Vaelluskertomuksia: Lappi Saariselkä

2010 luvun puolimaissa juttelin erään saamelaisen kanssa. Kyselin hänen mielipidettään silloin mediassa olleista melko kärjekkäistä kannanotoista saamelaisuuden puolesta. Hämmästyin kun hän totesi, että kampanja on ahneutta. "... meillä on nykyään hyvin asiat ja monia erioikeuksia metsästykseen, kalastukseen sekä maankäyttöön..." Hän totesi vielä, että kyse enemmästä oikeudesta on ahneutta.

Saamelaisasian kampanjointi jatkui vielä vuosia, kunnes lopulta 2025 vuoden loppuvuodesta pääministeri Petteri Orpo esitti, että Valtiovallan pitää pyytää virallisesti saamelaisilta anteeksi. Tähän kommentoi vähän joulun alla eräs saamelaisedustaja, että anteeksipyyntö ei riitä, vaan sen lisäksi pitää valtion antaa miljoonia korvaukseksi menetetyistä porojen laidunmaista lähinnä tekoaltaiden rakentamisen vuoksi.

Tuskin tuo edustaja oli vielä syntynyt, kun aloitin retkeilyn Itä-Lapissa Saariselän alueelle. Ensimmäiseksi kiinnitti huomiotani jäkälän vähäisyys. Olin kuvitellut, että sitä on kangasmailla runsaasti. Tämä oli siis selkeästi todettavissa ennen tekoaltaiden rakentamista. Aluetta oli todennäköisesti ylilaidunnettu siihen mennessä osapuilleen sadan vuoden ajan. Norjan puoleltahan 1860 luvulla tuotiin tuolle alueelle poroja suuria määriä. Tottahan toki altaat kavensivat laidunaluetta, mutta pääsyy on ylilaiduntaminen. Sehän näkyy mm satelliittikuvista, joissa Suomen rajat ovat pohjoisessa selvästi muista maista erottuvia, vaikka niissäkin poroja laidunnetaan.

Luin joulunpyhinä 2025 Veli-Pekka Lehtolan kirjan saamelaisuudesta. Hän kysyy kirjansa nimikkeessä "Kenen maa -kenen ääni". Lehtola katsoo Saamenmaaksi nimittämänsä alueen kuuluvan saamelaisille. Hän syyttää muita suomalaisia kolonialismista eli siirtomaavallasta. Hän pitää saamelaisia alkuperäiskansana, jotka olivat täällä ennen kuin suomalais-ugrilaiset alkoivat saapua tänne. Saame on kuitenkin suomalais-ugrilainen kieli, mutta Lehtola selittää, että saamelaiset vaihtoivat kielensä.

Mikä sitten on saamelainen ? Lehtola katsoo, että saamelaisten itse pitää päättää kuka on saamelainen. Kun luin kriteereistä, niin ne olivat kovin epämääräiset. Erikoista oli mm se, että ollakseen saamelainen piti osata saamenkieltä, vaikka voisi muuten osoittaa olevansa syntyjään saamelainen.

Lehtola ei perustele vakuuttavasti alkuperäiskansakäsitettään, vaan ottaa yhden 1950 luvun ruotsalaistutkijan käsityksen, että saamelaiset ovat erilliskansaa. Mitään dna-selvitystä ei ole eikä muuta. On täysin selvää, että pohjoisimmassa Suomessa asuvat ovat perimältään erilaisia, kuin vaikkapa Varsinais-Suomessa asuvat, sillä maahamme on tulvinut kaikista suunnista viimeisen kahden-kolmen tuhannen vuoden aikana muunlaista perimää.

Tietenkin poronhoitoon perustuva paimentolaiskulttuuri on selviö, mutta menneinä aikoina on Suomessa ollut paljon muitakin nykymenosta poikkeavia elämänmuotoja. Mitä tulee sitten siihen, että saamelaisia pakotettiin kouluun asuntoloihin, jotka olivat kaukana heidän kodeistaan. Syrjäseuduilla oli muuallakin samanlaisia järjestelyitä. Ei siihen aikaan ollut muuhun varaa. Saamenkielen käyttökielto oli tietenkin väärin, mutta taustalla oli tavoitteena suomenkielen osaaminen, joka tietenkin oli järkevää.

