Vuonna 2023 UKK kansallispuisto juhlii 40 vuotista taivaltaan sekä Suomen Ladun Kiilopää 60 vuotisjuhlaansa. Itse kiersin elokuulla 2023 osan 60 vuoden takaisesta reitistäni, kuten vaelluskertomuksissani olen tarkemmin selvitellyt.
Palasin vaellukseltani Rautulammen kautta Kiilopäälle. Kulku-ura oli vanhalle retkeilijälle karmean näköinen. Niilanpään selänteeltä näin, että samanlainen ura johti kohti Suomun ruoktua. Nämä kulku-urat ovat syntyneet lähes yksinomaan puiston mönkijöiden huoltotoimista. Olen marmattanut tästä aiheesta useasti tuloksetta ja jopa tehnyt Oikeuskanslerin virastoon kantelun asiasta. Kantelu "pehmennettiin" siirtämällä asian käsittely asianosaiselle. En saanut kovinkaan hyvää kuvaa Oikeuskanslerin virastosta. Se koetti luistella vastuusta tehdä päätöstä ja myös onnistui siinä.
Suomen Latu osti vuonna 1963 Kiilopään alueen ja ryhtyi siirtämään sinne ostamaansa metsätyökämppää. Asiaa kritisoi vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Raimo O. Kojo. Hän katsoi ettei Suomen Ladun olisi pitänyt perustaa keskustaan niin lähelle Kiilopää tunturia, vaan olisi pitänyt pysytellä nelostien tuntumassa. Ladun silloinen toimitusjohtaja Jonne Saastamoinen pahoitti Kojon kannanotosta mielensä ja katsoi Kojon olevan turhan mustasukkainen ja vastahankainen.
Olin silloin ja vielä enemmän nykyisin samaa mieltä kuin Kojo. Olen aivan varma siitä, että Kiilopään alue ei olisi läheskään niin kulunut jos Suomen Latu olisi perustanut toimipisteensä maantien varteen.
Suurin kritiikkini kohdistuu kuitenkin kansallispuiston moottoriliikenteeseen ja muuhun toimintaan. Jälkimmäisestä voi mainita mm surkeasti epäonnistunut "molokkitoiminta". Kansallispuistosta annetun lain mukaisesti, pitäisi puiston johdon keskittyä erämaaluonnon säilyttämiseen. Se menee jopa edelle erityisoikeuksia omaavan poronhoidon. Puiston johto on ollut täysin hampaaton poronhoidon ynnä muun "paikallisten" moottoriliikenteen valvonnassa ja se näkyy täydellisenä piittaamattomuutena ja tuhoamisena.
Elokuussa 2023 valmistuneen tutkimuksen mukaan Lapin jäkälämaista vain seitsemällä prosentilla on kelvollinen jäkälikkö ja nekin maat ovat yleensä rajavyöhykkeillä tms alueilla.
Olen aiemminkin todennut, että tullessani ensimmäisen kerran Saariselälle vuonna 1960, kiinnitin huomiota jäkälän vähäisyyteen. Jo silloin tajusin että porokanta on liian suuri. Poronomistajat ovat nykyisin todenneet jäkäläkatoon syyksi metsien hakkuut sekä tekoaltaiden rakentamisen. Kyllä niilläkin on vaikutuksensa, mutta suurin syy on ylisuuret poromäärät. Oman osansa tähän katoon ovat tuoneet mönkijät ja muut moottoriajoneuvot. Täydellistä ajattelemattomuutta on joidenkin poroaitojen tuntumassa olevat sadankin metrin levyiset ajourat. Poronhoito tulee ilman muuta kaatumaan ruokamaitten puutteeseen.
Puiston johto eikä myöskään Suomen Latu ole kyenneet suojaamaan alueen ainutlaatuista luontoa tai edes osoittaneet halua tehdä sitä - muuta kuin puheissa.
Saariselän-Kiilopään alueella on nykyisin valtavasti palveluita.
Ymmärrän toki sen, että kaikki eivät voi olla retkeilijöitä ja heillekin pitää järjestää mielekästä oleskelua lähellä mukavaa luontoa. Tässä mielessä Saariselkä-Kiilopää akseli tarjoaa monenlaista, mutta sitä ei olisi saanut laajentaa Rautulammelle eikä Luulammelle Suomun ruoktusta puhumattakaan. Kiilopään Rautulammen kulku-uralla saa kyllä kaivinkone ja helikopteri vierailla useampanakin vuotena.
Tiistaina 8 elokuuta 2023 vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut yhdeksän aikoihin aamulla Kopsusjärven tienhaaraan. Tarkoituksenani oli kulkea osittain 60 vuoden takaista vaellusreittiäni. Osittain johtui siitä, että nyt oli minulla aikaa seitsemän päivää, kun vuonna 1963 käytimme reittiin 12 päivää.
Kun vuonna 1963 Kopsusjärven tien alkupäässä korjailin rinkkani viilekkeitä, näkyi taustalla vähän Raututuntureiden selänteitäkin.Nyt osapuilleen samassa paikassa oli metsä peittänyt näkymät.
Sää oli lämmin, mutta pian sumupilven tapaiset peittivät taivaan ja leppeä tuuli puhalsi kaakosta. Sääskiä ei näkynyt missään. Oli oikein hyvä kulkuilma. Melko pian taivalsin reitin varrella nykyään sijaitsevalle puulaavulle. Siellä istuskelin puuvajan hakkuupölkyllä nauttien välipalaa, kun idästä pyöräili paikalle nuori nainen. Hän ryhtyi nuotion tekoon. Katsoin rinkkani lämpömittaria. Se näytti 24 astetta. Maasto oli aika kuivaa ja tuuli puhalsi. Vaikkei ole kulovaroitusta, niin niissä olosuhteissa pitäisi malttaa mielensä.
