Aloittaessani retkeilyn Saariselällä oli käytettävissä vain Taloudellinen kartta 1:100 000 kuten muillakin vaeltajilla. Tosin juuri noihin aikoihin oli tullut markkinoille Suomen Ladun sekä Imatran Lapinkävijöitten laatima kartta, mutta niistä en tiennyt mitään. Taloudellinen kartta ei antanut paljonkaan osviittaa. Siinä oli kylläkin Suomujoen pääuoma osapuilleen kohdillaan, mutta sivupurojen merkintä ontui pahasti eikä joen varren suurimpia lampiakaan löytynyt. Luirojärvi oli kartassa kohdallaan.
Olin onnekas kun ensimmäisellä vaelluksella otin Aitaojan varresta suoran suunnan Luirojärvelle ja kuljin laelta laelle. Silloin saattoi luoda lakimailta yleisnäkymää ja painaa mieleen missä mitäkin saattaa olla. Kuitenkin retkeily Taloudellisen kartan varassa oli pitkälti seikkailua.
Ote on Taloudellisen kartan Vuotso lehdeltä ja vuodelta 1943. Kopsusjärven ja Tuiskujoen välinen alue täysin harhaanjohtavasti esitetty.Tämä on topografikartta 1:50 000 vuodelta 1980. Värit ovat tätä uudemmissa hailakampia, mutta tämä sopii vertailukohdaksi vanhaan Taloudelliseen. Nimistökin on vähän muuttunut, mutta erityisesti panee merkille Taloudellisen kartan ruskean värityksen, joka taisi tarkoittaa tunturiylänköä.Tässä taas on Luirojärven ja Vuomapään ympäristö. Joet ovat latvoiltaan ja haaroiltaan piirretty miten sattuu. Luirojärvi vähän sinnepäin muodoiltaan ja yksi järven pohjoisen puolisista lammista puuttuu. Tunturit ovat samaa ruskeaa, paitsi oikeassa reunassa osittain erottuva Vongoiva, joka jostakin syystä on erotettu tarkkarajaisesti.
Juuri näihin aikoihin näyttää siltä, että suomalaisia paperikarttoja ei enää tuoteta. Karttakeskus kuulemma myy vanhaa varastoa loppuun. Syynä lienee se, että suunnistetaan puhelimien varassa ja luotetaan gps:sään. Paperikartta ei paljon paina, eikä kompassikaan. En luottaisi pelkästään puhelimiin. Gps on osoittautunut häirinnälle alttiiksi ja puhelimelle voi tapahtua vaikka millaista vahinkoa.
Sain hiljakkoin edesmenneen retkikaverini Jussin retkipäiväkirjan. Katselenkin nyt tuota ensimmäistä vaellusta hänen silmiensä kautta. Jussi oli luokkakaverini ja toimme silloiselle kotipaikkakunnallemme partioharrastuksen 1956 ja 1957 vaihteen tienoilla. Aluksi olimme "Samoilijoita", kuten siihen aikaan nimitettiin sellaisia, jotka toimivat yksilöinä tai pieninä ryhminä alueilla, joissa ei ollut lippukuntia. Runsaan vuoden kuluttua sellainenkin aikaansaatiin. Vuonna 1960 olimme jo olleet nelisen vuotta tuon harrastuksen parissa ja retkeilleet paljon kaikkina vuodenaikoina kotipaikkakunnallamme tai lähiseuduilla. Olimme kokeneita metsissä liikkujia suunnitellessamme ensimmäistä vaellustamme Saariselälle.
