Olin liikkeellä 55 vuoden takaisen tyttöystäväni kanssa. Vuonna 1967 teimme ensimmäisen yhteisen retken Saariselän kulmille. Siitä alkaen niitä yhteisiä vaelluksia on kertynyt keskimäärin ainakin kerran vuodessa eli 55, mutta luultavasti enemmän. Päätimme nyt alkuun vuokrata Suomun Villeksi nimetyn mökin pariksi päiväksi, Olimme toki käväisseet muutaman kerran aikaisemminkin siellä päin, mutta emme kauempana kuin vanhan rajavartioston kämpän raunioilla. Nyt oli tarkoitus tutkia noilta seuduilta Suomun ja Luton välinen alue tarkemmin.

Paikan nimen haltija oli saanut sotien jälkeen rintamamiestilan alueelta. Vuonna 1965 painetussa kartassani sen rajat ovat näkyvissä.

Ville menehtyi keväällä 1966. Kuulemani mukaan rajamiehet partiomatkallaan hänet vainajana tapasivat. Hänen perikuntansa rakensi Villen hiekkarinteeseen upotetun asumuksen lähelle huvilan ja saunan. Muutama vuosi sitten Metsähallitus osti tilan rakennuksineen ja se liitettiin kansallispuistoon. Aluetta koskevassa selvitteessä mainittiin, että tila ostettiin lukuunottamatta pientä määräalaa. Luultavasti tuo määräala on Rupisuolijärvillä toisen vastaavan mökin tonttina.

Siisti siniseksi maalattu mökki on pystytetty rinteeseen, joka laskee Suomun suvantojärveen.

Meidän tapaisille vaeltajille sisätiloissa oli yllätyksiä.

Sieltä löytyi astiakaappi astioineen, teräksiset keittokattilat ja vadit sekä lusikkaa, veistä ja haarukkaa. Matot olivat lattioilla ja kaksi vuodesohvaa joiden alla laatikoissa tyynyjä ja täkkejä.

Me olimme kuitenkin omin varustein liikkeellä, joten luksus jäi paljolti hyödyntämättä. Huomasin teräksisen vesikauhan pohjassa mustaa töhkää. Pesuaineilla ja puisella lastalla koetin sitä turhaan irrottaa. Lopulta vedenottopaikan pohjasta saamallani hienolla hiekalla sain sen pois. Kun on yhteisistä tiloista ja tarvikkeista kyse, niin pitäisi olla tarkkana puhdistamisen suhteen.

Kun nyt olimme eräänlaisella juhlavaelluksella, niin olimme toki varanneet itsellemme luksusta, käväisemällä Kuukkelissa ostoksilla. Fileet ovat kohta grillattavana kämpän edustalla olevalla tulipaikalla. Taustalla on sauna. Sekin pantiin lämpimäksi.

Kun hiilusta oli valmis, alkoi grillaus.

Sää oli ihanteellinen ja näkymät Suomujoen suvannolle sekä Suomukönkään niskalle upeat.

Kun lohi vielä pääsi nousemaan Vienanmerestä, oli tämä paikka kuuleman mukaan satumainen kala-allas. Ville eli Vilho Nurmimäki, tämän paikan varmuudella tunsi ja tiesi mitä oli hakemassa, kun sieltä tilaa itselleen haki. Alue on täynnään pienempiä ja suurempia lampia ja hän niitä hyödynsi. Vielä 1980 luvulla löysin Harrimukan järveltä Villen tekemän sammaloituneen kopukan, jossa oli istuin ja hankaimet. Alue on kuulu myös helmisimpukoistaan. Kukaties Ville kokeili helmestämistäkin. Sehän kiellettiin vasta 1950 luvulla.

Juhla-aterian jälkeen käväisimme vuonna 1919 rakennetun rajavartioston kämpän raunioilla.

Aikanaan Villen saadessa tilansa, rajattiin tämä kämpän kohta sen ulkopuolelle. Silloin sitä pidettiin tärkeänä, mutta kiinnostus sen kunnostamiseksi loppui, vaikka se lienee ensimmäinen Rajavartioston rakennus tällä suunnalla itsenäisyyden aikana. Tosiasiassa sen sijainti kylläkin oli ehkä rajan vartiointia ajatellen huono ja se jäi vähälle käytölle. Alkuaikojen miehet taisivat aikansa kuluksi keitellä siellä vain pontikkaa. Jäljellä olevat hirsikerrat ovat kuitenkin vieläkin suorat ja näkee, että rakennus on huolella ja taidolla tehty.

Hieman vajaa sata vuotta sitten Lapin Rajavartioston entinen komentaja K.M.Wallenius, poromies Mosku eli Aleksi Hihnavaara sekä Walleniuksen lapsuuden ystävä taidemaalari Anton Lindfors tulivat tälle kämpälle veneellä. Wallenius on kertonut tästä retkestä novellissaan Koskemattomia erämaita. He olivat tulleet veneellä Suomua myötävirtaan kalastellen. Rajamiehet olivat vieneet tätä varten etukäteen veneen yläjuoksulle. Olen päätellyt novellin tekstistä, että vene oli ollut Siikavuopajan lammella ja miehet olivat saapastelleet sinne Luirojärveltä Sotavaarajoen varsia.

Päästäkseen alueelta eteenpäin, he vetivät veneensä yli melkoisen korkean kannaksen Rupisuolijärvien ketjuun, jota myöten he pääsivät lähelle Luttoa.

Kiersimme Rupisuolijärvien alkupuolelle. Kuva on otettu osapuilleen koillisen suuntaan.

Järviä reunustaa kaakkoispuolella alueelle luonteenomainen korkeahko harju.

 

Rupisuolijärvien ketjua seuraten päästiin Lutolle.

Seuraavasta mutkasta alkaakin Luttoköngäs, jonka laskemisessa oli kerrotulla kolmikolla vaikeuksia. He joutuivat laskemaan veneen pahimpien kohtien ohi köydellä. Kuohut ovat nytkin melkoiset.

Alue on sikäli erikoinen, että kaksi jokea yhtyy kun kummankin kosket iskevät toisiaan vastaan. "Kolmion" kärjessä maa nousee varsin korkealle ja varsinkin itään on hyvä näköala.

Palasimme näiltä kohdilta takaisin Suomun Villeen ja teimme sitten uuden kierroksen hetken levättyämme, kulkien lähinnä Suomukönkään reunoja. Könkään niskalta löytyi tulipaikka ja pieni puusuoja.

Kohta tämän jälkeen alkaa Suomuköngäs. Koski on pitkä.

Könkään pohjoispuolella myös töyräät nousevat melko korkeiksi. Kuva on yläjuoksun suuntaan.

Kuljimme tuota aluetta ristiin rastiin, käyttäen hyväksemme lukuisia alueen polkuja, jotka näyttävät suurimmalta osalta poropoluilta, sillä kenkien jälkiä emme niissä juuri nähneet. Maasto on kuivaa männikkökangasta, joka kumpuilee ja jossa on pienoisharjuja. Siellä on nautinnollista liikkua. Toisena päivänä kämpälle palatessamme osuimme kuivahkoon lampeen, jonka pohjaa kattoi "kulta".

Toisen yöpymisen jälkeen lähdimme kohti Harrimukan järveä. Ohitimme lähtiessämme uuden puuvajan ja sen takana olevan Villen hiekkarinteeseen kaivetun asumuksen. Tätä jälkimmäistä ei ole mitenkään kunnostettu. Toivoisin, että ainakin katto uusittaisiin ja ikkuna-aukkoon pantaisiin uusi lasi sekä turha roina korjattaisiin sisältä pois ja oveen lukko. Ikkunan peittona osittain oleva filmivaneeri ei oikein sovi kämpän yleisarkkitehtuuriin.

Kaunis aamupäivä saatteli meitä matkaan. Päivä paistoi Könkäänvaaran takaa.

Harrimukan suuntaan kuljetaan pitkin harjua. Heti alussa Pirunsylkemän lammen kohdalla vastaan tuli kalamies vapoineen ja melko pian muitakin samaan seurueeseen kuuluvia. Kaloja ei näkynyt.

Vähän ennen matkaamme olin kertonut tyttärelleni, että Harrimukan ja Villen välimatka on vain puolitoista kilometriä. Sen olin kartalta joskus mittaillut, enkä uskonut välimatkan paljon heittävän, sillä väli on melko suora. Entinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni nyt kellollaan sen mittasi, saaden välimatkaksi 2,6 km. Näin todellisuus lyö karttakilometriä korville.

Harrimukassa oli telttaa monenmoista. Hämmästelin pari metriä korkeaa laitosta, jossa kankaan läpi nousi peltinen savupiippu. Ja olihan siellä kaikenlaista vempelettä kalojen pyytämiseen, mutta kalaa ei kuuleman mukaan ollut koukkuihin tarttunut. Silti mukavaa oli yrittäminen.

Laavun edustalta otin kuvan kahluupaikalta. Helppo siitä oli nyt ylitys tehdä, sillä vesi oli matalalla.

Seuraavaksi siirryimme Aittajärven laavulle. Sen edustalle oli ilmestynyt sitten viime näkemän peltinen tulipaikka, jolle oli oikein valettu alusta ja omistajan nimi oli leikattu metalliin. Epäilemättä tuo laitos on toimiva, mutta ennustamme, että palaa se puhki varsin pian.

Rakensimme leirin Aittajärven parkkipaikan tuntumaan itäpuolelle "kuoppaa".

Yö oli melko kylmä. Ulkoteltta oli aamulla jäässä. Panimme päivän eväät rinkkaan ja lähdimme aamusta kohti kahlaamoa. Ylitys onnistui ja sitten suunnattiin Siikavuopajalle. Sää oli edelleen mitä parhain. Lammen laavu oli tyhjillään. Itseäni kiinnosti, miten vessan saranat olivat säilyneet. Ne olivat vuosien jälkeen erinomaisessa kunnossa ja ovi avautuu ja sulkeutuu hienosti.

Jos joku ei kuvasta hoksaa mistä saranat on tehty, niin heille kerron että kumisaappaiden pohjathan siinä saranan virkaa toimittavat ja ovat jo pitkään kestäneet pakkaset ja helteet.

Puusuoja oli täynnä verkkopusseihin pakattuja klapeja, kuten muuallakin. Lisäksi muualla havaitsimme melkoisen suuria täydennysvarastoja, joita oli peitelty pressuilla, mutta tuulet olivat niitä heitelleet sivuun. Vähän sydäntä kouristaa panna sellainen klapi palamaan, mutta laavullakin se tehtiin ruuan valmistuksen aikaan, sillä tarvitsimme savua pienten siivekkäiden hätistämiseksi.

Jatkoimme vielä Sotavaarajoen tuntumaan ja siellä tankkailimme ennen paluuta Aittajärvelle. Olin ensi kerran Sotavaarajoen varsia tullut Suomulle 1963 eli 59 vuotta sitten.

Sitten viime käyntimme, vajaa kilometri Siikavuopajalta ylävirtaan, ollut tulipaikka oli hävitetty. Sillä kohdin kulkee poroaita, jonka aidan tukkeeksi olivat tulipaikan istuinlankut sijoitettu. Paikalla oli pystyssä pyöreä aitaverkko, jossa aikanaan oli säilytetty polttopuita. Puille suojana olleen lasikuitupressun jäänteet siinä olivat sekä melkoinen määrä tyhjiä olut yms pulloja. On se kumma miten painavaksi pullo tulee, kun se juodaan tyhjäksi.

Aittajärven kahlaamo ylitettiin onnistuneesti.

Seuraava yö oli huomattavasti lämpimämpi, eikä mittari käynyt nollan alapuolella. Lähdimme vilkaisemaan Snellmania. Ketään emme menomatkalla nähneet, mutta Snellmanilla oli majoittuneena nuori pariskunta, jotka kuuleman mukaan oli matkassa ensimmäistä kertaa. Heilläkin oli toiveena kalasaalis, mutta ei sitä ollut valitettavasti tullut. En kyllä oikein uskonutkaan, että kovin tärppäisi muillakaan yrittäjillä, sillä onhan selvää että kun joella on kesän alusta alkaen taukoamatta oltu vavan kanssa, niin aika tehokkaasti kalakantaa on verotettu. Nythän kuitenkin on alueita jaksotettu, ettei sentään joka vuosi pääse kalalle, mutta sitten on näitä paikallisia oikeuksia ja luvattomia yrittäjiä.

Me ryhdyimme laatimaan ateriaa tulipaikalla, johon ilmestyi pian yksinkulkija vähän harmistuneen oloisena. Hän oli lukenut väärin karttaa ja luullut, että Muorravaarakan suulla oleva kahluupaikan merkintä tarkoittaa, että kohdalta pääsee Suomujoen yli. Saatoin hänen oloaan helpottaa, kertomalla että Snellmanin yläpuolella olevasta pienestä saaresta pääsee yli kahlaamaan juuri alkavan kosken niskalta. Hän lähti yrittämään ja sääti hienon teleskooppi kahluusauvansa oikealle korkeudelle.

Ylitys onnistui ja mekin saimme aterian nautittua sekä palasimme takaisin Aittajärvelle. Purimme leirin, lastasimme auton ja lähdimme ihmisten ilmoille. Aittajärven tie oli tullessa ollut aika hyvässä kunnossa ja sitä oltiin kunnostamassa edelleen. Nähtävästi tietä levitettiin ja uusia kohtaamispaikkoja tehtiin. Myös osalle tietä oli tulomme jälkeen ehditty ajaa uusi pintakerros.

Veimme Suomun Villen mökin avaimen Kiehiseen. Virkailija oli kiinnostunut mitä mieltä olin majapaikasta. Hän oli vähän hämmästynyt, kun kerroin että vähän siellä oli liikaa luksusta minun makuuni. Kun on tottunut omavaraisuuteen, niin vuodevaatteet ja täydellinen astiakaappi on liiallista ylellisyyttä sellaiselle, joka selviää makuupussillaan ja pakinkannella. Joku toinen voi arvostaa tuota mökin valikoimaa aivan toisin.

Meillä oli alkuperäisin suunnitelmamme mukaan tarkoitus ajaa sitten Kopsuksen tien varteen ja panna teltta sinne pystyyn sekä kuljeskella sillä alueella, mutta vähän ennen sitä kohtaa, tulikin mieleen että ajetaanpa sittenkin Sompiojärvelle ja käydään vaikkapa Nattasilla.

Sompiojärven tien alkupäässä oli varoitus, että tie on huonokuntoinen ja ajo tapahtuu omalla vastuulla. Olen ennenkin noita kylttejä nähnyt, eikä silti ole suurempia vaikeuksia ollut. Nyt oli. Tie oli aivan tolkuttoman huonossa kunnossa ja kun oli myöhä ilta ja valo sellaisesta suunnasta, että oli hankala nähdä lukemattomia syviä kuoppia, niin pienillä vaihteilla sai edetä. Itse luonnonpuiston alueella oleva tie oli sentään vähän paremmassa kunnossa, mutta Sompiojärvelle tullessamme, päätimme että palataan saman tien takaisin, ettei jää vaivaamaan päästäänkö seuraavana päivänä ollenkaan, vai rikotaanko auto. Niin sitten tehtiin.

