven länsipuolelle. Vähän ennen sitä satuin karhun jätöksen kohdalle. Kohta sen jälkeen ylitin pientä kosteikkoa. Se vietti voimakkaasti vastoin kulkusuuntaani ja arvelin, ettei se voi olla kovin märkä. Lähempänä sen reunaa astuin pieneen painanteeseen. Oikea jalkani lupsahti juurta myöten mutaan. Sain sentään otetta kovan maan reunasta ja kiskottua itseni ja yltä päältä kurassa olleen jalkani kuiville. Oli aika yllättävää, sillä yleensä olen osannut arvioida nuo kohdat aika hyvin.

Alhaalla olevan Pikku-Luirojärven kohdalta ryhdyin nousemaan Lupukoille ja tavoittelin toisella puolella selännettä olevaa Lupukkalampea.
Olenkin tässä kuvassa Lupukoitten satulassa ja edessä näkyy ko lampi. Tuossa vaiheessa itselleni alkoi tulla kiire, sillä näin kymmenien kilometrien päässä etelästä lähestyvän saderintaman. Päästyäni alemmas, yritin etsiä länsipuolelta lampea sopivaa teltanpaikkaa, mutta tuloksetta. Alemmalta lammelta sellaisen onnistuin löytämään. Viritellessäni viimeisiä sadekankaan naruja, alkoi vettä tipahdella.

Pääsin siis ajoissa suojaan, mutta tuuli sattui telttapaikkaani sopimaan ja reuhtoi sadekangasta äänekkäästi. Luulin moneen otteeseen sen lähtevän irti, mutta narut pitivät. Melko rauhattoman yön jälkeen kasasin leirin.

Leirilampeni

Lähdin kulkemaan Lupukkaojan länsipuolta. Poluton taival on melko hyväkulkuista ja matka eteni joutuisasti.

Lupukkaoja virtasi koko ajan tuntumassa.

Karttaan oli merkitty ojan lähettyville länsipuolelle lampi. Satuinkin kulkemaan hieman kauempana Lupukkaojasta, joten sen havaitsin. Lampi oli melkoisen kuiva, mutta silti pohjalle riitti parisen metriä vettä. Kun se on ääriään myöten täynnä syvyys on suuri.

Nimetön lampi

Eipä aikaakaan kun tulin Sotavaarajoen putouksille. Itseasiassa koko ajan olin tullut Sotavaarajokea myöten, joka alempana muutti nimeään. Pitkään oli putouksilla tulipaikka. Tulipaikka oli myös 60 vuotta sitten. Retkeilijät olivat tehneet putouksien kohdalle sillan ja mieleeni on jäänyt, miten joku oli ahkeroinut kelonoksista todella hienon "kaluston" nuotiopaikan ääreen. UKK puiston aikanakin tulipaikka oli, mutta sitten se poistettiin. Puiston väki purki myös sillan, katsoen että se on vaarallinen. Samaan periaatteeseen vedoten myös Palovangan silta purettiin. Joku rakensi uudelleen Sotavaarajoen putouksien sillan ja puiston väki sen jälleen purki ja marmatti luvattomasta rakentamisesta. Nyt näyttää taas silta olevan.

Ehkäpä kannattaisi puiston tässä asiassa luovuttaa.
Viimeinen porras.

Valmistelin tällä paikalla aterian ja lähdin sen jälkeen nousemaan kohti Peuranampumapäitten välistä painannetta. Poikkesin tässä vanhalta reitiltämme, sillä vuonna 1963 kuljimme Suomulle saakka ja sitten ylävirtaan sekä Porttikosken kohdalla olleesta sillasta yli. Nyt varauduin luvassa olleeseen huonoon ja sateiseen säähän ja päätin oleilla Porttikosken kämpän tuntumassa jos ennusteessa ollut päivän kestävä sade sattuisi kohdalle.

Noustessani rinnettä ihmettelin, että miten olen jaksanut tämänkin rinteen nousta talvella varustereki perässä ja vielä enemmän ihmettelin, miten olen selvinnyt toisella puolella rinnettä laskusta Suomun varteen. Muistan kyllä että lasku oli vauhdikas ja nopeasti tulin alas. Perässä samaa jälkeä tullut aviosiippani kylläkin oli huomannut, että monissa kohdin oli reki ohittanut jonkun puun sitä hipoen.

Nyt laskeutuminen otti enemmän aikaa. Sää oli kuitenkin edelleen lämmin ja poutainen. Kämpällä oleskeli pari miestä, joista toinen lähti pian kohti Sarviojaa ja yksinkulkija nainen samoihin aikoihin saapui myös paikalle. Itse harkitsin jatkavani kilometrin päässä olevalle tulipaikalle, jossa on mahdollisuus ylittää Suomu kahlaamalla. Lähdinkin matkaan, mutta kun huomasin että läheisen kosteikon yli pitää vaihtaa saappaisiin, niin panin leirin pystyyn ja menin peseytymään Suomun varteen.

Suomun suvantojärveä ja taustalla Karunaslaavun vaara. Taivaalle alkoi kertyä tummapohjaisia pilviä.

Yö oli poutainen ja edelleen kovin lämmin. Panin leirin rinkkaan ja lähdin matkaan. Pian kulkemani polku haaraantui. Valitsin vasemmanpuoleisen, sillä oletin että se kuitenkin hetken kuluttua yhtyy toiseen kuten yleensä on. Tämän polun varsi oli minulle outo. Se kulki hienojen kallioiden muodostamassa matalassa kurussa, jossa oli muutama lampi.

Polun varressa oleva nimetön lampi.