Jussin retkipäiväkirjan etusivu. Me kaikki kolme, Jussi, Kari sekä allekirjoittanut, tavoittelimme partiolaisten kaukoretkimerkkiä "Karhunhammasta" ja sitä varten piti olla päiväkirja sekä tutkielma jostakin vapaavalintaisesta retkeilyyn liittyvästä aiheesta. Kukaan meistä ei sitä merkkiä saanut. Meillä ei ollut valmiuksia siihen aikaan vaadittavaan tutkielmaan.Jussi oli varsin hyvä piirtäjä ja hän kuvitti vihkosensa sivuja.Ensimmäisen kulkupäivän aukeama.Ensimmäisen illan vaikutelmia.Toisen kulkupäivän tunnelmia. Jussin kiinnostus sillan rakenteisiin kuvastaa hänen tulevaisuuttaan. Hän opiskeluittensa jälkeen perusti arkkitehtitoimiston.Toisen päivän jatkoa...Karhuunkin saimme tuntumaa. Ei meillä ollut minkäänlaista pelkoa sen suhteen. Olimme siinä vakaassa luulossa, että mesikämmen aina väistää ihmistä. Vasta paljon myöhemmin itse pääsin toteamaan, että käsitys oli väärä.Tekstiä välipäiviltä, kun olimme jo leiriytyneet ja kuljeskelimme lähialueilla mm Hietajärvillä.Jussin laatima piirrosluonnos Pyhä-Nattasen huipulta.Rinkkojemme runko.Jussin suunnitelma oli hyvä. Itselleni se kelpasi noin 35 vuoden ajan pienin muutoksin silloin, kun lapsien ollessa pieniä, tarvitsin lisää tavaratilaa.
Kuten omassa vuoden 1960 vaelluskertomuksessani olen maininnut, niin Jussihan sairastui siirryttyämme Pyhä-Nattasen länsipuolelle leiriin. Hän oli luultavasti saanut tartunnan Karilta ja tultuamme koteihimme, niin sairastuin minä.
Olen hieman huvittunut siitä, että Jussi ei tekstissään lainkaan mainitse omasta kalaonnestaan mitään, saatuaan Pyhä-Nattasella tietää, että olemme luonnonpuistossa. Myöskään suurella vaivalla tehdystä rosvopaistista hän ei kerro halaistua sanaa.
Jussi oli erinomaisen kätevä käsistään sekä hyvä suunnittelija ja epäilemättä teki hyvää jälkeä omassa ammatissaan. Vaikka nykyisin on olemassa valmiita rinkkoja tarjolla sadoittain, niin suosittelen Jussin rungon mallia sekä omatekoista pussiosaa. Se on hyvä kantaa.
Hieman koholla ollut lantiohihna työnsi selkäosan kiristettyä kangasta selkää kohti. Pussiosan painopiste oli lähellä selkää eikä vetänyt taaksepäin. Runkoon voi kiinnittää poikittain teltta ja makuupussi, mikä ei oikeastaan nykyrinkkoihin ole mahdollista.
Rautulammen majoitustilanne vuonna 1966 Juhannusviikolla. Rakennus sijaitsi Rautulammen pohjoisrannalla ja varustuksesta voi mainita, että perällä sijaitsi takka. En tiedä arkkitehtiä enkä rakentajia, mutta sen verran uskallan arvioida, etteivät kustannukset kohonneet kovinkaan korkealle.Lopetellessani vaellusta vuonna 2021 ja tullessani Rautulammelle Hikiojan latvojen suunnasta, erikoinen näkymä yllätti. Rakennukset eivät olleet vielä silloin valmiita ja ne olivat erotettu lippusiimalla uteliailta. Äkkipäätä tuli mieleen, että rakentajilta oli unohtunut vatupassi.Vuonna 2023 lopetin jälleen Rautulammen kautta. Silloin pääsin piipahtamaan ohikulkiessani sisätiloissa. Siistit olivat tilat ja jälki oli viimeisteltyä. Juuri kuulin väitteen, että uudet rakennelmat olisivat maksaneet liki 400.000 euroa. Se taitaa ylittää vuoden 1966 rakennuksen kokonaiskustannukset.
Huhtikuulla 2024 on eri medioissa ollut uutisia ilkivallasta mm Pirkanmaan alueen ulkoilupaikoille rakennetuilla tulipaikoilla. Muualla eteläisessä Suomessa on vastaavasti jopa varasteltu sinne vietyjä polttopuita ja jos on sattunut olemaan joku asuinrakennus lähellä tulipaikkaa, niin näistä yksityisistä ulkorakennuksista on haettu luvatta polttopuita. Viimeksi kuului Rovaniemen lähikylistä, että sinne paikallisten asukkaiden omaksi ilokseen tekemiä yksityisiä tulipaikkoja ja laavuja olivat ulkomaiset matkailuyrittäjät hyödyntäneet käyttämällä niitä omaksi hyväkseen. Ilkivaltaa muistan olleen jo vuosia sitten Seinäjoella, jossa kaupungin rakentamia laavuja ja tulipaikkoja rikottiin sekä useaan kertaan poltettiin.
