60 vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Luirojärvellä. Heinäkuulla 2021 eräs koulukaverini ehdotti, että täyttäessämme vuonna 2023 80 vuotta, koettaisimme tehdä tuon vuoden 1961 reitin. Vastasin, että sopii kyllä, edellyttäen että ollaan vielä hengissä.
Ajatus kyti sen verran, että tein sitten itse ennakkotestin. Kun kuudenkymmenen vuoden takaisella vaelluksella tulin kolmen kaverini kanssa Kopsusjärven tienhaaraan 1961 oli elokuun toisen päivän ilta. Kello lähenteli kahdeksaa.
Nyt 60 vuotta myöhemmin vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut autostaan 9.8 illalla ja vaihdettuani kulkuvaatteet päälle, nostin parikymmenkiloisen rinkkani selkään. Lähdin kulkemaan 19.30 aikaan.
Sää oli melko lämmin, pilvinen mutta poutainen. Kopsusjärventie on tietysti 60 vuoden takaiseen verrattuna kulunut. Sitä pitkin on ajettu autoilla ja mönkijöillä aika pitkälle ja se kyllä näkyy. Parisen kilometriä tieltä on erikoinen rakennelma, jonkunlaisen kodan ja viikinkien pitkätalon yhdistelmä. Jokin turistipyydys se lienee ollut, mutta nykyisin melko rappeutunut.
Tavoittelin Palkispään ja Tankapään välistä tulevan puron vartta. Siihen on rakennettu puulaavu. Ajattelin aluetta yöpymispaikakseni jos siinä ei ole väkeä. Se olikin tyhjillään ja parin tunnin kulkemisen jälkeen panin siihen telttani pystyyn. Aamunäkymä laavulla oli pilvinen, vähän sumuinen mutta edelleen poutainen.
Vähän kuuden jälkeen aamulla jatkoin matkaa. Polku alkaa Tankapään rinteellä loivasti nousta ja sieltä olisi ollut toisenlaisella säällä avarampaa näkyvyyttäkin. Korkeimmalla nousun kohdalla oli 60 vuotta sitten kiviladelma.
Seison itse oikealla. Vasemmanpuoleinen nukahti pois puolenkymmentä vuotta sitten ja keskellä olevan kohtalosta en tiedä. Kuvan ottaja on hyvissä voimissa.
Ladelma on edelleen olemassa, mutta vähän madaltunut. Usvan vuoksi taustan selänteitä ei näy, mutta on eteen noussut puustoakin. Vanhemmasta kuvasta saa tosissaan männyn latvuksia etsiä. Ladelman vierellä oli joku viettänyt kulinaristista hetkeä makrillin parissa. Ehkä hurmioituneena makuelämyksistään, hän oli unohtanut tyhjän purkkinsa paikalle. Korjasin sen omaan roskapussiini. Paikan lähettyvillä ollutta renkaatonta peräkärryä en sentään jaksanut mukaani ottaa. Ollaan muuten jo syvällä puiston alueella. Ei sen siellä pitäisi olla.
Parin tunnin verran kulku kesti Kopsukselle. Kakslauttasen suunnasta tuleva maastopyöräilyreitti yhtyi kulkemaani tiehen. Pyörän jälkiä olikin nähtävissä. Järven tuntumassa oleville hiekkakunnaille on pystytetty kyltti, jonka mukaisesti aivan järvelle saakka ei saa ajaa. Merkeistä päätellen kaikki eivät tätä ole uskoneet. Kohta saapumiseni jälkeen usvaisen sään lisäksi alkoi hiljalleen sataa vettä. Nykyisen tulipaikan lähettyvillä oli aikanaan telttamme. Kuvasin siitä järvelle päin silloista näkymää.
Tästä samasta kaksihaaraisesta männystä otin nyt kuvan.
Kuvasta saattaa havaita, miten pienempi puusto on vallannut vapaan tilan. Ehkä tässä on myös nähtävissä ilmastonmuutoksen vaikutus. Olin pari vuotta sitten hämmästynyt, kuinka Tammikämpällä oli vanhan kämpän pihamaa kasvanut nuorta koivua täyteen muutamassa vuodessa, kun esimerkiksi vuodesta 1939 1990 luvun alkuun mennessä ei ollut tapahtunut oikeastaan kasvussa mitään.
Vuonna 1961 kävimme Kopsuslammen ja järven välisellä purolla.
Nykytilanne on melkein ennallaan. Ehkäpä aluskavullisuus on rehevämpää.
