Erästä taiteilijaa haastateltiin telkkarissa. Hän totesi mm että luonnonmetsä on niin harvinainen, että se on oikeastaan fiktio. Pysähdyin miettimään mikä oikeastaan on luonnonmetsä ja jälleen pohdin millainen käsitys nykysuomalaisella on metsäluonnosta. Hyvin monilla tuntuu olevan huoli puiden hakkuista ja sen myötä hiilinielun häviämisestä. Metsähallituksen hakkuualueilla on tämän tästä mielenosoituksia.

Luulen ymmärtäväni, että taiteilija tarkoitti luonnonmetsällä metsikköä, jossa ihminen ei ole tehnyt minkäänlaisia toimenpiteitä. Kyllä niitä löytyy. Ei tarvitse ajatella sellaisen olevan kuvitelmaa. Ajelin alkusyksystä Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Hämeeseen noin 150 kilometrin pätkän hiljaisia sivuteitä. Oikeastaan koko matka oli metsätaivalta ja hyvin huomattavalta osaltaan sellaista tienvarsimaisemaa, että milloinkaan ei puusto ollut nähnyt sahaa eikä kirvestä, puhumattakaan uudemmista metsänhoitokoneista. En pitänyt näkemästäni, sillä hyvin kasvavilla maapohjilla näytti olevan melkein läpitunkematon ryteikkö, jossa kasvu oli tukahtunut. Kaikki kasvullisuus siitä kärsii.

Ollakseen kasvun suhteen tuottoisa, pitää metsää osata oikealla tavalla hoitaa. Sitä pitää harventaa puuston laatuun sopivalla tavalla, että puut saavat hengittää. Jos näin ei tehdä, hiilinielut tukehtuvat. Mänty on valopuu ja kuusi varjopuu. Sekametsän hoito vaatii aivan erityistä silmää ja taitoa.

Tuntuu siltä, että turhan moni luulee puun elävän ikuisesti ja me suomalaiset parhaiten tähtäämme tulevaisuuteen, kun kaikki hakkuut lopetetaan. Puun polttokin kuulemma pitäisi kokonaan lopettaa, koska polttamisen hiukkaspäästöihin kuolee huomattava määrä ihmisiä vuosittain. Olen itse polttanut puuta lähes koko elämäni ajan ja istunut nuotiotulilla yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta hengissä olen tästä huolimatta. Ei se voi niin kauhean vaarallista olla.

Ihminen kuuluu metsäluontoon ja se voi parhaiten, kun ihminen sitä oikealla tavalla hoitaa. Hoitamatta jättäminen olisi paha virhe.

Olen saanut lukea, että asiantuntijat ovat laskeneet miten paljon Suomen metsät nielevät hiilidioksidia. Tällä laskentaperiaatteella on sitten päätelty, että kun Pohjois-Suomen metsät ovat ikääntyneet, niin kyky yhteyttää on laskenut ja Suomelle kertyy siitä maksettavaa 2-7 miljardia. Epäilen vahvasti näitä laskelmia, sillä en usko kenenkään kykenevän niin monimutkaiseen kehitelmään, jolla metsiemme kyky tähän voidaan laskea. Mielestäni tässä on enemmän kyse uskonnosta kuin tieteestä.

Puu kuitenkin ikääntyy ja kuolee, vastoin kuin moni tuntuu luulevan. Tunnen yhden puun tarinan. Se kasvu alkoi noin vuonna 1840. Sitä taimena vahingoitettiin. Joko joku ihminen taittoi sen latvan tai hirvi sieppasi suuhunsa sen mehevän latvuksen tai ehkä tuulenkaato sitä vahingoitti. Se alkoi kuitenkin kasvattaa runkoa oksasta. 1800 ja 1900 luvun vaihteessa puu oli jo täysikasvuinen. Isoäitini pikkutyttönä istuskeli sen rungolla paimentaessaan alueella lehmiä.

Kuvasin sen 1950 luvun puolivälissä, kun se oli runsaan sadan vuoden ikäinen.
Noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vaimoni pääsi rungolle seisomaan.
Vuonna 2003 puuvanhus kohtasi loppunsa syysmyrskyn myötä, mutta lapsenlapset pääsivät vielä rungolle temppuilemaan.

Kansallispuistoja halutaan perustaa lisää. Olen vieraillut useilla, vaikka tällä sivustolla olenkin keskittynyt UK-puistoon. Olen kritisoinut useasti puistojen hoitotapaa. Se ei ole luontoa säästävä vaikka polttopuu tuodaankin muualta.

Saariselän vähäravinteisilla maapohjilla ei metsäharvennuksia tarvita monissakaan paikoissa, mutta tuulenkaatoja voitaisiin hyödyntää, mitenkään sitä monimuotoisuutta vähentämättä.

Ensimmäisen vaellusvuoteni jälkeen on kertynyt viisi vuotta, jolloin syystä tai toisesta en ole vaellukselle päässyt. Niistä neljä asettautuu ensimmäiselle kymmenelle eli 1960 luvulle. Vuosi 1962 oli ensimmäinen. Suoritin varusmiespalveluani Oulussa. Alkutalvesta oli ampumaleiri Kemijärven Sarriojärvellä. Tulopäivänä Ilmatieteen laitoksen virallinen mittaus ilmoitti 41 astetta pakkasta eikä viikon mittaan tainnut lämpötila käydä 30 asteen lämpimämmällä puolella.

Sain havaita, että tuulettomassa säässä tuollaiset pakkaslukemat eivät tuntuneet oikeastaan missään. Ilma oli niin kuiva. Toista oli esimerkiksi Oulussa tai muissa rannikkokaupungeissa. 10-15 astetta tuntui hyytävän kylmältä varsinkin jos oli vähän viimaa.

Pakkanen siis Sarriojärvellä ei haitannut. Harjoitukset suoritettiin ohjelman mukaisesti. Majoituimme teltoissa. Ne oli pystytetty kaivamalla teltat maan pinnan tasolle, jonka päällä oli puulaverit. Kamiina lämmitti. Ei tullut vilu teltassakaan. Lunta oli melko paljon. Se ylti teltan sivuseinän yli. Se suojasi.

Teltan hämärässä.

Vapaa-aikaakin löytyi. Kävimme laskettelemassa lähivaarojen rinteillä ja sattumalta löysimme entisen metsätyömaan saunan, joka pantiin kuumaksi. Läheisen lammen jäähän hakattiin reikä, josta saatiin vettä. Noutaessani vuorollani avannosta pesuvettä, paljaat jalkapohjani rapsahtelivat, kun ne jäätyivät silmänräpäyksessä maahan kiinni.

Kenelläkään ei ollut aikaisemmin mahdollisuutta puhdistautumiseen. Omalla kohdalla se oli tuiki tarpeellista, sillä junamatkalla sattui kiusallinen vahinko. Meidät oli lastattu eräänä iltana Oulun rautatieasemalla tavarankuljetusvaunuihin, joita siihen aikaan nimitettiin härkävaunuiksi. Puolikkaaseen vaunua oli rakennettu laverit kahteen kerrokseen ja sen edessä oli kamiina. Itse jouduin ylälaverille ja siellä oli hirveän kuuma. Riisuin takkini ja paitani pois jossakin vaiheessa ja menin avonaisen liukuoven kohdalle vilvoittelemaan. Vaunussa ei ollut valoja, joten en nähnyt juuri mitään. Tajusin kuitenkin että oikealla puolellani nojaa oviaukon kohdalle asetettua lankkua joku toinenkin, mutta en nähnyt mitä hän on tekemässä. Sitten juna ajoi oikealle kääntyvään kaarteeseen ja sieltä suunnasta puhalsi oviaukkoon ilmavirta, joka heitti päälleni virtsan vihmaa. Joku oli tyhjentämässä rakkoaan. Vasta muutaman päivän päästä saunassa siis saatoin siivota itseni.