Muutamat nuoret (?) ihmiset eivät näköjään mitenkään voi välttyä kiusaukselta tehdä tuon kaltaista pahaa. Valitettavasti ne paikat, joihin pääsee helpohkosti, ovat toistuvasti ilkivallan kohteena.
Toisen tyyppistä toimintaa on Rovaniemen tuntumassa. Siinä toimitaan samaan henkeen, kuten aikanaan muutama ulkomainen matkailuyritys, jotka Saariselällä uskottelivat vuokranneensa tupien avoimiakin puolia omaan käyttöönsä. Sehän nyt tietysti aiheutti konflikteja.
Kannattaisi tehdä ulkomaalaisille yrityksille täysin selväksi, ettei tämä käy päinsä ja muutenkin ulkolaisia ihmisiä valistaa tehokkaasti siitä, etteivät pohjoisen ihmiset ja kodit ole vapaata näyttelyaluetta, jossa voi käydä kurkistelemassa ikkunoista sisälle paikallista elämäntapaa.
Olen ollut sitä mieltä, että kun kansallispuistoista annetut lait mahdollistavat erilaisia rajoituksia jokamiehen oikeuteen, niin sitä pitäisi hyödyntää. Nykyisin aina vain harvempi suomalainenkin osaa liikkua turvallisesti luonnossa puhumattakaan ulkolaisista ihmisistä. Puistoihin tulevilta pitäisi edellyttää jokin perustaso taidoista sekä retkietiketistä silloin kun tavataan muita liikkujia.
Piittaamattomuutta voi tavata kaukanakin. Keräilin joskus tämän laavun ympäristöstä melkein parikymmentä Sandelsin oluttölkkiä. Ihailen edelleen Imatran Lapinkävijöiden henkeä heidän rakentaessaan Muorravaarakan ruoktuaan. Heidän aikanaan ei sotkettu ja rikottu paikkoja sekä kunnioitettiin muita liikkujia.
Maaliskuulla 2024 uutisoitiin Saariselällä vatsatautiepidemiasta. Vaeltajia oli noudettu mm Tuiskukurusta. Syyksi arveltiin mediassa mm kämppien huonoa hygieniaa. Myöhemmin ilmeni että taudin aiheuttaja oli Noro-virus. On jokseenkin selvää, että jos tuvassa on yksikin tuon taudin kantaja, niin sen saavat kaikki. Voin kuvitella, miten tuskallista on talviaikaan saada tuollainen virus.
Viime kesän vaelluksella en käyttänyt tupaverkostoa yöpymiseen. Kesäisin tahtoo sisällä olla surisemassa pieniä pistiäisiä ja siitä syystä on paljon parempi olla teltassa. Siellä on myös oma rauha. Talvella tietysti olisi mukava välillä kuivatella helposti vaatteita, mutta onnistuu se ulkosallakin. Hyvin tulisin toimeen vaikka alueella ei olisi yhtään kämppää.
Nykyään vaeltajat vaativat palveluita. Sitä puolta onkin paranneltu. Verkkopusseissa on valmiiksi pilkottuja polttopuita, joita viimeksi saatujen tietojen mukaan on riittänyt varastettavaksi saakka. Kun miettii, mitä polttopuiden rahtaaminen, vessojen tyhjentäminen ja muu huolto vaatii, niin työmäärä ja kustannukset ovat valtavat. Silti vaeltajat tuntuvat vaativan lisää sitä ja tätä.
Mahtaako monikaan käsittää, miten vähän kulunut luonto olisi ilman tätä.
Kun käväisin Tammikämpällä vuosituhannen vaihteessa kevättulvien aikaan, niin patoarkuista ei ollut näkyvissä kuin toisesta pieni kymmensenttinen nirkko. Silloin padolta johtivat pitkospuut kohti kämppää viisi-kuusikymmentä metriä. Ne kelluivat silloin vedessä. Saatoimme sauvoa veneemme vielä hieman pitkoksia pidemmällekin kämpälle johtavan polun varteen. Padolta johtikin selvä polku aivan kämpälle saakka. Piha-aukio oli pysynyt melkein sellaisenaan 1930 lopusta saakka. Puustoa ei ollut kasvanut eikä pihamaa sanottavasti ollut ruohottunut. Selvästi nähtävissä olivat poissiirrettyjen rakennusten perustat. Kolmesti veneilin kämpän ohi 2000 luvun ensimmäisellä kymmenellä, eikä tilanne ollut sanottavasti muuttunut.
