Vaelluskertomuksia: Lappi Saariselkä

Keskiviikkona 2 päivänä elokuuta ajelin kolmen kaverini kaimani Heikin, Hannun ja Juhan kanssa Kopsusjärven tienhaaraan herroiksi taksilla. Olimme lähdössä vaellukselle. Kotipaikaltani taksimies Antti oli samaan aikaan menossa Pohjois-Norjaan kalamatkalle tuttunsa Armaksen kanssa ja me olimme päässeet siivellä mukaan. Mersussa oli ahdasta. Vieläkään en oikein ymmärrä, miten neljä rinkkaa ja muut tavarat mukaan mahtuivat. Ilta oli pitkällä autosta noustessamme. Olimme tehneet lisälenkin Haaparannan kautta, joten ajomatka oli venynyt. Sovittiin, että Antti palatessaan viikon kuluttua, ottaa meidät Laanilasta uudelleen kyytiin.

Heitimme rinkat hartioille ja läksimme kulkemaan polkua kohti Kopsusjärveä. Pari kilometriä edettiin ja sitten kuljettiin polulta vähän sivummalle ja pantiin teltta pystyyn sekä ryhdyttiin yöpuulle. Taivas oli pilvessä ja aavistuksen tihutteli vettä. Aamulla tilanne oli samankaltainen, mutta sentään poutainen. Yhdeksän aikoihin oli leiri purettu ja me valmiina matkan tekoon. Leiripaikkaamme ilmestyi yllättäen jostakin pari koiraa, joten muitakin oli lähistöllä. Itse ylemmässä kuvassa tarjoilen näkkileipää ja kaimani alemmassa kuvassa  taputtelee seurallista kaveria. Mukaamme koirat eivät yritelleet, vaan häipyivät jonnekin meidän jatkaessamme matkaa.

Koska minä olin tehnyt reittisuunnitelman, niin myös huolehdin suunnistuksesta. Hetken kuljettuani ihmettelin, miksi polku jolta erkauduimme ei tulekaan vastaan. Vilkaisin kompassia ja se näytti menneen sekaisin. Neula osoitti aivan outoja suuntia. Arvelin, että paikalla on jokin magneettikenttä neulaa sotkemassa. Lopulta määräsin meistä ketterimmän nousemaan puuhun ja kertomaan missä suunnassa Nattasten keilat näkyvät. Kun hän osoitti suunnan suostuin uskomaan, että kompassi on kunnossa, mutta päässäni on vikaa. Käännyimme päinvastaiseen suuntaan ja pian olimme tavoittelemallamme polulla. Sen noustessa ylemmäksi ja nähdessäni etelän suunnan maisemia, naksahti päänikin kohdalleen. Siihenkin aikaan joillakin kulkijoilla oli tarvetta tehdä "maamerkkejä".

Kopsusjärvi tuli vastaan, auringon alkaessa pilkistellä pilvien raosta. Muutenkin olimme päässeet taivaltamaan poutaisessa säässä ja saatoimme heti ryhtyä leirin perustamiseen. Teltta pantiin pystyyn järven pohjoispuolen kankaalle.

Näkymää Kopsusjärven pohjoispuolen rantakankailta.

Pakit kiehuivat kohta nuotiolla ja kun ateria oli tullut nautittua, kaivettiin mukana olleet virvelit esille ja lähdettiin niiden kera kulkemaan järven rantoja. Saalista ei tullut. Kopsuslampi ja kämppä löytyi pienen haarukoinnin jälkeen.

Järven ja lammen välistä miniputousta käytiin ihmettelemässä.

Seuraavana aamuna matka jatkui kämpän takaa vaaralle nousevaa polkua pitkin. Kuvausta varten ryhmittäydyttiin lammen pohjoispuolen ensimmäiselle terassille.

Pian oltiin Suomujoen varressa ja päästiin tutustumaan Suomun ruoktuun, joka oli harvoja senaikaisia "autiomajoja".

Suomun vartta kuljimme tästä alavirtaan. Pysähtelimme tämän tästä kaloja narraamaan mutta tuloksetta.

Pitempään emme tässä viipyneet, vaan jatkoimme Suomun vartta alajuoksun suuntaan. Aitalammelle tultuamme, nousimme Aitaojan vartta jonkinmatkaa ylöspäin ja sitten kapusimme ylös rinteelle. Vaikka ilma oli poutainen, niin se oli melko utuinen.

Otin kompassilla yleisuuntaa itään ja kohtahan laskeuduimme vaaran itäpuolelta Suomuun laskevan vähäisen puron uurtamaan laaksoon. Siellä pideltiin ruokatulia.

Nousimme sitten melko korkealle Vintiläntunturin selänteelle ja laskeuduimme Vintilänojan varteen, kohdalle jossa on vesi uurtanut melkoisen murtomaaston. Sieltä kuitenkin löytyi uomien välistä sopiva tasanne yöpymispaikaksi.

Illalla pideltiin kurun pohjalla ruokatulia.

Aamulla tiskailin hampaitani muiden ollessa vielä teltassa. Aivan läheltä kuului voimakasta ärinän tapaista rykimistä. Karhu tuli ensimmäiseksi mieleen ja vilkaisin jo puita johon pääsisin pakoon kiipeämään. Saman tien koivutiheiköstä astahti esille komeasarvinen kookas poro, joka edelleen äänteli oudosti mutta juoksi tiehensä.

Kun aamuateria oli syöty ja muut aamutoimet tehtyä, leiri purettiin ja lähdettiin taivaltamaan itään. Nousimme Pikkutuntureiden rinteitä. Selänteellä Tuiskupään rakkainen laki oli selvästi tunnistettavissa. Meillä oli mukana parikin kiikaria, joiden avulla tallensin mieleeni maaston muotoja. Käyttämästäni Taloudellisen kartan lehdistä ei ollut kovinkaan paljon apua yksityiskohtaisempaan suunnistamiseen eikä muuhunkaan paikantamiseen.

Tuiskukurun reunalle tullessamme, piti ihmetellä jyrkkää rinnettä. Samalla kiikaroimme vastarinteestä sopivaa nousukohtaa.

Kotkankin havaitsimme liitelevän yllämme Tuiskun reunamalla ollessamme.

Vaikka aurinko pilkahtelin pilvien lomasta silloin tällöin, niin vesi pilvissä oli herkässä. Saimme tämän tästä niskaamme pieniä sadekuuroja. Kurun pohjalla pidimme ateriataukoa ja sitten nousimme Tuiskupäälle. Sen jälkeisellä Ampupään pohjoisliepeeltä näimme Sokostin. Kuljimme Vasanlyömäpäitten eteläpuolelta pienten lampien kautta Luirojärven luoteispäähän. Näkymä oli vähän ankea, sillä Sokosti oli tällä välin ennättänyt kääriytyä melkein juurta myöten pilveen.

Taivas uhkaili selkeästi sadetta ja ryhdyimme heti järven rantaan saavuttuamme teltan pystytyspuuhiin. Sen onnistuimme tekemään ja varusteemme muuten suojattua, kun sadekuuro alkoi. Saimme kuitenkin vielä illalla poutasäässä ryhtyä ruuanlaittoon ja vaatteita kuivattelemaan.

Sunnuntaiaamu 6.8 oli edelleen kovin kostea, pilvinen ja sumuinenkin. Onneksi ei sentään kovasti satanut, vaikka tämän tästä taivaalta vähän vettä tippuikin. Itse kiertelin pohjoispään kautta itärannalle paikkoja tutkimaan ja muut tekivät samaa länsirannalla. Virvelit meillä oli kaikilla mukanamme, mutta kalaa ei saatu.

Myöhemmin tapasimme järven länsirannalla keskivaiheilla pari miestä, joiden veneen olimme jo järvellä nähneet. He olivat haeskelemassa kohoja mukana olleisiin verkkoihinsa. Veneen pohjalla näytti olevan ainakin kolmikiloinen hauki. Miehet kertoivat nousseensa Luirojokea myöten järvelle  loppumatkan ollessa kovin työläs veden vähäisyyden vuoksi. Heidän mielipiteensä oli, että siihen aikaan oli rannalta turha kalaa yrittää, koska ne oleilevat järven syvänteissä. Heillä oli radio matkassa ja he kertoivat säätiedotuksen lupailleen säiden paranemista.

Miesten käsityksistä huolimatta, kokeilimme vielä kalavehkeitämme Luirojoen padon kohdilla, mutta turhaan.

Illalla vielä tutkailin karttaa. Alun perin olin ajatellut suunnata jatkossa Sotavaarajoen varteen ja tulla sieltä Suomulle, mutta rupesin epäilemään ennättäisimmekö sitä kautta keskiviikoksi Laanilaan. Niinpä maanantaiaamulla matkaan lähtiessämme suunnistelin Palovangan latvoille. Maanantaiaamu oli yhtä sumuinen kuin aiemminkin, mutta noustessamme Vasanlyömäpään rinnettä, alkoi aurinko pilkahdella näkyviin ja Sokostikin oli enää puoleen väliin pilvessä. Päästessämme Paasjoen latvakurun niskalle, Lupukoiden huippu oli vielä pilvessä, mutta sitten pilvet pyyhkiytyivät pois. Jokivarressa oli sitten jo mukavan aurinkoinen kulkusää.

