Vaelluskertomuksia: Lappi Saariselkä

Torstaina 4.6.2026 aamulla suuntasimme automme keulan kohti Saariselkää aurinkoisessa säässä. Illalla käännyimme Kuutuan tielle. Melko pian mäenharjanteella tuli vastaan täydessä lastissa oleva tukkirekka. Olin kuitenkin varautunut näihin yllätyksiin ja kapealla tiellä hivuttauduimme onnistuneesti toistemme ohi. Aittajärven "parkkipaikalla" oli autoja 34 kappaletta. Onnistuimme saamaan paikan montun nurkasta ja pystytimme telttamme myöhään illalla montun laidalle ja alustat sekä makuupussit sinne sekä unten maille.

Olimme matkassa vaimoni Marja-Leenan kanssa kahdestaan. Sää oli kerrassaan hieno ollut koko ajopäivän ja se jatkui edelleen kömpiessämme telttaan. 66 vuotta takaperin vaelluksellamme, oli kaverini unohtanut kameran keittiön pöydälle eikä minulle siitä vaelluksesta kertynyt kuvia. Nyt olin vaihtanut kameraani uuden muistikortin. Kuvasin sillä ahkerasti, mutta tullessani kotiin olikin muistikortti tyhjä. Olin asettanut kortin huolimattomasti ja siinä oli syy. Toivottavasti tällainen epäonni toistuu vain 66 vuoden välein. Olen silloin 149 vuotias.

Onneksi Marja-Leena kuvasi muutaman kuvan puhelimellaan. Allaoleva on perjantaiaamulta Aittajärven puulaavun edustalta lounaan suuntaan.

Päivät tästä eteenpäin olivat todella aurinkoisia ja lämpimiä, niin että päätimme pysyä leiripaikkamme lähistöllä ja tehdä päivän matkoja sinne tänne.

Sunnuntaina suuntasimme taas kahlaamolle ja menimme ensin Maantiekurun museokämpälle. Siinä ovat viettäneet mm joulua Elias Lönnroth ja M.A.Castren vuonna 1841 sekä myös Jaakko Fellman ollessaan Inarissa pappina 1820 luvulla. Kiersimme Maantiekurujärven etelän puolelta ja suuntasimme sitten Siikauopajalle. Siellä on puulaavu, puusuoja ja vessa, jossa on näppärät saranat. Kun tulimme laavulle alkoi sataa. Se kesti vain tunnin verran ja taas poutaantui ja aurinko paistoi. Sitä ennen tuli laavulle pari hieman vanhempaa miestä, jotka kertoivat olevansa matkalla Porttikosken kämpälle ja siirtyvänsä sitten polkuja pitkin Taajostuvan entisen kämpän lähettyvillä olevalle laavulle. Kerroin heille, että Porttikosken silta on purettu. Opastin heitä kuitenkin jatkamaan Suomun vartta noin kilometrin verran yläjuoksulle, jossa on tulipaikka ja pieni puusuoja. Sen kohdalta on hyvä päästä Suomusta yli. Kohdalle laskee Taimenlammesta pohjoisesta puro, jonka vartta on hyvä nousta Taimenlammelle ja sen pohjoispäästä voi suunnata luoteeseen, kunnes tulee Kulasjoen polun varteen. Miehet olivat kuitenkin epätietoisia, että voiko sillä tavalla löytää polun. He kun olivat vain kulkeneet polkujen varassa. Koetin vahvistaa heidän uskoaan siitä, että vaikka he pätkän kulkevatkin poluttomassa maastossa, niin kyllä Kulasjoki sillä konstilla löytyy. Minua jäi kuitenkin jälkeenpäin vaivaamaan, etten yksityiskohtaisemmin selvittänyt reittiä. Toivottavasti he selvisivät. Jälkeenpäin ajattelin vielä, etten ollut selvittänyt, että selvä polku kulki Suomujoen pohjoisrannalla kohti Lankojärveä jos asianomaiset kovin epävarmoja olivat suunnistuskyvyistään.

