Keväällä 1963 kolme koulukaveriani alkoi esittämään minulle vaellushalukkuuttaan. Asia kiinnosti kyllä, mutta olin palkattomassa työharjoittelussa ja aivan rahaton. Vaelluskokeilu poltteli erityisesti kahta tyttökaveria, jotka olivat valmiit matkalippuni maksamaan ja niin harjoitusjaksoni päätyttyä heinäkuulla, lähdettiin matkaan. Eihän meillä ollut kenelläkään ajokorttia autosta puhumattakaan, joten junalla kolkuteltiin Rovaniemelle ja sieltä linja-autolla Kopsusjärven tienhaaraan. Kumppaneikseni tulivat Maisa, Raija sekä Ossi. Kaikki olivat ensikertalaisia, joten suunnittelu ja suunnistaminen jäi minun huolekseni. Illansuussa oltiin järvelle johtavan polun päässä ja siinä vielä rinkan viilekkeitä vähän säädettiin.
Illaksi saavuttiin Kopsukselle ja yöksi mentiin Kopsuslammen kämppään.
Aluksi tutustuttiin Kopsusjärveen ja sen lähiympäristöön. Lammesta järveen johtavan puron miniputouksiakin käytiin ihastelemassa.
Sitten pakkasimme varusteet ja lähdimme ylittämään lammen takana nousevaa jyrkkärinteistä vaaraa. Vaaran terasseilla oleviin lampiin riitti sinä kesänä vettä.
Suomun ruoktulla pidettiin tutustumistaukoa.
Matkaa jatkettiin Suomun vartta alaspäin. Aitaojalle tultaessa käännyttiin etelään. Sen itäreunalla on komeita kallioita.
Kapusimme kallioiden yläpuolella olevalle terassille ja leiriydyimme sinne. Sieltä on hieno näkymä Aitalammen suuntaan.
Alkuun meitä täällä ylhäällä sääsket kiusasivat, mutta sitten ne häipyivät ehkä vähän nuotiosavunkin karkottamina ja Maisakin pääsi riisumaan huppua päästään.
Olimme tässä teltassa yötä ja sitten jatkoimme itäänpäin, aiemmin kulkemiani melko rankkoja reittejä noudatellen. Tuiskukuruun laskeuduttiin ja kiivettiin suoraan rakkahuipulle. Siellä oli sitten kolme auringonpalvojaa.
Pahdat ovat siellä käymisen arvoisia.
Luirojärvelle tultiin Vasanlyömäpäitten eteläpuolen lampien helminauhan kautta. Sää järvelle tultaessa oli hieno ja Sokosti näytti upealta.
Asetuimme leiriin länsirannalle järven keskivaiheille. Koivun oksassa on muuten riippumassa tyttöjen kuljettama ainakin kolmikiloinen transistoriradio.
Luirojärvellä kierrellessä kului pari päivää. Kävimme mm Joukhaispään huipulla, jolta matkalta allaolevakuva on otettu.
Ossin kanssa kahdestaan kiipesimme Sokostin pääselänteelle, tyttöjen ollessa kiertelemässä järven eteläpään suunnilla. Kun illalla leirissä selvisi missä olimme olleet, jouduimme melkoisen painostuksen jälkeen lähtemään Sokostille uudelleen noin 22 aikoihin. Kiersimme järven pohjoispään kautta ja nyt lähdimme kapuamaan pohjoishuipulle. Väliterassilta syntyi kuva järvestä.
Huipulla olimme vähän puolen yön jälkeen. Oli lämmin kesäyö ja näkyvyys oli hyvä. Istuskelimme pitkään maisemia ihaillen. Huipulla oli muitakin. Pieniä nyrkin kokoisia jäniksenpoikasia juoksi meitä pakoon hippulat vinkuen. Lopulta maltoimme palata leiriin. Pälkkimäojalta lähdin vähän muita reippaammin etenemään, tehdäkseni tulet ja keittääkseni vaelluskumppaneilleni aamuyön kahvit. Siihenkin aikaan järven rantoja kiersi jo polku ja luoteiskulmalla hölkätessäni olin astua lihavan kyyn päälle. Se oli ensimmäinen laatuaan, mitä Saariselällä näin. Kahvi oli valmiina muiden päästessä perille.
