Olen ollut useasti matkassa kesäkuun alussa Saariselällä ja useimmiten varsin hyvissä kulkuilmoissa jos kohta on talvi ollut joskus turhankin lähellä. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla olimme vaimoni ja vaelluskaverini Akin kanssa kyllä liian varhaisessa.
Automatkalla ei näyttänyt vielä pahalta Lokallakaan vaikka se ei ollut vielä kunnolla luonut jäitään.
Meillä oli aikomus aloittaa Marivaarasta. Tiet sinne olivat vähän pehmeät ja liejuiset, mutta päätepisteeseen päästiin illansuussa. Marivaaran laellakaan varusteitamme pakatessamme ei mitenkään huonolta vaikuttanut.
Laskeutuessamme Marivaaran ylittävää tietä, kaukaisuudessa kyllä näkyi tuntureilla olevan vielä lunta.
Zoomilla Vuomapään rinne näytti kyllä jo huolestuttavalta.
Liikkeelle lähdettyämme ilta-aurinko loi jo pitkiä varjoja ja heitteli punertavaa valoa.
Marivaaran juurella Karvitsiojan jälkeen maasto oli yllättävän pehmeää. Jalka upposi liejuun nilkkaa myöten aivan kovannäköisellä maalla. Pian oppi askelen suuntaamaan niin, että kengän alle jäi jonkinlaista varvikkoa, joka paremmin kantoi. Olimme suunnitelleet kulkevamme Pajuojalle ja siinä ryhtyvämme yöpuulle. Hiekkakankaalle teltta pystytettiin ja siinä aamu otettiin vastaan.
Pajuojasta saatiin vettä aamupalaa varten, mutta vesi oli vähän korkealla. Onneksi lähelle puroa oli lankkutien tekijöiltä jäänyt pari melkoista lankkua ja saimme ujutettua ne puron yli ja hyvä silta oli valmis.
Maapohja oli kovin pehmeä tälläkin kohdalla. Muutaman sadan metrin päässä oli suolahdekkeen yli tehty kyllä melkoinen pikatie.
Metsän reunassa kulkee itäänpäin poroaita. Sen reunaa mönkijät ovat jauhaneet ja kosteikkojen kohdilla väylä on levittäytynyt kauas. Koska maapohja oli nyt näinkin märkää, niin heti alkuun ryömimme aidan alta ja koetimme etsiä kuivempaa kulkupohjaa. Alkuun se kohtuudella onnistuikin. Alakuvassa olemme tauolla puolivälissä matkaa piekanan pesimäpaikalle.
Tämän jälkeen maasto oli taas hankalampaa, mutta ajatellulle taukopaikalle päästiin ja siinä olevasta vähäisestä puronlurusta saatiin vähän vettä pakkiin.
Käännyimme tästä pohjoiseen ja Auhtijoenselälle menevän poroaidan varteen. Kun maasto hieman alkoi nousta ylemmäksi lumiläikkiä alkoi ilmaantua kulkureitille.
Pitkin aidan vierustaa oli saippuanliukasta lunta. Sitä sai oikein varoa. Ylhäältä Auhtijoenselältä näkyi että Povivaaran eli Vongoivanräystään jyrkänteelläkin lumireunusta oli.
Poroaita ylittää Jaurun puolisentoista kilometriä Tahvon tasolta itään. Vesi oli sillan kohdalla tulvakorkeudessa ja se tulvi pohjoispuolen rannalle. Aki ja Leena joutuivat riisumaan saappaansa ja kahlaamaan. Minä taas onnistuin hyppimään mättäältä mättäälle.
Tahvontuvalle päästiin, emmekä mitenkään yllättyneet, että kämppä oli tyhjillään. Ylempää olimme jo nähneet, että lunta oli tunturissa siinä määrin, että vaeltaminen oli hankalaa. Päätimmekin, että liikuskelemme Jaurun tuntumassa yrittelemättä minnekään kauemmaksi.