Parin vuoden kuluttua tuli jälleen vaellukseton vuosi. Talvella 1964 puhaltelin pakkasessa sormiini, säätäessäni vaakituskoneen tasausruuveja. Siihen aikaan ei ollut automatiikkaa. Sanailin, että vaikka tuleva kesä olisi miten kuuma, niin en valita. Sinä kesänä olisi kyllä ollut aihettakin. Olin hakeutunut rauhanturvatehtäviin ensimmäiseen Kyproksella aloittaneeseen joukko-osastoon. Jälkeenpäin kuulin, että siellä oli mitattu 1900 luvun kuumin ajanjakso. Toukokuun alusta alkaen päivälämpötilat pääkaupungissa Nicosiassa olivat tasaisesti 40-41asteessa ja öisin ne laskivat 35 asteeseen. Lämpöhuippu 46 astetta mitattiin 21.5. Kolmisen viikkoa kului ennen kuin totuin lämpöön. Elokuun lopussa tuli lämpötiloissa jyrkkä pudotus. Yöllä tuli vilu päivystäessäni komppanian radiokeskuksessa. Kävin vilkaisemassa ulkona olevaa lämpömittaria. Se näytti 23 astetta. Jouduin hakemaan huovan hartioilleni.

Tukikohtani lähettyvillä ollut savitiilinen tyhjillään oleva rakennus.

Kuvasta näkee, että maa on rutikuivaa. Vihreää ruohonkortta saa hakea. Pitkään ei ollut satanut ja kosteus maassa oli syvällä. Jos ei ollut suorassa auringonpaahteessa, kuumuus oli helppo kestää aivan samasta syystä kuin ampumaleirillä Sarriojärvellä. Ilmassa ei ollut juurikaan kosteutta.

Saariselällä on muutamaan kertaan kohdalleni vaelluksella sattunut hellejakso, jossa mittari on kivunnut kolmeenkymmeneen tai vähän ylikin. Rinkkaa kanniskelevalle se alkaa olla liikaa. Jo tuo 23 asteen lukema, jolloin värisin vilusta Nicosiassa, alkaa olla itselleni Suomessa siedettävän rajamailla, varsinkin taakka selässä.

YK-komennuksellani vierailin syyskuulla myös Israelissa ja kiertelin alueilla, joihin turisteilla ei nykyään ole mitään asiaa. Oli monella tavalla mielenkiintoista ja nuorelle avartavaa kokemusta, mutta yhteenvetona siitä vuodesta saatoin päätellä, että metsiä samoavalle retkeilijälle ei Välimeren itäpohjukasta suurta iloa irtoa.

Torstaina 15.12.2022 antoi Saamelaisneuvoston presidentti lausunnon Montrealissa luontokokouksessa, jonka mukaan alkuperäiskansat käyttävät luontoa säästävällä ja kestävällä tavalla.

En tiedä miten laajalti lausunnon antaja on mahtanut luonnossa itse liikkua, mutta mikäli hän on niin tehnyt, niin kannanotto on kovin arveluttava rehellisyyden kannalta katsottuna. Ongelma on pitkälti Lapissa nykymuotoiseen poronhoitoon liittyvä ja kulminoituu kulkuvälineisiin, joita siinä käytetään kesäaikana. Nykyisin ovat muodissa mönkijät. Ne kuluttavat maapohjaa tuhoisasti. Jokainen on nähnyt televisiosta välähdyksiä porojen kokoamisesta pitkien mönkijärivistöjen avulla. Useimmiten sellaisesta jää alueelle pysyvä jälki. Toisinkin se voitaisiin tehdä, koirien ja jalkamiesten voimin ja nimenomaan luontoa säästävällä tavalla, mutta laiskuus sekä tehokkuuteen pyrkiminen on ottanut vallan.

Toinen kysymys on porojen määrä. Nykyisin annetaan julkisuudessa sellainen kuva, että jo ammoisina aikoina kaikki saamelaiset pitivät vähintäänkin nykyisen suuruisia porolaumoja ja kun suomalaiset ryhtyivät sortamaan heitä kolonialistisilla tavoilla, niin poronhoito on siitä syystä joutunut ahtaalle mm tekoaltaiden ja kaivosten rakentamisen myötä.

Ensin totean sen, että nykyisen suuruinen porotalous alkoi kehittyä vasta 1860 luvulla, kun Norjan rannikolta siirtyi muutama perhe poroineen Sompion alueelle. Sitä ennen vain harvalla oli merkittäviä tokkia, osalla ei lainkaan.

Porojen määrä oli jäkälämaiden kokoon nähden liian suuri. Sadassa vuodessa jäkäliköt esimerkiksi Lapin paliskunnan alueella oli kaluttu melko vähiin. Syyttävä sormi on viime aikoina osoittanut Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentamista. Varsinkin Lokan altaan alle kerrottiin jääneen merkittävästi porojen kesäaikaisia ruokamaita.

No, altaan koillispuolelle jäi melkoinen määrä aapasoita. Sieltä löytyy Kotiaapaa, Paju-aapaa, Kaita-aapaa, Lamminaapaa sekä Repoaapaa. En ole todennut näitä alueita suurestikaan hyödynnettävän, joten väite tuntuu epäuskottavalta. Lisäksi itse totesin jo ensimmäisillä retkilläni, että jäkälät olivat silmiinpistävän vähissä jo ennen altaiden rakentamista.

Eihän tämä koske pelkästään Itä-Lappia. Satelliittikuvissa näkyvät selvästi Suomen rajat pohjoisessa myös Norjan ja Ruotsin rajalla syystä, että jäkälät on syöty kauttaaltaan maan tasalle. Naapurimaissa niin ei ole tehty vaikka poroja sielläkin laidunnetaan. Se näkyy kuvista.

Suurin ongelma ovat kuitenkin mönkijät. Suosittelisin tutustumaan ns Orposesta Karapuljuun kulkevaan kuraränniin tai Marivaarasta Jaurulle suuntaavaan kulkureittiin. Useissa kohdin kulku-urien leveys ylittää sata metriä. Paikoin myös itä-länsisuunnissa kulkevien poroaitojen varret ovat surkeaa katsottavaa. Edelleenkin ovat jossain määrin käytössä aiemmat moottorikulkuneuvot eli moottoripyörät ja mopot.

Kun vielä UKK-puiston oma mönkijäliikenne tekee tuhojaan, niin jälki on kokonaisuudessaan karmeaa.

Onko tämä tosiaan alkuperäiskansan käsitys kestävästä luontoa säästävästä toiminnasta ja Metsähallituksen sekä puiston johdon käsityksestä, miten puiston erämaista luontoa vaalitaan kestävällä tavalla.

Olin yksinvaelluksella heinäkuun alkupuolella vuonna 1967. Paluumatkalla poikkesin Sudenpesällä, jossa tapasin latulaisten porukan. Olinkin tarkoituksella tullut sinne, sillä olin todennut Luirojärven Rajankämpän kämppäkirjasta, että tuollainen vaellusporukka oli liikkeellä ja sen vetäjä oli tuttu rovaniemeläinen Kimmo Ahonen.

Kuva Sudenpesästä on vuodelta 1966.
Kuva on kämpän kulmalta kohti Ukselmaa myös vuodelta 1966.

Kuvat ovat edelliseltä vuodelta syystä, ettei minulla ollut kameraa matkassa. Olin hankkinut keväällä Canonin kaitafilmikameran ja tein sillä ensimmäistä retkifilmiäni. Vaikka karsin rinkastani kaikenlaista mm tuon kameran, niin lähtöpaino sillä oli runsaat 40 kg. Oli siinä sinnittelemistä.