Valtava kohu nostettiin 1930 luvun alussa Inarin hautausmaasaaresta otetuista kalloista ja luista. Inarin pappina silloin ollut antoi siihen luvan. Saareenhan ei pitkään aikaan oltu haudattu vainajia. Kovin suurta hartautta ja huolta silloiset saamelaiset eivät olleet osoittaneet vainajiaan kohtaan, sillä suuri osa saaressa olleista luista olivat paljastuneet ja nähtävissä. Tulkoon mainituksi, että tuo luvan antanut pappi sai palkkion Anatomian laitokselta, jolla kustansi itse laatimansa saamenkielisen aapisen. Hän kuten muutkin "lantalaiset" saamelaisten tukijat saivat Lehtolan kirjassa melko ankaraa kritiikkiä.

Petroskoissa 1950 luvun alussa perustettiin "Saamelaisten ja Samojedien Neuvostotasavalta". Perustamiskokoukseen osallistui suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia saamelaisia. Osapuilleen sen rajat noudattelivat TV:n uutisten kartasta nykyään näkyviä rajoja. Mahtaako tämä olla tavoitteena ? Jotenkin tämän haastattelemani saamelaisen kymmenisen vuotta esittämä käsitys ahneudesta tulee mieleen. Mitä pienempi populaatio sen enemmälti jää jaettavaa.

Hätäkeskus taannoin julkaisi sinne tulleita erikoisia pyyntöjä. Eräs oli vaellusseurueelta, joka esitti että seurue olisi noudettava pois helikopterilla, koska seurueen jäsenen kengänpohja oli irronnut. Hätäkeskus ei sentään tähän pyyntöön suostunut.

Mieleeni tulee pyyntöön liittyviä erilaisia vaihtoehtoja. Oliko kyseessä huumori vai halusiko seurue hupaisan helikopterimatkan tai kyllästyikö porukka kuljeskeluun ja ajatteli, että Valtio joutaa kustannuksellaan heidät noutamaan pois.

Tietysti tulee vielä mieleen, että vaeltajaporukka oli tosissaan hätääntynyt, eikä osannut keksiä keinoa, jolla ongelma ratkeaa. Olen viime vuosikymmeninä törmännyt enenevässä määrin uusavuttomuuteen retkeilijöiden kohdalla. Ei pidä lähteä luontoon, jos ei ole perustaitoja. Jo 1960 luvun alussa Imatran Lapinkävijöitten Elli Mäkynen vaati "retkeilijäkorttia" vaellukselle lähtijöille. Kortti edellytti juuri niitä taitoja, joita luonnossa kulkijalla pitää olla.

Itselleni sattui kengänpohja irtoamaan vuonna 2007 talvivaelluksella Ampupään päällä matkalla Luirojärvelle. Minulla oli vaellussuksissa kärkisiteet. Istahdin vaellusrekeni päälle miettimään. Reessäni oli kaikenlaista tarviketta, mm varasukset ja -sauvat, mutta niistä ei ollut ongelmaan apua. Oli myös monenlaista narua, nauloja ja mm ilmastointiteippiä. Teipillä kiinnitin pohjan kenkääni.

Myöhemmin paluumatkalla Tuiskukurussa irtosi toisen kengän pohja. Sen kohdalla olikin vaikeampaa. Kurussa nimittäin oli sillä kohdalla paljon pehmeää lunta. Kun irrotin sukset jalastani ja astuin reen sivulle, niin humpsahdin kainaloita myöten lumeen. Vaivaloisesti pääsin uudelleen lumen pinnalle, kun asettelin suksia ja sauvoja ristiin ja kömmin niiden päälle. Onnistuin jälleen kiinnittämään pohjan kenkääni ilmastointiteipillä, mutta en päässyt suksille vetämään rekeä, sillä painuin syvälle. Asettelin taas suksiani ja sauvojani alleni, ja vedin rekeä puolentoista - kahden metrin verran eteenpäin. Sitten siirsin taas suksia ja sauvoja ja hivuttauduin eteenpäin tällä tavalla parinsadan metrin matkan, kunnes lumi oheni ja tuli kantavammaksi.

Mieleenkään ei tullut, että olisin pyytänyt apua.

Ensin ilmoitettiin epidemian tapaisesta keväällä 2025 Karhunkierroksella. Sitten Metsähallitus antoi suosituksen, ettei sille kierrokselle lainkaan pitäisi lähteä ja edelleen huomattiin, että vatsavaivoja oli Saariselälläkin.