Sauna pantiin kuumaksi ja ateria saatiin valmiiksi. Vaelluskumppanini pääsivät kokeilemaan saunaa. He olivat viimeksi olleet täällä silloin, kun sauna oli sijainnut kämpän pohjoispuolella.
Muistelin miten olin aloittelemassa vaellusta kerran Aittajärveltä, kun siihen tuli miesporukka vaelluksensa päättäen. He kertoivat käyneensä mm Tahvontuvalla. Olin juuri kuullut, että siellä oli rakennettu uusi sauna ja kysäisinkin mielipidettä millainen se on. Vastaaja istui "pysäköintikuopan" reunalla ja siemaisi mietteissään olutpullosta ja sanoi, että "sauna muuten on hyvä, mutta jos Ahtisaari vietäisiin sinne helikopterilla, niin hän ei saisi lisättyä kiukaan pesään puita".
Minulle on tämä huumorisävytteinen lausahdus tullut aina mieleen, kun mainittuun pesään olen tulta viritellyt. Siinä ollaan vähän ahtaalla.
Ilta kului pokeria pelatessa Tahvon pöydän ääressä. Panoksina meillä oli erämaassa kovinkin arvokkaita tulitikkuja.
Aamulla päätimme lumista huolimatta lähteä katsomaan pääsisimmekö käymään Vongoivan räystäällä. Sinne suuntaan kuljimme Tahvolta luoteeseen menevän purokurun vartta. Jaurun varret ja Tahvon tienoo olivat lumettomia ja noustessamme kohti Povivaaraa ei lumista ollut haittaa. Matkalla tein tapani mukaan vaellusvideota.
Lumikenttiä alkoi koko ajan ilmestyä lisää. Kun Siulapää Vongoivanjoen laakson länsipuolella tuli näkyviin, se oli melkein kokonaan lumen peittämä.
Jyrkänteenkin suuntaan lumia oli siellä täällä, mutta ne eivät kulkua haitanneet.
Kiersimme nousun luoteispuolelle ja kapusimme sieltä laelle. Nousu tahtoo panna termostaattia lujille. Vähän piti laella vähennellä vaatteita.
Näkyvyyttä oli melko mukavasti. Taustan taivaanrannalla näkyvät Korvatunturin korvat.
Laella ollessamme tuli koillisesta Rajavartiolaitoksen helikopteri. Se teki oikein kierroksen päällämme ennen kuin jatkoi matkaa. Taisi ohjaaja ajatella, että ketähän hulluja on tähän aikaan lumessa kahlailemassa.
Jyrkänteen reunalle saakka ei silti lumista ollut ollut minkäänlaista haittaa ja vaikka yläkuvasta näkee, että alhaalla vaaran rinnekin on aivan luminen, niin päätimme mennä Tahvolle Tyyrojan kautta. Emme nimittäin ylhäältä heti nähneet mitä meillä on rinteessä edessä. Se selvisi hetken päästä.
Joidenkin kuoppien kohdalla oli lunta oikein paksustikin. Kulku oli hitaanpuoleista ja päästyämme Tyyrojan idän puolen terasseille, joissa lumia ei enää ollut, pidimme taukoja tiheästi.
Kulku kaiken kaikkiaan oli hitaanpuoleista ja meillähän tämä kierros otti aikaa puolen päivää. Loppupäivä kuluteltiin taas Tahvontuvalla.
Koska Jaurun varsi oli jokseenkin lumesta vapaa, niin seuraavana aamuna päätimme lähteä käymään Peuraselän tasolla. Pittivaaran tulipaikalla tehtiin tulet ja pantiin pakki kuumenemään.
Leena otti välillä videokuvaajan tehtävän.
Aki tutustui kartan salaisuuksiin.
Sää meitä suosi ja Jaurun varren luontoa saattoi ihastella kiireettömästi edeten.
