Lauantaina 9 syyskuuta ajelin poikani Jukan kanssa Kopsusjärven tien haaraan. Oli jo melko myöhä ilta. Tarkoitus oli aloittaa syksyinen vaellus Kopsuksen kautta. Liikkeelle emme kuitenkaan illalla vielä lähteneet, vaan pystytimme telttamme auton kupeelle. Ilma oli melko viileä ehkä viitisen astetta, tuntui kostealta muttei silti satanut. Pouta säilyi läpi yön.
Sunnuntaiaamuna rinkat heitettiin selkään ja lähdettiin astelemaan kohti itää. Vanha saksalaisten aikaansaama kulku-ura oli leventynyt ja parantunut. Se olisi ollut autokelpoinen matalan maavaran omaavalle henkilöautollekin kilometrikaupalla.
Kun viimeksi olin Kopsukselle taivaltanut vuonna 1976 ja poikanikin runsaat parikymmentä vuotta sitten, niin matkan varrella oli monenlaista muutakin muutosta. Heti alkuun oli tien varrella erikoisen tuntuisia rakennelmia, pari kodan mallista asumusta ja toisen yhteydessä oli ikään kuin viikinkien pitkätaloa muistuttava asumus.
Emme jääneet niitä ihmettelemään, vaan matka joutui mukavasti kohti Kopsusjärveä. Oli edelleen melko viileää ja jostain kaakon suunnalta puhalteli navakka tuuli. Puolen välin korvilla matkaa on puulaavu, jossa pysähdyimme lyhyelle ateriatankkaukselle.
Taivas oli paksussa pilvessä ja tästä syystä päivälläkin alkoi olla jo melko hämärää. Se hieman harmitti, sillä alkava ruska oli jo värjännyt hienosti Kopsusjoen rantaheinikon kullan väriin. Se ei vain oikein päässyt oikeuksiinsa pilvisäässä.
Kopsusjärvenkin rannat olivat jo syysväreissä, mutta tummassa päivässä eivät nekään oikein päässeet edustavasti esille. Nattaset silti piirtyivät taivaanrantaan, vaikka aamulla eivät vielä näkyneetkään.
Järven pohjoisrannalla tuuli edelleen melko navakasti ja me haeskelimme tuulensuojaa Kopsuslammen tuntumasta. Sinnekin tuuli kuitenkin sopi, mutta kämpän takaseinustalta suojaa löytyi sen verran, ettei kaasukeittimemme liekki aivan riistäytynyt pannun alta.
Järven ja lammen ympäristössä en kovin suuria muutoksia havainnut entiseen verrattuna. Järven rannalla oli kylläkin tulipaikka ja pieni puusuoja vessoineen sekä lammen kämpän katto uusittu. Kämpän takaa otin kuvan kohti Nattasia. Silloin havaitsin näkymän suuresti muuttuneen, kun vertasin sitä vuonna 1961 ottamaani. Puut olivat tietenkin kasvaneet, osa oli kaatunut ja lehtipuita oli myös tunkenut etualalle.
Lähdimme nousemaan kämpän takaa vaaran jyrkkää rinnettä ja jatkoimme sitten alaspäin Suomun varteen.
Etelänpuolinen vaaran rinne on poikkeava monella tavalla. Siinä on hyvinkin jyrkkiä kohtia, mutta siellä täällä "taskuja", joihin on muodostunut lampi. Tämä oli nyt kylläkin melkein kuivillaan.
Vaaran pohjoisen puoleinen rinne ei laskeudu Suomun laaksoon aivan niin jyrkästi.
Vanhan ruoktun seinustalla vaihdoimme saappaisiin vaikka Suomussa ei paljon vettä ollutkaan. Vaelluskumppanini vaikutti tässä vaiheessa jostain syystä toivonsa menettäneeltä.
Tulimme Kiilopäältä tulevan mönkijäuran varteen ja kuljimme sitä myöten Aitaojan tulipaikalle.
Käännyimme tästä Suomun vartta alavirran suuntaan kohti Salonlammen puulaavua. Sinne saapuessamme oli laavu miehitetty, mutta siitä kohta poistui kolmen hengen porukka Tuiskukurun suuntaan. Mekin harkitsimme jatkamista, mutta tauolla ollessamme alkoi vähän sataa tihuuttaa ja päätimme jäädä laavulle yöksi.
Seuranamme laavulla yöpyi yksinvaeltaja, jonka kanssa mielipiteitä vaihdettiin eräelämästä ja vaeltamisesta yleensä. Aika kului joutuisasti tulilla siihen saakka kunnes kömmimme makuupusseihimme.
Satoi vain ajoittain mutta tuuli yltyi myrskypuuskaiseksi. Yön mittaan se toi mukanaan saderintaman. Aamulla satoikin reippaasti. Me päätimme kulkea aluksi Tuiskukuruun siitä huolimatta. Yöpymiskumppanimme päätti jäädä odottelemaan sateen loppumista.
