Olin vaihtamassa kukkuroillaan olevan vessan kaukaloa tyhjään ja avasin vaihtokaukalon kannen lykätäkseni sen paikalleen, kun löysin sieltä siististi minigrip-pussiin pakattuna jätettä. Luulisi, että noin 40 kilometrin päähän maantieltä kuljetettu pussi sisältöineen olisi kulkeutunut sieltä kantajan mukana poiskin tai sitten sitä olisi edes kevennetty kompostiin kelpaavilla osilla, mutta ei. Kaiken lisäksi tämä siis löytyi maatuville jätöksille tarkoitetusta vessansäiliöstä. Muovi ja alumiini eivät maatumista helpota.
Rike ei ole suuren suuri, mutta periaatteessa aivan päin hongikkoa. Valitettavasti tämä joko tietämättömyydestä, taitamattomuudesta tai piittaamattomuudesta kertova suuntaus on kasvamaan päin. Olen aiemmin kertonut, että joskus vuosia sitten varhain keväällä keräsin Hammaskurun kämpän pihamaalta 17 paria sukkahousuja ja ainakin saman verran tamponin tapaisia kämpän seinustalta muovipussiin. Lumeen on helppo heitellä kaikenlaista. Ne paljastuvat vasta kun asianomaiset ovat paikalta aikoja sitten häipyneet.
Roskaongelmaa koetti UKK-puisto ratkaista muutamia vuosia jonkinlaisella valistuksella, mutta se ei purrut. Nyt on menty palveluissa niin pitkälle, että useilla kämpillä on "Molokit" eli tyhjennettävät roskasäiliöt ja vielä useammille ne näyttävät olevan tulossa. Tämä roskahuolto lisää huomattavasti henkilökunnan työtaakkaa.
Se tarkoittaa myös sitä, että ajoneuvoliikenne alueella lisääntyy ja maaston kuluminen kasvaa. Olen kritisoinut tätä aiemmissa kirjoituksissani tällä sivustolla sekä puiston omalla Facebook sivustolla. Se ei ole kuitenkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua.
Uusin muutos puiston toiminnan periaatteissa on saunomisen muuttuminen maksulliseksi ainakin Luirojärvellä. Tähän itselläni ei ole mitään vastaansanomista. Itseasiassa maksulliseksi voisi määritellä retkeilyn alueella kokonaisuutenakin. Jo 1960 luvun alussa jotkut Suomen Ladun jäsenyhdistykset esittivät lunastettavaksi eräänlaista retkeilykorttia, joka oikeuttaisi alueella liikkumiseen. Se ajatus ei herättänyt silloin myötätuulta. Se olisi ollut jokamiehen kulkuoikeuden vastaistakin, mutta nyt tilanne on toinen. Kansallispuistojen alueilla voidaan tällaisiakin rajoituksia tehdä. Muutos toisi puistojen rajallisiin rahavaroihin nähdäkseni tuntuvan lisän.
Muutosta on myös tavassa retkeillä. Se on nykyisin entistä enemmän keskittynyt syntyneille poluille tai mönkijäreiteille. Nämä helpottavat suunnistamista ja nopeuttavat kulkua. Entistä enemmän alueelta löytyy alakuvan kaltaista mönkijäuraa. Otos on Hammaskodan ja Hammaskurun väliseltä etapilta.
Nykyisin alueella onkin jo satojen kilometrien mönkijätieverkosto, joka valitettavasti ei kuitenkaan ole aina näin hyväkuntoinen. Eroosio nopeasti kuluttaa renkaiden hävittämän pintakasvillisuuden kohdalta maanpintaa, paljastaa kiviä ja juuria ja monissa kohdin tekee lopulta uran mahdottomaksi liikkua, niin koneella kuin jalkaisinkin.
Valitettavasti mönkijöiden käyttäjillä on sellainen tapa, että tien tultua ajokelvottomaksi, ajetaan viereen uusi ura. Aivan lähellä Kiilopään eräkeskusta, Niilanpäältä kohti Rautulampea suuntaava mönkijätie on hyvä esimerkki. Leveyttä tällä tiellä alkaa paikoin olla nelikaistaisen moottoritien verran.
Harmillinen tapa on mönkijäkuljettajien taipumus ajella vaihtoehtoisia reittejä samoilla suunnilla. Puita kierrellään oikealta ja vasemmalta ja näin on syntynyt moniin kohtiin rinnakkaisia teitä. Luontodokumentin "Järven synty" tekijät myös olivat kahdella mönkijällä Muorravaarakan laakson pohjoispäässä kuvausmatkalla Harrihaaran yhtymäkohdassa saakka. Senkin kuvaussession jäljet näkyvät siellä kymmeniä vuosia.
Aivan oma lukunsa ovat poroelinkeinon harjoittajat sekä "paikkakuntalaiset", joilla on puistoa koskevien säännösten mukaan valtavasti erioikeuksia, poronhoidon, kalastuksen, marjastuksen sekä metsästyksen suhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asianomaiset voivat alueella liikennöidä miten tahtovat.
