Istuessani vuonna 1988 Muorravaarakan kämpän rappusilla tyttäreni kanssa pohtimassa miten tästä jatkettaisiin, on sen jälkeen vuosien vieriessä monta muutosta tapahtunut. Ne pitää ottaa huomioon, kun uusia kaavailuita tehdään.

Ikäni rajaa kantokykyäni. Heinäkuulla 2020 juoksulenkillä loukkaamani nilkka ei ole parantunut täysin. Samassa kaatumisessa tärvelemäni oikea olkavarteni oirehtii edelleen. Vaimoni 2019 vaelluksemme jälkeen liukastui ja katkaisi solisluunsa. Ei voitu leikata. On vähän uusittu niveliäkin. Rinkkaa hän ei voi selkäänsä enää ottaa. Siispä varusteet painavat yksinomaan omia harteitani kesällä 2021.

Jos kohta on fyysisellä puolella yhtä ja toista ongelmaa, niin onneksi päänuppi on vielä välttävässä kunnossa, vaikka hiukset ovatkin paljolti päästä kadonneet kuvan ottohetkeen verraten.

Alusta alkaen olen kiinnittänyt huomiota kantamuksen kokonaispainoon ja sitä koettanut saada mahdollisimman keveäksi. Tästä on nytkin lähdettävä ja siitä syystä vaellukseen käytettävää kokonaisaikaa täytyy ehkä lyhentää. Viikko maksimissaan, ellei sitten reittiä suunnittele niin, että se risteää ensimmäisen päivän jälkeen tai toistamiseenkin ja paikoille voi jättää muonaa. Voihan olla, että pari viimeistä päivää tulee palattua samoja jälkiä takaisin.

Vanhoja varusteita täytyy miettiä. Onko makuupusseissa keventämisen varaa ? Itse asiassa ostin kaksi uutta 1,4 kg:n kesäpussia, joille luvataan muutaman pakkasasteenkin "mukavuuslämpötila". Kilon painoiset "itsetäyttyvät" alustat lienevät kelvolliset, mutta keveämpiäkin varastostani löytyy. Ne ovat vain kooltaan suurempia. Kokokin jotakin merkitsee, sillä tarpeellisille varusteille täytyy löytyä tilaa. Onneksi nykyään on saatavilla monipuolinen valikoima retkimuonia, joihin ei tarvitse lisätä kuin kuumaa vettä. Ne ovat keveitä eivätkä vie paljonkaan tilaa. Muutakin silti pitää syötäväksi olla. Ei sitä sentään ole tarkoitus mihinkään eloonjäämistapahtumaan lähteä.

Tarpeellisten tarvikkeiden luettelo on pitkä. Se on osaksi myös jokaisen kohdalla henkilökohtainen. Siksi hyvissä ajoin kannattaa luetteloa ruveta laatimaan paperille. Kaikki tarvittava ei aluksi tule mieleen. Listaa voi sitten täydentää, kun jokin asia pulpahtaa mieleen. Lähtökohta kaltaiselleni kulkijalle on se, että on oltava täysin omavarainen. Itselleni on käsittämätöntä, että joku voi talvella marmattaa Siulan kämppäkirjaan, että klapit olivat kämpän kamiinaan kovin suuria kun kirvestä ei löytynyt puusuojasta.

Joku juuri soitti ja kysyi mielipidettä reittisuunnitelmaansa Orponen - Tammikämppä - Hammaskuru - Anterinmukka - Rajajooseppi.

Tammikämpän tuntumaan Luirojoen varteen pääsee aika mukavasti. Joen ylitys kylläkin on vähän haastavaa, mutta onnistuu kyllä patoarkkujen tuntumasta elokuulla, jolloin vesi on todennäköisesti alimmillaan.

Tammikämpältä eteenpäin vanhan tukkitien pohjaa pitää vähän arvailla ja on se vähän vetinenkin. Myöhemmin tie tulee paremmin näkyviin. Suunnistaminen on helppoa sikäli, että Vuomapää on hyvin näkyvissä koko ajan. Alakuvan näkymä Tammikämpän tuntumasta kohti Vuomapäätä. Edessä Kaita-aapaa.

Suovainlammen kohdilta onkin sitten helpompaa. Onko reitti sitten kysyjälle sopiva, niin siihen en toki osaa ottaa kantaa, sillä se riippuu hänen fyysisestä kunnostaan, jota en tiedä. Jokainen soilla liikkunut tietää, että pehmeällä pohjalla eteneminen on melko raskasta ja sitä etappia Tammikämpän ja Hammaskurun välillä kyllä riittää.

Tällä kirjoitelmalla toisaalta kannustan sellaisia vaelluksesta kiinnostuneita, jotka ovat kyvyistään vähän epävarmoja suunnitteluun, sillä Saariselkä tarjoaa useimmille mahdollisuuden päästä luonnon pariin. Maastosta löytyy kyllä jokaiselle sopiva kulkualusta.

 

 

 

 

Kuluvana talvena 2021 joku oli eksynyt Pikkutuntureilla. Uutisesta ei selvinnyt mistä kulkija oli tulossa ja minne menossa. Vaikka karttaote näyttää maaston olevan äkkipäältä aika selkeä, niin ei se silti sitä ole. Vintilänojan varsi on uurteinen ja Pikkutuntureilla on monta matalaa lakea. Siellä voi hyvinkin joutua ihmettelemään jos sää ei ole selkeä. Toisaalta alue on niin pieni ja vieressä oleva Tuiskukuru niin selvä maamerkki, että pelastajien paikalle tilaamista vähän ihmettelen.