Joki virtasi pienten kallionselkien yli.

...ja kallioilta löysimme muualtakin lepohetken paikkoja...

Mustakeron tasolla on hieman soista.

Geologien tutkimuskämppä Padagova pian ohitettiin. Siellä näytti majailevan muita retkeilijöitä, joita emme halunneet häiritä ja tulimme kohta suuputouksille, jossa hyvä tovi viivähdettiin.

Kahvitkin putousten tuntumassa keiteltiin ennen kuin jatkettiin. Suomu päästiin ylittämään tältä kohden. Matka jatkui sitten sen vartta alajuoksun suuntaan Rautuojalle saakka. Leiri perustettiin siihen.

Tiistaina 8.8 aamu valkeni poutaisena. Kuljimme Rautuojan laaksoa länteen. Ylempänä oli vähän hankala päätellä mikä on oikea suunta Rautulammelle ja vedin porukan vähän ennen lampea kohti Kutturapäitä. Hoksasin kohta virheeni, mutta nousimme rinteeseen ja ohitimme Rautulammen pohjoispuolelta. Tunturin selänne oli siellä oikein mukavakulkuista sammalpeitteistä pohjaa ja pysyttelimme samalla korkeuskäyrällä aina Luulampien tuntumaan saakka. Luulammet näkyivät selänteelle jo kaukaa.

Lammen rannalle leiri pantiin pystyyn. Lähistön pienissä puroissa narrattiin taas kalaakin ja yllättäen tammukka vieheeseen iskikin. Ne toivat sopivaa täydennystä muonavaroihimme. Lampeenkin koetin lipukkaa heittää, mutta se ei siellä renkaita tehneille kaloille kelvannut.

Aamulla sää oli aurinkoinen ja kaunis.

Meillä oli muona hieman vähissä. Sitä auttoi kovasti viimeisen päivän kalaonnemme. Nypimme läheisistä pienistä puroista perholla tammukan toisensa jälkeen. Ne pilkottiin palasiksi ja paistettiin pannulla jonkinlaisten murojen kanssa eräänlaiseksi pizzaksi. Hyvin kelpasi.

Yksinäinen poro liikuskeli lampien rantahietikolla. Se piehtaroi hiekalla ja ryntäili sinne tänne oudosti. Jotkut pistiäiset sitä varmaan kiusasivat. Lopulta se tuli täyttä vauhtia meitäkin päin. Hajaannuimme koivujen suojaan, mutta poro painui meistä välittämättä eteenpäin eikä enää palannut.

Sää Luirojärveltä lähdettyämme oli pysynyt hyvänä ja sitä se oli viimeisenä päivän keskiviikkona, jolloin tästä kohdin suunnistelin Laanilaan. Perille pääsimme kommelluksitta ja taksikin saapui paikalle sovitusti.

Matkalla sain ensimmäisen kosketuksen ja tuntuman läntiseen Saariselkään, kiikaroidessani jokaisella selänteellä ympäristöä. Mieleeni painui kokonaiskuva alueen "luonteesta" ja siitä oli minulle jatkossa kovasti hyötyä.

Elokuun 10 päivänä 1960 lähdin kahden kaverini Jussin ja Karin kanssa ensimmäiselle vaelluksellemme Saariselälle. Näin oli alkuperäinen tarkoitus, mutta matkalla suunnitelmat muuttuivat.

Astuimme junaan Seinäjoella ja Kokkolan vaiheilla Kari paljasti olevansa kuumeessa, mutta pelättyään matkan peruuntuvan ei ollut asiasta kertonut. No oli vähän muitakin terveysongelmia. Jussilta oli leikattu viikkoa aikaisemmin umpisuoli. Eivät nämä asiat huolettomia kovin paljon vaivanneet. Toki alkuperäinen suunnitelma mennä Kopsusjärven tienhaarasta Luirojärvelle ja lopettaa vaellus Laanilaan, meni uusiin puihin.

Katsellessamme karttaa, päätimmekin suunnata Nattasille ja helpottaa sillä konstin rasitusta jos Karin kuume ei heti alkuun antaisi periksi. Mieleemme ei juolahtanutkaan, että Sompion luonnonpuistossa, jonne olimme nyt menossa, oli liikkuminen siihenkin aikaan kielletty.

Aikanaan tulimme Tankavaaraan. Käytössämme olleen Taloudellisen kartan 1:100 000 karttalehden perusteella, suunnistelimme Jorpulipään pohjoisrinteelle, jonne ensimmäinen leiri perustettiin. Siellä aloitettiin kuumesairaan hoito hikoiluttamalla makuupussissa ja juottamalla vuoroin teetä, mehua ja kahvia aspiriinin kera. Kuumehan laski.

Olimme saksalaisten sodan aikana tekemällä itään suuntaavalla tiellä ja lähtiessämme kohti Seinänattasta, saatoimme käyttää ensimmäisen puron ylittävää siltaakin. Sitten olimme omillamme. Alussa oli vähän jännityksen tuntuakin, sillä ollessamme lähestymässä Riestonaavan reunaa kuului murahduksia ja ryskettä. Pian tulimme jäljille, joista näimme säikäyttäneemme mesikämmenen liikkeelle. Se oli jäljistä päätellen laukannut tiehensä.

Seinänattanen tuli vastaan nopeasti. Vähän Riestojen latvoilla piti etsiskellä ylityspaikkaa, muttei suurempia ongelmia ollut.

Kun päästiin Nattastuntureiden laaksoon, leiri perustettiin Sukkulajärven pohjoispäähän. Seuraavien päivien aikana tutustuttiin lähiseutuun ja kiipeiltiin kaikille huipuille. Meillä oli kalavehkeet mukana. Virveleitä koeteltiin ja kala söi mukavasti sekä Sukkulajärvessä että Serrikaisen pohjoispuolella olevilla Hietajärvillä.

Kiivetessämme Pyhänattasen huipulle, tapasimme siellä olevassa mökissä palovartijan ja vierailulla myös olleen lintututkijan. Kehuskelimme kalaonnellamme vaikka lintumies palovartijan takana koetti antaa kieltäviä käsimerkkejä. Kyllähän sitten selvisi, että miksi mutta vartija oli leppoisa kaveri ja sanoi ymmärtävänsä, ettei meillä ollut tietoa alueen rajoituksista.

Vaikka olimme pohjoisessa vaelluksen tapaisella ensimmäistä kertaa, niin olimme varsin kokeneita luonnossa kulkijoita, sillä varsinkin partioharrastuksemme myötä olimme useita vuosia kotipaikallamme retkeilleet metsissä joskus hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Osasimme yhtä ja toista muutakin. Rinkat teimme itse ja Jussilla ja minulla oli omatekoiset makuupussitkin.

Ruuanlaittotaidoissa oli kyllä vähän toivomisen varaa. Osasimme toki paistaa "tikkuleipää" nuotion paahteessa ja räiskäleet kääntyivät pannulla vaikka miten monella kiepauksella, mutta muuten perustaidot olivat vähän heppoisia.

Jussilla oli jostain tullut haave "Rosvopaistin" valmistamisesta. Hän oli ennen matkaa hankkinut parin kilon tuoreen lihan palan, vähän tinapaperia ja kukkapurkin. Kun ajattelee miten vähän kylmälaitteita oli tuohon aikaan, niin voi olettaa, ettei se lihanpalanen ollut kovin hyvässä voinnissa matkaan lähtiessämmekään. Kun vielä muistaa, että matkasimme lämpimissä kulkuneuvoissa puolisentoista vuorokautta, eikä siitä eteenpäinkään ilma mitenkään kylmä ollut, ja oltuamme muutaman päivän innostuneena tutkimassa aluetta ennen kuin Jussille tuli lihanpalasensa mieleen, niin ei se välttämättä miltään osin kovin terveellistä ravintoa enää ollut.

Kuoppa kuitenkin kaivettiin Sukkulajärven rantahietikolle ja nuotiota poltettiin päällä hyvän aikaa. Muistan miten Jussi oli pettynyt kovin kutistuneen ja mustaksi palaneen lihanpalasensa nähtyään. "Miten se on mennyt noin pieneksi" hän toisteli. Syötiin se silti eikä ongelmia tullut. Oli se siinä määrin "kypsynyt".

Olin eräänä aamuna peseytymässä järven rannassa, muiden vielä torkkuessa teltassa. Jussin kömpiessä ulos, hän tuli siihen uskoon että olen ollut uimassa. En oikonut tätä väärää käsitystä. Hän ei halunnut olla pekkaa pahempi ja meni uimasilleen. Järven vesihän on hyytävän kylmää, koska se sijaitsee aika korkealla. Jussi kangistui niin, ettei tahtonut saada vaatteitakaan päälleen. Kohta hän oli kuumeessa ja taas sairasta lääkittiin kuten edellisellä kerrallakin.

Siirryimme sitten kohti Vuotsoa. Nalinojan varteen pantiin vielä leiri ja kierreltiin sen tuntumassa. Tammukka ja harri puri kovasti vieheeseen sielläkin.

Ainuttakaan valokuvaa ei ole tästä ensimmäisestä retkestämme. Karin piti ottaa kamera mukaan ja me muut ostimme sitä varten filmiä. Filmit olivat kyllä kierroksella, mutta kamera kuulemma jäi keittiön pöydälle. Sattuuhan sitä.

