Kun Urho Kekkosen Kansallispuiston perustamista harkittiin, lausuttiin hallituksen esityksessä puiston tarkoituksena säilyttää viimeinen laaja ja tietön metsä-, suo-, ja tunturierämaa-alue.
Retkeillessäni sitten puiston perustamisvuotena 1983 sekä sen jälkeisinä 1980 luvun vuosina alueella, niin kaikki vaikutti hyvältä. Puiston henkilökunta siivosi ja purki turhia "yksityisiä" nuotiopaikkoja ja toimintaperiaate oli liikkua kesäaikaan jalkaisin. Silloisessa järjestyssäännössä korostettiin sitä, että moottoriajoneuvoilla ei saa alueella ajaa ja puiston huoltoajot tehdään maastoa säästäen talviaikaan moottorikelkoilla. Kesäaikaan mönkijöiden käyttö ei käynyt lainkaan päinsä.
Sittemmin järjestyssääntöön tehtiin muutos, joka salli huoltoajot myös mönkijöillä.
Sitä ei nähtävästi ohjeistettu mitenkään, koska maastoon syntyi nopeaan tahtiin mönkijätieverkosto. Sen suurimpina ongelmina ovat olleet pehmeiköt, joita olisi aivan ehdottomasti pitänyt jotenkin vahvistaa. Kun näin ei tehty, on syntynyt laajoja mutakenttiä, kun ajoneuvo on yleensä voinut ajaa samaa uraa vain kerran tai kahdesti.
Eroosiolle alttiilla rinteillä ovat sadevedet huuhtoneet mönkijän jäljistä hienomman maa-aineksen pois ja paljastunut kivikko ei ajoalustaksi enää ole sopinut. Niin on sitten tehty rinnakkaisia teitä. Näitä on myös syntynyt siten, että esimerkiksi hoikan koivun painuttua talviaikaan lumen painosta luokille, ei mönkijänkuljettaja ole viitsinyt katkaista puuta, vaan on valinnut kiertoreitin. Tai sitten muuten vain on kierrellyt muualta.
Tavoite säilyttää tietön erämaa on pysyvästi epäonnistunut. Sopivilla tasaisilla kankaillahan mönkijäjälkeä voisi ajaa henkilöautollakin.
Ongelma piilee kuitenkin pehmeämmillä alustoilla. Alueella on lukemattomia paikkoja, joissa pintaa sitova aluskasvillisuus on mönkijöillä jauhettu mutaan. Nämä kentät ovat yleensä muutamien kymmenien metrien levyisiä mutta laajempiakin. Ehkä huonoimmassa kunnossa sekä mönkijälle että jalkaisin liikkuvalle on Orposen - Karapuljun väli sekä Marivaara - Jauru reitti, mutta jokaisella mönkijäuralla on ongelmapaikkoja, jotka olisi vältetty jos jonkinlaista suunnittelua olisi ollut. Eihän se välttämättä olisi vaatinut kuin jollekin uralle muutaman puunrangan lähettyviltä.
Tietenkin alueella on muutakin ajoneuvoliikennettä sekä luvallista että luvatonta. Nähtävästi tätä ei sanottavasti valvota. Viittaan edellisessä tarinassani Karapuljun tuntumassa tekemääni havaintoon. "Turisteja" kuljeteltiin Luirojärven suunnalta Luirojoelle siellä odottamassa olleeseen moottoriveneeseen.
Kansallispuistosta annettu laki antaa poronhoitotarpeisiin rakentaa esimerkiksi rakennuksia. Luirojärven koillispuolella on vanhan erotusaidan tuntumassa luultavasti tältä pohjalta tehtyjä uudisrakennuksia. Kulkiessani niiden ohi vuonna 2016 keväällä, ne vaikuttivat kuitenkin enemmänkin huvilatarkoitukseen tehdyiltä kuin poronhoitoon liittyviltä.
Itseasiassa vieraillessani Luirojärven laaksossa ensikerran vuonna 1961, hämmästelin jäkälän vähäistä määrää ja ihmettelin sitä, voivatko porot saada siitä irti tarvitsemaansa ravintoa. Tilannehan on siitä koko ajan ylilaiduntamisen vuoksi heikentynyt, joten tuo mainittu rakennuskanta ja sen tarve on vähän outo.