Jatkoin matkaa ja nousin Tankapään eteläiselle selänteelle. Sumupilvet pyyhkiytyivät pois ja aurinko alkoi porottaa. Tuli turhan kuuma. Pian olin kuitenkin Kopsusjärvellä, jossa ryhdyin aterian tekoon ja sen nautittuani, laskeuduin portaita järven rantaan sekä menin uimaan. Vesi oli lämmintä mutta virkisti.
Järven pohjoistöyräälle on joskus vuosia sitten tehty rantaan johtavat puuportaat, jotka kyllä alkavat olla elämänsä ehtoossa.
Kunhan olin kuivatellut, jatkoin matkaa Kopsuslammelle, jota on jo hyvän aikaa kutsuttu Tammakkolammeksi. Olin yltäpäältä hiessä, kun olin tullut uintipaikaltani tämän lyhyen matkan lammen kämpälle.
Vuonna 1963 retkiporukkamme yöpyi kämpässä.Nykyisin kämppä on varaustupa, jota saa vuokrata kylläkin melko muodolliseen hintaan. Helteestä huolimatta jatkoin matkaa, lähtien pohjoisessa kohoavan vaaran jyrkälle rinteelle.
Hiki tippui vuolaasti, ennenkuin pääsin vanhalle Suomun ruoktulle. Onneksi matkan varrella on muutama puro, josta saattoi ammentaa täydennystä nestevajeeseen.
Kämpän ovi oli apposen auki ja myös väliovi. Viimeinen vieraskirjaan merkinnän oli tehnyt sen viisi päivää aiemmin. Suljin ovet. Ylitin Suomun ja siellä tuli vastaan pariskunta, joka oli matkalla kämppää katsomaan.
Olin menossa Aitaojalle yöpymään. Kun pari vuotta aikaisemmin olin samoissa aikeissa ja kuljin vanhaa reittiä Suomun etelärantaa Aitalammelle, niin Aitaojan ylitys ei onnistunutkaan. Nyt ajattelin kiertää toista puolta. Tullessani Suomun varren tulipaikalle, nousin Tuiskukuruun johtavaa polkua puolisen kilometriä ja käännyin sieltä länteen. En aivan päässyt vanhaan leiripaikkaan sitäkään kautta, mutta lähelle kuitenkin.
Leiripaikaltani näkymä Aitalammelle.
Puolen yön aikoihin taivas vähän punersi. Tällä paikalla tapasin vasta pienet siivekkäät. Sääskiä oli jonkin verran mutta sitä enemmän mäkäräisiä ja polttiaisia.
Aamulla jatkoin matkaa. 60 vuotta sitten suuntasimme tältä leiripaikalta jokseenkin suoralla suunnalla kohti itää, tosin suunnaten aina korkeimmalla kohdalle selännettä. Arvelin voivani jouduttaa matkaani kiertämällä Vintilän tunturin mönkijäuraa myöten. Ei se ehkä olisi kannattanut. Polku on suurelta osalta kuin huonosti tehtyä mukulakivikatua. Harrihaaran kosteikon kohdalla oli mönkijöiden sotkema mutakenttä. Tuiskukurun läntisellä laidalla tuli vastaan pari miestä, jotka kehuivat käyneensä Luirolla saunassa. Itselläni ei ollut sitä aikomusta. Vielä Tuiskukurun kämpän jo näkyessä, tuli vastaan mies koirineen.
Vilkaisin avoimelle puolelle. Jos ulkona oli kuumaa, niin kämpässä oli vielä helteisempää. Katsoin kamiinan pesään. Siellä hehkuivat hiilet. Ulkona varjossa mittari näytti 27 asteen lukemaa. Valmistelin terassilla aterian. Sillä välin paikalle saapui kaksikin pariskuntaa. Nuori nainen tuli kyselemään, tiedänkö mitä lintuja maassa on juoksentelemassa siellä täällä. Kerroin, että hän on luultavasti nähnyt riekkoja. Poikueita olikin ollut maastossa runsaita määriä.
Nousin sitten kämpän taakse ja lähdin kohti pohjoista. Kilometrin kuljettuani käännyin koilliseen nousemaan Tuiskupään rinteestä laskevaa puron vartta ylöspäin.
Tuiskupään rakkaa
Puron latvoilla saatoin nähdä tunturin huipulla olevan Tuiskupään "hatun". Mikäli ei olisi ollut niin kuumaa, olisin jättänyt rinkkani ja käväissyt kuvaamassa kallioita lähempää. Nyt kuitenkin jatkoin matkaa kohti itää.
Taustalla alkoi näkyä Lupukoiden tunturiryhmä, eteläisimpänä Joukhaispää.
Kiersin Ampuojan läntiselle haaralle, jonka varresta löysin sopivan teltan alustan solisevan veden tuntumasta. Torstaiaamulla jatkaessani matkaa, tulin kohta Ampuojien haarakkeen kohdalle ja lähdin nousemaan koilliseen kohti Vasanlyömäpäiden kaakkoiskulmassa olevia lampia. Sää lämpeni nopeasti. Käännyin vielä itään ja nousin Vasanlyömäpäitten ja Luusuanvaaran väliselle kallioiselle selänteelle, kuten teimme vuonna 1963. Sää oli silloinkin aurinkoinen.
Sokostin keskiselänne ja Hietapää oikealla.Sokostin pohjoishuippu vuonna 1963 sekä Luiron koillislahti.Sokostin keskiselänne. Hietapää jää mäntyjen taakse.Sokostin pohjoishuippu sekä Luirojärven koillislahti.
60 vuotta takaperin, vietimme Luirolla pari päivää. Kävimme ensin Joukhaispäällä ja sitten kiipesimme Sokostille. Nyt minulla ei ollut aikaa viivähtää, vaan jatkoin matkaa lammilta tulevan puron varteen. Tein siellä aterian ja jatkoin matkaa pohjoiseen.