Jokainen voi toki eksyä, jos ei ole tarkkana ja varsinkin jos sääolosuhteet ovat heikot. Tuntureita ei tunnista jos pilvet ne peittävät, on sankka lumisade tai sumua. Retkeilykartatkaan eivät ole niin tarkkoja, että niistä kaikki yksityiskohdat näkyisivät. Saariselkä on vielä sellainen, että keväällä ja sateisena kesänä löytyy puroja ja lukuisia matalia lampia, joita ei kartassa näy. Toisaalta karttaan on merkitty puroja, joita ei maastosta löydä.

Kartan yksityiskohtiin siis kannattaa aina suhtautua hieman epäluuloisesti ja miettiä kokonaisuutta.

Saariselällä on yleisesti ottaen helppo suunnistaa ja kohteet löytää. Nykyisin on vielä kesäaikaan kämppien välillä polkuverkosto ja monesti talvisin yleisimmillä reiteillä moottorikelkan jälki. Jälkimmäisiä ei silti kannata summamutikassa ruveta seurailemaan, vaan silloinkin itse huolehtia suunnistamisesta, sillä joskus voi kelkan jälki olla poromiehen tms jättämä ja se voi suunnata aivan muualle kuin retkeilijän tavoittelemaan kohteeseen.

Kun vaellusta suunnittelee, kannattaa katsoa kartasta kokonaisuus. Maasto on selväpiirteinen. Tunturialuetta halkovat suuret jokilaaksot. Maantiet rajaavat aluetta ja idässä valtakunnan raja. Pääilmansuunnat täytyy pitää mielessä koko ajan. Jos kulkee polkujen ja kelkkaurien ulkopuolella, niin kompassi tai gps on oltava käytössä ja kuljettua matkaa pitää arvioida.

Vesien virtaussuuntien täytyy sopia oletukseen mihin ollaan menossa.

Useimmilla ihmisillä on melko hyvä suuntavaisto, mutta koskaan ei pidä siihen luottaa ehdottomasti, vaan aina tarkistaa kompassista, sopiiko sen lukema oletukseen.

Sitten on niitä, joilla ei sitä suuntavaistoa ole lainkaan. Yksi vaelluskavereistani on sellainen. Kun se aikanaan minulle selvisi, niin koskaan en voinut päästää häntä yksikseen näköpiiristäni. Hän olisi eksynyt välittömästi.

Hyväkin suunnistaja voi eksyä jos on huolimaton, kulkee välinpitämättömästi eikä kirjaimellisesti siis suunnista. Silloin kannattaa pysähtyä, rauhoittua ja tehdä tarkka analyysi mitä on tullut sinä päivänä tehtyä sekä pohtia eri vaihtoehtoja missä sillä hetkellä voisi olla. Talvella varmin tapa on palata omaa latua, kunnes on selvillä missä on. Kesällä voi nousta rinteille saadakseen paremman näköalan jos tuntureita on lähistöllä. Monet huiput ovat kuitenkin oudon näköisiä jos niitä katselee sellaisesta suunnasta, jossa ei aiemmin ole ollut. Parhaimpia "majakoita" ovat Nattaset, jotka etäällä sijaitessaan tunnistaa helposti eikä sekoita muihin.

Vaarallisinta on se, että eksyessään hätääntyy ja alkaa "rynnätä" eteenpäin löytääkseen tavoittelemansa kohteen. Muutaman kerran on käynyt niin, että on näin kuljettu nääntymiseen saakka. Jos on ollut talvi, niin silloin on käynyt huonosti.

Kymmenien vuosien jälkeen, tunnen Saariselän alueen siten, että minut voitaisiin viedä silmät sidottuna minne tahansa, ilman karttaa ja kompassia, niin varsin pian olisin selvillä missä olen ja kykenisin vaivatta kulkemaan minne haluaisin. Silti levitän joskus karttaa ja lueskelen sitä kuin kirjaa ja painan mieleeni kartan yksityiskohtia. Suosittelen sitä kyllä muillekin. Mitä paremmin karttaan perehtyy ja reittinsä suunnittelee, sen paremmin perille myös pääsee.

 

Olen muutaman vuoden hieman hämmästellyt käsitettä Saamenmaa, jota tuodaan esille nykyisin aika kärjekkäästi. Samassa yhteydessä puhutaan saamelaisista alkuperäiskansana, johon (muut) suomalaiset kohdistavat siirtomaavaltaa.

Alkuperäiskansakäsitteeseen on perusteita, koska tämä suomalaisugrilaiseen kieliryhmään kuuluva ryhmä asettui maahan nykytutkimuksen mukaan runsaat 3500 vuotta sitten ja muut esi-isämme parisataa vuotta myöhemmin, mutta hekin sentään vähän vajaat 3500 vuotta sitten. Ajallinen ero on kovin vähäinen.

Varmaan saamelaisiin on kohdistunut sortoa, väärinkäytöksiä ja mielivaltaa, mutta ei pidä unohtaa että eri aikoina ja vaiheissa, on saman tapaista sortoa kohdistunut  useimpiin muihinkin ryhmiin.

Uskon, että saamelaisten asiat ovat nyt aika hyvällä tolalla. He voivat laajalti ylläpitää omaa kulttuuriaan ja perinteitään sekä vaalia kieltään. Minun on vaikea nähdä, miksi juuri nyt syytökset sinkoilevat muiden suomalaisten suuntaan.

Minulla on myös kovin hämärä käsitys siitä, mikä alueellisesti on tätä Saamenmaata. Onko se mahdollisesti sama kuin 1950 luvun alkupuolella perustetun Saamelaisten ja Samojedien Sosialistisen Neuvostotasavallan alue. Perustava kokous pidettiin Petroskoissa ja siihen osallistui edustajia Kuolasta, Suomesta, Norjasta ja Ruotsista. Suomen puolella eteläraja kulki osapuilleen Korvatunturin eteläpuolelta Norjan rajalle länsi-luoteeseen.