Peuraselän kierrokseen kulutimme päiväsydämen ja illaksi palasimme taas Tahvontuvalle. Seuraavana aamuna pakkasimme varusteet tarkoituksena siirtyä vaihteeksi Siulalle. Lähtiessä napattiin yläterassilta saunasta kuva.
Matkalla länteen Jaurun sivupuroissakin riitti vettä.
Vongoivanjokikin kohisi ylävesiä.
Virran paine oli kova ja kieli keskellä suuta oli jalkaa siirreltävä, ettei päässyt vähemmän iloiseen suunnittelemattomaan koskenlaskuun. Sainkin yli päästyäni paljon puhuttelevaa videotallennetta kuvatessani Marja-Leenan ja Akin ylitystä.
Ylitys onnistui haavereitta ja Siula tavattiin tyhjillään olevana.
Kunhan oli kämppään kotiuduttu ja aterioitu, nousimme rappuset yläterassille ja lähdimme kuljeskelemaan polkua länteenpäin.
Hyvässä säässä oli mukava liikkua ja tarkastella näkymiä.
Aki tarvitsi varjoa kuvatessaan vasta-aurinkoon.
Kävimme jonkin matkaa Karhuvaaran ja Siulapään välisessä kurussakin ja ihastelemassa siellä virtaavan puron kuohuja. Palattuamme Siulalle istuskelimme kämpän edustan tulipaikalla maailmaa taas parantamassa.
Kiehisiä vielä veistelin alarappujen yläpäässä.
... ja osasi se Leenakin teräaseiden käytön...
Koska kulkeminen oli toistaiseksi vielä kovin rajoitetulla alueella, niin päätimme seuraavana aamuna lähteä kohti Marivaaraa. Jaurussa ei kämpän kohdalla ollut liikaa vettä, vaikka sulamisvedet olivat pintaa hieman nostaneetkin. Minä tein alkuun "koekahlaamisen".
Pääsin yli onnistuneesti, mutta sitten tuli vähän haavereita. Leena kahlaili saappaat kädessään yli ja ajatteli heittää saappaat rannalle. Vähän lipsahti ja toinen jalkineista alkoi purjehtia kohti itää. Karkulainen saatiin kiinni. Ei muuten ollut ensimmäinen kerta.
Sitten Akin riisuttua housunsa ja saappaansa, jalka tuntui kirveltävän vedessä. Sinne oli syntynyt muheva rakko.
Koetimme kiivetä jokivarresta ensimmäiselle terassille. Leena astui vesikuoppaan juuri rinteen alaosassa ja putosi sinne koko jalan mitalta. Siistiä kieltä yleensä viljelevän vaimoni suu olisi sen jälkeen pitänyt pestä saippualla.
Niin sitten vaihdettiin kuivia vaatteita ja aseteltiin rakkolaastaria sekä päästiin viimein kulkemisen alkuun.
Laakson etelärinne oli vielä paikoin roudassa ja melko helppo edetä. Poroaidalle tullessamme, havaitsimme että lumet olivat sieltä suurelta osalta sulaneet. Pesäpaikan tuntumassa taas pidimme taukoa.
Maasto oli tullessa ollut pehmeää eikä se siitä mitenkään ollut muuttunut. Koetimme nyt kulkea itään menevän poroaidan vartta, mutta painanteiden kohdilla olivat mönkijät sotkeneet maapohjaa kymmenien metrien matkalta ja jouduimme kiertelemään ja kaartelemaan. Vastaan tuli siellä ryhmä nuoria, joilla oli pelkät vaelluslenkkarit. Vähän kävi sääliksi kun niitä katselin. Ne eivät olleet tämän maaston ja kulkuajan jalkineet.
Pajuojalla taas pantiin pakki kuumaksi.
... ja Karvitsiojalta vielä kauhaistiin janoon vettä...
Sitten olikin lyhyt matka Marivaaran laelle jossa rinkat saatiin selästä pudottaa.
Pienistä maasto-ongelmista huolimatta taakse saatiin jälleen hyvä kierros.
