Elokuun viimeisinä päivinä vuonna 2006 oleilin aamulla Aittajärven laavulla. Ajankohtaan nähden sää oli aurinkoinen ja kesäisen lämmin. Säätyyppiä ihmetteli kanssani vanha vaelluskumppani Aki sekä aviosiippani Marja-Leena. Kiehautimme pakilla kahvia, odotellessamme neljää muuta paikalle tulevaksi. Meillä oli tarkoituksena käväistä edestakaisin Sudenpesällä, oleilla siellä pari yötä ja liikuskella lähiympäristössä sikäli kuin rahkeet antavat myöten.
Ryhmän keski-ikä oli reilusti yli 65 vuoden, nuorinkin niukin naukin alle 60. Ikävuodet painoivat minkä painoivat. Lisäksi useimmilla oli vuosien myötä tullut melko hankaliakin vaivoja taakaksi.
Haasteita siis riitti vaikka ajateltu matka ei kovin pitkä ollut.
Useimmilla meistä oli aikaisempaa vaellustaustaa, mutta mukana oli kaksi ensikertalaistakin. Leena meni "parkkipaikalle" viimeisille tulijoille tarjoamaan "laavukahvit", jätti sitten termoksen autoon ja toi jälkiporukan Suomulle. Retken kuvat ovat suurimmalta osalta Leenan ja Akin näppäilemiä. Itse tein tavanmukaista vaellusvideota. Tässä vaiheessa VHS nauhat olivat vaihtuneet minidigi laatuun.
Suomussa oli vesi alhaalla ja kahluupaikka ei tuottanut meille mitään vaikeuksia. Sitten suuntasimme Maantiekurun alkuun. Museokämpällä viivähdettiin hetki. Lammen pinta oli tyyni.
Kulku eteni Maantiekurua myöten mukavasti. Taukoilimme tarpeen mukaan, mutta polun tavoittaessa Sotavaarajoen uoman, pidimme vähän pitemmän lepohetken. Lämmin sää meitä edelleen hellitteli.
Polun haarautuessa itään, lähdimme seuraamaan sitä. Loivaa nousua pätkittiin pienillä lepohetkillä. Mustikat olivat parhaimmillaan ja sato oli näillä alueilla ollut runsas. Siitä saimme nauttia.
Lähellä selänteen taitekohtaa taukoilimme vielä silmäilemään läntisiä selänteitä.
Sarviojan laakson rinteen polku oli kulunut kovin kivikkoiseksi, mutta kompuroimatta siitä selvittiin. Sudenpesän oveen saamamme avainkin sopi ja pääsimme asettumaan taloksi. Itseäni ja Marja-Leenaa lukuun ottamatta muut sinne majoittuivat. Meillä oli teltta matkassa.
Vaikka uuden Sudenpesän ohi olin kulkenut lukuisia kertoja sen valmistumisvuodesta lähtien, niin en kertaakaan ollut käynyt sisällä. Siistihän se oli ja tarkoituksenmukainen, mutta jotenkin vanhan ruoktun tunnelma siitä puuttui. Mielestäni se johtui uuden takan rakenteesta. Vanhassa oli perinteinen avotakka.
Ateria valmistui tuotapikaa Martan ja Marja-Leenan toimesta ja sitä asetuttiin nauttimaan ruoktun pöydän ääreen. Ateriointia kuvatessani, itseäni hieman huvitti, kun mieleeni juolahti vuosikymmenten takaiset käsitykseni. Olin ollut Marja-Leenan kanssa Luirojärvellä 1970 luvun alussa ja tullut tietämään 50 vuotta juuri täyttäneen äidin olevan siellä vaelluksella aikuisen poikansa kanssa. Me kuiskuttelimme hämmästyneinä Leenan kanssa keskenämme, että "miten noin vanha on jaksanut tulla näin pitkälle...". Pöydän ääressä istuvista vanhin oli jo selvästi 70 vuotispäivänsä taakse jättänyt.
Yö sujui hyvin. Aamulla herätessämme oli melko sankka sumu.
Aamiaisen jälkeen päätimme lähteä kulkemaan kohti Paratiisikurua. Lähtökohtana oli se, että mennään niin pitkälle kuin jaksetaan ja mikäli kunto riittäisi, niin noustaisiin Ukselmankin rinteeseen.
Alkumatkan komean petäjän viereen ryhmittäydyttiin kuvaan.
Sarviojan kämppään käytiin tutustumassa. Se oli aivan tyhjillään vaikka periaatteessa oltiin ruska-ajan kynnyksellä.
Sumua riitti pitkälle aamupäivään. Kulkiessamme ylhäällä selänteellä etelään kohti Paratiisikurun suupuolta, se alkoi kuitenkin vähin erin pyyhkiytyä pois.
Paratiisikurun suulle pysähdyimme ateriatauolle. Siinä ikänestorimme Erkki havaitsi äkkiä, että hänen eväsreppunsa ei ollutkaan selässä. Hän lähti puolijuoksua takaisin polkua myöten, meidän muiden ryhtyessä aterian valmistuspuuhiin. Vajaa tunti siinä vierähti ja sitten Erkki palasi reppunsa kanssa. Hän kertoi käyneensä aina Sarviojan kämpällä saakka reppua huomaamatta, mutta palatessaan muisti paremmin polun haarautumat ja havaitsi kantamuksensa eräältä taukopaikaltamme.