Kuvassa näkyy kulkusuuntaani kosteikkojen vasemmalta eli länsipuolelta. Kuvan keskellä näkyy Harrilampi.
Maasto on noilla alueilla melko hidaskulkuista. Etenin kuitenkin kohtuullisesti ja Harrilammen jälkeen tuli vastaan Tammukkalampi.
Astellessani puron yli kiviä myöten, hyppäsi ilmaan melkoinen tammukkavonkale vierestäni ja katosi. Vettä oli kohdalla korkeintaan 15 senttiä.
Tammukkalammen jälkeen suunnistelin Pikku-Luirojärven länsipuolelle. Vähän ennen sitä satuin karhun jätöksen kohdalle. Kohta sen jälkeen ylitin pientä kosteikkoa. Se vietti voimakkaasti vastoin kulkusuuntaani ja arvelin, ettei se voi olla kovin märkä. Lähempänä sen reunaa astuin pieneen painanteeseen. Oikea jalkani lupsahti juurta myöten mutaan. Sain sentään otetta kovan maan reunasta ja kiskottua itseni ja yltä päältä kurassa olleen jalkani kuiville. Oli aika yllättävää, sillä yleensä olen osannut arvioida nuo kohdat aika hyvin.
Alhaalla olevan Pikku-Luirojärven kohdalta ryhdyin nousemaan Lupukoille ja tavoittelin toisella puolella selännettä olevaa Lupukkalampea.Olenkin tässä kuvassa Lupukoitten satulassa ja edessä näkyy ko lampi. Tuossa vaiheessa itselleni alkoi tulla kiire, sillä näin kymmenien kilometrien päässä etelästä lähestyvän saderintaman. Päästyäni alemmas, yritin etsiä länsipuolelta lampea sopivaa teltanpaikkaa, mutta tuloksetta. Alemmalta lammelta sellaisen onnistuin löytämään. Viritellessäni viimeisiä sadekankaan naruja, alkoi vettä tipahdella.
Pääsin siis ajoissa suojaan, mutta tuuli sattui telttapaikkaani sopimaan ja reuhtoi sadekangasta äänekkäästi. Luulin moneen otteeseen sen lähtevän irti, mutta narut pitivät. Melko rauhattoman yön jälkeen kasasin leirin.
Leirilampeni
Lähdin kulkemaan Lupukkaojan länsipuolta. Poluton taival on melko hyväkulkuista ja matka eteni joutuisasti.
Lupukkaoja virtasi koko ajan tuntumassa.
Karttaan oli merkitty ojan lähettyville länsipuolelle lampi. Satuinkin kulkemaan hieman kauempana Lupukkaojasta, joten sen havaitsin. Lampi oli melkoisen kuiva, mutta silti pohjalle riitti parisen metriä vettä. Kun se on ääriään myöten täynnä syvyys on suuri.
Nimetön lampi
Eipä aikaakaan kun tulin Sotavaarajoen putouksille. Itseasiassa koko ajan olin tullut Sotavaarajokea myöten, joka alempana muutti nimeään. Pitkään oli putouksilla tulipaikka. Tulipaikka oli myös 60 vuotta sitten. Retkeilijät olivat tehneet putouksien kohdalle sillan ja mieleeni on jäänyt, miten joku oli ahkeroinut kelonoksista todella hienon "kaluston" nuotiopaikan ääreen. UKK puiston aikanakin tulipaikka oli, mutta sitten se poistettiin. Puiston väki purki myös sillan, katsoen että se on vaarallinen. Samaan periaatteeseen vedoten myös Palovangan silta purettiin. Joku rakensi uudelleen Sotavaarajoen putouksien sillan ja puiston väki sen jälleen purki ja marmatti luvattomasta rakentamisesta. Nyt näyttää taas silta olevan.
Ehkäpä kannattaisi puiston tässä asiassa luovuttaa.Viimeinen porras.
Valmistelin tällä paikalla aterian ja lähdin sen jälkeen nousemaan kohti Peuranampumapäitten välistä painannetta. Poikkesin tässä vanhalta reitiltämme, sillä vuonna 1963 kuljimme Suomulle saakka ja sitten ylävirtaan sekä Porttikosken kohdalla olleesta sillasta yli. Nyt varauduin luvassa olleeseen huonoon ja sateiseen säähän ja päätin oleilla Porttikosken kämpän tuntumassa jos ennusteessa ollut päivän kestävä sade sattuisi kohdalle.
Noustessani rinnettä ihmettelin, että miten olen jaksanut tämänkin rinteen nousta talvella varustereki perässä ja vielä enemmän ihmettelin, miten olen selvinnyt toisella puolella rinnettä laskusta Suomun varteen. Muistan kyllä että lasku oli vauhdikas ja nopeasti tulin alas. Perässä samaa jälkeä tullut aviosiippani kylläkin oli huomannut, että monissa kohdin oli reki ohittanut jonkun puun sitä hipoen.
Nyt laskeutuminen otti enemmän aikaa. Sää oli kuitenkin edelleen lämmin ja poutainen. Kämpällä oleskeli pari miestä, joista toinen lähti pian kohti Sarviojaa ja yksinkulkija nainen samoihin aikoihin saapui myös paikalle. Itse harkitsin jatkavani kilometrin päässä olevalle tulipaikalle, jossa on mahdollisuus ylittää Suomu kahlaamalla. Lähdinkin matkaan, mutta kun huomasin että läheisen kosteikon yli pitää vaihtaa saappaisiin, niin panin leirin pystyyn ja menin peseytymään Suomun varteen.
Suomun suvantojärveä ja taustalla Karunaslaavun vaara. Taivaalle alkoi kertyä tummapohjaisia pilviä.
Yö oli poutainen ja edelleen kovin lämmin. Panin leirin rinkkaan ja lähdin matkaan. Pian kulkemani polku haaraantui. Valitsin vasemmanpuoleisen, sillä oletin että se kuitenkin hetken kuluttua yhtyy toiseen kuten yleensä on. Tämän polun varsi oli minulle outo. Se kulki hienojen kallioiden muodostamassa matalassa kurussa, jossa oli muutama lampi.
