Pitkäaikaisen vaelluskumppanini Antin kanssa olimme onnellisesti siirtyneet eläkeläisten joukkoon, Antti hieman minua aikaisemmin ja minä helmikuun alusta alkaen. Pitkän loman saaneilla oli vapaus valita milloin ja mihin lähtee.
Maanantaina kesäkuun neljäntenä olimme pakanneet rinkat autoon ja matkasimme kohti pohjoista. Pian alkoi sataa. Sitä riitti aina Marivaaraan saakka. Lähelle laen korkeinta kohtaa automme jätimme. Sade oli laantunut siinä vaiheessa ajoittaiseksi tihkuksi ja me päätimme kulkea jonkin matkaa kohti pohjoisessa näkyvää Saariselän tunturijuontoa.
Kulku maistui aina itään kulkevan poroaidan tuntumaan, jonka ali ryömimme ja etsimme sopivan kuivan kumpareen, johon teltta pantiin pystyyn. Matkalla Antti valitteli oikean jalan kantapäänsä jotenkin aristavan.
Toivoimme sen vaivan menevän yön mittaan pois, mutta aamulla kipu oli entisellään. Tämä harmitti, sillä olimme suunnitelleet melko laajaa kierrosta. Parin kilometrin päässä olevalla piekanan pesimäpaikalla on ainut vedenottopaikka Pajuojan jälkeen matkalla Jaurulle. Siinä tulee polun poikki vähäinen parinkymmenen sentin levyinen pohjoiseen laskeva "luru", josta vettä yleensä saa. Siinä keittelimme nuotiolla kuumaa juotavaa.
Antti kykeni edelleen kulkemaan, mutta kiivettyämme Auhtijoenselän korkeimmalle kohdalle ja ryhdyttyämme laskeutumaan pitkin poroaidan vartta, kulkien kohti Jaurun ylittävää siltaa, alkoi jalka kipeytyä enemmän. Kipu tuntui nyt pohkeessa ja vihloi välillä selässäkin. Vaikka kuljin hyvin hitaasti, ei kaveri tahtonut pysyä matkavauhdissa. Taukoilimme tämän tästä ja Tahvon tuvalle sentään selvisimme.
Tahvo oli tyhjillään. Aterian jälkeen lämmitettiin sauna ja koetettiin kipeää jalkaa hieman löylyissä verrytellä, mutta tuloksettomasti. Levossa Antti jalkansa kanssa kyllä pärjäili ja hän jäi oleskelemaan kämpälle, kun minä liikuin lähistön rinteillä kokeilemassa puhelimen kuuluvuutta. Saatoin todeta, että mistään ei yhteyttä syntynyt.
Keskiviikkona 6.6. jalan tilanne oli entinen. Päätimme, että Antti jää lepäilemään edelleen Tahvolle. Minä lähdin tekemään kierrosta kohti Povivaaraa. Kuljin ensikerran Tahvolta luoteeseen lähtevän vähäisen puron vartta ja havaitsin sen oikein mukavaksi reitiksi, kunhan huomasin aina ajoissa nousta "portaan" seuraavalle terassille. Tällä reitillä tapasin Moskun vuonna 1910 työnjohtajana teettämän poroaidan melko hyväkuntoisia pätkiä. Löysin sieltä hyväkuntoisen sääskihatunkin, joten en suinkaan ollut ainut joka oli tätä suuntaa kokeillut.
Tulin jyrkänteiden kulmalle ja kiersin luoteen puolelta ylös näköalapaikalle. Näkyvyys oli kohtuullinen, mutta melko kylmä tuuli puhalteli. Kokeilin puhelintani eri puolilta lakitasannetta. Yhteyden kyllä sain, mutta se oli heikko ja katkeili.
Jatkoin vielä Vongoivan huipulle saakka. Lakikupolin juureltakin oli jo täydet tolpat ja tietenkin myös huipulta. Koillisen puolelta vain tuuli melkoisen hyytävästi, joten ei siellä pitkään huvittanut viipyä. Laskeuduin alas Tyyrojan latvoille. Kuljin sitten kurun itäreunaa kohti Jaurua. Siellä olin tuulensuojassa ja siitä syystä siellä oli melko lämmin.
Olin kierroksella kuutisen tuntia. Sillä välin ei kumppani jalan tilassa ollut muutoksia parempaan. Tahvon varauspuolelle majoittui kolmen hengen porukka ja kaiken varalta minä pystytin telttani yläterassille. Antti päätti kuitenkin jäädä kämppään yöksi. Sitä ennen istuskelimme telttani läheisyydessä tulilla maailmaa parantamassa. Siinä myös päätettiin, ettemme yhdessä yritä vaeltaa pitemmälle, vaan hivutellaan seuraavana päivänä Siulalle ja siitä sitten kykyjen mukaan takaisin autolle. Antti oli toki valmis jäämään Siulalle odottelemaan, että minä teen muutaman päivän kierroksen jossakin, mutta tämän tyrmäsin heti. En olisi voinut levollisesti liikkua, tietäen että Marivaaraan meno saattaa olla hyvinkin hankalaa ja vaatia pitkänkin aikaa.