Mutta ne kuvat...

Kun odottelen hyvää sääjaksoa toukokuun lopussa alkukesän vaellukselle, niin Saariselältä kantautui hyviä uutisia. Kämppien huoltoa on vähennetty, tulipaikkoja on poistettu ja joitakin laavuja on purettu. Toivottavasti se vähentää osaamattomien vaeltajien joukkoa.

Kun aloitin retkeilyn Saariselällä, niin kämppiä oli vähän. Ne olivat vanha Suomun ruoktu, kemiläisten Taajostupa, Sudenpesä, Muorravaarakan ruoktu ja Luirojärven rajankämppä. Kun Metsähallitus aloitti kämppäverkoston rakentamisen 1960 luvun puolivälissä, niin niitä kertyi viidessä vuodessa kymmeniä. Samalla vahvistuivat polut kämppien välillä. Vaeltaminen keskittyi polkujen varrelle ja muu katsomisen arvoinen luonto jäi sivuun.

Sitten alkoi mönkijäkausi. Nykyisin pääreitit ovat pääosin autolla ajettavia jos vain olisi siltoja ja kosteikot olisivat vahvistettuja. Tämä helppous on aiheuttanut valtavan roskaongelman. En tahdo käsittää sitä, että kun roskalaatikot täyttyvät, niin roskia heitellään niiden ympärille, jolloin kaatopaikkavaikutelmasta ei voi välttyä. Olihan yksittäisiä roskaajia ennenkin, mutta ne olivat todella harvinaisia ja seuraava kulkija useimmiten korjasi edellisen jäljet.

Toivottavasti myös klapihuolto kärsii Metsähallituksen rahanpuutteesta. En ole käsittänyt mitenkään, että valmiiksi pilkottuja puita rahdataan kämpille ja tulipaikoille. Ymmärtäisin sen, että jos alueella oleville saunoille niitä ajettaisiin, mutta talviaikaan kämppien lämmitykseen, niitä on turha kuljettaa. Jokaisella pitää olla niin hyvät varusteet, että tulee toimeen silloinkin. Kun vielä kuulee, että nämä klapit on osaltaan tuotu ulkomailta, niin käsityskykyni ei riitä.

Jokaisella pitää olla kaasu- tai trangiakeitin. Ei niitä pidä olla kämpilläkään. Jos joku haluaa pitää tunnelmatulia, niin joka vuosi putoaa puista kuivia oksia, että sen saaminen on mahdollista.

Sain helmikuun alussa 2026 viestin, että 1990 luvun vaelluskaverini Antti oli nukkunut viimeisen kerran. Viimeksi olimme vaelluksella vuoden 2001 keväällä. Silloin hänelle tuli jalkaan oireita ja pääsimme hädin tuskin Marivaarasta Tahvontuvalle. Pitkään vaivaa tutkittiin ja lopulta sen syy löytyi keskiselästä selkäydinkanavasta. Se operoitiin, mutta selkä ei tullut rinkkaa kantavaksi. Monena keväänä Antti soitti kysellen, että olenko suunnitellut vaellusta melkein tippa silmässä. 2010 luvulla hän lopulta totesi, että polte on lakannut, eikä hän enää haikaile pohjoiseen lähtöä.

Antti oli erämies. Hän nautti luonnossa kulkemisesta. Hän marjasti, sienesti ja vähän metsästikin, mutta enimmin hän viihtyi vaelluksilla. Teimme vaelluksia Saariselällä ristiin rastiin kaikkiaan yhdeksän kappaletta yleensä touko-kesäkuun vaihteessa.

Tapasin Antin vuosi sitten viimeksi. Hän soitti silloin ja kysyi haluanko hänen Savotta rinkkansa. Kävin hänen luonaan ja melko vähällä käytöllä olleen rinkan sain. Vaikka itselläni on omatekoinen parempi kantoväline, niin vien Antin rinkan tulevana kesänä muistovaellukselle - jos elän.