Vai onko kysymyksessä joku muu Saamenmaa? Onko tässä pyrkimystä itsenäisyyteen vai ehkä autonomiaan? Liittyykö tämä jotenkin Urho Kekkosen noin 50 vuoden takaiseen henkilökohtaiseen yritykseen vaihtaa Pohjois-Lappi Karjalan kannakseen? Onkohan joku suurvalta kiinnostunut Saamenmaasta?

Onhan selvää, että saamelaiset ovat viimeisen 3500 vuoden aikana jossain määrin sekoittuneet muuhun väestöön, mutta elintapansa vuoksi he ovat viime vuosikymmeniin saakka erottuneet muusta populaatiosta ja heillä on tästä syystä muodostunut selvemmin oma identiteetti. On ymmärrettävää, että he haluavat sen säilyttää.

Erästä saamelaista elokuvantekijää hiljakkoin haastateltiin telkkarissa aiheesta ja haastattelija kysyi saamelaisuuden määritelmää. Vastaaja kertoi, että saamelaisyhteisö itse haluaa päättää kuka sen määrityksen saa.

Tottahan toki tämän täytyy kaikille sopia, mutta olennaista on tarkka määrittely. Suomen alueella asuvat saamelaisetkin ovat Suomen kansalaisia, perustuslain sekä muiden lakien suomin oikeuksin ja velvoittein. Jos Saamelaiskäräjien määritelmät saamelaisuudesta eivät sovi voimassa olevien lakien puitteisiin, niin ei niitä voi vahvistaa.

En usko, että tällä hetkellä määritelmät ovat aivan kohdallaan. Eräs saamelainen kertoi minulle itse saaneensa saamelaisstatuksen, vaimo ei, poika kyllä mutta tytär taas ei. Ymmärrän toki sen, että mikäli vaimo ei selvästi kuulunut saamelaissukuihin, niin häntä ei voinut hyväksyä. Sisarusten eri asemaa en käsitä mitenkään. Päättikö yhteisö hylätä statuksen, koska sukupuoli oli väärä tai ihminen yhteisön mielestä muuten kelju.

Itselleni on jäänyt tunne siitä, että saamelaisstatuksen saavaa ryhmää koetetaan hinnalla millä hyvänsä rajata mahdollisimman pieneksi. En käsitä miksi. Tuo mainitsemani saamelainen mainitsi syyksi ahneuden, mutta en kyllä ymmärrä mitä tässä yritetään haalia mahdollisimman pienen ihmisryhmän jaettavaksi.

Muutama vuosi sitten palautettiin näyttävästi Inarin Hautausmaasaaresta tutkimukseen otettuja luita Helsingin anatomian laitokselta takaisin. Suomalaisia syyteltiin tässä yhteydessä, enemmän tai vähemmän peitellysti kolonialismista ja pyhän paikan häpäisemisestä. Olisi tässä yhteydessä ollut syytä avata vähän taustoja.

Kun vuonna 1934 retkikunta saarella vieraili, niin kyse oli kyllä enemmänkin arkeologiasta. Tutkijat keräilivät osaksi maan pinnalla olleita luurangon osia. Suurempaa pyhän paikan kunnioitusta eivät hautaajat sen perusteella olleet tunteneet. Hautauspaikkaa ei tietenkään oltu pitkään aikaan käytetty.

Tuollainen tutkimus oli ollut jo pitkään muotia ympäri maailmaa. Kalloja mittailtiin ja  tuloksista tehtiin päätelmiä sekä aseteltiin rotuja paremmuusjärjestykseen. Suomessa tutkimusta johtanut anatomian laitoksen johtaja professori Väinö Lassila sanoutui kohta irti näistä rotuopeista ja katsoi, etteivät ne teoriat kestä tieteellistä tarkastelua sekä natsien rotuoppien olevan puhdasta hölynpölyä.

Tuon saaren löydösten sivutuotteena oli Tuomo Itkosen Samikiel abis eli saamenkielen aapinen, joka kustannettiin Anatomian laitokselta saadulla rahalla, Itkosen osallistuttua retkikuntaan. Aapisen muuten kuvitti Samuli Paulaharju.

Nykypäivän ihminen voi hyvinkin paheksua silloista toimintaa, mutta pitää muistaa millaisessa kehyksessä kaikki silloin tapahtui. Kovin pitkällä syyttävällä sormella ei kannattaisi osoitella esimerkiksi Itkosen veljeksiä, Paulaharjuja eikä monia muita heidän aikalaisiaan, jotka tallensivat paikallista kulttuuria.

Elokuvantekijä syytti mm turismia saamelaisen kulttuurin vahingoittamisesta kai lähinnä tarkoittaen poronhoitoelinkeinoa. Tunnen itse syyllisyyttä pitkän retkeilyharrastukseni vuoksi. Olisiko oikeanlaista tukea saamelaisuudelle, luopua retkeilystä sekä muokata mielipiteitä siihen suuntaan, että suuret turistikeskukset pohjoisessa pannaan kiinni.

Kehitykselle ja muutoksille kukaan ei silti voi mitään. Muutoksia vain tulee. Monet saamelaisetkin ajelevat autoilla, mönkijöillä ja moottorikelkoilla sekä asuvat automaattisilla järjestelmillä lämpiävissä asumuksissa. Voisivatko ne olla mahdollisia pääosin porotalouden tuotoilla, kun ne jäkälämaat oli kaluttu kovin vähiin jo silloin kauan sitten kun siellä Saariselällä ryhdyin retkeilemään. Sitä en osaa mitenkään arvioida. Ehkä Saamenmaan asukkaat osaavat.

 

 

Kuva on Luiron varren niityiltä heinäkuulta 2019 lähellä puolta yötä. Taustalla näkyy Sokostin selänne.

Tätä kirjoitettaessa on mahdollisesti tulossa liikkumisrajoitteita. Se tarkoittaa Saariselälläkin varmaan kämppien sulkemista ja käyttökieltoa. Myös retkiseurueen kokoonpanoa rajoitus voisi koskea, sillä vain samassa taloudessa asuvat voisivat ulkoilla.