Vaikka aikanaan käytin runsaastikin autiokämppäverkostoa, niin kesäaikaan nykyään en enää lainkaan. Majoitun telttaan, koska saan olla omassa rauhassa eikä siellä ole sääskiä, mäkäräisiä eikä polttiaisia.

Merkittävä seikka tähän valintaani on kuitenkin kämppien nykyinen siisteys ja siellä olevien yhteisten astioiden epäasianmukainen käyttö. Ei tarvitse ihmetellä vatsatauteja, kun astioita käytetään koirien ruoka-astioina ja vaikkapa jalkojen liottamiseen sekä pyykkäämiseen. Pesut ruuanvalmistuksen jälkeen ovat useinkin heppoisia. Mieleeni muistuu eräs vesisanko, johon oli tehty Luirojärvellä lettutaikina eikä sitä viitsitty pestä. Vaivaloisesti sain sen puhdistettua monenlaisesta kasvustosta.

Kannattaa miettiä toiseenkin kertaan, kun näitä kämppiä ja varsinkin astioita käyttää hyväkseen.

Sillä välin, kun odottelen kunnollisia vaelluskelejä vuodelle 2025, niin otan erään episodin vuodelta 1966. Kuva on kesäkuun puolen välin korvilta. Kämppä on geologien tukikohta Padagova nimeltään, Palovangan eli Paasjoen suupuolelta noin kilometrin verran yläjuoksun suuntaan. Rakennus on vuosikymmeniä sitten purettu. Kämpän nurkalla on vaelluskaverini Aki ja kirveen varressa pilkkoo puita kertomansa mukaan lahtelainen mies.

Sää on sateinen ja kolea, kuten saattaa kuvastakin aistia. Nimeltä tuntematon mies asusti kämpässä. Luultavasti hän oli lähtenyt liikkeelle Kopsusjärven polun päästä, kulkenut Kopsukselle ja siitä edelleen vaaran yli polkua pitkin Suomun ruoktulle ja edelleen jokivartta kulkien Padagovalle. Vaikka ensimmäiset topografikartat olivat tulleet jo markkinoille, niin miehellä oli vain yksi Taloudellisen kartan lehti 1:100 000. Senkin ulkopuolelle hän oli jo joutunut.

Muonana hänellä oli pelkkiä kaurahiutaleita eikä mitään muuta. Niitä oli kylläkin runsaanlaisesti. Hän kertoi olevansa velkojiaan paossa. Hän mainitsi Lahden rautatieasemalla loukkaantuneensa eikä kyennyt töihin ja velat olivat erääntyneet. Mies ei ollut retkeilijä ja varusteet sen mukaisia. Risainen reppu oli eikä juuri muuta.

Olimme kaverini kanssa kolmen päivän päässä päätepisteestämme, joten saatoimme jättää asianomaiselle vähän vaihtelua ruokavalikoimaan ja piirsin karttaluonnoksen, jonka varassa hän saattoi löytää ihmisten ilmoille - jos sitä halusi. Ehkä hänen luunsa vaalenevat jossakin korven kätkössä.

Aiemmin oli kuva peilikuvana. Nyt sen ymmärsin korjata. Kämppä oli pystyssä vielä 70-luvun alussa, jolloin yövyimme vaimoni kanssa, tultuamme paikalle Porttikoskelta.

Perjantaina 11.4.2025 aamulla Ylen uutisissa haastateltiin matkailuyrittäjää, joka 56 vuoden ajan oli toiminut Käsivarren Lapissa. Hän oli lähinnä huolissaan siitä, että vastaavat yrittäjät eivät välttämättä ole ammatissaan riittävän päteviä huolehtimaan asiakkaistaan. Hän peräsi kunnollisen tutkinnon suorittamista asianomaisilta. Metsähallitus taas samassa uutisessa totesi huolensa siitä, että kestääkö Käsivarren luonto laajenevaa turismia.

Olen itse aivan samoista asioista huolissani. Itseasiassa Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkynen oli tästä asiasta huolissaan jo 1960 luvun alussa. Hän esitti kaikille vaeltajille eräänlaista retkeilijäkorttia, jonka suorittamiseksi vaadittaisiin perustaitoja luonnossa liikkuville. Tänä päivänä se olisi aivan välttämätöntä. Ainakin kansallispuistoissa sen pitäisi olla pakollinen.