Jatkaessani matkaa, ihmettelin miten kaukana joesta polku kulkee. Vilkaisin karttaani ja huomasin ettei sitä ole siihen merkitty, mutta karttani on vanha joten en sitä suuremmin ihmetellyt. Sitten huomasin että polku kaartuu etelän suuntaan. Tajusin ettei ollut järkeä jatkaa, vaan pyrkiä pohjoiseen Suomun varteen. Näin Karunaslaavun korkeimman kohdan suoraan edessä ja ymmärsin että olin tullut kahluupaikan ohi. Tavoitin puolen kilometrin päässä lähempänä jokea kulkevan polun ja palasin alavirtaan. Sitten näin tulipaikan pienen puusuojan niemen nokassa. Alkoi sataa. Istuskelin puusuojan kynnyksellä kunnes sadekuuro hetkeksi taukosi. Vedin sukat jalkaan, housut pois sekä kengät rinkkaan. Otin käteeni sopivan kepin kahluusauvaksi ja astuin veteen. Vesi oli hieman normaalia korkeammalla ja ulottui polveenkin saakka. Se ei ollut ongelma, vaan liukkaat kivet. Vaati todella harkintaa ja jalan asettelua että selvisin kaatumatta. Ylityksen ajan oli tullut vain vähäistä tihkua, mutta saatuani housut ja saappaat jalkoihin alkoi sataa kunnolla. Suomun parhaiden putousten kohdalla vielä satoi, mutta viimeisimmän nivan jälkeen piti muutaman minuutin tauon, jolloin ehdin napata yhden kuvan.

Viimeinen niva.

Sitten taivas repesi. Satoi niin kaatamalla, että näkyvyyttä haittasi aivan lähellekin. Samalla puhkesi raju ukonilma. Hetken se oli aivan kohdalla. Samalla kun salamat välähtivät kuului myös kova jyrinä. Hiljalleen se siirtyi onneksi koillisen suuntaan.

Vasta ollessani Lankojärven kohdalla sade hellitti. Sadetakkini kesti hyvin testin. Se piti mutta housut kyllästeistä huolimatta eivät.

60 vuotta sitten panimme telttamme Lankojärven rannalle tälle kohdalle.
Vuonna 2023 olivat näkymät tällaiset.

Sateen jälkeen oli aivan tyyntä.

Lankojärven keskivaiheilta itään päin.

Harkitsin jäämistä tähän leiriin, mutta vettä tippuvana jatkoin matkaa Lankojärven kämpälle. Alueella oli pari telttaa sekä avoimella puolella rinkoista päätellen kovasti väkeä. En poikennut sisälle, mutta panin rinkkani hetkeksi varauspuolen penkille valumaan. Penkin alla huomasin kolme tyhjää pulloa, jotka sinne oli asiantuntevasti varastoitu. Otin ne penkin päälle.

Edelleen on kummallista miten painaviksi pullot muuttuvat, kun ne on juotu tyhjäksi.

Jatkoin kohta matkaa ja koetin päästä Meänteisen saareen, jossa 60 vuotta takaperin toisen yön Lankojärvellä vietimme.

Saari on keskellä kuvaa.

Tästä katsellen en uskonut hieman koholla olleen veden aikana sinne pääseväni, mutta onnistuin sittenkin kun pehmeikössä hieman kiertelin. 60 vuotta sitten oli Meänteisellä eli R.Savinaisella maahan kaivettu ja keloilla vuorattu asumus, jossa oli makuulaveri, takka sekä hylly vieraskirjoineen. Asumuksen vieressä oli niliaitta sekä yhdestä puusta koverrettu ruuhi. Koska asumus oli sillä kertaa tyhjillään, kavereistani Ossi yöpyi siellä.

Aamulla on Ossi ulos kömpimässä.
Nykynäkymä samasta kohdasta. Asumus oli oikeanpuoleisen männyn kohdalla, sen edessä. Sen voi päätellä mm oikealle suuntaavasta kaarevasta oksasta, joka näkyy osittain vanhassa kuvassa.

Kun puisto perustettiin, niin Meänteisin asumus hävitettiin. Niliaitta on vielä jäljellä. Kun paljon myöhemmin ns Luppomatti, entinen puiston työntekijä suunnitteli saarta omaksi huvila-alueekseen, ei hän sitä saanut, vaan hänen paikalle tuomansa rakennustarvikkeet hajotettiin.

Nyt huomasin, että lupon viimeiset rakenteiden jäänteet oli poltettu osittain kuin myös Meänteisen ruuhi oli poltettu. Jälkimmäistä ihmettelen. Miksi se oli tuhottu ja kenen toimesta?

Jatkoin sitten matkaa ja tulin Rautuojan varteen. Siihen pystytin viimeisen leiripaikkani. Sää oli pysynyt Lankojärvella oloni aikana poutaisena ja vähän aurinkokin pilkisti pilvien raoista.

Viimeinen telttapaikka.
Kuva samalta kohdalta Rautuojaa ylävirtaan.

Yöllä satoi mutta aamuksi poutaantui. Sain leirin purettua sateettomassa säässä. Lähdin kulkemaan ojan vartta samoin kuin 60 vuotta sitten.

Siellä täällä on hienoja suvantoja.

Sitten alkoi sataa. Suunnitelmani kääntyä ennen Rautulampea pohjoiseen ja nousta Kutturapäiden selänteelle ja mennä sitä myöden Luulammille meni myttyyn. Kävelinkin Rautulammen uudelle rakennuskeskittymälle. On se hieman oudon näköinen, mutta kun avoimen puolen asujat varsin pian saapumiseni jälkeen lähtivät jatkamaan kuka minnekin suuntaan, niin pääsin tarkastelemaan sisätiloja.

Kamiinanurkkaus.
Laverit.

Yksityiskohdat olivat viimeisteltyjä ja varmaan kokonaisuus oli toimiva, vaikka en muuhun infrastruktuuriin tutustunutkaan.

