Elokuun 10 päivänä 1960 lähdin kahden kaverini Jussin ja Karin kanssa ensimmäiselle vaelluksellemme Saariselälle. Näin oli alkuperäinen tarkoitus, mutta matkalla suunnitelmat muuttuivat.
Astuimme junaan Seinäjoella ja Kokkolan vaiheilla Kari paljasti olevansa kuumeessa, mutta pelättyään matkan peruuntuvan ei ollut asiasta kertonut. No oli vähän muitakin terveysongelmia. Jussilta oli leikattu viikkoa aikaisemmin umpisuoli. Eivät nämä asiat huolettomia kovin paljon vaivanneet. Toki alkuperäinen suunnitelma mennä Kopsusjärven tienhaarasta Luirojärvelle ja lopettaa vaellus Laanilaan, meni uusiin puihin.
Katsellessamme karttaa, päätimmekin suunnata Nattasille ja helpottaa sillä konstin rasitusta jos Karin kuume ei heti alkuun antaisi periksi. Mieleemme ei juolahtanutkaan, että Sompion luonnonpuistossa, jonne olimme nyt menossa, oli liikkuminen siihenkin aikaan kielletty.
Aikanaan tulimme Tankavaaraan. Käytössämme olleen Taloudellisen kartan 1:100 000 karttalehden perusteella, suunnistelimme Jorpulipään pohjoisrinteelle, jonne ensimmäinen leiri perustettiin. Siellä aloitettiin kuumesairaan hoito hikoiluttamalla makuupussissa ja juottamalla vuoroin teetä, mehua ja kahvia aspiriinin kera. Kuumehan laski.
Olimme saksalaisten sodan aikana tekemällä itään suuntaavalla tiellä ja lähtiessämme kohti Seinänattasta, saatoimme käyttää ensimmäisen puron ylittävää siltaakin. Sitten olimme omillamme. Alussa oli vähän jännityksen tuntuakin, sillä ollessamme lähestymässä Riestonaavan reunaa kuului murahduksia ja ryskettä. Pian tulimme jäljille, joista näimme säikäyttäneemme mesikämmenen liikkeelle. Se oli jäljistä päätellen laukannut tiehensä.
Seinänattanen tuli vastaan nopeasti. Vähän Riestojen latvoilla piti etsiskellä ylityspaikkaa, muttei suurempia ongelmia ollut.
Kun päästiin Nattastuntureiden laaksoon, leiri perustettiin Sukkulajärven pohjoispäähän. Seuraavien päivien aikana tutustuttiin lähiseutuun ja kiipeiltiin kaikille huipuille. Meillä oli kalavehkeet mukana. Virveleitä koeteltiin ja kala söi mukavasti sekä Sukkulajärvessä että Serrikaisen pohjoispuolella olevilla Hietajärvillä.
Kiivetessämme Pyhänattasen huipulle, tapasimme siellä olevassa mökissä palovartijan ja vierailulla myös olleen lintututkijan. Kehuskelimme kalaonnellamme vaikka lintumies palovartijan takana koetti antaa kieltäviä käsimerkkejä. Kyllähän sitten selvisi, että miksi mutta vartija oli leppoisa kaveri ja sanoi ymmärtävänsä, ettei meillä ollut tietoa alueen rajoituksista.
Vaikka olimme pohjoisessa vaelluksen tapaisella ensimmäistä kertaa, niin olimme varsin kokeneita luonnossa kulkijoita, sillä varsinkin partioharrastuksemme myötä olimme useita vuosia kotipaikallamme retkeilleet metsissä joskus hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Osasimme yhtä ja toista muutakin. Rinkat teimme itse ja Jussilla ja minulla oli omatekoiset makuupussitkin.
Ruuanlaittotaidoissa oli kyllä vähän toivomisen varaa. Osasimme toki paistaa "tikkuleipää" nuotion paahteessa ja räiskäleet kääntyivät pannulla vaikka miten monella kiepauksella, mutta muuten perustaidot olivat vähän heppoisia.
Jussilla oli jostain tullut haave "Rosvopaistin" valmistamisesta. Hän oli ennen matkaa hankkinut parin kilon tuoreen lihan palan, vähän tinapaperia ja kukkapurkin. Kun ajattelee miten vähän kylmälaitteita oli tuohon aikaan, niin voi olettaa, ettei se lihanpalanen ollut kovin hyvässä voinnissa matkaan lähtiessämmekään. Kun vielä muistaa, että matkasimme lämpimissä kulkuneuvoissa puolisentoista vuorokautta, eikä siitä eteenpäinkään ilma mitenkään kylmä ollut, ja oltuamme muutaman päivän innostuneena tutkimassa aluetta ennen kuin Jussille tuli lihanpalasensa mieleen, niin ei se välttämättä miltään osin kovin terveellistä ravintoa enää ollut.
Kuoppa kuitenkin kaivettiin Sukkulajärven rantahietikolle ja nuotiota poltettiin päällä hyvän aikaa. Muistan miten Jussi oli pettynyt kovin kutistuneen ja mustaksi palaneen lihanpalasensa nähtyään. "Miten se on mennyt noin pieneksi" hän toisteli. Syötiin se silti eikä ongelmia tullut. Oli se siinä määrin "kypsynyt".
Olin eräänä aamuna peseytymässä järven rannassa, muiden vielä torkkuessa teltassa. Jussin kömpiessä ulos, hän tuli siihen uskoon että olen ollut uimassa. En oikonut tätä väärää käsitystä. Hän ei halunnut olla pekkaa pahempi ja meni uimasilleen. Järven vesihän on hyytävän kylmää, koska se sijaitsee aika korkealla. Jussi kangistui niin, ettei tahtonut saada vaatteitakaan päälleen. Kohta hän oli kuumeessa ja taas sairasta lääkittiin kuten edellisellä kerrallakin.
Siirryimme sitten kohti Vuotsoa. Nalinojan varteen pantiin vielä leiri ja kierreltiin sen tuntumassa. Tammukka ja harri puri kovasti vieheeseen sielläkin.
Ainuttakaan valokuvaa ei ole tästä ensimmäisestä retkestämme. Karin piti ottaa kamera mukaan ja me muut ostimme sitä varten filmiä. Filmit olivat kyllä kierroksella, mutta kamera kuulemma jäi keittiön pöydälle. Sattuuhan sitä.
53 vuotta jälkeenpäin vuonna 2013 ruska-aikaan otin Pyhänattasen huipulta muutamia kuvia.
Seinänattasen "muuri" vasemmalla, Sukkulajärvi oikealla
Sukkulajärvi, jonka pohjoispäässä leirimme oli.
Pyhänattasen huipun pahtoja.
"Palovartijan mökki", joka käyntimme aikana oli kylläkin hirsiseinäinen.
Näkymä mökin kulmalta Sompiojärven suuntaan.
Otos huipulta länsisuuntaan.
