Tulevalla vaelluksellani joudun kantamaan rinkassani poikkeuksellisen painavaa taakkaa. Ensimmäisille viidelletoista kilometrille olenkin suunnitellut "keventäjän". Kerron siitä jahka olen päässyt sitä kokeilemaan.
Henkilökohtaisia ongelmiakin on. Nilkkani kääntyi nurinniskoin juoksulenkilläni, astuttuani huomaamatta polun viereiselle aamukasteiselle ruohikolle. Tuollaista vahinkoa ei ole sattunut pitkään aikaan. Viimeksi näin kävi ennen vaellusta 80-luvun alussa. Silloin päättyi noin kymmenen vuoden ajanjakso, jolloin vuosittain sain ontua tästä syystä. Niiden vuosien jälkeen opin tukemaan löystyneet nivelsiteeni idealsiteillä, lähtiessäni lenkeille tai vaelluksille. 90-luvulla paikat olivat vahvistuneet, enkä siteitä enää tarvinnut. Nyt olisi ollut tuelle tarvetta. Toivon vaivan asettuvan parissa viikossa.
Kuva on 80-luvun alusta, kun edellisen kerran olin nilkkavaivainen. Poikani tarkkailee, selviänkö Kiertämäojan ylityksestä Ylemmän Kiertämäjärven tuntumassa olevan suvannon kohdilta. Jalka oli hutera. Vielä noustessani Kannattamannoskan itärinnettä päästäkseni Muorravaarakan laakson puolelle, nousi tuskanhiki otsalle.
Aina on kannattanut vaellukselle lähteä, vaikka kulkua rajoittavia tekijöitäkin olisi ollut. Vaikka en vielä ole tuntenut tarvetta halailla puita, niin luonnon rentouttavan vaikutuksen olen tajunnut kauan sitten. Tämän seikan tietää aviosiippanikin. Kysyessäni hiljakkoin, haluaisiko hän vaihteeksi majoittua Kiilopään tai Saariselän hotelleissa tms sekä ulkoilla muuten alueella, niin selkeä vastaus oli että mieluummin lähdemme vaellukselle ja näin tehdään.
