Saariselän tunturialue on aina ollut vailla pysyvää asutusta. Sen liepeillä on asustellut lyhyitä aikoja muutama erakon tapainen ja Raja-Joosepissa tietysti Jooseppi Sallila Tiltoineen, mutta varsinaisella erämaa-alueella ei ole ollut asukkaita. Muuten siellä on ollut suhteellisen vilkastakin liikennettä. Nykyisiä topografikarttoja edeltäneessä Suomen Taloudellisessa kartassa oli vielä merkittynä polku tai pilkoitetun reitin paikka, joka kulki etelä-pohjoisuunnassa mm Aittajärveltä Maantiekurun ja Sotavaarajoen laaksoa seuraillen Luirojärvelle ja siitä edelleen etelään. Se oli yksi tärkeimmistä reiteistä.
Allaoleva karttaote on Suomen Taloudellisesta kartasta 1:100 000. Sitä suurin osa retkeilijöistä joutui paremman puutteessa alkuvuosina käyttämään. Karttaan on merkitty punaisella tuo ikivanha reitti. Mitä tulee tuohonkin kartan osaseen, niin se sisältää lukuisia virheitä, vaikka Suomujoen varret on kohtuullisen hyvin kuvattu.
Vanhimpia kirjallisia merkintöjä tästä kulkuväylästä löytyy Inarin kirkkoherran Jakob Fellmanin päiväkirjoista 1820 luvulta. Häntä kuljetettiin porokyydillä tätä kautta talvella etelään. Luirojärvellä hän pelkäsi silloin Sokostin yläpuolella olevaa pilvinäkymää ja arveli siitä syntyvän myrskyn, mutta kyyditysmiehenä toiminut koltta oli vakuuttanut, ettei sellainen pilvi sada lunta. Päiväkirjamerkinnöistä voi myös todeta hänen kulkeneen Maantiekurun suulla olevan kämpän kautta.
Satakunta vuotta myöhemmin "parhaaseen heinäaikaan" K.M.Wallenius, Aleksi "Mosku" Hihnavaara sekä taidemaalari Anton Lindfors kulkivat reittiä vastakkaiseen suuntaan. He olivat retkeilemässä ja kalastamassa. Eräretkestä on Wallenius kirjoittanut novellin kirjaansa "Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä". He nähdäkseni poikkesivat tältä reitiltä sikäli, että jatkoivat Sotavaarajoen uomaa kohti Suomua ja kääntyivät sitten Siikavuopajalle, jonka kohdalta alkavan kosken alle oli heitä varten kuljetettu vene. Alakuva on Siikavuopajalta nykyisen puulaavun edustalta. Edessä vasemmalla näkyy Suomujokea ja alkavan kosken niska.
Edellä mainittujen aikalaisiin voidaan lukea Samuli Paulaharju, joka useaan otteeseen vieraili Saariselän alueellakin, kuitenkin pääpainon ollessa Sompion alueen kansanperinteen tallentamisessa. Hän ennätti mm Vongoivan alueellekin ja Kuusikurun suulta hän teki tussipiirroksen Talkkunapäästä. Ensimmäiset retket hän teki jo 1900 luvun alussa ja niiltä ajoilta on mm tuo mainittu piirros.
Paulaharjun Sompio-kirja oli yksi itseäni alueelle retkeilemään innoittanut. Alakuva on myös Kuusikurun suulta kohti Talkkunapäätä ruskasyksynä 1989, kuitenkin hieman alemmalta tasolta verrattuna Paulaharjun piirrospaikkaan.
Maantiekurun kautta kulkeneen reitin käyttö väheni ja loppui, kun maantie viimein saatiin Sodankylän kirkolta kohti Vuotsoa ja Ivaloa. Saariselän alueella sen jälkeen kulkivat harvakseltaan poromiehet ja saaliin perässä kulkijat.
Ennen itsenäistymisen aikaa joku satunnainen virkamiehiä välttelevä saattoi tehdä kuten jääkärit Sulo-Veikko Pekkola ja Väinö Suvirinne 1916 talvella, kun Sallasta vedättivät poroilla itseään alueen poikki pohjoiseen seisten suksillaan. Vähässä olivat alueella liikkujat silloin.