Juotuani voileivän lisäksi pari kupillista kahvia lähdin suoraan Rautupään rinteeseen ja jatkoin Niilanpään juurelle. Siellä oli tauolla mies, joka sanoi ensitöikseen että näkyy olevan muitakin hänen ikäryhmäänsä kuuluvia liikkeellä. Todetessani että 80 vuoden pykälä on siirtynyt menneisyyteen kohdallani, hän sanoi että hän taitaa olla viitisen vuotta nuorempi.

Pysähdyin itsekin tauolle, huomatessani että melko kuivassa puronuomassa silti lirisee vettä pultereiden seassa. Sain siitä kurkun kostuketta.

Jatkaessani hämmästyin suuresti. Niilanpään selänteellä oli laite, jota en uskonut voivan siellä olla.

Mies siellä korjaili pientä kaivinkonettaan.

Juttelin tovin miehen kanssa. Hän kertoi että helikopteri tulee nostamaan harjanteelle soraa, jonka hän sitten koneellaan tasoittelee. Tällä tavalla "sorastamalla" kuulemma korjataan mönkijöiden aiheuttamia vaurioita uralla. Totesin hänelle, että onhan hyvä saada paikallisille töitä, mutten usko korjausten kestävän.

Kovin on nykyään leveät kulku-urat tunturissa.

Valitettavasti sade- ja sulamisvedet pitävät kyllä huolen siitä, että korjausten toimet huuhtoutuvat melko pian vesien mukana. Toivon toki että niin ei käy, mutta pelkään pahinta.

Laskeuduin tämän jälkeen länsiterassille ja joutuisasti kuljin Kiilopään parkkipaikalle, jossa aviosiippani sisarineen minua odotteli.

Vuonna 1963 porukkani yöpyi vielä Luulammilla. Sinä kesänä se oli vielä erämaata. Tosin Suomen Latu oli ostanut nykyisen Kiilopään alueen sekä hankkinut hirsirakennuksen, joka siirrettiin ensimmäiseksi Kiilopään päärakennukseksi. Ne hankkeet eivät meitä häirinneet. Suunnistimme vielä Luulammilta Laanilaan, joka oli silloinen retkeilyn keskuspaikka. Nyt en kehdannut sitä etappia tehdä. Sinne suuntaa nykyään autolla-ajo kelpoiset retkeilyreitit.

Toistasataa kulkukilometriä jäi silti taakse. Luontoelämyksiä jälleen kerran tuli koettua runsain mitoin. Niihin ei kyllästy nähtävästi koskaan. Niin, ja hyvin iästäni huolimatta jalka nousi. Siitä pitää osata olla kiitollinen.

Kesäkuun 4 päivänä oli tarkoituksena avata kesävaelluskausi 2023. Pohjoisessa oli ollut jo pitkään melko koleaa ja sateista ja olin toiveikas siitä, että kesäkuun alkuun tulee sen jälkeen lämmin jakso. Ei sitä tullut, vaan sää jatkui entistä kylmempänä ja kosteana. Retki nuorimman lapsenlapsemme kanssa jäi tekemättä.

Viikolla 24 säätyyppi muuttui ja aviosiippani Marja-Leenan kanssa päätimme kahdestaan käväistä katsomassa, missä kunnossa veneemme on Luirojoen varressa ja piipahtaa muutamana päivänä muuallakin.

Meillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa ja matkan varrella vasta hahmottui mitä tekisimme. Alun perin aioimme ensin tarkistaa veneemme, mutta päätimme jättää sen viimeiseksi. Koska Marja-Leenalla oli viimeisestä Kopsuksen käynnistä pitkä aika, niin päätimme vierailla siellä. Käydessämme Kiehisessä selvisi kuitenkin, että Kopsuslammen kämpässä on väkeä. Emme halunneet häiritä. Niinpä suuntasimme Aittajärvelle ja ajattelimme käväistä Suomun Villessä.

Aittajärven parkkipaikalla oli tiukkaa. Yksi paikka löytyi soramontun itälaidalta. Kaikkiaan 47 autoa oli sillä hetkellä parkissa. Kaikki olivat jossakin matkassa ja mekin lähdimme kohti Kolttakenttää. Oltiin jo pitkällä iltapäivässä, kun taakat otettiin harteille. Suomun varressa ei kulkijoita näkynyt. Kolttakentässä paikat rapistuvat lukuun ottamatta huoltotupaa ja savusaunaa. Jälkimmäisten tarpeellisuutta ihmettelen. Myös pitkokset, jotka on tehty vuosikymmenet sitten ovat suurimmalta osalta lahonneet.

Snellman oli edelleen hyvässä kunnossa.

Matkamme jatkui sääskettömässä säässä aina Muorravaarakan suulle saakka. Sillä kohden jostakin matkaamme pikkusiivekkäitä alkoi seuralaisiksi tulla.

Vettä oli sekä Suomussa että Muorravaarakassa melko vähän. Kun 35 vuotta takaperin kahlasin Muorravaarakan suukosken venettä uittaen Suomulle saakka, oli vesi paljon korkeammalla.

Sääsket ja mäkäräiset alkoivat lisääntyä ja tultuamme Harrimukan järven kohdalle, Marja-Leena tarvitsi jo sääskisuojaa.

Suomua ylävirtaan Harrimukan laavun edustalta.

Illalla olimme perillä Suomun Villessä. Etappi on rinkkaa ja reppua kantaville 75-80 vuotiaille melko haastava, vaikka suurelta osin onkin helppokulkuista polkua. Lämmitin vähän saunaa. Viime näkemältä saunasta olivat hävinneet sangot sekä toinen vati. Itse kämpästä oli myös ehkä jokunen kattila lähtenyt jonkun matkaan. Eivät nämä meitä haitanneet. Vanhan vessan kupeella oli uuden rakenteet. Itse Villen vanha asumus on korjailematta. Saattaa olla, että on päätetty antaa sen lahota paikalleen.