Vuonna 2019 heinäkuulla kävin paikalla uudelleen. Olin lukenut, että vanhan kämpän sijaan oli tehty uusi ja käväisin katsomassa millainen se oli. Kun pääsin patoarkkujen ohi, en enää nähnytkään polkua. Nuori koivikko oli täysin tukkinut reitin. Jouduin kiertämään Luirojokea pohjoispuolelle, päästäkseni rantautumaan uuden kämpän polun päähän. Muutenkin joen rannat olivat selvästi rehevöityneet.
Kämpän pihamaa oli ruohottunut, polku oli kadonnut eikä siirrettyjen rakennusten pohjia enää näkynyt.Myös jokivarsi oli kasvanut pajua ja koivua täyteen. Taustalla näkyvät patoarkut.Vertailun vuoksi samasta rannasta yläjuoksun suuntaan vuodelta 1993.
Samalla tavalla saatoin hämmästyä mennessäni Suomun Niemivaaran lounaiskuvetta 2020 luvun alussa. En ollut siellä ollut runsaaseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Silloin siellä oli runsaan kymmenen hehtaarin paljaaksi hakattu aukko. Kuvittelin silloin, että menee pitkään ennen kuin taimisto ottaa siihen kiinni. Nyt en ollut tuntea paikkaa. Kauttaaltaan siellä kasvoi hyvinvoiva nuori männikkö, joiden vuosikasvu oli reippaassa vauhdissa.
En mitenkään osaa kuvitella näihin melko nopeisiin muutoksiin, muuta kuin ilmaston lämpenemisen.
Kokenut vaeltaja osaa valita välineensä. Hankikelillä sopivat alle jopa pitkät latusukset, mutta pehmeämmillä pitää olla suksilla pituutta ja leveyttä.
Taas on ollut uutisia kovin murheellisista tapahtumista. Kyse oli uutisten mukaan kokeneesta vaeltajasta, kuten aikaisemmassakin tapauksessa, joka sattui Kemin-Sompion alueella.
Olen kirjoitellut aiheesta monesti aikaisemminkin, mutta kertaan jos sattuisi että joku olisi aikeissa lähteä talvivaellukselle luulojen varassa. Talvinen vaellus on aina riittämättömillä tiedoilla vaarallista.
Ensinnä kokenut vaeltaja ei lähde tunturiselänteelle kun tuuli tuiskuttaa lunta ja varsinkaan kun pakkasta on reilut 20 astetta. Sen toki voi tehdä jos kyseessä on hyvin lyhytaikainen selänteen ylitys. Muuten vaeltaja valitsee laaksojen kautta reitin vaikka se olisi pitempikin. Kokenut vaeltaja ei ota suksia ja sauvoja pois tunturiselänteellä siten, että tuuli vie ne mennessään.
Kokeneelle vaeltajalle ei tule kylmä, sillä hän valitsee vaativiin olosuhteisiin vaatteet, huolehtii käsiensä ja jalkojensa lämpimyydestä, suojaa kasvonsa ja hänellä on suojalasit.
Kokenut vaeltaja suunnittelee reittinsä niin, ettei hän kulje jyrkkien rinteiden ylä- ja alapäässä. Matalallakin jyrkänteellä lumi lomahtaa, kun tuuli tuiskuttaa yläpäähän riittävästi lunta.
Kokenut vaeltaja ei hiihdä itseään näännyksiin, vaan sitä ennen pystyttää varusteissaan olevan teltan ja menee lepäämään kunnolliseen talvimakuupussiin, jonka on testannut etukäteen.
Kokenut vaeltaja pitää varusteissaan yllättävien tilanteiden varalta esimerkiksi vähän nauloja, narua sekä monikäyttöistä ilmastointiteippiä.
Kokeneella vaeltajalla on mukanaan työkaluista vähintään kirves ja puukko. Lumilapiostakaan ei olisi haittaa.
Vaikka kokenut vaeltaja aikoisi käyttää kämppäverkostoa hyväkseen, niin hän tietää ettei se aina onnistu ja varustautuu sen mukaisesti. Jos kuitenkin hän tarvitsee kaikesta huolimatta apua, niin hän etukäteen on selvillä mistä kohdista puhelinyhteys on mahdollinen.
