Heinäkuun alussa otimme vaimoni kanssa ensi kerran lähtöpaikaksemme Kiilopään. Ajelimme illansuussa eräkeskuksen pysäköintipaikalle, otimme rinkkamme ja lähdimme välittömästi kulkemaan pitkin Kiilopään länsikuvetta etelään kohti Suomun latvoja.
Ennätimme Suomun ruoktulle sopivasti nukkumaanmeno aikaan. Majoituimme ruoktuun. Siellä oli kyllä muitakin, mutta hyvin kämppään mahduimme. Meillä oli kokeilussa kätevän aviosiippani neuloma kangaslaavu, mutta siirsimme sen pystyttämisen toiseen iltaan.
Sää oli lähtiessämme ollut pilvetön ja poutainen. Jatkaessamme aamulla kohti Tuiskukurua säätyyppi jatkui samana. Tuohon aikaan alueen polkuverkostoa ei vielä ollut. Selkeitä polunpätkiä oli siellä täällä "pullonkauloissa". Enimmin ehkä jokivarsissa. Parin kilometrin päässä Suomua alavirtaan, kohdassa jossa nykyisin on järjestyksessään jo toinen silta, oli vuonna 1978 kahluupaikka. Kuvasta saattaa todeta, että sääskiä ei sanottavasti ollut vaivana.
Kuljimme tästä Vintilänojan varteen ja nousimme vedenjakajalle etelään. Tästä minun olisi pitänyt kääntyä itään, mutta jotenkin pääni pyörähti ja jatkoin edelleen samaan suuntaan Harrihaaran laveaan laaksoon. Kuljimme siihen suuntaan varmaan kolmisen kilometriä, ennen kuin tajusin että nyt suunta on väärä. Varmuuden vuoksi nousin koilliseen Pikkutuntureiden eteläiselle selänteelle melko korkealle ennen kuin sain itseni uskomaan missä olin. Tuiskukurun kämpällä toinen yö vietettiin.
Taivas alkoi vetäytyä pilveen kolmantena päivänä ja tullessamme Luirojärvelle, olivat näkymät melko kehnot. Vasta Luirolla laavuamme kokeilimme. Sen pingottaminen osoittautui hankalaksi, mutta muuten se oli toimiva.
Järvellä oli vähän väkeä. Äiti-poika yhdistelmä siellä lisäksemme oleskeli. Olen muissa jutuissani heihin viitannut. Äiti oli 50 vuotta juuri täyttänyt. Arviointikyvystämme kertoo erittäin paljon suhtautumisemme heihin. Keskenämme kuiskuttelimme ihmeissämme, että "miten noin vanha on jaksanut näin kauas..."
Toisaalta täytyy todeta, että vuonna 1978 oli kilometri vaelluksella paljon pitempi kuin nykypäivänä kulkua jouduttavan polkuverkoston synnyttyä, mutta mutta... tätä kirjoittaessani olen neljännesvuosisadan tuota äitiä iäkkäämpi ja tulen edelleen melko keveästi Luirojärvelle mistä suunnasta hyvänsä.
Kehnohkosta näkyvyydestä huolimatta nousimme Sokostille. Alkuun näkyvyyttä oli enemmän, mutta epäonneksemme sankka pilvi laskeutui huipulle juuri kun olimme ylös päässeet. Näkyvyys oli niin olematon, että alas tulo oli hieman hankalaa. Kiersimme Jauratuskurun puolelta takaisin, koska siellä on vähemmän rakkaa.
Laavu meillä oli Rajan kämpän tuntumassa nykyisen tulipaikan vaiheilla.
Luirojärveltä jatkoimme Sotavaarajoen latvoille ja sen varrelle perustimme leirin. Sää jatkui poutaisena, mutta viileni selvästi. Aamulla jatkettiin Suomun varteen ja Porttikoskelle. Taivas oli vetänyt pilveen, muttei nytkään satanut. Aviosiippa tarkasti kämpän. Se oli tyhjillään.
Panimme leirin pystyyn kämpän lähettyville Suomun varteen.
Seuraavana aamuna lähdimme kulkemaan Suomun etelärantaa ylävirtaan. Muutaman kilometrin päässä on muutama hieno niva.
Paasjoen suulla oli vesi vähissä ja saatoimme putouksia tarkastella alhaaltakin käsin.
Meillä oli vanhastaan tiedossamme tässä lähettyvillä Suomussa oleva kahluupaikka. Seivästä kuitenkin on syytä aina varmuudeksi käyttää vaikka vesi olisi näinkin matalalla.
Rautuojan varressa oli seuraavana leiripaikkamme. Aamulla jatkoimme Rautulammelle ja edelleen kohti Luulampia. Muita vaeltajia ei juuri näkynyt. Luuvaaran tuntumassa valmisteltiin päivän ateria.
Sitten kavuttiinkin Kiilopään pohjoisen liepeen yli ja edessämme näkyi eräkeskuksen päärakennus ja meitä odotteleva automme. Jälleen saatiin yksi kierros valmiiksi.
Laavukokeilumme ei saanut meitä siitä oikein innostumaan. Osaksi sitä hyväksi käyttäen neuloi Marja-Leena seuraavaksi harjateltan.
