Perjantaina 29.3 illalla 18 korvilla lähdin kiskomaan vaellusrekeäni Kiilopään parkkipaikalta kohti Suomun ruoktua. Aviovaimo seuraili perässä. Oli satanut uutta lunta. "Turistilatua" ei oltu ennätetty ajaa kelkoilla ja matkanteko oli senvuoksi vähän raskaampaa. Sää oli hyvä, ei tuulta ja taivaskin oli selkeä.
Kun rupesimme laskeutumaan Suomun laaksoon alkoi jo hämärtää. Alempana oli uutta pehmeää lunta enemmän. Harkitsimme laavulle jäämistä, mutta sinne tullessamme havaitsimme sen jo "vallatuksi". Ilta pimeni. Oli tähtikirkas taivas ja Otavan suunnalla oli pyrstötähden sumuinen häntä.
Reki kulki perässä todella raskaasti. Sitä ihmettelin, mutten tyhmyyttäni tarkemmin asiaa tutkinut. Oletin vain paksun pehmeän lumikerroksen olevan syynä. Oli silläkin tietysti osuutensa, mutta varsinainen ongelma selvisi vasta Suomun ruoktun pihamaalla. Minulla oli kaksi ristikkäistä vetoaisaa, joista toisen jalaksessa ollut vetovaijeri oli kiertynyt jalaksen alle haraten vastaan. Jos jotakin postiivista tästä koettaisi esille kaivaa, niin sain ainakin tehokkaan kuntoharjoituksen.
Marja-Leena vilkaisi kämppään sisälle. Sinne ei ollut asiaa. Se oli täynnä. Jatkoimme vanhalle ruoktulle. Sielläkin oli pariskunta makuupusseissaan. Mekin heitimme pussimme laverille ja ryhdyimme yöpuulle.
Lauantaiaamulla kauniissa auringonpaisteessa vedin reen uudelle kämpälle. Se oli nyt tyhjillään. Valmistelimme siellä aamupalaa ja kohensimme varusteita.
Meillä oli aikomuksena siirtyä vain Salonlammen tulipaikalle ja perustaa siihen leiri mikäli tilaa löytyisi. Helposti sinne suksiteltiinkin. Reki kulki perässä kyllä huomattavasti helpommin kuin edellisenä iltana. Tulipaikkaa joutui hieman kaivelemaan esille, mutta sieltä se löydettiin ja reunalle pantiin vanha kupolimme pystyyn.
Saatuamme aterian valmistettua, lähdimme hiihtelemään lähiympäristössä ja pyörähdimme Tuiskukurun suupuolella. Illalla oli meillä tunnelmalliset erätulet.
Sunnuntaina 31.3 lähdimme hiihtämään Suomun vartta alaspäin. Keli oli heikonpuoleinen ja nuoskainen. Palovangan varresta tapasimme kuitenkin uuden kelkkauran, jota myöten oli helppo edetä Lankojärven kämpälle. Siellä aterioitiin ja iltahiihtolenkin jälkeen yövyttiinkin.
Maanantaiaamuna palailimme tulojälkeämme Palovangan varteen. Padagovalla pidettiin kahvitaukoa.
Kohti Luirojärveä oli mukava hiihdellä, sillä sinne suuntaan oli tuore jälki, jota vahvisti vielä muutama sieltä päin tulossa ollut ryhmä. Kun tuore latu-ura suuntasi Livikönlampien kuruun, niin lähdin sinne nousemaan. Latu nousi kuitenkin vähän korkeammalle, luultavasti sen tehnyt porukka oli halunnut päästä näköalapaikalle.
Kyllähän sieltä näköaloja olikin, mutta laen pienessä vatimaisessa painanteessa oli pehmeää lunta aivan mahdottomasti. En ollut taakkoineni päästä sieltä mitenkään loivaa rinnettä ylös. Lopulta se onnistui ja pian oli Luirojärvi edessä. Rajankämppä oli tyhjillään ja asetuimme sinne. Pieksämäkeläinen Kari piipahti myös kämpässä. Hän oli hiihtänyt Kiilopäältä pysähtelemättä Luirolle. Hän olikin tunnetusti kovakuntoinen kaveri. Lämmittelimme illan mittaan tietysti saunan. Pohdimme, että saisi sauna olla mieluummin kaksiosainen, ettei aina niin suurta tilaa tarvitsisi lämmitellä yhden tai kahden ihmisen. Aikanaan Muorravaarakan pieni saunan pöksä oli juuri kulkijalle sopiva.