Sudenpesällä tapasin vetäjän lisäksi ryhmässä viisi naista ja kolme nuorta miestä. Lukuun ottamatta yhtä juuri 50 vuotta täyttänyttä naista, olivat muut nuoria. Tapasin heidät myöhemmin Porttikoskella sekä Laanilassa, jonne lopetimme.

Meillä oli varsin hauskaa keskenämme ja sain Laanilassa silloisessa kahvilassa nimi- ja osoiteluettelon koko porukalta. En tavannut siitä huolimatta ketään jälkeenpäin. Nimiluettelo jäi kuitenkin talteen ja se putosi kesällä 2022 käteeni, jostakin vanhan valokuva-albumin sivujen välistä.

Ryhdyin tutkimaan löytyisikö vielä joku heistä tavanomaisten hakujen myötä. Lopulta lähetin eräälle sopivalle ehdokkaalle tekstiviestin, kysyen voisinko soittaa. Parin minuutin kuluttua hän soitti itse. Kyse oli hämeenlinnalaisesta Pekasta, joka oli vuonna 1967 parikymppinen ja oli ollut mukana vaelluksella. Hän oli perustanut kuljetusyrityksen, luopunut siitä ja tietysti nykyisin eläkkeellä. Vuonna 1967 hän oli ollut matkassa toisen hämeenlinnalaisen kaverinsa Sepon kanssa. Kolmannen miespuolisen helsinkiläisen retkikumppanin Tapion hän oli tavannut kohta Helsingissä ollessaan varusmiespalvelua suorittamassa Santahaminassa.

Vain Pekan kykenin löytämään. On selvä, että neljä nuorta naista Mirja, Sirpa, Leena ja Ritva todennäköisesti olivat vaihtaneet avioitumisen jälkeen sukunimiään, eivätkä helposti olleet löydettävissä. Helsinkiläinen Ida, joka oli ryhmässä 50-vuotias, olisi ollut tänä vuotena saman ikäinen kuin Suomi, joten 105 vuotiasta en enää ruvennut etsimään.

Jos joku ryhmässä olleista sattuu saamaan tätä silmiinsä, niin ottakaapa yhteyttä.

Kuva on Tankavaarasta kesällä 1972

Koira ei varmaankaan ole Tankavaaran kuuluisa Turre. Ehkä kuvan pentu voisi olla sen emo. Turre tuli mieleeni edellisestä jutusta, joka koski koiraa vaelluskumppanina. Olimme silloin tällöin 1980 luvulla Tankavaarassa talvella hiihtelemässä. Siellä oli mukava porokoira nimeltä Turre, joka seuraili hiihtämään lähteviä ryhmiä. Se paimennusviettinsä mukaisesti kulki uskollisesti ryhmän mukana kunnes palattiin takaisin. Vasta sitten se lähti saattelemaan jotakin muuta.

Poikkesimme Tankavaarassa kesällä 1986. Koiramme oli kytkettynä pihamaan laidalla automme hinauskoukkuun. Satuin näkemään pihamaan toiselta laidalta Turren ikäänkuin väijyen syöksähtelevän männynrungon takaa toiselle. En ymmärtänyt mitä se oli tekemässä, sillä se hetkeksi pysähtyi puun antamaan näkösuojan taakse kurkistelemaan ja taas siirtyi eteenpäin. Lopulta se ryntäsi koiramme kimppuun takaapäin ja näykkäisi sitä takamuksesta.

Turre ei vähääkään jatkanut toimiaan, vaan lähti ylvään tuntuisena kävelemään poispäin. Ensimmäisen kerran näin, miten koiran selän mutkaisuudesta saattoi selvästi lukea, miten ylpeä se oli teostaan. Se oli mielestään osoittanut selvästi kuka on paikan kuningas.

Tapahtuman näki silloinen alueen isäntä Kauko Launonen, joka sattui olemaan myös pihamaalla. Hän ryhtyi torumaan Turrea. Koira käveli häntä kohti ja pari metriä ennen Launosta, se paneutui maahan mahalleen ja kiemurteli ilmiselvästi anteeksipyytäen hänen eteensä.

Näytelmä oli aivan uskomaton ja kertoi miten "fiksu" koira saattaa olla.

Turrelle tuli surullinen loppu. Joku ajoi tahallaan talvella moottorikelkalla sen ylitse, niin että se menehtyi.

Pitkään talvisin hiihdettiin Tankavaarasta Saariselälle sen muistoksi Turren hiihtoa. Toivottavasti kelkkailija ainakin joskus osaa hävetä tekoaan.

UK-puisto kyseli retkeilijöiltä, sopisiko koiraa ottaa sisälle tupiin. Suurin osa vastaajista oli sitä mieltä, että kyllä se sopii. Osa asetti varauksen, että jos se sopii muille kämpässä olijoille ja joku huomautti, että allergikoilla saattaa olla vaikeuksia. Eräs kuittasi viimeksi mainitun sillä, ettei nyt pieni niiskuttaminen ketään haittaa. Tähän huomauttaisin kuitenkin sen, että joillakin on niin paha allergia, että haitat ovat paljon pahempia kuin pieni niiskuttaminen.

Koiraa itse ryhdyimme harkitsemaan 1980 luvulla, kun kohtasimme turhan tunkeilevan karhun Hammaskurussa. Ajattelimme että olisi hyvä jos saisimme tuollaisesta vieraasta hieman ennakkoon havaintoa koiran avulla. Kun asuinpaikkakunnallamme oli myynnissä Norjan harmaan pystykorvan pentuja, niin hankimme sellaisen. Tuota koirarotua oli käytetty hirven ja karhunkin metsästyksessä. Me emme olleet metsästäjiä, mutta arvelimme valinnan olevan tarkoitukseemme sopivan.

Vuonna 1984 kesällä hankinnan teimme. Uusi perheenjäsenemme sai nimekseen Muru.

Korvat olivat vielä vähän lurpallaan, mutta viikkojen kuluessa ne nousivat terhakkaasti pystyyn.

Pari vuotta annoimme sen kasvaa, mutta vuonna 1986 aivan kesäkuun alussa matkasimme Aittajärvelle, jolloin sen ensimmäinen vaellus alkoi. Helpotimme alkumatkaa vetämällä sitä pienellä kumiveneellä yli Suomun. Sitten Kuotmutin, Sarviojan sekä Muorravaarakan kautta kuljimme Anterin laaksoon ja ryhdyimme nousemaan kohti vedenjakajaa ja Vongoivanjoen latvoja.

Taustalla on Kielitunturi.

Murua pidimme koko ajan kytkettynä, sillä porot vetivät sitä puoleensa hirvikoira kun oli. Sitäpaitsi emme saaneet mitenkään pois sen kiusanhenkisyyttä. Se karkasi heti jos sen antoi olla irrallaan. Sen sai kiinni vain osoittamalla, että kädessä on eräs sille vastustamaton herkku.

Teimme näinä vuosina pitkiä vaelluksia, jolloin kulkupäivät saattoivat olla 12 tuntisia tai pitempiäkin. Huomasimme varsin pian, että karhuvaroittimemme ei oikein hyvin jaksa tuollaista kulkua. Sehän olisi helposti parissa kolmessa tunnissa jättänyt meidät kymmenien kilometrien päähän jos olisi päässyt vapaasti menemään, mutta vaikka kulkuvauhtimme oli sille hidas, se alkoi pitkän päivän loppupuolella väsyä, koska sen olisi pitänyt saada välillä vähän torkahtaa.

Ensimmäistä mutta ei viimeistä kertaa se pääsi nuuskimaan granaatinsiruja Vongoivanräystään reunalla.

