10 päivänä kesäkuuta 1966 olin kotini pihamaalla rinkkani kanssa valmiina kävelemään tien varteen odottelemaan linja-autoa, jolla pääsisin Seinäjoen rautatieasemalle, josta klo 22.20 lähtevällä yöjunalla oli edelleen tarkoitus matkata Rovaniemelle. Vaikka olin jo hyvän aikaa valmistellut neljättä vaellustani Saariselälle, niin lähdin matkaan vähän empien, sillä olin vastikään tutustunut tulevaan vaimooni.
Liikkeelle kuitenkin pääsin ja naapuripitäjästä linjuriin astui koulukaverini Aki. Matka sujui suunnitellusti. Aamulla oltiin Rovaniemellä ja sitten asettauduttiin pohjoiseen matkaavaan linja-autoon. Vaikka tämä postiauto ajeli vauhdikkaasti eikä pysähdellyt postia jakaessaankaan, vaan "postiljooni" heitti tiukasti rullalle käärityt lehdet ynnä muun postin täydessä vauhdissa avatusta ovesta sitä varten laadittuihin avarasuisiin laatikkoihin, niin vasta illan suussa olimme perillä Kopsusjärvelle johtavan polun päässä. Postin jakelusta voin mainita, että kyllä muutamat heitot taisivat mennä ohi laatikonkin, mutta ei se menoa näyttänyt haittaavan. Auringon heitellessä melko pitkä varjoja, vahvistauduimme voileivillä ennen patikkataipaleen alkua.
Sää oli poutainen ja aurinkoinen. Kuljimme vanhaa sodanaikaista huoltopolkua Kopsusjärvelle sekä lammelle. Kopsuslammen kämppään asettauduimme yöpuulle. Kello oli ennättänyt jo vähän yli puolen yön.
Aamulla kämpän edustan tulipaikalla keiteltiin aamukahvit.
Sitten tutustuttiin lähiympäristöön. Meillä oli virvelit mukanamme ja lipukoita koetettiin tarjota Kopsusjärven kaloille. Välillä siimakin vähän sotkeentui, jota Aki selvittelee järven männikkökankaalla.
Kalaa ei yrityksistä huolimatta vieheisiimme tarttunut. Aika kuitenkin yrittäessä kului mukavasti ja toinenkin yönseutu vierähti Kopsuksella. Aamulla lähdimme nousemaan lammen takana kohoavaa jyrkkää vaaran rinnettä kohti Suomun ruoktua. Sää oli edelleen hyvä kuten saattaa päätellä lähdön hetkellä kämpän takaa otetusta kuvasta Nattasten suuntaan.
Vaaran pohjoisrinteen alapäässä päästiin purolla sammuttamaan janoa.
Suomun ruoktun seinustalla viivähdettiin hetki.
Jatkoimme Suomun vartta alavirtaan Salonlammen eli nykykartoissa Kotalammen nimeä kantavan lammen rannalle, johon pystytimme telttamme. Tervasta riitti nuotioon, jolla sika-nauta käristyi jotenkuten nautittavaan muotoon.
Edelleen oli kirkasta ja yöllä saattoi kuvata keskiyön aurinkoa.
Aamulla Aki kokeili rannassa jonkun tekemää kopukkaa. Vaatetuksesta saattaa päätellä, että verenimijöistä ei ollut suurempaa vaivaa.
Matka jatkui tästä kohti Luirojärveä aiempien reitinvalintojeni tapaan eli ylitimme Vintilän tunturin ja Pikkutunturit, laskeuduimme Tuiskukuruun ja kiipesimme Tuiskupään yli sekä Vasanlyömäpäitten eteläpään lampien kautta Luirojärven luoteiskulmalle. Alakuvassa Aki kurkistelee reittiä alas Tuiskukurun reunalla.
Luirojärvelle tultiin edelleen mainion sään saattelemana. Asettauduimme Rajan kämppään, jota myöhempien retkeilijöiden taitaa olla hieman vaikea kuvasta tunnistaa. TV oli siihen aikaan vielä uutta tekniikkaa. Joku huumorimies oli aikansa kuluksi tehnyt päädylle puusta antenniharavan.