Sade järvellä ollessani kiihtyi ja lähdin kulkemaan kohti lampea. Kopsuslammen eli Tammakkolammen kämpän puuvajan seinustalla oli laite, jota ei siinä saisi olla.
Kopsuslammen kämppä oli lähes entisellään, mutta uusittu katto tekee sen siistimmäksi.
Vertailukuva on vuodelta 1963.
Tulipaikan nykyinen sateinen näkymä.
Vertailuksi kuva vuodelta 1972.
Näkymä kämpän takaa 1961.
Vertailukuva myös vuodelta 1966.
Sade kiihtyi koko ajan, mutta koetin napata nykynäkymän.
Puut ovat vallanneet etualan ja lammen ja järven välisellä kannaksella on metsä noussut niin, että järveä ei enää näy. Suttuiselta vähän näyttää, mutta osasyynä on kyllä sääkin.
Jatkoin tästä matkaa kohti Suomun vanhaa ruoktua. Vaaran rinteessä satoi oikein tosissaan. Siinä tulivat vastaan ensimmäiset ihmisetkin, pariskunta koirineen. Ylhäällä sade hellitti pieneksi tihkumiseksi ja saatoin ottaa sadehupun päästäni ja vähän hengähtää. Sitten aloitin laskeutumisen Suomun laaksoon. Kulkemani polku oli olemassa jo 60 vuotta sitten.
Uusitun katon vuoksi nykyinen näkymä on hieman outo. Räystäät ovat pidemmät.
Vierailijoita ei museokämpällä ollut. Pidin siellä pienen välipalatauon.
Lähdin jatkamaan Suomun etelärantaa seuraillen. Se on hyväkulkuista kangasmaata ja vesi virtaa vauhdikkaasti.
Pian saavuin Aitalammelle.
Lähdin seurailemaan Aitaojan vartta yläjuoksulle päin. Olimme yöpyneet kallioisella itärinteellä paikalla josta lampi näkyi. Minun piti siis päästä ojasta yli, mutta ei se nyt onnistunut. Aitaoja on vain parin kolmen metrin levyinen, mutta kauttaaltaan saman syvyinen. Olisin tarvinnut jonkin tuulenkaadon yli ojan toiselle puolelle päästäkseni. Sellaista ei enää ollut. Jouduin kompuroimaan hidaskulkuisessa kivikossa puolisentoista kilometriä, ennen kuin puroon tuli kapeikko, jossa se myös madaltui.
Sain tästä kavuta ylityksen jälkeen melkein pystysuoraa seinämää, mutta sitten se loiveni. Melkein uskaltaisin veikata, että ikätoverini Yhdysvaltain presidentti Biden ei olisi onnistunut ilman helikopteriaan. Tulin puolen kilometrin päästä Kiilopää-Luirojärvi mönkijäuralle. Kuljin sitä hetken tarkoituksenani ruveta nousemaan Vintiläntunturin rinteelle. Vanha reitti kulki nimittäin osapuilleen itään yli Vintilän, Pikkutuntureiden ja Tuiskupään aina Luirojärven koillisrannalle. Usvapilvi makasi kuitenkin Vintilän päällä. Minua ei huvittanut lähteä kompassisuunnalla rinteille, jossa ei näe muuta kuin sumua. Päätin kiertää Vintilän mönkijäuraa myöten. Tunturin lounaiskulmalla oli yllätys.
Luultavasti tätä on ajateltu näköalapenkiksi, koska katselusuunnassa näkyy mm Nattaset tai sillä hetkellä näkyisi jos olisi ollut selkeämpi sää. Penkki oli vankka ja huolella tehty. Kokeilin sillä istuakin. On sitten kokonaan toinen asia, että kuuluiko penkki tosiaan tänne vai olisiko sen sijoituspaikaksi paremmin sopinut se massamatkailualue Kiilopää-Saariselkä linjalla.
Jatkoin tästä yli Solustamanselän Harrihaaran laaksoon. Aiemmin olin ehdotellut puiston johdolle, että vahvistaisivat pehmeikköjä ettei jatkuvasti tarvitsisi laajentaa mönkijäurien leveyttä. Ei oltu otettu toiveita varteen.
Leiriydyin laakson itäpuolelle Pikkutuntureilta laskevan puron varteen. Suunnittelin nousevani sitä myöten ylös ja etsiytyväni vanhalle reitille jos sää antaa myöten seuraavana päivänä. Tällä kohdin oli muuten kimpussani valtava sääskien, mäkäräisten sekä polttiaisten pilvi. Muuten näiden pikkusiivekkäiden määrät olivat vaihtelevan vähäisiä.