Polun varressa oleva nimetön lampi.
Jatkaessani matkaa, ihmettelin miten kaukana joesta polku kulkee. Vilkaisin karttaani ja huomasin ettei sitä ole siihen merkitty, mutta karttani on vanha joten en sitä suuremmin ihmetellyt. Sitten huomasin että polku kaartuu etelän suuntaan. Tajusin ettei ollut järkeä jatkaa, vaan pyrkiä pohjoiseen Suomun varteen. Näin Karunaslaavun korkeimman kohdan suoraan edessä ja ymmärsin että olin tullut kahluupaikan ohi. Tavoitin puolen kilometrin päässä lähempänä jokea kulkevan polun ja palasin alavirtaan. Sitten näin tulipaikan pienen puusuojan niemen nokassa. Alkoi sataa. Istuskelin puusuojan kynnyksellä kunnes sadekuuro hetkeksi taukosi. Vedin sukat jalkaan, housut pois sekä kengät rinkkaan. Otin käteeni sopivan kepin kahluusauvaksi ja astuin veteen. Vesi oli hieman normaalia korkeammalla ja ulottui polveenkin saakka. Se ei ollut ongelma, vaan liukkaat kivet. Vaati todella harkintaa ja jalan asettelua että selvisin kaatumatta. Ylityksen ajan oli tullut vain vähäistä tihkua, mutta saatuani housut ja saappaat jalkoihin alkoi sataa kunnolla. Suomun parhaiden putousten kohdalla vielä satoi, mutta viimeisimmän nivan jälkeen piti muutaman minuutin tauon, jolloin ehdin napata yhden kuvan.
Viimeinen niva.
Sitten taivas repesi. Satoi niin kaatamalla, että näkyvyyttä haittasi aivan lähellekin. Samalla puhkesi raju ukonilma. Hetken se oli aivan kohdalla. Samalla kun salamat välähtivät kuului myös kova jyrinä. Hiljalleen se siirtyi onneksi koillisen suuntaan.
Vasta ollessani Lankojärven kohdalla sade hellitti. Sadetakkini kesti hyvin testin. Se piti mutta housut kyllästeistä huolimatta eivät.
60 vuotta sitten panimme telttamme Lankojärven rannalle tälle kohdalle.Vuonna 2023 olivat näkymät tällaiset.
Sateen jälkeen oli aivan tyyntä.
Lankojärven keskivaiheilta itään päin.
Harkitsin jäämistä tähän leiriin, mutta vettä tippuvana jatkoin matkaa Lankojärven kämpälle. Alueella oli pari telttaa sekä avoimella puolella rinkoista päätellen kovasti väkeä. En poikennut sisälle, mutta panin rinkkani hetkeksi varauspuolen penkille valumaan. Penkin alla huomasin kolme tyhjää pulloa, jotka sinne oli asiantuntevasti varastoitu. Otin ne penkin päälle.
Edelleen on kummallista miten painaviksi pullot muuttuvat, kun ne on juotu tyhjäksi.
Jatkoin kohta matkaa ja koetin päästä Meänteisen saareen, jossa 60 vuotta takaperin toisen yön Lankojärvellä vietimme.
Saari on keskellä kuvaa.
Tästä katsellen en uskonut hieman koholla olleen veden aikana sinne pääseväni, mutta onnistuin sittenkin kun pehmeikössä hieman kiertelin. 60 vuotta sitten oli Meänteisellä eli R.Savinaisella maahan kaivettu ja keloilla vuorattu asumus, jossa oli makuulaveri, takka sekä hylly vieraskirjoineen. Asumuksen vieressä oli niliaitta sekä yhdestä puusta koverrettu ruuhi. Koska asumus oli sillä kertaa tyhjillään, kavereistani Ossi yöpyi siellä.
Aamulla on Ossi ulos kömpimässä.Nykynäkymä samasta kohdasta. Asumus oli oikeanpuoleisen männyn kohdalla, sen edessä. Sen voi päätellä mm oikealle suuntaavasta kaarevasta oksasta, joka näkyy osittain vanhassa kuvassa.
Kun puisto perustettiin, niin Meänteisin asumus hävitettiin. Niliaitta on vielä jäljellä. Kun paljon myöhemmin ns Luppomatti, entinen puiston työntekijä suunnitteli saarta omaksi huvila-alueekseen, ei hän sitä saanut, vaan hänen paikalle tuomansa rakennustarvikkeet hajotettiin.
Nyt huomasin, että lupon viimeiset rakenteiden jäänteet oli poltettu osittain kuin myös Meänteisen ruuhi oli poltettu. Jälkimmäistä ihmettelen. Miksi se oli tuhottu ja kenen toimesta?
Jatkoin sitten matkaa ja tulin Rautuojan varteen. Siihen pystytin viimeisen leiripaikkani. Sää oli pysynyt Lankojärvella oloni aikana poutaisena ja vähän aurinkokin pilkisti pilvien raoista.
Viimeinen telttapaikka.Kuva samalta kohdalta Rautuojaa ylävirtaan.
Yöllä satoi mutta aamuksi poutaantui. Sain leirin purettua sateettomassa säässä. Lähdin kulkemaan ojan vartta samoin kuin 60 vuotta sitten.
Siellä täällä on hienoja suvantoja.
Sitten alkoi sataa. Suunnitelmani kääntyä ennen Rautulampea pohjoiseen ja nousta Kutturapäiden selänteelle ja mennä sitä myöden Luulammille meni myttyyn. Kävelinkin Rautulammen uudelle rakennuskeskittymälle. On se hieman oudon näköinen, mutta kun avoimen puolen asujat varsin pian saapumiseni jälkeen lähtivät jatkamaan kuka minnekin suuntaan, niin pääsin tarkastelemaan sisätiloja.