Kuluttelimme Luirojärvellä aikaa mm virveleitä veteen tarjoillen, mutta kuten Kopsuksella, tuloksetta. Löysin perästään hajonneen pienen veneen raiskan, joka kuitenkin piti vettä, kun asetuin keulaan ja peräosa nousi vedestä. Airon puolikkaan avulla meloskelin sillä järvellä. Kun oli tyyntä, saattoi nähdä miten syvä järvi kauempana itseasiassa on, vaikka rannalta virvelöidessä tuntuu siltä, että pohja ei laske ollenkaan.
Kämpässä ei tuohon aikaan ollut kamiinaa, vaan pieni takka. Tunnelmatulia vähän pidettiin.
Sokostille kiivettiin. Koska oltiin vasta kesäkuun puolen välin korvilla, rinteiltä löytyi suuriakin lumikenttiä.
Näkyvyyttä huipulla riitti.
Sokostinojalla ei ollut vielä siltaa eikä alueella pitkospuita. Matalan veden aikana ojan ylityksen saattoi tehdä näinkin.
Raappanan kammi oli hyvässä kunnossa. Tätä kirjoittaessani on aika ja vesi tehnyt tuhojaan.
Luirolla kului pari päivää mukavasti. Sää alkoi lämmetä lähtiessämme pohjoiseen kohti Sudenpesää. Pälkkimäojalla sammutin janoani.
Kulun edetessä Joukhaispää näytti parasta puoltaan.
Kun lähestyimme vedenjakajaa alkoi helle olla uuvuttavaa. Eteläpään lammilla olikin syytä ottaa rennommin.
Nousimme tästä ylös Seisomakiven selälle, jota myöten kuljettiin eteenpäin. Kaarnepää näyttäytyy sieltä edustavana.
Sarviojan suvantolammet olivat sileinä kun Sudenpesä lähestyi.
Sudenpesän tuntumaan sitten asettauduttiin.
Kämpän edustalla oli tulipaikka, jolla kiehahtivat tervetuliaiskahvit.
Sudenpesällä majaili kemiläinen Samppa, joka kertoi saaneensa muutamaa kuukautta aiemmin sydäninfarktin, jota oli retkeilemällä hoitelemassa. Hän sanoi lepäilleensä vähäistä aikaisemmin Sarviojan varressa muutama satametriä alajuoksun suuntaan erään suuren männyt juurella, kun karhu oli kahlannut etelän puolelta yli Sarviojan ja kulkenut sitten Kaarnepään rinteeseen. Etäisyyttä oli Samppaan ollut vain muutama kymmenen metriä, mutta otso ei häntä ollut nähtävästi huomannut.
Mekin lähdimme kohta paikalle kameroinemme, mutta tietenkään emme mitään silmiimme saaneet. Käväisin vielä Kaarnepään laella pienen transistoriradioni kanssa kuuntelemassa säätiedotusta. Siellä kerrottiin Ivalossa mitatun 32 asteen lämpötilan.
Kuumaa kun oli, emme ajatelleetkaan vaeltamista, vaan seuraavan päivänkin lekottelimme varjoisia paikkoja etsiskellen. Suunnittelimme myöhään illalla jatkavamme kulkua ja 23 aikoihin heitimme rinkat selkään ja suuntasimme Kaarnepään eteläiselle matalalle selänteelle. Sinne ennättäessämme, oli taivaalle noussut mahtavia pilvilinnoja, joiden välistä auringon valosuihkut antoivat upean valonäytelmän.
Kuljimme Sotavaarajoelle ja sen vartta putouksille saakka, jossa pantiin tulet ja keiteltiin yökahvit.
Jatkoimme Suomun varteen. Siellä tuli vastaan puulaavu, jossa rakentajat olivat nähtävästi käyttäneet aikaa ja purkaneet taiteellista sisintään. Ehkei Ateneumin opiskelijoista kuitenkaan ollut kyse, vaikka patsaan rinnat näyttävät olevan aavistuksen picassomaisesti eri korkeuksilla.
Porttikosken kämpälle tulimme 3-4 välillä aamuyöllä. Kämpän ovi oli haassa sisäpuolelta. Ei meillä silti sinne ollut tarvettakaan mennä. Laiskuuttamme heitimme teltan makuupussiemme alustaksi kämpän lähettyville kankaalle ja nukahdimme. Yhdeksän korvilla heräsimme vallan toisenlaiseen ilmanalaan, mihin olimme viime päivinä tottuneet. Oli kylmä. Kämpän ikkunalla oli mittari, joka näytti 2,5 astetta plussaa. Olipa lämpötila pudonnut rajusti muutamassa tunnissa. Taivaskin oli pilvessä ja uhkaili vähän sadetta. Yöpyjät olivat saaneet kämpän ovenkin haasta ja mekin pääsimme käväisemään sisällä. Aki oli vetänyt jo Jussi-paitaa päälleen.