Tiistaiaamusta taivas oli pilvessä. Vähän luntakin heitteli lounaistuulen tuomana. Hiihtelimme Karapuljuun, jonne johtivat vahvat kelkkaurat. Tosin paljon oli niiden päälle tullut uutta lunta. Karapulju oli tyhjillään eikä kämppäkirjan mukaan siellä muutenkaan kovin paljon ollut väkeä poikennut. Vedenhakumatkalla yllätyksekseni totesin, että joki oli lumen alla melkein jäätön. Kämppään jäimme yöksi ja aamulla Leena lakaisi jälkemme ennen lähtöämme.
Keskiviikkoaamulla hiihdimme takaisin Luirojärvelle. Taivas oli edelleen pilvessä eikä luisto ollut kovinkaan hyvä. Keskuskämpässä valmistelimme ateriamme, täytimme termokset kahvilla ja otimme suunnan Tuiskukuruun. Uutta lunta oli tullut sen verran tuulen kanssa, että se oli peittänyt vanhat kulkujäljet eikä niitä erottanut kuin ajoittain. Hitaanpuoleisesti matka eteni, mutta Tuiskukuru tuli vastaan. Kämpältä oli vaellusporukka juuri lähdössä Luirolle ja avoin puoli jäi tyhjilleen. Saatoimme asettua tyhjään kämppään.
Illan mittaan kämpälle tuli muutama muukin kulkija. Hetken siellä levähti pariskunta. Naispuolista suksittelijaa veti pieni sitkeän näköinen koira köydestä. Tämä ivalolainen tai inarilainen nainen oli vanhoilla puusuksilla matkassa. Ne olivat kuulemma lainassa "ovat olleet Raatteen motin purkutöissä".
Hetken huilin jälkeen he suuntasivat kohti Luirojärveä. Heidän menosuunnastaan paistoi vastaan keltainen täysikuu.
Torstaina 4.4 aamulla oli pientä pakkasta. Lähdimme Tuiskukurua myöten kohti Suomua. Alku oli helppo. Suksi luisti ja reki liukui. Pian sää lämpeni ja pinta suojaantui. Kun alla oli kylmä pakkalumi, niin suksen työntyessä suojakerroksen kera siihen, se jäätyi pohjaan.
On siinä taikinoimista ennen kuin olimme päässeet kurusta läpi Suomun varteen. Hiihtelimme jälleen Suomua alajuoksun suuntaan. Keli siellä parani ja Palovangan varresta löysimme jälleen tuoreen kulku-uran. Lankojärvi tulikin nopsasti vastaan. Siellä oli hyvin tilaa ja saimme rauhassa valmistella aterian. Sitten jatkoimme vielä Porttikosken kämpälle. Siellä oli vain isä-poika pari, joten mekin sinne mahduimme yöpymään.
Perjantaita vasten yöllä oli vähän pakastanut ja keli oli aamusta liukas. Kun Sotavaarajoen suuntaan oli latu-ura, niin lähdimme sinne hiihtelemään ilman varusteita. Käväisimme osapuilleen Maantiekurun suulla saakka ja sitten laskettelimme lentokelin tapaisessa hyvää vauhtia kohti Suomua. Porttikoskella kokosimme varusteemme ja hiihdimme Lankojärvelle.
Jatkoimme kohti Rautulampea ilman lämmetessä ja kelin heiketessä. Rautulammella kahviteltiin. Väkeä tuntui olevan kovasti liikkeellä. Kun kahvit oli nautittu hiihdeltiin Luulammille ja sieltä Taajostuvalle. Se oli tyhjillään ja saimme rauhassa ruokailla ja kuivatella vaatteita. Vähän myöhemmin kämpälle tuli pari nuorta miestä myös vaellustaan lopettelemaan.
Lauantaiaamu oli kaunis pilvetön ja tyyni. Pieni pakkanen oli jäädyttänyt lumen pinnan ja keli oli taas mainio. Hiihtelimme kohti Kiilopäätä. Länsirinteessä sahailin siksakia rekeni kanssa, kun en uskaltanut suoraan laskea.
Kun tulin viimeiseen laskuun, josta Kiilopään päärakennuskin jo näkyy, niin totesin että vastaantulijoita ei juuri ole ja kun latu on melko suora ja kääntyy lopussa loivasti, niin varmaan rekineni siitä selviän.
Niinpä lähdin laskuun ja vauhti kiihtyi. Yksi nousija tuli vastaan. Juuri vähää ennen kuin kohtasimme, hän levitti suksensa haarakäynnille ulottaen suksensa kärjen latuni yli. Ehdin heittäytyä oikealle ja reki lähti kulkemaan omaa reittiään vielä enemmän oikealle. Sitten menimmekin poukkoillen rinteessä kerien ja taittaen. Selvisin osapuilleen ehjänä eikä varusteillekaan mitään korjaamatonta päässyt sattumaan.
Välähdyksenä jäi mieleeni, että vastaantulija hymyili minulle ystävällisesti...
