Maaliskuun viimeisellä viikolla oli Saariselällä kauniit pakkassäät. Otin vaimoni Marja-Leenan kanssa tuntumaa suksitteluun ollessamme alkuun majoittuneena tuttaviemme Martan ja Väinön lomaosakkeessa Saariselän retkeilykeskuksessa.
Olin hankkinut uudet sukset vaellusta silmällä pitäen. Arvelin, että sopivan mittaiset "markettisukset" riittävät, kun pyrimme liikkeelle hyväksikäyttäen kelkkauria, joilta ei ollut tarkoitus poiketa. Käväisimme Luttokämpällä "testihiihdolla" ja olin suksivalintaani melko tyytymätön. Suksi oli hieman jäykkä ja muutenkin tuntuma siihen kehno. Keli ei kylläkään ollut kovin hyvä. Oli ollut melkoisia pakkasia, lumi oli kovin hienojakoista ja näistä syistä johtuen luisto oli huonohko ja suksea oli vaikea saada pitäväksi. Jälkimmäinen seikka oli tietysti vaellushiihtoa ajatellen tärkeää.
Lähdimme sitten matkaan aamupäivällä Kiilopään eräkeskuksesta kohti itää. Oli todella kaunis pilvetön talvisää. Pakkasta oli reilusti. Luulammen latu luisti huonosti. Reessäni on sukset jalaksina ja luulisi niiden kovalla latupohjalla luistavan hyvinkin, mutta ei. Suksikin tuntui siltä kuin sitä hiekkapaperiin työntäisi. Nousu oli työläs ja erityisesti siitä syystä, että en saanut suksiani kunnolla pitämään. Piti työskennellä hartiapankin varassa.
Puolirinteessä Leena palasi autollemme hakemaan sinne unohtuneet suojalasimme mukaan, mutta lopulta olimme Kiilopään selänteellä ihastelemassa upeaa säätä ja maisemaa. Alarinne oli tietenkin helpompi, mutten uskaltanut sitä laskea taakka perässä vasta kuin loivemmalla alaosuudella.
Koetin lisätä suksiin pitoa, mutta en siinä oikein onnistunut sillä keli olisi vaatinut liisteriä, enkä sitä tässä vaiheessa halunnut tehdä. Loiva vastamaa kohti Rautulampea oli tästä syystä edelleen kohtuuttoman työläs. Rautulammen kämpällä viivähdimme tovin ja sitten laskettelimme Rautuojan vartta Lankojärvelle, josta olimme varanneet itsellemme yöpymispaikan.
Ennen kämppää on loiva myötäle, jota laskettelin hyvää vauhtia. Sitten tuli äkkipysähdys. Rekeni törmäsi latu-uran vierellä olleeseen pieneen kannontynkään, lennähdin vaaka-asentoon ja putosin selälleni maahan. Selässäni oli pieni nailonreppu, jossa olivat videokamerani ja tavallinen kamerani. Mielessäni hyvästelin nämä laitteet jo matkalle kameroiden taivaaseen.
Lähemmän tarkastelun jälkeen niissä ei vikoja silti tuntunut olevan. Reki oli kärsinyt kyllä vähän vaurioita, mutta saimme ne vähällä vaivalla korjattua.
Asetuimme kämppään ja vähän myöhemmin saimme yöseuraksemme Luirojärveltä tulleen miesporukan.
Aamulla oli melkoinen pakkanen. Ikkunan pielessä ollut lämpömittari näytti 35 asteen lukemaa. Leena lähti vessakäynnille. Hän viipyi melko pitkään ja palatessaan kertoi oven ulkopuolella olleen vipulukon menneen lukitusasentoon kun hän sulki oven, eikä sitten päässyt ulos ennen kuin yksi seurassamme yöpyneistä nuorista miehistä päästi hänet pälkähästä tultuaan itse samoille asioille.