Metsähallituksen huolesta olen huvittunut. Poronhoitajat ovat 1980 luvun alkupuolelta lähtien ajelleet mönkijöillä surutta ristiin rastiin poronhoitoalueita. Tästä on jäänyt karmeita jälkiä maastoon, joiden korjaantuminen vie kymmeniä vuosia. Samanaikaisesti on myös surutta maastoa ylilaidunnettu siten, että poroja joudutaan entistä enemmän ruokkimaan. Tämä seikka on kovin hyvin ollut Metsähallituksen tiedossa, mutta käytännön toimenpiteet ovat juuri sillä tasolla, että ollaan huolestuneita eikä sitten muuta.

Aloittaessani retkeilyn Saariselällä oli käytettävissä vain Taloudellinen kartta 1:100 000 kuten muillakin vaeltajilla. Tosin juuri noihin aikoihin oli tullut markkinoille Suomen Ladun sekä Imatran Lapinkävijöitten laatima kartta, mutta niistä en tiennyt mitään. Taloudellinen kartta ei antanut paljonkaan osviittaa. Siinä oli kylläkin Suomujoen pääuoma osapuilleen kohdillaan, mutta sivupurojen merkintä ontui pahasti eikä joen varren suurimpia lampiakaan löytynyt. Luirojärvi oli kartassa kohdallaan.

Olin onnekas kun ensimmäisellä vaelluksella otin Aitaojan varresta suoran suunnan Luirojärvelle ja kuljin laelta laelle. Silloin saattoi luoda lakimailta yleisnäkymää ja painaa mieleen missä mitäkin saattaa olla. Kuitenkin retkeily Taloudellisen kartan varassa oli pitkälti seikkailua.

Juuri näihin aikoihin näyttää siltä, että suomalaisia paperikarttoja ei enää tuoteta. Karttakeskus kuulemma myy vanhaa varastoa loppuun. Syynä lienee se, että suunnistetaan puhelimien varassa ja luotetaan gps:sään. Paperikartta ei paljon paina, eikä kompassikaan. En luottaisi pelkästään puhelimiin. Gps on osoittautunut häirinnälle alttiiksi ja puhelimelle voi tapahtua vaikka millaista vahinkoa.

Sain hiljakkoin edesmenneen retkikaverini Jussin retkipäiväkirjan. Katselenkin nyt tuota ensimmäistä vaellusta hänen silmiensä kautta. Jussi oli luokkakaverini ja toimme silloiselle kotipaikkakunnallemme partioharrastuksen 1956 ja 1957 vaihteen tienoilla. Aluksi olimme "Samoilijoita", kuten siihen aikaan nimitettiin sellaisia, jotka toimivat yksilöinä tai pieninä ryhminä alueilla, joissa ei ollut lippukuntia. Runsaan vuoden kuluttua sellainenkin aikaansaatiin. Vuonna 1960 olimme jo olleet nelisen vuotta tuon harrastuksen parissa ja retkeilleet paljon kaikkina vuodenaikoina kotipaikkakunnallamme tai lähiseuduilla. Olimme kokeneita metsissä liikkujia suunnitellessamme ensimmäistä vaellustamme Saariselälle.

Kuten omassa vuoden 1960 vaelluskertomuksessani olen maininnut, niin Jussihan sairastui siirryttyämme Pyhä-Nattasen länsipuolelle leiriin. Hän oli luultavasti saanut tartunnan Karilta ja tultuamme koteihimme, niin sairastuin minä.

Olen hieman huvittunut siitä, että Jussi ei tekstissään lainkaan mainitse omasta kalaonnestaan mitään, saatuaan Pyhä-Nattasella tietää, että olemme luonnonpuistossa. Myöskään suurella vaivalla tehdystä rosvopaistista hän ei kerro halaistua sanaa.

Jussi oli erinomaisen kätevä käsistään sekä hyvä suunnittelija ja epäilemättä teki hyvää jälkeä omassa ammatissaan. Vaikka nykyisin on olemassa valmiita rinkkoja tarjolla sadoittain, niin suosittelen Jussin rungon mallia sekä omatekoista pussiosaa. Se on hyvä kantaa.

Hieman koholla ollut lantiohihna työnsi selkäosan kiristettyä kangasta selkää kohti. Pussiosan painopiste oli lähellä selkää eikä vetänyt taaksepäin. Runkoon voi kiinnittää poikittain teltta ja makuupussi, mikä ei oikeastaan nykyrinkkoihin ole mahdollista.