Ainut positiivinen havainto oli Nattasille lähtevien polkujen puolivälissä kolmen metson poikasen tien ylitys.

Niinpä nelostielle päästyämme ajoimmekin myöhään Sodankylän eteläpuolelle Orakoskelle ja jäimme sinne yöksi.

Matkan ehdottomasti paras anti oli Suomu Villen alueeseen tutustuminen. Se on kauttaaltaan mitä hienointa kulkualuetta.

 

 

Lauantaina 19.6.2022 ajoin pojanpoikani Juhon kanssa Aittajärven parkkipaikalle illalla. Alue oli melkein autoja täynnä. Laskin niitä 34 kappaletta. Saatuamme telttamme pystyyn lähistölle, saapui jälkeemme vielä lisää pari kolme.

Aamulla heitimme rinkat selkään, kahlasimme Suomun yli ylityspaikalta ja lähdimme seurailemaan Suomun etelärantaa aina Snellmanilta tulevaa niemeä vastapäätä, jossa on tulipaikka. Ilma oli viileähkö, pilvinen mutta poutainen.

Juho suunnisti tästä kohdin kompassin avulla Kuotmuttijärvelle, jossa jälleen pantiin kahluujalkineet jalkoihin ja ylitettiin Kuotmuttioja. Järven rannan tuntumassa Juho asettautui eräälle kivelle samaan tapaan kuin isänsäkin oli tehnyt vuonna 1986.

Alakuva on Juhon isästä kesäkuun alussa, siis 36 vuotta aikaisemmin. Silloin lämpötila oli hellelukemissa. Nyt oltiin reippaasti alle kymmenessä asteessa, mutta voi sanoa vaellussään lämmön olleen ihanteellisen.

Nousimme kilometrin verran tästä Ahmajärvelle, jota nykykartoissa Helanderin järveksi nimitetään tai oikeastaan monikossa, sillä siihen luultavasti lasketaan myös eteläpäässä oleva pieni lampi.

Sen lammen kohdalle tulee luoteesta poroaita, mutta siihen on jätetty juuri lammen kohdalle aukko, josta pääsimme helposti toiselle puolelle aitaa. Seurailimme aitaa lähelle Muorravaarakka jokea ja käännyimme yläjuoksun suuntaan. Nuotion entisen kämpän harjun kohdalla on Muorravaarakassa kahluupaikka. Kahluukengät pantiin siinä jalkoihin kolmannen kerran.

Tarkoituksena oli lähteä seuraamaan Harrijoen vartta yläjuoksulle. Muutama vuosi sitten olin valinnut liian kaukana joesta kulkeneen reitin jossa oli monia hankaluuksia. Nyt halusin korjata virheeni ja oletin, että joen varressa on kova kuljettava pohja. Siinä tuli jälleen erehdys. Vajaan kilometrin verran tarvoimme upottavassa suossa, kunnes pääsimme oikealle kulku-uralle. Tähän vaiheeseen päästyämme, olikin jo päivä pulkassa ja leirin pystytyksen aika.

Maanantaina matka jatkui edelleen Harrijoen vartta, mutta käännyimme lounaaseen suuntaavalle haaralle, joka kiertyi lopulta kaakkoon Kuikkapään juurelle.

Kuikkapäältä laskee kallioportaita puro, jonka vartta nousimme ylöspäin. Alussa rinteen jyrkkyys on ikäryhmääni ajatellen kovin vaativa, mutta pinnistellen siitä jotenkin selvisin ja pääsin Kuikkapään jyrkänteiden juurelle, jossa Juho oli minua jo hyvän aikaa odotellut. Siellä sain puhelinyhteyden aviosiippaani. Hän kertoi huolestuttavia säätietoja. Alkuun oli ennusteiden mukaan juhannusviikon pitänyt olla kokonaan poutaisen, mutta parin päivän päähän olikin nyt luvassa sateita.

Kuikkapäälle noustessamme oli pilvipoutainen sää kuitenkin muuttunut puolipilviseksi ja lämpötilakin noussut noin kymmeneen asteeseen. Ryhdyimme laskeutumaan Maalpurin ojan vartta alaspäin.

Putouksella oli melko hyvin vettä.

Jatkoimme kohti Anterinmukkaa, kiertäen Rovapään eteläpuolelta. Anterinmukassa  tapasimme ensimmäiset vaeltajat sitten lähdömme. Itseasiassa kämpällä oli melkoinen väentungos. Viivähdimme siellä vajaan puoli tuntia. Kiehautimme vettä ja jatkoimme matkaa Kaarreojan varteen. Tarkoituksena oli alunperin nousta tuntureille, mutta koska sääennusteissa oli luvassa pilvinen ja sateinen sää, niin oikaisimme kohti Muorravaarakkaa. Jäimme leiriin Kaarreojan varteen parin kilometrin päähän Anterinmukasta.

Sää oli kirkastunut ja toisena vaellusyönä aurinko paistoi jo varhain aamulla, kun se ilmestyi näkyviin Rovapään takaa. Matkaa sitten jatkettiin Tiyhtelmän lähdelammelle. Sen pohjoisreunalla oli vielä paksu lumikerros.

Vastakkaisessa suunnassa oli Ukselma ja Sollanpään selänne. Tässä vaiheessa vielä harkittiin, että jatkettaisiin yli Ukselman ja jäätäisiin leiriin seuraavaksi yöksi Paratiisikuruojan varteen tai Sarviojalle.

Muorravaarakan ruoktulle tultaessa, mieli kuitenkin muuttui. Päätimme lähteä joen vartta pohjoiseen, koska jo illaksi oli luvattu sadetta. Ruokailtuamme jatkoimmekin polkua sinne suuntaan. Siinä tuli tehtyä jälleen virhe. Olin kulkenut tuon reitin viimeksi 11 vuotta sitten, enkä osannut kuvitella, miten huonoon kuntoon itärinteen lukuisat pehmeiköt olivat kulkijoiden jaloissa kuluneet. Kannattava varvikko oli kulunut pois ja muta sekä vesi olivat pinnassa. Kulku noilla kohdilla oli todella työlästä ja hidasta. Vähän sääliksi kävi nelihenkinen perhe, joka käveli vastaan ollessamme tauolla. Perheen äiti tiedusteli minulta, miten pitkä matka vielä olisi joelle. Vastasin että vajaa kilometri. Tiesin kuitenkin, että heillä olisi edessä pitkään senkin jälkeen upottavia suojaksoja edessä.

Jäimme leiriin kohta Yläjängän jälkeen. Illalla sade alkoikin, mutta pelättyä paljon vähäisempänä. Sitä jatkui hiljaisena aina aamuun saakka, mutta sitten oli poutaa. Saimme leirin ja varusteet kuivina kasalle matkan jatkuessa.

Muorravaarakka ylitettiin samasta kohdasta kuin tullessakin, mutta jatkoimme edelleen kohti Suomua. Ennen Kuotmuttiojaa alkoi jälleen sataa. Kuljimme sateen ajan pitkässä jokivarsivarvikossa, joten housut kastuivat.

Kuotmuttiojalle tultaessa sade lakkasi ja aurinko alkoi paistamaan. Karttaan merkityllä tulipaikalle saimmekin hyvässä säässä valmistaa aterian, kunhan olimme selvinneet jokseenkin huteran sillan ylityksestä. Tulipaikasta on vielä merkkinä jonkinlainen nuotiopaikka, pätkä puun ympärille kiedottua verkkoaitaa, kirveen varsi sekä lasikuitukankaan riekaleita. Ehkäpä nekin kannattaisi siistiä pois.

Tästä kuljimme Suomun varteen sekä sitä seuraillen aina Aittajärven kahluupaikalle saakka. Ylitys onnistui nytkin ja pian oltiin parkkipaikalla. Puolisen tuntia kesti kun istuimme autossa suuntana länsi. Aittajärven tie oli yllättävän hyvässä kunnossa. Se oli parempi kuin moniin vuosiin.

Eletään helmikuuta vuonna 2022. Neljään vuorokauteen en ole nukkunut käytännössä lainkaan. En ole kyennyt makaamaan selälläni enkä kyljelläni. Eilen illalla sentään kykenin torkahtamaan kaksi tuntia ja aamuyöllä peräti neljä. Olin perjantaina 11.2 hiihtämässä Teivaalan harjulla. Latu oli hyvä ja keli erinomainen. Luistavat olivat myös hiihtokenkäni. Laskeutuessani varovaisesti alas Teivon raviradan parkkipaikalle tulevia rinneportaita, jalat kuitenkin heilahtivat alta ja rämähdin selälleni. Pompin 6-7 metriä portaita alaspäin. Saatuani vihdoin viimein hitusen ilmaa vedettyä sisälleni, kokoilin itseäni ja pääsin porraskaidetta nojaillen alas sekä aviosiippani kuljettamana terveyskeskuksen ensiapuun.

Siellä todettiin, että suorittamani omaperäinen luun tiheysmittaus onnistui hyvin. Ei suurempia murtumia, happisaturaatio kohdallaan ja pään tilannekin ennallaan  yksinkertaiselle ihmiselle sopivalla tasolla.

Neljä vuorokautta on mennyt seisaallaan tai istualla. Nyt on muutosta havaittavissa. Kyllä minusta luultavasti vielä vaeltaja saadaan.

Saariselällä on nyt lunta noin 90 senttiä. Se ei ole kantavaa, vaikka aiemmin onkin ollut leudompaa. Kyllä pehmeässä voi hyvin edetä jos on kunnolliset sukset, mutta moni ei tule ajatelleeksi, että pehmeydessä on muitakin ongelmia.

En ole aiemmin kirjoitellut vuoden 1998 talven vaelluksestani, koska siitä ei paljon kirjoitettavaa ole. Se oli nimittäin kahden vuorokauden mittainen.

Maaliskuun 26 päivänä ajoin vaimoni kanssa illalla Kiilopäälle. Purimme varusteet autosta ja lähdimme heti liikkeelle. Selvää kelkkauraa myöten vedin varusterekemme Suomun ruoktulle. Avoin puoli oli tyhjillään ja yövyimme siellä.

Seuraavana päivänä jatkoimme aamusta eteenpäin. Ylitimme Suomun parin kilometrin päästä ja jatkoimme kohti Salonlampea. Tässä kohdin poljettu kelkkaura nousi kohti Vintilää, mutta Suomun vartta alaspäin oli vain vanha kelkan jälki, joka lumen peittämä. Lammelle tulimme kuitenkin joutuisasti. Siitä kelkka oli lähtenyt nousemaan Vintilänojan vartta ylöspäin, mutta me suunnittelimme jatkavamme edelleen Suomun vartta.

Lunta oli paljon. Salonlammella oli siihenkin aikaan tulipaikka vaikkei laavua ja puusuojaa vielä ollutkaan. Tulipaikasta ei ollut nähtävissä pienintäkään merkkiä. Jatkoimme kohti Kotaköngästä. Vähän matkan päässä tulimme porojen tekemille kiekeröille. Niistä saattoi päätellä, että lunta oli noin 120 senttiä ja poroillakin oli ollut hankalaa jäkälää kaivaessaan. Siinä kohden oli myös makuuksia, joissa lumi oli vähän kovettunut.

Kotakönkäälle tullessamme, saatoimme todeta että tulipaikka oli sielläkin ainakin metrin syvyydessä. Kun tarpominen oli melko hidasta, päätimme palata porojen kiekeröille. Siellä onnistuimme pystyttää telttamme niiden kovettamalle alustalle, mutta muuten oli hankalaa lumen pehmeyden ja paljouden vuoksi.

Onnistuin sentään riipimään joitakin kuivia kuusen alaoksia, joista saimme pienet tulet kiekeröihin, sulatettua lunta ja kuumaa juotavaa. Oli melko kova pakkanen. Yöllä se paukutti metsää ympärillä.

Aamulla mietimme mitä tehdä. Totesimme, että suunniteltua reittiä ei niissä olosuhteissa alkuunkaan voi toteuttaa. Päätimme palata. Suomun ruoktulla viivähdimme ja kuvasin sen tuntumassa, kun pakkanen lauhtui tiheäksi lumisateeksi. Vastasataneessa lumessa tarvoimme Kiilopään parkkipaikalle, sulloimme varusteet autoon sekä suuntasimme sen keulan kohti etelää.

Vannoin etten pehmeän lumen aikaan enää matkaan lähde. Sitä lupausta en ole pitänyt.

60 vuotta sitten kävin ensimmäisen kerran Luirojärvellä. Heinäkuulla 2021 eräs koulukaverini ehdotti, että täyttäessämme vuonna 2023 80 vuotta,  koettaisimme tehdä tuon vuoden 1961 reitin. Vastasin, että sopii kyllä, edellyttäen että ollaan vielä hengissä.

Ajatus kyti sen verran, että tein sitten itse ennakkotestin. Kun kuudenkymmenen vuoden takaisella vaelluksella tulin kolmen kaverini kanssa Kopsusjärven tienhaaraan 1961 oli elokuun toisen päivän ilta. Kello lähenteli kahdeksaa.

Nyt 60 vuotta myöhemmin vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut autostaan 9.8 illalla ja vaihdettuani kulkuvaatteet päälle, nostin parikymmenkiloisen rinkkani selkään. Lähdin kulkemaan 19.30 aikaan.

Sää oli melko lämmin, pilvinen mutta poutainen. Kopsusjärventie on tietysti 60 vuoden takaiseen verrattuna kulunut. Sitä pitkin on ajettu autoilla ja mönkijöillä aika pitkälle ja se kyllä näkyy. Parisen kilometriä tieltä on erikoinen rakennelma, jonkunlaisen kodan ja viikinkien pitkätalon yhdistelmä. Jokin turistipyydys se lienee ollut, mutta nykyisin melko rappeutunut.

Tavoittelin Palkispään ja Tankapään välistä tulevan puron vartta. Siihen on rakennettu puulaavu. Ajattelin aluetta yöpymispaikakseni jos siinä ei ole väkeä. Se olikin tyhjillään ja parin tunnin kulkemisen jälkeen panin siihen telttani pystyyn. Aamunäkymä laavulla oli pilvinen, vähän sumuinen mutta edelleen poutainen.

Vähän kuuden jälkeen aamulla jatkoin matkaa. Polku alkaa Tankapään rinteellä loivasti nousta ja sieltä olisi ollut toisenlaisella säällä avarampaa näkyvyyttäkin. Korkeimmalla nousun kohdalla oli 60 vuotta sitten kiviladelma.

Seison itse oikealla. Vasemmanpuoleinen nukahti pois puolenkymmentä vuotta sitten ja keskellä olevan kohtalosta en tiedä. Kuvan ottaja on hyvissä voimissa.