Kamiinanurkkaus.Laverit.
Yksityiskohdat olivat viimeisteltyjä ja varmaan kokonaisuus oli toimiva, vaikka en muuhun infrastruktuuriin tutustunutkaan.
Juotuani voileivän lisäksi pari kupillista kahvia lähdin suoraan Rautupään rinteeseen ja jatkoin Niilanpään juurelle. Siellä oli tauolla mies, joka sanoi ensitöikseen että näkyy olevan muitakin hänen ikäryhmäänsä kuuluvia liikkeellä. Todetessani että 80 vuoden pykälä on siirtynyt menneisyyteen kohdallani, hän sanoi että hän taitaa olla viitisen vuotta nuorempi.
Pysähdyin itsekin tauolle, huomatessani että melko kuivassa puronuomassa silti lirisee vettä pultereiden seassa. Sain siitä kurkun kostuketta.
Jatkaessani hämmästyin suuresti. Niilanpään selänteellä oli laite, jota en uskonut voivan siellä olla.
Mies siellä korjaili pientä kaivinkonettaan.
Juttelin tovin miehen kanssa. Hän kertoi että helikopteri tulee nostamaan harjanteelle soraa, jonka hän sitten koneellaan tasoittelee. Tällä tavalla "sorastamalla" kuulemma korjataan mönkijöiden aiheuttamia vaurioita uralla. Totesin hänelle, että onhan hyvä saada paikallisille töitä, mutten usko korjausten kestävän.
Kovin on nykyään leveät kulku-urat tunturissa.
Valitettavasti sade- ja sulamisvedet pitävät kyllä huolen siitä, että korjausten toimet huuhtoutuvat melko pian vesien mukana. Toivon toki että niin ei käy, mutta pelkään pahinta.
Laskeuduin tämän jälkeen länsiterassille ja joutuisasti kuljin Kiilopään parkkipaikalle, jossa aviosiippani sisarineen minua odotteli.
Vuonna 1963 porukkani yöpyi vielä Luulammilla. Sinä kesänä se oli vielä erämaata. Tosin Suomen Latu oli ostanut nykyisen Kiilopään alueen sekä hankkinut hirsirakennuksen, joka siirrettiin ensimmäiseksi Kiilopään päärakennukseksi. Ne hankkeet eivät meitä häirinneet. Suunnistimme vielä Luulammilta Laanilaan, joka oli silloinen retkeilyn keskuspaikka. Nyt en kehdannut sitä etappia tehdä. Sinne suuntaa nykyään autolla-ajo kelpoiset retkeilyreitit.
Toistasataa kulkukilometriä jäi silti taakse. Luontoelämyksiä jälleen kerran tuli koettua runsain mitoin. Niihin ei kyllästy nähtävästi koskaan. Niin, ja hyvin iästäni huolimatta jalka nousi. Siitä pitää osata olla kiitollinen.
Kesäkuun 4 päivänä oli tarkoituksena avata kesävaelluskausi 2023. Pohjoisessa oli ollut jo pitkään melko koleaa ja sateista ja olin toiveikas siitä, että kesäkuun alkuun tulee sen jälkeen lämmin jakso. Ei sitä tullut, vaan sää jatkui entistä kylmempänä ja kosteana. Retki nuorimman lapsenlapsemme kanssa jäi tekemättä.
Viikolla 24 säätyyppi muuttui ja aviosiippani Marja-Leenan kanssa päätimme kahdestaan käväistä katsomassa, missä kunnossa veneemme on Luirojoen varressa ja piipahtaa muutamana päivänä muuallakin.
Meillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa ja matkan varrella vasta hahmottui mitä tekisimme. Alun perin aioimme ensin tarkistaa veneemme, mutta päätimme jättää sen viimeiseksi. Koska Marja-Leenalla oli viimeisestä Kopsuksen käynnistä pitkä aika, niin päätimme vierailla siellä. Käydessämme Kiehisessä selvisi kuitenkin, että Kopsuslammen kämpässä on väkeä. Emme halunneet häiritä. Niinpä suuntasimme Aittajärvelle ja ajattelimme käväistä Suomun Villessä.
Aittajärven parkkipaikalla oli tiukkaa. Yksi paikka löytyi soramontun itälaidalta. Kaikkiaan 47 autoa oli sillä hetkellä parkissa. Kaikki olivat jossakin matkassa ja mekin lähdimme kohti Kolttakenttää. Oltiin jo pitkällä iltapäivässä, kun taakat otettiin harteille. Suomun varressa ei kulkijoita näkynyt. Kolttakentässä paikat rapistuvat lukuun ottamatta huoltotupaa ja savusaunaa. Jälkimmäisten tarpeellisuutta ihmettelen. Myös pitkokset, jotka on tehty vuosikymmenet sitten ovat suurimmalta osalta lahonneet.
Snellman oli edelleen hyvässä kunnossa.
Matkamme jatkui sääskettömässä säässä aina Muorravaarakan suulle saakka. Sillä kohden jostakin matkaamme pikkusiivekkäitä alkoi seuralaisiksi tulla.
Vettä oli sekä Suomussa että Muorravaarakassa melko vähän. Kun 35 vuotta takaperin kahlasin Muorravaarakan suukosken venettä uittaen Suomulle saakka, oli vesi paljon korkeammalla.
Sääsket ja mäkäräiset alkoivat lisääntyä ja tultuamme Harrimukan järven kohdalle, Marja-Leena tarvitsi jo sääskisuojaa.
Suomua ylävirtaan Harrimukan laavun edustalta.