Etualalla on uusi puusuoja ja takana Villen asuinmökki.

Tulimme myöhään ja päätimme lähteä varhain ja palasimme samaa reittiä Aittajärvelle, mutta hitaammin. Nautimme loistavasta säästä ja keittelimme kahdesti kahvit ja Snellmanilla ateriankin.

Harrimukan laavulla kiehautettiin jo ensimmäiset sumpit.

Entisellä tulipaikalla Suomun varressa Muorravaarakan yhtymäkohdan tuntumassa tehtiin toiset kupit.

Näitä tulipaikkoja on poistettu pitkin Suomun varsia, mutta tulipaikan "räätteitä" ei ole vielä korjattu pois.

Snellmanillakaan ei väkeä ollut, joten käytimme hyväksemme kaasuliettä ja jatkoimme matkaa Kolttakenttään.

Kota alkaa olla elämänsä ehtoossa ja aitta pysyy vieläkin kantojen nenässä. Tosin jälkimmäinen on kallistumassa ja sitä on pölkyillä tuettu.
Tosin vuonna 1970 keväällä ei kodan kunto silloinkaan ollut kovin hyvä. Silti 53 vuotta on tehnyt tuhojaan niin kodassa kuin omallakin kohdallani.

Aittajärvelle tullessamme panimme teltan pystyyn montun itälaidalle automme lähettyville. Hain vähän vettä Pajuojasta ja vietimme siinä seuraavan yön. Yö oli melko viileä. Taisi elohopea käydä lähellä nollaa. Mietimme sitten josko kahlaisimme Suomun yli ja käväisisimme jossakin, mutta veneasia askarrutti. Päätimme panna varusteet kasaan ja vilkaista Luiron vartta.

Aittajärven tie oli hyvässä kunnossa eikä meidän tarvinnut odotella tukkirekkojenkaan lastauksia. Pian olimme päätiellä ja Villen avaimesta luopumisen jälkeen jatkoimme etelään. Porttipahdan lahdelman jälkeen on tie Lokkaan. Emme olleet sitä aiemmin ajaneet. Kyltissä varoiteltiin huonokuntoisesta tiestä ja omasta vastuusta. Poroportti kuitenkin avattiin ja päätettiin jatkaa ainakin niin pitkälle kuin voidaan. Tie oli kuitenkin hyväkuntoinen soratie. Tosin sen reunat olivat vähän pehmeät, mutta vähintään se oli yhtä hyvässä kunnossa kuin Aittajärven tiekin. Mittaa sillä oli 48 kilometriä ja se kulki todella erämaisen alueen halki. Puolivälissä pysähdyimme aterian tekoon ja totesimme että mustikka kukki todella runsaana.

Metso yritti törmätä autoomme ja kotka leijui taivaalla. Oli erämaan tuntu. Lokkaan päästiin ja edelleen jatkettiin. Padolta on viitisenkymmentä kilometriä Sentinojalle, jonka lähettyvillä veneemme majailee. Sieltä se löytyi hyväkuntoisena odottelemassa.

Seuraavana päivänä ajelimme kotiin. Helle alkoi tulla vastaan Oulussa. Keski-Pohjanmaalla tuli vastaan tukkirekka kaarteessa. Lastista putosi tielle noin metrin mittainen pölkky, joka pomppasi ylös. En voinut väistää, mutta se jäi auton alle enkä suistunut tieltä. Jos se olisi sattunut tuulilasiin, en tätä välttämättä kirjoittaisi. Elämä on yllätyksiä täynnä.

Lauantaina 19.6.2022 ajoin pojanpoikani Juhon kanssa Aittajärven parkkipaikalle illalla. Alue oli melkein autoja täynnä. Laskin niitä 34 kappaletta. Saatuamme telttamme pystyyn lähistölle, saapui jälkeemme vielä lisää pari kolme.

Aamulla heitimme rinkat selkään, kahlasimme Suomun yli ylityspaikalta ja lähdimme seurailemaan Suomun etelärantaa aina Snellmanilta tulevaa niemeä vastapäätä, jossa on tulipaikka. Ilma oli viileähkö, pilvinen mutta poutainen.

Juho suunnisti tästä kohdin kompassin avulla Kuotmuttijärvelle, jossa jälleen pantiin kahluujalkineet jalkoihin ja ylitettiin Kuotmuttioja. Järven rannan tuntumassa Juho asettautui eräälle kivelle samaan tapaan kuin isänsäkin oli tehnyt vuonna 1986.

Alakuva on Juhon isästä kesäkuun alussa, siis 36 vuotta aikaisemmin. Silloin lämpötila oli hellelukemissa. Nyt oltiin reippaasti alle kymmenessä asteessa, mutta voi sanoa vaellussään lämmön olleen ihanteellisen.

Nousimme kilometrin verran tästä Ahmajärvelle, jota nykykartoissa Helanderin järveksi nimitetään tai oikeastaan monikossa, sillä siihen luultavasti lasketaan myös eteläpäässä oleva pieni lampi.

Sen lammen kohdalle tulee luoteesta poroaita, mutta siihen on jätetty juuri lammen kohdalle aukko, josta pääsimme helposti toiselle puolelle aitaa. Seurailimme aitaa lähelle Muorravaarakka jokea ja käännyimme yläjuoksun suuntaan. Nuotion entisen kämpän harjun kohdalla on Muorravaarakassa kahluupaikka. Kahluukengät pantiin siinä jalkoihin kolmannen kerran.