Parin vuoden kuluttua ajattelimme, että olisi kiinnostavaa kokeilla alueella veneilyä. Hankimme vanhan lasikuituveneen ja sitä hieman kunnostimme. Ajelimme jälleen Aittajärvelle ja keinottelimme veneemme rantaan puulaavun tuntumaan. Suunnittelimme nousevamme veneellä yläjuoksulle niin pitkälle kun se onnistuu. Melko työlään matkan jälkeen pääsimme Siikavuopajalle. Saimme todeta, että soutamalla vastavirtaan leveähköä tasapohjaista venettämme ei matka kovin hyvin edisty. Muru tuntui nauttivan venekyydistä.

Siikavuopajallakin se mielellään istuskeli perätuhdolla.

Laskettelimme sitten myötävirtaan takaisin Aittajärvelle ja täydennettyämme autosta varusteitamme, jatkoimme edelleen alavirtaan. Laskettelimme vauhdikkaasti Snellmanin edustalla olevan kosken ja ennen Lotjanan kuohuja vedimme veneen maihin. Kanniskelimme rinkkamme Kuotmuttiojan varteen ja vedimme veneen varvikossa ja sammalikossa myös ojalle. Sitä myöten sauvoin veneen Muorravaarakkajoelle ja lähdimme veneellä yläjuoksulle. Hiljaisten suvantojen jälkeen alkoi työläämpi vaihe. Vedimme veneen maalle ja käänsimme ylösalaisin. Rinkat punnerrettiin selkään ja kuljettiin pienelle harjulle, jonka nokalla Muorravaarakka ja Harrijoki yhtyvät. Siinä on nykyisin kyltti Muorakanmutka.

Muorakanmutkan tulipaikalla me kaikki istuskelimme tasavertaisina.

Jatkoimme tästä Harrijoen varsia Kuikkapään yli Anterinmukkaan. Käväisimme Siulalla ja Tahvolla sekä Muorravaarakan vartta takaisin veneelle. Tarkoitus oli lasketella aina Raja-Jooseppiin saakka, mutta sitten kuulimme varoituksen pitkäaikaisesta saderintamasta. Jäimme leiriin Harrimukan järven kohdalle etelä rannalle. Hain auton Aittajärveltä ja pääsin siihen aikaan ajamaan aika lähelle Harrimukan järveä. Saimme veneen varusteemme sekä Murun melko vaivattomasti autoon. Kun auto oli lastattu, niin ensimmäiset raskaat sadepisarat iskivät tuulilasiin. Satoi rankasti Rovaniemelle saakka.

Olihan koirasta ollut hieman vaivaa, mutta se oli kuitenkin mukava matkakaveri ja luotimme sen nenään. Olimme jo aiemmin talvella 1986 saaneet näytteen sen hurjasta luonteesta. Olimme hiihtelemässä Tankavaarassa. Muru oli mukana turistiladulla joka kiersi Jorpulipäätä. Se päästettiin irralleen joskin pitkän hihnan kanssa. Hiljaisessa kuusikossa tuli yllättäen vastaan koiravaljakko. Muru kävi siekailematta valjakon kimppuun. Valjakko meni sekaisin ja reki kaatui sekä siinä oleva turisti sai lunta suun täyteen. Valjakko oli hetken keko heiluvia häntiä, jonka alimmaiseksi koiramme jäi. Pitkä hihna oli keon ulkopuolella ja siitä kiskomalla Muru tuli näkyviin. Sen turkki oli aivan kuolassa, mutta puremia ei näkynyt. Valjakon ohjaaja ihmetteli, miten koira oli uskaltanut hyökätä huskyistä ja jämtlantilaisista koostuvan valjakon kimppuun. Niin se oli myöhemminkin. Vaikka se ihmisiin suhtautui lauhkeasti, niin muita koiria se ei sietänyt ollenkaan. Luotimme siihen, että karhun sattuessa kohdalle, se antaa meille pelivaraa.

Parina seuraavana vuotena retkeilimme ilman koiraa, mutta vuoden 1991 elokuulla se otettiin taas mukaan. Nytkin vaellus aloitettiin Aittajärveltä, mutta kuljimme tavanomaista reittiä Maantiekurua myöten Sudenpesän kautta Ukselmalle ja sieltä Muorravaarakkaan. Tahvolla käytiin saunomassa ja sitten noustiin leiriin Vongoivan räystään juurelle. Helikopterit ajelivat silloin pitkin rajaa. Vallankaappaus oli menossa Venäjällä.

Kovin suuresti meitä eivät maailmanpoliittiset kuohunnat häirinneet. Etsiskelimme granaatteja räystään reunalta. Murua politiikka häiritsi vielä vähemmän. Se otti torkut keskellämme.
Tahvolla muuten tämä jonkun neropatin tekemä karhu ei saanut koiraamme erityisemmin innostumaan.
Korkea ilmanalakaan ei Murua häirinnyt, vaikka muilla oli purevassa koillisviimassa kylmä Vongoivan huipulla.

Kuljimme täältä Vongoivankodan kautta Anterinmukkaan, kävimme Kuikkapäällä ja Anterin lakkautetulla vartiolla vilkaisemassa. Matka jatkui Muorravaarakkaan ja lopulta Suomusta yli Snellmanin kohdalla olevan kosken niskalta kahlaamalla ja siitä tietysti Aittajärvelle.

Seuraavana talvena noustiin suksille.

Olimme lähteneet maaliskuulla liikkeelle Kiilopäältä. Kokeilin silloin omatekoista rekeä. Ensimmäinen etappi oli Lankojärvi. Osoiteviitat hohtavat uutuuttaan. Jatkoimme tästä Porttikoskelle ja Sotavaarajoen varsia seuraillen Luirojärven laaksoon. Matkanteko oli hitaanlaista, sillä lumi ei ollut vielä kantavaa. Kun vedin rekeä edellä ja poljin uraa, niin Muru selvisi kohtuullisesti perässä. Luirolta käännyimme jo Tuiskukurun suuntaan ja sieltä Suomun ruoktun kautta takaisin Kiilopäälle. Koiran kanssa ei ollut mitään ongelmia. Lyhyt kierros johtui lähinnä pehmeän lumen takia.

Vuonna 1993 talvella uusittiin tuo yritys.

Kiilopäältä nytkin lähdettiin. Alkureitti kulki Suomunruoktun kautta. Kuvassa ollaan Tuiskukurun länsilaidalla.

Kulku-uralla oli mennyt moottorikelkka, joten se oli koirallekin helppoa. Lisäksi lumi oli jo vähän painunut ja oli jonkin verran kantavaa. Luirojärveltä jatkoimme kohti Muorravaarakan ruoktua.

Pälkkimäojan perukalla. Taustalla on Joukhaispää. Tästä erehdyin laskemaan kaakkoon Sokostin itäpuolelle. Siellä oli paljon pehmeää lunta. Muru välillä humpsahti niin syvälle lumeen, että vain korvat näkyivät. Päästyämme lopulta pohjoiseen suuntaavan Muorravaarakkajoen varteen tavoitimme tuoreen moottorikelkan jäljen, jonka jätti mies joka jäljitti ahmaa. Pääsimme sillä uralla melko lähelle Muorravaarakan ruoktua.

Muorravaarakasta jatkoimme Pirunportin kautta Sarviojalle, sieltä Sotavaarajoen varsia ja putousten jälkeen Peurapään painanteesta Porttikoskelle ja edelleen Lankojärven kautta Kiilopäälle.

Keväällä 1993 olimme jälleen vaelluksella. Nyt oli lähtöpaikkana Raja-Jooseppi. Olimme ottaneet mukaan polkupyörät ja halusimme kokeilla, miten niillä pääsee Anteriin. Yövyimme Luton varren laavulla lähellä riippusiltaa. Olin rakentanut yksinkertaisen telineen rinkkoja varten pyöriin. Rajamiesten ura oli suurimmalta osalta kelvollinen tavallisille polkupyörillemme ja parissa tunnissa ajelimme Anterin rajavartioston rakennusten tuntumaan. Koiramme juoksi helposti mukana hihnassaan.