53 vuotta jälkeenpäin vuonna 2013 ruska-aikaan otin Pyhänattasen huipulta muutamia kuvia.

Seinänattasen "muuri" vasemmalla, Sukkulajärvi oikealla

Sukkulajärvi, jonka pohjoispäässä leirimme oli.

Pyhänattasen huipun pahtoja.

"Palovartijan mökki", joka käyntimme aikana oli kylläkin hirsiseinäinen.

Näkymä mökin kulmalta Sompiojärven suuntaan.

Otos huipulta länsisuuntaan.

10 päivänä kesäkuuta 1966 olin kotini pihamaalla rinkkani kanssa valmiina kävelemään tien varteen odottelemaan linja-autoa, jolla pääsisin Seinäjoen rautatieasemalle, josta klo 22.20 lähtevällä yöjunalla oli edelleen tarkoitus matkata Rovaniemelle. Vaikka olin jo hyvän aikaa valmistellut neljättä vaellustani Saariselälle, niin lähdin matkaan vähän empien, sillä olin vastikään tutustunut tulevaan vaimooni.

Liikkeelle kuitenkin pääsin ja naapuripitäjästä linjuriin astui koulukaverini Aki. Matka sujui suunnitellusti. Aamulla oltiin Rovaniemellä ja sitten asettauduttiin pohjoiseen matkaavaan linja-autoon. Vaikka tämä postiauto ajeli vauhdikkaasti eikä pysähdellyt postia jakaessaankaan, vaan "postiljooni" heitti tiukasti rullalle käärityt lehdet ynnä muun postin täydessä vauhdissa avatusta ovesta sitä varten laadittuihin avarasuisiin laatikkoihin, niin vasta illan suussa olimme perillä Kopsusjärvelle johtavan polun päässä. Postin jakelusta voin mainita, että kyllä muutamat heitot taisivat mennä ohi laatikonkin, mutta ei se menoa näyttänyt haittaavan. Auringon heitellessä melko pitkä varjoja, vahvistauduimme voileivillä ennen patikkataipaleen alkua.

Sää oli poutainen ja aurinkoinen. Kuljimme vanhaa sodanaikaista huoltopolkua Kopsusjärvelle sekä lammelle. Kopsuslammen kämppään asettauduimme yöpuulle. Kello oli ennättänyt jo vähän yli puolen yön.

Aamulla kämpän edustan tulipaikalla keiteltiin aamukahvit.

Sitten tutustuttiin lähiympäristöön. Meillä oli virvelit mukanamme ja lipukoita koetettiin tarjota Kopsusjärven kaloille. Välillä siimakin vähän sotkeentui, jota Aki selvittelee järven männikkökankaalla.

Kalaa ei yrityksistä huolimatta vieheisiimme tarttunut. Aika kuitenkin yrittäessä kului mukavasti ja toinenkin yönseutu vierähti Kopsuksella. Aamulla lähdimme nousemaan lammen takana kohoavaa jyrkkää vaaran rinnettä kohti Suomun ruoktua. Sää oli edelleen hyvä kuten saattaa päätellä lähdön hetkellä kämpän takaa otetusta kuvasta Nattasten suuntaan.

Vaaran pohjoisrinteen alapäässä päästiin purolla sammuttamaan janoa.

Suomun ruoktun seinustalla viivähdettiin hetki.

Jatkoimme Suomun vartta alavirtaan Salonlammen eli nykykartoissa Kotalammen nimeä kantavan lammen rannalle, johon pystytimme telttamme. Tervasta riitti nuotioon, jolla sika-nauta käristyi jotenkuten nautittavaan muotoon.

Edelleen oli kirkasta ja yöllä saattoi kuvata keskiyön aurinkoa.

Aamulla Aki kokeili rannassa jonkun tekemää kopukkaa. Vaatetuksesta saattaa päätellä, että verenimijöistä ei ollut suurempaa vaivaa.

Matka jatkui tästä kohti Luirojärveä aiempien reitinvalintojeni tapaan eli ylitimme Vintilän tunturin ja Pikkutunturit, laskeuduimme Tuiskukuruun ja kiipesimme Tuiskupään yli sekä Vasanlyömäpäitten eteläpään lampien kautta Luirojärven luoteiskulmalle. Alakuvassa Aki kurkistelee reittiä alas Tuiskukurun reunalla.

Luirojärvelle tultiin edelleen mainion sään saattelemana. Asettauduimme Rajan kämppään, jota myöhempien retkeilijöiden taitaa olla hieman vaikea kuvasta tunnistaa. TV oli siihen aikaan vielä uutta tekniikkaa. Joku huumorimies oli aikansa kuluksi tehnyt päädylle puusta antenniharavan.

Kuluttelimme Luirojärvellä aikaa mm virveleitä veteen tarjoillen, mutta kuten Kopsuksella, tuloksetta. Löysin perästään hajonneen pienen veneen raiskan, joka kuitenkin piti vettä, kun asetuin keulaan ja peräosa nousi vedestä. Airon puolikkaan avulla meloskelin sillä järvellä. Kun oli tyyntä, saattoi nähdä miten syvä järvi kauempana itseasiassa on, vaikka rannalta virvelöidessä tuntuu siltä, että pohja ei laske ollenkaan.

Kämpässä ei tuohon aikaan ollut kamiinaa, vaan pieni takka. Tunnelmatulia vähän pidettiin.

Sokostille kiivettiin. Koska oltiin vasta kesäkuun puolen välin korvilla, rinteiltä löytyi suuriakin lumikenttiä.

Näkyvyyttä huipulla riitti.

Sokostinojalla ei ollut vielä siltaa eikä alueella pitkospuita. Matalan veden aikana ojan ylityksen saattoi tehdä näinkin.

Raappanan kammi oli hyvässä kunnossa. Tätä kirjoittaessani on aika ja vesi tehnyt tuhojaan.

Luirolla kului pari päivää mukavasti. Sää alkoi lämmetä lähtiessämme pohjoiseen kohti Sudenpesää. Pälkkimäojalla sammutin janoani.

Kulun edetessä Joukhaispää näytti parasta puoltaan.

Kun lähestyimme vedenjakajaa alkoi helle olla uuvuttavaa. Eteläpään lammilla olikin syytä ottaa rennommin.

Nousimme tästä ylös Seisomakiven selälle, jota myöten kuljettiin eteenpäin. Kaarnepää näyttäytyy sieltä edustavana.

Sarviojan suvantolammet olivat sileinä kun Sudenpesä lähestyi.

Sudenpesän tuntumaan sitten asettauduttiin.

Kämpän edustalla oli tulipaikka, jolla kiehahtivat tervetuliaiskahvit.

Sudenpesällä majaili kemiläinen Samppa, joka kertoi saaneensa muutamaa kuukautta aiemmin sydäninfarktin, jota oli retkeilemällä hoitelemassa. Hän sanoi lepäilleensä vähäistä aikaisemmin Sarviojan varressa muutama satametriä alajuoksun suuntaan erään suuren männyt juurella, kun karhu oli kahlannut etelän puolelta yli Sarviojan ja kulkenut sitten Kaarnepään rinteeseen. Etäisyyttä oli Samppaan ollut vain muutama kymmenen metriä, mutta otso ei häntä ollut nähtävästi huomannut.

Mekin lähdimme kohta paikalle kameroinemme, mutta tietenkään emme mitään silmiimme saaneet. Käväisin vielä Kaarnepään laella pienen transistoriradioni kanssa kuuntelemassa säätiedotusta. Siellä kerrottiin Ivalossa mitatun 32 asteen lämpötilan.

Kuumaa kun oli, emme ajatelleetkaan vaeltamista, vaan seuraavan päivänkin lekottelimme varjoisia paikkoja etsiskellen. Suunnittelimme myöhään illalla jatkavamme kulkua ja 23 aikoihin heitimme rinkat selkään ja suuntasimme Kaarnepään eteläiselle matalalle selänteelle. Sinne ennättäessämme, oli taivaalle noussut mahtavia pilvilinnoja, joiden välistä auringon valosuihkut antoivat upean valonäytelmän.

Kuljimme Sotavaarajoelle ja sen vartta putouksille saakka, jossa pantiin tulet ja keiteltiin yökahvit.

Jatkoimme Suomun varteen. Siellä tuli vastaan puulaavu, jossa rakentajat olivat nähtävästi käyttäneet aikaa ja purkaneet taiteellista sisintään. Ehkei Ateneumin opiskelijoista kuitenkaan ollut kyse, vaikka patsaan rinnat näyttävät olevan aavistuksen picassomaisesti eri korkeuksilla.

Porttikosken kämpälle tulimme 3-4 välillä aamuyöllä. Kämpän ovi oli haassa sisäpuolelta. Ei meillä silti sinne ollut tarvettakaan mennä. Laiskuuttamme heitimme teltan makuupussiemme alustaksi kämpän lähettyville kankaalle ja nukahdimme. Yhdeksän korvilla heräsimme vallan toisenlaiseen ilmanalaan, mihin olimme viime päivinä tottuneet. Oli kylmä. Kämpän ikkunalla oli mittari, joka näytti 2,5 astetta plussaa. Olipa lämpötila pudonnut rajusti muutamassa tunnissa. Taivaskin oli pilvessä ja uhkaili vähän sadetta. Yöpyjät olivat saaneet kämpän ovenkin haasta ja mekin pääsimme käväisemään sisällä. Aki oli vetänyt jo Jussi-paitaa päälleen.