Retkeilyä itsessään tämä kielto ei koske jos  kulkija tai ryhmä on täysin omavarainen myös majoittumisen suhteen.

Toivottavasti nämä suunnitteilla olevat rajoitukset herättävät vaeltajat ajattelemaan syvällisemmin. Nykyään on helposti hankittavissa hyvät varusteet, joiden varassa selviää pahimmistakin säistä. Tietysti ulkosalla yöpyminen talviaikaan ja kaikki siihen liittyvä on vaativampaa, mutta myös antoisampaa. Kulkija ei ole sidottu silloin aikaan eikä paikkaan.

Kun aikoinaan seurasin Metsähallituksen kämppäverkoston rakentamista, niin en ymmärtänyt millaista vahinkoa se pitemmällä tähtäimellä sai aikaan.

Erämaahan alkoi kulkeutua retkeilyn kannalta katsoen epäsosiaalista ainesta, joka sotkee ja raiskaa luontoa sekä polttaa puuta polttamisen ilosta.

Nykyiselle kansallispuistolle olisi parasta jos kämppäverkosto purettaisiin kokonaan. Silloin kulkijat hajaantuisivat alueelle paremmin, kuluttaisivat maastoa vähemmän ja epäkurantti aines jäisi reuna-alueille.

Kuva on Saariselän kuusikkovyöhykkeeltä helmikuulta 1983. Nyt, vuonna 2021, on meneillään talvivaellus "buumi". Maastoon on lähtemässä kuuleman mukaan runsaasti ensikertalaisia. Metsähallitus on kehottanut hankkimaan etukäteen tietoa sekä valistanut muutenkin. Sieltä on opastettu myös aloittamaan talvivaellus "pienin askelin". Neuvot ovat hyviä. Valitettavasti kaikki eivät niitä lue.

Kesäretkeilyyn verrattuna talvivaellukset ovat periaatteessa aina vaarallisia. Hyvinkin varustautuneita on aina silloin tällöin menehtynyt. Usein on ollut kyse omien voimavarojen yliarvioinnista ja taitamattomuudestakin.

Pakkanen myös yllättää. Muistan retkeilyni alkuajoilta, miten yksinäinen hiihtovaeltaja löydettiin istumassa suksiensa päältä kuoliaaksi paleltuneena aivan läheltä Rumakurun kämppää. Vieressä oli avoin reppu ja siinä leivänkannikka.

Keskivertoihminen asuu nykyisin lämpimissä asunnoissa ja kävelee kylmässä säässä niin lyhyitä matkoja, ettei hänelle kerry tietoa, mitä tapahtuu silloin kun oleskellaan pitempiä aikoja ulkosalla.

Olen itse aloittanut talviretkeilyn aakkosten opettelun 1950 luvun puolivälissä tekemällä kavereitteni kanssa retkiä, johon sisältyi yksi yöpyminen itse rakentamissamme havulaavuissa melko olemattomin varustein. Vaati kekseliäisyyttä, että selvisimme kovista pakkasista, kun lisälämmikkeenä saattoi olla vain huopa.

Suosittelenkin aloittelijoille edes yhtä yöpymistä kotinurkilla ulkosalla. Makuupussin, alustan ja vaatteiden testaaminen etukäteen ehdottomasti kannattaa silloinkin, kun aikoo yöpyä kämpissä, sillä aina se ei ole mahdollista silloinkaan, kun on tehnyt varaukset. Sääolosuhteiden vuoksi saattaa olla, että suunniteltua majapaikkaa ei tavoitakaan.

Usea kesävaeltaja panostaa rinkkansa keveyteen, mutta talvella ei rinkkaa kannata harteille nostaa, vaan vetää tarvikkeensa ahkiossa tai sen tapaisessa. Tavarat kulkevat perässä paljon keveämmin ja voi ottaa mukaan kaikenlaista kaiken varalta.

Monia kauhistuttaa talvella teltassa nukkuminen, eikä sitä välttämättä tarvitse nykyään tehdäkään jos ei halua, koska kämppäverkostot ovat niin kattavia. Silti teltta tms on välttämätön varuste, sillä myrsky saattaa yllättää ja silloin voi eksyäkin. Siitä syystä matkassa pitää olla kirves ja mieluummin myös saha jos alkaa tulla tarvetta tulien sytyttämiseen. Sellaisen joka aikoo yöpyä ainakin osaksi ulkosalla, kannattaa ottaa lumilapio matkaan.

Toistaiseksi Saariselällä on nyt suhteellisen vähän lunta, mutta se on pehmeää. Siksi tarvitaan ns metsäsukset. Leveyttä ja pituutta pitää olla. Vähän hiihtäjän painosta tietysti riippuu, mutta kyllä alaraja on siinä kahden ja puolen metrin vaiheilla liikkuu. Erilaiset lumikengät ovat kätevä varuste lyhyemmille vaelluksille, mutta ei niistä nähdäkseni oikein pitkille reissuille ole. Eteneminen on ainakin itselleni liian hidasta.

Teltta, laavu tai loue. Kaikki sopivat jos muut yöpymisvarusteet ovat kelvolliset. Jos pakkanen hiipii makuupussiin, niin kaksi jälkimmäistä ovat parhaat koska niissä voidaan yöpyä tulilla.

Monista varusteiden yksityiskohdista voisi kirjoittaa kymmeniä sivuja, mutta kiteytän tämän vain siihen, että jokaisen kannattaa miettiä sitä, että läheltä ei ole saatavissa apua jos jotakin sattuu tai jokin repsahtaa. Mukana pitää tästä syystä olla vaikkapa narua, muutama naula, ilmastointiteippiä yms.