Olin hankkinut Erätukun loppuunmyynnistä uuden vedenpitävän vaellusasun. Sadetta se piti tunnin verran. Tuiskukurun kämpälle tullessamme olinkin melko läpi kastunut. Kämppää piti hallussaan kolmen miehen porukka, mutta mahduimme kamiinan kupeelle hieman kuivattelemaan ja myöhemmin ateriaakin valmistelemaan. Saimme kuulla, että Luiron suuntaan oli matkannut noin kolmenkymmenen hengen porukka ja lisäksi Tuiskulta oli lähtenyt kahdeksan muuta, joten muutimme suunnitelmaa kulkea itään Luirojärven kautta.
Sade taukosi puolen päivän aikoihin ja me suuntasimme etelään ajatuksena kulkea Karapuljun kämpälle, jossa oletimme hyvällä onnella pääsevämme kuivailemaan kosteita varusteitamme. Matkan varrella satuimme rauhoitetulle maakotkan pesäpuulle. Muistaakseni kyltissä pesänumero oli 59. Asukkeja ei näkynyt. Parinkymmenen vuoden takaisilla vaelluksilla melkein aina pääsi kotkia näkemään varsinkin jos nousi hieman ylemmäksi, mutta tämän vuosituhannen puolella ne tuntuvat kovasti harventuneen. Lokalle siirtyneet merikotkatkin "kummallisesti" hävisivät sieltä nopeaan tahtiin aikoinaan.
Taival oli minulle entuudestaan kovin tuttu. En käyttänyt kompassia enkä lukenut karttaakaan. Olisi silti kannattanut vilkaista, sillä tullessamme ikivanhan poroerotuspaikan jäänteille, minun ei olisi vielä kannattanut suunnata Harrihaaran aukean suuntaan. Siellä loppuvaiheissa jouduimme turhaan pehmeikköjä kahlailemaan. Vastaan tuli sitten itä-länsisuuntainen poroaita, jossa piti hieman etsiskellä sopivaa alituspaikkaa. Sen toisella puolella oli useita mönkijäuria. Laskeskelin seitsemän rinnakkaista saman suuntaista mönkijätietä sadan metrin matkalla.
Me suuntasimme tästä vanhan tukkitien varteen ja kuljimme sitä myöten Luirojoen aukealle. Länsipuolen ranta oli märkä ja mutainen. Sitä olivat vielä lukemattomat mönkijät möyhentäneet, mutta pääsimme kuitenkin Karapuljun kämpän tuntumassa olevalle kahlaamolle ja yli joen.
Toiveemme päästä kuivattelemaan kamppeitamme luhistuivat kämpälle tullessamme, sillä sinne oli tuntia aiemmin majoittunut Orposesta tullut seniori-porukka, joka oli nähtävästi kokenut matkallaan melko kovia. He olivat hieman eksyneetkin ja muutama joutunut Luirossa uimasilleen.
Me pystytimme teltamme kämpän tuntumaan ja jätimme kuivatuspuuhat seuraavaan päivään. Aamulla tuulettelimme telttaamme Karapuljun kämpän kupeella ja valmistelimme aamupalaa puusuojan edustalla. Kämpässä olijat eivät olleet vielä toipuneet jalkeille.
Karapuljussa saimme tuoreita säätietoja. Olimme hieman harkinneet jatkavamme suoraan kohti Hammaskurua ja sieltä edelleen Jaurulle, mutta tieto tuulen kääntymisestä pohjoisen puolelle sekä räntäsateiden mahdollisuudesta pani kääntämään suunnan Luirojärvelle. Ajattelimme siirtyvämme sinne odottelemaan säätiedon vahvistumista.
Sää oli melko sumuinen ja kostea. Sumuun kietoutuneessa metsässä oli kuitenkin oma viehätyksensä ja tunnelmansa.
Kynttiläojalla pysähdyimme juomaan. Vanhin pojanpoikani on vahvasti sitä mieltä, että purossa virtaa maailman parasta juomavettä.
Kynttiläojan tuntumassa panimme merkille myös tikan työmaan.
Tullessamme Luirojärvelle, suurimmat väenpaljoudet olivat jo lähteneet ja sytytin tulet keskuskämppä Hilltonin kuivaushuoneeseen, jossa saimme nopeasti kuivaa aikaan. Saunaan kannoimme vedet ja sen lämmitessä ennätimme ruokailla. Emme silti saunoneet vaan pelkästään peseydyimme.
Otimme varusteemme ja suuntasimme Luirojoen kahluupaikalle. Siellä on uusi silta. Nähtävästi sen rakennuspuuhissa ranta on mutaantunut mönkijöiden alla. Mutakohdan päälle oli vedetty kumimatto jonkinlaiseksi suojaksi. Mieleen tuli kyllä aika monta muutakin vaihtoehtoa. Tämä näyttää vähän säälittävältä yritykseltä.