Ladelma on edelleen olemassa, mutta vähän madaltunut. Usvan vuoksi taustan selänteitä ei näy, mutta on eteen noussut puustoakin. Vanhemmasta kuvasta saa tosissaan männyn latvuksia etsiä. Ladelman vierellä oli joku viettänyt kulinaristista hetkeä makrillin parissa. Ehkä hurmioituneena makuelämyksistään, hän oli unohtanut tyhjän purkkinsa paikalle. Korjasin sen omaan roskapussiini. Paikan lähettyvillä ollutta renkaatonta peräkärryä en sentään jaksanut mukaani ottaa. Ollaan muuten jo syvällä puiston alueella. Ei sen siellä pitäisi olla.

Parin tunnin verran kulku kesti Kopsukselle. Kakslauttasen suunnasta tuleva maastopyöräilyreitti yhtyi kulkemaani tiehen. Pyörän jälkiä olikin nähtävissä. Järven tuntumassa oleville hiekkakunnaille on pystytetty kyltti, jonka mukaisesti aivan järvelle saakka ei saa ajaa. Merkeistä päätellen kaikki eivät tätä ole uskoneet. Kohta saapumiseni jälkeen usvaisen sään lisäksi alkoi hiljalleen sataa vettä. Nykyisen tulipaikan lähettyvillä oli aikanaan telttamme. Kuvasin siitä järvelle päin silloista näkymää.

Tästä samasta kaksihaaraisesta männystä otin nyt kuvan.

Kuvasta saattaa havaita, miten pienempi puusto on vallannut vapaan tilan. Ehkä tässä on myös nähtävissä ilmastonmuutoksen vaikutus. Olin pari vuotta sitten hämmästynyt, kuinka Tammikämpällä oli vanhan kämpän pihamaa kasvanut nuorta koivua täyteen muutamassa vuodessa, kun esimerkiksi vuodesta 1939 1990 luvun alkuun mennessä ei ollut tapahtunut oikeastaan kasvussa mitään.

Vuonna 1961 kävimme Kopsuslammen ja järven välisellä purolla.

Nykytilanne on melkein ennallaan. Ehkäpä aluskavullisuus on rehevämpää.

Sade järvellä ollessani kiihtyi ja lähdin kulkemaan kohti lampea. Kopsuslammen eli Tammakkolammen kämpän puuvajan seinustalla oli laite, jota ei siinä saisi olla.

Kopsuslammen kämppä oli lähes entisellään, mutta uusittu katto tekee sen siistimmäksi.

 

Vertailukuva on vuodelta 1963.

Tulipaikan nykyinen sateinen näkymä.

Vertailuksi kuva vuodelta 1972.

Näkymä kämpän takaa 1961.

Vertailukuva myös vuodelta 1966.

 

Sade kiihtyi koko ajan, mutta koetin napata nykynäkymän.

Puut ovat vallanneet etualan ja lammen ja järven välisellä kannaksella on metsä noussut niin, että järveä ei enää näy. Suttuiselta vähän näyttää, mutta osasyynä on kyllä sääkin.

Jatkoin tästä matkaa kohti Suomun vanhaa ruoktua. Vaaran rinteessä satoi oikein tosissaan. Siinä tulivat vastaan ensimmäiset ihmisetkin, pariskunta koirineen. Ylhäällä sade hellitti pieneksi tihkumiseksi ja saatoin ottaa sadehupun päästäni ja vähän hengähtää. Sitten aloitin laskeutumisen Suomun laaksoon. Kulkemani polku oli olemassa jo 60 vuotta sitten.

Uusitun katon vuoksi nykyinen näkymä on hieman outo. Räystäät ovat pidemmät.

Vierailijoita ei museokämpällä ollut. Pidin siellä pienen välipalatauon.

Lähdin jatkamaan Suomun etelärantaa seuraillen. Se on hyväkulkuista kangasmaata ja vesi virtaa vauhdikkaasti.

Pian saavuin Aitalammelle.

Lähdin seurailemaan Aitaojan vartta yläjuoksulle päin. Olimme yöpyneet kallioisella itärinteellä paikalla josta lampi näkyi. Minun piti siis päästä ojasta yli, mutta ei se nyt onnistunut. Aitaoja on vain parin kolmen metrin levyinen, mutta kauttaaltaan saman syvyinen. Olisin tarvinnut jonkin tuulenkaadon yli ojan toiselle puolelle päästäkseni. Sellaista ei enää ollut. Jouduin kompuroimaan hidaskulkuisessa kivikossa puolisentoista kilometriä, ennen kuin puroon tuli kapeikko, jossa se myös madaltui.

Sain tästä kavuta ylityksen jälkeen melkein pystysuoraa seinämää, mutta sitten se loiveni. Melkein uskaltaisin veikata, että ikätoverini Yhdysvaltain presidentti Biden ei olisi onnistunut ilman helikopteriaan. Tulin puolen kilometrin päästä Kiilopää-Luirojärvi mönkijäuralle. Kuljin sitä hetken tarkoituksenani ruveta nousemaan Vintiläntunturin rinteelle. Vanha reitti kulki nimittäin osapuilleen itään yli Vintilän, Pikkutuntureiden ja Tuiskupään aina Luirojärven koillisrannalle. Usvapilvi makasi kuitenkin Vintilän päällä. Minua ei huvittanut lähteä kompassisuunnalla rinteille, jossa ei näe muuta kuin sumua. Päätin kiertää Vintilän mönkijäuraa myöten. Tunturin lounaiskulmalla oli yllätys.

Luultavasti tätä on ajateltu näköalapenkiksi, koska katselusuunnassa näkyy mm Nattaset tai sillä hetkellä näkyisi jos olisi ollut selkeämpi sää. Penkki oli vankka ja huolella tehty. Kokeilin sillä istuakin. On sitten kokonaan toinen asia, että kuuluiko penkki tosiaan tänne vai olisiko sen sijoituspaikaksi paremmin sopinut se massamatkailualue Kiilopää-Saariselkä linjalla.

Jatkoin tästä yli Solustamanselän Harrihaaran laaksoon. Aiemmin olin ehdotellut puiston johdolle, että vahvistaisivat  pehmeikköjä ettei jatkuvasti tarvitsisi laajentaa mönkijäurien leveyttä. Ei oltu otettu toiveita varteen.

Leiriydyin laakson itäpuolelle Pikkutuntureilta laskevan puron varteen. Suunnittelin nousevani sitä myöten ylös ja etsiytyväni vanhalle reitille jos sää antaa myöten seuraavana päivänä. Tällä kohdin oli muuten kimpussani valtava sääskien, mäkäräisten sekä polttiaisten pilvi. Muuten näiden pikkusiivekkäiden määrät olivat vaihtelevan vähäisiä.

Aamulla näkymä oli melko lohduton. Sankka usva vallitsi. Jatkoin Tuiskukurun kämpälle. Siellä nuoripari pakkaili varusteitaan ja lähti kohti Suomun ruoktua. Kohta heidän lähtönsä jälkeen alkoi sataa. Itse valmistelin välipalaa terassilla räystään suojissa ja tutustuin uuteen WC-rakennukseen. Matkalla sinne ohitin puusuojan päädyllä hyvän esimerkin, miten puiston valistus on mennyt läpi roskattomasta retkeilystä. Jos itse olisin päätöksentekijä, niin poistaisin kyllä alueelta jokaikisen roskapöntön.

Viivähdin kämpän tuntumassa vain hetken ja jatkoin kohti Ampupään rinnettä. Sumuinen sää lopullisesti vei halut etsiytyä Tuiskupäälle. Nousin Ampupään taitteelle pientä pohjoista polkua myöten. Siellä ei eroosio niin pahasti ollut pohjaa rikkonut. Itäpuolella Ampupäätä on ylempi polku aika kehnossa kunnossa. Tarkoitukseni ei ollut mennä Luirojärven eteläpään infrastruktuuria katselemaan, vaan kulkea Vasanlyömäpäitten kaakkoiskulman pikku lammikoille leiriin. Reitti Ampuojalta on sinne helppo, tasaisesti ja loivasti nousevaa kangasta. Päästyäni perille, tuli niskaan taas melkoinen sadekuuro ja lopulta tuskastuin että jatkan saman tien jonnekin Palovangan latvoille.

Sää tällä vaelluksella vaihteli kuitenkin äkillisesti laidasta laitaan. Sade lakkasi, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Peruin lähtöpäätökseni.

Yläkuvassa on läntisin lammista ja alakuvassa itäisin. Kuvassa pitäisi periaatteessa Sokostinkin hyvin näkyä, mutta pilvet ovat osapuilleen Apujoukkojen vaaran laen tasolla.

Panin leirin pystyyn. Keskiyöllä havahduin hereille. Pohjoisen taivas oli kirkas ja lampien yllä häälyi usva. Nappasin kolme otosta.

Aamulla oli jälleen maailma harmaana. Näkyvyyttä ei ollut nimeksikään. Otin kompassisuunnan Ampuojan latvoille ja kuljin sen varassa puolisentoista kilometriä ojan läntiselle haaralle. Nousin sieltä polkua Tuiskupään ja Ampupään väliselle vedenjakajalle. Ylhäällä on paljon kiintokalliota ja polku oli huonosti havaittavissa. Koska ympäristöä ei voinut hahmottaa lainkaan, niin piti edetä harkiten.

Kun tulin alemmaksi, niin äkillisesti usva alkoi vähetä ja kauemmaksi Paasjoen laaksoon alkoi nähdä.

Kuljin Kaavitsalampien ohi ja suuntasin itäisen haaran polulle, joka olisi ollut parempi valinta. Pidin sitten kuivattelutauon ja levittelin telttani omatekoisen sadekatoksen tuulettumaan.

Olin jälleen vuoden 1961 kulku-uralla. Silloin kuvasin retkikumppaneita Palovangan virratessa sileän kallion yli.

Nykynäkymä pienessä sateessa näytti tältä.

 

Tästä alkoi sadepisaroiden tahti tihetä. Huomaamattani olin sullonut housujeni lahkeet saappaisiini. Pian erheeni havaitsin siitä, että varpaiden välissä alkoi loiskua vesi. Kulku eteni hitaasti, sillä syvälle uurtuneet polut olivat täynnä vettä eikä polun ulkopuolellakaan maasto ollut helppoa edettävää. Sitten uskomattoman nopeasti sade loppui, pilvet kaikkosivat ja aurinko lämmitti.

Olin kuvannut vuonna 1961 Mustakeroa, jonka nimeksi nykykartoissa on saatu Tampakkopää ja Mustakero sen taakse. Itse tahdon pysyä kylläkin vanhoissa nimityksissä.

Otin nykykuvan vähän ylempää.

 

Taukoillessani tässä kauniissa kesäpäivässä, tuli samasta suunnasta paikalle nuori ensikertalainen, joka kertoi olevansa menossa joko Kotakönkäälle tai Lankojärvelle kuivattelemaan. Hän oli myös tullut sumussa samoja jälkiä kuin itsekin olin tehnyt ja hänellä oli ollut vaikeuksia havaita polkua, jota en kyllä ihmetellyt. Hänen jatkaessaan matkaa oleilin vielä paikalla, mutta kohta jatkoin minäkin ja päädyin Padagovalle eli vanhalle geologien tutkimuskämpän paikalle, johon on tehty vaatimaton tulipaikka.

Vertailukuva on vuodelta 1966.

Pystytin leirin sadan metrin päähän.

Palovanga virtasi parinsadan metrin päässä tästä ja ajattelin, että pääsen rannassa vähän huuhtelemaan itseäni. Varasin matkaan vaihtovaatteita, lenkkarit ja pyyheliinan. Siinä vaiheessa taivas oli ollut jo jonkin aikaa paksussa pilvessä, mutta sateen uhkaa en havainnut. Päästessäni jokirantaan taivas kuitenkin aukeni. Satoi todella rankasti. Kohdalle sattui ukkoskuuro, jossa pisaratkin tuntuivat sentin läpimittaisilta ja niitä tuli tiheästi. Koetin nojailla vankkaan petäjään ja ajattelin ettei tämä voi pitkään kestää ja koetin suojata mukana tuomiani takin alla. Ei se loppunut. Puolisen tuntia jaksoin sateen loppumista odotella ja sitten luovuin. Noustessani jyrkän rinteen rannasta ylös, kohdalle sattui koiraansa taluttanut nuori vaeltamassa ollut nainen, joka jatkoi kulkuaan. Koira ei suuremmin näyttänyt sateesta nauttivan. Sateinen jakso kesti varsin pitkään, eikä auttanut muu kuin mennä ulkoisesti märkänä telttaan.

Aamulla pilvisää jatkui, mutta oli sentään poutaa. Pakkasin leirin rinkkaan. Seuraavaksi heitin arpaa. Vanha reitti olisi jatkunut Palovangan suulta yli Suomun ja Rautuojan laaksoon sekä Kutturapään ja Pirttinokan terassia Luulammen tuntumaan. Päätin erkaantua tästä ja lähteä Kotakönkäälle ja sieltä Hikiojaa myöten sen latvoille ja jäädä sinne viimeiseksi yöksi. Kävin kuitenkin suuputouksilla ottamassa pari kuvaa. Vuonna 1961 tietysti siellä myös kuvasin.

Pitkään putouksen yllä ollut silta oli nyt poistettu.

 

Palatessani takaisin arvioin erään mutakuopan syvyyden väärin ja saapas upposi sinne syvälle ja imaisi siitä kiinni niin, että se lähti jalastani. Onneksi puro oli lähellä ja taskussani varasukat. Sain saappaani kiskaistua mukaani ja itseni huuhdeltua kurasta.

No, kommelluksia sattuu. Viikkoa aiemmin luokkakaverini 1950 luvulta oli vaeltamassa länsipuolella Pöyrisjärven maastoissa poikansa kanssa. Hän totesi, että harvempi 78-vuotias on uinut Pöyrisjoessa ja vielä harvempi rinkka selässä.

Jatkoin tulipaikalta Kotakönkäälle. En käynyt laavulla, vaan jatkoin suoraan yli sillasta. Suomun vartta jonkin matkaa kuljettuani, näin laavulle enkä siellä ketään havainnut. Itse jatkoin Hikiojan suuputouksille, jossa olen useasti ennenkin leireillyt. Siihen panin taas telttakatoksen kuivumaan ja valmistelin välipalaa.

Kuljeskelin hitaasti Hikiojan vartta ylöspäin. Olin valinnut reitin suurimmaksi osaksi siksi, että tiesin sen melko kuivaksi ja saatoin sitä edetä lenkkareilla. Välillä taivas muistutti pilvestä ja tihkui hieman vettä, mutta kunnon sadetta ei tullut.

Hikiojan lähdelammella etsiskelin teltalle sopivan alustan ja panin pystyyn. Sää tässä vaiheessa myös vähän selkeni ja olo alkoi tuntua mukavalta. Iltatoimet suoritettuani pujahdin telttaan, jolloin sadekuuro ropisi hetken telttakankaaseen, mutta loppui pian. Aamullakin taivas vielä vettä heitti, mutta pian poutaantui.

Kasasin varusteet ja suuntasin Aslakkapään ja Raututunturin välistä viimeksimainittua sitten kiertäen alas Rautulammelle. Siellä oli menossa ankara rakennustyömaa, oikein lippusiimalla erotettu.