Lähtiessämme jatkamaan kulkua, suuntasimme pohjoiseen Lupukoiden itäpuolelta ja laskeuduimme Sotavaarajoen varteen ja kuljimme sitä seuraten länsirantaa pitkin. Latvapuolella oli "miniputouksia".
... ja alempana varsinaisilla putouksilla oli siihenkin aikaan retkeilijöiden aikaansaama tulipaikka, jossa taukoiltiin...
Porttikoskella oli silta, josta pääsimme yli.
Lankojärvelle tulimme kun ilta oli jo pitkällä. Asetuimme leiriin suvannon keskivaiheille.
Lankojärvellä kului toinenkin päivä ja yö. Asetuimme länsipään pieneen saareen, jossa Meänteisellä oli maakorsu. Isäntä ei ollut kotosalla. Asumus oli kelohongista sisältä vuorattu, siellä oli makuulaveri, perällä takka ja lauta toimitti kirjahyllyn virkaa. Sinikantiseen vihkoon asunnon haltija oli kynäillyt ajatuksiaan. Ossi uskaltautui yöpymään kammissa ja me muut naapurissa teltassa. Tässä hän aamulla on silmät sikkarassa aamuun kömpimässä.
Tässä hieman toisesta kulmasta otettu kuva.
Lankojärveltä lähdimme seurailemaan Rautuojan vartta. Siellä tapasimme kangaslaavullaan yksinkulkijan. Hän kertoi valmistelleensa vaellustaan edellisen syksyn ja talven ja neuloneensa käsin laavunsa saumat.
Rautulammelle emme menneet, vaan nousimme Kutturapäitten rinteeseen ja kuljimme siellä tasaista sammalpeitteistä lakea kohti Luulampia. Välillä otimme rennosti.
Luulammet olivat vielä silloin kovin koskemattomat. Siellä vietettiin viimeinen erämaayö.
Lähtiessämme aamulla jatkamaan matkaa, tapasimme vielä Kiilopään rinteen kallioiden suojassa keskikesän luntakin.
Tulimme tästä ongelmitta Laanilaan ja sieltä linja-autolla Rovaniemelle. Aikataulut kun eivät oikein sopineet, niin hakeuduimme Rovaniemen leirintäalueelle, jossa vielä teltta pantiin pystyyn. Aamulla saapasteltiin rautatieasemalle ja junalla kohti etelää. Junathan saattoivat viipyä siihen aikaan asemilla vaikka miten pitkään. Muistaakseni junamme piti seisoa Oulussa tunnin verran. Tytöt lähtivät kaupungille ja kuinka ollakaan, näyteikkunaostoksilla aika hujahti niin, että juna lähti ja he myöhästyivät.
Olihan siinä sitten pohtimista. Olimme Ossin kanssa junassa neljän rinkan kanssa ja vailla matkalippuja, sillä ne olivat tyttöjen hallussa. Ei ollut sanottavasti rahaakaan. Mietimme kuumeisesti, mitä sanomme kun matkalippujamme tullaan tiukkaamaan. Jostain syystä konduktööriä ei ilmestynyt vaunuumme vielä Oulaisissakaan ja siellä päätimme rinkkoinemme hypätä junasta. Toivoimme, että myöhästyjät saapuvat seuraavalla ja jäimme asemalaiturille odottelemaan.
Parin tunnin päästä seuraava juna tulikin ja tytöt arvasivat aikeemme ja olivat ikkunoissa katselemassa, näkyisikö tuttuja. Siitä eteenpäin ei sitten kommelluksia päässyt sattumaankaan.
Kumppaneitani en jälkeenpäin juuri enää ole nähnyt. Olimme elämän alussa. Opiskelu ja työpaikat suuntautuivat muualle. Maisan kuulin nukahtaneen poiskin kolmisen vuotta takaperin ja Ossi ulkomailla tehdyn työuran jälkeen on palaillut hiljakkoin kotimaahan.