Me kuumentelimme aamupalaamme varten vedet kuitenkin ulkona oikealla näkyvällä nuotiolla ja jatkoimme matkaa Suomun vartta yläjuoksun suuntaan. Sää oli tihkusateinen ja kolea. Palovangan suuputouksilla pysähdyttiin nappailemaan kuvia. Silloinen silta oli vailla kaidetta ja vaati hieman uskallusta. Rungot olivat ohuita ja notkuivat melkoisesti.
Nousimme tästä Padagovalle ja jäimme siihen yöpymään. Kämpässä majaili yksinäinen mies, jolla oli iso kattilallinen kaurapuuroa kämpässä. Hän kertoi olevansa lahtelainen, velkaantuneensa onnettomuuksien takia ja lähteneensä velkojiaan pakoon erämaahan. Hänellä oli ns taloudellinen kartta1:100 000, joka kuitenkin kattoi tästä paikasta eteläisemmän alueen. Ei hänellä tuntunut olevan käsitystä missä hän oli. Ei hänellä myöskään ollut juuri muuta syötävää kuin kaurahiutaleet, mutta niitä oli runsaasti. Piirtelin kaverille karttaluonnoksen ja vähän ohjeita, miten päästä maantien varteen jos sinne on halua. Meillä oli vähän ylimääräistä muonaa, jota hänelle jätimme vaihtelua antamaan. Kuvassa kyseinen mies pilkkoo puita kämpän tuntumassa.
Kun olimme yöpyneet matka jatkui kohti Kotaköngästä. Sieltä arvelin päästävän yli. "Silta" löytyikin jos kohta hieman haastavampi. Olivathan rungot sateen liukastamia ja oksan tynkiä oli päälläkin päin. Astelin ensin yli ja sitten oli Akin vuoro. Häneltä loppui usko keskellä matkaa ja hän laskeutui polvilleen pölkyille. Olin ottanut kameran käsiini ja ennättänyt juuri ottaa alla olevan kuvan. Alkuun minua nauratti, mutta tajusin kohta että nyt oli vaaran paikka. Pitkä koski oli alla. Olimme juuri sen niskalla. Pudotusta veteen oli 2,5 - 3 metriä. Sain jotenkin valetuksi uskoa mieheen ja ojensin hänelle pientä koivun raippaa tueksi. Ei siitä olisi sanottavaa apua ollut jos hän olisi puilta livennyt, mutta vahvisti ehkä vähän uskoa. Yli selvittiin. Monesti hän on jälkeenpäin todennut ylityksen olleen hänen elämänsä kovin koettelemus.
Jatkoimme sitten matkaa Suomun vartta alavirtaan ja käännyimme Rautuojan varsia kohti Rautulampea. Siihen aikaan Rautulammen "kämppä" sijaitsi lammen pohjoisrannalla puolivälissä. Todettakoon, että olihan siellä peräti takkakin.
Yöstä selvittiin aamuun tässäkin majapaikassa. Seuraavana päivänä siirryimme aluksi Luulammille ja lopulta tulimme Rumakurun kämpälle, joka oli tyhjillään. Päätimme majoittua siihen viimeiseksi yöksi. Se oli kylläkin virhe, sillä viritellessämme tulta kamiinaan tulivat savut silmille. Koetimme tuulettaa minkä voimme, mutta savusaunamaisessa ilmapiirissä yö vietettiin. Tukkanikin oli aamulla noesta harmaa.
Saariselän retkeilykeskukseen saavuimme viimeisenä päivänä nousten Luton latvalta ylös Hirvaspirtin kohdalta. Oli sopivasti juhannusaatto. Se vietettiin Laanilassa. Juhannuspäivän kunniaksi otettiin vielä tuntumaa kullankaivuuseen. Tutullamme Kimmolla oli nykyisen hotellialueen polttopisteessä puron varressa pieni ränni. Läkkisangollisesta maantien luiskan soraa saatiin seitsemän kultahippua...
