Huhtikuisena aamuna 2007 jätin Kiilopään parkkialueen taakseni ja lähdin vetämään perässäni vaellusrekeäni kohti Suomun ruoktua. Aurinko paistoi täydeltä terältä, oli pientä pakkasta ja vaellussää mitä parhain.
Suomulla pidin ateriatauon ja jatkoin matkaa. Maastossa oli uutta lunta, kelkkojen jäljet olivat peittyneet eikä muidenkaan liikkujien jälkiä juuri ollut nähtävissä. Lähtiessäni nousemaan Suomun laaksosta kohti Vintilätunturin lounaiskulmaa, kohtasin yllättäen tuoreen kelkan jäljen, jota erehdyin seuraamaan. Se kierteli sinne tänne ja lopulta lähti kohti länttä.
Tarvoin umpilumessa lopun matkaa mutta ylös toki pääsin. Selänteellä oli hienot talviset näkymät kohti Nattasia.
Minulla ei ollut kovinkaan tarkkaa suunnitelmaa mitä teen. Aluksi laskeuduin alas Vintilävaaran puolelle ja etenin sen länsikuvetta, ajatellen että Lipatanaavan kautta tavoittelen Harrihaaraa ja sen varsia Karapuljun suuntaan.
Aurinko oli kuitenkin lämmittänyt Vintilävaaran länsirinnettä niin, että lumi oli pinnasta parin sentin verran suojainen ja alla pakkaslunta. Keli oli kehno. Nousinkin vaaran keskipainanteesta yli ja sitten Solustamanselän yli. Päätin mennäkin Tuiskukuruun yöksi. Sinne saapuessani, oli kämppä tyhjillään ja rauhassa sain yöni siellä viettää.
Aamulla suuntasin Luirojärvelle. Päästessäni tavanomaisella reitillä Ampupään eteläselänteen päälle suksi irtosi jalastani. Hämmästyneenä totesin, että hiihtojalkineestani oli pohja irronnut.
Minulla oli sillä kerralla vaellussuksina "multigrade" pohjilla varustetut latusukset, joissa vähän vanhemman malliset sns-siteet.
Ajatukset risteilivät päässä. Olin edennyt kuitenkin noin kolmenkymmenen kilometrin päähän lähtöpaikasta, enkä heti keksinyt miten saan suksen jalkaan. Istahdin rekeni päälle pohtimaan. Onneksi varusteissani oli joka hätään sopivaa ilmastointiteippiä. Kokeilin kiertää sitä kenkäni ja pohjan ympäri. Jotenkuten se onnistui. Jalkine pysyi pohjassa kiinni. Pääsin jatkamaan Luirojärvelle. Oli kuitenkin selvä, etten voi jatkaa tuollaisella virityksellä. Jäin yöksi ja asetuin keskuskämppään ja päätin lähteä seuraavana päivänä paluumatkalle.
Iltahämärissä tsekkiläiseksi osoittautunut nuorehko mies hiihteli pihamaalle ja anteeksipyytävän oloisena tiedusteli, voiko johonkin päästä yöpymään. Hän oli eksyksissä. Kehotin asettumaan samaan kämppään, joka oli miltei tyhjillään. Hän haki kolme muuta kaveriaan, jotka odottelivat muutaman kymmenen metrin päässä.
Sää oli selkeä ja illalla oli pakastanut nopeasti. Mittarissa oli ehkä kymmenisen astetta. Tsekkiläiset tuntuivat olevan karaistunutta porukkaa. Ennen sisälle tuloaan, he riisuivat yläruumiinsa paljaaksi ja pesivät itsensä kämpän edustalla lumessa.
Koetin ennättää siihen hätiin ja neuvoin menemään saunaan, joka oli vielä hieman lämmin. Nuorukaiset eivät tuntuneet olevan saunan tarpeessa. En hennonnut osoittaa niitä keltaisia virtsaamisen jälkiä, joita hämärässä ei lumesta erottunut. "Pesupaikka" oli täynnään näitä laiskureiden jälkiä.
Noh, kusivathan entisajan soturitkin ampumisen jälkeen muskettiensa piippuihin. Ammoniakki on tehokas karstan irrottaja.
Aamulla kuvasin "tiskipöydän" viereen jonkun neropatin ruuvaaman pistorasian.
Aamu oli harmittavan kaunis lähtiessäni palailemaan tulojälkiäni.
Lupukat hohtivat uudessa lumivaipassa puhtaina.
Hiihtelin takaisin Tuiskukuruun. Olin perillä jo varhain aamulla. Tapasin siellä pari kylmissään olevaa miestä, jotka olivat olleet eksyksissä ja viettäneet yön heppoisten varusteiden kanssa jonkin kuusen juurella. Olen heistä "eksymisjutuissa" kertoillut.
Keittelin aamukahvia ja jatkoin taas matkaa. Saadakseni vähän vaihtelua, päätin mennä Tuiskukurua myöten Suomun varteen. Alkuun matka sujui hyvin. Kurun pohjalla oli heikosti näkyvä vanha ahkion jälki jota seurasin. Tuiskupään laki kylpi auringossa.
Kun kuru kapeni, alkoi tulla ongelmia. Tuiskujoki oli avoin kuten yleensäkin ja lunta oli jostakin syystä pudonnut kuruun poikkeuksellisen paljon. Jyrkällä rinteellä joka kaatui suoraan veteen, en tahtonut kyetä pysyttelemään.
Jotenkin pääsin hivuttautumaan pahimmista kohdista. Sitten irtosi suksi toisesta kengästäni. Syy oli sama. Nyt ei tarvinnut miettiä mitä teen. Otin toisenkin suksen jalastani ja astahdin reen sivuun kaivaakseni tarvikkeita esille. Putosin lumeen kainaloitani myöten. Meni kyllä hyväinen tovi, ennen kuin uin uudelleen lumen pinnalle, kunhan olin rakennellut sauvoista ja suksista paremmin kantavamman alustan. Melkoista taiteilua vaati myös "suutarin työt", mutta onnistuin. Paikalla oli tätä pehmeää lunta niin paljon, että jouduin muutamia kymmeniä metrejä etenemään todella vaivaloisesti. Sitten helpotti.
Suomulle tullessani sää oli lämmennyt ja keli heikkeni. Löysin jokivarresta kuitenkin kelkkauran, jota myöten pääsin Salonlammen laavulle. Koska se oli tyhjillään, päätin jäädä siihen saadakseni edes yhden erämaisen yön. Tulilla istuskelinkin illan pimetessä.
Aamutuimiin hiihtelin taas Suomun ruoktulle, vähän tankkasin energiaa ja jatkoin Kiilopäälle. Vastassa oli tavanmukainen luoteismyrsky. Kiilopää tahtoo kohdella minua yleensä tällä tavalla palatessani. Se oli ikään kuin piste iin päälle tällä epäonnisella retkellä.