Aamulla näkymä oli melko lohduton. Sankka usva vallitsi. Jatkoin Tuiskukurun kämpälle. Siellä nuoripari pakkaili varusteitaan ja lähti kohti Suomun ruoktua. Kohta heidän lähtönsä jälkeen alkoi sataa. Itse valmistelin välipalaa terassilla räystään suojissa ja tutustuin uuteen WC-rakennukseen. Matkalla sinne ohitin puusuojan päädyllä hyvän esimerkin, miten puiston valistus on mennyt läpi roskattomasta retkeilystä. Jos itse olisin päätöksentekijä, niin poistaisin kyllä alueelta jokaikisen roskapöntön.
Viivähdin kämpän tuntumassa vain hetken ja jatkoin kohti Ampupään rinnettä. Sumuinen sää lopullisesti vei halut etsiytyä Tuiskupäälle. Nousin Ampupään taitteelle pientä pohjoista polkua myöten. Siellä ei eroosio niin pahasti ollut pohjaa rikkonut. Itäpuolella Ampupäätä on ylempi polku aika kehnossa kunnossa. Tarkoitukseni ei ollut mennä Luirojärven eteläpään infrastruktuuria katselemaan, vaan kulkea Vasanlyömäpäitten kaakkoiskulman pikku lammikoille leiriin. Reitti Ampuojalta on sinne helppo, tasaisesti ja loivasti nousevaa kangasta. Päästyäni perille, tuli niskaan taas melkoinen sadekuuro ja lopulta tuskastuin että jatkan saman tien jonnekin Palovangan latvoille.
Sää tällä vaelluksella vaihteli kuitenkin äkillisesti laidasta laitaan. Sade lakkasi, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Peruin lähtöpäätökseni.
Yläkuvassa on läntisin lammista ja alakuvassa itäisin. Kuvassa pitäisi periaatteessa Sokostinkin hyvin näkyä, mutta pilvet ovat osapuilleen Apujoukkojen vaaran laen tasolla.
Panin leirin pystyyn. Keskiyöllä havahduin hereille. Pohjoisen taivas oli kirkas ja lampien yllä häälyi usva. Nappasin kolme otosta.
Aamulla oli jälleen maailma harmaana. Näkyvyyttä ei ollut nimeksikään. Otin kompassisuunnan Ampuojan latvoille ja kuljin sen varassa puolisentoista kilometriä ojan läntiselle haaralle. Nousin sieltä polkua Tuiskupään ja Ampupään väliselle vedenjakajalle. Ylhäällä on paljon kiintokalliota ja polku oli huonosti havaittavissa. Koska ympäristöä ei voinut hahmottaa lainkaan, niin piti edetä harkiten.
Kun tulin alemmaksi, niin äkillisesti usva alkoi vähetä ja kauemmaksi Paasjoen laaksoon alkoi nähdä.
Kuljin Kaavitsalampien ohi ja suuntasin itäisen haaran polulle, joka olisi ollut parempi valinta. Pidin sitten kuivattelutauon ja levittelin telttani omatekoisen sadekatoksen tuulettumaan.
Olin jälleen vuoden 1961 kulku-uralla. Silloin kuvasin retkikumppaneita Palovangan virratessa sileän kallion yli.
Nykynäkymä pienessä sateessa näytti tältä.
Tästä alkoi sadepisaroiden tahti tihetä. Huomaamattani olin sullonut housujeni lahkeet saappaisiini. Pian erheeni havaitsin siitä, että varpaiden välissä alkoi loiskua vesi. Kulku eteni hitaasti, sillä syvälle uurtuneet polut olivat täynnä vettä eikä polun ulkopuolellakaan maasto ollut helppoa edettävää. Sitten uskomattoman nopeasti sade loppui, pilvet kaikkosivat ja aurinko lämmitti.
Olin kuvannut vuonna 1961 Mustakeroa, jonka nimeksi nykykartoissa on saatu Tampakkopää ja Mustakero sen taakse. Itse tahdon pysyä kylläkin vanhoissa nimityksissä.
Otin nykykuvan vähän ylempää.
