Kirjoittaessani tätä 1.7.2022, on useana päivänä telkkarin uutislähetyksissä ja muussa mediassa oltu huolissaan, että luonnostamme on kadonnut monia lajeja. Erityisesti metsäluontoa on haluttu tästä syystä suojella. Tässä yhteydessä on mm vedottu siihen, että metsää hakattaessa ns hiilinielut vähenevät. Varmaan useilla asiantuntijoilla on kunnolliset perustelut huolilleen, mutta yleisesti voin sanoa, että luettavissa ja kuultavissa on paljon sellaista, joka ei alkuunkaan pidä paikkaansa.
Esimerkiksi metsän "monimuotoisuus" ei automaattisesti synny sillä, että joku palsta jätetään kokonaan koskemattomaksi. Onnistuuko sellainen rauhoittaminen, riippuu täysin siitä millainen sen pohja on, ja millainen puusto siinä kasvaa. Esimerkiksi kuusi on ympäristölleen niin voimakas lajike, että pintajuurisena se imee kaiken ravinnon ja kosteuden laajalta alueelta. Suuren kuusikon maapohjassa ei ole juuri muuta nähtävissä kuin ruskea neulasmatto ja sen monimuotoisuuden kato.
Luullaan myös, että kun metsää kaadetaan, niin se peruuttamattomasti tuhoaa ainakin sen monimuotoisuuden. Runsaat 200 vuotta sitten tervanpolttoalueilla männyt oli kaadettu etelä-rannikolta aina osapuilleen Oulun tasolle saakka. Kun venäläinen taiteilijaksi naamioitunut vakooja 1800 luvun alussa tutki hyökkäysuria ja maalasi reitiltään akvarelleja nykyisinkin tunnistettavista paikoista, niin näkymät ovat outoja puuttomuuden vuoksi. Samoihin aikoihin Etelä-Pohjanmaalla ylistarolaiset joutuivat pyytämään maaherralta lupaa vetää kantoja maasta, kun polttopuuta ei tahtonut olla. Metsät oli tuhottu.
Kului noin 70 vuotta. Preussin ja Ranskan sodan jälkimainingeissa sahatavaran kysyntä alkoi ja puuta oli jälleen saatavissa Suomen metsistä, vaikka minkäänlaista istutusta ei tietenkään ollut. Niin ja ne monimuotoiset lajikkeet seurasivat muun kasvun mukana.
Evoluutioon kuuluu niiden lajien häviäminen, jotka eivät pysty mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin. Kovinkaan paljon emme voi vaikuttaa tähän kehitykseen. Luonnon tuhoaminen piittaamattomuuden tai lyhytnäköisen voiton toivossa ei tietenkään ole järkevää, mutta emmehän me suomalaiset tervanpolttoaikojen ja kaskeamisen jälkeen näin ole menetelleetkään.
Kokonaan toisenlainen asia on huonolla suunnittelulla aiheutettu luontokato. Olen keskittynyt tällä sivustolla pääosin Saariselkään. Nyt on nähtävissä, mitä tupaverkoston luominen vuodesta 1965 alkaen on saanut aikaan. Se on keskittänyt kulkemista ja kämppien välille on muodostunut vankka polkuverkosto. Se on monella tavalla kulunut. Kulumista on lisännyt piittaamaton mönkijöiden käyttö. Oman osansa tähän teki suunnitelma "molokkien" kaivamiseksi muutamien kämppien läheisyyteen. Luonto-ohjelman "Järven synty" teko Muorravaarakan varressa jätti myös Suomun ja Muorakanmutkan tulipaikan välille selkeät jäljet.
Jos tupaverkostoa ei olisi rakennettu, ei kulkeminen olisi ollut niin keskittynyttä ja kuluminen ja polkujen synty paljon vähäisempää. Paljolta olisi säästytty jos puiston perustamisen jälkeen päätös puiston oman mönkijäliikenteen kieltämisestä olisi pitänyt. Niin, ja "paikallisten" suruton mönkijöiden ja erilaisten "mopojen" käyttö olisi jotenkin saatu kuriin.
Saariselkää on riistetty myös poroja ylilaiduntamalla. Siitä on syytetty mm tekoaltaiden tekoa. Olen kuitenkin liikkunut alueella paljon ennen altaiden rakentamista ja jäkälämaat oli kaluttu jo silloin silmiinpistävän vähiin.
Jos olisin päättäjä, purkaisin tupaverkoston, kieltäisin mönkijäliikenteen kokonaan paitsi pelastustehtävien osalta ja jättäisin retkeilijät selviämään omin avuin ja varustein. Se on kehittävää.
