Olin liikkeellä 55 vuoden takaisen tyttöystäväni kanssa. Vuonna 1967 teimme ensimmäisen yhteisen retken Saariselän kulmille. Siitä alkaen niitä yhteisiä vaelluksia on kertynyt keskimäärin ainakin kerran vuodessa eli 55, mutta luultavasti enemmän. Päätimme nyt alkuun vuokrata Suomun Villeksi nimetyn mökin pariksi päiväksi, Olimme toki käväisseet muutaman kerran aikaisemminkin siellä päin, mutta emme kauempana kuin vanhan rajavartioston kämpän raunioilla. Nyt oli tarkoitus tutkia noilta seuduilta Suomun ja Luton välinen alue tarkemmin.
Paikan nimen haltija oli saanut sotien jälkeen rintamamiestilan alueelta. Vuonna 1965 painetussa kartassani sen rajat ovat näkyvissä.
Ville menehtyi keväällä 1966. Kuulemani mukaan rajamiehet partiomatkallaan hänet vainajana tapasivat. Hänen perikuntansa rakensi Villen hiekkarinteeseen upotetun asumuksen lähelle huvilan ja saunan. Muutama vuosi sitten Metsähallitus osti tilan rakennuksineen ja se liitettiin kansallispuistoon. Aluetta koskevassa selvitteessä mainittiin, että tila ostettiin lukuunottamatta pientä määräalaa. Luultavasti tuo määräala on Rupisuolijärvillä toisen vastaavan mökin tonttina.
Siisti siniseksi maalattu mökki on pystytetty rinteeseen, joka laskee Suomun suvantojärveen.
Meidän tapaisille vaeltajille sisätiloissa oli yllätyksiä.
Sieltä löytyi astiakaappi astioineen, teräksiset keittokattilat ja vadit sekä lusikkaa, veistä ja haarukkaa. Matot olivat lattioilla ja kaksi vuodesohvaa joiden alla laatikoissa tyynyjä ja täkkejä.
Me olimme kuitenkin omin varustein liikkeellä, joten luksus jäi paljolti hyödyntämättä. Huomasin teräksisen vesikauhan pohjassa mustaa töhkää. Pesuaineilla ja puisella lastalla koetin sitä turhaan irrottaa. Lopulta vedenottopaikan pohjasta saamallani hienolla hiekalla sain sen pois. Kun on yhteisistä tiloista ja tarvikkeista kyse, niin pitäisi olla tarkkana puhdistamisen suhteen.
Kun nyt olimme eräänlaisella juhlavaelluksella, niin olimme toki varanneet itsellemme luksusta, käväisemällä Kuukkelissa ostoksilla. Fileet ovat kohta grillattavana kämpän edustalla olevalla tulipaikalla. Taustalla on sauna. Sekin pantiin lämpimäksi.
Kun hiilusta oli valmis, alkoi grillaus.
Sää oli ihanteellinen ja näkymät Suomujoen suvannolle sekä Suomukönkään niskalle upeat.
Kun lohi vielä pääsi nousemaan Vienanmerestä, oli tämä paikka kuuleman mukaan satumainen kala-allas. Ville eli Vilho Nurmimäki, tämän paikan varmuudella tunsi ja tiesi mitä oli hakemassa, kun sieltä tilaa itselleen haki. Alue on täynnään pienempiä ja suurempia lampia ja hän niitä hyödynsi. Vielä 1980 luvulla löysin Harrimukan järveltä Villen tekemän sammaloituneen kopukan, jossa oli istuin ja hankaimet. Alue on kuulu myös helmisimpukoistaan. Kukaties Ville kokeili helmestämistäkin. Sehän kiellettiin vasta 1950 luvulla.
Juhla-aterian jälkeen käväisimme vuonna 1919 rakennetun rajavartioston kämpän raunioilla.