Me kuumentelimme aamupalaamme varten vedet kuitenkin ulkona oikealla näkyvällä nuotiolla ja jatkoimme matkaa Suomun vartta yläjuoksun suuntaan. Sää oli tihkusateinen ja kolea. Palovangan suuputouksilla pysähdyttiin nappailemaan kuvia. Silloinen silta oli vailla kaidetta ja vaati hieman uskallusta. Rungot olivat ohuita ja notkuivat melkoisesti.

Nousimme tästä Padagovalle ja jäimme siihen yöpymään. Kämpässä majaili yksinäinen mies, jolla oli iso kattilallinen kaurapuuroa kämpässä. Hän kertoi olevansa lahtelainen, velkaantuneensa onnettomuuksien takia ja lähteneensä velkojiaan pakoon erämaahan. Hänellä oli ns taloudellinen kartta1:100 000, joka kuitenkin kattoi tästä paikasta eteläisemmän alueen. Ei hänellä tuntunut olevan käsitystä missä hän oli. Ei hänellä myöskään ollut juuri muuta syötävää kuin kaurahiutaleet, mutta niitä oli runsaasti. Piirtelin kaverille karttaluonnoksen ja vähän ohjeita, miten päästä maantien varteen jos sinne on halua. Meillä oli vähän ylimääräistä muonaa, jota hänelle jätimme vaihtelua antamaan.  Kuvassa kyseinen mies pilkkoo puita kämpän tuntumassa.

Kun olimme yöpyneet matka jatkui kohti Kotaköngästä. Sieltä arvelin päästävän yli. "Silta" löytyikin jos kohta hieman haastavampi. Olivathan rungot sateen liukastamia ja oksan tynkiä oli päälläkin päin. Astelin ensin yli ja sitten oli Akin vuoro. Häneltä loppui usko keskellä matkaa ja hän laskeutui polvilleen pölkyille. Olin ottanut kameran käsiini ja ennättänyt juuri ottaa alla olevan kuvan. Alkuun minua nauratti, mutta tajusin kohta että nyt oli vaaran paikka. Pitkä koski oli alla. Olimme juuri sen niskalla. Pudotusta veteen oli 2,5 - 3 metriä. Sain jotenkin valetuksi uskoa mieheen ja ojensin hänelle pientä koivun raippaa tueksi. Ei siitä olisi sanottavaa apua ollut jos hän olisi puilta livennyt, mutta vahvisti ehkä vähän uskoa. Yli selvittiin. Monesti hän on jälkeenpäin todennut ylityksen olleen hänen elämänsä kovin koettelemus.

Jatkoimme sitten matkaa Suomun vartta alavirtaan ja käännyimme Rautuojan varsia kohti Rautulampea. Siihen aikaan Rautulammen "kämppä" sijaitsi lammen pohjoisrannalla puolivälissä. Todettakoon, että olihan siellä peräti takkakin.

Yöstä selvittiin aamuun tässäkin majapaikassa. Seuraavana päivänä siirryimme aluksi Luulammille ja lopulta tulimme Rumakurun kämpälle, joka oli tyhjillään. Päätimme majoittua siihen viimeiseksi yöksi. Se oli kylläkin virhe, sillä viritellessämme tulta kamiinaan tulivat savut silmille. Koetimme tuulettaa minkä voimme, mutta savusaunamaisessa ilmapiirissä yö vietettiin. Tukkanikin oli aamulla noesta harmaa.

Saariselän retkeilykeskukseen saavuimme viimeisenä päivänä nousten Luton latvalta ylös Hirvaspirtin kohdalta. Oli sopivasti juhannusaatto. Se vietettiin Laanilassa. Juhannuspäivän kunniaksi otettiin vielä tuntumaa kullankaivuuseen. Tutullamme Kimmolla oli nykyisen hotellialueen polttopisteessä puron varressa pieni ränni. Läkkisangollisesta maantien luiskan soraa saatiin seitsemän kultahippua...

Maanantaina 2 päivänä kesäkuuta 1986 matkasi perheemme ynnä koiramme Aittajärven parkkipaikalle. Kevät oli tullut pohjoiseen kovin myöhässä. Muutamaa päivää aiemmin oli satanut vielä räntää ja muutenkin oli ollut melko viileää. Tulopäivän ilta oli kuitenkin selkeä, aurinkoinen ja lämmin. Niin oli aamukin.

Suomu tulvi. Olimme tähän varautuneet. Mukanamme oli pieni muovivene ja nailonnarua riittävästi, jolla oli aikomus lautturoida väki ja varusteet toiselle rannalle.

Kun rannassa valmistettu aamuateria oli nautittu, ryhdyttiin ylityspuuhiin. Kaikki onnistui aivan mukavasti, mitä nyt pientä hätäännystä oli ilmassa koiramme ensimmäisen vesimatkan aikana.

Kun olimme ylitysvehkeemme piilottaneet, kuljimme Suomun rantoja Snellmanilta tulevaa niemennokkaa vastapäätä ja suunnistelimme kohti Kuotmuttia. Ilma oli helteinen ja vaikka lähtiessämme koivujen silmut olivat tiukasti kiinni, niin puoleen päivään mennessä hiiren korvat alkoivat pilkistää näkyviin. Kuotmuttiojan ylitys virkisti kummasti koiraammekin, joka hyvin haluttomasti raahusteli mukanamme. Asettautuessamme Kuotmutin etelärannan tuntumaan ateriatauolle, se kaivoi itselleen viileää tilaa kahden kiven välistä, jossa sitten makasi kuin raato ikään.

Samasta kivestä nautti kyllä poikanikin.

Meillä oli matkassa ensimmäiselle aterialle peräti kaalikäärylesäilykkeitä. Emme aiemmin sellaisiin olleet törmänneet emmekä kyllä myöhemminkään. Tässä ne ovat valmistumassa, eikä makua saattanut moittia.

Tyttäreni Annukka oli tähän saakka huolehtinut suunnistamisesta ja Kuotmutilta eteenpäin taas poikani Jukka. Suuntasimme aterian jälkeen Ahmajärvelle ja käännyimme sieltä länteen sekä nousimme sitten Sarviojan laakson reunalle. Sarviojan varresta löytyi vanha asentopaikkamme. Teltta pantiin pystyyn ja pinaattikeiton voimin valmistauduttiin yön viettoon. Sarviojassakin riitti leiripaikallamme hyvin vettä.

Keskiviikkoaamuna 4 päivänä taivas oli vetänyt pilveen, kuten sääennuste oli luvannutkin. Oli silti poutaista ja lämpömittarimme näytti aamupäivällä 15 asteen lukemaa. Aamukaakaon jälkeen polku maistui jalkojen alla ja tupsahdimme nopeasti Ukselmakurun suulle. Paratiisikurun ojassakin vettä riitti senverran, että jouduimme hetkisen etsiskelemään ylityskohtaa. Siinä koiramme Muru sai jälleen virkistävän kylvyn.

Ukselmakuru oli vetinen. Polut useissa kohdin olivat puroina. Meillä oli saappaatkin matkassa, joten paljon ei tarvinnut vesiä varoa. Matkantekoa se tietysti haittasi. Pitkin kurua puhalteli vastaamme myös navakka tuuli. Ylempänä alkoi tulla lumikenttiä vastaan ja eräässä pälvessä oli paljastunut porovainaja.

Ukselmakurun ojassa oli tietysti vettä runsaanlaisesti ja joutuessamme välillä vaihtamaan toiselta toiselle puolelle, eivät saappaat kaikissa kohdissa riittäneet. Niitä heiteltiin puolelta toiselle ja tietysti kävi niinkin, että eräs huolimaton heitto pudotti saappaan veteen ja se katosi muutaman kymmenen metrin pituisen lumisillan alle. Hupaisin kilpajuoksun päätteeksi karkulainen kuitenkin saatiin kiinni ja kuivalle maalle.

Pirunportilla lunta oli vielä todella runsaasti, mutta Muorravaarakan puoleinen rinne oli kovaksi pakkautunut ja sitä oli mukava lasketella alarinteeseen.

Muorravaarakan ruoktun seinien vilahtaessa näkyviin, saatiin todeta tietysti joenkin olevan yläkorkeudessa. Yli kuitenkin päästiin. Ryhdyimme kohta aterian valmistukseen vanhan ruoktun edustalla ja sitten etsikelimme leiripaikkaa. Sellaiseksi kelpuutimme kentän entisen saunan eteläpuolelta, jonne joku oli raahannut entisen puulaavun katospuolikkaat. Nostimme ne pystyyn ja asettelimme telttamme niiden alle sateen suojaan.

Torstaiaamu oli jälleen pilvinen ja kolea. Sää kuitenkin lämpeni nopeasti, mutta sitten alkoi vähän tihkua taivaalta vettä. Tuntui vähän masentavalta, mutta tuli äkkinäinen käänne, taivas selkeni ja ilma tuntui oikein mukavalta ja leppeältä. Varusteita kokoiltiin hiljaksiin ja lopulta päästiin jatkamaan matkaa vasta klo 11 korvilla. Kuljimme Muorravaarakkaa ylävirtaan ja saavuimme lähellä länteen kääntyvää joen mutkaa tulipaikalle, jossa keiteltiin vettä ja nautittiin kuumaa keittoa. Kuten kuvasta saattaa havaita, lämpöä riitti eivätkä pikkusiivelliset olleet haittana.