Siirryimme länsirannan tulipaikalle, johon pystytimme telttamme. Päivä oli ollut sumuinen mutta poutainen. Illalla selkeni senverran, että Lupukatkin alkoivat näkyä. Sokostin suunnalla pilvi makasi puoleen väliin rinnettä. Apujoukkojen vaaran rinne oli juuri ja juuri näkyvissä.
Iltaa istuttiin tulilla ja mietittiin jatkoa. Päätimme luopua enemmästä sekä palata takaisin. Luvassa ollut perjantaiaamun runsas räntäsade ei suuremmin kiinnostanut kokea kauempana maastossa.
Yöllä pisaroi vähän vettä, mutta pääosin oli poutaa. Aamulla lähdimme kohti Tuiskukurua. Nousimme polkua Ampupään taitteeseen. Näkyvyys ylhäällä oli sumun vuoksi olematon. Tuiskukurun kämppä oli tyhjillään sinne tullessamme. Valmistimme aterian ja kuivasimme sillä välin telttaamme.
Tuiskulla ollessamme sumu alkoi pyyhkiytyä pois ja täysin näkymättömissä olleet Pikkutunturitkin ilmestyivät näkyviin.
Väkeä alkoi myös lappaa paikalle sekä idästä että lännestä. Me sopivasti pääsimme alta pois ja nousimme Tuiskukurusta länteen sekä laskeuduimme Harrihaaran aukealle. Sen pohjalla oli jo mukavaa punerrusta.
Näillä kohden kulkee Luirojärven ja Kiilopään välinen mönkijäura, jota muut retkeilijät näyttävät pääosin käyttävän. Pohja vaikuttaa paljon kuljetulta ja melko hyvältä, mutta kosteikkojen kohdilla ovat mönkijät möyhentäneet leveitä mutakenttiä. Kovin vähällä vaivalla nämä ylityskohdat voitaisiin tehdä sellaisiksi, ettei jokaisella ajokerralla tarvitsisi mutakenttää laajentaa.
Solustamanselän kupeella osuimme erikoisesti heinittyneen lammen kohdalle.
Me kiersimme Vintilän tunturin lounaiskulman kautta ja laskeuduimme Suomun varteen. Vintilänvaaran rinnettä kulkevaa polkua ovat mönkijät kalunneet, joten se on kivinen ja jalkoja koetteleva kulkea.
Aitaojan tulipaikalla pidimme pienen tauon ja sitten jatkoimme kohti vanhaa Suomun ruoktua. Sieltä nousimme jälleen vaaran yli kohti Kopsusta. Etelän puolelta rinnettä järvi näkyikin jo hyvin.
Kopsuslammelle tullessamme ilta alkoi hämärtyä.
Lammelle emme jääneet, vaan siirryimme järven pohjoisrannan tulipaikan lähettyville. Lammen tyyni peilipinta pani näppäilemään useammankin kuvan, vaikka ilta oli jo melko tummentunut.
Seuraava aamu avautui poutaisena, mutta pian etelärannan puiden latvustoon alkoi työntyä sumua. Yksinäinen joutsen ui luoteisella lahdella ja kohdallamme sotkapariskunta uiskenteli ruokailemassa. Alakuvien näkymät ovat ensin länsirantaa ja seuraava itärantaa kohti.
Telttapaikkamme lähettyvillä juolukat ja riekonmarjan lehdet antoivat maisemaan värikkyyttä.
Juolukoiden ympäröimänä vietti eläkepäiviään vanha puuvene.
Poikkesimme myös vilkaisemassa lammen ja järven välistä pientä puroa, jossa on miniputoukset. Puron varsi on suojainen ja kasvimaailma rehevä.
Liikkeelle lähtiessämme koilliseen kääntynyt ilmavirtaus työnsi edellään märkää sumua, mutta taivaalla kuulsi ensi kerran kulkupäivinämme aurinko. Kopsusjoen varressa maisema näyttikin pohjoiseen katsoen oikein hienolta.
Jonkin aikaa tästä eteenpäinkin oli ajoittain kirkasta, mutta alakuvassakin näkee miten sumupilvi toisensa jälkeen kulki kohti lounasta. Tässä kuvassa se on katoamassa vasempaan laitaan.
Kirkkauden iloa ei meillä kestänyt pitkään. Antoi se silti häivähdyksen siitä, miten värikästä olisi aurinkoisina päivinä voinut olla.
Pian pilvi kattoi koko taivaan ja ilman kosteus oli varmaan sataprosenttinen. Matka taittui nopeasti ja auto löydettiin sinne minne sen jätimmekin. Renkaissa oli ilmaa ja akussa virtaa. Reipas kuntolenkki saatiin päätökseen. Vähän jäi kaivelemaan kierroksen typistäminen, mutta kaikkea ei aina voi saada.