Hieman oudoilta uudisrakennukset tuntuivat, mutta tottapa ne tarpeellisen suojan antavat. Lippusiiman ulkopuolella saattoi olla puolentusinaa telttaakin, joten suosittu paikkahan tämä edelleen on. Itse en pysähdellyt. Vaihdoin kuitenkin muutaman sanan Rautulammella myös yöpyneen ensikertalaisen kanssa, joka juttusilleni pysähtyi Palovangan varressa.

Nousin pysähtelemättä Rautupään ja Niilanpään yli testaillen 78 vuotiaan kapasiteettia. Ikävuodet kyllä painavat, mutta jalka jotenkuten nousee. Sää myös koko ajan parani. Oli oikein mukava puolipilvinen lämmin kulkusää.

Niilanpään kylkeä kulkevalla merkityllä reitillä alkoi tulla vastaan maastopyöräilijöitä. Joku on halunnut ulottaa pyöräilyn koko puiston alueelle, perustellen sitä sillä, että pyörä ei kuluta maastoa yhtään jalankulkijaa enempää.

Eipä tarvitse katsella kuin Rautulammen pohjoispuolta kiertävää polkua, niin voi kumota tämän väitteen.

Olen sitä mieltä, että paitsi Karthago olisi hävitettävä, niin kaikki pyörillä kulkeva liikenne puiston alueella olisi kiellettävä.

Aviosiippa ja käly olivat vastassa Kiilopään parkkipaikalla. Testi päättyi.

Yhteenvetona voin todeta, että kukaties alkuperäinen reitti olisi ollut kuljettavissa edellyttäen, että sää olisi ollut poutaisempi ja pilvet ylempänä. Tosin Aitalammelta alkaen Luirojärvelle saakka reitti on melkoisen rankka, koska siihen sisältyy paljon kiipeämistä ja laskeutumista. Reitin etuna on se, että vaikka se ylittää monta paljon kuljettua kulku-uraa, niin aika rauhassa sillä saa kulkea. Sillä ei myöskään ole lainkaan sellaisia kulumisen jälkiä, mitä tapaa esimerkiksi Suomun ruoktu - Luirojärvi mönkijäreitillä. Tulin sitä myöten Vintilästä Tuiskukurun kämpälle saakka, enkä voi sitä kehuskella. Suurelta osalta on kuin kävelisi huonolla mukulakivikadulla, jossa kivet ovat irrallaan.

Valitettavasti mainittu mönkijäreitti ei ole länsipuolisella Saariselällä suinkaan ainut. Mönkijäuriin törmää jatkuvasti ja ne ovat suurimmalta osalta pysyviä. Tuntuu siltä, että osa nykyihmisistä ei osaa enää lainkaan kävellä. Kaukana ollaan siitä ajatuksesta, että kansallispuiston erämaaosa varattaisiin perinteisen eräkulttuurin säilyttämiseen. Lakia ei ole muutettu, mutta Metsähallituksen tulkinnat ovat kauan sitten luisuneet toiseen suuntaan.

Suurella osalla nykykulkijoista näyttää olevan "hälläväliä henki". Maastoon heitellään kaikenlaista roskaa ja vaikka selkeä ohje on viedä ne pois, niin Tuiskukurun roskapönttö on hyvä esimerkki siitä, mikä on käytäntö.

Olen ehdotellut, että Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkysen kuutisenkymmentä vuotta sitten esittämä "retkeilijäkortti" otettaisiin käyttöön, eikä maastoon päästettäisi aivan ketä hyvänsä. Mäkysen ehdotuksen aikoihin se ei ollut mahdollista, koska "Jokamiehen oikeudet" sen estivät, mutta nykyisin Kansallispuisto voi monin tavoin rajata liikkumista. Muistutan siitä, että laki edellyttää, että luonto menee ihmisen tarpeiden edelle. Alueen säilymisen mahdollisimman luonnonmukaisena pitäisi olla johtoajatuksena.

Jos retkeilijän pitäisi suorittaa jonkinlainen tutkinto, metsästyskortin tapaan, jossa korostettaisiin oikeita luonnossa liikkumisen tapoja, niin uskoisin sillä olevan kovin myönteisiä vaikutuksia.

Tällä hetkellä suuri kulkijoiden määrä tuntuu riistävän luontoa hengessä: "maailmanloppu meidän jälkeemme..."

Olen aiemminkin todennut, että 1970 luvun alkupuoli on itselleni ja kuvassa Rajankämpän edustalla Luirojärvellä istuvalle vaimolleni vaelluksien suhteen vähän sekava. Emme mitenkään tahdo muistaa vuosia ja silloin tehtyjen vaelluksien reittejä.

Kuva taitaa kuitenkin olla vuodelta 1971. Aviosiippa muistaa sen - kuten naisväki yleensä - vaatteistaan. Tässä tapauksessa kengistä ja puserosta. Muuten on reitti ja tapahtumat unohduksen hämärässä. Joitakin muistivälähdyksiä silti on.

Sen tiedämme, että kokeilimme vaelluksella kangaslaavua. Kokeilu ei tyydyttänyt ja laavusta myöhemmin tehtiin teltta.

Eräs tapahtuma kuitenkin silloin Luirojärvellä on varma. Siellä oli silloin vain kaksi henkilöä lisäksemme. Äiti ja poika olivat yhteisellä vaelluksella äidin 50-vuotispäivän kunniaksi.

Olimme äimän käkenä. Kuiskuttelimme keskenämme "...miten noin VANHA on jaksanut näin KAUAS..."

Nauroimme äsken kippurassa vesissä silmin muistellessamme sitä ja sen aikaisia käsityksiämme.

Kuopuksemme oli silloin puolitoista vuotias.

Kuvassa hän istuu keskimmäisenä ensimmäisellä vaelluksellaan vuonna 1975 viiden vuoden iässä. Tänään 23.1 hän saavuttaa vanhempiaan aikanaan suuresti arveluttaneen 50 vuoden ikärajan.

Saas nähdä, voiko näin vanha vielä nykyään  jaksaa noin kauas. Paljon onnea kuopukselle !

Varhainen aamu 21.7.2019 Luirojoella Uulalan edustalla.

19.8.1943 aamuyö oli samankaltainen. Joen alavirran puolella ehkä silloinkin sumu nousi.

Metsän suojassa piileskellyt yli kolmikymmenhenkinen aseistettu venäläinen partisaaniosasto lähti kahlaamaan yli joen. He tiesivät tarkalleen mikä paikka oli kyseessä, sillä kaksi vakoilijaa oli sitä pitänyt silmällä pitkään, kiikaroiden Maggan saamelaissuvun toimintoja metsän suojista.

Aamuaurinko saattoi silloinkin jo valaista asuinrakennuksen itäpäätyä.

Rakennuksessa nukkui vain talon emäntä Riitta-Hanna Magga, joka heräsi koiran haukkumiseen. Hän nousi ylös ja kuuli ulkoa liikkumisen ääniä. Avaamatta ulko-ovea, hän kysyi "kuka siellä". Vastaus tuli kiväärin laukauksena. Luoti lävisti ovipeilin ja surmasi sen takana seisseen Riitta-Hannan.

Talon lapset Inkeri, Onni ja Paulus nukkuivat yläkuvassa näkyvässä päärakennuksen takana olevassa heinäladossa. He heräsivät ja tajusivat heti mistä on kyse ja juoksivat karkuun takana näkyvään metsikköön. Venäläiset näkivät pakenijat ja ampuivat perään, jolloin yksi luodeista sattui Onnia niskaan. Hän pääsi kuitenkin muiden mukana juoksemaan partisaanien ulottumattomiin. Hän oli tullut rintamalta kotiin heinäntekolomalle.

Naapurissa vajaan kilometrin päässä oli toinen Magga-suvun talo. Sitä isännöi Paulus Magga, joka oli alempana Luirojokivarressa osasto Sompissa, jonka piti turvata siviileitä partisaanien hyökkäyksiltä.

Pauluksen talossa oli hänen vaimonsa Elsa sekä neljä pientä lasta. Lisäksi siellä oli Niila Ponku joka oli saanut vapautuksen asepalvelusta, Pauluksen äiti Inkeri sekä juuri taloon töissä auttamaan tullut Edita Härmä.

Samanaikaisesti Uulalaan tehdyn iskun kanssa osa partisaaneista iski tähän Yliluiroksi nimitettyyn rakennukseen. Ensitöikseen partisaanit ampuivat sängystä ylös nousseen Elsan, ottivat saman tien vangiksi Niila Ponkun ja Edita Härmän. Sänkyyn heitettiin termiittipallo, jolla se sytytettiin palamaan. Siinä paloi kuoliaaksi muutaman viikon ikäinen Oula-vauva ja parivuotias Pauli, joka kauhuissaan tarrautui sänkyyn. Perheen tyttäret Annikki ja Kaarina pääsivät karkuun pihamaalle ja piiloutuivat käymälään, josta partisaanit eivät heitä havainneet. Inkeri selvisi myös pakosalle.

Talo paloi perustuksiaan myöten. Rauniot ovat vielä pystyssä ja asuinkenttä avoimena.

Muistolaatta on siihen kiinnitetty.

Luonto muistaa terrorin uhreja kukkasin.

Partisaanit lähtivät saman tien kohti itää. Mukaansa he ottivat Niila Ponkun. Aluksi oli matkassa myös yöpaidassa ja avojaloin ollut Edita Härmä, mutta hänet surmattiin pian.

Partisaaniosaston johtaja Aleksandr Smirnov raportoi osastonsa polttaneen viisi taloa ja muita rakennuksia, tuhonneen maatalouskoneita ja tappaneen viisitoista sotilasta.

Smirnovia pidetään Murmanskissa luultavasti vieläkin suurena sankarina. Hän julkaisi osastonsa urotöistä kaksi kirjaakin, joissa tarkenteli  taloihin tehtyä iskua. Hän selitti siellä olleen varuskunnan, jossa oli sotilaita 20-50. Venevalkamassa oli iso moottorialus, pari suurta venettä ja lukuisia pienempiä. Juuri ennen hyökkäystä tuli moottoriveneellä 20 sotilasta lisää ja vähän aiemmin tuli autolla paikalle kolme saksalaista sotilasta. Osaston hyökätessä oli vastarinta ollut kovaa. Varuskunnasta tulitettiin hyökkääjiä kiivaasti ja myös siviilit olivat aseistettuja. He ampuivat minkä ehtivät talojen ampumaluukuista. Smirnovin uljaat partisaanit kuitenkin voittivat eikä heistä kukaan edes haavoittunut. Suomalaisista sotilaista tapettiin viisi ja kymmenen siviiliä, jotka kuitenkin olivat aseistettuja.

Jostakin syystä Uulala jäi polttamatta. Se on nykyisin tietääkseni Vuotson kyläseuran ylläpitämä. Rantaan on rakennettu uusi sauna joka on oikealla ja vanhasta näkyy kunnostetun yöpymistilaa. Taustalla näkyy päärakennus.

Ehkä rakennuksia ei tuhottu siitä syystä, että niitä ajateltiin tulevien partisaanien tukikohdaksi. Ainakin vakoilijoina toimineet saattoivat niitä käyttää. Heissä oli paljon suomalaisiakin. Esimerkiksi Maggaa tarkkailivat pitkään Otto Ylilokka ja Niilo Rajala. Heillä oli radio, jolla viestivät tietoja toimeksiantajalleen NKVD:lle. Päätös erämaan asukkaiden tuhoamisesta tehtiin jo vuonna 1942 tarkan tiedon pohjalta. Ei partisaaneilla ollut väärää käsitystä kohteesta. Tarkkaan oli tiedossa, ettei kyse ollut millään muotoa sotilaskohteesta.

Partisaanien iskut suomalaisiin kohteisiin olivat yleensäkin raukkamaisia. Erityisen tästä tapauksesta tekee Smirnovin "taistelukertomus". Täytyy olla poikkeuksellinen ihminen, joka kehtaa rakentaa sankaritarinaa, hyökättyään 36 venäläisen voimin erämaatalojen kimppuun, tapettuaan 55 vuotiaan talon emännän, pienten lasten äidin sekä kaksi hänen lapsistaan ja avuttoman yövaatteisillaan olleen naisen.

Yksityiskohta kolmesta saksalaisesta autolla paikalle ajaneesta sotilaasta on huvittava. Nykyäänkään ei alueelle johda tietä.

Palaanpa takaisin vuoteen 2019 sekä heinäkuuhun naisten viikolle. Olin matkassa aviosiippani Marja-Leenan kanssa liikkumassa hiljalleen veneellä Luirojoella. Olimme lähteneet liikkeelle Sentinojantien päästä. Tullessamme paikalle, kaartoi pari miestä veneellään rantaan ja toinen kantoi kanssani kevyen veneemme rantaan. Heitimme varusteet veneeseemme ja lähdimme heti matkaan. Oli jo melko myöhä ilta ja jäimme Uulalan kohdalle telttaan yöksi.

Oli hieno lämmin sää ja aivan tyyntä. Jatkaessamme aamulla matkaa Luirojoen pinta oli edelleen peilinä.

Olin pannut merkille, että parisen vuotta aiemmin oli vanha Tammikämppä poistettu retkeilykäytöstä huonon kunnon vuoksi ja "uusvanha" kämppä olisi sinne pystytetty. Emme tienneet uuden paikkaa, mutta oletimme sen olevan jossakin vanhan tuntumassa. Rantauduimme kuitenkin kohta tammen jälkeen kuten aiemmin oli ollut tapamme. Viime näkemältä ranta oli kasvanut täyteen nuorta koivua. Myös polku-ura vanhalle kämpälle oli jokseenkin kasvanut tukkoon. Vanhan kämpän edusta oli heinittynyt umpeen. Vilkaisin sisälle. Paikka oli paksussa homeessa. Syyn näki ulkoapäin. Huopa oli katolta kadonnut. Vesi oli tullut suoraan sisälle.

Uusi kämppä löytyi muutama kymmenen metriä vanhan takaa pohjoiseen päin mennessä.

Lähettyvillä oli myös puusuoja, jossa on verkkopusseihin pilkottuja määrämittaisia "klapeja". Itselläni pitäisi olla hengenhätään verrattava tarve, ennen kuin sellaisiin voisin koskea.

Viivähdimme Tammikämpällä vain sen verran, että kiehautimme juotavaa ja jatkoimme Luiroa ylävirtaan. Päivä lämpeni tai pikemminkin kuumeni. Oli hieman tukalaa vaikka välillä pienet ilmavirtauksen leyhähdykset viilensivätkin. Sääskiä ei ollut sanottavasti, mutta paarma-aika oli ehkä pahimmillaan. Niitä kiehui ympärillä melkein vaivaksi saakka.

Vaikka vesi joessa ei kovin matalalla ollut, niin silti tarkkaan oli edettävä. Joessa oli puita vähän pinnan alla, hiekkasärkkiä siellä täällä, välillä vettä 4-5 metriä ja sitten 10-15 senttiä. Veden pinta osoitti edelleen tuuletonta säätä.