Anterinmukkaan tultuamme liikuskelimme lähitienoilla. Tässä olemme nousseet muutaman kilometrin Anteripään itärinteelle. Taustalla on Mukkavaaraa ja Rovapään rinnettä pilvessä.

Meillä oli niukalti aikaa, joten kuljimme vain lähialueilla mm Kuikkapäällä. Leiri meillä oli Kaarreojan pohjoispuolella. Todettakoon tässä, että yleensäkin olemme majoittuneet teltassa, oli meillä koira mukana tai ei. Teltta pehmeine makuupusseineen oli alusta alkaen Murun suuri suosikki. Kun iltaisin saimme teltan pystyyn, niin se uikutti, kunnes pääsi sen suojiin.

Lutolle tultuamme teimme vielä retkiä sen korkeilla penkereillä.

Samana vuotena otimme veneen käyttöön. Ajoimme elokuun lopussa Lokkaan ja sieltä tekoaltaan koillislahteen laskevan Luirojoen varteen. Veneilimme Karapuljuun ja käväisimme Luirojärvellä, mutta palasimme takaisin Tammikämpälle. Aioimme siinä yöpyä, mutta paikalle tuli vuotsolainen kolmikko niin suurella veneellä, ettemme uskoneet sitä mahdolliseksi. He olivat lintujahdissa. Jätimme yöpymishaaveet ja veneilimme Repojoelle, jonka penkereelle pystytimme telttamme. Nousimme jokea niin pitkälle kuin pystyimme, nostimme veneen kuiville. Pystytimme teltan ja jätimme siihen osan varusteita. Sitten rinkat selkään. Hammaskota oli seuraava etappi. Kiersimme seuraavaksi Vongoivan alueen ympäri.

Venematka sujui hyvin eikä ongelmia ollut muuallakaan.
Iso-ojan varresta tultiin Kuusikurua myöten latvoille ja noustiin Lokan Alen Muurivaaralle. Siellä joku oli halunnut tutkia perusteellisesti kvartsiesiintymää.

Anterinmukan kautta palattiin kohti Hammaskurua ja venettä. Keinopää kierrettiin "maantietä" myöten.

Taustalla Anteripää.

Jatkoimme Hammaskurun kautta Hammaskodalle. Siellä vaellusrasitus pani retkikumppanimme pistämään pihamaalle levolle.

Joku muuten poikkesi kyselemässä: "Onko Perttulaa näkynyt..."

Viimeisen kerran Muru oli mukana talvella huhtikuussa 1994. Silloin oli aivan loistava keli, pieni pakkanen, kantava hanki, jonka päällä sentin verran lunta. Aloitimme tietysti Kiilopäältä ja tulimme Suomun ruoktun kautta Harrihaaran laaksoon, jossa käännyimme seurailemaan Harrihaaran vartta aina Karapuljuun saakka. Sain tehdä kirveellä pitkään töitä, ennenkuin 60-70 sentin paksuiseen jäähän sain avannon. Vesi nousikin siitä heti pinnalle.

Oleskelimme alueella pari päivää, hiihdellen suolla ja lähialueilla.

Sen jälkeen päätimme hiihdellä ilman varusteita Luirojärvelle ja kiivetä Sokostille vähän laskettelemaan. Muru oli tietysti mukana. Palattuamme takaisin päätimme vaihteen vuoksi hiihdellä yöksi Luirojärvelle. Sinne uudelleen tultuamme, totesimme että alueelle alkaa kasaantua meidän makuumme liikaa väkeä ja samantien jatkoimme Hammaskurun suuntaan. No, putosimme ojasta allikkoon. Saimme sentään Hammaskurun avoimelta puolelta pari makuusijaa. Muru sai tyytyä puuvajaan.

Sitten siirryimme Muorravaarakkaan. Siellä oli väkeä vähemmän. Siellä kului yönseutu ja sitten Ukselmakurun kautta matka jatkui Sudenpesän ohi Porttikoskelle sekä Lankojärvelle, jossa yövyttiin. Tästä vielä kuljettiin Rautulammen kautta Taajostuvalle ja lopuksi autollemme Kiilopäälle.

Viimeinen Murun vaelluskuva.

Näiden vuosien aikana koiramme ei joutunut varsinaista virkaansa hoitamaan - hyvä niin. Kuonon sivutkin alkoivat hieman tässä vaiheessa harmaantua. Matkakumppanimme taival päättyi keväällä 1997. Tippa silmässä kaivoin sille haudan.

Niinä harvoina kertoina, jolloin kämpissä Murun kanssa yövyimme, tarkistimme etukäteen sopiiko koiran läsnäolo muille. Muutamille on koirista irtautuva pöly, niin hankalaa ettei ollenkaan kannata pahastua siitä, että joskus kielto tulee ja varautua siihen, että nelijalkaiselle täytyy etsiä toinen yöpymispaikka. Huomautan vielä siitä, että koiran ei tarvitse olla samanaikaisesti tuollaisessa suljetussa tilassa allergikon kanssa. Vielä muutama päivä koiran oleskelun jälkeen tilassa leijuva pöly saattaa aiheuttaa ongelmia.

Ajolupani uudistamiseksi jouduin käväisemään paikallisessa TK:ssa lääkärinlausunnon saamiseksi. Tutkittiin näköä ja mittailtiin verenpainetta. Haluttiin myös tietää olenko juoppo, kolaroinut autolla tai eksynyt. Mieleeni pulpahti vuoden 1961 vaelluksen toinen aamu. Olimme tulleet melko myöhään Kopsusjärven polun päähän ja kulkeneet sitä myöten parisen kilometriä. Taivas oli pilvessä ja alkoi sataa tihuuttaa. Siirryimme muutaman sata metriä polulta sivuun saadaksemme olla rauhassa ja panimme teltan pystyyn.

Aamulla oli poutaantunut, mutta edelleen oli taivas paksussa pilvessä. Kokosimme varusteemme ja lähdin johdattamaan porukkaani kohti Kopsukselle johtavaa polkua. Polkua en tavoittanut. Kaivoin kompassini esille. Neula osoitti mielestäni täysin väärään suuntaan. Lähdin siitä olettamasta, että paikalla on joku magneettihäiriö, mutta olin hieman epävarma. Olimme täysimittaista mäntyä kasvavassa männikössä. Kyselin kuka kykenisi nousemaan sileätä männyn runkoa ylöspäin oksistoon saakka ja kertomaan missä näkyvät Nattasten keilat. Yksi rohkea löytyi.

Huonolaatuisesta kuvasta saattaa nähdä keskivaiheella urhean tähystäjän, joka osoitti Nattasten olevan juuri päinvastaisella suunnalla, kuin oma "suuntavaistoni" kertoi.

Kun olin mielestäni kulkenut koilliseen polun löytääkseni, olin kuitenkin kävellyt vastakkaiseen suuntaan. Yön aikana olivat ilmansuunnat menneet korvieni välissä sekaisin. Koskaan myöhemmin ei ole näin käynyt. Kokemus oli kuitenkin hyvä. Osasin olla siitä eteenpäin oikealla tavalla kriittinen omiin kykyihini.

Tätä kirjoittaessani on meneillään keskustelu EU:n aloitteesta "ennallistaa" luontoa vuoden 1950 tasolle. Keski- ja Etelä-Euroopan maissa ei paljonkaan tarvitse tehdä asian eteen, sillä mm metsät on hakattu kauan ennen vuotta 1950.