Odottelimme pakkasen vuoksi aamulla muutaman tunnin, ennen kuin lähdimme jatkamaan. Pakkanen oli lauhtunut 20 asteen tuntumaan. Sää oli edelleen aivan upea hiihtäessämme Suomujoen uomassa kohti Paasjoen suuputousten kohtaa.
Suksien pidon kanssa oli edelleen ongelmia, koska näissä pakkasissa eivät tietenkään tavalliset purkkivoiteet oikein tepsineet ja koska suksi oli painolleni hieman liian jäykkä. Pitoa koetin kuitenkin vähän lisäillä.
Sitten punnerrettiin Suomun uomasta ylös ja lähettiin seuraamaan. Palovangan vartta ylävirtaan.
Näihin saakka kulku-ura oli ollut välineillemme hyvä. Pidimme Padagovan tulipaikalla kahvitauon. Meillä oli reessä pari termosta Lankojärvellä ladattua kahvia. Tulipaikalta on yllättäen myös puhelinyhteys, jonka olin saanut tietää muutama vuosi aiemmin. Yhteyttä käytimme hyväksi ja kerroimme kotiväelle missä mennään.
Jatkaessamme Padagovan kohdalta, alkoi kelkka-uran pohja pehmetä, sillä paljon poljettu ura jatkui pitkin Suomun vartta yläjuoksun suuntaan. Oli nähtävästi kulunut pitempi aika kun joku oli siitä kelkalla ajellut kohti Luirojärveä. Uutta lunta oli satanut eikä vaeltajia ollut kovinkaan paljon ollut liikkeellä. Rekeä alkoi olla hieman hankala tästä syystä vetää, sillä suksi upotti. Vastaan tuli kuitenkin pian neljän hengen ryhmä Luirojärven suunnasta. Ajattelin että tämähän helpotti. Lähdinkin seuraamaan heidän latuaan vaikka se pian poikkesi itään kohti Lupukoita. Arvelin että he ovat tulleet Livikönlampien kautta. Lupukoiden suunnalla avautui edelleen upea talvisää.
Käännyinkin sitten pois Palovangan polku-uralta ja hiihtelin kohti itää. Alkuun näytti aivan hyvältä.
Puolisentoista kilometriä latu meni periaatteessa aivan oikeaan suuntaan, mutta sitten metsään tultuamme se alkoi mutkailla ja kääntyi lopulta takaisin Palovangan varteen. Harkitsin käännöspaikassa ensin jatkavani suoraan, mutta metsässä lumi ei vielä ollut painunut lainkaan ja sitä oli melko runsaasti. Meidän välineillämme ei sille lumelle ollut asiaa. Se olisi vaatinut kolmimetriset sivakat. Nöyrryin seuraamaan jälkeä Palovangan varteen. Näytti vähän siltä, että ladun tekijät olivat hieman eksyilleet.
Mutkan jälkeen totesin, että matkamme oli tosiasiassa edistynyt vain muutaman sata metriä. Maasto alkoi näiltä kohdin nousta ja kun pohja oli upottavaa, niin eteneminen hidastui kovasti. Suuntasinkin Vasanlyömäpään rinteelle ja vaikka siellä oli tietysti jyrkempää, niin rinteillä aina lumi on pakkaantunut kovemmaksi ja on parempi kanto. Sitten tuli vähän takapakkia. Olin "konstruoinut" rekeni vedon jalaksista tarpeettomaksi käyneestä ruohonleikkurin alumiinihaarukasta. Se ei kovassa pakkasessa kestänyt ja murtui ensin vasemmalta ja sitten oikealta puolelta.
Minulla oli toki veto myös köysillä, joten reki tuli kyllä perässä, mutta laskuissa en voinut sitä hallita. Korjaillessani näitä vaurioita, alkoi pakastaa selkeästi enemmän. Sanoin Leenalle, että mikäli emme ennätä kello 18 mennessä ylös Vasanlyömäpään harjanteelle, jätämme reen sinne ja otamme mukaan vain kaikkein välttämättömimmän ja hiihtelemme sitten Luirojärvelle ja haen reen seuraavana aamuna. Ylös pääsimme kuitenkin juuri kuuden aikoihin.