Kun jatkoimme tästä matkaa ja tulimme Akanhärkäkurun rinteeseen, helteisyyden tuntu katosi äkisti pilviverhon taakse ja niskaan alkoi tipahdella vettä. Päästyämme kurun niskalle, tuuli alkoi puhallella etelästä päin voimakkaasti ja viskoi vettä vasten kasvoja. Ylitimme pysähtymättä korkeimman kohdan ja päästyämme vähän alemmaksi Anterin laakson perukalle, jäimme paikalleen ja levittelimme vanhaa telttakatosta suojaksemme.

Sade ei kestänyt kovinkaan pitkään ja lähdimme jatkamaan. Poudan ilo loppui myös lyhyeen ja harmaat pilvimassat alkoivat vyöryä uudelleen päälle ja levitti sadetta niskaamme. Taas levitimme sadekatoksen suojaksemme ja kyhjöttelimme melko tukalissa oloissa puolisentoista tuntia. Ainut tyytyväinen taisi olla koiramme joka kuorsasi äänekkäästi keskellämme parhaalla paikalla.

Sade loppui sitten, mutta kylmä tuuli puhalteli edelleen. Sonnustauduimme ripeästi liikkeelle ja suuntasimme kohti Vongoivan joen latvoja. Alkoi jälleen sataa tihuuttaa ja päätimme jäädä leiriin. Anterijoen eteläpuolelta tunturikoivikosta sopiva paikka löytyi ja virittelimme jälleen telttakankaan laavun tapaiseksi. Paikalla olleesta kelon kappaleesta saatiin tulet.

Telttakankaaseen ropisi vettä melkein koko yön. Aamulla se loppui ja sää alkoi selkenemään. Noustessamme etelästä vedenjakajalta Anterijokeen laskevan puron reunaa, oli jo ihanteellinen lämmin sää. Taustalla kohoaa Kielitunturin selänne.

Tämä otos on osapuilleen samoilta kohdin. Taustalla siintyy Anteripään selänne.

Vedenjakajalla otimme vielä rennosti. Taustan tunturikylki on Anteria sekin.

Vongoivan kotaa oli jälleen joku kohennellut. Sen tuntumassa nautimme katkarapukeittoa.

Taivalsimme sitten Vongoivanjoen vartta Lihakuruojan suulle, jonka terassille leiri pantiin pystyyn. Paikalta on komeat näköalat Vongoivan suuntaan.

Lauantai 7 päivä vietettiin Lihakuruojan ja Vongoivanjoen tuntumassa lähitienooseen tutustuen. Tässä istuskellaan Vongoivanjoen kalliojyrkänteillä.

Ohjelmassa seurasi saunamatka Tahvontuvalle. Vongoivanjoki ylitettiin suupuolelta. Siinä oli vähän ongelmia, kun koiramme kesken kuohujen kiersi turhan pitkää talutusnuoraan parisen kertaa jalkojeni ympäri. Jotenkin siitäkin kaatumatta selvittiin.

Tahvon tuvalla saatiin saunoa rauhassa. Paikalle tuli nelihenkinen perhe Peuraselästä ja alkoi valmistautua myös saunomaan. Koiramme onnistui sieppaamaan perheenemännän sukan eikä aivan leppein mielin siitä suostunut luopumaan. Suurempia vahinkoja ei päässyt onneksi syntymään.

Joku oli askaroinut Tyyrojan itäpuolelle Tahvoa vastapäätä "karhun"

Palasimme sitten Jaurun varsia Vongoivanjoen yhtymäkohtaan. Kuva on Tahvon tuvan yläterassilta itään.

Vongoivanjoki ylitettiin helpommin lähempää suupuolta.

Oli melko lämmintä. Kuljimme tästä syystä jokivarressa leiriimme saakka, vaikka siellä oli välillä hieman ahtaanpuoleista. Kuusikot antoivat sopivasti viilentävää varjoa.

Sunnuntaita vasten yö oli melko kuuma, mutta viileni aamupuoleen. Päivän ohjelmassa oli käynti Povivaaralla. Lähellä Lihakurunojan suuta oli joen yli kaatunut kookas kuusenrunko, jota myöten keinottelimme yli. Siinä oli vähällä sattua pahakin haaveri, kun Annukka liukastui rungolla, kaatuen sen päälle. Naarmuilla onneksi selvittiin.

Honkatehtaan notkelmasta täytettiin vesipullot ja laelle noustiin helposti pohjoisen puolelta hieman kiertäen. Näkymät laelta olivat hienot jos kohta kauempana vähän utuiset. Idän puolen Joutsenpää näkyi selvästi ja kaakossa Korvatunturi. Talkkunapäähän oli ikään kuin käden ulottuvilla. Jyrkänteellä otoksia tehtailtiin joka suuntaan. Etelän ja lounaan vaara- ja suoalueet levisivät silmänkantamattomiin.

Laella viivyttiin pitkään hyvälaatuisia granaatin murusia etsiskellen. Vaikka sää oli lämmin, niin navakahko tuuli viilensi siinä määrin, että laen korkeimmalle kohdalle kerätyn kivikasan takaa etsittiin hieman suojaakin.

Takaisin Vongoivanjoen suuntaan palattaessa näkymät olivat tietysti hulppeat.

Paluumatka tasaisesti laskeutuvaa rinnettä Honkatehtaan ojan varressa sujui helposti. Leirimme takaiselta kummulta pääsimme radiolla kuuntelemaan säätiedotuksen. Se lupaili sadetta. Pohdimme vaihtoehtoja, menisimmekö Siulalle vai lähtisimme Hammaskuruun. Viimeksi mainittu vaihtoehto voitti, leiri purettiin ja lähdettiin kohti Siulapään eteläkärkeä ja sieltä kohti Vuomapään lounaiskulmaa.

Maasto oli alkuun vähän hidaskulkuinen ja Siulaojan varressa olimme vasta puolentoista tunnin kulun jälkeen 22 aikaan illalla. Kulkemista tämän jälkeen hidasti vähän myös Jukan nilkan nyrjähdys. Onneksi se ei ollut kovin paha ja jalka kesti astua idealsiteen varassa.

Kulkiessamme Vuomapään terassilla näkyi jo kaukaa lounaasta lähestyvä sadeseinämä. Istahdimmekin hetkeksi tauolle ja lähdimme liikkeelle kun pisarat alkoivat tipahdella. Pian oli liikkeellä neljä märkää kulkijaa. Onneksi sade oli lämmintä. Kuljimme joutuisasti eikä Siulaojalta ottanut kuin tunnin verran aikaa, kun Hammaskurun kämpän seinät pilkahtivat näkyviin.

Kämppä oli tyhjillään ja pääsimme siellä vaihtamaan kuivat vaatteet ylle. Sitten keiteltiin kuumaa kaakaota ja painuttiin unten maille.

Maanantaina 9 päivänä kesäkuuta pidettiin "luppopäivä". Teltta pantiin pystyyn Hammaskurun kämpän lähettyville ja ajan kuluksi käytiin Hammaskotaa vilkaisemassa. Se oli juuri käynyt läpi peruskorjauksen ja varustettu uudella lukolla. Hammaskodan lammen tuntumasta on hyvä näkymä Sokostin suuntaan.

Ollessamme  teltan pystytyspuuhissa, helikopteri tuli matalalla Muorravaarakan suunnasta ja laskeutui hetkeksi "maantielle" vähän matkaa kämpästä. Parin minuutin kuluttua se nousi uudelleen ja lentäessään telttamme ylitse, se sai aikaan niin kovan ilmapyörteen, että teltta oli mennä aivan korkkiruuville.

Tarkoituksenamme oli kiivetä Vuomapäälle, mutta alkoi satamaan aika reippaasti. Kahdeksan aikaan illalla sää poutaantui ja pääsimmekin rinteeseen. Nousimme kuitenkin vain osapuilleen 500 metrin käyrälle, koska ylhäällä puhalteli melko viileä tuuli. Varhaisesta ajankohdasta muistuttivat ylempänä rinteessä olleet melko suuret lumikentät.

Tiistaiaamu oli pilvinen. Kämpän lämpömittari näytti vain kahdeksaa astetta. Yhdeksältä lähdettiin kohti Luirojärveä. Poroja oli liikkeellä kulkusuunnassamme melko runsaasti ja se aiheutti hirvikoiraamme kuljettaneen Annukan matkantekoon hankaluuksia. Matka eteni silti joutuisasti ja pian olimme taukoa pitämässä Hietapään satulan alapuolella itäpäässä.

Hietapään juurelta Luirojärvi jo näkyikin. Eipä aikaakaan kun ylitimme Ruotmuttiojan ja jäimme siihen taukoilemaan. Joku oli kaatuneen kelon viereen jättänyt pienen koivunpahkan. Sitä tässä paikalla tutkin ja panin sen jälkeen rinkkaani.

