Olin jo keväällä 1968 onnistunut huuhtomaan kultaa, vietyäni vihille vaimoni Marja-Leenan. Tavoitteena oli saada sitä lisää elokuulla, kun matkasimme retkeilemään vanhoille kultamaille Ivalojoen sivuhaaralle Sotajoelle.
Meillä ei ollut omaa autoa, mutta saimme sellaisen lainaksi. Se oli siniharmaa Hillman Minx, polttoainesäiliö veti 32 litraa ja kulutus reilut 8 litraa satasella. Huoltoasemia piti olla melko tiheään ja olihan niitä.
Ajelimme valtatie kolmosta. Tie oli sorapintainen kaupunkipaikkoja lukuunottamatta. Oulun rikkitehtaalla ei ollut vielä suodattimia ja ohiajaessa itätuuli toi rikkihöyryjä, jotka tuntuivat kurkussa hyvän matkaa. Kemissä tuuli taas päinvastaisesta suunnasta ja selluloosa tunki päälle voimakkaasti.
Rovaniemellä joki ylitettiin vielä rautatiesillan kautta. Keskimääräinen matkavauhti oli melko hidasta nykypäivään verrattuna. Ennen Sodankylää tuntui päivä olevan jo päätöksessään ja pystytimme telttamme sopivalle kohdalle tienvarteen.
Seuraavana päivänä olikin helppo etappi Kutturantien haaraan. Sitä myöten ajelimme Sotajoelle. Uusi kultaryntäys ei ollut vielä alkanut ja alue oli hyvin hiljainen. Kuljimme Sotajoen länsipuolta alajuoksun suuntaan ja sopivaksi katsomallemme männikkökankaalle pantiin leiri pystyyn.
Olimme alueella aivan elokuun alussa. Oli melkoisen kylmää. Öisin kävi mittari nollan alapuolella, joten tulipuita oli syytä pilkkoa.
Vietimme alueella neljä päivää, kuljeskellen ympäriinsä. Merkkejä kaivuusta löytyi tämän tästä. Tuore aviosiippa on tässä tutkimassa "pruuvikuopan" pohjaa.
Käytiin myös ihmettelemässä entisajan kaivajien tukikohtia.
Olihan toki alueella mukava muutenkin liikuskella aivan retkeilymielessä. Näkymä on Sotajoen varteen länsipuolen korkeammilta kankailta. Pieni porotokka on ylittämässä jokea.
Vähän itsekin otimme "koepannullisia" sieltä täältä.
Emme kuitenkaan mitenkään vakavalla mielellä olleet, mutta toki aiheesta kiinnostuneita, kuten jälkeenpäin laatimastani retkiselostuksen kuvituksesta saattaa päätellä.
Saimme oleskella alueella hyvässä säässä. Sieltä lähtiessämme, kohta Kutturan tienhaaran eteläpuolella eräällä tielevikkeellä oli pieni teltta pystytettynä. Se toimi matkamuistomyymälänä. Siihen pysähdyimme. "Myymälänhoitaja" oli vanhemman puoleinen mies, joka kyseli missä olimme olleet ja siitä kertoessamme hän innostui kovasti. Hän kertoi itse olleensa kaivuuhommissa vielä 1950 luvun alkupuolella, mutta silloin kullan maailmanmarkkinahinnan romahdettua, kaivuu kävi kannattamattomaksi.
Hän oli mm kokeillut kaivuuta Tankavaaran tuntumassa ja kehotti meitä poikkeamaan ennen Tankavaaraa kulkevassa kurussa. Siihen aikaan kurun pohjalla virranneen vähäisen puron nimi oli Ruosteoja, mutta nyttemmin se näyttää muuttuneen houkuttelevampaan kuosiin.
Mies vielä harmitteli, että hänen olisi pitänyt "räjäyttää joitakin kalliokynsiä", josta hän arveli voitavan löytää hyvinkin antoisia saaliita. Hän mainitsi myös, että kurussa on runsaasti kaivuun jäljiltä kaikenlaista tarviketta.
Mehän ajelimme kerrotulle alueelle ja käännyimme vanhalle saksalaisten alun perin tekemälle Jorpulinpään pohjoisrinteelle suuntaavalle tielle, mutta siitä kohta käännyimme kerrotun kurun itäpuolen tasaisille kankaille. Sinne pystytimme telttamme ja ryhdyimme tutustumaan alueeseen.
Telttamme lähettyvillä oli runsaasti kaikenlaista sotaromua. Siellä oli isohko rautainen "ahkio", kranaattilaukkuja, purkkeja ja sirpaleita.
Itse kurussa oli nähtävissä selvät kaivuujäljet. Siellä oli rännejä, loppuun kuluneita lapioita, puinen kottikärry yms.
Jätekumpareissa oli sateen esille huuhtomia granaatteja, joita olen poimimassa.
Kiusoittelin vaimoani, että jäimme sadekuuron armoille, kun hän halusi liian pitkään olla "jalokivimetsästyksessä".
Olin hankkinut vuosi aiemmin kaitafilmikameran ja alue herätti ajatuksen, että tulen tekemään "elokuvan", kun kunnostetaan joku kohta kaivuu- ja huuhdontakuntoon. Materiaalia sitä varten oli enemmän kuin tarpeeksi.
Tarkoitus oli tehdä näin tuttavapariskunnan kanssa vuoden 1970 keväällä. Kun valmistelut olivat loppusuoralla, luin "hesarista" että liikemiesryhmä oli tehnyt Tankavaarassa valtauksen, tehdäkseen siitä turistihuuhtomon.
Oletin silloin, että valtaus ilman muuta ulottuu ajattelemalleni alueelle ja luovuin ajatuksesta. Näin ei silti ollut ja se vähän harmitti jälkeenpäin. Elokuvanteon sijasta lähdimme vaellukselle Saariselän pohjoispuolelta Ahvenjärveltä.
Tankavaarasta sitten ajelimme etelään. Matkalla sattui erikoinen episodi kun ajelimme huviksemme Kemijärven kautta. Metsäisellä taipaleella oli kauempana tiestä yksinäinen talo. Tienhaarassa pikkupoika heilutti kättään ja pysäytti meidät. Hän kertoi äitinsä pyytäneen sitä ja jotakuta ohikulkijaa auttamaan, kun isä riehuu.
Menin taloon ja "vihin parin uudelleen".
Kotimatka oli pitkä. Matkaselostukseni viimeiselle sivulle piirsin omakuvan.