Kebnekaisella olivat alueen työntekijät keränneet maastosta viitisenkymmentä heitteille jätettyä telttaa ja lisäksi todenneet ekopisteellä saman verran roskiin heitettyä majoitusvälinettä. Useimmat olivat olleet heppoisia festaritelttoja.
Ruotsissa on siis ollut sama suuntaus kuin Suomessakin. Ihmiset, jotka eivät ole päässeet lomailemaan ulkomaille, ovat koettaneet keksiä jotakin korvaavaa. Pojanpoikani kertoi syysvaelluksellaan havainneensa Saariselälläkin runsaasti retkeilyväkeä liikkeellä. Jonakin viikonloppuna Sarviojalla oli tainnut majoittua kuutisenkymmentä retkeilijää.
Onneksi Suomessa ei sentään ole vielä tavattu Kebnekaisen tapaista ongelmaa, mutta huolestuttavia merkkejä silti on. Kulkeminen on nykyään niin helppoa, että se houkuttelee kauaskin sellaisia ihmisiä, joilla ei ole vähäistäkään käsitystä, mitä retkietiketti tarkoittaa.
Nykyään saa lukea kaikenlaisia vaatimuksia, mitä veronmaksajan oikeuksiin kuulemma kuuluu. Valtion virkamiehen pitäisi käydä erämaasaunankin lauteet pesemässä. Omista velvollisuuksista en paljonkaan ole uusien vaeltajien nähnyt huolta kantavan.
Muistelen sitäkin viiden vuoden takaista havaintoani, jossa täysi rinkka oli jätetty Sotavaarajoen varteen, vierellään levällään ollut makuualusta ja -pussi. Kun vuoden kuluttua uudelleen kuljin paikan ohi, oli näkymä sama. Puiston henkilökunnan viaksi panen sen, että näkymä joko huvitti tai huolestutti vähän kulkijasta riippuen useita melkein kolme vuotta ennen kuin rinkka rekvisiittoineen saatiin sieltä pois, vaikka moni siitä reklamoi.
Elli Mäkynen, Muorravaarakan ruoktun monitaitoinen rakentaja, ideoi 1960 luvun alussa eräänlaista retkeilijäkorttia sellaiselle, jotka Saariselälle tulivat vaeltamaan. Sehän ei ollut silloisen lain mukaisesti mahdollista, mutta nyt olisi.
Sille olisi huutava tarve. Sen myötä voisi hienosta retkeilyalueesta jotakin säilyä. Kaikkea ei pitäisi uhrata lyhytaikaisten trendien alttarille.
