Ensimmäisen Saariselän vaellukseni negatiivit eivät valottuneet vaikka ne kierroksella kulkivatkin. Se johtuu siitä, että kamera unohtui keittiön pöydälle... Sitä vastoin vuonna 1961 jotakin jo kuviksikin tallentui. Otos on vaelluksen viimeiseltä illalta Luulammelta. Vielä ei ollut kahvilaa, ei Kiilopään eräkeskusta eikä edes Saariselän retkeilykeskusta.
Luulampi oli tuolloin täysin erämainen paikka. Samaa voi sanoa Aitaojan suupuoleen kasvattaman lammen tienoosta. Kuva on vuodelta 1963.
Sarviojan varsi oli jo kuljettua aluetta vuonna 1966. Kuvassa oleva rakennus oli alkuperäiseltä nimeltään Susipesä, luultavasti siitä syystä että Kaarnepäällä oli aikanaan elinvoimainen susilauma.
Rakennus paloi 70-luvun alussa. Alla oleva taas purettiin. Se on geologien tukikohtana toiminut Padagova, joka sijaitsi kilometrin verran Palovangan suuputouksilta ylävirtaan. Kuva on myös vuodelta 1966.
Padagovalta hieman pohjoiseen sijaitsee Lankojärvi. Vuonna 1963 se oli vielä niin vähän kuljettu ja rauhallinen, että se kelpasi erakko Meänteisenkin asuinpaikaksi. Hänen Lankojärven saaressa maahan kaivettu asumuksensa oli keloilla sisältä vuorattu.
Vuonna 1970 Ukselmakuruunkaan ei ollut vielä kunnon polkua syntynyt. Ryhmä nousemassa Sollanpään rinnettä. Taustalla kohoaa Ruopimapää.
Lankojärvikin oli vielä 1970 luvun loppupuolella rauhallinen paikka. Vaikka kämppä sinne oli valmistunut vuonna 1967, niin vuonna -79 alueelle tuli vain polku.
Keväät eivät ole veljeksiä. Muorravaarakassa Joutsenlammilla 1983 Juhannuksena satoi lunta.
Kolme vuotta myöhemmin kesäkuun alussa oli toista viikkoa kestänyt hellejakso. Vähissä vaatteissa edettiin kohti Vongoivanjoen vedenjakajaa. Taustalla Kielitunturi.
Vuoden 1991 elokuulla katseltiin Vongoivan räystään alapuolisella kummulla itään ja ihmeteltiin miksi helikopterit pörräilevät pitkin rajanpintaa - myöhemmin selvisi, että Venäjällä oli menoillaan vallankaappausyritys.
Talkkunapäästä kävi Samuli Paulaharju jo satakuntavuotta takaperin tekemässä tussipiirroksen. Tämä otos on syksyltä 1993. Alueella on nykyisinkin erämaista tuntua Iso-ojan vartta lukuun ottamatta. Sen ja rajavyöhykkeen tuntumassa on paheneva mönkijäura.
Tullessani ensikerran Luirojärvelle vuonna 1961, olivat järven rannat suurimmalta osalta luonnontilassa, siitä huolimatta että järvi kuului yhtenä etappina vilkkaasti käytetyllä reitillä etelä-pohjoissuunnassa satoja vuosia. Metsähallitus ei nähtävästi miettinyt asiaa pitemmälle, kun se ryhtyi eteläpäätä rakentamaan. Varsinkin vedenoton ja saunavesien vuoksi rakennuskanta, jos sitä ylipäätään piti tehdä, olisi pitänyt suunnitella Luirojoen varteen. Nykyisin järven seutu alkaa muistuttaa Kiilopää-Saariselkä linjan mökkialuetta. Auringonlaskun aikaan sentään voi tavoittaa jotakin menneestä. Lupukat taustalla vuonna 2005.
Jostain syystä en ole syksyä suosinut vaellusretkeilyyn vastoin kuin useimmat muut. Silti syksyisinkin olen silloin tällöin liikkeellä ollut. Parhainta on tietenkin värikkyys, kun ruska sattuu syntymään. Otos on Suomun varrelta vuodelta 2013.
Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana olen melko onnistuneesti vältellyt yleisimmin käytettyjä kulkuväyliä, enkä huomannut miten maasto oli niiltä kohdilta kulunut. Vuoden 2012 keväällä satuin kulkemaan Porttikosken kämpän ohi, kun siihen oli parkkeerannut kolme mönkijää. Niillä liikkeellä olleet olivat puiston väkeä. Silloin minulle selvisi, että kesäaikaankin he ajelevat surutta maastossa.
Vuotta myöhemmin lopetin vaellukseni Rautulammen suunnasta. Tulin Rautupään ja Niilanpään yli länsipuolen terassille. Tuolla kulku-uralla oli valtatien levyinen mönkijäura. Se hämmästytti sikäli, että Metsähallitus salli näin selvästi havaittavalla paikalla kyseisen liikennöinnin mitenkään siihen puuttumatta.
Ylläoleva jälki osoitti piittaamattomuutta. Nykymeno näkyykin mm allaolevasta kuvaparista. Ensimmäisen olen kuvannut syyskuun alussa vuonna 2008 Hammaskodan lammen reunalta. Taustalla Vuomapää pilvessä.
Seuraava kuva on samasta paikasta mutta vastakkaiseen suuntaan elokuulta 2018.
Kritisoidessani puiston johdolle tätä "huoltopolitiikkaa", ei palautettani otettu kuuleviin korviinkaan, vaan selitettiin että "luonnonsuojelullisilla perusteilla" edetään, mutta säännökset edellyttävät retkeilijöiden huomioimista siten, että alueelle rakennetaan inspiroivia kohteita. Suoraan ei sanottu, mutta rivien välistä piti ymmärtää, että tämä kaikki "suojelu" vaatii mönkijöiden käyttöä.
Soisin kovin mielelläni jotakin vielä luonnontilassa olevasta alueesta säästettävän tuleville retkeilijöillekin, mutta huonolta näyttää.
Vuonna 2015 kuljin Sotavaarajoen vartta yläjuoksun suuntaan elokuulla. Kilometri ennen putouksia isännätön rinkka nojasi kiveä polun varressa. Levällään rinkan vieressä oli umpisolumuovinen makuualusta ja makuupussi. Näytti siltä, että omistaja on jossakin lähistöllä.
Seuraavana keväänä tulin kohdalle uudelleen. Näkymä oli sama. Palatessani kerroin asiasta puiston henkilökunnalle. He sanoivat saaneensa jo aiemmin tiedon siitä ja hoitavansa varusteet pois. Kyselin asian perään kuukauden kuluttua, sillä näkymä siellä paikalla herätti kysymyksiä. Mitään puiston taholta ei oltu tehty. Asia vaivasi siinä määrin, että päätin käydä itse uudelleen paikalla. Lupasin henkilökunnalle täyttää heidän pyyntönsä ja nostaa rinkka puun oksalle että se näkyisi paremmin.
Tutkin lähialueen muutaman hehtaarin laajuudelta mitään löytämättä. Purin täyden rinkan ja koetin selvittää sen omistajan henkilöllisyyden. Ei onnistunut. Nostin sitten rinkan oksalle kuten oli pyydetty. Rinkan sisällön käärin makuupussiin ja jätin kiven päälle.
Kerroin sitten henkilökunnalle sähköpostilla miten olin menetellyt ja lähetin ottamani kuvan paikasta.
2018 elokuulla oli kaksi paikkaa koskevaa mainintaa. Ensin joku heitti huumorilla, että joku on kyllästynyt vaeltamiseen ja jälkimmäinen taas näkymästä huolestui.
Tämän jälkeen lopulta puiston väki kävi varusteet paikalta korjaamassa. Annan melko vähän pisteitä asian hoidosta, sillä kysehän ei suinkaan ollut pelkkä "roskaamisasia", vaan näkymä herätti monia huolestuttavia kysymyksiä.