Tarkoituksena oli lähteä seuraamaan Harrijoen vartta yläjuoksulle. Muutama vuosi sitten olin valinnut liian kaukana joesta kulkeneen reitin jossa oli monia hankaluuksia. Nyt halusin korjata virheeni ja oletin, että joen varressa on kova kuljettava pohja. Siinä tuli jälleen erehdys. Vajaan kilometrin verran tarvoimme upottavassa suossa, kunnes pääsimme oikealle kulku-uralle. Tähän vaiheeseen päästyämme, olikin jo päivä pulkassa ja leirin pystytyksen aika.

Maanantaina matka jatkui edelleen Harrijoen vartta, mutta käännyimme lounaaseen suuntaavalle haaralle, joka kiertyi lopulta kaakkoon Kuikkapään juurelle.

Kuikkapäältä laskee kallioportaita puro, jonka vartta nousimme ylöspäin. Alussa rinteen jyrkkyys on ikäryhmääni ajatellen kovin vaativa, mutta pinnistellen siitä jotenkin selvisin ja pääsin Kuikkapään jyrkänteiden juurelle, jossa Juho oli minua jo hyvän aikaa odotellut. Siellä sain puhelinyhteyden aviosiippaani. Hän kertoi huolestuttavia säätietoja. Alkuun oli ennusteiden mukaan juhannusviikon pitänyt olla kokonaan poutaisen, mutta parin päivän päähän olikin nyt luvassa sateita.

Kuikkapäälle noustessamme oli pilvipoutainen sää kuitenkin muuttunut puolipilviseksi ja lämpötilakin noussut noin kymmeneen asteeseen. Ryhdyimme laskeutumaan Maalpurin ojan vartta alaspäin.

Putouksella oli melko hyvin vettä.

Jatkoimme kohti Anterinmukkaa, kiertäen Rovapään eteläpuolelta. Anterinmukassa  tapasimme ensimmäiset vaeltajat sitten lähdömme. Itseasiassa kämpällä oli melkoinen väentungos. Viivähdimme siellä vajaan puoli tuntia. Kiehautimme vettä ja jatkoimme matkaa Kaarreojan varteen. Tarkoituksena oli alunperin nousta tuntureille, mutta koska sääennusteissa oli luvassa pilvinen ja sateinen sää, niin oikaisimme kohti Muorravaarakkaa. Jäimme leiriin Kaarreojan varteen parin kilometrin päähän Anterinmukasta.

Sää oli kirkastunut ja toisena vaellusyönä aurinko paistoi jo varhain aamulla, kun se ilmestyi näkyviin Rovapään takaa. Matkaa sitten jatkettiin Tiyhtelmän lähdelammelle. Sen pohjoisreunalla oli vielä paksu lumikerros.

Vastakkaisessa suunnassa oli Ukselma ja Sollanpään selänne. Tässä vaiheessa vielä harkittiin, että jatkettaisiin yli Ukselman ja jäätäisiin leiriin seuraavaksi yöksi Paratiisikuruojan varteen tai Sarviojalle.

Muorravaarakan ruoktulle tultaessa, mieli kuitenkin muuttui. Päätimme lähteä joen vartta pohjoiseen, koska jo illaksi oli luvattu sadetta. Ruokailtuamme jatkoimmekin polkua sinne suuntaan. Siinä tuli tehtyä jälleen virhe. Olin kulkenut tuon reitin viimeksi 11 vuotta sitten, enkä osannut kuvitella, miten huonoon kuntoon itärinteen lukuisat pehmeiköt olivat kulkijoiden jaloissa kuluneet. Kannattava varvikko oli kulunut pois ja muta sekä vesi olivat pinnassa. Kulku noilla kohdilla oli todella työlästä ja hidasta. Vähän sääliksi kävi nelihenkinen perhe, joka käveli vastaan ollessamme tauolla. Perheen äiti tiedusteli minulta, miten pitkä matka vielä olisi joelle. Vastasin että vajaa kilometri. Tiesin kuitenkin, että heillä olisi edessä pitkään senkin jälkeen upottavia suojaksoja edessä.

Jäimme leiriin kohta Yläjängän jälkeen. Illalla sade alkoikin, mutta pelättyä paljon vähäisempänä. Sitä jatkui hiljaisena aina aamuun saakka, mutta sitten oli poutaa. Saimme leirin ja varusteet kuivina kasalle matkan jatkuessa.

Muorravaarakka ylitettiin samasta kohdasta kuin tullessakin, mutta jatkoimme edelleen kohti Suomua. Ennen Kuotmuttiojaa alkoi jälleen sataa. Kuljimme sateen ajan pitkässä jokivarsivarvikossa, joten housut kastuivat.

Kuotmuttiojalle tultaessa sade lakkasi ja aurinko alkoi paistamaan. Karttaan merkityllä tulipaikalle saimmekin hyvässä säässä valmistaa aterian, kunhan olimme selvinneet jokseenkin huteran sillan ylityksestä. Tulipaikasta on vielä merkkinä jonkinlainen nuotiopaikka, pätkä puun ympärille kiedottua verkkoaitaa, kirveen varsi sekä lasikuitukankaan riekaleita. Ehkäpä nekin kannattaisi siistiä pois.

Tästä kuljimme Suomun varteen sekä sitä seuraillen aina Aittajärven kahluupaikalle saakka. Ylitys onnistui nytkin ja pian oltiin parkkipaikalla. Puolisen tuntia kesti kun istuimme autossa suuntana länsi. Aittajärven tie oli yllättävän hyvässä kunnossa. Se oli parempi kuin moniin vuosiin.

Varhainen aamu 21.7.2019 Luirojoella Uulalan edustalla.

19.8.1943 aamuyö oli samankaltainen. Joen alavirran puolella ehkä silloinkin sumu nousi.

Metsän suojassa piileskellyt yli kolmikymmenhenkinen aseistettu venäläinen partisaaniosasto lähti kahlaamaan yli joen. He tiesivät tarkalleen mikä paikka oli kyseessä, sillä kaksi vakoilijaa oli sitä pitänyt silmällä pitkään, kiikaroiden Maggan saamelaissuvun toimintoja metsän suojista.