Se näkyy myös jäljessä. Maapohja on rikkoutumassa sellaista vauhtia heidän toimestaan, että aikaa myöten sekä poronhoidolliset toimenpiteet että muu alueella liikkuminen merkittävästi vaikeutuu.
Raimo O. Kojo julkaisi vuonna 1966 Lapin retkeilyopas nimisen kirjan, jossa luonnollisesti käsiteltiin myös Saariselän aluetta. Hän sen yhteydessä esitti sellaisen näkökannan, että alue pitää säilyttää sellaisenaan eikä sinne pidä sallia lisärakentamista. Siihen mennessähän Saariselällä oli vain muutama retkeilijäporukoiden aikaansaama tukikohta kuten esimerkiksi Sudenpesä ja Muorravaarakan ruoktu muutamien vaatimattomien kammien lisäksi. Hän katsoi myös, että alueelle ei pitäisi perustaa luonnonpuistoa eikä edes kansallispuistoa. Olin hänen kanssaan pitkälti samaa mieltä, mutta kirjan ilmestyessä oli jo Metsähallituksen toimesta autiotupaverkoston rakentaminen aloitettu. Kansallispuiston perustamisen jälkeen verkostoa on täydennetty puulaavuilla, tulipaikoilla ja niiden yhteyteen rakennetuilla puusuojilla. Alueelle on kohonnut myös ns huoltotupia eri puolille, jotka kuitenkin näyttävät enemmänkin puiston henkilöstön käyttöön tarkoitetuilta huviloilta.
Viimeisimpiä rakennelmia on 2017 loppukesällä valmistunut silta Luirojoen kahlaamon kohdalle. Rakennustyömaa ei silmiini näytä kovinkaan hohdokkaalta. Tuota kumimattoa en tahdo varsinkaan käsittää.
2017 syksyllä yövyin Salonlammen puulaavulla. Siinä oleskeli yksinvaeltaja tulilla. Puut olivat määrämittaan katkottuja "klapeja", jota oli puiston väen toimesta tuotu puusuojaan verkkopusseissa. Näiden varmaankin hyvää tarkoittavien palveluiden myötä kustannusten täytyy pakostakin nousta. Luulisi edullisemmaksi tulevan muutaman lähistön tuulenkaadon pätkimisen metrin parin pölliksi ja jätettävän kunkin tarvitsijan itse pienennettäväksi.
Sitä paitsi puista putoilee vuosittain satoja kuutioita kuivia oksia maahan. Vaikea on kuvitella niitä parempaa nuotion ainesta.
Retkeily on Saariselän alueella muuttunut nopeasti kansallispuiston perustamisen jälkeen. Eniten siihen on vaikuttanut alueelle rakennettu infrastruktuuri sekä mönkijäliikenne. Suuri osa vaeltajista käyttää syntynyttä polku- ja mönkijäverkostoa ja yöpyy alueen tuvissa tai ainakin niiden tuntumassa.
Uusi kulkijapolvi tuntuu melko tyytyväiseltä nykykäytäntöön ja puiston tarjoamiin palveluihin. Luirojoen siltakin sai valtavan vyöryn positiivisia kannanottoja. Aivan hiljakkoin joku kirjoitti saaneensa keskustella puiston työntekijöitten kanssa Tuiskukurun kämpän pihamaalla ja kirjoitti sitten "te teette kultaakin arvokkaampaa työtä". En minä itsekään mitenkään heidän työtään ja palvelualttiuttaan pane kyseenalaiseksi, mutta sen seurauksia kylläkin. Kansallispuiston tavoitteena on säilyttää erämaaluontoa. Siinä se ei ole onnistunut alkuunkaan.
Itse kuulun siihen hupenevaan ryhmään ihmisiä, jotka tavoittelevat mahdollisimman koskematonta luontoa. Mönkijätiet ja kuluneet polut ovat pirstonneet aiemmin yhtenäisiä alueita ja tänä päivänä reitin suunnittelua pitääkin tehdä huolella, että edes jotakin tavoittaisi. Niitäkin toki vielä löytyy. Tämänkin jyrkkärinteisen vaaran kupeelta löytyy lähtökohta ja reitti melko vähän kuljetulle alueelle.
Näiden kallioiden takaa leviää satoja vuosia vanhan männikön puistomainen usean neliökilometrin alue, jossa ei kulkemisen merkkejä ei erota.
Tämänkin jyrkänteen kuvanottosuunnasta löytyy rauhallisia paikkoja.
Onneksi palasia löytyy monia muitakin. Kuljetuimmat reitit itse jätän tulevaisuudessa sivuun ja Luirojärvelle tuskin enää lainkaan menen. Ne sopivat paremmin sellaisille, jotka tuntevat niitä kultaakin arvokkaampia palveluita tarvitsevansa.