Antti Vongoivankodalla

2010 luvun puolimaissa juttelin erään saamelaisen kanssa. Kyselin hänen mielipidettään silloin mediassa olleista melko kärjekkäistä kannanotoista saamelaisuuden puolesta. Hämmästyin kun hän totesi, että kampanja on ahneutta. "... meillä on nykyään hyvin asiat ja monia erioikeuksia metsästykseen, kalastukseen sekä maankäyttöön..." Hän totesi vielä, että kyse enemmästä oikeudesta on ahneutta.

Saamelaisasian kampanjointi jatkui vielä vuosia, kunnes lopulta 2025 vuoden loppuvuodesta pääministeri Petteri Orpo esitti, että Valtiovallan pitää pyytää virallisesti saamelaisilta anteeksi. Tähän kommentoi vähän joulun alla eräs saamelaisedustaja, että anteeksipyyntö ei riitä, vaan sen lisäksi pitää valtion antaa miljoonia korvaukseksi menetetyistä porojen laidunmaista lähinnä tekoaltaiden rakentamisen vuoksi.

Tuskin tuo edustaja oli vielä syntynyt, kun aloitin retkeilyn Itä-Lapissa Saariselän alueelle. Ensimmäiseksi kiinnitti huomiotani jäkälän vähäisyys. Olin kuvitellut, että sitä on kangasmailla runsaasti. Tämä oli siis selkeästi todettavissa ennen tekoaltaiden rakentamista. Aluetta oli todennäköisesti ylilaidunnettu siihen mennessä osapuilleen sadan vuoden ajan. Norjan puoleltahan 1860 luvulla tuotiin tuolle alueelle poroja suuria määriä. Tottahan toki altaat kavensivat laidunaluetta, mutta pääsyy on ylilaiduntaminen. Sehän näkyy mm satelliittikuvista, joissa Suomen rajat ovat pohjoisessa selvästi muista maista erottuvia, vaikka niissäkin poroja laidunnetaan.

Luin joulunpyhinä 2025 Veli-Pekka Lehtolan kirjan saamelaisuudesta. Hän kysyy kirjansa nimikkeessä "Kenen maa -kenen ääni". Lehtola katsoo Saamenmaaksi nimittämänsä alueen kuuluvan saamelaisille. Hän syyttää muita suomalaisia kolonialismista eli siirtomaavallasta. Hän pitää saamelaisia alkuperäiskansana, jotka olivat täällä ennen kuin suomalais-ugrilaiset alkoivat saapua tänne. Saame on kuitenkin suomalais-ugrilainen kieli, mutta Lehtola selittää, että saamelaiset vaihtoivat kielensä.

Mikä sitten on saamelainen ? Lehtola katsoo, että saamelaisten itse pitää päättää kuka on saamelainen. Kun luin kriteereistä, niin ne olivat kovin epämääräiset. Erikoista oli mm se, että ollakseen saamelainen piti osata saamenkieltä, vaikka voisi muuten osoittaa olevansa syntyjään saamelainen.

Lehtola ei perustele vakuuttavasti alkuperäiskansakäsitettään, vaan ottaa yhden 1950 luvun ruotsalaistutkijan käsityksen, että saamelaiset ovat erilliskansaa. Mitään dna-selvitystä ei ole eikä muuta. On täysin selvää, että pohjoisimmassa Suomessa asuvat ovat perimältään erilaisia, kuin vaikkapa Varsinais-Suomessa asuvat, sillä maahamme on tulvinut kaikista suunnista viimeisen kahden-kolmen tuhannen vuoden aikana muunlaista perimää.