Aamuaurinko saattoi silloinkin jo valaista asuinrakennuksen itäpäätyä.

Rakennuksessa nukkui vain talon emäntä Riitta-Hanna Magga, joka heräsi koiran haukkumiseen. Hän nousi ylös ja kuuli ulkoa liikkumisen ääniä. Avaamatta ulko-ovea, hän kysyi "kuka siellä". Vastaus tuli kiväärin laukauksena. Luoti lävisti ovipeilin ja surmasi sen takana seisseen Riitta-Hannan.

Talon lapset Inkeri, Onni ja Paulus nukkuivat yläkuvassa näkyvässä päärakennuksen takana olevassa heinäladossa. He heräsivät ja tajusivat heti mistä on kyse ja juoksivat karkuun takana näkyvään metsikköön. Venäläiset näkivät pakenijat ja ampuivat perään, jolloin yksi luodeista sattui Onnia niskaan. Hän pääsi kuitenkin muiden mukana juoksemaan partisaanien ulottumattomiin. Hän oli tullut rintamalta kotiin heinäntekolomalle.

Naapurissa vajaan kilometrin päässä oli toinen Magga-suvun talo. Sitä isännöi Paulus Magga, joka oli alempana Luirojokivarressa osasto Sompissa, jonka piti turvata siviileitä partisaanien hyökkäyksiltä.

Pauluksen talossa oli hänen vaimonsa Elsa sekä neljä pientä lasta. Lisäksi siellä oli Niila Ponku joka oli saanut vapautuksen asepalvelusta, Pauluksen äiti Inkeri sekä juuri taloon töissä auttamaan tullut Edita Härmä.

Samanaikaisesti Uulalaan tehdyn iskun kanssa osa partisaaneista iski tähän Yliluiroksi nimitettyyn rakennukseen. Ensitöikseen partisaanit ampuivat sängystä ylös nousseen Elsan, ottivat saman tien vangiksi Niila Ponkun ja Edita Härmän. Sänkyyn heitettiin termiittipallo, jolla se sytytettiin palamaan. Siinä paloi kuoliaaksi muutaman viikon ikäinen Oula-vauva ja parivuotias Pauli, joka kauhuissaan tarrautui sänkyyn. Perheen tyttäret Annikki ja Kaarina pääsivät karkuun pihamaalle ja piiloutuivat käymälään, josta partisaanit eivät heitä havainneet. Inkeri selvisi myös pakosalle.

Talo paloi perustuksiaan myöten. Rauniot ovat vielä pystyssä ja asuinkenttä avoimena.

Muistolaatta on siihen kiinnitetty.

Luonto muistaa terrorin uhreja kukkasin.

Partisaanit lähtivät saman tien kohti itää. Mukaansa he ottivat Niila Ponkun. Aluksi oli matkassa myös yöpaidassa ja avojaloin ollut Edita Härmä, mutta hänet surmattiin pian.

Partisaaniosaston johtaja Aleksandr Smirnov raportoi osastonsa polttaneen viisi taloa ja muita rakennuksia, tuhonneen maatalouskoneita ja tappaneen viisitoista sotilasta.

Smirnovia pidetään Murmanskissa luultavasti vieläkin suurena sankarina. Hän julkaisi osastonsa urotöistä kaksi kirjaakin, joissa tarkenteli  taloihin tehtyä iskua. Hän selitti siellä olleen varuskunnan, jossa oli sotilaita 20-50. Venevalkamassa oli iso moottorialus, pari suurta venettä ja lukuisia pienempiä. Juuri ennen hyökkäystä tuli moottoriveneellä 20 sotilasta lisää ja vähän aiemmin tuli autolla paikalle kolme saksalaista sotilasta. Osaston hyökätessä oli vastarinta ollut kovaa. Varuskunnasta tulitettiin hyökkääjiä kiivaasti ja myös siviilit olivat aseistettuja. He ampuivat minkä ehtivät talojen ampumaluukuista. Smirnovin uljaat partisaanit kuitenkin voittivat eikä heistä kukaan edes haavoittunut. Suomalaisista sotilaista tapettiin viisi ja kymmenen siviiliä, jotka kuitenkin olivat aseistettuja.

Jostakin syystä Uulala jäi polttamatta. Se on nykyisin tietääkseni Vuotson kyläseuran ylläpitämä. Rantaan on rakennettu uusi sauna joka on oikealla ja vanhasta näkyy kunnostetun yöpymistilaa. Taustalla näkyy päärakennus.

Ehkä rakennuksia ei tuhottu siitä syystä, että niitä ajateltiin tulevien partisaanien tukikohdaksi. Ainakin vakoilijoina toimineet saattoivat niitä käyttää. Heissä oli paljon suomalaisiakin. Esimerkiksi Maggaa tarkkailivat pitkään Otto Ylilokka ja Niilo Rajala. Heillä oli radio, jolla viestivät tietoja toimeksiantajalleen NKVD:lle. Päätös erämaan asukkaiden tuhoamisesta tehtiin jo vuonna 1942 tarkan tiedon pohjalta. Ei partisaaneilla ollut väärää käsitystä kohteesta. Tarkkaan oli tiedossa, ettei kyse ollut millään muotoa sotilaskohteesta.

Partisaanien iskut suomalaisiin kohteisiin olivat yleensäkin raukkamaisia. Erityisen tästä tapauksesta tekee Smirnovin "taistelukertomus". Täytyy olla poikkeuksellinen ihminen, joka kehtaa rakentaa sankaritarinaa, hyökättyään 36 venäläisen voimin erämaatalojen kimppuun, tapettuaan 55 vuotiaan talon emännän, pienten lasten äidin sekä kaksi hänen lapsistaan ja avuttoman yövaatteisillaan olleen naisen.