Illalla olimme perillä Suomun Villessä. Etappi on rinkkaa ja reppua kantaville 75-80 vuotiaille melko haastava, vaikka suurelta osin onkin helppokulkuista polkua. Lämmitin vähän saunaa. Viime näkemältä saunasta olivat hävinneet sangot sekä toinen vati. Itse kämpästä oli myös ehkä jokunen kattila lähtenyt jonkun matkaan. Eivät nämä meitä haitanneet. Vanhan vessan kupeella oli uuden rakenteet. Itse Villen vanha asumus on korjailematta. Saattaa olla, että on päätetty antaa sen lahota paikalleen.
Etualalla on uusi puusuoja ja takana Villen asuinmökki.
Tulimme myöhään ja päätimme lähteä varhain ja palasimme samaa reittiä Aittajärvelle, mutta hitaammin. Nautimme loistavasta säästä ja keittelimme kahdesti kahvit ja Snellmanilla ateriankin.
Harrimukan laavulla kiehautettiin jo ensimmäiset sumpit.
Entisellä tulipaikalla Suomun varressa Muorravaarakan yhtymäkohdan tuntumassa tehtiin toiset kupit.
Näitä tulipaikkoja on poistettu pitkin Suomun varsia, mutta tulipaikan "räätteitä" ei ole vielä korjattu pois.
Snellmanillakaan ei väkeä ollut, joten käytimme hyväksemme kaasuliettä ja jatkoimme matkaa Kolttakenttään.
Kota alkaa olla elämänsä ehtoossa ja aitta pysyy vieläkin kantojen nenässä. Tosin jälkimmäinen on kallistumassa ja sitä on pölkyillä tuettu.Tosin vuonna 1970 keväällä ei kodan kunto silloinkaan ollut kovin hyvä. Silti 53 vuotta on tehnyt tuhojaan niin kodassa kuin omallakin kohdallani.
Aittajärvelle tullessamme panimme teltan pystyyn montun itälaidalle automme lähettyville. Hain vähän vettä Pajuojasta ja vietimme siinä seuraavan yön. Yö oli melko viileä. Taisi elohopea käydä lähellä nollaa. Mietimme sitten josko kahlaisimme Suomun yli ja käväisisimme jossakin, mutta veneasia askarrutti. Päätimme panna varusteet kasaan ja vilkaista Luiron vartta.
Aittajärven tie oli hyvässä kunnossa eikä meidän tarvinnut odotella tukkirekkojenkaan lastauksia. Pian olimme päätiellä ja Villen avaimesta luopumisen jälkeen jatkoimme etelään. Porttipahdan lahdelman jälkeen on tie Lokkaan. Emme olleet sitä aiemmin ajaneet. Kyltissä varoiteltiin huonokuntoisesta tiestä ja omasta vastuusta. Poroportti kuitenkin avattiin ja päätettiin jatkaa ainakin niin pitkälle kuin voidaan. Tie oli kuitenkin hyväkuntoinen soratie. Tosin sen reunat olivat vähän pehmeät, mutta vähintään se oli yhtä hyvässä kunnossa kuin Aittajärven tiekin. Mittaa sillä oli 48 kilometriä ja se kulki todella erämaisen alueen halki. Puolivälissä pysähdyimme aterian tekoon ja totesimme että mustikka kukki todella runsaana.
Metso yritti törmätä autoomme ja kotka leijui taivaalla. Oli erämaan tuntu. Lokkaan päästiin ja edelleen jatkettiin. Padolta on viitisenkymmentä kilometriä Sentinojalle, jonka lähettyvillä veneemme majailee. Sieltä se löytyi hyväkuntoisena odottelemassa.
Seuraavana päivänä ajelimme kotiin. Helle alkoi tulla vastaan Oulussa. Keski-Pohjanmaalla tuli vastaan tukkirekka kaarteessa. Lastista putosi tielle noin metrin mittainen pölkky, joka pomppasi ylös. En voinut väistää, mutta se jäi auton alle enkä suistunut tieltä. Jos se olisi sattunut tuulilasiin, en tätä välttämättä kirjoittaisi. Elämä on yllätyksiä täynnä.
UKK-puisto täyttää 40 vuotta. Varhaisimpia aluetta koskevia kertomuksia löytyy Inarin kirkkoherran Jakob Fellmanin päiväkirjasta. Hän toimi siinä virassa 1820 luvulla. Vuonna 1823 hän sairastui ja talvikeleillä vedätti itsensä pulkalla suhteellisen vilkasta reittiä Maantiekurun ja Luirojärven kautta etelään. Luirojokivarressa hän tapasi ensimmäisen uudisasukkaan. Pietari Korvanen oli rakentanut asumuksen. Aikanaan Pietarin ympärille kasvoi Korvasen kylä. Fellman oli tullessaan yöpynyt "Suomun tunturikodassa", jossa oli ollut kylmä, mutta jatkettaessa oli aurinko lämmittänyt. Luultavimmin hän tarkoitti nykyisin katoksella suojattua rakennelmaa Maantiekurun suulla.
Lukuun ottamatta tuota kulkureittiä, alueella ei silloin sanottavasti liikuttu. Ei ollut sanottavasti poronhoitoakaan. Elantonsa Pietari otti runsaasta parista kymmenestä lehmästään sekä 60-70 lampaastaan. Toki hänellä porojakin jonkin verran oli.
Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin, 1860 luvulla, Norjan puolen saamelaiset toivat sieltä muutaman tuhannen poron tokan, josta alkoi nykyisenlainen suurporonhoito. Nämä saamelaiset asettautuivat Saariselän tunturialueen eteläpuolelle, Kopsusjärvelle ja Luirojoen varteen.
Nykyisellä retkeilyalueella ei silti liikkuminen sanottavasti lisääntynyt. Vain yksittäisiä kulkijoita oli. Toki kovin merkittäviä. Samuli Paulaharju kävi piirtämässä tussipiirroksen Talkkunapäästä Kuusikurun suulta, K.M.Wallenius retkeili Luiro- ja Suomujoella sekä Lutolla ja Walter Keltikangas teki metsien inventointilinjan Petsamon Maattivuonosta Tornionjokilaaksoon ja kohta sen jälkeen retkeili alueella. Varsinaisesti kuitenkin vasta sodan jälkeen 1940 luvulla eräretkeilystä kiinnostuneet "löysivät" alueen, mm Kullervo Kemppinen sotalennoillaan oli pannut tunturialueen merkille ja hakeutui sinne.