Suomen ja Ruotsin kohdalla tilanne on aivan toinen, koska metsiä on säästelty ja hoidettu. Miten ihmeessä meillä voitaisiin metsää "ennallistaa". Lähinnä se tarkoittaisi parin miljoonan hehtaarin jättämistä hakkaamatta ja hoitamatta. Perusajatuksen mukaan tuolloin voisi se luonnon monimuotoisuus kukoistaa ja pelastettaisiin maapallo ilmastonmuutokselta. Ajatus kertoo täydellisestä asiantuntemattomuudesta. Eilisellä lenkilläni kuljin noin 50-60 vuotiaan kuusikon ohi. Sen pohjalla oli lähinnä ruskea neulasmatto. Muu aluskasvillisuus oli kuollut. Kun kuuset aikanaan "ennallistamisen" jälkeen kuolevat pystyyn ja myrsky ne kaataa noin 150 vuoden kuluttua, niin sitten alkaa syntyä uutta kasvustoa. Jos tämän sijasta tuolla kohdalla otettaisiin harkitusti muutama runko pois ja annettaisiin muulle kasvullisuudelle mahdollisuus nousta, niin silloin sitä monimuotoisuutta syntyisi melkein heti.

Ennallistaminen silti itseäni kiinnostaa. Urho Kekkosen Kansallispuistoa voisi mielestäni hyvin ennallistaa ja juuri tuolle 1950 luvun tasolle. Silloin oli alueella tasan neljä kämppää, Kopsuslammen kämppä, Suomun ruoktu, Rajankämppä Luirojärvellä ja Peuraselkä.

Vaikka joku hiljakkoin puiston sivuilla valitteli puiston alueen palveluiden vähenemistä, kun puiston henkilökunta ei enää korjaa heidän jättämiään roskia pois, niin laatu paranisi sekä retkeilyalueella että sitä käyttävien keskuudessa.

Erityisesti näkisin, että mönkijäliikenne lopetettaisiin kokonaan ja poronhoito siirtyisi todella perinteisellä tavalla hoidettavaksi. Kämpät purettaisiin, verkkopusseissa paikalle kuljetettujen klapien osto lopetettaisiin ja tulen teko muuten kuin puista pudonneilla oksilla kiellettäisiin.

Puiston johdon ei sen jälkeen tarvitsisi pähkäillä erilaisten rakennusprojektien kanssa ja epäonnistua kuten alla olevan sillan kohdalla.

Kevätvedet veivät sillan toistuvasti, kunnes se lopulta purettiin. Jos puisto voisi keskittyä Kiilopää-Saariselkä akselilla olevaan maantieturismiin ja jättäisi entisen erämaa-alueen rauhaan, niin ehkä se vuosikymmenien mittaan palautuisi vähän. Silloin toteutuisi puistoa koskevassa laissa oleva tavoite säilyttää alueen erämaaluonto.

Olin liikkeellä 55 vuoden takaisen tyttöystäväni kanssa. Vuonna 1967 teimme ensimmäisen yhteisen retken Saariselän kulmille. Siitä alkaen niitä yhteisiä vaelluksia on kertynyt keskimäärin ainakin kerran vuodessa eli 55, mutta luultavasti enemmän. Päätimme nyt alkuun vuokrata Suomun Villeksi nimetyn mökin pariksi päiväksi, Olimme toki käväisseet muutaman kerran aikaisemminkin siellä päin, mutta emme kauempana kuin vanhan rajavartioston kämpän raunioilla. Nyt oli tarkoitus tutkia noilta seuduilta Suomun ja Luton välinen alue tarkemmin.

Paikan nimen haltija oli saanut sotien jälkeen rintamamiestilan alueelta. Vuonna 1965 painetussa kartassani sen rajat ovat näkyvissä.

Ville menehtyi keväällä 1966. Kuulemani mukaan rajamiehet partiomatkallaan hänet vainajana tapasivat. Hänen perikuntansa rakensi Villen hiekkarinteeseen upotetun asumuksen lähelle huvilan ja saunan. Muutama vuosi sitten Metsähallitus osti tilan rakennuksineen ja se liitettiin kansallispuistoon. Aluetta koskevassa selvitteessä mainittiin, että tila ostettiin lukuunottamatta pientä määräalaa. Luultavasti tuo määräala on Rupisuolijärvillä toisen vastaavan mökin tonttina.

Siisti siniseksi maalattu mökki on pystytetty rinteeseen, joka laskee Suomun suvantojärveen.

Meidän tapaisille vaeltajille sisätiloissa oli yllätyksiä.

Sieltä löytyi astiakaappi astioineen, teräksiset keittokattilat ja vadit sekä lusikkaa, veistä ja haarukkaa. Matot olivat lattioilla ja kaksi vuodesohvaa joiden alla laatikoissa tyynyjä ja täkkejä.

Me olimme kuitenkin omin varustein liikkeellä, joten luksus jäi paljolti hyödyntämättä. Huomasin teräksisen vesikauhan pohjassa mustaa töhkää. Pesuaineilla ja puisella lastalla koetin sitä turhaan irrottaa. Lopulta vedenottopaikan pohjasta saamallani hienolla hiekalla sain sen pois. Kun on yhteisistä tiloista ja tarvikkeista kyse, niin pitäisi olla tarkkana puhdistamisen suhteen.

Kun nyt olimme eräänlaisella juhlavaelluksella, niin olimme toki varanneet itsellemme luksusta, käväisemällä Kuukkelissa ostoksilla. Fileet ovat kohta grillattavana kämpän edustalla olevalla tulipaikalla. Taustalla on sauna. Sekin pantiin lämpimäksi.

Kun hiilusta oli valmis, alkoi grillaus.

Sää oli ihanteellinen ja näkymät Suomujoen suvannolle sekä Suomukönkään niskalle upeat.

Kun lohi vielä pääsi nousemaan Vienanmerestä, oli tämä paikka kuuleman mukaan satumainen kala-allas. Ville eli Vilho Nurmimäki, tämän paikan varmuudella tunsi ja tiesi mitä oli hakemassa, kun sieltä tilaa itselleen haki. Alue on täynnään pienempiä ja suurempia lampia ja hän niitä hyödynsi. Vielä 1980 luvulla löysin Harrimukan järveltä Villen tekemän sammaloituneen kopukan, jossa oli istuin ja hankaimet. Alue on kuulu myös helmisimpukoistaan. Kukaties Ville kokeili helmestämistäkin. Sehän kiellettiin vasta 1950 luvulla.

Juhla-aterian jälkeen käväisimme vuonna 1919 rakennetun rajavartioston kämpän raunioilla.

Aikanaan Villen saadessa tilansa, rajattiin tämä kämpän kohta sen ulkopuolelle. Silloin sitä pidettiin tärkeänä, mutta kiinnostus sen kunnostamiseksi loppui, vaikka se lienee ensimmäinen Rajavartioston rakennus tällä suunnalla itsenäisyyden aikana. Tosiasiassa sen sijainti kylläkin oli ehkä rajan vartiointia ajatellen huono ja se jäi vähälle käytölle. Alkuaikojen miehet taisivat aikansa kuluksi keitellä siellä vain pontikkaa. Jäljellä olevat hirsikerrat ovat kuitenkin vieläkin suorat ja näkee, että rakennus on huolella ja taidolla tehty.

Hieman vajaa sata vuotta sitten Lapin Rajavartioston entinen komentaja K.M.Wallenius, poromies Mosku eli Aleksi Hihnavaara sekä Walleniuksen lapsuuden ystävä taidemaalari Anton Lindfors tulivat tälle kämpälle veneellä. Wallenius on kertonut tästä retkestä novellissaan Koskemattomia erämaita. He olivat tulleet veneellä Suomua myötävirtaan kalastellen. Rajamiehet olivat vieneet tätä varten etukäteen veneen yläjuoksulle. Olen päätellyt novellin tekstistä, että vene oli ollut Siikavuopajan lammella ja miehet olivat saapastelleet sinne Luirojärveltä Sotavaarajoen varsia.