Aikanaan löysin pahkasta allaolevan kuksan. Silminä kylkien eläimillä on Povivaaralta otetut granaatinsirut.

Luirojärvelle tullessamme, havaitsimme siellä kansainvaelluksen, joten jatkoimme melko pian eteenpäin kohti pohjoista. Poroja oli myös näillä alueilla ja parisen kertaa Muru nykäisi Annukan pitkospuilta mutaan ja jälkimmäisellä kerralla saimme autella häntä ylös jalan upottua pehmeikköön koko mitaltaan. Välit kiristyivät niin uhkaavasti, että Leenan oli otettava perheen koiranohjaajan tehtävät joksikin ajaksi.

Leiripaikka löytyi kilometri Pikkuluirojärvestä etelään kuivalta kummulta.

Keskiviikkoaamuna 11 päivänä oli edelleen melko viileää ja taivas oli uudelleen vetänyt pilveen. Aamusärpimet kuitenkin lämmittivät ja pitivät hyvällä tuulella.

Matkaan pääsimme vasta puoli yhdentoista korvilla. Annukka hoiteli tässä vaiheessa suunnistajan tehtäviä ja etenimme hänen johdollaan Maantiekurun suuntaan. Vedenjakajan kallioisen jakson jälkeen laskeuduimme Sotavaarajoen varteen, josta löytyi helpompi reitti eteenpäin. Tultuamme varsinaiseen Maantiekuruun, pulppusi Maantiekuruojan latvoilla pieneen lähteeseen voimakkaasti vettä. Se oli niin hyytävän kylmää, että mittasimme sitä pienellä lämpömittarilla. Lukema oli + 2. Ateria tehtiin tässä paikassa ja sen voimin taivallettiin kurun suulle. Vanhan kämpän rauniot olivat saaneet suojakatoksen päälleen. Panimme leirin pystyyn sen lähettyville lammen rannalle.

Illalla ennätti vielä istuskella kelon päällä yöttömän yön aurinkoa katselemassa.

Torstaina aamulla herkuttelimme mustikkasopalla ja kaakaovanukkailla ja narskuttelimme näkkileipää rungoksi ja niin olimme valmiit pakkailemaan rinkkamme viimeiselle lyhyelle etapille.

Nopsasti matka taittuikin Suomun varteen, jossa tavaroiden sekä elävän lastin rahtaaminen onnistui rutiinilla. Koirammekin kesti toisen venematkansa kiitettävästi vaikka toisen rannan lähestyessä valtava kiire kovan tuntumaan alkoi näkyä.

Vaellus lopetettiin hyvän sään vallitessa.

Syyskuun kuudentena pakkailin  toiveikkaana rinkkaani ja lähdin matkaan poikani Jukan kanssa. Aikaa meillä oli niukalti, varsinaisia kulkupäiviä vain kuusi ja tavoitteet siihen nähden olivat melko vaativat. Ajoimme Aittajärvelle. Parkkipaikalla autoja oli lisäksemme 25, joten ruska-ajan sesonki oli meneillään. Maanantaina 8 päivänä kahlailimme Suomun yli ja sen varsia alajuoksulle päin. Parin kilometrin jälkeen otimme suuntaa Kuotmuttijärven itäpäähän. Sää oli vähän outo sikäli, että sininen taivas näkyi aamusta alkaen, mutta muuten ilmassa oli runsaasti vesihöyryä jota ei kuitenkaan sumuksikaan voi luonnehtia. Se pehmensi maiseman ääriviivoja, mutta näkyvyys kauas oli harmittavan heikkoa. Alakuva on Snellmanilta tulevan niemen länsipään kapeikosta Suomujärville päin.

Kuotmutilla oli edelleen unettavan aurinkoinen, aavistuksen utuinen näkymä.

Jukka otti rennosti kiven päällä, kuten otti samalla kivellä 28 vuotta aikaisemmin.  Kokoa on kertynyt vuosien mittaan aavistus lisää.

Kuotmutilta nousimme kilometrin päässä etelässä olevalle Ahmajärvelle, joka nykykartoissa on Helanderinjärven nimellä. Siellä yhdytimme lännestä tulevan poroaidan jonka tuntumassa kuljimme Muorravaarakkajoelle. Sitä nousimme puolisentoista kilometriä ylävirtaan ja kahlasimme yli. Sillä kohdalla on Puistohallinto nimennyt tulipaikan "Muorakanmutkaksi" . Valmistelimme siinä ateriaa.

Tässä kaakon suunnalta Muorravaarakkaan yhtyy Harrijoki, jota seuraillen kuljimme kohti Kuikkapäätä. Tunturin juuria emme kuitenkaan ensimmäisenä päivänä tavoitelleet, vaan jäimme jokivarteen leiriin. Ensimmäisen päivän kulkurupeama oli noin 12 tuntia.

Aamu valkeni pilvisenä. Aamuyöstä oli satanutkin jonkin verran ja koottuamme leirimme, pisarointi jatkui edelleen tosin melko vähäisenä. Kun Sara Pieran muurivaara alkoi tulla näkyviin, sade lakkasi. Kuikkapään juurelta alkoi melko jyrkkä rinne. Vettä se jaksoi silti portaittain lykätä edelleen.

Päästyämme Kuikkapään jyrkänteiden juurelle, taivas oli edelleen pilvessä mutta rakoili kaukaisuudessa vähäsen.

Laskeuduimme Maalpurinojan vartta putouksille saakka, jossa kuumentelimme välipalaa varten vettä. Kallioiden sammalpeitteessä alkoi olla jo hieman syksyn värikkyyttä.

Matka jatkui tästä kohti Anterinmukan autiotupaa, jonne ennätimme kahdeksantuntisen kulkurupeaman jälkeen. Kuten olimme otaksuneet, niin väkeä oli melkoisesti sekä itse tuvassa että sen lähettyvillä teltoissa. Me saimme kuitenkin vuoromme käyttää tuvan eteisosan "keittiötä" pääaterian valmistukseen. Telttamme pystytimme kummulla olevan tulipaikan itäpuolelle. Aamu oli sumuinen. Kävin keittämässä kuumaa vettä kämpän "keittiössä", mutta muuten aamuateria nautittiin kummulla olevassa katoksessa.

Suunnitelmissa jatkaa etelään suurten tuntureiden yli ja nousta alkuun Lokan Alen Muurivaaralle. Sää oli kuitenkin aamuateriankin jälkeen kovin sumuinen ja näkyvyys olematon, joten päätimme kulkea Anterijoen varsia "maantietä" myöten länteen ja kääntyä sitten etelään Vongoivanjoen varteen ja sieltä kautta "alamaiden" kautta pyrkiä päivän päätepisteeseen Tahvon tuvalle. Kuva on sumuisesta aamusta Anterinmukassa.

"Maantie" nimitystä, jota useasti käytän muuallakin jutuissani, on syytä vähän selventää. Kyse ei ole oikeasta maantiestä, vaan puun kuljetusta varten tehdystä urasta, jota aloitettiin tekemään 1930 luvun loppupuolella. Tarkoituksena oli hakata nykyisen valtakunnan rajan takaisia metsiä ja siirtää tukit Luirojoen varteen ja uittaa sieltä etelään. Tämä tie alkaa Luton varresta Raja-Joosepista ja seurailee nykyisen rajavyöhykkeen tuntumaa etelään Anterin entiselle Rajavartioasemalle ja kääntyy siitä kohti länttä. Anterinmukassa se edelleen suuntaa pitkin Anterijoen vartta, jättää sen Keinopään kohdalla, kiertäen sen etelän puolelta ja sitten kiertyy Vuomapään pohjoiskuvetta kohti lounasta. Hammaskodan se ohittaa selvästi näkyen ja siirtyy sitten läntisille soille päätyen lopulta ns Tammikämpälle. Tähän päätepisteeseen oli rakennettu huoltorakennuksia, joista yksi varasto toimii edelleen autiotupana. Muut on siirretty savottamuseoon Rovaniemelle. Joessa on tällä kohdalla näkyvissä vielä padon kiviarkkuja, josta paikka on saanut nimensäkin. Tietä ei siis koskaan käytetty ajateltuun tarkoitukseensa, mutta retkeilijät ja poromiehet ovat sitä myöten kulkeneet ja nykyisin se näkyy selvemmin, kun mönkijäkausi alkoi. Monissa kohdin se on kadonnutkin, mutta esimerkiksi Vuomapäällä se saattaa yllättää sellaisen, joka tien historiaa ei tiedä. Siellä on nimittäin säilynyt rinteeseen kaivettu kuutisen metriäkin leveä tie, jonka "ojan" puoleinen luiska on pitkältä matkalta kiviverhoiltu.

Mutta siirrytäänpä taas syysvaellukseeni. Ylitimme Anterijoen varsin varhaisessa vaiheessa Kielitunturin kupeella ja lähdimme nousemaan kohti vedenjakajaa. Tämä rinne on tiheähkön tunturikoivun peittämä, joka estää näkyvyyden kauemmas. Rinne on myös paikoin vaikeakulkuinen. Sieltä toki on mahdollista löytää helppokin kulku-ura, mutta se on vähän onnestakin kiinni. Tällä kerralla sitä ei ollut ja vedenjakaja saavutettiin ylös-alas poukkoilun jälkeen. Tässä olen ihmettelemässä vedenjakajalta tulevan kuivan puron pohjalla minne yrittäisi seuraavaksi.

