Elokuun lopussa astelin Aittajärven rantaan Suomua silmäilemään. Oli ollut sateita loppukesästä. Suomu tulvi melkoisesti. Tilannetta oli katselemassa kanssani vaellukselle aikovat Aki ja Unto. Aki oli tehnyt kanssani vaelluksen 21 vuotta aiemmin ja Untoon olin tutustunut palvellessamme rauhanturvatehtävissä samassa yksikössä Nicosiassa vuonna 1964.
Olin tulvaan varautunut. Mukanani oli muovivene, jota olin jo muutaman kerran menestyksellä käyttänyt. Joen ylitys sujui meiltä haavereitta hieman puulaavusta alavirran suuntaan. Kyydissä on Unski.
Veneen peittelimme huolellisesti vastarannalle ja oletimme ettei sitä kukaan sieltä löydä. Jatkoimme Maantiekuruun ja Sarviojan kämpälle. Sää oli sateinen, muttei sitä sentään kaatamalla tullut.
Sarviojan kämppä oli tuohon aikaan lähellä jokea ja nykyistä ylityspaikkaa pääty jokeen päin. Siellä yövyttiin. Aamulla oli säätyyppi edelleen ikävänlainen.
Kuljimme Ukselmakuruun. Siellä aavistuksen verran sää alkoi paranemaan, mutta sadevaatteita tarvittiin.
Ylöspäin kavuttaessa Ukselmakurunojassa riitti edelleen vettä.
Pirunportin louhikolle saavuttiin.
Muorravaarakan ruoktulla pidettiin ateriatauko ja varusteet pakkailtiin kuntoon ja jatkettiin kohti Hammaskurua.
Tähän saakka oli oma kulkukuntoni hyvin riittänyt, mutta seuraavalla etapilla alkoi tulla ongelmia. Olin vaellusta edeltävällä viikolla vähän kuumeillut, mutten siihen ollut mitään huomiota kiinnittänyt, kun mitään muita oireita ei ollut. Taustalla oli kuitenkin vakavampi vaiva, josta en niihin aikoihin mitään tiennyt. Päivän ohjelmahan oli kohtuullisen rasittava ja päästessämme Vuomapään kuvetta kiertävälle tielle alkoi takkini olla tyhjä. Kuume alkoi nousta, enkä tahtonut jaksaa paria viimeistä kilometriä Hammaskurun kämpälle mitenkään.
Kun lopulta raahauduin kämpän pöydän ääreen ja sain eteeni kuuman teekupin olin jokseenkin poikki. Kämpässä oli muitakin vaeltajia. Vastapäätäni istui nainen, joka katseli tarkkaavaisesti ja kysäisi olenko sairas. Myöntelin että jotakin tuntemuksia on. Hän kaivoi varusteistaan auringonhattu-uutetta ja tiputti sitä teeheni.
Pystytimme teltan kämpän lähettyville. Jäin siihen yöksi ja vaelluskumppanit kämppään. Join runsaasti ja napsin asperiineja. Yöllä hikosin kuumeen pois. Vaatteet olivat aivan hiestä märkänä. Aamulla oli olo hutera, mutta selkeästi parempi. Yöllä oli satanut lunta. Sitä oli kymmenkunta senttiä, mutta se suli nopeasti pois.
Katsoin voivani jatkaa kulkua ja lähdimme kohti Siulaa. Sinne rauhallista tahtia edettiin ja päätettiin majoittua.
Tahvontuvalla tietysti päätettiin pyörähtää saunomassa. Varusteet jätimme Siulalle ja vain saunavehkeitten kanssa Tahvolla kävimme. Sauna pantiin kuumaksi. Itse en löylyihin mennyt vaan pelkästään peseydyin. Kaverit sen sijaan kunnolla pääsivät hinkkaamaan ihon pintaa. Kämpän edustalla sitten vilvoiteltiin.
Siulalta oli tarkoitus edetä Anterinmukkaan. Kuljimme kuitenkin aluksi Lihakurunojalle saakka ja jätimme siihen varusteemme. Lähdimme käymään Povivaaralla. Aki tässä alkuun hivuttelee Vongoivanjoen yli puunrunkoa myöten.
Nykykarttoihin on tämä jyrkänne merkitty Vongoivan räystään nimellä ja sen alapuolinen kumpu Povivaaraksi, mutta kun alakuvaa katsoo, niin voi kysyä että mitenkähän on...
Jyrkänteen reunalle pääsimme maisemia silmäilemään, mutta sää ei kyllä ollut kovinkaan hyvä, poutainen kylläkin.
Pilvisäästä huolimatta paluumatkalla rinteellä värikkyys tuli esille.
Lihakurunojalle palattuamme, matkamme jatkui kohti Vongoivanjoen latvoja.
Vongoivankodalla otimme oikein ryhmäkuvan.
Vedenjakajan ylitettyämme Unski jäi tähyilemään Anterin laakson pohjukan näkymiä. Hänen päänsä takana on Anteripään laki.