Tammikämpän jälkeen on puutonta aapaa sivuilla ja joki leveähkö, mutta pian joki alkaa mutkailla, kaveta ja saada puuholvia rannoilleen.

Venematka saatiin pitkän päivän jälkeen päätökseen pari kilometriä Karapuljun kämpän tasolta alavirtaan, johon on muodostunut "venevalkama". Nytkin siinä oli kookas puuvene rantautuneena. Perässä oli iso moottori ja muutenkin vene sen verran kookas, että ihmettelin oliko sillä voitu ajaa loppuun saakka. Vettä oli nimittäin viimeisillä kilometreillä kovin vähän. Omakin veneemme, joka liukuu melkein aamukasteessa, raappi pohjaan kiinni tämän tästä.

Käänsimme oman veneemme kumolleen ja lähdimme kohti Karapuljun kämppää. Luiro virtaa kämpän kohdalla noin sadan metrin päässä. Oli helpottavaa tuossa helteessä astua jokeen pienessä uimasuvannossa vähän viilentymään.

Karapuljun kämpässä ruokailimme ja teltta pantiin pystyyn lähistölle. Kämppäkirjasta saatoin panna merkille, että useasti toistui kirjaus retkeilijän tulleen kämppään odottelemaan hetkeä lähteä venevalkamaan, jossa Raimon pitäisi olla vastassa veneellä asianomaista hakemassa. Nähtävästi lokkalaisen Raimon venekyydityspalvelu oli suhteellisen vilkasta.

Lähdimme sitten kulkemaan kohti itää. Tarkoituksemme oli käväistä Kaihtimiojan varressa vilkaisemassa maastoa. Kilometrin päässä Luirojärvelle kulkevan polun risteyksessä oli kuitenkin telttakunta ja heillä kovahaukkuinen koira. Emme viitsineet kulkea ohi, sillä olisimme joutuneet palaamaan samaa reittiä ja uudelleen aiheuttaneet rähäkkää. Lähdimme palaamaan, mutta juuri sillä hetkellä ajoi Luirojärven suunnasta kaksi mönkijää kohti venevalkamaa. Yhden päällä oli kolme ihmistä. Toisella oli peräkärry perässään ja siellä muutama matkustaja. Nähtävästi nykyään on Luirojärveltä tai muualta järjestetty mönkijäkyytejäkin.

Palattuamme Karapuljun kämpälle, nämä mönkijät ajoivat ohi tyhjinä, ylittivät Luirojoen ja näkyivät suuntaavan Orposeen päin. Kuljettajien hartioiden kapeudesta päätellen, ikää oli heillä alun toistakymmentä vuotta. Varmaan mukavaa kesätyötä sen ikäisille.

Ymmärsin nyt hyvin parin vuoden takaisin näkymän. Karapuljusta puolisentoista kilometriä Luirojärven suuntaan on lankkupitkoksia. Kulkiessani sitä kautta hämmästelin mönkijäjälkiä, jotka toisessa päässä pitkoksia kulkivat siksakia poikittain lankutusta ja olivat niitä tärvelleet. Jäljistä päätellen kuljettajilla oli ollut hauskaa koneitaan ryntäytellessään. Näkemäni kuljettajat ovat juuri sitä ikäluokkaa, jotka saattavat tuollaisesta innostua.

Kansallispuistosta annetusta laista ei suuremmin taideta enää lukua pitää. Tai no, muistan erään puiston Facebook sivulla olevan muistutuksen, että retkeilijän ei saa tunturin huipulla nostaa kiveä toisen päälle.

Kävin vilkaisemassa nuorten mönkijäajureiden jälkiä jokivarressa. Itäpuolellakin jokea oli kuraista uraa, mutta länsipuolella on laajalti jokivarsi sellaisessa kunnossa, että jalkaisin siellä on hankala mennä. Pintakasvuston ovat renkaat sotkeneet niin, ettei se kulkijaa kanna.

Karapuljussa vietetyn yön jälkeen harkittiin vähän Luirojärvellä pyörähtämistä. Aviosiipalla mieli vähän teki, sillä hän ei ole hetkeen siellä käynyt. Aamusta tuntui kuitenkin jo turhan kuumalta ja jätimme ajatuksen. Muutenkin olin  sitä mieltä, että nykyään järvellä käynti tekee vain vanhan retkeilijän huonotuuliseksi.

Sitten palailtiin venesatamaan, käännettiin vene oikein päin. Se ei oikein hyvin onnistunut. Nostin ensin veneen kyljelleen ja pyysin aviosiippaa vastapuolelta sitä pitämään pystyssä, että ennätän kiertää toiselle puolelle ja laskea sen sieltä varovasti alas. Elämänkumppani menettikin tasapainonsa ja vene kaatui. Hän ennätti ottaa pari taka-askelta, ettei jäänyt sentään veneen alle, mutta kaatui takanaan olleeseen mutakuoppaan. Seurasi riisumisoperaatio sekä pesu ja vaatteiden vaihto. Vähän samaan tapaan viime vuoden loppukesällä liukastuin Purnuojaan selälleni ja menetin silmälasini. Seitsemänkymmentä täyttäneillä ei tasapainoaisti ole enää parhaalla tolalla. Sitten päästiin soljumaan hitaasti alavirtaan. Alkukilometreillä saa mennä koivujen reunustamassa uomassa.

Venematkan pituutta on turha yrittää kartalta mitata. Harmittelin että tulin jättäneeksi urheilukelloni kotiin. Sillä olisi voinut osapuilleen saada joen pituutta mittailtua. Luiro on välillä niin mutkikas että tehdään täyttä ympyrää.

Joen pohja on paikoin erikoinen. Välillä on vettä vain muutama sentti ja sitten taas viiden kuuden metrin syvänteitä. Sellaiseen syvänteeseen pulahti edessämme hirvi, ui yli ja juoksi kovaa vauhtia itäsuuntaan. Se taisi karistaa hetkeksi paarmat kimpustaan.

Uudelle Tammikämpälle nytkin tulimme. Ajattelimme yöpyä lähistöllä teltassa, mutta lopulta kokeilimme kämppää siitä syystä, että se tuntui viileämmältä.

Kämppäkirjaan ei meidän jälkeemme kukaan ollut nimeään kirjoittanut, mutta joku oli käynyt. Kaasulieden pienempi suuttimessa oli vähäinen liekki ja kämpässä kaasun haju. Pullon sulkija oli jumittunut aukiasentoon ja joku kävijä oli huolimattomasti sulkenut lieden. Joku oli aiemmin varoitellut pullosta ja me lisäsimme kortemme kekoon.

Kuumuudesta huolimatta kiertelimme kämpän lähistöllä metsikössä. Muurahaiset ovat siellä rakennelleet komeita kekoja.

Seurailimme myös Kaita-aavalla heikosti näkyvää tukkitien pohjaa, kunnes se tuli niin vetiseksi, ettei huvittanut enää kulkea. Vuomapää, jonne ura suuntautuu näkyi Kaita-aavalle komeana.

Yö vierähti Tammikämpällä ja aurinkoinen lämmin aamu oli jälleen vastassa. Nykyinen Tammikämpän "satama" on muutama sata metriä patoarkuista ylävirtaan.

Matkaa jatkettiin soudellen tammen lännenpuolisesta aukosta läpi. Virta oli viedä siinä kiville.

Puiston rajalta ajeltiin jälleen jonkin matkaa moottorilla. Ennen Yliluiroa ja Uulalaa on hienoja rantaheinikoita.

Yliluirossa poikkesin kuvaamassa aiemmin esitettyjä raunioita. Niiden lähettyvillä puiden suojaan oli vedetty ruostumaan keittiön hellaa.

Repojoen suulta käännyimme vilkaisemaan sen kuntoa. Väylä on melojan unelmaa pitkään.

Sitten palailtiin Luirojoelle ja ajeltiin alavirtaan vähän vauhdikkaammin ja pian oltiin Sentinojantien päässä.

Joessa käytiin uimassa, mutta kuivatella eikä pukeutua rannassa kärsinyt. Paarmat ajoivat autoon turvaan. Ajelimme pyyheliina varusteisina kilometrin päässä olevalle aidalle, jossa kuivalla kankaalla eivät sanottavasti paarmat vaivanneet ja pääsimme sonnustautumaan matkakuntoon. Hellesäässä iltapäivä ja ilta ajettiin kohti etelää. Vielä 23 tienoissa lämpömittarit näyttivät 20 asteen lukemia. Iltayöstä sumu alkoi nousta, mutta kotiin taas selvittiin.

Vaellusvideoitani järjestellessäni, huomasin etten ollut tästä heinäkuulla naisten viikolla  2012 tehdystä Saariselän retkijaksosta mitään tälle sivustolle kirjoitellut .Saavuimme vaimoni kanssa hyvässä säässä illansuussa Pajujärven pohjoispäähän.

Pajujärvelle emme jääneet, vaan ajelimme Aittajärvelle parkkiin ja ryhdyimme yöpuulle. Aamu laavurannassa oli hieno. Vesi oli aavistuksen verran koholla.

Meillä ei ollut aikomusta tehdä varsinaista vaellusta, vaan tehdä päiväretkiä sinne tänne. Aluksi kahlasimme Suomun yli ja kävimme aamupäiväkahvilla Suomujärven tulipaikalla.

Palatessamme takaisin, täydentelimme rinkkaani ja lähdimme taas yli joen, mutta nyt suuntasimme Siikavuopajalle, jossa valmistelimme lounaan.

Palasimme ruokailun jälkeen takaisin Aittajärvelle, jossa yövyimme. Vaikka olimme selvillä siitä, että marjojen kukinta-aikaan alueella oli satanut räntää, niin pidimme mahdollisena, että jossakin suojaisessa paikassa olisi hillaa eli valokkia säästynyt. Kiertelimme Maantiekurunojan suojaisessa suupuolessa, Ahvenjärven tuntumassa ja lähialueen muillakin suojaisilla rämealueilla, mutta ilman tulosta. Päivä oltiin tässä toimessa matkassa ja Aittajärvelle jälleen palattiin.

Seuraavaksi käväisimme Snellmanilla "lounaalla". Siellä oli kolme nuorta, tyttö ja kaksi poikaa lähdössä. He miettivät Suomujoen ylitystä ja olivat tässä tarkoituksessa palaamassa Aittajärven kahlaamolle. Kun kuulin, että heillä kuitenkin oli tarkoitus kulkea itään päin Jyrkkävaaraan, niin neuvoin heitä ylittämään joki kämpän kohdalta pienen kosken yläpuolelta, joka niillä veden korkeuksilla oli kahluukelpoinen.

Näin he menettelivätkin ja ylityksessä onnistuivat. Hieman kyllä itseäni huvitti, että nämä kaksi urhoa antoivat tytön mennä edellä ja kun tämä selvisi, niin vasta sitten astuivat itse veteen.

Sää suosi Snellmanillakin.

Aittajärvelle palattuamme, lähdimme metsäautotietä itään tutkimaan sen varressa olevien kosteikkojen marjatilannetta. Erään tällaisen kohdalla havaitsin suuren huuhkajan puun oksalla. Sain siitä hyvää videokuvaa. Siitä suontilkusta löytyi myös jonkun verran hillaa. Se sijaitsi Murtovaaran kupeella. Vanhat hyvät marjapaikkamme Suomunniemivaaran länsipuolella osoittautuivat tyhjiksi. Yövyimme tien lähettyvillä hyvällä näköalapaikalla.

Ajattelimme seuraavana päivänä mennä Sompiojärvelle katsomaan, olisiko järvi toiminut "lämpöpatterina" ja säästänyt alueen marjakukintaa. Ennätimme sinne tultuamme tutkia aluetta järven tuntumassa, mutta halla oli vienyt marjat. Sää oli kuitenkin upea.

Yövyimme tässä leirirannassa kalasataman tuntumassa ja lähdimme sitten kiipeämään Pyhänattaselle.

Vasemmalla näkyy osa pyöreää Sompiojärveä ja taustalla Lokan tekojärven selkää, jonka osa Sompiojärvikin on.

Pohjoiseen päin katsottaessa on laella hienoja pahtoja. Edessä taustalla on Seinänattasen pitkänomainen harjanne.

Seinänattasen itäpuolella on Sukkulajärvi ja sen takana kohoavat Terävänattanen ja Sukunattanen. Vasemmalla oleva kupoli kuuluu Seinänattaseen.

Mökki on kestänyt tuulet ja tuiskut, mutta se onkin hirrestä.

Vaikka marjasaaliimme jäi kovin vaatimattomaksi, niin retkeilyllinen anti tyydytti.

 

 

Lauantaina 18 päivänä elokuuta ajelin poikani Jukan kanssa Marivaaraan. "Uusi" tie vaaran juurelle on melkoisesti pitempi kuin vanha, mutta hyväkuntoinen. Marivaaran länsirinne sitä vastoin on kivinen ja tarkasti ajettava. Yleensä olen jättänyt auton varmuuden vuoksi vaaran länsirinteelle tai laelle, mutta nyt ajoimme itäpuolelle lähelle Karvitsiojaa. Perille Pajuojallekin olisi päässyt, sillä siellä näkyi parkissa kaksikin autoa. Me kuitenkin kävelimme nuo viimeiset kilometrit ja pystytimme telttamme Pajuojan kankaille. Vesi tuntui olevan taivaalla herkässä. Yöllä satoi vähän mutta aamulla saatoimme puuhastella lähtövalmisteluissa pilvipoutaisessa säässä.

Pajuojassa oli vähän vettä, joten ylityksessä ei ollut vaikeuksia. Etenimme vuosikymmeniä vanhaa savottatietä, jota nykyisin mönkijöillä ajellaan. Tie oli melko hyväkuntoinen suolahdekkeen yli johtavalle "lankkutielle". Siinä on peräti neljästä rinnakkaisesta lankusta tehty mönkijätie. Sen jälkeen ryhdyimme kulkemaan itään johtavan poroaidan viertä ja parin kilometrin jälkeen käännyimme koilliseen. Lukuisten kosteikkojen kohdalla mönkijät olivat jauhaneet ne mudalle. Reitin varren ainoalla vesipaikalla virtaa vähäinen Iso-ojan latva. Senkin ovat ajoneuvot jauhaneet näkymättömiin, mutta vettä etsivä löytää sitä kummaltakin puolelta ajouraa. Tämän jälkeen tavoitimme toisen Auhtijoenselälle suuntautuvan aidan varren, jota ryhdyimme seurailemaan.

Matkan varrella on usea kosteikko tai suolahdekkeen reuna, jotka samaan tapaan ovat nykyisin hankalakulkuisia mainitun ajoneuvoliikenteen takia.

Maasto alkaa tasaisesti olemaan kuivempaa vasta kun jyrkemmin Auhtijoenselälle ruvetaan nousemaan. Siihen paikkaan ennättäessämme alkoi länsituuli voimistua ja välillä vihmoi vähän vettäkin.