Kokenut vaeltaja osaa suunnistaa. Myös alueen yleiskuva on hyvä pitää päässään sekä pääilman suunnat. GPS laitteesta voi loppua virta tai on sitä häirintää. Kompassikin voi pudota ja kartta joutua hukkaan. Näistä syistä pitää kyetä jonkinlaiseen määrätietoiseen suuntaan, joka vie ihmisten ilmoille.
Vuonna 2023 UKK kansallispuisto juhlii 40 vuotista taivaltaan sekä Suomen Ladun Kiilopää 60 vuotisjuhlaansa. Itse kiersin elokuulla 2023 osan 60 vuoden takaisesta reitistäni, kuten vaelluskertomuksissani olen tarkemmin selvitellyt.
Palasin vaellukseltani Rautulammen kautta Kiilopäälle. Kulku-ura oli vanhalle retkeilijälle karmean näköinen. Niilanpään selänteeltä näin, että samanlainen ura johti kohti Suomun ruoktua. Nämä kulku-urat ovat syntyneet lähes yksinomaan puiston mönkijöiden huoltotoimista. Olen marmattanut tästä aiheesta useasti tuloksetta ja jopa tehnyt Oikeuskanslerin virastoon kantelun asiasta. Kantelu "pehmennettiin" siirtämällä asian käsittely asianosaiselle. En saanut kovinkaan hyvää kuvaa Oikeuskanslerin virastosta. Se koetti luistella vastuusta tehdä päätöstä ja myös onnistui siinä.
Suomen Latu osti vuonna 1963 Kiilopään alueen ja ryhtyi siirtämään sinne ostamaansa metsätyökämppää. Asiaa kritisoi vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Raimo O. Kojo. Hän katsoi ettei Suomen Ladun olisi pitänyt perustaa keskustaan niin lähelle Kiilopää tunturia, vaan olisi pitänyt pysytellä nelostien tuntumassa. Ladun silloinen toimitusjohtaja Jonne Saastamoinen pahoitti Kojon kannanotosta mielensä ja katsoi Kojon olevan turhan mustasukkainen ja vastahankainen.
Olin silloin ja vielä enemmän nykyisin samaa mieltä kuin Kojo. Olen aivan varma siitä, että Kiilopään alue ei olisi läheskään niin kulunut jos Suomen Latu olisi perustanut toimipisteensä maantien varteen.
Suurin kritiikkini kohdistuu kuitenkin kansallispuiston moottoriliikenteeseen ja muuhun toimintaan. Jälkimmäisestä voi mainita mm surkeasti epäonnistunut "molokkitoiminta". Kansallispuistosta annetun lain mukaisesti, pitäisi puiston johdon keskittyä erämaaluonnon säilyttämiseen. Se menee jopa edelle erityisoikeuksia omaavan poronhoidon. Puiston johto on ollut täysin hampaaton poronhoidon ynnä muun "paikallisten" moottoriliikenteen valvonnassa ja se näkyy täydellisenä piittaamattomuutena ja tuhoamisena.
Elokuussa 2023 valmistuneen tutkimuksen mukaan Lapin jäkälämaista vain seitsemällä prosentilla on kelvollinen jäkälikkö ja nekin maat ovat yleensä rajavyöhykkeillä tms alueilla.
Olen aiemminkin todennut, että tullessani ensimmäisen kerran Saariselälle vuonna 1960, kiinnitin huomiota jäkälän vähäisyyteen. Jo silloin tajusin että porokanta on liian suuri. Poronomistajat ovat nykyisin todenneet jäkäläkatoon syyksi metsien hakkuut sekä tekoaltaiden rakentamisen. Kyllä niilläkin on vaikutuksensa, mutta suurin syy on ylisuuret poromäärät. Oman osansa tähän katoon ovat tuoneet mönkijät ja muut moottoriajoneuvot. Täydellistä ajattelemattomuutta on joidenkin poroaitojen tuntumassa olevat sadankin metrin levyiset ajourat. Poronhoito tulee ilman muuta kaatumaan ruokamaitten puutteeseen.
