Saariselän vesien varsilla jo pitkään kulkeneena olin monesti miettinyt mahdollisuutta käyttää vesireittejä hyväkseni jollakin tavalla. Hankin keväällä 1988 vanhan lasikuituveneraiskan ja sitä kunnostelin. Se oli pieni ja kevyt, mutta ui matalassa ja leveytensä vuoksi oli melko vakaa. Heinäkuun lopulla nostin veneen autoni peräkärrylle tyttäreni Annukan ja vaimoni Marja-Leenan avustuksella ja lähdimme kohti Saariselkää sekä Aittajärveä, josta vene oli tarkoitus laskea vesille. Valokuva-albumiimme syntyi matkaamme kuvaava oheinen teksti.
Vene peräkärryineen mahtui sopivasti Aittajärven parkkipaikan puomin alta ja kärryllä kuljetin sen puulaavun viereiselle kankaalle.
Meillä oli matkassa harmaa pystykorvamme Muru, joka pääsi myös testaamaan veneretkeilyn hyviä ja huonoja puolia. Soudellessamme ensi alkuun Aittajärvellä, koiramme selvästi tunsi suurta epävarmuutta ja lähestyessämme rantaa se ei malttanut odotella kuivan maan reunaa, vaan loikkasi kiireellä veteen ja polski rannalle. Kun vähän totuteltiin, niin se alkoi huomaamaan joitakin etuja liikkumisessa ja istuskeli myöhemmin kovin tyytyväisenä perätuhdolla.
Aittajärvellä emme soudellessamme mitään ongelmia havainneet. Siirtelimme varusteemme illaksi Helanderinjärveä ja Aittajärveä yhdistävän puron varteen ja jäimme siihen yöksi. Meillä oli erikseen venematkaa varten vanha Tena kupolitelttamme.
Seuraavana päivänä päätimme lähteä koettamaan Suomua yläjuoksun suuntaan. Kun Aittajärven suvanto kapeni joeksi, vastavirta pani lujasti vastaan eikä soutamalla oikein matka edennyt. Hankalimmissa paikoissa vedimme venettä rannalta ja muuten sauvoin sitä eteenpäin. Tullessamme Siikavuopajan lammelta alkavan kosken alapuolelle, astuin veneestä ja astelin tässä matalassa koskessa, työntäen veneen kosken niskalle. Käänsimme sitten veneen kokan lammelle ja pystytimme leirimme sen länsirannalle. Siihen aikaan lammella ei vielä ollut laavua eikä tulipaikkaa. Siikavuopajalla oli mukava oleilla hyvässä säässä ja edelleen kokeilla vesikulkuneuvoamme.
Koirammekin istuskeli nyt veneessä tyytyväisenä, vaikka tuntuu että välillä sitä hirvitti.
Siikavuopajalle tullessamme totesimme veneemme vähän liian työlääksi nousta vastavirtaan. Sellaiseen tarkoitukseen olisi sopinut paremmin kapeampi vene tai kanootin tapainen. Päätimmekin palata takaisin ja laskea myötävirtaan. Sehän sujui kohta paljon nopsemmin eikä aikaakaan kun seuraavana päivänä olimme uudelleen Aittajärvellä. Täydensimme autoltamme vähän varusteitamme ja lähdimme laskemaan alavirtaan. Matka sujui mukavasti. Pian oltiin jo Snellmanin kämpän kohdalla pienessä nivassa. Kun Muorravaarakan suupuolen kohina alkoi kuulua korviin, ohjasimme veneen eteläpuolelle rannalle ja ryhdyimme pohtimaan mitä seuraavaksi. Tiesimme, että Muorravaarakassa on suukosken yläpuolella hienoja sileitä suvantoja. Niitä teki mielemme kokeilla. Päätimme vetää veneen maakannaksen yli noin puolen kilometrin päässä olevalle Kuotmuttiojalle ja kulkea sitä myöten Muorravaarakalle. Vene liukui helposti varvikossa ja rinkat haettiin matkaan eri kerralla. Teltta pystytettiin Kuotmuttiojan tuntumaan. Aamulla vene siirrettiin kapeaan mutta syvään Kuotmuttiin ja sauvoin sitä eteenpäin.
Ojaa myöten pääsi etenemään helposti jos kohta joidenkin ojan yli kaatuneiden runkojen yli piti venettä hivutella. Muorravaarakalla suvannoissa olikin mukava sitten soudella eikä virran painekaan ollut kova. Suvantojen jälkeen alkoivat tulla vastaan tihenevät pienet nivat, joista muutamista vene vedettiin yli, mutta sitten kyllästyimme ja otimme kulkuneuvomme rannalle ja käänsimme sen kumolleen ja lähdimme patikoimaan.
Erakko Nuotion kämppäharjulle panimme teltan pystyyn. Nykyisenä nimenähän sillä on Muorakanmutka. Leirinuotiolla istuskelimme kaikki tasavertaisina.
Yöpymisen jälkeen kuljimme Harrijoen vartta kohti Kuikkapäätä. Kuikkapään pahtojen alapuolella ennätettiin ottaa pari kuvaa ennen kuin sadekuuro pyyhkäisi ylitsemme.