Tietenkin poronhoitoon perustuva paimentolaiskulttuuri on selviö, mutta menneinä aikoina on Suomessa ollut paljon muitakin nykymenosta poikkeavia elämänmuotoja. Mitä tulee sitten siihen, että saamelaisia pakotettiin kouluun asuntoloihin, jotka olivat kaukana heidän kodeistaan. Syrjäseuduilla oli muuallakin samanlaisia järjestelyitä. Ei siihen aikaan ollut muuhun varaa. Saamenkielen käyttökielto oli tietenkin väärin, mutta taustalla oli tavoitteena suomenkielen osaaminen, joka tietenkin oli järkevää.

Valtava kohu nostettiin 1930 luvun alussa Inarin hautausmaasaaresta otetuista kalloista ja luista. Inarin pappina silloin ollut antoi siihen luvan. Saareenhan ei pitkään aikaan oltu haudattu vainajia. Kovin suurta hartautta ja huolta silloiset saamelaiset eivät olleet osoittaneet vainajiaan kohtaan, sillä suuri osa saaressa olleista luista olivat paljastuneet ja nähtävissä. Tulkoon mainituksi, että tuo luvan antanut pappi sai palkkion Anatomian laitokselta, jolla kustansi itse laatimansa saamenkielisen aapisen. Hän kuten muutkin "lantalaiset" saamelaisten tukijat saivat Lehtolan kirjassa melko ankaraa kritiikkiä.

Petroskoissa 1950 luvun alussa perustettiin "Saamelaisten ja Samojedien Neuvostotasavalta". Perustamiskokoukseen osallistui suomalaisia, ruotsalaisia ja norjalaisia saamelaisia. Osapuilleen sen rajat noudattelivat TV:n uutisten kartasta nykyään näkyviä rajoja. Mahtaako tämä olla tavoitteena ? Jotenkin tämän haastattelemani saamelaisen kymmenisen vuotta esittämä käsitys ahneudesta tulee mieleen. Mitä pienempi populaatio sen enemmälti jää jaettavaa.

Hätäkeskus taannoin julkaisi sinne tulleita erikoisia pyyntöjä. Eräs oli vaellusseurueelta, joka esitti että seurue olisi noudettava pois helikopterilla, koska seurueen jäsenen kengänpohja oli irronnut. Hätäkeskus ei sentään tähän pyyntöön suostunut.

Mieleeni tulee pyyntöön liittyviä erilaisia vaihtoehtoja. Oliko kyseessä huumori vai halusiko seurue hupaisan helikopterimatkan tai kyllästyikö porukka kuljeskeluun ja ajatteli, että Valtio joutaa kustannuksellaan heidät noutamaan pois.

Tietysti tulee vielä mieleen, että vaeltajaporukka oli tosissaan hätääntynyt, eikä osannut keksiä keinoa, jolla ongelma ratkeaa. Olen viime vuosikymmeninä törmännyt enenevässä määrin uusavuttomuuteen retkeilijöiden kohdalla. Ei pidä lähteä luontoon, jos ei ole perustaitoja. Jo 1960 luvun alussa Imatran Lapinkävijöitten Elli Mäkynen vaati "retkeilijäkorttia" vaellukselle lähtijöille. Kortti edellytti juuri niitä taitoja, joita luonnossa kulkijalla pitää olla.

Itselleni sattui kengänpohja irtoamaan vuonna 2007 talvivaelluksella Ampupään päällä matkalla Luirojärvelle. Minulla oli vaellussuksissa kärkisiteet. Istahdin vaellusrekeni päälle miettimään. Reessäni oli kaikenlaista tarviketta, mm varasukset ja -sauvat, mutta niistä ei ollut ongelmaan apua. Oli myös monenlaista narua, nauloja ja mm ilmastointiteippiä. Teipillä kiinnitin pohjan kenkääni.