Minulle on mieleeni hyvin jäänyt, kun hiihtokengistäni yllättäen irtosi pohja. Istuin hyvän tovin varusterekeni päällä ja mietin millä ihmeellä voin kiinnittää suksen jalkaani ja miten selviän takaisin. Minulla oli mukana rulla ilmastointiteippiä ja sillä se onnistui. Varasukset ja sauvat olivat kyllä reessä, mutta niistäpä ei ollut apua, kun kenkä repsahti.

Vaikka ei vaelluksellekaan aio, mutta hyväkuntoisena ajattelee hiihdellä pienen repun tai vyölaukun kanssa vähän kauempana, niin ohuesti vaatetettuna ei saa lähteä liikkeelle. Tuuli voi nousta äkisti ja peittää nopeasti aukeilla ladut. Matkanteko hidastuu ja voi silloin eksyäkin. Varsinkin Kiilopäätä pidän tässä suhteessa hankalana tunturina, vaikka se niin lähellä asutusta onkin. Kun voimakas tuuli pyyhkii sen rinteitä joko pohjoisen tai etelän suunnalta, niin on leikki poissa.

Olen viime vuosina tavannut niin vähäisen tietämyksen varassa vaellukselle lähteviä, että on suoranainen ihme, ettei onnettommuksia ole sattunut enempää.

Olenkin sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kansallispuistojen erämaa-alueille pääsyä pitäisi rajoittaa. Yksin retkeileviltä pitäisi vaatia osaamiskoe ja ryhmissä liikkuvilta ainakin yhdellä sellainen olisi oltava.

 

 

25.1.2021 laati Metsähallitus UK-puiston facebook-sivulle kyselyn, jossa lukijoita pyydettiin ilmoittamaan Pohjois-Lapista alueita, reittejä tai maisemia joita toivottaisiin kehitettävän.

Eräs henkilö vastasi, ettei toivoisi aitoa luontoa edes yritettävän kehittää. Moni yhtyi tähän toivomukseen.

Metsähallitus on Saariselän kohdallakin menossa sananmukaisesti metsään, yrittäessään muuttaa erämaa-alueeksi laissa määrättyä osaa massamatkailun suuntaan.

Kuten aikaisemmassa artikkelissani kerroin, Ympäristöministeriö antoi tähän valtuutuksen. Vaikka nyt sanotaankin, että mönkijäliikennettä vähennetään, niin järjestyssäännön mukaan milloin tahansa sitä voidaan taas lisätä, kuten kaikkea muutakin alueen "infraa".

Luonnosta piittaamattomat kulkijat ovat varmaan tyytyväisiä tähän suuntaukseen. Ne taas, jotka nauttivat lähes luonnontilaisena olleen ympäristön annista, ovat vastakkaisella kannalla.

Valitettavasti suuntaus nykyään on juosta trendien perässä. Joku intoili, että reitit "läskisähkärille" ovat erinomaisessa kunnossa ja hän odottelee hankien syntymistä. Nyt on muotia vielä lähteä talvivaelluksille. Hieman itseäni hirvittää, kun tiedän miten olemattomin taidoin ja varustein moni matkaan lähtee.

Usea nykyään perusteettomasti luottaa siihen, että "yhteiskunta" kyllä pelastaa. Valitettavasti virkatyönä pelastamista tekeviin ei läheskään aina saada yhteyttä.

Ehkäpä silti ollaan menossa siihen suuntaan, että Saariselän erämaaosallakin on keskeisillä paikoilla puiston työntekijöitä auttamassa ja neuvomassa.

60 vuotta sitten taisteltiin siitä, että voidaanko Luirojärvelle tehdä tietä. Oltiin niin pitkällä, että tie oli jo linjattu. Järvelle kaavailtiin hotelleja. Oli melko lähellä, että retkeilykeskuksen ja Kiilopään sijasta turistikeskittymä olisikin Luirojärvellä.

Hanketta silloin ajaneet ja heidän ajatteluaan myöhemmin kannattaneet pyrkivät vääjäämättä edelleenkin samaan tavoitteeseen.

Kuva on 60 vuoden takaa Luirojärven luoteisrannalta. Järvellä ei ollut kuin kaksi rakennusta, Rajankämppä ja Kuusela sekä itärannalla Raappanan kammi. Tämä oli silloin hienoa aluetta. Vaeltajia oli vähintään yhtä paljon kuin nykyäänkin, mutta heistä ei jäänyt paljonkaan jälkiä. He kulkivat nimittäin hajallaan. Muutaman vaeltajan ryhmä ei maastoon jälkiä juuri jätä.

Nykyään Metsähallitus on "kehittänyt" aluetta niin, etten sinne enää suuntaa. Kaukaa silmiin jo sattuu puiston henkilökunnan tukikohdan niemestä tuulivoimalan masto. Pientä järveä varten piti sinne viedä perämoottorikin veneeseen. "Molokit" on saatu eteläpään kämppäkeskittymään ja siltaakin viitisen vuotta koetettiin ylläpitää Luirojoen kahlaamon kohdilla.

Järven koillispuolen "porokylään" on mönkijäliikenne kulkenut niin tiuhaan, että se kulutti itärannan puolta kulkenutta reittiä siten, että sulamisvedet huuhtoivat paikoin tien mennessään ja kahden Sokostin rinteeltä tulevan puron uomat ottivat uuden suunnan kohti järveä.

Metsähallitus siis "kehittää" ja tähyilee uusia alueita entisten jatkeeksi. Pelkään että aikanaan luikertelee mukaan kaupallisuus tavalla tai toisella. Ehkä Luirojärvellekin olisi lähitulevaisuudessa tilausta Luulammen tapaiselle kahvilalle, jonne talvisin helposti pääsisi moottorikelkkasafarilla tai kesällä mönkijöitten vetämällä "junalla". Reitit ovat valmiina.