Tullessamme Maalpurinojan putousten yläpäähän, aurinko ilmestyi jälleen näkyviin.
Putouksilta nousimme vähän matkaa Rovapään suuntaan rinteeseen ja ryhdyimme leirin pystyttämispuuhiin. Kesken kaiken siihen ilmestyi isä-poika pari kyselemään kulkutietä Anterinmukkaan. Heidät evästin oikealle tielle. Yöllä satoi useampaan otteeseen.
Perjantaiaamuna 5 elokuuta näytti sateiselta mutta oli silti poutaista. Tyttäreni saimme teltasta ulos neljännellä yrityksellä ja uhkauksella ettemme saa saunavuoroa Anterinmukasta ellemme ole ajoissa liikkeellä. Siellä oli kuitenkin vain nämä edellisen illan reitin kyselijät. He olivat jo aloittaneet saunan lämmityksen ja mekin pääsimme löylyihin vuorollamme. Ennen matkan jatkamista herkuttelimme vielä mustikkapiirakalla.
Patikoimme kohti Vongoivanjoen alkulähteitä mutta jäimme leiriin Anterijoen ylitettyämme nousun alkupäähän.
Koko yön satoi, mutta aamuksi sää poutaantui. Kevensimme rinkkojamme ja päätimme tehdä vain päivän kierroksen Jaurun varteen. Teltta jätettiin pystyyn ja sinne tarpeettomat varusteet. Vedenjakajalle noustuamme näimme kaakosta lähestyvän sadeseinämän. Hädintuskin ennätimme vetää sadevarusteet päällemme kun kuuro iski niskaan.
Ohitimme kodan pysähtymättä ja jatkoimme sateessa eteenpäin. Joen varressa pidimme pienen tauon ja lämmitimme kuuman tomaattimehun, jonka voimin joutuisasti etenimme Lihakurunojalle ja siitä yläterassia myöten Siulalle. Vähän ennen Siulaa alkoi taivas seljetä ja sade taukosi. Siulalla ruokailtiin ja sitten rinnerappuja noustaessa saatoimme todeta sään muuttuneen puolipilviseksi ja lämpimäksi.
Kuljeksimme sitten hitaasti kohti Tahvoa. Panin matkalla merkille kotkan leijuvan yläpuolellamme pitkään. Se saattoi olla kiinnostunut koirastamme ja pidinkin lintua tarkkaan silmällä. Lopulta se sukelsi jonnekin pohjoisen suuntaan. Tahvolla sattui olemaan neljä nuorta miestä. Me emme paikalla pitempään viivähtäneet, vaan jatkoimme Tyyrojan vartta ylöspäin.
Suuntasimme kohti Povivaaran pahtoja ja sen alapuolisella kummulla saatoimme nähdä erikoisen valoilmiön. Idässä oli harva sadeverho. Lännessä aurinko oli jo matalalla mutta paistoi satavien ohuiden pilvien yli valaisten idän tuntureita, jotka kuitenkin näkyivät sadeverhon takaa. Itään syntyi myös hieno sateenkaari, jossa oli keskipisteen suuntaan selvärajaisia tummempia ja vaaleampia sektoreita. Turhaan koetin saada siitä jotakin kameran filmille.
Kiersimme ulos kurusta ja tulimme Povivaaran länsirinteelle. Kuljimme melko ylhäällä Vongoivan kuvetta pohjoiseen ja tulimme alas Vongoivanjoen varteen vasta kilometrin verran turvekodan eteläpuolella.
Kodan ympäristöön oli leiriytynyt melkoisen suuri johdettu retkiporukka, joka murteesta päätellen oli kotoisin "Savon mualta". Muutaman sanan vaihdoimme ja jatkoimme omalle leiripaikallemme. Elokuinen ilta oli jo pitkällä ja pimentynyt, kun iltanuotiolla nautittiin kuumaa juotavaa.
Sunnuntai 7 elokuuta valkeni kauniina ja pilvettömänä. Pakkasimme varusteemme varhain ja lähdimme Anterin latvoja ja Akanhärkäkurua kohti. Matkan teko oli hidasta, sillä Leenan vasemman jalan akillesjänne vihoitteli. Kun Annukka otti hänen rinkkansa kulku vähän helpottui. Kiipesimme Anteripään rinteeseen ja ohitimme kurun siltä puolelta.
Reitti oli muuten hyvä, mutta lasku Muorravaarakan varteen oli aika jyrkkä. Ruoktulle tulimme kolmen korvissa iltapäivällä. Kämppä oli tyhjillään, joten saatoimme valmistella ateriamme kaikessa rauhassa. Ateriaa sulateltiin kämpän portailla ja mietittiin siinä reittivaihtoehtoja.
Jatkaessamme matkaa joen vartta alavirtaan, oli matkamme vähän tempoilevaa sillä poroja sattui oleilemaan niillä seuduin ja hirvikoiramme kiinnostus niitä kohtaan oli kovin suurta. Satoikin jonkunverran ja jouduimme pitelemään sadetta telttakatoksemme alla, mutta sitten saavuimme joen suvantolampien tuntumassa olevalle tulipaikalle, jonka läheisyyteen leiri taas pantiin pystyyn.