Anterijoki ylitettiin ja päästiin Anterinmukkaan johtavan kulku-uran varteen.
Anterinmukan hienolle kämpälle tultiin ja mahduttiin sinne majoittumaankin.
Sää oli hitaasti muuttunut vähän kuivempaan suuntaan eikä koko aikaa tarvinnut olla sadevarusteisena. Säätila oli ehkä vähän säikyttänyt kulkijoita eikä väkeä ollut liikkeellä kovinkaan paljon. Anterinmukkaan kulkijoita kuitenkin riitti, mutta hyvin mahduimme kämppään ja lähiympäristöön tutustumaan.
Seuraavana aamuna oli vuorossa Kaarreojan varsi jonka varsia seuraillen tulimme Muorravaarakan laakson reunalle. Pilvet olivat onneksi nousseet tuntureiden yläpuolelle ja näkyvyys parani. Voisi kuvitella hienoa värien hehkua jos vähän olisi aurinko tähän säteitään ulottanut.
Tiyhtelmää tultiin Muorravaarakan ruoktulle. Kämpän eteläpäädyltä oli myrsky kaatanut suuren puun.
Kun matkaa jatkettiin, Muorravaarakka ylitettiin ja lähdettiin seurailemaan Lumikurunojan varsia. Suuret rinteet työnsivät siihen kovasti vettä.
Käännyimme Lumikurunojan läntiselle haaralle ja nousimme siitä Ukselman ja Lumipään välistä painannetta kohti. Idässä alkoi näkyä sään paranemisen merkkejä.
Pääsimme Paratiisikurun putouksen ja lammen yläpuolelle.
Laskeuduimme louhikon haavereitta kurun pohjalle.
Pitäessämme ylhäällä rinteellä taukoa, oli Akilla hetkisen ilmansuunnat hieman sekaisin ja Paratiisikurussa hän vielä selvitteli päätään karttaa tutkimalla.
Edellisessä kuvassa jo näkee, että aurinko alkoi meitä hellittelemään. Se alempana Paratiisikurussa myös esitteli aiempaa paremmin syksyn värejä.
Sarviojalla taukoilimme jokivarressa lähellä Sudenpesää.
Sudenpesän kohdalla näppäsimme otoksen tulosuuntaamme. Uusi Sudenpesä oli tähän aikaan ollut parisen vuotta pystyssä.
Jatkoimme kohti länttä ja nousimme Kaarnepään eteläiselle selänteelle. Sieltä kuvasimme Kaarnepään etelärinnettä.
Sotavaarajoen varteen tultuamme, lähdimme kulkemaan kohti Maantiekurua ja Aittajärveä. Siihen aikaan Maantiekurun polku ei vielä ulottunut aivan Sotavaarajoelle saakka ja huomaamatta ohitin kurun suun. Vaelsimme aina Sotavaarajoen putouksille saakka. Vettä oli paljon Sotavaarajoessakin ja pärskeet putouksilla sen mukaiset.
Suunnistelin sitten Sotapään ja Sotavaaran välistä Maantiekuruun ja kuljimme Suomun varteen. Siellä meitä kohtasi yllätys. Joku oli hoksannut veneemme ja se oli vastarannalla. Ylittäjä oli menetellyt kyllä sikäli fiksusti, että oli jättänyt nailonnarun meidän puolellemme ja sitonut sen kiinni puuhun ja jännittänyt sen toiselle puolelle puun tappiin, jonka oli iskenyt rantamännyn juuren taakse. Ajatus oli sellainen, että kun kiskomme narusta, niin tappi irtoaa ja voimme hilata veneen omalle puolellemme.
Ajatus oli hyvä, mutta toteutus vähän huonompi. Tappi oli isketty niin syvälle, ettei se maasta irronnut. Päätin kokeilla kahlaamon kohdalta vaikka vettä melkoisesti olikin. Onnistuin sieltä joen ylittämään, vaikka syvimmillään vesi nousi lantioille ja rinkan pohja kastui. Minulla oli apuna pitkä seiväs, jolla kaukaa alavirrasta hain tukea siirtyessäni. Parisen kertaa virta nosti minut pohjasta ylös, mutta seipään varassa sain joten kiemurreltua uudelleen jalkani alas. Tipalla oli.
Päästyäni muoviveneemme luo, irroitin tapin ja kaverini saatiin lautturoitua onnellisesti sillä joen yli.
Keuruulainen veneen lainaaja oli jättänyt lappusen, jossa pyyteli anteeksi sitä, että oli vahingossa puhkaissut oksalla veneeseen reiänkin, mutta oli sitten jättänyt sen paikkaamiseksi ilmastointiteippiä, jossa sattui kyllä olemaan sen verran hyvää liimaa, että se juuri reikää riittävästi tukki, että yli päästiin.
Loppu hyvin kaikki hyvin...