Ruokatauon aikana sumu oli pyyhkiytynyt pois ja Aki totesi että tämä on kuin mentäisiin mummolaan - ei pilven hattaraa. Retkiporukka hyväntuulisena taivalsi eteenpäin Paratiisikurun luontoon tutustuen.
Kurun etelään kääntyvän mutkan harjanteelle jäätiin ihmettelemään lammen pinnan tummuutta.
... ja matkaa jatkettiin kohti kurun pohjukkaa...
Kun kipinää tuntui kovasti riittävän, lähdettiin kapuamaan Ukselman rinnettä. Sopivasti taukoilemalla lakikupoli lähestyi. Sekä alempana kurussa että rinteellä oli käsittämättömän hyvä mustikkasato.
Ylhäälle päästyämme, olivat kaikki hyväkuntoisia ja hyväntuulisia. Aki antoi kulttuuri-iskun esittämällä ulkomuistista kouluaikaisen runon, joka oli kuulemma hellyttänyt "suomi-äiteen" antamaan hänelle "kasin" äidinkielestä.
Sää oli edelleen mitä parhain. Ukselma on erinomainen näköalatunturi. Kaikki saivat hyvän käsityksen alueen tunturiluonnosta. Alakuva on kohti pohjoista. Oikealla Ukselmakuru, jonne lähdimme pudottautumaan.
Löysimme hyvän laskukulman. Kurun pohjalla tapasimme jälleen runsaita mustikkamaita, joita ei malttanut olla maistelematta. Olisi siinä ollut saatavilla ruokaporokin, mutta tällä kerralla mustikat riittivät.
Sudenpesälle tultiin edelleen hyvissä voimissa ja illalla istuttiin rannan tulipaikalla maailmaa parantamassa.
Aamu oli jälleen sumuinen. Kun väki oli jaksanut edellisen päivän kierroksen varsin hyvin, niin ehdottelin ettemme palaisi takaisin aivan samaa reittiä, vaan kiertäisimme Aittajärvelle Sotavaarajoen putousten kautta. Tämä sopi porukalle. Kaarnepään eteläliepeelle noustessamme pidettiin jo pieni tauko.
Matka eteni nopeasti ja pian olimme putouksilla. Siellä viriteltiin tulipaikalle nuotio. Erkki kaivoi esille oikein teleskooppi makkaratikunkin. En ollut aiemmin moista ihmettä nähnyt. Makkarat ja muut välipalat nautittiin.
Tutkailin sitten hieman karttaa. Päätin oikaista pohjois-koillisessa olevien lampien kautta Suomun varteen.
Tulipaikan silta jätettiin taakse.
En käytellyt kompassia, vaan etenin "mutu" periaatteella. Lammet ohitettiin ja Suomun varteen tultiin.
Poroaidalta lukien kuljimme hieman kauempana joesta hyväkulkuisia kankaita Siikavuopajan kaakkoispäähän, jossa hetki taukoiltiin. Kulku oli edennyt vaikeuksitta siihen saakka. Taistolla oli jotakin pientä ongelmaa uusien vaelluskenkiensä kanssa, mutta hän totesi että kengät ovat kyllä hyvät, jalat vain hiukan sopimattomat.
Pian olimme Aittajärven kohdalla. Kuva on tulosuuntaamme.
Kahlaamo selvitettiin haavereitta ja sitten saapastelimme autoille ja ajelimme sivistyksen pariin.
Meillä oli tukikohta Ylä-Hangasojan tiellä. Siellä tapasimme uusia retkeläisiä ja paistoimme yhdessä lettuja ja vietimme iltaa.
Sitten oli vuorossa Pyhä-Nattasen "valloitus". Aamu oli jälleen sumuinen. Sompiojärven rannassa sumu ei niinkään vaivannut. Se oli ylempänä.
Keräännyimme Sompiojärven laavulle ja mietimme mitä tehtäisiin. Ensin keiteltiin tulipaikalla kahvit ja paistettiin makkaraa. Ajateltiin sitten, että ehkä se sumu kaikkoaisi kun huipulle päästäisiin ja niin ajettiin tunturiin johtavien pitkospuitten päähän ja lähdettiin kapuamaan. Puolivälissä rinnettä oli vielä vähän näkyvyyttä.
Ylempänä näkyvyys oli olematon ja tasainen harmaus vallitsi mökin ympäristössä.
Kaikki ylhäällä kävivät, mutta maisemia ei päästy katselemaan ja niin aika pian käännyimme paluumatkalle. Alempana sumua oli vähemmän ja saimme aikaan ryhmäkuvankin.
Alempana myös ruskan värit alkoivat tulla esille.
Illalla kulutimme yhdessä aikaa Ylä-Hangasojan tiellä. Siellä Sirpa mm esitteli viiniharrastuksensa tuotetta mansikkaviiniä, joka nähtävästi ryhmän asiantuntijoiden keskuudessa sillä kerralla ei kovin monta tähteä kerännyt.
Kokoonnuimme sitten vielä Väinön ja Martan loma-asunnossa Retkeilykeskuksessa, jossa saimme nauttia isäntäväen hyvästä tarjoilusta.
Siellä saimme oikein mukavan kaksivaiheisen miniretkemme päätökseen.