Meillä oli matkassa ensimmäinen videokameramme, jolla yöpymispaikallamme jälleen jotakin nauhalle taltioin. Kokonaisuuteen kuului erillinen kamera ja nauhuri sekä vara-akku. Kokonaisuus painoi 6,5 kg. Oli siinä kanniskelemista.
Maanantaiaamu 8.8 oli harmaa mutta poutainen. Aamuateria oli melko tukeva vaikka edellisenä päivänä olimme jo huolissamme ruokavarojemme riittävyydestä. Runsaasta mustikkasadosta saimme hyvää täydennystä aamiaiseen.
Ruohikkolampien kohdalla havaitsimme yhdellä joutsenparilla peräti viisi poikasta. Harrijoen yhtymäkohtaan tulimme joutuisasti. Siitä eteenpäin taivaltaminen jokivarressa oli raskaampaa, sillä sateet olivat polkua pehmentäneet ja korkealle ulottuva aluskasvusto kasteli vaatteita.
Veneen tullessa näkyviin vähän jännitti, olivatko eväät saaneet olla rauhassa veneen alla. Näin onneksi oli ja sitten kulkuväline käännettiin oikein päin ja tönäistiin vesille. Kahden pienen kosken kanssa tehtiin töitä köyden kanssa ja sitten soudeltiin niitä suupuolen sileitä suvantoja. Kosken yläpuolen mutkaan tultiin ja siellä aterioitiin. Sitten minä lähdin yksin soutamaan kohti kosken niskaa.
Koskea en suinkaan aikonut ruveta laskemaan, vaan kävelin sen alas sujuttaen veneen pahimmista paikoista milloin keula ja milloin perä edellä. Koskessa vettä oli niin vähän, että virta oli kohtuullisen helppo hallita.
Suomun varteen päästyäni, siirtyivät muutkin jälleen veneeseen ja matka jatkui sen vesiä alajuoksun suuntaan kunhan olin saanut vaihdettua vähän kuivaa ylleni. Virta oli alusta alkaen yllättävän vuolas ja joki yllättävän matala. Vauhdikkaasti kuitenkin etenimme jos kohta pienissä nivoissa vähän jännittikin.
Eipä aikaakaan kun Pahaojan suu oli ohitettu ja heti sen jälkeen ohjasimme veneen rantaan ja ryhdyimme teenkeittopuuhiin. Olimme Harrimukanjärven kohdalla ja siinä ollessamme saimme radiosta säätiedon, jonka mukaan voimakas matalapaine runsaine sateineen oli lähestymässä idästä. Alun perin oli tarkoituksemme jatkaa veneellä aina Luton riippusillalle ohittamalla Suomuköngäs pohjoisrannan pienten lampien kautta, mutta huono sää pani miettimään venematkan keskeyttämistä. Ylitin joen veneellä ja kävin tutkimassa, ulottuuko eräs lanssitien lenkki miten lähelle Harrimukanjärveä ja onko se vielä ajokelpoinen. Ei se ollut kovinkaan kaukana ja vaikutti ajokelpoiselta.
Niinpä teenjuonnin jälkeen Annukka ja Leena jäivät nuotiopaikalle ja minä lähdin jalkaisin kohti Aittajärveä saatuani kyydin veneellä joen pohjoisrannalle. Ilma oli siinä vaiheessa kohtuullisen mukava ja ranta ja polku erittäin joutuisat kävellä.
Leireilyyn ja kuljeskeluun rannan tienoo oli suorastaan loistelias paitsi kauniitten jokitörmän näkymien vuoksi mutta myös aivan joen tuntumassa olevien pikku lampien takia. Menin melko vauhdikkaasti aina Kolttakenttään saakka, mutta siinä oli pidettävä vähän taukoa. Eipä siitä ollut pitkäkään matka kun sitten sovittelin auton avainta lukkoon. Pääsin ajelemaan aikomaani paikkaan ja odotellessani venettä Suomun varressa, totesin kellon viisarien hapuilevan 23 aikoja. Leena ja Annukka polttivat leirissä rakotulen rippeitä ja kun ne saatiin sammuksiin painuttiin makuupussien syleilyyn.
Viimeinen aamu valkeni harmaana ja sateisena. Varusteet kasattiin märkinä veneeseen aamuteen jälkeen. Rinkat nostettiin veneestä ja se vedettiin kannaksen yli Harrimukan järveen. Vetoa tuli avustamaan sillä kohden leiriä pitävän perheen isä. Tavarat pantiin uudelleen veneeseen ja sousin sen vastarannalle, josta tuli autolle vetomatkaa kolmisensataa metriä. Sateen tasaisesti pisaroidessa tämä viimeinen voimanponnistus tehtiin ja olimme saaneet ensimmäiset kokemuksemme veneilyn liittämisestä vaellukseen.
Allaoleva kuva on vuodelta 2016 nykyisen Harrimukan laavun edustalta Suomun ylävirran suuntaan. Kuvanottopaikalta osapuilleen vene vedittiin Harrimukanjärveen.