Yksityiskohta kolmesta saksalaisesta autolla paikalle ajaneesta sotilaasta on huvittava. Nykyäänkään ei alueelle johda tietä.

Palaanpa takaisin vuoteen 2019 sekä heinäkuuhun naisten viikolle. Olin matkassa aviosiippani Marja-Leenan kanssa liikkumassa hiljalleen veneellä Luirojoella. Olimme lähteneet liikkeelle Sentinojantien päästä. Tullessamme paikalle, kaartoi pari miestä veneellään rantaan ja toinen kantoi kanssani kevyen veneemme rantaan. Heitimme varusteet veneeseemme ja lähdimme heti matkaan. Oli jo melko myöhä ilta ja jäimme Uulalan kohdalle telttaan yöksi.

Oli hieno lämmin sää ja aivan tyyntä. Jatkaessamme aamulla matkaa Luirojoen pinta oli edelleen peilinä.

Olin pannut merkille, että parisen vuotta aiemmin oli vanha Tammikämppä poistettu retkeilykäytöstä huonon kunnon vuoksi ja "uusvanha" kämppä olisi sinne pystytetty. Emme tienneet uuden paikkaa, mutta oletimme sen olevan jossakin vanhan tuntumassa. Rantauduimme kuitenkin kohta tammen jälkeen kuten aiemmin oli ollut tapamme. Viime näkemältä ranta oli kasvanut täyteen nuorta koivua. Myös polku-ura vanhalle kämpälle oli jokseenkin kasvanut tukkoon. Vanhan kämpän edusta oli heinittynyt umpeen. Vilkaisin sisälle. Paikka oli paksussa homeessa. Syyn näki ulkoapäin. Huopa oli katolta kadonnut. Vesi oli tullut suoraan sisälle.

Uusi kämppä löytyi muutama kymmenen metriä vanhan takaa pohjoiseen päin mennessä.

Lähettyvillä oli myös puusuoja, jossa on verkkopusseihin pilkottuja määrämittaisia "klapeja". Itselläni pitäisi olla hengenhätään verrattava tarve, ennen kuin sellaisiin voisin koskea.

Viivähdimme Tammikämpällä vain sen verran, että kiehautimme juotavaa ja jatkoimme Luiroa ylävirtaan. Päivä lämpeni tai pikemminkin kuumeni. Oli hieman tukalaa vaikka välillä pienet ilmavirtauksen leyhähdykset viilensivätkin. Sääskiä ei ollut sanottavasti, mutta paarma-aika oli ehkä pahimmillaan. Niitä kiehui ympärillä melkein vaivaksi saakka.

Vaikka vesi joessa ei kovin matalalla ollut, niin silti tarkkaan oli edettävä. Joessa oli puita vähän pinnan alla, hiekkasärkkiä siellä täällä, välillä vettä 4-5 metriä ja sitten 10-15 senttiä. Veden pinta osoitti edelleen tuuletonta säätä.

Tammikämpän jälkeen on puutonta aapaa sivuilla ja joki leveähkö, mutta pian joki alkaa mutkailla, kaveta ja saada puuholvia rannoilleen.

Venematka saatiin pitkän päivän jälkeen päätökseen pari kilometriä Karapuljun kämpän tasolta alavirtaan, johon on muodostunut "venevalkama". Nytkin siinä oli kookas puuvene rantautuneena. Perässä oli iso moottori ja muutenkin vene sen verran kookas, että ihmettelin oliko sillä voitu ajaa loppuun saakka. Vettä oli nimittäin viimeisillä kilometreillä kovin vähän. Omakin veneemme, joka liukuu melkein aamukasteessa, raappi pohjaan kiinni tämän tästä.

Käänsimme oman veneemme kumolleen ja lähdimme kohti Karapuljun kämppää. Luiro virtaa kämpän kohdalla noin sadan metrin päässä. Oli helpottavaa tuossa helteessä astua jokeen pienessä uimasuvannossa vähän viilentymään.

Karapuljun kämpässä ruokailimme ja teltta pantiin pystyyn lähistölle. Kämppäkirjasta saatoin panna merkille, että useasti toistui kirjaus retkeilijän tulleen kämppään odottelemaan hetkeä lähteä venevalkamaan, jossa Raimon pitäisi olla vastassa veneellä asianomaista hakemassa. Nähtävästi lokkalaisen Raimon venekyydityspalvelu oli suhteellisen vilkasta.

Lähdimme sitten kulkemaan kohti itää. Tarkoituksemme oli käväistä Kaihtimiojan varressa vilkaisemassa maastoa. Kilometrin päässä Luirojärvelle kulkevan polun risteyksessä oli kuitenkin telttakunta ja heillä kovahaukkuinen koira. Emme viitsineet kulkea ohi, sillä olisimme joutuneet palaamaan samaa reittiä ja uudelleen aiheuttaneet rähäkkää. Lähdimme palaamaan, mutta juuri sillä hetkellä ajoi Luirojärven suunnasta kaksi mönkijää kohti venevalkamaa. Yhden päällä oli kolme ihmistä. Toisella oli peräkärry perässään ja siellä muutama matkustaja. Nähtävästi nykyään on Luirojärveltä tai muualta järjestetty mönkijäkyytejäkin.

Palattuamme Karapuljun kämpälle, nämä mönkijät ajoivat ohi tyhjinä, ylittivät Luirojoen ja näkyivät suuntaavan Orposeen päin. Kuljettajien hartioiden kapeudesta päätellen, ikää oli heillä alun toistakymmentä vuotta. Varmaan mukavaa kesätyötä sen ikäisille.