Pitkän lakitasanteen puolivälissä tuli eteen ensimmäinen poron jäännös. Moni isompi tai pienempi  on viettänyt juhlakestejä tällä paikalla.

Tuuli yltyi sitten oikein hurjaksi, mutta lähtiessämme laskeutumaan itärinnettä, se vähän rauhoittui. Samalla sää poutaantui ja aurinko pilkisti esille. Aidan tuntumasta löytyi yksi lukuisista luonnon taideteoksista.

Pilvet pyyhkiytyivät myös Vongoivan alueen tuntureilta sen verran, että ne tulivat näkyviin.

Seurasimme aitaa sen kääntyessä Jaurun varteen. Siinä on mönkijöitä ja kelkkoja varten tehty silta. Varovaisesti astellen pääsimme sitä myöten yli. Silta alkaa olla elämänsä ehtoossa. Jonkun jalka näytti menneen yhden lahonneen poikkipuun läpikin.

Tahvon tuvalle ennätimme hyvissä ajoin iltapäivällä. Sen tuntumaan aioimme jäädä. Tupa oli tyhjillään ja tuvan terassilla saatoimme rauhassa selvitellä varusteitamme.

Vessan kaukalo oli ääriään myöten täynnä. Vedimme sen ulos ja panimme tyhjän tilalle. Kämpän edustalla oleva pullolaatikko pursui tölkkejä ja pulloja. On se kumma, miten painavaksi oluttölkki tulee kun se juodaan tyhjäksi. Useimmat eivät jaksa niitä viedä mennessään.

Pystytimme telttamme länsipuolen terasseille ja yövyimme siellä. Illan mittaan tuvalle tuli nuorta kulkijaporukkaa ja asettautui sinne yöpymään.

Maanantaiaamulla 20.8 päätimme lähteä itään pitkin Jaurun varsia. Mukaan varasimme vain päivän eväät. Olimme jo tullessa panneet merkille poroaidalta Tahvolle päin rinteessä kuloalueen, joka ulottui juuri polun varteen ja oli polttanut kyllä rinteen metsääkin muutaman hehtaarin verran. Oli se tuli luonut taidettakin.

Kuljimme pilvipoutaisessa säässä Jaurun varsia alavirtaan. Pienen Pittivaaran vähäisella tulipaikalla kiehautettiin kahvit.

Peuraselän kämpällä päätettiin poiketa. Vesi oli Jaurussa matalalla ja kahluupaikalta hieman kämpän tasosta alavirran suuntaan oli helppo päästä yli. Oli ensimmäinen karhunjahtipäivä, joten pidin mahdollisena, että kämpällä olisi ollut jahtimiehiä, mutta ei. Siellä oleili vain yksi nuorimies, joka oli aloittanut vaelluksensa Nuorttilta ja kuulemma tavoitteena oli Kiilopää.

Tämä kämppä oli karhunpyytäjien tukikohtana kuten joskus Tahvontupakin vielä silloin kun karhujen kevätpyynti oli sallittua. Edesmennyt eräkirjailija Leevi Karsikas oli Peuraselän vakituinen kävijä sekä kevätpyynnin kannattaja. Hän lainmuutoksen aikoihin kirjoitteli pitkiä tulikivenkatkuisia kannanottojaan kämppäkirjan sivuille. Peuraselän uskollinen kävijä Sirkka Ikonen eli Itäkairan prinsessa oli taas täysin vastakkaisella kannalla ja kirjoitteli varsin pisteliäitä huomautuksia samaan kirjaan "Karhupojista". Kumpikin oli varsin hyvä kynänheiluttaja, joten mehukkaita kommentteja oli hauska lukea.

Me pidimme ruokatauon pihamaan tulipaikalla.

Jatkoimme kohta matkaa. Jauru ylitettiin uudelleen. Toisella rannalla oli jälleen entinen jäkälän pureksija. Olisikohan sen pitänyt käväistä porojen hammaslääkärillä, sillä hampaistossa oli ikään kuin karieksen alkua.

Suuntasimme sitten itään Iso-ojan varteen. Sielläkin oli vesi matalalla ja helposti pääsimme yli. Tarkoituksenamme oli pyrkiä Presidentinkurua kiertämään Naalipäänhäntää vastapäätä olevan vaaran rinnettä. Nousu sinne suuntaan oli helpohko. Peuraselkää jo lähestyessämme oli sää parantunut ja tullut aurinkoiseksi. Pohjoisen suunnalta silmiin sattui rajatunturi Talkkunapää.

Pääsimme kulkemaan tarkoittamallemme alueelle pohjoispuolen kautta. Yksi jyrkähkö kuru oli vielä välissä etualalla ennen kuin pääsimme Presidentinkurun länsipuolella kohoavan vaaran rinteelle.

Näkymät olivat sitten paikan päällä upeat.

Taustan tunturi on entistä aluettamme, mutta valitettavasti nykyisin Venäjää. Jauru siellä vielä pilkottaa. Varsinainen Naalipään häntä on hyvin erikoisen mallinen ja jyrkkärinteinen. Osapuilleen sen laen kautta rajavyöhyke kulkee. Alapuolella sijaitsee karttaan merkitty Presidentinkuru. Se on hyvin läpikuljettava vaikka emme sinne nyt laskeutuneetkaan.

Näyttää siltä, että alueella on vähemmän poroja laidunnettu, sillä pallojäkälääkin esiintyi.

"Esiintyi" siellä kylläkin yksi poron jäännöskin, varmaan viides tai kuudes laskien reittiämme Peuraselästä lähtien. Jäljellä ei ollut karvatukkojen lisäksi paljon muuta kuin kaulapanta.

Kiersimme vaaran etelärinteen kautta alas. Näkymät ovat sieltä puolelta lounaisille vaara-alueille.

Lasku oli paikoin jyrkkä, kivinen ja hankala. Alas kommelluksitta silti päästiin ja lopulta taas Iso-ojan varteen. Itseasiassa suupuoleltaan Iso-oja haarautuu useampaankin uomaan, jotka kartasta eivät näy. Ylityksessä näillä veden korkeuksilla ei ollut suurtakaan tuskaa.

Vaikka Saariselän alueella jatkuvasti törmää hirvien papanoihin, niin harvoin niitä silti näkee. Nyt pari "nuppaa" sattui silmiimme, kun ne nousivat läntisen vaaran rinnettä.

Emme palanneet enää Jaurun varteen, vaan kuljimme länteen vajaan kilometrin päässä joesta. Se oli alkuun kylläkin virhe sikäli, että jouduimme hankalakulkuiseen kuruun, joka kartasta ei ollut luettavissa. Sen jälkeen oli helppo tasaisella kankaalla lasketella kohti Pientä Pittivaaraa. "Törmäsimme" siihen vaaran keskivaiheilla. Siinä kulkee luoteis-kaakkoissuunnassa poroaita, jonka alta pääsimme ryömimään ja sitten suuntasimme vaaran pohjoispuolelta kulkevan aidan varteen sekä siitä edelleen kohti Tahvontupaa. Sadekuuro vielä siivitti kulkua loppumatkasta.

Toisen Tahvolla vietetyn telttayön jälkeen pakkasimme varusteet rinkkoihin ja lähdimme kulkemaan Tyyrojan vartta pohjoiseen. Nousimme heti Tahvon kohdalta kurun itärinteen polulle. Se on paikoin varsin jyrkkäkin.

Ylläolevan kuvan kohdalla, alhaalla Tyyrojan länsireunalla, on niityn tapainen. Sen on luonut Vongoivan räystään lounaiskulmalta alkunsa saava puro, joka vähän ennen niittyä menee maan alle. Sulamisvesien aikaan siinä kuitenkin ryöppyävät vedet voimakkaasti ja se on uurtanut tutustumisen arvoisen suupuolen, jota kannattaa käydä vilkaisemassa.

Pirravatselman kohdalla laskeuduimme Tyyrojan tasolle ja jatkoimme sen vartta ja ryhdyimme kapuamaan sen latvalle. Pian puro katosikin maan alle. Sen uomasta jäivät kertomaan vain muutamat kivikot. Ylhäällä sitten saattoi kääntyä katsomaan tulosuuntaa. Oikealla Vongoivan räystään itärinne ja sen edustalla Povivaaran kumpu.

Tarkoituksenamme oli suunnata Kuusikuruun ja nousta sieltä Lokan Alen Muurivaaralle. Helpottaakseni kulkua päätin laskeutua vedenjakajalta koilliseen antavaa kurua myöten lähelle Kuusikurun suuta. Se oli virheratkaisu, sillä kuru oli kovin jyrkkärinteinen, rakkainen ja tästä syystä hankalakulkuinen. Pääsimme silti kurun suupuolelle tasaisemmalle paikalle ja kun sattui vielä aurinkokin hetkeksi lämmittämään rinnettä, niin se sopi kovasti lounaspaikaksi.

Viime vuosina en ole juuri viitsinyt kulkiessani karttaa katsoa enkä kompassia käteeni ottaa. Siitä sain nyt kärsiä. Kuvanottosuunta on jokseenkin koilliseen. Kuvittelin, että kun nousen vasemmalle penkereelle ja kierrän edelleen sinne suuntaan, niin tulen automaattisesti Kuusikuruojan varteen. Taivas kuitenkin veti heti pilveen ja peitti mm idässä hyvänä maamerkkinä olevan Talkkunapään. Ylitimme huomaamatta vähäisen Kuusikuruojan ja kun olisi pitänyt olla yleissuunta tuossa vaiheessa länteen, niin kuljimmekin luoteeseen. Niinpä tulimmekin Iso-ojan varteen ja näimme sen itäpuolella poroaidan sekä rajavyöhykkeen merkit. Olisimme tietysti voineet palata takaisin, mutta päätimme jatkaa kohti Iso-ojan latvoja ja vedenjakajaa. Lähellä taitetta on lampi ja melkoisia kalliosyvennyksiä.

Pohjoiseen päin laskevan Purnuojan laakso on melko kivinen. Vedenjakajalta on hyvä näkymä laaksoon. Vasemmalla näkyy Keinokuru.

Löysimme Vaadinkuristaman tasolta kelvollisen teltan pohjan ja päätimme jäädä siihen. Emme ennättäneet vielä saada telttaa pystyyn, kun meidät yllätti Purnupään takaa noussut saderintama. Ennätimme heittää suojaksemme juuri ja juuri irrallisen telttakankaan, jonka alla melko reippaan kuuron selvitimme. Sade kesti kuitenkin niin pitkään, että Jukan oikea nilkka pääsi puutumaan ja ylös noustessaan hän venäytti sen pahasti. Alkuun ei tiedetty miten paha vamma syntyi. Onneksi myöhemmin todettiin, että se oli vain lievästi venähtänyt, hieman turposi ja aristi astuessa mutta oli silti kulkukuntoinen. Taivaskin sitten selkeni ja ilta-aurinko kultasi rajatunturi Välipään kylkeä.

Keskiviikkoaamu valkeni kirkkaana. Taivas oli aivan pilvetön. Tästä syystä myös pakkanen oli vieraillut. Maa oli vielä aivan kuurassa. Aamupalan jälkeen pakkasimme leirin. Ajattelimme suunnata nyt kohti Anterinmukkaa ja kiivetä alkuun Vaadinkuristaman rinnettä Keinokurun pohjoispuolelta.

Ennen tätä etsiskelin Purnuojasta lenkkareille sopivaa ylityskohtaa. Sain sanottua, että kivillä on liukasta sammalta, kun lennähdin selälleni puron länsireunalla. Vasen saapas hörppäili vettä, mutta vaatteet sentään kestivät lyhyen vedessä käynnin. Vähän myöhemmin huomasin, että paitani rintataskussa olleet lukulasit olivat pudonneet veteen. Koetin niitä etsiskellä, mutta vilkkaasti juoksevassa virrassa ne olivat varmaan jo hyvän matkaa olleet menossa kohti Anteria ja myöhemmin Venäjää. Pitäisi tällä iällä ymmärtää, että yli 75 vuotiaitten on syytä käyttää keppejä eikä luulla että tasapainokyky olisi nuorten tasolla.

Vaadinkuristaman rinnekin oli alkuun pään kokoisista kivistä muodostunut, mutta puurajan yläpuolella oikein mukavakulkuista alustaa.

Vaadinkuristaman lakitasanne on laaja. Hyvässä säässä kiertelimme siellä käytellen kameraa ahkerasti. Kuikkapään, Hirvaspäitten ja Helttamoroston laet näkyivät sinne tasasuhtaisina.

Rajatunturi Välipää näyttää Vaadinkuristamalta tältä.

Kauempana idässä tunturit näyttävät kovin eri värisiltä kuin meidän puolellamme vaikka samaa tunturialuetta ovatkin. Tämä johtuu siitä, että idässä ei ole laidunnettu poroja ja jäkälä kasvaa.

Laskeuduimme sitten luoteen suuntaan. Alkuun rinne oli yhtä hankakulkuinen kuin itäpuolellakin, mutta myöhemmin löytyi parempi alusta. Tämä oli tarpeellista, sillä Jukan edellisenä päivänä venähtänyt nilkka aristi kulkiessa. Rinteellä havaitsin vanhemman mesikämmenen jätöksen. Alueella on  porojen jäännöksistä päätellen joku ahkeroinut ja jossakin ryteikössä saattoi lihava otso huokua tyytyväisyyttään. Matkan varrelta sattui kameran linssiin tämäkin ruokapöydän tähde.

Suuntasimme Anterijoen ja Kaarreojan tuntumassa olevaan suvantolaajentumaan, jossa vesi on yleensä matalalla. Siitä pääsimme kahlaamaan helposti yli, mutta pohjakivet ovat Anterijoessa koko matkalla kovin liukkaat ja tarkkana pitää olla ettei pyllähdä.

Anterinmukassa ei ketään ollut, joten asettelimme varusteemme terassille, lounastimme sekä peseydyimme saunan edustalla.

Myöhemmin illalla saapui paikalle yksinkulkija, joka oli lähtenyt Tahvolta ja tullut Vongoivan ja Reutun yli. Hän kertoi joutuneensa ylhäällä yhteen sadekuuroon. Hänellä oli ollut onnea, sillä alkuillasta Anterinmukan yli pyyhki useampikin sadekuuro. Vielä myöhemmin kämpälle tuli Kiertämältä pari nuorta vaeltajaa, jotka asettautuivat kämppään. Me taas pystytimme telttamme kummulle keittokatoksen lähettyville.

Torstaiaamu oli sumuinen. Näkymä uhkaili sateella, mutta sää säilyi silti poutaisena. Pakkailimme varusteitamme kämpän terassilla ja nautimme aamiaista. Pienenä puuron lisukkeena oli hieman mustikkaakin.

Alun perin meillä oli aivan muita reittisuunnitelmia, mutta nilkkaa säästääksemme päätimme kulkea "maantietä" myöten Hammaskuruun. Poutaa riitti vielä viiden kilometrin päässä yläjuoksun tulipaikalla, jossa nilkkaa vähän hoidettiin.