Suomen Latu myös oli varhain liikkeellä. Se osti tukikohdakseen Suomujoen varressa olleen kullan etsijöiden hevostallin ja siirsi sen lähemmäksi jokea. Suomun ruoktuna tunnettu kämppä on nykyisin museoitu.
Olin sen nurkalla elokuun alkupuolella 1961.
Suomen Ladun yhdistykset ahkeroivat 1950 luvulla. Sudenpesä nousi Kaarnepään kupeeseen vuonna 1952.
Sudenpesän kuva on vuodelta 1966.
Muorravaarakan ruoktun rakentaminen alkoi imatralaisten toimesta seuraavana vuotena ja sauna viimeisteltiin vuonna 1957.
Huolimattomat ovat onnistuneet tulenkäsittelyssään useasti sytyttämään yhtä ja toista. Tämäkin poltettiin vuonna 1986.
Jaurun terassilla sijaitseva Siula on myös Suomen Ladun käsialaa. Se rakennettiin vuonna 1955. Sen sisällä oli jopa sauna. En ole mitenkään käsittänyt kämpän paikan valintaa. Erikoinenhan se on, mutta käytännön järki ei ole ollut mukana. On selvä että kun aikanaan kämppää remontoitiin, niin sauna muutettiin keittiötilaksi. Rappusia on uudistettu muutamaan kertaan. Ylärinteeseen on portaita noin 150 ja jokivarteen kuutisenkymmentä.
Kuva on otettu vuonna 1983.
Seuraavaksi Kemin latulaiset alkoivat rakentamaan Kulasjoen varteen Taajostupaansa. Se valmistui vuosina 1954-1957. Sinnekin syntyi sauna.
Kuva on vuodelta 1979. Sauna on palanut kuten myös Taajostupa.
Sodan jälkeen asettautui Suomujoen varteen Ville Nurmimäki, joka sai sieltä rintamamiestilan. Nykyisin on siellä huvila, jota vuokrataan Suomun Villen nimellä. Muorravaarakan ja Harrijoen yhtymäkohtaan rakennutti sodan jälkeisinä vuosina Nuotio niminen mies itselleen tukikohdan, mutta kun se tehtiin tuoreesta, osaksi kuorellisesta puusta, se lahosi nopeasti. Nykyisin kämpän kohdalla käydessäni en juuri näe merkkejä siitä. 1940 ja 1950 luvun taitteessa alkoi alueella liikkua Raimo Savinainen, jota Mäenteiseksi myös sanottiin. Hän rakenteli useampia pieniä asumuksia etupäässä Suomujoen tuntumaan sekä sinne tänne niliaitan tapaisia varastoja.
Kaverini on kömpimässä Meänteisen Lankojärven saaressa olevasta asumuksesta yöpymisen jälkeen vuonna 1963. Asumus oli keloilla vuorattu, siellä oli makuulaveri ja takka sekä kirjahylly, jossa asujan "vieraskirja" omine mietelauseineen ja runoineen.
Keskiviikkona 29.3.2023 uutisoitiin, että lumivyöry oli tapahtunut Siliäselällä. Alkuun mietteeni kohdistuivat Vongoivan alueelle Lokan Alen Muurivaaraan, mutta sitten uutinen tarkentui toiseen alueen Siliäselkään eli Lumipään naapuriin.
Tänään perjantaina 31.3 uutisoitiin, että puiston henkilökunta tutki aluetta eikä huomannut merkkejä lumivyörystä. Sen uutisen mukaan siellä suunnalla oli ollut kolme hiihtäjää, jotka olivat joutuneet erilleen toisistaan. Sitten oli tehty hälytys ja epäily että joku olisi joutunut lumivyöryyn.
Tapahtumapaikka on keskeisellä retkeilyalueella. Luirojärvi on etelässä, Muorravaarakka idässä, Lupukat lännessä ja Sarvioja sekä Sudenpesä pohjoisessa. En käsitä että siellä voisi joku eksyä pitkäksi ajaksi. Mitä tulee sitten siihen, että kolmikko voi joutua erilleen. Se johtuu ajattelemattomuudesta ja taitamattomuudesta. Koskaan ryhmän ei pitäisi liikkua niin, että yhteys jäseniin katoaa, ei kesällä eikä talvella.
Muistuttelen mieleen vaikkapa 90-luvun kaksikon, jotka päättivät Vongoivanjoen vartta alajuoksun suuntaan tullessaan lähteä eri reittejä Siulalle. Toinen eksyi ja sekosi täysin. Hänet löysi vasta pitkän ajan kuluttua "Itäkairan prinsessa" kaukaa Auhtijoenselän eteläpuolelta.
Olen useaan otteeseen esittänyt, että Kansallispuistoissa retkeileviltä pitäisi edellyttää perustaitoja. Silloin kun Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkynen asian esitti 1960 luvun alussa, se ei ollut mahdollista Jokamiehen oikeuden takia, mutta nykyisin se olisi mahdollista kansallispuistojen alueilla, joilla on oikeus rajoittaa eri syistä liikkumista.
Lumivyöryvaara on sinänsä todellinen tunturialueilla ja kuruissa. Eivät ne vyöryt tietenkään vuorien vyöryihin verrattavia ole, mutta vaarallisia kuitenkin.