Pakkasta alkoi olla varmaan lähemmäs 30 astetta. Sen jotenkin voi aistia kuvasta. Sokosti esittäytyy siinä komeana talviasussaan.
Vasanlyömäpäältä laskeutuminen oli hankalaa, koska en voinut rekeä hallita eikä ollut mitään, jolla aviosiippa olisi voinut sitä takaa pidellä. Vaikka koetin haarukoida rinnettä siksakia, loivempaa laskukulmaa etsien, niin pari kertaa reki yllätti ja liukui päälleni tuiskauttaen minut suulleni lunta nieleskelemään. Lopulta alas päästiin ja Tuiskukurun suunnalta tulevalle ladulle, jota myöten oli helppo suksitella Luirojärven eteläpäähän.
Saavuimme perille jo melko hämärissä 20 aikoihin. Meillä oli varaus lukitulle puolelle Hilltoniin. Siellä ei ollut hetkeen ollut ketään. Lämpötila näytti siellä olevan pakastimen luokkaa siinä 25 asteen tuntumassa. Avoimella puolella sitä vastoin piti kamiinaa kuumana yksin matkassa ollut ivalolainen mies. Me valitsimme myös sen puolikkaan.
Kamiinan hoitaja ei ollut varsinaisesti vaelluksella, vaan kertoi vain hiihdelleensä aikansa kuluksi Luirojärvelle ja aikovansa palata samantien takaisin. Hän kertoi kyllästyneensä Saariselän ravintoloissa majailleisiin "ruotoisiin" naisiin ja hakeneensa hetkeksi erämaan rauhaa. Määrite ruotoinen kuulemma tarkoitti ylpeää.
Pakkanen lauhtui aamuksi sopivalle 15 asteen tasolle. Reestä irroittelin vetosysteemini.
Puusuojassa tein kirveen hamaralla hieman sepän töitä ja sitten oli kämpässä hienosäädön vuoro.
Sain aikaan niin lujan liitoksen, että se kesti monta vuotta eikä edes rikkoutunut, vaan vaihtaessani sen uuteen, muutin vain koko vetojutun uuteen uskoon. Aamupäivällä siirryimme Rajankämppään, vaikka järvellä ei muita ollutkaan.
Hiihtelimme lähiympäristössä. Korkeapaine vallitsi edelleen mutta kovin pakkanen oli taittumassa.
Lupukoiden suunta näyttää aina hyvältä etelärannalta päin oli sitten kesä tai talvi.
Aamu tuli vastaan Rajankämpässä. Aamiaisen jälkeen lähdimme Karapuljuun. Kun katseli lumia oksilla, niin saattoi päätellä ettei suurempia tuulenmyräköitä ollut hetkeen.
Lunta oli maastossa melkoisesti. Sitä riitti kuuselle hatuksikin saakka.
Karapuljuun meni tavanomainen paljon poljettu kelkkaura, mutta kämpällä ei ollut ketään.
Luirojoen jää oli yllättävän ohut ja sain vettä joesta helposti. Itseasiassa rannassa ei lumen alla ollut jää lainkaan. Olimme jo varhain Karapuljussa ja aterian jälkeen lähdimme hiihtelemään Harrihaaran varteen. Siellä risteili kelkan jälkiä siellä täällä, joita myöten oli helppo mennä. Kävimme melko kaukana, aina Harrikankaan tasolla saakka.
Lähinnä meitä kiinnosti tämä suunta siksi, että olimme lukeneet juuri ennen lähtöämme "Hesarista" pienen uutisen, jossa paheksuvaan sävyyn todettiin poromiesten kelkoillaan jäljittäneen Luirojärvellä yksinäistä sutta joka oli ollut väsynyt ja peloissaan. Hieman huvitti nämä tarkat arviot suden tilasta, mutta tunnetusti etelässä näistä asioista tiedetään paljon.
