Otsikon mukaisen merkinnän teki 14.5.1865 Ounasjokivarressa asunut Vene-Aapo eli Juhan Abraham Jääskö päiväkirjaansa. Samoin otsikoi kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju Sompio kirjaansa yhden luvun. Heidän aikanaan ihmiset elivät lähempänä luontoa ja useimmat tiesivät miten sen kanssa parhaiten tullaan toimeen. Karhua ei sopinut kutsua karhuksi, sillä tiedettiin että metsän herra tulee "nimensä perille" ja sen vuoksi oli turvallisempaa sanoa sitä vaikka mettäksi, kontioksi, otsoksi, mesikämmeneksi tai vaikkapa kuntsaksi.
Sompio kirjassaan Paulaharju on huumorilla kuvannut suurinta petoeläintämme, mutta kun sitä tarkkaan lukee ja mietiskelee, niin mesikämmentä kuvaileva luku hyvinkin tarkkaan kertoo millainen eläin oikeasti on ja miten se saattaa käyttäytyä.
Paulaharjun aikana karhut ja sudet oli jo pitkälle työnnetty itärajan tuntumaan ja enimmin niitä eli erämaa-alueilla esimerkiksi Saariselän tuntureilla ja laaksoissa sekä alueen eteläosissa. Ihmiset muualla alkoivat menettää tuntumaa näihin eläimiin ja kun nykypäivänä ne ovat uudelleen levittäytyneet koko maahan, niiden todellisesta olemuksesta tietävät vain harvat. Nekin jotka ehkä jotakin tietävät, kertoilevat vain osatotuuksia syystä, että levittäytymiselle ei syntyisi kovin voimakasta muutosvastarintaa. "Suuri yleisö" uskoo vahvasti esimerkiksi sen, että karhu väistää aina ihmistä eikä ole ihmiselle vaarallinen muuten kuin pentujaan puolustaessaan. Olisi kuitenkin terveellistä ymmärtää että näin yksioikoista se ei ole.
Hiljakkoin naapuripitäjässä joku sattui näkemään karhun menevän peltolatoon. Näkijä innostui heti haalimaan lähistöllä asuvia paikalle. Uteliaita kertyikin suuri määrä juuri kun otso tuli ladosta ulos. Ihmiset kun olivat varmoja sen vaarattomuudesta ja "nallemaisuudesta", he muodostivat renkaan eläimen ympärille. Karhu oli tietysti hämmennyksissä eikä tiennyt mitä tehdä. Sitten joku neropatti alkoi lyödä kämmeniään yhteen, johon muutkin yhtyivät. Kontio joutui pakokauhun valtaan ja ryntäsi tiehensä. Tyhmeliinien onneksi pakoreitillä sattui renkaassa olemaan sopiva aukko.
Jos kohdalle olisi sattunut joku kämmenten läiskyttelijä, olisi sairaalamatka ollut varma ja huonommalla tuurilla olisivat voineet lyödä kirkon kellotkin. Tämä suurin petoeläimemme onkin käytökseltään paljon monimutkaisempi ja arvaamattomampi kuin nykyisin yleisesti luullaan.
Eräs nykyuskomus pitää sitä pelokkaana ja että ihmistä se väistää aina. Tästä todisteena pidetään sitä, että se saattaa ihmisen havaitessaan rynnätä tiehensä ja luontodokumenteissä se useasti nähdään väistävän vahvempaa lajikumppaniaan ja haaskalla ollessaan sitä voivat muut eläimet jopa korpitkin käydä nyppimässä.
Karhu ei kuitenkaan pelkää yhtään mitään. Se on varovainen. Se tietää myös välittömästi milloin sen voimat eivät riitä lajikumppania vastaan ja se on sikäli viisas että se väistää heti. Kun se havaitsee jonkun oudon, vaikkapa ihmisen lähestyvän se yleensä väistyy tarkkailemaan, onko lähestyjästä jotakin vaaraa. Sekään ei ole pelon merkki vaan järkevää varovaisuutta.
Väistämisen jälkeen mesikämmen saattaa ruveta kaksijalkaista jopa seurailemaan, saadakseen siitä parempaa selvyyttä. Olen aiemmin jutuissani kirjoitellut parista Jaurulla leireilleestä nuorukaisesta, joista toinen oli yllättänyt otson kaverusten muonakätköllä. Karhu oli painellut pakoon ja nuoret säikähtäneet, koonneet leirinsä ja lähteneet kohti Hammaskurua ja jatkoivat iltamyöhään vielä Luirojärvelle.