Päästäkseen alueelta eteenpäin, he vetivät veneensä yli melkoisen korkean kannaksen Rupisuolijärvien ketjuun, jota myöten he pääsivät lähelle Luttoa.

Kiersimme Rupisuolijärvien alkupuolelle. Kuva on otettu osapuilleen koillisen suuntaan.

Järviä reunustaa kaakkoispuolella alueelle luonteenomainen korkeahko harju.

 

Rupisuolijärvien ketjua seuraten päästiin Lutolle.

Seuraavasta mutkasta alkaakin Luttoköngäs, jonka laskemisessa oli kerrotulla kolmikolla vaikeuksia. He joutuivat laskemaan veneen pahimpien kohtien ohi köydellä. Kuohut ovat nytkin melkoiset.

Alue on sikäli erikoinen, että kaksi jokea yhtyy kun kummankin kosket iskevät toisiaan vastaan. "Kolmion" kärjessä maa nousee varsin korkealle ja varsinkin itään on hyvä näköala.

Palasimme näiltä kohdilta takaisin Suomun Villeen ja teimme sitten uuden kierroksen hetken levättyämme, kulkien lähinnä Suomukönkään reunoja. Könkään niskalta löytyi tulipaikka ja pieni puusuoja.

Kohta tämän jälkeen alkaa Suomuköngäs. Koski on pitkä.

Könkään pohjoispuolella myös töyräät nousevat melko korkeiksi. Kuva on yläjuoksun suuntaan.

Kuljimme tuota aluetta ristiin rastiin, käyttäen hyväksemme lukuisia alueen polkuja, jotka näyttävät suurimmalta osalta poropoluilta, sillä kenkien jälkiä emme niissä juuri nähneet. Maasto on kuivaa männikkökangasta, joka kumpuilee ja jossa on pienoisharjuja. Siellä on nautinnollista liikkua. Toisena päivänä kämpälle palatessamme osuimme kuivahkoon lampeen, jonka pohjaa kattoi "kulta".

Toisen yöpymisen jälkeen lähdimme kohti Harrimukan järveä. Ohitimme lähtiessämme uuden puuvajan ja sen takana olevan Villen hiekkarinteeseen kaivetun asumuksen. Tätä jälkimmäistä ei ole mitenkään kunnostettu. Toivoisin, että ainakin katto uusittaisiin ja ikkuna-aukkoon pantaisiin uusi lasi sekä turha roina korjattaisiin sisältä pois ja oveen lukko. Ikkunan peittona osittain oleva filmivaneeri ei oikein sovi kämpän yleisarkkitehtuuriin.

Kaunis aamupäivä saatteli meitä matkaan. Päivä paistoi Könkäänvaaran takaa.

Harrimukan suuntaan kuljetaan pitkin harjua. Heti alussa Pirunsylkemän lammen kohdalla vastaan tuli kalamies vapoineen ja melko pian muitakin samaan seurueeseen kuuluvia. Kaloja ei näkynyt.

Vähän ennen matkaamme olin kertonut tyttärelleni, että Harrimukan ja Villen välimatka on vain puolitoista kilometriä. Sen olin kartalta joskus mittaillut, enkä uskonut välimatkan paljon heittävän, sillä väli on melko suora. Entinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni nyt kellollaan sen mittasi, saaden välimatkaksi 2,6 km. Näin todellisuus lyö karttakilometriä korville.

Harrimukassa oli telttaa monenmoista. Hämmästelin pari metriä korkeaa laitosta, jossa kankaan läpi nousi peltinen savupiippu. Ja olihan siellä kaikenlaista vempelettä kalojen pyytämiseen, mutta kalaa ei kuuleman mukaan ollut koukkuihin tarttunut. Silti mukavaa oli yrittäminen.

Laavun edustalta otin kuvan kahluupaikalta. Helppo siitä oli nyt ylitys tehdä, sillä vesi oli matalalla.

Seuraavaksi siirryimme Aittajärven laavulle. Sen edustalle oli ilmestynyt sitten viime näkemän peltinen tulipaikka, jolle oli oikein valettu alusta ja omistajan nimi oli leikattu metalliin. Epäilemättä tuo laitos on toimiva, mutta ennustamme, että palaa se puhki varsin pian.

Rakensimme leirin Aittajärven parkkipaikan tuntumaan itäpuolelle "kuoppaa".

Yö oli melko kylmä. Ulkoteltta oli aamulla jäässä. Panimme päivän eväät rinkkaan ja lähdimme aamusta kohti kahlaamoa. Ylitys onnistui ja sitten suunnattiin Siikavuopajalle. Sää oli edelleen mitä parhain. Lammen laavu oli tyhjillään. Itseäni kiinnosti, miten vessan saranat olivat säilyneet. Ne olivat vuosien jälkeen erinomaisessa kunnossa ja ovi avautuu ja sulkeutuu hienosti.

Jos joku ei kuvasta hoksaa mistä saranat on tehty, niin heille kerron että kumisaappaiden pohjathan siinä saranan virkaa toimittavat ja ovat jo pitkään kestäneet pakkaset ja helteet.

Puusuoja oli täynnä verkkopusseihin pakattuja klapeja, kuten muuallakin. Lisäksi muualla havaitsimme melkoisen suuria täydennysvarastoja, joita oli peitelty pressuilla, mutta tuulet olivat niitä heitelleet sivuun. Vähän sydäntä kouristaa panna sellainen klapi palamaan, mutta laavullakin se tehtiin ruuan valmistuksen aikaan, sillä tarvitsimme savua pienten siivekkäiden hätistämiseksi.

Jatkoimme vielä Sotavaarajoen tuntumaan ja siellä tankkailimme ennen paluuta Aittajärvelle. Olin ensi kerran Sotavaarajoen varsia tullut Suomulle 1963 eli 59 vuotta sitten.

Sitten viime käyntimme, vajaa kilometri Siikavuopajalta ylävirtaan, ollut tulipaikka oli hävitetty. Sillä kohdin kulkee poroaita, jonka aidan tukkeeksi olivat tulipaikan istuinlankut sijoitettu. Paikalla oli pystyssä pyöreä aitaverkko, jossa aikanaan oli säilytetty polttopuita. Puille suojana olleen lasikuitupressun jäänteet siinä olivat sekä melkoinen määrä tyhjiä olut yms pulloja. On se kumma miten painavaksi pullo tulee, kun se juodaan tyhjäksi.

Aittajärven kahlaamo ylitettiin onnistuneesti.

Seuraava yö oli huomattavasti lämpimämpi, eikä mittari käynyt nollan alapuolella. Lähdimme vilkaisemaan Snellmania. Ketään emme menomatkalla nähneet, mutta Snellmanilla oli majoittuneena nuori pariskunta, jotka kuuleman mukaan oli matkassa ensimmäistä kertaa. Heilläkin oli toiveena kalasaalis, mutta ei sitä ollut valitettavasti tullut. En kyllä oikein uskonutkaan, että kovin tärppäisi muillakaan yrittäjillä, sillä onhan selvää että kun joella on kesän alusta alkaen taukoamatta oltu vavan kanssa, niin aika tehokkaasti kalakantaa on verotettu. Nythän kuitenkin on alueita jaksotettu, ettei sentään joka vuosi pääse kalalle, mutta sitten on näitä paikallisia oikeuksia ja luvattomia yrittäjiä.

