Eletään helmikuuta vuonna 2022. Neljään vuorokauteen en ole nukkunut käytännössä lainkaan. En ole kyennyt makaamaan selälläni enkä kyljelläni. Eilen illalla sentään kykenin torkahtamaan kaksi tuntia ja aamuyöllä peräti neljä. Olin perjantaina 11.2 hiihtämässä Teivaalan harjulla. Latu oli hyvä ja keli erinomainen. Luistavat olivat myös hiihtokenkäni. Laskeutuessani varovaisesti alas Teivon raviradan parkkipaikalle tulevia rinneportaita, jalat kuitenkin heilahtivat alta ja rämähdin selälleni. Pompin 6-7 metriä portaita alaspäin. Saatuani vihdoin viimein hitusen ilmaa vedettyä sisälleni, kokoilin itseäni ja pääsin porraskaidetta nojaillen alas sekä aviosiippani kuljettamana terveyskeskuksen ensiapuun.
Siellä todettiin, että suorittamani omaperäinen luun tiheysmittaus onnistui hyvin. Ei suurempia murtumia, happisaturaatio kohdallaan ja pään tilannekin ennallaan yksinkertaiselle ihmiselle sopivalla tasolla.
Neljä vuorokautta on mennyt seisaallaan tai istualla. Nyt on muutosta havaittavissa. Kyllä minusta luultavasti vielä vaeltaja saadaan.
Saariselällä on nyt lunta noin 90 senttiä. Se ei ole kantavaa, vaikka aiemmin onkin ollut leudompaa. Kyllä pehmeässä voi hyvin edetä jos on kunnolliset sukset, mutta moni ei tule ajatelleeksi, että pehmeydessä on muitakin ongelmia.
En ole aiemmin kirjoitellut vuoden 1998 talven vaelluksestani, koska siitä ei paljon kirjoitettavaa ole. Se oli nimittäin kahden vuorokauden mittainen.
Maaliskuun 26 päivänä ajoin vaimoni kanssa illalla Kiilopäälle. Purimme varusteet autosta ja lähdimme heti liikkeelle. Selvää kelkkauraa myöten vedin varusterekemme Suomun ruoktulle. Avoin puoli oli tyhjillään ja yövyimme siellä.
Seuraavana päivänä jatkoimme aamusta eteenpäin. Ylitimme Suomun parin kilometrin päästä ja jatkoimme kohti Salonlampea. Tässä kohdin poljettu kelkkaura nousi kohti Vintilää, mutta Suomun vartta alaspäin oli vain vanha kelkan jälki, joka lumen peittämä. Lammelle tulimme kuitenkin joutuisasti. Siitä kelkka oli lähtenyt nousemaan Vintilänojan vartta ylöspäin, mutta me suunnittelimme jatkavamme edelleen Suomun vartta.
Lunta oli paljon. Salonlammella oli siihenkin aikaan tulipaikka vaikkei laavua ja puusuojaa vielä ollutkaan. Tulipaikasta ei ollut nähtävissä pienintäkään merkkiä. Jatkoimme kohti Kotaköngästä. Vähän matkan päässä tulimme porojen tekemille kiekeröille. Niistä saattoi päätellä, että lunta oli noin 120 senttiä ja poroillakin oli ollut hankalaa jäkälää kaivaessaan. Siinä kohden oli myös makuuksia, joissa lumi oli vähän kovettunut.
Kotakönkäälle tullessamme, saatoimme todeta että tulipaikka oli sielläkin ainakin metrin syvyydessä. Kun tarpominen oli melko hidasta, päätimme palata porojen kiekeröille. Siellä onnistuimme pystyttää telttamme niiden kovettamalle alustalle, mutta muuten oli hankalaa lumen pehmeyden ja paljouden vuoksi.
Onnistuin sentään riipimään joitakin kuivia kuusen alaoksia, joista saimme pienet tulet kiekeröihin, sulatettua lunta ja kuumaa juotavaa. Oli melko kova pakkanen. Yöllä se paukutti metsää ympärillä.
Aamulla mietimme mitä tehdä. Totesimme, että suunniteltua reittiä ei niissä olosuhteissa alkuunkaan voi toteuttaa. Päätimme palata. Suomun ruoktulla viivähdimme ja kuvasin sen tuntumassa, kun pakkanen lauhtui tiheäksi lumisateeksi. Vastasataneessa lumessa tarvoimme Kiilopään parkkipaikalle, sulloimme varusteet autoon sekä suuntasimme sen keulan kohti etelää.
Vannoin etten pehmeän lumen aikaan enää matkaan lähde. Sitä lupausta en ole pitänyt.