Myöhemmin paluumatkalla Tuiskukurussa irtosi toisen kengän pohja. Sen kohdalla olikin vaikeampaa. Kurussa nimittäin oli sillä kohdalla paljon pehmeää lunta. Kun irrotin sukset jalastani ja astuin reen sivulle, niin humpsahdin kainaloita myöten lumeen. Vaivaloisesti pääsin uudelleen lumen pinnalle, kun asettelin suksia ja sauvoja ristiin ja kömmin niiden päälle. Onnistuin jälleen kiinnittämään pohjan kenkääni ilmastointiteipillä, mutta en päässyt suksille vetämään rekeä, sillä painuin syvälle. Asettelin taas suksiani ja sauvojani alleni, ja vedin rekeä puolentoista - kahden metrin verran eteenpäin. Sitten siirsin taas suksia ja sauvoja ja hivuttauduin eteenpäin tällä tavalla parinsadan metrin matkan, kunnes lumi oheni ja tuli kantavammaksi.

Mieleenkään ei tullut, että olisin pyytänyt apua.

Ensin ilmoitettiin epidemian tapaisesta keväällä 2025 Karhunkierroksella. Sitten Metsähallitus antoi suosituksen, ettei sille kierrokselle lainkaan pitäisi lähteä ja edelleen huomattiin, että vatsavaivoja oli Saariselälläkin.

Vaikka aikanaan käytin runsaastikin autiokämppäverkostoa, niin kesäaikaan nykyään en enää lainkaan. Majoitun telttaan, koska saan olla omassa rauhassa eikä siellä ole sääskiä, mäkäräisiä eikä polttiaisia.

Merkittävä seikka tähän valintaani on kuitenkin kämppien nykyinen siisteys ja siellä olevien yhteisten astioiden epäasianmukainen käyttö. Ei tarvitse ihmetellä vatsatauteja, kun astioita käytetään koirien ruoka-astioina ja vaikkapa jalkojen liottamiseen sekä pyykkäämiseen. Pesut ruuanvalmistuksen jälkeen ovat useinkin heppoisia. Mieleeni muistuu eräs vesisanko, johon oli tehty Luirojärvellä lettutaikina eikä sitä viitsitty pestä. Vaivaloisesti sain sen puhdistettua monenlaisesta kasvustosta.

Kannattaa miettiä toiseenkin kertaan, kun näitä kämppiä ja varsinkin astioita käyttää hyväkseen.

Sillä välin, kun odottelen kunnollisia vaelluskelejä vuodelle 2025, niin otan erään episodin vuodelta 1966. Kuva on kesäkuun puolen välin korvilta. Kämppä on geologien tukikohta Padagova nimeltään, Palovangan eli Paasjoen suupuolelta noin kilometrin verran yläjuoksun suuntaan. Rakennus on vuosikymmeniä sitten purettu. Kämpän nurkalla on vaelluskaverini Aki ja kirveen varressa pilkkoo puita kertomansa mukaan lahtelainen mies.

Sää on sateinen ja kolea, kuten saattaa kuvastakin aistia. Nimeltä tuntematon mies asusti kämpässä. Luultavasti hän oli lähtenyt liikkeelle Kopsusjärven polun päästä, kulkenut Kopsukselle ja siitä edelleen vaaran yli polkua pitkin Suomun ruoktulle ja edelleen jokivartta kulkien Padagovalle. Vaikka ensimmäiset topografikartat olivat tulleet jo markkinoille, niin miehellä oli vain yksi Taloudellisen kartan lehti 1:100 000. Senkin ulkopuolelle hän oli jo joutunut.

Muonana hänellä oli pelkkiä kaurahiutaleita eikä mitään muuta. Niitä oli kylläkin runsaanlaisesti. Hän kertoi olevansa velkojiaan paossa. Hän mainitsi Lahden rautatieasemalla loukkaantuneensa eikä kyennyt töihin ja velat olivat erääntyneet. Mies ei ollut retkeilijä ja varusteet sen mukaisia. Risainen reppu oli eikä juuri muuta.