Vongoivanjoen alkulähteiltä ei ole kuin kilometrin verran Vongoivan kodalle. Se on näihin saakka ollut lukittu varauskammi, mutta sen kunnossapito on ollut heikon rakenteen vuoksi hankalaa, joten puistohallinto on nyt siitä luopunut ja jättänyt oven avoimeksi.

Kodan pihamaan tulipaikalla aterioimme. Kammin katolla istuskeli täysin kesyyntynyt metsäkyyhky, joka tallusteli melko röyhkeästi eväitämme tarkastelemaan. Näkyi kyllä, että "luonnonystävät" olivat sitä ahkerasti ravinneet. Me taas katselimme sitä lähinnä ravinnonlähteenä, mutta tyydyimme hyvään hirvi-sikasäilykkeeseemme.

Lepotauon jälkeen kuljimme joen vartta etelään Honkatehtaanojan suulle saakka ja ylitimme siinä joen. Honkatehtaanojan "suupankissa" näkyy vieläkin Hollmanin kullanetsijäporukan 1930 luvulla kaivamat "pruuvikuopat". Näillä vaiheilla oli joen itäpuolen kalliojyrkänteillä tehty "pesäpaikka". Asukkeja ei näkynyt.

Otimme tästä  kompassisuunnan Tahvon tuvalle päin. Jyrkän alkunousun jälkeen oli parikilometrinen tasainen männikkökangas, jota oli nautinto kulkea. Sen päätyttyä alkoi melkoinen murtomaasto, mutta lopulta osuimme oikean Tahvolle päin suuntaavan kurun itäreunalle ja etenimme sitä myöten päätepisteeseen saakka. Tupa oli tyhjillään ja Peuraselästä saunakäynnillä ollut mies, jätti puita pesään meitäkin varten. Vaelluksen hiet päästiin huuhtomaan pois ja vaihtamaan vähän vaatteita. Tuvan tuntumassa yläterassilla oli Marivaaraan menossa ollut pariskunta teltassaan parin koiransa kanssa ja Jukka myös pystytti telttamme sinne, mutta minä sitä vastoin jäin kämppään yöksi. Ateria saatiin aikaiseksi tässä Auhtijoen selällä aikanaan puhelinkopin virkaa toimittaneessa ja nyt keittiöksi muutetussa rakennuksessa.

Torstaiaamu valkeni Tahvontuvalla melko selkeänä. Taivaalla ei näkynyt pilviä. Videoin näkymiä tuvan edustalla ennen liikkeelle lähtöä.

Tarkoitus oli jatkaa kulkua Jaurun varsia Siulan ruoktulle ja edelleen Siulaojan tulipaikan kautta Hammaskuruun. Liikkeelle lähtiessämme teimme äkkinäisen muutoksen suunnitelmaan ja hyvän ilman ja näkyvyyden toivossa suuntasimmekin aluksi kohti Povivaaraa eli Vongoivan räystästä kuten nykykarttaan on painettu. Saavuttuamme jyrkänteen eteläpuoliselle terassille, josta on yleensä hyvät ja laajat näkymät länteenpäin Vongoivan joen laaksoon sekä Vuomapään ryhmän tuntureille, saimme pettyä sillä siellä ei näkynyt usvaisuuden vuoksi juuri mitään. Kiersimme silti Honkatehtaanjoen latvoille ja jätimme rinkat jyrkän nousuosuuden juurelle sekä kiipesimme jyrkänteen päälle. Maisemat olivat joka suuntaan peittyneet usvaan, joten tästä lenkistä ei paljon irronnut. Kuvausta räystäällä kuitenkin koetettiin.

Alaspäästyämme lähdimme kulkemaan Honkatehtaanojan vartta alaspäin. Se on hyväkulkuista kangasmaastoa aivan Vongoivanjoelle saakka. Yhtymäkohdassa kahlailimme joen yli ja pidimme siinä tankkaustaukoa. Vongoivanjoen suhteellisen jyrkähkö laakso on kuusivaltainen ja se luo alueelle erikoisen tunnelman. Karhuilla on siellä hyviä piilopaikkoja. Jälkiä emme nähneet mutta pari muuta jätöstä sattui reitin varrella silmiin, joten sen sortin asujia paikalla kyllä majailee. Kuvassa olemme ylityspaikan kohdalla tauolla.

Nousimme sitten ylös jyrkän länsirinteen ja otimme kompassisuuntaa Siulapään eteläpuolen painanteeseen. Siitä oli tarkoitus pujahtaa Siulaojan varteen ja edelleen nousta Vuomapään etelärinteen juurelle. Maasto oli reitillä pääosin hyvä, mutta Siulapään kohdalla oli murtomaata, jossa vähän piti haeskella sopivaa kulku-uraa. Siulaoja ylitettiin sen haarautuman pohjoispuolelta ja noustiin sitten kohti Vuomapäätä. Pelkäsin joutuvani Vuomapään eteläpuolisella alueella kulkeviin vaikeakulkuisiin kanjoneihin. Ne kyllä vältimme, mutta nousimme vähän liian korkealle rinteelle ja jouduimme sielläkin huonoille urille. Lopulta tästä syystä hitaasti matkaa taittaen pääsimme Vuomapään lounaiskulmalle ja laskeutumaan siitä polkua myöten Hammaskurun autiotuvalle. Avoin puoli oli tyhjillään ja ennätimme siellä valmistaa aterian, ennen kuin Kemihaaroista liikkeelle lähtenyt pariskunta saapui sinne samassa tarkoituksessa. Tämä keski-ikäinen pariskunta oli ensimmäistä kertaa vaelluksella tarkoituksenaan matkata aina Kiilopäälle saakka seuraavina päivinä. Rouva käveli vaikean tuntuisesti ja valitteli, että hänen pikkuvarpaittensa sijalla on vain rakot.

Heillä oli matkakumppanina rauhallinen Laika.

Yövyimme teltassa kämpän lähistöllä ja matkaa jatkoimme perjantaiaamulla "maantietä" myöten itäänpäin. Yöllä oli ollut selkeä sään muutos. Kosteus oli pyyhkiytynyt pois ja kaukaisetkin kohteet piirtyivät nyt selvinä. Sää oli kirkas ja pohjoisen puolella oleva tunturin seinämä loisti kultaisena. Ruskaa ei sanottavasti matkan varrella ollut näkynytkään. Maaruskaakin oli ollut vain pieninä läikkinä ja yleensä koivut olivat vielä osaksi vihreitäkin. Tosin Vuomapään eteläpuolella ne olivat vain ruskettuneet ja pitkästi pudottaneet lehtiäänkin. Keinopään juurelle tultuamme käännyimme koilliseen ja ylitimme satulan. Sieltä Anteripää esitteli itseään upeasti.

Käännyimme pohjoiseen ja suuntasimme Akanhärkäkuruun ja sen kautta Muorravaarakan latvoille ja siellä olevalle tulipaikalle. Akanhärkäkuru on erinomainen näköalapaikka tarkastella Muorravaarakan laakson läntisiä tunturiselänteitä. Ukselma ja Pirunportin lovi näkyvät sinne selvästi. Niistä pohjoiseen sijaitseva Sollanpää vaikuttaa Ukselmaa korkeammalta, mutta saattaa olla ettei siihen paikkaan näy Ukselman korkein kohta. Karttahan vakuuttaa Ukselman olevan Sokostin jälkeen alueen toiseksi korkein laki.

Täytyy vielä todeta, että ei värikkyyttä puuttunut tältä kohden tulosuunnastammekaan.

Tulipaikalla keiteltiin kuumaa juotavaa ja sitten jatkettiin Muorravaarakan ruoktulle ja päivän pääaterian valmistukseen. Kämppä oli tyhjillään ja saimme rauhassa suorittaa nämä toimet sekä lepäillä vähäsen seuraavaa etappia varten. Sitten ylitimme joen tavanmukaisesta paikasta ja suuntasimme kohti Pirunporttia. Tarkoituksena oli täyttää vesipullot puolivälissä rinnettä virtaavasta runsasvetisestä purosta, mutta tällä kerralla se olikin aivan kuiva ja kuivin suin saimme kiivetä pitkään. Rinne on melko vaativa sikäli, että se ruoktulta lukien nousee taitteeseen saakka nelisensataa metriä. Tosin oikein jyrkkiä kohtia ei ole kuin aivan viimeisellä parilla sadalla metrillä. Alakuvassa ollaan jo nousun loppuvaiheessa

Louhikko selvitettiin onnistuneesti ja vettäkin löytyi muutaman sadan metrin päässä laskeutuessamme Ukselmakurua alaspäin. Kuljimme lähelle Ukselmakurun suuta ja päätimme jäädä siihen yöksi. Ukselmakurun yläosissa aurinko kultasi rinteitä.

Värejä riitti alempanakin Ukselmakurussa.

Värejä on tässäkin kuvassa, mutta suojavärejä. Kahta kiirunaa ei nopealla vilkaisulla siitä huomaa.

Ukselmakurussa porokin näytti kohdanneen loppunsa.

Päätimme jäädä yöksi Ukselmakurun suupuolelle. Teimme pienistä oksista kuumat kynsitulet ja keitimme iltateet.