Taukoillessani tässä kauniissa kesäpäivässä, tuli samasta suunnasta paikalle nuori ensikertalainen, joka kertoi olevansa menossa joko Kotakönkäälle tai Lankojärvelle kuivattelemaan. Hän oli myös tullut sumussa samoja jälkiä kuin itsekin olin tehnyt ja hänellä oli ollut vaikeuksia havaita polkua, jota en kyllä ihmetellyt. Hänen jatkaessaan matkaa oleilin vielä paikalla, mutta kohta jatkoin minäkin ja päädyin Padagovalle eli vanhalle geologien tutkimuskämpän paikalle, johon on tehty vaatimaton tulipaikka.
Vertailukuva on vuodelta 1966.
Pystytin leirin sadan metrin päähän.
Palovanga virtasi parinsadan metrin päässä tästä ja ajattelin, että pääsen rannassa vähän huuhtelemaan itseäni. Varasin matkaan vaihtovaatteita, lenkkarit ja pyyheliinan. Siinä vaiheessa taivas oli ollut jo jonkin aikaa paksussa pilvessä, mutta sateen uhkaa en havainnut. Päästessäni jokirantaan taivas kuitenkin aukeni. Satoi todella rankasti. Kohdalle sattui ukkoskuuro, jossa pisaratkin tuntuivat sentin läpimittaisilta ja niitä tuli tiheästi. Koetin nojailla vankkaan petäjään ja ajattelin ettei tämä voi pitkään kestää ja koetin suojata mukana tuomiani takin alla. Ei se loppunut. Puolisen tuntia jaksoin sateen loppumista odotella ja sitten luovuin. Noustessani jyrkän rinteen rannasta ylös, kohdalle sattui koiraansa taluttanut nuori vaeltamassa ollut nainen, joka jatkoi kulkuaan. Koira ei suuremmin näyttänyt sateesta nauttivan. Sateinen jakso kesti varsin pitkään, eikä auttanut muu kuin mennä ulkoisesti märkänä telttaan.
Aamulla pilvisää jatkui, mutta oli sentään poutaa. Pakkasin leirin rinkkaan. Seuraavaksi heitin arpaa. Vanha reitti olisi jatkunut Palovangan suulta yli Suomun ja Rautuojan laaksoon sekä Kutturapään ja Pirttinokan terassia Luulammen tuntumaan. Päätin erkaantua tästä ja lähteä Kotakönkäälle ja sieltä Hikiojaa myöten sen latvoille ja jäädä sinne viimeiseksi yöksi. Kävin kuitenkin suuputouksilla ottamassa pari kuvaa. Vuonna 1961 tietysti siellä myös kuvasin.
Pitkään putouksen yllä ollut silta oli nyt poistettu.
Palatessani takaisin arvioin erään mutakuopan syvyyden väärin ja saapas upposi sinne syvälle ja imaisi siitä kiinni niin, että se lähti jalastani. Onneksi puro oli lähellä ja taskussani varasukat. Sain saappaani kiskaistua mukaani ja itseni huuhdeltua kurasta.
No, kommelluksia sattuu. Viikkoa aiemmin luokkakaverini 1950 luvulta oli vaeltamassa länsipuolella Pöyrisjärven maastoissa poikansa kanssa. Hän totesi, että harvempi 78-vuotias on uinut Pöyrisjoessa ja vielä harvempi rinkka selässä.
Jatkoin tulipaikalta Kotakönkäälle. En käynyt laavulla, vaan jatkoin suoraan yli sillasta. Suomun vartta jonkin matkaa kuljettuani, näin laavulle enkä siellä ketään havainnut. Itse jatkoin Hikiojan suuputouksille, jossa olen useasti ennenkin leireillyt. Siihen panin taas telttakatoksen kuivumaan ja valmistelin välipalaa.
Kuljeskelin hitaasti Hikiojan vartta ylöspäin. Olin valinnut reitin suurimmaksi osaksi siksi, että tiesin sen melko kuivaksi ja saatoin sitä edetä lenkkareilla. Välillä taivas muistutti pilvestä ja tihkui hieman vettä, mutta kunnon sadetta ei tullut.
Hikiojan lähdelammella etsiskelin teltalle sopivan alustan ja panin pystyyn. Sää tässä vaiheessa myös vähän selkeni ja olo alkoi tuntua mukavalta. Iltatoimet suoritettuani pujahdin telttaan, jolloin sadekuuro ropisi hetken telttakankaaseen, mutta loppui pian. Aamullakin taivas vielä vettä heitti, mutta pian poutaantui.