Torstaiaamuna oli poutaista ja lämmintä. "Rinkkamittarini" näytti yhdeksän aikaan 15 astetta. Ehkä lepo oli kuitenkin vähän jalkaa rauhoittanut, koska kulkeminen kävi kohtuudella. Varhaisesta keväästä huolimatta Vongoivanjoella ei ollut tulvaa ja yli päästiin helpolla. Käytimme laakson reunuspolkua ja ennen sinne nousemista pidimme tauon. Minulla oli saappaat jalassa ja saappaan varressa askelmittari, jota olin halunnut kokeilla. Tullessamme Siulalle, havaitsin mittarin kadonneen. Olin varma, että se oli jotenkin pudonnut siihen taukopaikalle ja palasin sitä etsimään, mutten löytänyt.
Siulalla saimme olla rauhassa. Muita vaeltajia ei näkynyt. Päivän ateriaksi valitsimme pasta Bolognesen ja jälkiruuaksi lettuja ynnä vadelmahilloa. Illansuussa Antti jäi kämpälle ja minä kahlasin Jaurun yli sekä lähdin nousemaan rinnettä ylös. Jossain vaiheessa avasin puhelimen. Yhteyttä ei ollut. Kun olin noussut niin korkealle, että Sokostin selänne vilahti juuri ja juuri Vuomapään lounaiskulman takaa, puhelimen tolpat ilmestyivät näkyviin. Parikymmentä metriä alempana ne taas kokonaan hävisivät. Ne aallot eivät siis taivu lainkaan.
Minulla oli pieni radio mukana. Säätiedotus lupasi seuraavalle päivälle itään jatkuvaa sadetta.
Perjantaina 8.6 aamulla oli kuitenkin aurinkoista ja lämmintä. Varusteet kasattiin ja Jauru ylitettiin helposti. Vesi oli matalalla. Nousimme rinteen viistosti lounaaseen. Poroaidalle tultuamme oli vähän turhankin lämmintä. Mittarini näytti 20 asteen lukemaa. Antin kulkeminen onnistui, muttemme jalkaa rasittaneet, vaan koetimme taukoilla ahkerasti.
Piekanan pesäpaikalla taas kiehautettiin kahvit. Siihen tuli etelän puolelta Tahvolla kanssamme yhtäaikaisesti ollut yksinäinen kulkija. Hän etsiskeli aidasta porttia, jonka hänelle saatoin osoittaa. Sitä ei ollut merkitty karttaan.
Me jatkoimme matkaa edelleen pienin hyppäyksin. Eräällä taukopaikalla avasin rinkkani suojuspeitettä enemmän ja havaitsin sen pohjalla kadonneeksi luulemani askelmittarin. Olin nähtävästi heilauttaessani rinkkaa selkääni pyyhkäissyt mittarin saappaasta suojuksen uumeniin.
Pajuojalla taas keiteltiin kuumaa juotavaa. Siellä meidät yllätti reipas sadekuuro. Säätiedon lupaama saderintama tuli kuin tulikin vaivaksemme. Autolle saakka kulkiessamme vettä niskaamme tippuikin.
Meillä oli päivän matkaan kulunut melkoisesti aikaa ja oli jo melko myöhä. Ajoimmekin kohti Lokkaa vain vanhan erotuspaikan tuntumaan, johon teltta pantiin pystyyn ja yövyttiin.
Lauantaiaamu oli sateinen, mutta poikkesimme Moskuun vilkaisemaan miltä siellä nyt näytti. Sade meitä häiritsi sielläkin ja varjon alta jouduin viimeiset videopätkät kuvaamaan.
Siihen yhteiset vaelluksemme päättyivät, vaikka kumpikaan meistä ei sitä vielä tiennyt.
Pitkään Antin vaivaa tutkittiin. Milloin oli hiusmurtumaa missäkin jalan kohdassa tai muuta arvailua. Lopulta selvisi, että hermot olivat pinteessä selkärangassa siten, että se vaati leikkauksen ydinkanavaan. Vaikka siinä oli riskejä, se aikanaan onnistui tyydyttävästi, mutta ei enää antanut mahdollisuutta rinkan kanniskelemiseen.
Vuosia hän keväisin oli ankarassa vaelluskuumeessa, mutta kertoi tässä hiljakkoin pahimman poltteen vähin erin antaneen periksi. Hyvä niin ja muistella aina voi.