Me ryhdyimme laatimaan ateriaa tulipaikalla, johon ilmestyi pian yksinkulkija vähän harmistuneen oloisena. Hän oli lukenut väärin karttaa ja luullut, että Muorravaarakan suulla oleva kahluupaikan merkintä tarkoittaa, että kohdalta pääsee Suomujoen yli. Saatoin hänen oloaan helpottaa, kertomalla että Snellmanin yläpuolella olevasta pienestä saaresta pääsee yli kahlaamaan juuri alkavan kosken niskalta. Hän lähti yrittämään ja sääti hienon teleskooppi kahluusauvansa oikealle korkeudelle.

Ylitys onnistui ja mekin saimme aterian nautittua sekä palasimme takaisin Aittajärvelle. Purimme leirin, lastasimme auton ja lähdimme ihmisten ilmoille. Aittajärven tie oli tullessa ollut aika hyvässä kunnossa ja sitä oltiin kunnostamassa edelleen. Nähtävästi tietä levitettiin ja uusia kohtaamispaikkoja tehtiin. Myös osalle tietä oli tulomme jälkeen ehditty ajaa uusi pintakerros.

Veimme Suomun Villen mökin avaimen Kiehiseen. Virkailija oli kiinnostunut mitä mieltä olin majapaikasta. Hän oli vähän hämmästynyt, kun kerroin että vähän siellä oli liikaa luksusta minun makuuni. Kun on tottunut omavaraisuuteen, niin vuodevaatteet ja täydellinen astiakaappi on liiallista ylellisyyttä sellaiselle, joka selviää makuupussillaan ja pakinkannella. Joku toinen voi arvostaa tuota mökin valikoimaa aivan toisin.

Meillä oli alkuperäisin suunnitelmamme mukaan tarkoitus ajaa sitten Kopsuksen tien varteen ja panna teltta sinne pystyyn sekä kuljeskella sillä alueella, mutta vähän ennen sitä kohtaa, tulikin mieleen että ajetaanpa sittenkin Sompiojärvelle ja käydään vaikkapa Nattasilla.

Sompiojärven tien alkupäässä oli varoitus, että tie on huonokuntoinen ja ajo tapahtuu omalla vastuulla. Olen ennenkin noita kylttejä nähnyt, eikä silti ole suurempia vaikeuksia ollut. Nyt oli. Tie oli aivan tolkuttoman huonossa kunnossa ja kun oli myöhä ilta ja valo sellaisesta suunnasta, että oli hankala nähdä lukemattomia syviä kuoppia, niin pienillä vaihteilla sai edetä. Itse luonnonpuiston alueella oleva tie oli sentään vähän paremmassa kunnossa, mutta Sompiojärvelle tullessamme, päätimme että palataan saman tien takaisin, ettei jää vaivaamaan päästäänkö seuraavana päivänä ollenkaan, vai rikotaanko auto. Niin sitten tehtiin.

Ainut positiivinen havainto oli Nattasille lähtevien polkujen puolivälissä kolmen metson poikasen tien ylitys.

Niinpä nelostielle päästyämme ajoimmekin myöhään Sodankylän eteläpuolelle Orakoskelle ja jäimme sinne yöksi.

Matkan ehdottomasti paras anti oli Suomu Villen alueeseen tutustuminen. Se on kauttaaltaan mitä hienointa kulkualuetta.

 

 

Kirjoittaessani tätä 1.7.2022, on useana päivänä telkkarin uutislähetyksissä ja muussa mediassa  oltu huolissaan, että luonnostamme on kadonnut monia lajeja. Erityisesti metsäluontoa on haluttu tästä syystä suojella. Tässä yhteydessä on mm vedottu siihen, että metsää hakattaessa ns hiilinielut vähenevät. Varmaan useilla asiantuntijoilla on kunnolliset perustelut huolilleen, mutta yleisesti voin sanoa, että luettavissa ja kuultavissa on paljon sellaista, joka ei alkuunkaan pidä paikkaansa.

Esimerkiksi metsän "monimuotoisuus" ei automaattisesti synny sillä, että joku palsta jätetään kokonaan koskemattomaksi. Onnistuuko sellainen rauhoittaminen, riippuu täysin siitä millainen sen pohja on, ja millainen puusto siinä kasvaa. Esimerkiksi kuusi on ympäristölleen niin voimakas lajike, että pintajuurisena se imee kaiken ravinnon ja kosteuden laajalta alueelta. Suuren kuusikon maapohjassa ei ole juuri muuta nähtävissä kuin ruskea neulasmatto ja sen monimuotoisuuden kato.

Luullaan myös, että kun metsää kaadetaan, niin se peruuttamattomasti tuhoaa ainakin sen monimuotoisuuden. Runsaat 200 vuotta sitten tervanpolttoalueilla männyt oli kaadettu etelä-rannikolta aina osapuilleen Oulun tasolle saakka. Kun venäläinen taiteilijaksi naamioitunut vakooja 1800 luvun alussa tutki hyökkäysuria ja maalasi reitiltään akvarelleja nykyisinkin tunnistettavista paikoista, niin näkymät ovat outoja puuttomuuden vuoksi. Samoihin aikoihin Etelä-Pohjanmaalla ylistarolaiset joutuivat pyytämään maaherralta lupaa vetää kantoja maasta, kun polttopuuta ei tahtonut olla. Metsät oli tuhottu.

Kului noin 70 vuotta. Preussin ja Ranskan sodan jälkimainingeissa sahatavaran kysyntä alkoi ja puuta oli jälleen saatavissa Suomen metsistä, vaikka minkäänlaista istutusta ei tietenkään ollut. Niin ja ne monimuotoiset lajikkeet seurasivat muun kasvun mukana.

Evoluutioon kuuluu niiden lajien häviäminen, jotka eivät pysty mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin. Kovinkaan paljon emme voi vaikuttaa tähän kehitykseen. Luonnon tuhoaminen piittaamattomuuden tai lyhytnäköisen voiton toivossa ei tietenkään ole järkevää, mutta emmehän me suomalaiset tervanpolttoaikojen ja kaskeamisen jälkeen näin ole menetelleetkään.

Kokonaan toisenlainen asia on huonolla suunnittelulla aiheutettu luontokato. Olen keskittynyt tällä sivustolla pääosin Saariselkään. Nyt on nähtävissä, mitä tupaverkoston luominen vuodesta 1965 alkaen on saanut aikaan. Se on keskittänyt kulkemista ja kämppien välille on muodostunut vankka polkuverkosto. Se on monella tavalla kulunut. Kulumista on lisännyt piittaamaton mönkijöiden käyttö.  Oman osansa tähän teki suunnitelma "molokkien" kaivamiseksi muutamien kämppien läheisyyteen. Luonto-ohjelman "Järven synty" teko Muorravaarakan varressa jätti myös Suomun ja Muorakanmutkan tulipaikan välille selkeät jäljet.

Jos tupaverkostoa ei olisi rakennettu, ei kulkeminen olisi ollut niin keskittynyttä ja kuluminen ja polkujen synty paljon vähäisempää. Paljolta olisi säästytty jos puiston perustamisen jälkeen päätös puiston oman mönkijäliikenteen kieltämisestä olisi pitänyt. Niin, ja "paikallisten" suruton mönkijöiden ja erilaisten "mopojen" käyttö olisi jotenkin saatu kuriin.

Saariselkää on riistetty myös poroja ylilaiduntamalla. Siitä on syytetty mm tekoaltaiden tekoa. Olen kuitenkin liikkunut alueella paljon ennen altaiden rakentamista ja jäkälämaat oli kaluttu jo silloin silmiinpistävän vähiin.

Jos olisin päättäjä, purkaisin tupaverkoston, kieltäisin mönkijäliikenteen kokonaan paitsi pelastustehtävien osalta ja jättäisin retkeilijät selviämään omin avuin ja varustein. Se on kehittävää.