Puiston johto eikä myöskään Suomen Latu ole kyenneet suojaamaan alueen ainutlaatuista luontoa tai edes osoittaneet halua tehdä sitä - muuta kuin puheissa.
Saariselän-Kiilopään alueella on nykyisin valtavasti palveluita.
Ymmärrän toki sen, että kaikki eivät voi olla retkeilijöitä ja heillekin pitää järjestää mielekästä oleskelua lähellä mukavaa luontoa. Tässä mielessä Saariselkä-Kiilopää akseli tarjoaa monenlaista, mutta sitä ei olisi saanut laajentaa Rautulammelle eikä Luulammelle Suomun ruoktusta puhumattakaan. Kiilopään Rautulammen kulku-uralla saa kyllä kaivinkone ja helikopteri vierailla useampanakin vuotena.
Kesäkuun 4 päivänä oli tarkoituksena avata kesävaelluskausi 2023. Pohjoisessa oli ollut jo pitkään melko koleaa ja sateista ja olin toiveikas siitä, että kesäkuun alkuun tulee sen jälkeen lämmin jakso. Ei sitä tullut, vaan sää jatkui entistä kylmempänä ja kosteana. Retki nuorimman lapsenlapsemme kanssa jäi tekemättä.
Viikolla 24 säätyyppi muuttui ja aviosiippani Marja-Leenan kanssa päätimme kahdestaan käväistä katsomassa, missä kunnossa veneemme on Luirojoen varressa ja piipahtaa muutamana päivänä muuallakin.
Meillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa ja matkan varrella vasta hahmottui mitä tekisimme. Alun perin aioimme ensin tarkistaa veneemme, mutta päätimme jättää sen viimeiseksi. Koska Marja-Leenalla oli viimeisestä Kopsuksen käynnistä pitkä aika, niin päätimme vierailla siellä. Käydessämme Kiehisessä selvisi kuitenkin, että Kopsuslammen kämpässä on väkeä. Emme halunneet häiritä. Niinpä suuntasimme Aittajärvelle ja ajattelimme käväistä Suomun Villessä.
Aittajärven parkkipaikalla oli tiukkaa. Yksi paikka löytyi soramontun itälaidalta. Kaikkiaan 47 autoa oli sillä hetkellä parkissa. Kaikki olivat jossakin matkassa ja mekin lähdimme kohti Kolttakenttää. Oltiin jo pitkällä iltapäivässä, kun taakat otettiin harteille. Suomun varressa ei kulkijoita näkynyt. Kolttakentässä paikat rapistuvat lukuun ottamatta huoltotupaa ja savusaunaa. Jälkimmäisten tarpeellisuutta ihmettelen. Myös pitkokset, jotka on tehty vuosikymmenet sitten ovat suurimmalta osalta lahonneet.
Snellman oli edelleen hyvässä kunnossa.
Matkamme jatkui sääskettömässä säässä aina Muorravaarakan suulle saakka. Sillä kohden jostakin matkaamme pikkusiivekkäitä alkoi seuralaisiksi tulla.
Vettä oli sekä Suomussa että Muorravaarakassa melko vähän. Kun 35 vuotta takaperin kahlasin Muorravaarakan suukosken venettä uittaen Suomulle saakka, oli vesi paljon korkeammalla.
Sääsket ja mäkäräiset alkoivat lisääntyä ja tultuamme Harrimukan järven kohdalle, Marja-Leena tarvitsi jo sääskisuojaa.
Suomua ylävirtaan Harrimukan laavun edustalta.
Illalla olimme perillä Suomun Villessä. Etappi on rinkkaa ja reppua kantaville 75-80 vuotiaille melko haastava, vaikka suurelta osin onkin helppokulkuista polkua. Lämmitin vähän saunaa. Viime näkemältä saunasta olivat hävinneet sangot sekä toinen vati. Itse kämpästä oli myös ehkä jokunen kattila lähtenyt jonkun matkaan. Eivät nämä meitä haitanneet. Vanhan vessan kupeella oli uuden rakenteet. Itse Villen vanha asumus on korjailematta. Saattaa olla, että on päätetty antaa sen lahota paikalleen.
Etualalla on uusi puusuoja ja takana Villen asuinmökki.
Tulimme myöhään ja päätimme lähteä varhain ja palasimme samaa reittiä Aittajärvelle, mutta hitaammin. Nautimme loistavasta säästä ja keittelimme kahdesti kahvit ja Snellmanilla ateriankin.