Olimme kaverini kanssa kolmen päivän päässä päätepisteestämme, joten saatoimme jättää asianomaiselle vähän vaihtelua ruokavalikoimaan ja piirsin karttaluonnoksen, jonka varassa hän saattoi löytää ihmisten ilmoille - jos sitä halusi. Ehkä hänen luunsa vaalenevat jossakin korven kätkössä.

Aiemmin oli kuva peilikuvana. Nyt sen ymmärsin korjata. Kämppä oli pystyssä vielä 70-luvun alussa, jolloin yövyimme vaimoni kanssa, tultuamme paikalle Porttikoskelta.

Perjantaina 11.4.2025 aamulla Ylen uutisissa haastateltiin matkailuyrittäjää, joka 56 vuoden ajan oli toiminut Käsivarren Lapissa. Hän oli lähinnä huolissaan siitä, että vastaavat yrittäjät eivät välttämättä ole ammatissaan riittävän päteviä huolehtimaan asiakkaistaan. Hän peräsi kunnollisen tutkinnon suorittamista asianomaisilta. Metsähallitus taas samassa uutisessa totesi huolensa siitä, että kestääkö Käsivarren luonto laajenevaa turismia.

Olen itse aivan samoista asioista huolissani. Itseasiassa Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkynen oli tästä asiasta huolissaan jo 1960 luvun alussa. Hän esitti kaikille vaeltajille eräänlaista retkeilijäkorttia, jonka suorittamiseksi vaadittaisiin perustaitoja luonnossa liikkuville. Tänä päivänä se olisi aivan välttämätöntä. Ainakin kansallispuistoissa sen pitäisi olla pakollinen.

Metsähallituksen huolesta olen huvittunut. Poronhoitajat ovat 1980 luvun alkupuolelta lähtien ajelleet mönkijöillä surutta ristiin rastiin poronhoitoalueita. Tästä on jäänyt karmeita jälkiä maastoon, joiden korjaantuminen vie kymmeniä vuosia. Samanaikaisesti on myös surutta maastoa ylilaidunnettu siten, että poroja joudutaan entistä enemmän ruokkimaan. Tämä seikka on kovin hyvin ollut Metsähallituksen tiedossa, mutta käytännön toimenpiteet ovat juuri sillä tasolla, että ollaan huolestuneita eikä sitten muuta.

Aloittaessani retkeilyn Saariselällä oli käytettävissä vain Taloudellinen kartta 1:100 000 kuten muillakin vaeltajilla. Tosin juuri noihin aikoihin oli tullut markkinoille Suomen Ladun sekä Imatran Lapinkävijöitten laatima kartta, mutta niistä en tiennyt mitään. Taloudellinen kartta ei antanut paljonkaan osviittaa. Siinä oli kylläkin Suomujoen pääuoma osapuilleen kohdillaan, mutta sivupurojen merkintä ontui pahasti eikä joen varren suurimpia lampiakaan löytynyt. Luirojärvi oli kartassa kohdallaan.

Olin onnekas kun ensimmäisellä vaelluksella otin Aitaojan varresta suoran suunnan Luirojärvelle ja kuljin laelta laelle. Silloin saattoi luoda lakimailta yleisnäkymää ja painaa mieleen missä mitäkin saattaa olla. Kuitenkin retkeily Taloudellisen kartan varassa oli pitkälti seikkailua.

Juuri näihin aikoihin näyttää siltä, että suomalaisia paperikarttoja ei enää tuoteta. Karttakeskus kuulemma myy vanhaa varastoa loppuun. Syynä lienee se, että suunnistetaan puhelimien varassa ja luotetaan gps:sään. Paperikartta ei paljon paina, eikä kompassikaan. En luottaisi pelkästään puhelimiin. Gps on osoittautunut häirinnälle alttiiksi ja puhelimelle voi tapahtua vaikka millaista vahinkoa.