Sain 13.1.2021 Ympäristöministeriön päätöksen UK-puiston hoidosta tekemääni valitukseen. Päätöksen mukaan Metsähallitus on hoitanut aluetta asianmukaisesti. Sen suunnitelmat ovat asianmukaisesti hyväksytty ja linjassa alkuperäisen lain tavoitteiden kanssa. Päätöksestä ei voi valittaa.

Valitin alunperin Oikeuskanslerin virastoon Metsähallituksen tekemästä järjestyssäännöstä, jonka Ympäristöministeriö oli vahvistanut. Apulaisoikeuskansleri siirsi asian ministeriön ratkaistavaksi kesäkuun alussa 2020. Päätöksen tekijäksi siis tuli ministeriö omassa asiassaan, sillä valituksessa kyseenalaistin sekä Metsähallituksen että Ympäristöministeriön toiminnan.

Päätös oli näin ollen sellainen kuin odotinkin. Toivon silti saavuttaneeni tavoitteeni siten, että suunnittelijat ja päättäjät ovat tulevaisuudessa vähän tarkempia siinä mitä tekevät.

Selvityksessä Metsähallitus kylläkin myönsi, että mönkijäliikennettä on ajoittain saattanut olla vähän liikaa ja vahinkoakin on tullut, mutta se johtui vaeltajien kritiikistä. He olivat valittaneet kaasun loppumisesta kämpiltä sekä täysistä makkikaukaloista. Oli pakko ajaa. Olikohan todella pakko ajaa silloinkin, kun kolme puiston mönkijää oli Porttikosken kämpällä. Yksi miehistä kertoi, että hän on opastamassa kahta luonto-opiskelijaa. Satakunta metriä yläjuoksun suuntaan he koettivat ylittää jokea. Kolmantena ylitykseen lähtenyt kaatui keskellä jokea. Olihan siinä extremeä videokameralleni. Seuraavana aamuna nämä kolme mönkijää köröttelivät jälleen vastaani Niilanpään rinteellä. Olivat arvatenkin menossa jälleen luontoa opiskelemaan.

Metsähallituksen perustelut ovat heppoisia. Erämaassa olevia palveluita ei pidä viedä näin pitkälle. On tietenkin mukavaa, että kämpissä on kaasuliesiä ja alueella vessoja, mutta kulkijoilla pitää olla omat varusteet matkassa, kaasukeittimet tai trangiat tms. Ei myöskään pidä kymmenien kilometrien päästä vaatia puiston henkilökuntaa vaihtamaan vessan täyttä laatikkoa tyhjään. Se pitää hoitaa itse.

Jos koetetaan tehdä tätä "kultaakin kalliimpaa" työtä, jolla tavalla muutamat vaeltajat ovat puiston henkilökuntaa kiitelleet, niin vaatimuksille ei tule loppua lainkaan. Joidenkin mielestä saunan lauteiden pesukin pitäisi suorittaa virkatyönä.

Metsähallituksen toimille myönteisestä päätöksestä huolimatta, tosiasia on kuitenkin se, että suhteellisen lyhyenä aikana erämaaosan maasto on kärsinyt mönkijäliikenteestä suuresti ja peruuttamattomasti. Päätöksessä Ympäristöministeriö kertaa puistoa koskevan lain tavoitteen "säilyttää tietön erämaa-alue..."  Päätöksen toteamus, että Metsähallitus on tehnyt kaiken oikein, on jokseenkin ristiriitainen todellisuuden kanssa, sillä jokainen laajemmin siellä retkeilyä harrastanut tietää, että alue on pitempiä ja lyhyempiä tienpätkiä nykyään täynnä ja ne kosteikot joista mönkijöillä on ajettu, ovat surkeaa katseltavaa.

Kun vielä tätä liikennettä aiotaan jatkaa esimerkiksi Kiilopää-Tuiskukuru-Luirojärvi reitillä, niin se johtaa vääjäämättä siihen, että Luirojärvelle tullaan tätä kautta tekemään oikea tie. Itseasiassa joissakin kohdin sitä uraa pitkin nytkin voisi ajaa henkilöautolla. Tulevaisuudessa reittiä on pakko "kestävöittää" vähintään "sorastamalla". Tästä reitistä Metsähallitus totesi, että Vintiläntunturissa on noin 700 metrin mittainen kohta, jossa on eroosiota. Hämmästelen tätä toteamusta. Ei sillä osalla mitään mainittavaa eroosiota ole. Leveähän polku on ja paikoin kivinen, mutta ongelmakohdat ovat vasta Harrihaaran ylityksessä, Tuiskukurun itäisillä rinteillä ja Ampupäällä sekä Ampuojan ylityksessä. Eikö puiston väki tunne aluettaan?

Päätöksessä lyhyesti todettiin, että Pikku-Luirojärvellä on rakennettu poronhoitoon liittyviä rakennuksia ja ne ovat lain mukaisia. Olen kiusallani kysellyt asian perään, huomattuani, että puiston henkilökunta ei ole mitenkään saanut vastattua tätä koskeviin tiedusteluihin.

Kun tulin 60 vuotta takaperin ensikerran Luirojärvelle, sinne riitti poronhoitotarpeisiin kahdet kodan ruoteet, eikä sille kentälle näinä kymmeninä vuosina juuri käyttöä ole ollut. Olen epäillytkin, että uudisrakennuksilla on aivan muu tarkoitus kuin poronhoito. Siihen viittaa moni havainto, kuin myös se miten vaikea on puiston henkilökunnan vastata siihen kysymykseen, saako ko paikassa majoittuvat ajaa parilla moottorikelkalla "nuorisoa" Sokostin rinteelle laskettelemaan. Onhan se hankalaa, kun on kytkentöjä sinne porotalouspuolelle.

Päätöksessä puututtiin myös poronhoitoelinkeinon harjoittajien mönkijöiden käyttöön ja todettiin, että niitä saa käyttää vain poronhoitotöissä ja että muutakin liikennettä on, mutta siitä on vaikea saada tietoa.