Aikanaan Villen saadessa tilansa, rajattiin tämä kämpän kohta sen ulkopuolelle. Silloin sitä pidettiin tärkeänä, mutta kiinnostus sen kunnostamiseksi loppui, vaikka se lienee ensimmäinen Rajavartioston rakennus tällä suunnalla itsenäisyyden aikana. Tosiasiassa sen sijainti kylläkin oli ehkä rajan vartiointia ajatellen huono ja se jäi vähälle käytölle. Alkuaikojen miehet taisivat aikansa kuluksi keitellä siellä vain pontikkaa. Jäljellä olevat hirsikerrat ovat kuitenkin vieläkin suorat ja näkee, että rakennus on huolella ja taidolla tehty.
Hieman vajaa sata vuotta sitten Lapin Rajavartioston entinen komentaja K.M.Wallenius, poromies Mosku eli Aleksi Hihnavaara sekä Walleniuksen lapsuuden ystävä taidemaalari Anton Lindfors tulivat tälle kämpälle veneellä. Wallenius on kertonut tästä retkestä novellissaan Koskemattomia erämaita. He olivat tulleet veneellä Suomua myötävirtaan kalastellen. Rajamiehet olivat vieneet tätä varten etukäteen veneen yläjuoksulle. Olen päätellyt novellin tekstistä, että vene oli ollut Siikavuopajan lammella ja miehet olivat saapastelleet sinne Luirojärveltä Sotavaarajoen varsia.
Päästäkseen alueelta eteenpäin, he vetivät veneensä yli melkoisen korkean kannaksen Rupisuolijärvien ketjuun, jota myöten he pääsivät lähelle Luttoa.
Kiersimme Rupisuolijärvien alkupuolelle. Kuva on otettu osapuilleen koillisen suuntaan.
Järviä reunustaa kaakkoispuolella alueelle luonteenomainen korkeahko harju.
Rupisuolijärvien ketjua seuraten päästiin Lutolle.
Seuraavasta mutkasta alkaakin Luttoköngäs, jonka laskemisessa oli kerrotulla kolmikolla vaikeuksia. He joutuivat laskemaan veneen pahimpien kohtien ohi köydellä. Kuohut ovat nytkin melkoiset.
Alue on sikäli erikoinen, että kaksi jokea yhtyy kun kummankin kosket iskevät toisiaan vastaan. "Kolmion" kärjessä maa nousee varsin korkealle ja varsinkin itään on hyvä näköala.
Palasimme näiltä kohdilta takaisin Suomun Villeen ja teimme sitten uuden kierroksen hetken levättyämme, kulkien lähinnä Suomukönkään reunoja. Könkään niskalta löytyi tulipaikka ja pieni puusuoja.
Kohta tämän jälkeen alkaa Suomuköngäs. Koski on pitkä.
Könkään pohjoispuolella myös töyräät nousevat melko korkeiksi. Kuva on yläjuoksun suuntaan.
Kuljimme tuota aluetta ristiin rastiin, käyttäen hyväksemme lukuisia alueen polkuja, jotka näyttävät suurimmalta osalta poropoluilta, sillä kenkien jälkiä emme niissä juuri nähneet. Maasto on kuivaa männikkökangasta, joka kumpuilee ja jossa on pienoisharjuja. Siellä on nautinnollista liikkua. Toisena päivänä kämpälle palatessamme osuimme kuivahkoon lampeen, jonka pohjaa kattoi "kulta".
Toisen yöpymisen jälkeen lähdimme kohti Harrimukan järveä. Ohitimme lähtiessämme uuden puuvajan ja sen takana olevan Villen hiekkarinteeseen kaivetun asumuksen. Tätä jälkimmäistä ei ole mitenkään kunnostettu. Toivoisin, että ainakin katto uusittaisiin ja ikkuna-aukkoon pantaisiin uusi lasi sekä turha roina korjattaisiin sisältä pois ja oveen lukko. Ikkunan peittona osittain oleva filmivaneeri ei oikein sovi kämpän yleisarkkitehtuuriin.
Kaunis aamupäivä saatteli meitä matkaan. Päivä paistoi Könkäänvaaran takaa.