Toisen maailmansodan aikana alueella oli itä-länsisuuntaista liikettä. Venäläiset partisaanit kävivät alueen eteläpuolella olevien kylien ja yksinäisten talojen kimppuun. Minua on hämmästyttänyt luettuani otteita partisaanijoukon virallisesta selvityksestä heidän iskettyään yksinäiseen Uulalan taloon Luirojoen varrella. Talo oli silloin Maggan suvun asuttama ja oli todella kaukana kaikesta sekä vailla tieyhteyttä. Parhaallakaan mielikuvituksella varustettu ei voinut kuvitella sitä jonkinlaiseksi sotilastukikohdaksi.
Partisaanien selostuksessa kuitenkin talo oli saksalaisten upseerien lomakoti ja pihamaalla useita sotilasparakkeja ja joen rannassa kookkaita moottoriveneitä. Pihamaalle juuri ajoi saksalaisia upseereita kuljettanut auto... kaikki tuhottiin...
Kun hyökkääjät hiipivät yöllä talon luokse, oli vanha emäntä Brita Hanna Magga kuullut ulkoa jotakin ääntä. Hän oli ovea avaamatta tiedustellut kuka siellä on, jolloin vastaus oli tullut kiväärin luodin muodossa. Reikä on edelleen oven peilissä ja vanha emäntä luodin myötä kirkkomaalla.
Alakuvassa pojanpoikani osoittaa ko luodinreikää vuonna 2008.
Ylläoleva sauna on heinäladon ja asuinrakennuksen lisäksi alueen ainut rakennus. Tarvitaan melkoisesti mielikuvitusta, että siitä saataisiin se upseerien lepokoti tai revittyä monta suurta parakkia. Tunnettu on myös Laanilassa tapahtunut isku piispan seuruetta kuljettaneeseen autoon sekä paljon uhreja vaatinut Lokan kylän tuhoaminen ja olihan siellä muitakin iskuja. Kaikissa näissä tapauksissa hyökkääjät käyttivät nykyistä retkeilyaluetta sekä tuloonsa että pakoonsa.
Sodan jälkeen retkeily harrastuksena alkoi hiljalleen levitä. Olihan sillä juurensa jo 1900 luvun alkukymmeninä, mutta harvalukuinen harrastajajoukko taivalsi etupäässä Länsi-Lapissa tai Käsivarressa. Näin oli alkuun myös sodan jälkeisenä aikana.
Saariselkä oli kuitenkin havaittu. "Latulaiset" kyhäsivät 1950 luvulla Taajostuvan, Sudenpesän sekä Muorravaarakan ruoktun ja Suomujoen varteen kohosi Snellmanin kämppä. Näiden lisäksi oli pienempiä kammeja. Alakuvassa vanha Sudenpesä, joka paloi 70-luvun alussa.
Kullervo Kemppinen sotalennoillaan oli tunturialueen pannut merkille ja matkasi sinne retkeilemään rauhan tultua. 1950 luvun kokemusten pohjalta syntyi teos Lumikuru, jonka ensimmäinen painos tuli julkisuuteen vuonna 1958.
Kirja oli hyvin rakennettu kuvaus Saariselästä retkeilyalueena. Se sisälsi ohjeita ja suosituksia reiteistä sekä kaikenlaista hyödyllistä detaljitietouttakin. Kiinnostavaksi sen teki myös hyvä kuvitus. Kirjan julkaisun jälkeen Saariselän retkeily puhkesi kukkaan. Seuraavina vuosina väkeä liikkui alueella sankoin joukoin.
Vaellusretkeilystä kiinnostuneesta väestä ei kuitenkaan niihin aikoihin ollut kovinkaan monella riittävää omaa tietoutta siitä, mitä vaelluksilla tarvitaan suunnistus- ja kartanlukutaidosta puhumattakaan. Tästä syystä ryhdyttiin järjestämään suuria "safareja", joita veti joku alan kokenut taitaja.