Ajelu onkin jokseenkin vapaata ja holtitonta sekä jäljet sen mukaisia.

Lyhyessä ajassa on saatu aikaan melkoisesti vahinkoa. Alueen isännän ei olisi pitänyt mennä tähän mukaan. Pukki on tainnut olla tässäkin kaalimaan vartijana.

 

 

Joulukuussa 2020 tiedusteli urheilutoimittaja "Peltsi" Peltolalta, että miten on mahdollista olla metsässä viikko ilman vessaa ja suihkumahdollisuutta. Peltsi koetti vähän taustoja availla. Tyttäreni muisteli kuinka eräs hänen työkaverinsa kyseli kiinnostuneena, että miten maaseudulla voi tulla toimeen kun siellä ei ole katuvalojakaan. Työkaveri oli paljasjalkainen helsinkiläinen ja tietoon oli tullut, että tyttäreni oli lapsuutensa viettänyt maaseutupitäjässä.

Olen ollut jo pitempään hieman huolestunut eräänlaisesta rajoittuneisuudesta, joka tuntuu vaivaavan yllättävän monia suomalaisia. Vaikka tietämystä on useilla ns etelän matkailusta, niin monella ei ole vähäistäkään käsitystä mitä maassamme eteläisen Suomen lisäksi on.

Monen helsinkiläisen mielestä erämaa alkaa välittömästi kehä kolmosen pohjoispuolelta ja jo Hyvinkäällä on arveluttavaa heinähattuisuutta Tampereesta puhumattakaan. Usea on vielä sitä mieltä, että kehä kolmosen ulkopuolella ei ole enää juuri mitään ja moni empaattinen sääliikin niitä olentoja, jotka periferiassa joutuvat asumaan.

Mutta aina on ollut niitä, jotka uhmaavat erämaita ja lähtevät vaikeisiin olosuhteisiin, jossa ei ole tarjolla suihkua, vessaa eikä edes sitä käsienpesumahdollisuutta, jota joku taannoin toivoi Rautulammen uudelle levähdyskämpälle.

Näille uskalikoille kerron, että viikko tai kaksi menee aivan helposti ilman suihkua. Kesäaikaan varsinkin, vesiä löytyy Saariselän alueelta lukuisista puroista, joista, lammista ja järvistä. Jokien ja purojen yli kahlatessa, pysyvät jalat puhtaina ja vesiin voi pulahtaa uimasilleen, kuten alakuvassa Muorravaarakan pohjoispuolen suvannoissa.

Tuleepa mieleen vielä, että jos suihku aivan välttämätön on, niin yksi hyvä löytyy Kuikkapään eteläpuolelta ns Maalpurinojan putouksilta.

Talvella on hieman karumpaa, mutta lumi toimii hyvin pesuaineena. Eräät tsekkiläiset tulivat iltahämärissä Luirojärvelle ja kysyivät, voivatko he päästä Hilltoniin majoittumaan. Hyvin sinne sopi. Ennen sisääntuloaan, he vetäisivät yläruumiinsa paljaaksi ja pesivät itsensä lumella kämpän edustalla. Toistakymmentä oli miinusta mittarissa. He eivät pimeässä ehkä nähneet, että muutama laiskuri oli vähentänyt painettaan kämpän edustan lumipenkkaan. Ei siitä varmaan haittaa aiheutunut, sillä muskettiaikanahan piipusta irroitettiin karstat, kun pyssyn omistaja kevensi itseään suuntaamalla virtsasuihkun piippuun. Kyllä sillä vaelluksen karstatkin karisevat.

Entäs se vessa. Urheilutoimittaja tuntui olevan tästä kovin huolissaan. Onhan se viikko kauhean pitkä aika pantata sitä vessakäyntiä. Saariselkä on tässä mielessä ihannepaikka, sillä vessoja on siroteltu ympäri aluetta ja niille osuu tämän tästä jos polkujen varressa pysyy. Jos kuitenkin ylivoimaisen kova hätä yllättää, niin kaivetaan kenttälapiolla pieni kuoppa tai jos ei ennätetä, niin etsitään joku painanne johon tarpeet suoritetaan ja sitten ne huolella peitellään. Käytettyjä sen paremmin kuin käyttämättömiäkään papereita ei saa jättää tuulen vietäväksi.

Vakavasti puhuen, puhtaanapito on vielä tärkeämpää kuin kotosalla. Varsinkin jaloista pitää huolehtia, sillä muuten saattaa syntyä hiertymiä ja tulehduksia. Sama koskee muitakin "strategisia" ruumiinosia. Käsidesiä ei ole mutta vettä riittää.

Mahtavatko tietoni pitää paikkaansa ? Hyvin voitte vakuutteluihin luottaa, sillä olen paljasjalkainen helsinkiläinen. Kaikkihan tietävät, että pääkaupungissa asuvat ovat älykkäämpiä ja tietävämpiä kuin muut. Tähän täytyy kuitenkin jättää pieni varaus, sillä olen pitkään asunut muualla. Voi vähän olla tästä syystä alentunutta ymmärrystä.

Olen pitkään hämmästellyt joidenkin kyntöauran avaavan maata tuskastuttavan hitaasti. Perustuslakivaliokunta mietti ns Haaviston asiaa vuoden verran, ennen kuin sai aikaan riitaisan päätöksen. Asia oli kuitenkin perustaltaan jokseenkin yksinkertainen.

Oikeuslaitoksen rattaat tuntuvat hidastuvan vuosi vuodelta, samoin poliisin esitutkinta. Valitellaan henkilökunnan vähäisyyttä, mutta kyllä työtavoissakin täytyy olla jotakin vialla.