Harrimukan suuntaan kuljetaan pitkin harjua. Heti alussa Pirunsylkemän lammen kohdalla vastaan tuli kalamies vapoineen ja melko pian muitakin samaan seurueeseen kuuluvia. Kaloja ei näkynyt.
Vähän ennen matkaamme olin kertonut tyttärelleni, että Harrimukan ja Villen välimatka on vain puolitoista kilometriä. Sen olin kartalta joskus mittaillut, enkä uskonut välimatkan paljon heittävän, sillä väli on melko suora. Entinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni nyt kellollaan sen mittasi, saaden välimatkaksi 2,6 km. Näin todellisuus lyö karttakilometriä korville.
Harrimukassa oli telttaa monenmoista. Hämmästelin pari metriä korkeaa laitosta, jossa kankaan läpi nousi peltinen savupiippu. Ja olihan siellä kaikenlaista vempelettä kalojen pyytämiseen, mutta kalaa ei kuuleman mukaan ollut koukkuihin tarttunut. Silti mukavaa oli yrittäminen.
Laavun edustalta otin kuvan kahluupaikalta. Helppo siitä oli nyt ylitys tehdä, sillä vesi oli matalalla.
Seuraavaksi siirryimme Aittajärven laavulle. Sen edustalle oli ilmestynyt sitten viime näkemän peltinen tulipaikka, jolle oli oikein valettu alusta ja omistajan nimi oli leikattu metalliin. Epäilemättä tuo laitos on toimiva, mutta ennustamme, että palaa se puhki varsin pian.
Rakensimme leirin Aittajärven parkkipaikan tuntumaan itäpuolelle "kuoppaa".
Yö oli melko kylmä. Ulkoteltta oli aamulla jäässä. Panimme päivän eväät rinkkaan ja lähdimme aamusta kohti kahlaamoa. Ylitys onnistui ja sitten suunnattiin Siikavuopajalle. Sää oli edelleen mitä parhain. Lammen laavu oli tyhjillään. Itseäni kiinnosti, miten vessan saranat olivat säilyneet. Ne olivat vuosien jälkeen erinomaisessa kunnossa ja ovi avautuu ja sulkeutuu hienosti.
Jos joku ei kuvasta hoksaa mistä saranat on tehty, niin heille kerron että kumisaappaiden pohjathan siinä saranan virkaa toimittavat ja ovat jo pitkään kestäneet pakkaset ja helteet.
Puusuoja oli täynnä verkkopusseihin pakattuja klapeja, kuten muuallakin. Lisäksi muualla havaitsimme melkoisen suuria täydennysvarastoja, joita oli peitelty pressuilla, mutta tuulet olivat niitä heitelleet sivuun. Vähän sydäntä kouristaa panna sellainen klapi palamaan, mutta laavullakin se tehtiin ruuan valmistuksen aikaan, sillä tarvitsimme savua pienten siivekkäiden hätistämiseksi.
Jatkoimme vielä Sotavaarajoen tuntumaan ja siellä tankkailimme ennen paluuta Aittajärvelle. Olin ensi kerran Sotavaarajoen varsia tullut Suomulle 1963 eli 59 vuotta sitten.
Sitten viime käyntimme, vajaa kilometri Siikavuopajalta ylävirtaan, ollut tulipaikka oli hävitetty. Sillä kohdin kulkee poroaita, jonka aidan tukkeeksi olivat tulipaikan istuinlankut sijoitettu. Paikalla oli pystyssä pyöreä aitaverkko, jossa aikanaan oli säilytetty polttopuita. Puille suojana olleen lasikuitupressun jäänteet siinä olivat sekä melkoinen määrä tyhjiä olut yms pulloja. On se kumma miten painavaksi pullo tulee, kun se juodaan tyhjäksi.
Aittajärven kahlaamo ylitettiin onnistuneesti.