Sellaisia saattoi nähdä liikkeellä vielä 1960 luvullakin. Laskin kerran vastaani tulleessa jonossa ihmisiä 70 kappaletta. Tällä oli sellainen negatiivinen vaikutus, että sopivalla säällä tuollainen ihmismäärä synnytti kertakulkemisella polun, jota sitten sateet ja sulamisvedet alkoivat kuluttamaan. Tämä prosessi jatkuu edelleen, kuten kaikki alueella liikkuneet saattavat huomata.
Lumikuru kirjassa ollut kuva Kopsuslammen takaa kohti Nattasia oli mielestäni hieno, vaikka kirjan painotekniikka ei oikeutta alkuperäiselle kuvalle teekään. Itse otin otoksen osapuilleen samasta paikasta 60-luvulla.
Kemppisen kirja aiheutti suurempien massojen kulkeutumisen vanhoilta vaellusmailta kuten Ounas-Pallas-Hetta akselilta sekä Käsivarren tuntureilta itä-Lappiin. Se alkoi näkyä myös maastossa. Yleisimpien kulkureittien varrelle ilmestyi nuotiopaikkoja. Tuntui vähän siltä, että jokainen tahtoi tehdä omansa. Polkuja ei silti vielä alueella sanottavasti ollut. Lähinnä niitä syntyi jokivarsiin.
Toki polun pätkiä löytyi sieltä täältä, mutta ne eivät olleet juuri ihmisten aikaansaannoksia, vaan porojen. Porot hieman hankalammissa maastokohdissa pyrkivät kulkemaan samaa reittiä, jolloin polku syntyy. Kemppinen kirjoittikin myöhemmin kirjan nimeltä Poropolku kutsuu, jonka nimeä nuorempi nykyvaeltaja ei välttämättä tajua, sillä poropolkuja ei Saariselän alueella oikeastaan muusta polkuverkostosta enää voi erottaa.
Maasto kesti vaeltajajoukot ensin varsin hyvin, joka nähdäkseni johtui siitä, että Metsähallitus alkoi rakentaa kämppäverkostoa vasta 1960 luvun puolivälissä. Näinollen retkeilijät hajaantuivat paljon laajemmalle alueelle ja kulkivat myös eri reittejä. Kun autiotupaverkosto 1970 luvun alussa oli valmis, niin vaeltajat alkoivat tietenkin suurimmalta osalta kulkea kämpältä kämpälle samoja kulku-uria myöten, jolloin polkuverkosto alkoi syntyä. Vielä 1980 luvun alussakaan se ei silti ollut läheskään näin kattava kuin nykyään. Esimerkiksi niinkin käytetty kulku-ura kuin Maantiekurun polku ei vielä 1980 luvun alkupuolella ulottunut Sotavaarajoen varteen saakka. Polut kuitenkin monin paikoin "kehittyivät" nopeaan tahtiin.
Tähän vaikutti moottoriajoneuvojen tulo maastoon. Aluksi kyse oli maastoajoon soveltuvista moottoripyöristä, joita poromiehet ottivat käyttöönsä sekä jotkut paikkakuntalaiset, jotka muuten vain "perinteisten oikeuksiensa", oletettujen tai oikeitten nojalla pöristelivät ympäri aluetta vaikkapa vain kalastusvavat mukanaan. He käyttivät pääosin syntyneitä polkuja, jotka tässä ajelussa kuluivat.
Sitten joku keksi mönkijän. Se oli todella tuhoisa retkeilyalueelle. Viimeksi vuoden 2016 keväällä katselin murheellisena mönkijäuraa Luirojärven itäpuolella Pälkkimäojan suuntaan mennessäni. Sulamisvedet olivat kuluttaneet renkaiden uria tehden kokonaan uusia purouomia. Mönkijäura oli pilalla pitkiä pätkiä ja hyvin suurella todennäköisyydellä uusi kulkutie otetaan vierestä, jolloin kulunut maasto vain levenee. Kiilopään eteläselänteiden yli Rautulammelle suuntaava mönkijäura on hyvä esimerkki mitä käytännössä tapahtuu. Sehän alkaa olla melkein moottoritien levyinen.