Pakoon ryntäyksen jälkeen tämäkin karhu tuli uteliaaksi ja seurasi kulkijoiden jälkiä Jaurulta Hammaskuruun ja siinä tunnin toista paikkaa tutkittuaan jatkoi edelleen heidän jäljillään kohti Luirojärveä muutaman kilometrin.
Nuotiopaikkakin silloin oli täynnä kiinnostavia tuoksuja joista se kyllä osasi erottaa makkaranhajuisten edellä kulkijoittenkin hajujäljen.
Mitä se olisi mahtanut tehdä jos olisi kulkijat tavoittanut. Sitä ei osaa sanoa. Joitakin kilometrejä Hammaskurulta kuljettuaan se jäi muurahaispesiä penkomaan ja sitten kiinnostus suuntautui muualle.
Karhujen käyttäytymiseen vaikuttaa mm vuodenaika. Keväisin on kiima, jolloin urokset ovat ärhäkkäitä. Jos uros on kaatanut valitulle naaraalle "paistin", ei satunnaisen kulkijan ole hyvä tulla lähelle. Hylätty kosija saattaa myös olla hyvinkin kiukkuinen. Olen joskus pannut merkille juurineen maasta kiskottuja puita, joita on rusikoitu ja pureskeltu ikään kuin vihan vimmassa. Vaikea sanoa mikä panee luonnon näin rajusti kuohahtelemaan, mutta sitä tapahtuu.
Vaikka varovaisuus panee otson väistämään tuntematonta, niin joskus saattaa käydä niin, että ilmavirtaa vastaan hiljaisesti etenevä yllättää metsän voimanpesän ja se saattaa tuiskahduttaa kiukun pintaan, jolloin se käy siekailematta päälle.
Tietenkin karhuemo suojaa pentujaan, mutta useimmiten ryntäykset kohti ihmistä näissä tapauksissa ovat valehyökkäyksiä, jotka keskeytetään ja tilanne raukeaa sillä, että perääntyy rauhallisesti paikalta. Jos kuitenkin pennut pyörivät paikalle sattuneen ihmisen jaloissa, on vahingon vaara suuri.
Karhualueilla pitäisikin kulkea sen verran melua aiheuttaen, että kontio tietää väistää ja emo ehtii viedä jälkeläisensä sivummalle. Juosten näillä alueilla ei pitäisi lenkkeillä ollenkaan, sillä silloin edetään mesikämmentä kohti liian nopeasti ja se voi luulla juoksijaa hyökkääjäksi jolloin se itse puolustautuu hyökkäämällä. Jos taas karhu havaitsee loittonevan juoksijan se saattaa herättää ajatuksen pakenevasta saaliista ja saalistusvietin.
Iän tuomalla kokemuksella on merkitystä. Tästä syystä vanhat karhut ovat vaikeita metsästettäviä. Alueilla joissa karhuja on perinteisesti kaadettu, vanhemmat eläimet hyvin tarkkaan väistävät ihmistä. Nuoret ovat oma lukunsa. Ne ovat uteliaita ja jotkut eivät voimansa tunnossa arkaile yhtään mitään. Tästä syystä jotkut yksilöt voivat tallustella ihmisten ilmoille nuuskimaan vailla minkäänlaista pelkoa eivätkä hätistelyistä paljon välitä.
Retkeilijä tai aseistamaton ihminen karhun hyökkäyksen sattuessa ei kykene puolustautumaan pakoon juoksemalla tai puuhun kiipeämällä. Mesikämmen on nopeampi sekä pikajuoksussa että kiipeämisessä. Kun ollaan niin pitkällä että päälle käyminen on ilmeistä, ainut mahdollisuus on paiskautua maahan mahalleen ja toivoa että raatelu jää vähäiseksi.
Tällaista sattuu kuitenkin aniharvoin. Yleensä siihen liittyy jotakin poikkeuksellista. Vaikka kontio onkin kaikkiruokainen, niin automaattisesti ihminen ei sen ruokavalikoimaan kuulu. Jos silti sattumalta se pääsisi ihmislihan makuun, niin silloin siitä tulee todella vaarallinen. Näinhän on myös susien kohdalla, jonka voi hyvin nähdä kun selaa vanhoja 1700 luvun käräjäpöytäkirjoja.
Karhukannan levitessä, ihmisen ja kontion väliset kohtaamiset lisääntyvät koko ajan. Kaksijalkaisen kannattaa suhtautua metsän valtiaaksi itsensä tuntevaan järkevällä varovaisuudella eikä huolettomalla hyväuskoisuudella. Sillä ei ole pitävää pohjaa.