Ymmärsin nyt hyvin parin vuoden takaisin näkymän. Karapuljusta puolisentoista kilometriä Luirojärven suuntaan on lankkupitkoksia. Kulkiessani sitä kautta hämmästelin mönkijäjälkiä, jotka toisessa päässä pitkoksia kulkivat siksakia poikittain lankutusta ja olivat niitä tärvelleet. Jäljistä päätellen kuljettajilla oli ollut hauskaa koneitaan ryntäytellessään. Näkemäni kuljettajat ovat juuri sitä ikäluokkaa, jotka saattavat tuollaisesta innostua.

Kansallispuistosta annetusta laista ei suuremmin taideta enää lukua pitää. Tai no, muistan erään puiston Facebook sivulla olevan muistutuksen, että retkeilijän ei saa tunturin huipulla nostaa kiveä toisen päälle.

Kävin vilkaisemassa nuorten mönkijäajureiden jälkiä jokivarressa. Itäpuolellakin jokea oli kuraista uraa, mutta länsipuolella on laajalti jokivarsi sellaisessa kunnossa, että jalkaisin siellä on hankala mennä. Pintakasvuston ovat renkaat sotkeneet niin, ettei se kulkijaa kanna.

Karapuljussa vietetyn yön jälkeen harkittiin vähän Luirojärvellä pyörähtämistä. Aviosiipalla mieli vähän teki, sillä hän ei ole hetkeen siellä käynyt. Aamusta tuntui kuitenkin jo turhan kuumalta ja jätimme ajatuksen. Muutenkin olin  sitä mieltä, että nykyään järvellä käynti tekee vain vanhan retkeilijän huonotuuliseksi.

Sitten palailtiin venesatamaan, käännettiin vene oikein päin. Se ei oikein hyvin onnistunut. Nostin ensin veneen kyljelleen ja pyysin aviosiippaa vastapuolelta sitä pitämään pystyssä, että ennätän kiertää toiselle puolelle ja laskea sen sieltä varovasti alas. Elämänkumppani menettikin tasapainonsa ja vene kaatui. Hän ennätti ottaa pari taka-askelta, ettei jäänyt sentään veneen alle, mutta kaatui takanaan olleeseen mutakuoppaan. Seurasi riisumisoperaatio sekä pesu ja vaatteiden vaihto. Vähän samaan tapaan viime vuoden loppukesällä liukastuin Purnuojaan selälleni ja menetin silmälasini. Seitsemänkymmentä täyttäneillä ei tasapainoaisti ole enää parhaalla tolalla. Sitten päästiin soljumaan hitaasti alavirtaan. Alkukilometreillä saa mennä koivujen reunustamassa uomassa.

Venematkan pituutta on turha yrittää kartalta mitata. Harmittelin että tulin jättäneeksi urheilukelloni kotiin. Sillä olisi voinut osapuilleen saada joen pituutta mittailtua. Luiro on välillä niin mutkikas että tehdään täyttä ympyrää.

Joen pohja on paikoin erikoinen. Välillä on vettä vain muutama sentti ja sitten taas viiden kuuden metrin syvänteitä. Sellaiseen syvänteeseen pulahti edessämme hirvi, ui yli ja juoksi kovaa vauhtia itäsuuntaan. Se taisi karistaa hetkeksi paarmat kimpustaan.

Uudelle Tammikämpälle nytkin tulimme. Ajattelimme yöpyä lähistöllä teltassa, mutta lopulta kokeilimme kämppää siitä syystä, että se tuntui viileämmältä.

Kämppäkirjaan ei meidän jälkeemme kukaan ollut nimeään kirjoittanut, mutta joku oli käynyt. Kaasulieden pienempi suuttimessa oli vähäinen liekki ja kämpässä kaasun haju. Pullon sulkija oli jumittunut aukiasentoon ja joku kävijä oli huolimattomasti sulkenut lieden. Joku oli aiemmin varoitellut pullosta ja me lisäsimme kortemme kekoon.

Kuumuudesta huolimatta kiertelimme kämpän lähistöllä metsikössä. Muurahaiset ovat siellä rakennelleet komeita kekoja.

Seurailimme myös Kaita-aavalla heikosti näkyvää tukkitien pohjaa, kunnes se tuli niin vetiseksi, ettei huvittanut enää kulkea. Vuomapää, jonne ura suuntautuu näkyi Kaita-aavalle komeana.

Yö vierähti Tammikämpällä ja aurinkoinen lämmin aamu oli jälleen vastassa. Nykyinen Tammikämpän "satama" on muutama sata metriä patoarkuista ylävirtaan.

Matkaa jatkettiin soudellen tammen lännenpuolisesta aukosta läpi. Virta oli viedä siinä kiville.

Puiston rajalta ajeltiin jälleen jonkin matkaa moottorilla. Ennen Yliluiroa ja Uulalaa on hienoja rantaheinikoita.

Yliluirossa poikkesin kuvaamassa aiemmin esitettyjä raunioita. Niiden lähettyvillä puiden suojaan oli vedetty ruostumaan keittiön hellaa.

Repojoen suulta käännyimme vilkaisemaan sen kuntoa. Väylä on melojan unelmaa pitkään.

Sitten palailtiin Luirojoelle ja ajeltiin alavirtaan vähän vauhdikkaammin ja pian oltiin Sentinojantien päässä.

Joessa käytiin uimassa, mutta kuivatella eikä pukeutua rannassa kärsinyt. Paarmat ajoivat autoon turvaan. Ajelimme pyyheliina varusteisina kilometrin päässä olevalle aidalle, jossa kuivalla kankaalla eivät sanottavasti paarmat vaivanneet ja pääsimme sonnustautumaan matkakuntoon. Hellesäässä iltapäivä ja ilta ajettiin kohti etelää. Vielä 23 tienoissa lämpömittarit näyttivät 20 asteen lukemia. Iltayöstä sumu alkoi nousta, mutta kotiin taas selvittiin.