Sade alkoi piiskata kun kiersimme Keinopäätä ja vesi tuli tuulen siivittämänä. Se kasteli vähän vaatteita ja varusteitakin. Etenimmekin pysähtelemättä Hammaskuruun, jossa sade pian taukosi. Päätimmekin käväistä vilkaisemassa muutama vuosi sitten valmistunutta Hammaskotaa. Hammaskodan lammen kohdalla mönkijöitten "huoltoura" näytti masentavalta, kuten yleensäkin näiden kulkuneuvojen jäljet kosteilla ja pehmeillä paikoilla. Kansallispuiston lain ja asetuksen lukeneena, en mitenkään jaksa käsittää että puiston oma mönkijäliikenne sallitaan tässä laajuudessa.

Itse kota on hyvin tehty ja asiallisen tuntuinen. Kodalta on myös puhelinyhteys Sokostin linkkiin, jota Jukka käyttää kuvassa hyödykseen.

Hammaskurun kämppään tuli vähän myöhemmin kolme nuorta miestä, jotka olimme jo tavanneet aiemmin Tahvontuvalla. He jäivät yöpymään kämppään, mutta me pystytimme telttamme tavanomaiseen paikkaamme lähettyville. Pientä sateen ripottelua oli silloin tällöin illan mittaan, mutta se jäi enemmänkin uhkailun asteelle. Aamu perjantaina valkeni poutaisena. Taivaalla kulki hyvää vauhtia sumupilven tapaisia muodostumia, mutta aurinkoakin välillä näkyi. Pakkasimme varusteemme kämpän terassilla ja lähdimme nousemaan kohti Vuomapään lounaiskulmaa. Tarkoitus oli alkuun kiivetä aivan huipulle saakka.

Alkumatkassa seisova puu-ukko oli saanut sitten viime näkemän hieman sammalta päälakeensa. Näinhän siinä tahtoo ikääntyessä käydä.

Nousussa tunturikoivut olivat kovin märkiä. Kosteus oli tiivistynyt hämähäkinkin pyydykseen.

Päästyämme lounaiskulman terassille, jätimme rinkat selvään paikkaan ja lähdimme siitä nousuun. Myöhemmin havaitsimme, että olisi kannattanut jatkaa kilometri eteenpäin. Sieltä olisi löytynyt vähemmän rakkaa ja jyrkkyyttä.

Vaikka oli melko aurinkoista, niin alhaalla sumupilvet vilistelivät hyvää vauhtia etelän suunnasta pohjoiseen ja haittasivat alussa suuresti näkyvyyttä mm länteen. Päästyämme noin 400 metrin käyrälle aloimme nähdä Anterin laaksoonkin. Siellä näytti makaavan tiheä pilvi paikallaan Anterinmukan päällä.

Lännessä sumut olivat osaksi Sokostin suunnalla.

Ukselma ja Sollanpää sitä vastoin olivat selkeästi näkyvillä.

Kiipesimme aivan huipulle saakka, jossa ajoittain oli pimeääkin ohi virtaavan sumun vuoksi.

Sittenpä taas selkeni ja Ukko-Sokostikin piirtyi selvästi taivaanrantaan.

Laskeutumisen teimme selvästi paremmasta paikasta. Aurinko lämmitti mukavasti, mustikoita rinteessä riitti ja saattoi ottaa rennosti.

Rentoutua saattoi alempanakin.

 

Rinkat löytyivät alhaalta helposti ja matka jatkui kohti Siulaojaa. Onnistuimme tällä kerralla reitin valinnassa ja vältimme terassin uurteet ja tunturikoivutihentymät. Saavuimmekin joutuisasti ojan varteen. Siitä eteenpäin maasto on vähän "koukkuista" vaikka sitä ei kartasta juuri hoksaa. Alun perin meillä oli tarkoitus mennä Siulaojan tulipaikalle, joka reitti olisi ollut hyvä ja helppo, mutta ajauduimme liikaa pohjoiseen ja nousimme Siulapään nokan editse ja siitä edelleen kohti Siulaa. Välillä pienen rinnepuron haarautumassa valmistelimme päivän aterian.

Siulalla oli Marivaarasta saapunut yksinkulkija. Me keittelimme siellä teevettä ja nautimme välipalaa ennenkuin jatkoimme. Siinä välissä saapui paikalle myös kolmen nuoren miehen ryhmä, jota virittelivät kämpän edustan tulipaikalle tulet. Heillä oli tarkoitus vielä jatkaa Tahvolle. Mekin jatkoimme matkaa mutta Jaurun yli. Kääräisin vähän lahkeita ylemmäksi ja sitten rappuset alas. Vettä oli vähän eikä vaikeuksia ollut.

Kuljimme Jaurun lounaaseen kääntyvän mutkan kohdalle ja siihen lähettyville ryhdyimme pystyttämään telttaamme. Siinä taas alkoi taivaalta ropsia vettä, mutta ennätimme saada leiripaikan kuntoon ennen kuin lähes koko yön jatkunut sade todenteolla alkoi.

Aamulla sade oli melkein laantunut. Pientä tihkua tuli, mutta siitä ei suurta haittaa ollut. Aamupalan jälkeen saatoimme melkein poutasäässä purkaa teltan ja koota varusteet. Sitten suunnistin ensimmäisen kerran ja oikein kompassin kanssa, sillä halusin hyvin tarkkaan kulkea tiettyjen rinteen vesiuurteiden mukaan parikilometrisen nousun Auhtijoenselän poroaidalle. Rinne on suurimmalta osalta pehmeää varvikkoa ja melko raskasta kulkea ja onhan siinä likipitäen satakuntametriä nousuakin. Aidalle päästiin kostean tuntuisessa ilmassa.

Koska sateita oli ollut joka päivä, niin kulku-ura Marivaaran suuntaan oli melko lohduton. Matkan varrella olleella pienellä purolla pidimme lounastauon poutaisessa mutta melko synkän pilvisessä säässä.

Viitisen kilometriä ennen Marivaarassa ollutta autoamme alkoi sataa. Se oli oikea rankkasade, joka tuli puuskaisen tuulen avittamana. Autolle tullessamme sade kuitenkin laantui. Tiellä vaaran itärinteellä sadevesi virtasi puroina. Tarkasti sitä rinnettä jouduttiin ajamaan. Meillä oli mukana lapiokin, jolle eräässä kohden löytyi käyttöäkin. Kuvaavaa on, että vaaran ylitys otti puolisen tuntia aikaa. Pihtijoen sillan kupeella vähän siistiydyttiin ja sitten kotimatka alkoi.

Meillä oli onnistunut kierros.

 

 

 

8

Keskiviikkona 13 päivänä kesäkuuta 2018 ajelin kaimani ja 50-luvun koulukaverini kyydissä Savukosken tieltä kohti Lokkaa. Padolla kävimme vilkaisemassa. Sää oli hyvä ja Nattaset piirtyivät terävinä taivaanrantaan.

Marivaaraan saavuimme illansuussa. Pysäköimme varmuuden vuoksi jo vaaran länsirinteelle. Sitä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä tie oli hyväkuntoinen ja ajokelpoinen aina Pajuojalle saakka. Marivaarasta lähtijöitä oli ollut useampia, sillä autoja nähtiin pysäköitynä matkan varrella muutamia ja perilläkin kolme kappaletta. Pajuojan tuntumaan pystytimme telttamme ja siirryimme unten maille.

Torstai valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Leiri pakattiin rinkkoihin ja aamupalan jälkeen loiskuttelimme Pajuojassa vettä sitä ylittäessämme. Puro oli miltei kuivillaan. Pajuojassa jo näki, että mönkijäliikennettä oli ollut. Renkaat olivat jyystäneet kummaltakin rannalta maata syvältä. Seuraava taival oli hieman korkeammalla ja kuivemmalla alustalla, joten vaurioita ei uralla ollut. Myös suolahdekkeen yli johtava nelilankkuinen tie oli kunnossa.

Tuo lankkutaival ei ole halvimmasta päästä. Se koostuu järeästä 70 millisestä kanttaamattomasta tavarasta. Se on rakennettu poikittain suohon heitettyjen tukkien päälle. Tukit ovat kymmenien vuosien takaisen savotan jäljiltä. Mönkijöitä varten tie tehtiin 90-luvulla. Kukahan mahtoi lankut kustantaa.

Retkikaverini Antti joskus tarinoi 50- ja 60-lukujen savotoista. Erään etelä-pohjalaisen pitäjän palopäällikkö kaverinsa kanssa oli ajanut kahdella traktorilla syksyisin tänne talveksi töihin. Toinen traktori oli ollut peräkärryn päällä, jossa oli matkakaverille rakennettu jonkinlainen koppi. Matkaa kertyi runsaat 850 kilometriä, joten oli siinä köröttelemistä. Kun ihmettelin, että mitenkäs se tulipalojen sammutus sitten sillä välin hoidettiin, niin Antti totesi lakonisesti, että paloivat ne talot siihenkin aikaan ilman palopäällikköä...

Kuvassa vastakkaisella puolella olevassa metsänreunassa on itään johtava poroaita, jota seurailimme parisen kilometriä. Sen varrella on kosteikkoja, jotka mönkijät olivat jauhaneet mudalle. Paikoin ajokohdat olivat viitisenkymmentä metriä leveitä. Sitten käännyimme koilliseen kohti toista Auhtijoenselälle suuntaavaa aitaa. Tämä etappi on hieman kosteampi ja se oli kyllä muodostunut mönkijärenkaiden alla varsinaiseksi kuraränniksi. Hankala se alkaa jalkamiehelle olla. Leveyttä on paikoin toistasataa metriä.

Tällä reitillä on vedenottopaikka. Siinä virtaa vähäinen puro  länteen. Se on ainut laatuaan ennen Jaurua. Kauempana alajuoksulla se on nimetty Iso-ojaksi. Nimensä veroinen se ei reitin kohdalla kyllä ole. Leveyttä taitaa olla pari-kolmekymmentä senttiä. Mönkijät olivat sotkeneet puron näkymättömiin, mutta vesi on tehnyt väylän kurakohdan alitse. Kyllä siitä silti juomakelpoista vettä saa varsinkin jos sen keittää. Tässä kohden ruokailimme ja keittelimme kahvit. Etsiskelin myös alueella aiemmin pesineiden Piekanojen pesiä, Pesäpuut löysin kyllä mutta pesiä en. Ei näkynyt kyllä lintujakaan.

Matka jatkui sitten toisen aidan vartta koilliseen. Alkuun aidan vierusta on soista ja mönkijäliikenne oli siitäkin tehnyt hankalakulkuisen. Paikoin leveyttä sotketulla uralla oli satakunta metriä. Olin tätä reittiä kulkenut viimeksi vuonna 2007 ja paljon oli sen jälkeen menty huonompaan suuntaan.

Lopulta pääsimme nousuun Auhtijoenselälle ja kuivemmalle pohjalle. Lakitasanteelta pujahdimme aidan alitse. Kun ajoittain näin Vuomapään, Siulapään sekä Vongoivan, niin helppo oli rinteessä kulkea kohti Siulaa, jonne olimme pyrkimässä. Jaurun ylityksessä ei ollut ongelmia, sillä vesi oli matalalla. Loppunousu rinkan kanssa on aina vähän jalkoja koetteleva. Rappuja on kuutisenkymmentä ja nousukulma melko jyrkkä.

Hyvissä ajoin kaimani tarkasteli pihamaalla tilannetta.

Kämpässä oli yksi vaeltaja, joka yöpyi siellä kaverini kanssa. Itse pystytin telttani kämpän taakse ja viihdyin paremmin siellä. Ennen nukkumaan menoa verryttelimme jalkojamme laakson pohjoispuolen penkereillä ja käväisimme Siulaojan varressa. Yön jälkeen viivyttelimme hieman liikkeelle lähtöä. Taivas oli pilvessä ja hieman välillä tihkui vettä joskaan sitä ei sateeksi voinut sanoa. Sitten heitimme rinkat jälleen harteille ja nousimme puolitoistasataiset portaat ylös.

En ole lakannut ihmettelemästä, miten jollekin on tullut mieleen rakentaa  kämppä tähän jyrkän rinteen pienelle tasanteelle. Aikanaan siinä oli saunakin. On siinä tullut hiki ilman löylyjäkin, kun on kantanut tarvittavan saunaveden ja taas hakenut polttopuut yläterassilta. Korkeuseroahan Jaurun pinnan ja puusuojan välille kertyy 50-60 metriä. Taisi saunan lämmittäminen jäädä kovin vähiin kertoihin ja niinpä se muutettiin keittosyvennykseksi. Jos kohta kämpän paikka ei ole viisaimmasta päästä, niin sinne johtavat portaat ovat. Ne ovat säästäneet rinnettä. Muutenhan se olisi jalkojen ja säiden kuluttamana sortunut.

Suuntasimme pohjoiseen. Sieltä käännyimme Vongoivanjoen varteen. 80-luvun puolivälin suuren myrskyn jäljet ovat vieläkin hyvin näkyvissä.

Tulimme hiukan liian aikaisin alas läntiseltä reunamalta. Vongoivan laakso on tästä jokisuulle saakka melko ahdas ja kilometrin verran yläjuoksunkin suuntaan.

Taiteilimme melko hidaskulkuista jokivartta Honkatehtaanjoen suulle. Oikeastaan joki vasta hieman tästä ylävirtaan avartuu sellaiseksi, että kulku rannassa on helppoa.

Kallioita on laakson rinteillä näillä kohdin ja parhaat Lihakuruojan suulla.

Joki tuosta kohden ylitettiin ja päätettiin siinä kiehauttaa kahvit. Paikka on kiinnostanut kullanetsijöitä aikanaan. Vieläkin "suupankissa" on kaksi Holmanin retkikunnan 1930 luvulla aikaansaamaa "pruuvikuoppaa", jotka eivät minun 59-vuotisen retkeilyurani aikana olleet juuri miksikään muuttuneet.

Honkatehtaanojan suulla tähtäilin Lumixillani. Käytän sitä lähinnä videokuvaukseen, mutta vähän tavallisia kuviakin näppäilen. On siinä kameran koossa ja painossa eroa verrattuna ensimmäiseen videokameraani. Se painoi vara-akun kanssa 6,5 kg.

 

Nousimme sitten Honkatehtaanojan vartta kohti Vongoivanräystästä. Itärinteelle on jäänyt pystyyn vankkaa puustoa. Tuskin tähän mikään myrsky pystyisikään.

Jäimme leiriin muutaman sadan metrin päähän räystään luoteiskulmasta. Iltapäivällä oli ruvennut tuulemaan lännestä melko navakasti eikä se illan tullen laantunut. Yö oli vähän levoton, kun tuuli paukutti sadekangasta.

Aamulla jatkoimme matkaa jyrkän nousun juurelle. Jätimme rinkat siihen ja lähdimme kapuamaan jyrkänteen niskalle. Jo alkumatkasta rinteeltä on hienot näkymät luoteeseen Vongoivanjoen laaksoon ja taustalla kohoaville Siulapäälle ja Sihverinlakopäälle sekä Vuomapäälle.