Harrimukan laavulla kiehautettiin jo ensimmäiset sumpit.
Entisellä tulipaikalla Suomun varressa Muorravaarakan yhtymäkohdan tuntumassa tehtiin toiset kupit.
Näitä tulipaikkoja on poistettu pitkin Suomun varsia, mutta tulipaikan "räätteitä" ei ole vielä korjattu pois.
Snellmanillakaan ei väkeä ollut, joten käytimme hyväksemme kaasuliettä ja jatkoimme matkaa Kolttakenttään.
Kota alkaa olla elämänsä ehtoossa ja aitta pysyy vieläkin kantojen nenässä. Tosin jälkimmäinen on kallistumassa ja sitä on pölkyillä tuettu.Tosin vuonna 1970 keväällä ei kodan kunto silloinkaan ollut kovin hyvä. Silti 53 vuotta on tehnyt tuhojaan niin kodassa kuin omallakin kohdallani.
Aittajärvelle tullessamme panimme teltan pystyyn montun itälaidalle automme lähettyville. Hain vähän vettä Pajuojasta ja vietimme siinä seuraavan yön. Yö oli melko viileä. Taisi elohopea käydä lähellä nollaa. Mietimme sitten josko kahlaisimme Suomun yli ja käväisisimme jossakin, mutta veneasia askarrutti. Päätimme panna varusteet kasaan ja vilkaista Luiron vartta.
Aittajärven tie oli hyvässä kunnossa eikä meidän tarvinnut odotella tukkirekkojenkaan lastauksia. Pian olimme päätiellä ja Villen avaimesta luopumisen jälkeen jatkoimme etelään. Porttipahdan lahdelman jälkeen on tie Lokkaan. Emme olleet sitä aiemmin ajaneet. Kyltissä varoiteltiin huonokuntoisesta tiestä ja omasta vastuusta. Poroportti kuitenkin avattiin ja päätettiin jatkaa ainakin niin pitkälle kuin voidaan. Tie oli kuitenkin hyväkuntoinen soratie. Tosin sen reunat olivat vähän pehmeät, mutta vähintään se oli yhtä hyvässä kunnossa kuin Aittajärven tiekin. Mittaa sillä oli 48 kilometriä ja se kulki todella erämaisen alueen halki. Puolivälissä pysähdyimme aterian tekoon ja totesimme että mustikka kukki todella runsaana.
Metso yritti törmätä autoomme ja kotka leijui taivaalla. Oli erämaan tuntu. Lokkaan päästiin ja edelleen jatkettiin. Padolta on viitisenkymmentä kilometriä Sentinojalle, jonka lähettyvillä veneemme majailee. Sieltä se löytyi hyväkuntoisena odottelemassa.
Seuraavana päivänä ajelimme kotiin. Helle alkoi tulla vastaan Oulussa. Keski-Pohjanmaalla tuli vastaan tukkirekka kaarteessa. Lastista putosi tielle noin metrin mittainen pölkky, joka pomppasi ylös. En voinut väistää, mutta se jäi auton alle enkä suistunut tieltä. Jos se olisi sattunut tuulilasiin, en tätä välttämättä kirjoittaisi. Elämä on yllätyksiä täynnä.
UKK-puisto täyttää 40 vuotta. Varhaisimpia aluetta koskevia kertomuksia löytyy Inarin kirkkoherran Jakob Fellmanin päiväkirjasta. Hän toimi siinä virassa 1820 luvulla. Vuonna 1823 hän sairastui ja talvikeleillä vedätti itsensä pulkalla suhteellisen vilkasta reittiä Maantiekurun ja Luirojärven kautta etelään. Luirojokivarressa hän tapasi ensimmäisen uudisasukkaan. Pietari Korvanen oli rakentanut asumuksen. Aikanaan Pietarin ympärille kasvoi Korvasen kylä. Fellman oli tullessaan yöpynyt "Suomun tunturikodassa", jossa oli ollut kylmä, mutta jatkettaessa oli aurinko lämmittänyt. Luultavimmin hän tarkoitti nykyisin katoksella suojattua rakennelmaa Maantiekurun suulla.