Saariselälle ja sen lähiympäristöön perustettiin Urho Kekkosen kansallispuisto vuonna 1983. Alueen käytön säännöstö muuttui. Alkuvuosina tapahtui lukuisten nuotiopaikkojen purku ja hävittäminen ja "virallisten" synnyttäminen. Myöhemmin näille tulipaikoille rakennettiin muutama puulaavu. Lisäksi puiston väki ryhtyi huolehtimaan puuhuollosta. Esimerkki hyvästä laavusta on vaikkapa Kotakönkään laavu Suomujoen varressa.
Laavuja oli ennenkin. Tämä kuva on Porttikosken ja nykyisen Porttikosken kämpän puolivälistä Suomujokivarresta kuvattuna 1966 kesäkuulla aamuyöstä. Kuvanveistoon harrastunut on tehnyt taideteoksensa täysimittaisesta männynrungosta. Se oli edelleen kiinni kannossa.
Useimmat kulkijat, varsinkin aloittelijat olivat tyytyväisiä paitsi suhteellisen tiheään kämppäverkostoon niin myös tulipaikkoihin sekä puuhuoltoon. Syntyneet polut helpottivat kulkua ja suunnistusta ja autiokämppiin oli helppo tukeutua varsinkin talviaikaan.
Itse olen alusta pitäen ollut kerettiläinen. En pitänyt siitä, että Metsähallitus lähti kämppäverkostoa rakentamaan, koska ymmärsin heti että se suuntaa suurimman osan vaeltajista samoille reiteille ja samoihin paikkoihin. Maasto kuluu tästä syystä. Tottahan toki itsekin olen tarjontaa hyödyntänyt, mutta ilmankin olisin pärjännyt.
Kun kulku helpottui, se näkyi vaeltajien käyttäytymisessä. Aina 1970 luvun alkupuolelle saakka mukana kulkijoissa oli paljon ennen kämppäverkoston luomista aloittanutta väkeä, jotka hyvin pitkälle olivat "omavaraisia" kaikessa, myös siisteydessä. Asentopaikat silloin jätettiin lähtiessä siistiin kuntoon ja harvat kämpät siivottiin tarkkaan. Pari ryhmää poikkesi tästä linjasta ja heidän jälkiään silmäillessä tiesi heti ketkä olivat olleet asialla.
Nykyinen trendi näyttää olevan sellainen, että jos joku heittää tyhjän säilykepurkin jonnekin, niin se koetaan kaatopaikan siemeneksi ja jätöskokoelma kasvaa huikeaa vauhtia.
Kun entisajan vaeltajat olivat oppineet selviytymään kaikesta omin avuin, niin nykyään haetaan apua vähälukuiselta puiston henkilöstöltä vaikka mihin ongelmaan. Vaikka vessojen "laarit" on tehty kenen hyvänsä helposti vaihdettavaksi tyhjiin, niin se ei tahdo onnistua kuin harvoilta.
Luin kerran kiukkuisen tuntuisten nuorten miesten vuodatusta Kotakönkään laavukirjasta, kun he olivat halunneet sinne opasteviittoja, laavu kun oli ollut vähän hakusessa. Ymmärrän toki, että maantievarren retkeilijöiden luontopoluilla pitää olla viittoja ja muutakin opastetta, mutta ei kai nyt sentään syvemmällä erämaassa.
Liian pitkälle viedyt palvelut aiheuttavat vain lisää vaatimuksia ja valtavasti lisätyötä. Kämppäkirjoista saa lukea tämän tästä moitteita puiston väkeä kohtaan kaikenlaisesta joutavasta, jonka asianomainen itse useimmiten olisi voinut panna kuntoon.
Tässä puiston hallinnosta vastaavat ovatkin lyöneet itseään kirveellä jalkaan. He eivät myöskään ole vasta kuin aivan viime aikoina ymmärtäneet talkoohengen voimaa, vaikka esimerkki olisi heillä ollut nähtävissä alusta lähtien.