Seuraava yö oli huomattavasti lämpimämpi, eikä mittari käynyt nollan alapuolella. Lähdimme vilkaisemaan Snellmania. Ketään emme menomatkalla nähneet, mutta Snellmanilla oli majoittuneena nuori pariskunta, jotka kuuleman mukaan oli matkassa ensimmäistä kertaa. Heilläkin oli toiveena kalasaalis, mutta ei sitä ollut valitettavasti tullut. En kyllä oikein uskonutkaan, että kovin tärppäisi muillakaan yrittäjillä, sillä onhan selvää että kun joella on kesän alusta alkaen taukoamatta oltu vavan kanssa, niin aika tehokkaasti kalakantaa on verotettu. Nythän kuitenkin on alueita jaksotettu, ettei sentään joka vuosi pääse kalalle, mutta sitten on näitä paikallisia oikeuksia ja luvattomia yrittäjiä.
Me ryhdyimme laatimaan ateriaa tulipaikalla, johon ilmestyi pian yksinkulkija vähän harmistuneen oloisena. Hän oli lukenut väärin karttaa ja luullut, että Muorravaarakan suulla oleva kahluupaikan merkintä tarkoittaa, että kohdalta pääsee Suomujoen yli. Saatoin hänen oloaan helpottaa, kertomalla että Snellmanin yläpuolella olevasta pienestä saaresta pääsee yli kahlaamaan juuri alkavan kosken niskalta. Hän lähti yrittämään ja sääti hienon teleskooppi kahluusauvansa oikealle korkeudelle.
Ylitys onnistui ja mekin saimme aterian nautittua sekä palasimme takaisin Aittajärvelle. Purimme leirin, lastasimme auton ja lähdimme ihmisten ilmoille. Aittajärven tie oli tullessa ollut aika hyvässä kunnossa ja sitä oltiin kunnostamassa edelleen. Nähtävästi tietä levitettiin ja uusia kohtaamispaikkoja tehtiin. Myös osalle tietä oli tulomme jälkeen ehditty ajaa uusi pintakerros.
Veimme Suomun Villen mökin avaimen Kiehiseen. Virkailija oli kiinnostunut mitä mieltä olin majapaikasta. Hän oli vähän hämmästynyt, kun kerroin että vähän siellä oli liikaa luksusta minun makuuni. Kun on tottunut omavaraisuuteen, niin vuodevaatteet ja täydellinen astiakaappi on liiallista ylellisyyttä sellaiselle, joka selviää makuupussillaan ja pakinkannella. Joku toinen voi arvostaa tuota mökin valikoimaa aivan toisin.
Meillä oli alkuperäisin suunnitelmamme mukaan tarkoitus ajaa sitten Kopsuksen tien varteen ja panna teltta sinne pystyyn sekä kuljeskella sillä alueella, mutta vähän ennen sitä kohtaa, tulikin mieleen että ajetaanpa sittenkin Sompiojärvelle ja käydään vaikkapa Nattasilla.
Sompiojärven tien alkupäässä oli varoitus, että tie on huonokuntoinen ja ajo tapahtuu omalla vastuulla. Olen ennenkin noita kylttejä nähnyt, eikä silti ole suurempia vaikeuksia ollut. Nyt oli. Tie oli aivan tolkuttoman huonossa kunnossa ja kun oli myöhä ilta ja valo sellaisesta suunnasta, että oli hankala nähdä lukemattomia syviä kuoppia, niin pienillä vaihteilla sai edetä. Itse luonnonpuiston alueella oleva tie oli sentään vähän paremmassa kunnossa, mutta Sompiojärvelle tullessamme, päätimme että palataan saman tien takaisin, ettei jää vaivaamaan päästäänkö seuraavana päivänä ollenkaan, vai rikotaanko auto. Niin sitten tehtiin.
Ainut positiivinen havainto oli Nattasille lähtevien polkujen puolivälissä kolmen metson poikasen tien ylitys.
Niinpä nelostielle päästyämme ajoimmekin myöhään Sodankylän eteläpuolelle Orakoskelle ja jäimme sinne yöksi.
Matkan ehdottomasti paras anti oli Suomu Villen alueeseen tutustuminen. Se on kauttaaltaan mitä hienointa kulkualuetta.