Iltarusko lupaili kylmää yötä.

Yöllä olikin pakkasta. Nukkuessani minulla oli lakki päässä ja sen "kupu" oli aamulla aivan jäähileessä. Makuupusseissa silti tarjettiin. Panimme leirimme pakettiin ja lähdimme matkaan. Paratiisiojan ylitykseen ei tarvinnut onneksi riisua kenkiä. Tunnin verran kuljettuamme saavuimme Sarviojan kämpälle.

Vielä silloinkin oli varvusto huurteessa.

Tämä on aina vilkas paikka ja erityisesti tällaisena sesonkiaikana se oli runsaasti kansoitettu. Mahduimme silti avoimen puolen kaasuliesille aamupalaa valmistamaan. Paikka vilisi vilkkaita puheliaita ihmisiä ja monenlaista "tietäjää" ja "asiantuntijaa" tuntui paikalla olevan. Eräskin katseli tuntijan silmin rinkkaani ja arveli sitä Savotta-merkkiseksi. Rungon on hitsaillut aikanaan kaverini ja vaimoni neulonut pussiosan. Alakuvassa "savottani" nojailee seinustalla täydentäessäni videopäiväkirjaani.

Saatuamme aamuaterian nautittua, jätimme Sarviojan tietäjät. Sudenpesällä oli myös suurehko porukka majoittuneena, mutta ohitettuamme sen oli ulkosalle ennättänyt vasta pari ihmistä. Toinen heistä vaikutti myös asiantuntijalta, sillä käydessään kämpän ohi virtaavan Sarviojan rannassa, hänellä näytti roikkuvan kaulassaan sekä kompassi että gps-laite. Me emme paikalla viivähtäneet, vaan lähdimme heti kämpän takaa alkavalle pienelle polulle, joka nousee Kaarnepään jyrkkää rinnettä. Sitä myöten kapusimme tunturin laelle. Siellä koetettiin käytellä vähän kameraa, mutta jostakin lounaan suunnalta puhalsi kova tuuli, eikä siitä syystä siellä kovin pitkään viivytty. Kuvia kuitenkin näppäiltiin mm alakuvan otos koilliseen.

Tulosuunnassamme Ukselmalla ja Sollanpäällä oli värileikkiä.

... ja hyvältä näytti samasta kohdasta näpätty otos Ruopimapään ja Sollanpään suuntaankin...

Laskeuduimme laelta kohti Maantiekurua. Lasku tuli otettua liikaa kohti länttä ja alas tultiin Sotavaarajoen varteen paikkaan, josta polut haarautuvat Maantiekuruun ja Sotavaarajoen vartta kulkemaan. Polut olivat hyvässä kunnossa ja joutuisaan tulimme Maantiekurun tulipaikalla, jossa keittelimme vielä Capuzzinovedet ja taisi siihen vielä riittää suikale "Putin" juustoakin. Nuotiopaikka oli sotkuisessa kunnossa. Kivikehään oli heitelty alumiinipusseja ja vaikka mitä. Korjailin ne siitä omaan roskapussiini ja kanniskelin ihmisten ilmoille. Aittajärven kahlaamolla olimme runsaan seitsemän tunnin kulkemisen jälkeen. Nelihenkinen ryhmä aloitteli ylitystä siihen tullessamme eikä automäärä parkissa ollut sanottavasti vähentynyt.

Istuimme sitten autoomme ja suuntasimme kohti länttä. Melko rankka mutta onnistunut vaellus oli päättynyt.

Keväästä alkaen suunnittelin matkaa Saariselän suuntaan. Säät olivat toukokuun lopusta alkaen kovin epävakaiset, sateiset ja poikkeuksellisen viileätkin. Vasta elokuun alkupuolella alkoi tuntumaan siltä, että matkaan kannattaisi lähteä. Ajelimme aviosiipan kanssa Aittajärven parkkipaikalle illansuussa 9.8.2015. Yövyimme siinä ja aamulla verryttelimme jalkoja käymällä kahvinkeitossa Kolttakentän lähettyvillä tulipaikalla. Autolle palattuamme valmistelimme rinkkamme kulkukuntoon ja vähän siivoilimme paikkoja. Vaihdoin mm parkkipaikan vessan piripintaan täyttyneen laarin tyhjään. Kahluupaikalla oli todella sotkuista. Ylitettyämme Suomun, totesimme etelärannan olevan vieläkin huonommassa siivossa. Otin yhden suuren 20 litran muovipussin, johon ryhdyin keräämään muita maassa lojuvia pusseja, homeisia sukkia, parittomia kenkiä, oluttölkkejä sekä luultavasti jalkojen kuivaamiseen käytettyjä paperiliinoja yms. Pussi tuli ääriään myöten täyteen. Kuotmutilta paikalle tuli nuorehko yksivaeltaja, jota pyysin viemään pussia toiselle rannalle. Palatessamme aikanaan takaisin, huomasimme, että mies oli siivonnut pohjoisrannankin alueen sekä vienyt roskat parkkipaikan "Molokkiin". Kiitos siitä hänelle. Ilma oli poutainen ja aurinkoinen. Alla kuva kahvireisultamme Kolttakentän tulipaikan tuntumasta Suomun varresta.

Yöksi jäimme niinkin lähelle kuin Siikavuopajalle. Laavulla olleet pari miestä olivat tullessamme juuri lähdössä jatkamaan Sotavaarajoen varteen ja me asetimme telttamme eteläpuolen terassille.

Päivä oli poutainen, mutta illalla aluetta pyyhki sadekuuro meitä kummemmin vaivaamatta. Seuraavana päivänä matkaa jatkettiin Suomua ylävirtaan seuraavalle tulipaikalle ja siitä oikaistiin Sotavaarajoen varteen. Lounastauko pidettiin putouksilla ja sitten kuljettiin vielä Maantiekurun eteläpään tasolle, jossa leiri pantiin pystyyn kuitenkin edelleen Sotavaarajoen varteen. Yöllä satoi todella rankasti, ja uusi telttamme sai tulikasteensa. Hyvin se piti vettä. Seuraavana päivänä palasimme takaisin Aittajärven suuntaan Maantiekurun kautta. Reitti alkaa olla kovin kulunut ja vähän kadutti, että tuli valittua kulkusuunta sen kautta, mutta Aittajärvelle tultiin joutuisasti. Rannan puulaavu oli tyhjillään ja siinä valmistettiin ateria, heitettiin varusteet autoon ja siirryttiin muutama kilometri itäsuuntaan sekä jäätiin hyvälle näköalapaikalle yöksi. Emme olleet neljännesvuosisataan käyneet Harrimukanjärvellä ja seuraavana aamuna suuntasimme kulkumme sinne. Vanha lanssitie oli huonokuntoinen ja päätimme säästää autoa ja kävelimme. Viime käynnin aikainen hakkuuaukea oli kasvanut täyteen nuorta mäntyä ja tien päästä lähti polku-ura kohti tavoitetta, jonka päässä Suomun varressa oli rakennettu puulaavu, puulato sekä vessa.

Suomuvillen kenttää kohti sitten kuljettiin. Taivas uhkaili vähän sadettakin mutta pysyi poutaisena. Harjua pitkin kulkeva polku ei ollut paljonkaan kulunut. Nähtävästi paikka on hieman sivussa yleisistä vaellusreiteistä ja kävijöitä ainakaan tätä kautta ei ole kovinkaan paljon. Puisto on saanut Villen tilan omistukseensa vasta muutama vuosi sitten. Edellisen omistajan rakentama huvila on merkitty valvontatuvaksi. Kovin paljon ei taida olla valvottavaa ja käyttöä sen paremmin kuin samalla sinisen sävyllä maalatulla Harrijärven valvontatuvallakaan.

Rannassa on siistihkö sauna, jonka suojassa käyttelimme kaasukeitintämme ja valmistimme aterian. Sitä vastoin ylempänä rinteessä sijaitseva puucee oli melko siivottomassa kunnossa ja alkuperäinen Villen tupa huonossa hoidossa. Sitä on käytetty varastona ja siellä oli kaikenlaista turhaa kaatopaikkatasoista roinaa. Toivoisi, että aluetta hieman siistittäisiin. Se on sen arvoinen.

Paluumatkalla pilvet alkoivat rakoilemaan ja aurinko lämmittämään. Kuljimme kilometrikaupalla länteenpäin tätä hienoa männikköharjua.

Saavuttuamme autolle palasimme Aittajärvelle, jossa yövyttiin. Seuraavana päivänä käytiin verryttelemässä Snellmanin kämpällä. Havaittiin, että Kolttakentässä oli uusvanha tupa saanut uuden tervatun lautakaton. Suomussa uiskenteli joutsenpariskunta peräti neljän poikasen kanssa. Sää alkoi osoittaa merkkejä muutoksesta huonompaan suuntaan. Palattuamme autolle päätimmekin siirtyä Kuutuan kohdalle ja ruokailla siellä sekä peseytyä rannassa jos sää antaisi myöten. Kuutualle ajaessamme sadekuurot alkoivat piiskata autoa, mutta sen verran kuurojen välissä oli poutaista, että sekä ateria että peseytyminen onnistuivat. Sitten lähdettiin kohti etelää. Viikon sauvakävely jokivarsissa oli onnistunut.