Kasasin varusteet ja suuntasin Aslakkapään ja Raututunturin välistä viimeksimainittua sitten kiertäen alas Rautulammelle. Siellä oli menossa ankara rakennustyömaa, oikein lippusiimalla erotettu.
Hieman oudoilta uudisrakennukset tuntuivat, mutta tottapa ne tarpeellisen suojan antavat. Lippusiiman ulkopuolella saattoi olla puolentusinaa telttaakin, joten suosittu paikkahan tämä edelleen on. Itse en pysähdellyt. Vaihdoin kuitenkin muutaman sanan Rautulammella myös yöpyneen ensikertalaisen kanssa, joka juttusilleni pysähtyi Palovangan varressa.
Nousin pysähtelemättä Rautupään ja Niilanpään yli testaillen 78 vuotiaan kapasiteettia. Ikävuodet kyllä painavat, mutta jalka jotenkuten nousee. Sää myös koko ajan parani. Oli oikein mukava puolipilvinen lämmin kulkusää.
Niilanpään kylkeä kulkevalla merkityllä reitillä alkoi tulla vastaan maastopyöräilijöitä. Joku on halunnut ulottaa pyöräilyn koko puiston alueelle, perustellen sitä sillä, että pyörä ei kuluta maastoa yhtään jalankulkijaa enempää.
Eipä tarvitse katsella kuin Rautulammen pohjoispuolta kiertävää polkua, niin voi kumota tämän väitteen.
Olen sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kaikki pyörillä kulkeva liikenne puiston alueella olisi kiellettävä.
Aviosiippa ja käly olivat vastassa Kiilopään parkkipaikalla. Testi päättyi.
Yhteenvetona voin todeta, että kukaties alkuperäinen reitti olisi ollut kuljettavissa edellyttäen, että sää olisi ollut poutaisempi ja pilvet ylempänä. Tosin Aitalammelta alkaen Luirojärvelle saakka reitti on melkoisen rankka, koska siihen sisältyy paljon kiipeämistä ja laskeutumista. Reitin etuna on se, että vaikka se ylittää monta paljon kuljettua kulku-uraa, niin aika rauhassa sillä saa kulkea. Sillä ei myöskään ole lainkaan sellaisia kulumisen jälkiä, mitä tapaa esimerkiksi Suomun ruoktu - Luirojärvi mönkijäreitillä. Tulin sitä myöten Vintilästä Tuiskukurun kämpälle saakka, enkä voi sitä kehuskella. Suurelta osalta on kuin kävelisi huonolla mukulakivikadulla, jossa kivet ovat irrallaan.
Valitettavasti mainittu mönkijäreitti ei ole länsipuolisella Saariselällä suinkaan ainut. Mönkijäuriin törmää jatkuvasti ja ne ovat suurimmalta osalta pysyviä. Tuntuu siltä, että osa nykyihmisistä ei osaa enää lainkaan kävellä. Kaukana ollaan siitä ajatuksesta, että kansallispuiston erämaaosa varattaisiin perinteisen eräkulttuurin säilyttämiseen. Lakia ei ole muutettu, mutta Metsähallituksen tulkinnat ovat kauan sitten luisuneet toiseen suuntaan.
Suurella osalla nykykulkijoista näyttää olevan "hälläväliä henki". Maastoon heitellään kaikenlaista roskaa ja vaikka selkeä ohje on viedä ne pois, niin Tuiskukurun roskapönttö on hyvä esimerkki siitä, mikä on käytäntö.
Olen ehdotellut, että Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkysen kuutisenkymmentä vuotta sitten esittämä "retkeilijäkortti" otettaisiin käyttöön, eikä maastoon päästettäisi aivan ketä hyvänsä. Mäkysen ehdotuksen aikoihin se ei ollut mahdollista, koska "Jokamiehen oikeudet" sen estivät, mutta nykyisin Kansallispuisto voi monin tavoin rajata liikkumista. Muistutan siitä, että laki edellyttää, että luonto menee ihmisen tarpeiden edelle. Alueen säilymisen mahdollisimman luonnonmukaisena pitäisi olla johtoajatuksena.
Jos retkeilijän pitäisi suorittaa jonkinlainen tutkinto, metsästyskortin tapaan, jossa korostettaisiin oikeita luonnossa liikkumisen tapoja, niin uskoisin sillä olevan kovin myönteisiä vaikutuksia.
Tällä hetkellä suuri kulkijoiden määrä tuntuu riistävän luontoa hengessä: "maailmanloppu meidän jälkeemme..."