Kyselin sähköpostitse Metsähallitukselta mitä nämä rakenteet ovat, mutta ilman vastausta jäin. Tämän tein syystä, että joku mies kyseli minulta 2018 keväällä, tiedänkö rakennuksien luonnetta. Hän oli talvella hiihdellyt paikan ohi ja siellä oli väkeä lomailemassa. Kahdella moottorikelkalla oli miehen mukaan nuorisoa ajettu ylös Sokostin rinteille laskettelemaan. Ei tämän pitäisi olla säännösten mukaan mahdollista. Tässä jää epäilys, että poronhoito perusteilla on tehty alueelle rakennelmia, joiden käyttötarkoitus on aivan muuta.
Alueella liikennöidään myös moottoripyörillä ja mopoilla. Rikkoutuneita renkaita ja polttoainekanistereita löytyy nykyään sieltä täältä.
Ajoneuvoilla liikennöivät ja erityisesti luvattomasti sen tekevät kuljettelevat mukanaan huomattavan paljon alkoholijuomia, oluttölkkejä sekä muuta, jota ei viedä mukana, vaan tyhjät tölkit ja pullot jäävät jälkeen. Kulttuuri on pahenemaan päin. Tahvontuvan ympäristö oli elokuulla 2018 surkeassa kunnossa. Sitä koetin vähän siivota.
Joskus on viinahammastakin silti jäänyt särkemään. Luirojärvellä sijaitseviin valvontarakennuksiin on peräti murtauduttu ehkä toiveena löytää "saunakaljaa".
Olen jäänyt ihmettelemään, mikä Metsähallituksen pitemmän tähtäimen tavoite oikein on ja sitä olen yrittänyt kysellä sen ohessa, että olen näistä ongelma-asioista koettanut tiedottaa, mutta mitään vastausta ei ole koskaan tullut.
Hieno hoitosuunnitelma netissä kyllä on, mutta sen toteutumista suuresti epäilen. Lähinnä se vaikuttaa sanahelinältä.
Siinä puututaan mm alueen kasvustoon, eläimistöön ja linnustoon. En ole huomannut minkäänlaista kommenttia siitä, että esimerkiksi maakotkaa ei juuri enää näe ja Marivaara-Jauru reitin varrelta ovat esimerkiksi Piekanat kadonneet. Epäilen hävikin olevan samaa juurta kuin aikanaan Lokalle pesiytyneiden Merikotkien häviäminen.
Luirojärvelle tehtiin muutama vuosi sitten Luirojoen ylittävä silta kahluupaikan kohdalle. En sen tarvetta mitenkään käsittänyt. Silta herätti kovasti keskustelua puolesta ja vastaan.
Näin sen itse siten, että Metsähallitus pyrkii saamaan aluetta massamatkailua ajatellen kelvolliseen kuntoon. Mönkijöillä on ajettu perusrunkoverkosto teille, joita sitten aikaa myöten ruvetaan "sorastamaan" ja "kestävöittämään", kuten puiston facebook-sivustolta saa lukea. Lähivuosina on yritetty ajaa myös koko alueelle lupaa retkeillä polkupyörillä, myös sähköavusteisilla. Sitä ei vielä ole saatu koko alueelle kuin talviajaksi, mutta paine on kova.
Kun tämä menee aikanaan läpi ja vielä "paikalliset" saavat erityisluvan myydä mönkijäkuljetuspalveluita yms ja ehkäpä se Luirojärven porokämppäasutuskin saa luvan myydä majoituspalveluita virallisesti, niin loppu on lähellä Euroopan viimeisellä laajalla ja tiettömällä metsä-, suo- ja tunturierämaa-alueella. Ei siitä nytkään ole enää jäljellä kuin rippeitä.
On sääli, että tähän on ajauduttu. Niin hieno ja koskematon sekä vähän kulunut se oli vielä 1980 luvun alussakin. Olen siitä parhaat palat päässyt nauttimaan. Olisin vain suonut, että muutkin nuoremmat sukupolvet olisivat sitä voineet hyödyntää.
Kun Metsähallitus on kovin haluttomasti asioita kommentoinut, niin käännyin Oikeuskanslerin puoleen esittäen näkemystäni lähinnä mönkijäliikenteen haitoista. En usko, että kantelulla on kovinkaan paljon käytännön merkitystä pelkästään sen takia, että monet vauriot ovat pysyvän luonteisia, mutta saan kuitenkin toivottavasti jotakin vastausta. Jos näyttää siltä, että Metsähallitus uhraa puiston luonnon lyhytnäköisten trendien ja massamatkailun alttarille, niin vastalauseita saattaa ilmaantua enemmänkin.