Kelkkojen jäljistä päättelin, että suden etsintä oli ainakin jossakin vaiheessa käynyt Harrihaaran suunnallakin. Tosin suden jälkiä en havainnut.
Seuraavana aamuna pari isoa kelkkaa parkkeerasi Karapuljun pihamaalle. Matkassa oli virkapukuinen poliisi ja erätarkastaja. Susiuutinen oli nähtävästi saanut liukkaasti virkamiehet matkaan. Kysellessäni mitä kautta he olivat tulleet, sain kuulla heidän ajaneen autolla Lokkaan ja sieltä kelkkailleet. He jatkoivat Luirojärven suuntaan.
Me vietimme yön Karapuljussa ja harkitsimme pitkään lähdemmekö Harrihaaran kautta kohti Tuiskukurua, mutta koska olimme havainneet, ettei sinne ollut mitään vanhempaa kulku-uran pohjaa, niin varmuuden vuoksi palasimme aluksi Luirojärvelle. Hilltonissa valmisteltiin välipalaa.
Vieläkään järvellä ei ollut mitään kansainvaellusta, kämpässä oli kylläkin kuvassa näkyvien rinkkojen omistajat. Me emme jääneet paikkaa kansoittamaan, vaan hiihtelimme länttä kohti ja saavuimme Tuiskukuruun.
Päivä oli kaunis. Kiertelimme kämpän lähituntumassa kuvia näppäillen. Näkymä pihamaalta kohti Pikkutuntureita.
Kuva on puolisen kilometriä kämpästä etelään kurun länsilaidalta kohti Tuiskupäätä.
Olimme seuraavana aamuna hämärissä taas matkassa. Osin hämärä johtui varhaisesta ajankohdasta ja osin siitä, että taivas oli vetänyt ohueen yläpilveen. Onneksi länteen suuntautui kovaksi polkeutunut kelkka- ja latu-ura. Tuiskukurun länsirinne olisi ollut pehmeässä kovin työläs kiivettävä. Ylös päästyämme valoa oli siinä määrin, että saatoin jatkaa videopäiväkirjani kuvaamista.
Idässä oli jo aamun kajastusta Ampupään takana.
Lännessä alkoi ohut yläpilvi kadota. Ehkä siitä johtuen näkymät olivat pastellin sävyssä.
Olemme tässä laskeutumassa Harrihaaran latvalaaksoon. Edessä Vintilätunturi.
Tässä olemmekin jo Vintilän etelärinteellä.
Vintiläntunturin lounaiskulmalta alkoivat Nattasten keilat piirtyä taivaanrantaan.
Sitten alkoi laskeutuminen Suomujoen varteen.
Kun pääsimme joen yli vastarannan terassille, pitoa tarvittiin taas lisää.
Hiihtelimme vanhan Suomun ruoktun ohi.
...ja päädyimme uudelle ruoktulle. Harkitsimme pitkään jatkavamme vielä Suomun latvan laavulle, mutta lopulta ateria laiskotti niin, että päädyimme varauspuolen patjoille nauttimaan luksuksesta.
Aamulla oli vetänyt pilveen. Metsänkin suojassa tuntui tuuli. Se kävi pohjoisen suunnalta. Se ei tiennyt hyvää. Latvan laavulla vahvistauduttiin koettelemukseen, jonka arvattiin olevan edessä, vaikka se ei laavulla suuremmin tuntunut koska rinne pohjoisen puolella suojasi.
Kiilopään eteläisellä kupolilla oli jälleen myrsky vastassa. Oli tuulta ja tuiskua. Kovasti se koetteli, mutta kun vastatuuleen oli puurrettu yhdeksisen kilometriä, niin laskettelimme Kiilopään parkkipaikalle.
Suksikokeemme tuloksena todettiin, etteivät ne yksilöt enää pääse pohjoisen lumille. Muuten ei ollut kierroksesta valittamista.