Puolirinteessä oli tuoreehko selkärangan palanen sekä karvatukko. Arvasimme sen kuuluvan kaakkoispuolen poronraatoon. Olimme siitä kuulleet neljältä nuorelta reippaantuntuiselta naiselta Auhtijoenselällä. He olivat sen Vongoivalla panneet merkille. Herkkupalan paikalle tuojaa emme saaneet silmiimme. Luultavasti se oli nelijalkainen. Kotkallekin se olisi sopinut, mutta en ole aikoihin taivaalla alueella kotkia nähnyt. Vähän se ihmetyttää, samoin kuin niiden Piekanan pesienkin häviäminen linnuista nyt puhumattakaan.

Sää oli jyrkänteen reunalle päästessämme hieno vaikkakin vähän tuulinen. Tästä syystä jätin vaellusvideon kuvaamisen siellä kokonaan kun tuuli käy niin kovasti mikrofonin kimppuun. Kuvia toki näppäilimme molemmat suuntaan jos toiseen. Kaakon puolella Korvatunturinkin korvat hailakkoina piirtyivät taivaanrantaan. Kirkkaasta säästä huolimatta kosteutta tuntui ilmassa olevan.

Lounaan kallioilla katseltiin etelän matalampia vaaramaisemia.

Tuulesta huolimatta kannatti istahtaakin.

Nykyisin Povivaaraksi nimetty kumpu näytti alhaalla hienolta. Putousta on 150 metrin verran.

Tämä on itäsuunta. Joutsenpää sinisenä taivaanrannassa.

Tässä taas on katse lounasta kohti.

Alas tultuamme rinkat löytyivät helposti. Olimme jättäneet ne jyrkän nousun juurta kiertävän puron lähteille.

Rinkat heitettiin harteille ja sitten kierrettiin jyrkänteen lounaiskulman kautta itään. Näkymät alhaaltakin olivat upeat.

Jyrkänteen alapuoleltakin olisi voinut Tyyrojan varteen pyrkiä.

Kiersimme kuitenkin Povivaaran eteläpuolen jyrkänteen yläosan. Se oli virhe sikäli että olisi kannattanut nousta heti vaaran yli. Sivurinne oli kivinen ja turhan jyrkkä. Siitäkin silti selvittiin ja idän suunnalla näytti taas hienolta. Valitettavasti taustan korkea Joutsenpää on nykyään väärällä puolella valtakunnan rajaa.

Zoomilla katsottuna asiantila näyttää vielä harmittavammalta.

Laskeuduimme alas Povivaaran eteläpuolta laskevan puron varteen kun se vähän avartui.

Loppupäästä ennen Tyyrojaan yhtymistään se kaventui uudelleen ja tuli vaikeakulkuiseksi, mutta sen läpi kannatti mennä silti. Se on luonut suupuoleensa monta erikoista yksityiskohtaa. Tyyrojan vartta sitten poukkoiltiin puolelta toiselle parisen kilometriä, kunnes päästiin Tahvontuvan keittiölle päivän pääateriaa valmistelemaan. Kaima meni jälleen kämppään yöpymään, kun sieltä löytyi tilaa. Varoittelin kyllä häntä avoimen puolen superlonpatjoista, jotka kämppään ilmestyivät loppuun ajettuina nelisenkymmentä vuotta sitten. Sanoin joskus erehtyneeni niiden seuraan ja saaneeni kurkkuni kipeäksi. Kaima totesi jälkeenpäin omankin kurkkunsa yön jälkeen vähän aristavan. Itse taas pystytin teltan Jaurun puolen penkereille.

Aristava kurkku parantui nopeasti, kun sai puhdasta ilmaa. Sää oli sunnuntaiaamulla edelleen aurinkoinen ja tuntui selvästi lämpimältä. Aamupalan jälkeen lähdimme kuljeskelemaan kohti Peuraselkää. Olimme eräältä kulkijalta kuulleet poroaidan kohdalla olevan sillan rakenteen haurastuneen ja kävimme sitä vilkaisemassa. Ei siinä meidän nähdäksemme mitään suurempaa vikaa ollut. Kyllä sitä voi vaeltaja huoletta käyttää. Portilla pidimme pientä taukoa.

Kuljimme hiljaksiin Jaurun rantakankaita itäänpäin. Alusta on pöydäntasaista hienoa kangasmaata.

Pittivaaran tulipaikalla kiehautimme kahvit.

Peuraselän kohdalla ylitimme Jaurun. Vanhalle kahluupaikalle oli ilmestynyt sitten viime näkemän selkeä mönkijäura, joka oli jauhanut rantaa kummallakin puolella. Kämppä oli tyhjillään. Pihamaalla nautimme retkiaterian. Onhan se nykyään helppoa. Vähän vettä kiehautetaan, kaadetaan pussiin ja odotetaan muutama minuutti ja on vielä aivan kelvollista maultaankin.

Lähdimme paluumatkalle samantien. Ylityksessä oli vähällä etten saanut videolle toivomaani kunnon kaatumista. Kaima astui vähän huolimattomasti paljain jaloin ja teki muutamia kiireisiä korjausliikkeitä, jotka onnistuivat. Kyllä se seitenvitonenkin voi nopea olla.

Jokivarren maisemista ei voinut valitella.

Tahvontuvalla käytimme jälleen hyväksemme keittiötä. Se on entinen puhelinkioski Auhtijoenselältä, joka virattomaksi jäätyään siirrettiin Tahvolle uuteen elämään. Puhelintakin olen siellä hyväkseni käyttänyt 90-luvulla.

Istuskelimme jonkin aikaa Tahvon terassilla jutellen varauspuolen asukkaan kanssa. Siinä selvisi, että itseasiassa olimme kaikki aikanaan asuneet samalla paikkakunnalla. Pieni on maailma. Tahvontupa on Jaurun suunnan varmaan suosituin käyntikohde.

Maanantaiaamuna oli vielä vähän epäselvää minne suuntaamme, mutta päätimme lähteä Siulalle. Taivas oli vetänyt pilveen. Oli kuitenkin melko lämmintä ja hieman ukkosen henkeä ilmassa. Edellisenä päivänä oli kaukana jo jyrähdellytkin. Matkalla silloin tällöin tuli taivaalta muutama pieni pisara vettä, muttei nytkään satanut. Tahvon ja Siulan välinen taival on maisemiltaan antoisa sekin ja vaatii silloin tällöin pysähtymään.

Eräällä tauolla kuulimme pohjoisen suunnasta melko läheltä korppien ankaraa rähinää. Siellä tuntui olevan menossa rankka riita parhaasta paikasta ruokapöydän äärellä. Se oli sen verran lähellä, ettemme jääneet sitä pidemmäksi ajaksi kuuntelemaan, sillä riidassa saattoi olla mukana joku suurempi nelijalkainenkin. Sellaisen kohtaaminen pahantuulisena ei olisi ollut kovin mukavaa.

Vongoivanjoen tulipaikalle tultiin ja harkittiin hetki kahvinkeittoa, mutta kun Siula kuitenkin oli niin lähellä, joki ylitettiin ja jatkettiin kämpälle. Penkereeltä kuitenkin napattiin kuva kohti jokisuuta.

Siulalla oleiltiin hetki ja valmistettiin ateria. Perässämme sinne tuli myös Tahvolla olleet nuoret erämiehen alut isänsä kera. Me jatkoimme hetken harkinnan jälkeen matkaa. Aluksi tuumailtiin suunnaksi Siulaojan tulipaikkaa, mutta kun jatkoa siitä mietittiin, niin taival sieltä Marivaaran suuntaan ei tuntunut sillä kerralla mielekkäältä. Siirryimme Jaurun yli etelärannalle ja nousimme tasaiselle penkereelle, jota myöten kuljimme Jaurun lounaaseen kääntyvään mutkaan. Vastakkaisella puolella näkyy Siulaojan lasku kohti Jaurua.

Olimme jäädä tähän paikkaan leiriin, mutta kun päivää oli vielä kovasti jäljellä, niin päätimme lähteä nousemaan laakson rinnettä aidalle. Se päätös oli kylläkin virhe, sillä puolirinteessä alkoi ukkonen jylistä ja rankkasade iski niskaamme. Sadetta ja ukkosta riitti parin tunnin verran. Aidalle aikanaan tultiin ja suunnattiin kohti Marivaaraa. Ilta alkoi kuitenkin olla niin pitkällä että jäimme yöksi siihen vesipaikalle.

Taival sinne oli melko kurja sillä vettä oli tullut niin rankasti, että mönkijäurat pehmeiköissä olivat entistä  hankalakulkuisemmat.

Sää kuitenkin yön mittaan poutaantui ja aamulla oli jälleen kelvollinen vaellussää. Loppumatka menikin puolipilvisessä aurinkoisessa säässä joutuisaan Pajuojalle, jossa vahvistauduimme viimeistä etappia varten retkiaterialla. Jatkaessamme matkaa, yllättäen muutaman kymmenen metrin päässä jouduin väistämään autoa. Kuljettaja pysähtyi veivasi ikkunaa auki ja kysäisi että helpottaisiko yhtään jos hän veisi rinkkamme autollemme. Kulkuneuvomme oli osapuilleen viiden kilometrin päässä, joten kovin kiitollisina nostimme varusteemme farmarin takaosaan. Kaveri oli aamuyöstä kävellyt telttamme ohi. Hänkin oli tulossa Tahvolta. Aikanaan rinkat löysimme siististi asetettuna automme takaluukkua nojaamaan.

Olimme tulleet Marivaaraan vanhaa tietä. Paluumatkalla kiersimme uuden kautta. Se oli kunnoltaan huomattavasti vanhaa parempi jos kohta muutamaa kilometriä pidempi. Ajelimme sitten saman tien kotiin tyytyväisinä onnistuneesta kierroksesta. Loppumatka kohdallani ei ollut niinkään onnistunut. Ollessani ratissa onnistuin kahdesti väläyttämään itsestäni kuvan poliisin valvontakameraan. Toivottavasti nämä kalliinpuoleiset kuvat onnistuivat.

Poikani perhe oli tehnyt vuoteen 2010 mennessä jo useampia pienempiä retkiä Saariselällä. Nyt he päättivät kilometrejä hieman lisätä, kun perheen pojillekin oli ikävuosia kertynyt. Vaelluksen lähtökohdaksi oli tällä kerralla valittu Raja-Jooseppi. Heinäkuiset säät olivat silloin valitettavan epävakaat. Sade kiusasi kahtena ensimmäisenä päivänä, jolloin taivallettiin riippusillasta yli, kahlattiin Kiertämäojan länsipuolelle ja ruvettiin seurailemaan Luton varsia ylävirtaan. Sitten tultiin Suomun varteen ja edelleen kohti Muorravaarakkaa. Kameramiehen hommia hoiteli pääosin vanhempi pojanpoikani Tapio 13 v, joka ei alussa näppäilyyn oikein innostunut. Ajoittainen sade ja ympärillä inisevät sääskiparvet halua latistivat. Pikkuveljestä lepotauolla syntyi kuitenkin otos kuurojen välissä.

Toisena vaelluspäivänä matkattiin Jyrkkävaaran tasolta Muorravaarakan ruoktulle. Päivä oli sateinen ja tästä syystä laakson itäpuolen polun pehmeiköt poikkeuksellisen märkiä, upottavia ja hankalia kulkea. Perille kuitenkin päästiin ja kun ruoktulla ei ollut suuremmin tungosta, niin telttaa saatettiin kuivatella ja tuuletella puusuojassa.

Kolmantena päivänä alkoi kulkijoille sää jo hymyillä. Silloin päätettiin tehdä retki Ukselmalle. Kaakon puoleinen taivas oli jo laajalti sinisenä.

Rinteen puolen välin korvilla virtaa yleensä hyvävetinen puro poikkirinteeseen. Vettä siinä riitti janoon nytkin.

Muorravaarakan Ukselman puoleisella rinteellä kasvaa alempana komea männikkö. Monissa petäjissä on luonto synnyttänyt taideteoksia. Poikien tätiä taidettiin kolmisenkymmentäkymmentä vuotta aiemmin autella tälle oksalle istumaan.

Pirunportin louhikossa käytiin ihmettelemässä ja sen länsipuolelta löydettiin yksi poro laiduntamassa. Paikallinen ahma taisi tällöin olla kauempana retkillään.

Sää suosi Ukselmalle kiivenneitä. Perheen äitikin sai rauhassa nautiskella kupolin kivimerkillä kauniista säästä ja hyvistä näkymistä.

Ukselmalta paluun jälkeen ateriatankkaus tehtiin vanhan ruoktun edustalla nuotiokatoksessa.

Muorravaarakassa vietettiin vielä yö ja sitten suunnattiin kohti Anterinmukkaa. Alussa oli Tiyhtelmän jyrkkä nousu laakson itäreunalle. Monia se yleensä hengästyttää, mutta  perheen nuorimmaisella Juholla riitti energiaa ja hyppyvoimaa vielä kurun niskallakin.

Eipä aikaakaan kun päästiin tutkimaan aikanaan Keskon rakentaman kämpän terassin relieffiä.

Leiri pantiin pystyyn kämpän lähettyville. Seuraavana päivänä pohjoisessa kohoava tasasivuinen Rovapään huippu herätti kiinnostuksen kiipeilyyn ja päätettiin sinne kavuta Maalpurin putousten kautta. Alkuun Kaarreojan ylityksessä oli oma haasteensa.

Lähempänä Maalpurinojaa, alkoivat Hirvaspäitten kaksoislaet kohota koillisessa.

Välillä silmät suuntautuivat makrotasollekin.

Putouksella riitti vettä heinäkuullakin kiitos viime päivien sateiden.

Sitten kipaistiin Rovapään terävälle laelle. Siellä piti kameramiehen saada hieman tuulettaa.

Paluumatka leiriin sujui ongelmitta. Siellä vietettiin vielä yksi yö ja sitten varusteita pakattiin kämpän terassilla ja lähdettiin kohti Anterin entistä rajavartioasemaa.

Maalpurinojan suulla piti ottaa hieman tarkasti.

Tottuneenkin kulkijan kannattaa välillä levittää karttalehti ja lukea.

Tyhjillään olevaa rajavartioasemaa käytiin ihmettelemässä ja jatkettiin sitten pohjoiseen kohti Luttoa. Eipä aikaakaan kun käännyttiin kohti Kiertämäjärviä ja ylemmän Kiertämän kämpän seinustalla leviteltiin varusteita lepohetkeä varten.

Sää oli pilvistynyt ja mennyt jälleen epävakaisempaan suuntaan. Suojaa haettiinkin ateriatankkauksen ajaksi alemman kiertämän laavulta.

Oikea vaeltaja vie roskansa maastosta mukanaan. Tilaa vievät tyhjät purkit pitää osata rutistaa.

Sopivasti taukoillen loppumatka riippusillalle ja odottavalle autolla sujui ongelmitta. Jälleen tuli nuorimmaisille annos kokemuksia luonnossa liikkumisesta.