Lukuun ottamatta tuota kulkureittiä, alueella ei silloin sanottavasti liikuttu. Ei ollut sanottavasti poronhoitoakaan. Elantonsa Pietari otti runsaasta parista kymmenestä lehmästään sekä 60-70 lampaastaan. Toki hänellä porojakin jonkin verran oli.
Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, 1860 luvulla, Norjan puolen saamelaiset toivat sieltä muutaman tuhannen poron tokan, josta alkoi nykyisenlainen suurporonhoito. Nämä saamelaiset asettautuivat Saariselän tunturialueen eteläpuolelle, Kopsusjärvelle ja Luirojoen varteen.
Nykyisellä retkeilyalueella ei silti liikkuminen sanottavasti lisääntynyt. Vain yksittäisiä kulkijoita oli. Toki kovin merkittäviä. Samuli Paulaharju kävi piirtämässä tussipiirroksen Talkkunapäästä Kuusikurun suulta, K.M.Wallenius retkeili Luiro- ja Suomujoella sekä Lutolla ja Walter Keltikangas teki metsien inventointilinjan Petsamon Maattivuonosta Tornionjokilaaksoon ja kohta sen jälkeen retkeili alueella. Varsinaisesti kuitenkin vasta sodan jälkeen 1940 luvulla eräretkeilystä kiinnostuneet "löysivät" alueen, mm Kullervo Kemppinen sotalennoillaan oli pannut tunturialueen merkille ja hakeutui sinne.
Suomen Latu myös oli varhain liikkeellä. Se osti tukikohdakseen Suomujoen varressa olleen kullan etsijöiden hevostallin ja siirsi sen lähemmäksi jokea. Suomun ruoktuna tunnettu kämppä on nykyisin museoitu.
Olin sen nurkalla elokuun alkupuolella 1961.
Suomen Ladun yhdistykset ahkeroivat 1950 luvulla. Sudenpesä nousi Kaarnepään kupeeseen vuonna 1952.
Sudenpesän kuva on vuodelta 1966.
Muorravaarakan ruoktun rakentaminen alkoi imatralaisten toimesta seuraavana vuotena ja sauna viimeisteltiin vuonna 1957.
Huolimattomat ovat onnistuneet tulenkäsittelyssään useasti sytyttämään yhtä ja toista. Tämäkin poltettiin vuonna 1986.
Jaurun terassilla sijaitseva Siula on myös Suomen Ladun käsialaa. Se rakennettiin vuonna 1955. Sen sisällä oli jopa sauna. En ole mitenkään käsittänyt kämpän paikan valintaa. Erikoinenhan se on, mutta käytännön järki ei ole ollut mukana. On selvä että kun aikanaan kämppää remontoitiin, niin sauna muutettiin keittiötilaksi. Rappusia on uudistettu muutamaan kertaan. Ylärinteeseen on portaita noin 150 ja jokivarteen kuutisenkymmentä.
Kuva on otettu vuonna 1983.
Seuraavaksi Kemin latulaiset alkoivat rakentamaan Kulasjoen varteen Taajostupaansa. Se valmistui vuosina 1954-1957. Sinnekin syntyi sauna.
Kuva on vuodelta 1979. Sauna on palanut kuten myös Taajostupa.
Sodan jälkeen asettautui Suomujoen varteen Ville Nurmimäki, joka sai sieltä rintamamiestilan. Nykyisin on siellä huvila, jota vuokrataan Suomun Villen nimellä. Muorravaarakan ja Harrijoen yhtymäkohtaan rakennutti sodan jälkeisinä vuosina Nuotio niminen mies itselleen tukikohdan, mutta kun se tehtiin tuoreesta, osaksi kuorellisesta puusta, se lahosi nopeasti. Nykyisin kämpän kohdalla käydessäni en juuri näe merkkejä siitä. 1940 ja 1950 luvun taitteessa alkoi alueella liikkua Raimo Savinainen, jota Mäenteiseksi myös sanottiin. Hän rakenteli useampia pieniä asumuksia etupäässä Suomujoen tuntumaan sekä sinne tänne niliaitan tapaisia varastoja.
Kaverini on kömpimässä Meänteisen Lankojärven saaressa olevasta asumuksesta yöpymisen jälkeen vuonna 1963. Asumus oli keloilla vuorattu, siellä oli makuulaveri ja takka sekä kirjahylly, jossa asujan "vieraskirja" omine mietelauseineen ja runoineen.