Olisi pitänyt pysähtyä miettimään, miksi esimerkiksi imatralaisten retkeilijöiden joukko suurella vaivalla rakensi ja ylläpiti suosittua Muorravaarakan ruoktua ja teki vielä ennen topografikarttojen tuloa itseänikin kovasti hyödyttäneen oman kartan alueelta.
Siihen on aivan yksinkertainen selitys. Oman käden jälki ja työpanos yhdistettynä retkeilyyn oli hauskaa. Vongoivan kota ja uusi Tammikämppä ovat nousseet vuonna 2016 pitkälti samassa hengessä. Toivottavasti tästä ymmärretään ottaa suuntaviittaa tulevaisuuteen. Samalla periaatteella voitaisiin kunnostaa vaikkapa Suomuvillen nykyisin melkoisesti rappiolla oleva hieno tila.
Alla on ote imatralaisen kartan koillisosasta. Kartta oli huikeasti parempi toiseen vaihtoehtoon Suomen Taloudelliseen karttaan verrattuna. Karttaotteessa näkyy muuten eräs nykyisin kokonaan hävinnyt yksityiskohta, Muorravaarakkajoen ja Harrijoen yhtymäkohdassa sijannut Nuotion "kämppä". Nuotiohan oli Petsamon evakoita, ja siellä vähän epämääräisen menneisyyden varjon saanut ja taisi vähän piiloitella joitakin vuosia rakentamassaan asumuksessa.
Kansallispuiston perustamisen jälkeen moottoriajoneuvojen käyttö oli alueella kielletty, lukuun ottamatta poronhoitoon liittyvää ja puiston omia ajoja. Puiston huoltoajot ajeltiin alkuun vain talviaikaan moottorikelkoilla, mutta sittemmin on luisuttu mönkijöiden käyttöön. Niiden vuoksi monilla suosituilla kulkureiteillä on pätkiä, jotka ovat jalan kulkeville kelvottomia. Mönkijäkäyttö onkin koko ajan kasvamaan päin. Pelkään sitä aikaa, jolloin ruvetaan järjestämään mönkijäsafareja näille "repputuristeille". Toinen kulkuväline, jonka en soisi yleistyvän varsinaisella retkeilyalueella on maastopyörä. Se nimittäin myös "syö" maastoa.
Muutama vuosi sitten aloitin vaelluksen Kiilopäältä ja kuljin Suomun ruoktun kautta Tuiskukuruun. Siellä tarkoitukseni oli valmistella ateria, mutta kämppä oli täysremontissa ja pihamaalla joukkueteltta, työvälineitä ja kaksi mönkijää. Jatkoin pari kilometriä ja jäin leiriin. Myöhemmin illalla mönkijämiehet ajoivat kohti Luirojärveä. Aamulla he tulivat taas vastaani. Nähtävästi koko pitkän työrupeaman he ajelivat Tuiskukurun ja Luiron väliä kahdella mönkijällä todettavin seurauksin.
Samaan tapaan tapahtui Hammaskodan teko. Luirojärveltä kodalle on syntynyt mönkijätie, joka ei vuosikymmeniin siitä häviä vaikkei sitä käytettäisikään. Jos uuden kodan pysyttäminen vaati todella tuon reitin syntymistä, niin olisi ollut paljon parempi jättää kota tekemättä. Alakuva on nykyisen mönkijäuran reitiltä Ruotmuttipään kupeelta ennen "tien" tekoa. Taustalla Sokostin rinne.
Satuin tulemaan 2012 keväällä Porttikoskelle, kun kämpän pihamaalta tapasin kolme mönkijää. Puiston mies antamassa jotakin koulutusta ulkomaalaisille luonto-opiskelijoille. Touhussa ei mielestäni ollut kovinkaan paljon järkeä. Tieto olisi mennyt mielestäni paremmin perille, kun asianomaiset olisivat olleet liikkeellä jalkaisin. Muuta oppia en siellä havainnut opetuksen sisältävän kuin kämpän tuntumassa olevan tulipaikan ympäristön haravoimisen. No, oppia tuli tietysti siinä kun yksi mönkijöistä kaatui ylösalaisin Suomuun, heidän sitä ylittäessään. Kuva on Porttikosken kämpältä 90-luvulta. Vaelluskaverini Antti siinä istuu vilvoittelemassa saunomisen jälkeen.