Kun koetin vuosien ajan UK-puiston henkilökuntaan saada yhteyttä havaitsemieni maastovaurioiden vuoksi, niin kukaan ei pukahtanutkaan. Kun 2019 kesällä näin lähellä Karapuljua pari mönkijää, joilla hoideltiin turistien kuljetusta, niin lopulta suivaannuin ja tein 18.11.2019 valituksen Oikeuskanslerin virastoon. Kun ilmoitin siitä julkisesti tällä sivustolla, niin puiston taholta otettiin 27.11.2019 yhteyttä ja valiteltiin, ettei sähköpostejani oltu "havaittu".

Meni sitten melkein kolme kuukautta, ennen kuin apulaisoikeusmies havaitsi, että valituksestani ei hänelle oikein selvinnyt, jatkuuko maaston pilaaminen edelleen ja minä ehkä valitankin kahta vuotta vanhemmasta asiasta, jolloin sitä ei voida ottaa tutkittavaksi. Täytyy olla korkkiruuvimainen mieli, että valitustekstistä voi tulla siihen johtopäätökseen.

No, valitusta ei otettu tutkittavaksi tällä perusteella ja ajattelin, että annanpa olla, mutta sitten panin kuitenkin matkaan uuden valituksen, josta ei voi luikerrella irti. Sen lähetin 24.2.2020 ja erikseen samankaltaisen postin tiedoksi Ympäristöministeriöön 27.2.2020.

Toinen apulaisoikeusmies harkitsi valitustani 9.6.2020 saakka ja päätti, että hän siirtääkin asian Ympäristöministeriön harkittavaksi, koska siihen on laissa mahdollisuus. Nyt tätä kirjoitettaessa on ministeriö "työstänyt" asiaa puoli vuotta.

Paljon on siis porua mutta vähän villoja.

Ohessa turistimönkijöiden jälkiä Karapuljun tuntumasta 2019 kesällä.

Luiron rannat Karapuljun kohdilla ovat siinä kunnossa, että jalankulkija ei tahdo löytää joen rannoilta ylityspaikkaa.

1990 luvulla työporukkamme piti useana vuotena marraskuun viimeisellä viikolla leikkimieliset hiihtokilpailut Saariselällä. Useasti lunta oli vielä silloin melko niukasti, mutta kuitenkin riittävästi. Viivyimme tulopäivän lisäksi vain kaksi päivää, jolloin ensimmäisenä päivänä hiihdettiin ja seuraavana sitten toivuttiin.

Itse en kaivannut toipumisia, vaan otin rinkan selkään ja suuntasin jonnekin lähikämpälle. Vuoden 1995 marraskuulla lähdin aamulla kahdeksan korvilla hiihtelemään kohti Kiilopäätä pitkin valaistua latu-uraa. Oli säkkipimeää, mutta latuhan oli valaistu. Kiilopäälle tulin vähän kymmenen jälkeen. Silloin päivä vähän "valkeni". Itseasiassa oli melko hämärää eikä se siitä juuri muuttunut, sillä taivas oli paksussa pilvessä.

Pääsin latua pitkin Luulammen tasolle ja siitä käännyin kohti Rautulampea. Latua ei sinne suuntaan vielä oltu tehty, mutta joku oli kertaalleen kelkalla viitoitusta myöten ajellut.

Rautulammellakaan ei ketään ollut. Pysähdyin sen verran, että keitin itselleni kuumaa juotavaa ja sitten jatkoin. Tarkoitukseni oli mennä yöksi Lankojärvelle. Näkyvyys oli heikohko. Seurailin tätä yksittäistä kelkkauraa ja kun se melko pian ylitti Rautuojan, niin laskussa en nähnytkään riittävän ajoissa, että oja oli siitä kohden osittain sula. Kastelinkin toisen sukseni, mutta kohtalaisesta pakkasesta huolimatta se ei jäätynyt pahasti. Puukon terällä varovaisesti rapsuttelin pohjasta pahimmat kohdat.

Lankojärvelle tulin 14 aikoihin. Silloin hämärä alkoi jo vaihtua pimeydeksi. Kämppä oli tyhjillään. Kirjasta näin, että edellinen kulkija oli kirjannut merkintänsä kuusi viikkoa aikaisemmin.

Ilta ja yö olivat hienoja. Pilvipeite repeytyi ja taivas selkeni. Olin valosaasteen ulottumattomissa ja taivas oli uskomattoman hieno. Oli tuuletonta ja hiljaista. Seuraavana päivänä hiihtelin takaisin Saariselkään. Taivas veti aamulla uudelleen pilveen ja päivännäköä riitti jälleen nelisen tuntia.

Pitkille vaelluksille ei näkyvyyttä tahdo näihin aikoihin oikein riittää. Tietysti selkeillä reiteillä voi mennä vaikkei niin hyvin näkisikään, mutta niiden ulkopuolelle en kyllä yrittelisi. Yhden yön minivaelluksia tein jonkun kerran vaihdellen Lankojärveä ja Suomun ruoktua sekä kertaalleen, kun jää oli riittävän vahvaa Lankojärvellä, käväisin myös Porttikoskella.

Joku oli juuri äsken lähetellyt kuvia UK-puiston sivulle, oltuaan matkassa jalkaisin. Kuvista ei selvinnyt reittiä eikä sen pituutta. Kovin etäälle ei jalkaisin pitäisi lähteä lokakuun puolivälin jälkeen. Sää saattaa yllättää. Muistanpa 80-luvulta porukan, joka oli Muorravaarakassa lokakuun puolimaissa. Yhtenä päivänä satoi maahan puolisen metriä pehmeää lunta.

Muorravaarakan kämpässä oli silloin puhelin, josta retkeilijät hälyttivät apua. Heitä yritettiin sieltä pois kelkoilla ja lopulta saatiinkin, mutta siinä paloi melko monta vetohihnaa. Uusi lumihan ei kanna kelkkaa, vaan tahtoo aurata sitä edellään.