Ehdin siinä määrin kulkea puheena olevaa retkeilyaluetta, että nimistön muuttuminen ei tahdo enää tarttua korvieni väliin. Siksi mieluummin puhun Saariselästä kuin Urho Kekkosen kansallispuistosta. Muutenkaan en osaa kiinnittää Kekkosta riittävän kiinteästi kyseiseen alueeseen, sillä eihän hän siellä oikeastaan retkeillyt, vaan teki vain yhden hiihtoretken rajavyöhykkeen tuntumassa, apunaan leegio henkilökuntaa, etu- ja perässähiihtäjineen.
Sama koskee muutakin nimistöä. Aluetta ensimmäisiä karttoja tehtäessä, sitä tunsivat vain suhteellisen harvat yksittäiset ihmiset, jotka toisistaan tietämättä nimesivät paikkoja omilla tavoillaan. Luultavasti tästä syystä uusimpien karttapainosten nimistö on hieman toisistaan poikennut, kun on tehty tarkistuksia. Aina tuntuu löytyneen joku uusi, joka on tiennyt paikan "oikean" nimen. Taitaapa olla niin, että kartoissa on jokunen paikka minunkin korvieni välistä karttaan joutunut.
"Valvontatuvat" ovat minua jossain määrin vaivanneet. En käsitä miksi Luirojärvelle on tehty usean rakennuksen käsittävä kokonaisuus, joka on puistohallinnon käytössä. Se vaikuttaa lähinnä muutamaa ihmistä varten varatulta huvila-alueelta. Sama koskee rajavyöhykkeen pinnassa olevaa Harrilammen tupakokonaisuutta ja käytännössä kokonaan käyttöä vailla olevaa Suomuvillen entistä tilaa. Miksi ihmeessä näihin on uhrattu varoja. Rakennukset ovat nähdäkseni 90 prosenttisesti tyhjäkäynnillä.
Rakentamista alueella minun mielestäni muutenkin pitäisi vähentää ja olemassa olevia ehkä ruveta purkamaankin, puhumattakaan yksityisestä rakentamisesta. Kun kuljin ensi kerran Luirojärveltä Pälkkimäojan suuntaan, oli siellä muutaman kodan ruoteet ja vähäinen hirsikämppä. Nyt siellä näyttää kohonneen usean nykyaikaisen lomahuvilan kaltainen rakennus, etten sanoisi yksityisen lomakylän alku.
Ei kait sentään tällaista voi sallia puiston alueella.
Kun aikanaan puistoa perustettaessa poronhoitoelinkeino ynnä monimuotoiset paikkakuntalaisten oikeudet metsästykseen ja kalastukseen turvattiin, niin mielipiteeni kyllä on, että kaikilta osin asianomaiset eivät ole saamaansa leiviskää hoitaneet kuten olisi pitänyt.
Kun muualla Suomessa maatalouden harjoittajat joutuivat tiukkaan syyniin ja valvontaan sekä määrättiin karjan pääluku, niin poronomistajat pakenivat pitkään vanhan hokeman taakse, ettei poronomistajan sovi ilmoittaa karjansa lukumäärää. Ei se tietysti melko vapaasti laidunnettavien puolivillien eläimien kohdalla niin tipi tarkkaa voi ollakaan, mutta jotain suuntaa olisi pitänyt olla.
Tuo vanha periaate nimittäin sisälsi ahneuden, jonka myötä porokarjaa kasvatettiin yli laidunmaitten kestokyvyn. Olen retkeillyt alueella lähes kuusi vuosikymmentä ja muutos jäkälän määrässä on valtava. En usko, että Suomesta muualta löytyy niin jäkälästä puhtaaksi kaluttua maapohjaa. Se ei aivan lähivuosikymmeninä palaudu.