Maaliskuun alussa uutisoitiin, että vuoden 2023 alkupuolella on helikopterilla noudettu useita vaikeuksiin joutuneita maastosta varsinkin Käsivarren alueelta. Onhan tämä yllättävää sikäli, että tietoa talviretkeilystä sekä vaaroista on jaettu melko tehokkaasti. Varsinkin Käsivarren alue on vaativaa syystä, että siellä ei ole juuri metsän suojaa, meri on varsin lähellä ja sieltä käsin äkilliset myrskyt nousevat. Tästä huolimatta on Kilpisjärvellä jatkuvasti väkeä, jotka ovat lähdössä vaellukselle vaikka heillä ei ole olennaisista asioista juuri mitään tietoa.
Saariselkä on helpompaa, koska tunturipaljakasta pääsee nopeasti metsäisten laaksojen suojaan. Sielläkin on siitä huolimatta varauduttava siihen, että kaikissa olosuhteissa voi majoittua telttaan tai vastaavaan ja makuupussi on sitä luokkaa, että vilu ei yllätä kovimmillakaan pakkasilla.
Missään tapauksessa ei voi tuudittautua siihen uskoon, että joku tulee ilman muuta pelastamaan. Matkapuhelimet eivät toimi joka paikassa ja sään ollessa huono, ei kopteri voi lentää. Joskus on keli mahdoton moottorikelkallekin.
Kannattaa vähän harjoitella, kuten tekivät kymmenet telttailijat hiljakkoin Näsijärven jäällä. Siellä kertyy kokemuksia tarvittavista varusteista.
Kun on "koti" mukana voi kulkea turvallisesti missä tahansa.
Imatran Lapinkävijöiden Elli Mäkynen ehdotti 1960 luvun alussa, että retkeilijöiltä pitäisi edellyttää "retkeilykorttia" eli tiettyä osaamista ennen kuin saisi lähteä vaelluksille. Olen aiemminkin ehdottanut, että kansallispuistoissa tällainen otettaisiin käyttöön. Yksittäin liikkuvilla sellainen pitäisi ehdottomasti olla ja ryhmissä ainakin yhdeltä pitäisi sellaista edellyttää. Turvallisuus nousisi, pelastustehtävät vähenisivät ja roskaaminen loppuisi.
Tämä aika vuodesta on sopiva kesävaelluksen suunnitteluun. Varusteita pitää katsastaa. Niinpä kävin ostamassa rinkan. Sitä en kylläkään ajatellut itselleni, vaan lahjaksi. Kantoväline vaikuttaa mielenkiintoiselta monine säätömahdollisuuksineen. Kritisoin sitä kuitenkin pojalleni selkää vasten tulevan osan tiimoilta. Katsoin sen olevan liian kapean. Poikani tylytti kritiikkiäni ja sanoi "kannat rinkkaasi niin oudolla tavalla ja näet sen ainoaksi oikeaksi..." Rinkkani onkin omatekoinen, pitkän kehittelyn tulos sekä kovin sopiva.
Liikkeessä jossa asioin, oli tarjolla kymmeniä kantovälineitä sekä valtava määrä muita retkeilyvälineitä. Kun ensi kerran ostin retkeilytarvikkeita, oli oikeastaan vain yksi alaan erikoistunut liike Partio-Aitta Oy Helsingissä. Ohessa 66 vuoden takaisen hinnaston etusivu.
Tulin ostaneeksi ranskalaisen kolmiosaisen kenttäpakin hintaan 780 markkaa. Se palveli minua kymmeniä vuosia. Ainut ongelma pakissa ilmeni heti ensimmäisillä nuotiotulilla, sillä kannessa ollut "otin" suli saman tien. Kolmilehtisessä hinnastossa ei ollut rinkkoja, vaan yhdeksän mallia satulareppuja. Norjalaista tervattua suopunkinuoraa tuli myös hankittua. Minulla on vieläkin sitä pätkä ja tervantuoksu tuntuu siinä edelleen.
Olin kaveriporukkani kanssa perustanut partiopoikavartion. Paikkakunnallamme ei ollut partiotoimintaa, vaan touhusimme omin päin "Samoilijoina", johon saimme kauko-ohjauksella kirjeitse ohjeita. Täydensimme Partio-Aitasta yhteisiä varusteitamme mm 7 litran kangasämpärillä, ensiapuvyölaukulla sekä Matka-Maja merkkisellä teltalla. Jälkimmäinen oli harjateltta. Katto vihreää markiisia ja muut osat kyllästettyä lakanakangasta. Se palveli kolmella ensimmäisellä vaelluksellanikin. Teltan hinta 4500 markkaa koetteli keksimiskykyämme. Varoja keräsimme kasvattamalla porkkanoita ja retiisejä, tekemällä niistä nippuja ja myymällä kauppoihin. Kerjäsimme äideiltämme täytekakkuja ja myimme täytekakkuarpoja ja teimme satunnaisia palkallisia työpalveluita.
Teltta oli mukana vielä vuonna 1963 vaelluksella. Olen suunnitellut tekeväni tulevana kesänä saman reitin, vaikka se on ikäryhmääni kuuluvalle melko vaativa. Reitti lähtee ns Kopsusjärven tienhaarasta ja kulkee polkua pitkin Kopsukselle sekä lammen takaa vaaran yli vanhalle Suomun ruoktulle. Sieltä reitti jatkui Aitaojan itäiselle kallioseinämälle sekä melkein suoralla suunnalla Luirojärvelle kaikkien lakien ja harjanteiden yli. Tämä johtui siitä, että tuohon aikaan ei vielä ollut nykyisen kaltaisia topografikarttoja ja käytössä ollut Maanmittaushallituksen Taloudellinen kartta 1:100000 oli suurpiirteinen ja osittain aivan virheellinenkin.
Olin tehnyt saman reitin Luirojärvelle saakka jo pari vuotta aikaisemmin, mutta vuonna 1963 halusin vahvistaa mielikuviani. Reittiin siis lukeutuu Vintiläntunturin laki, Pikkutuntureiden ylitys, Tuiskukuruun laskeutuminen jokseenkin jyrkimmältä kohdalta, Tuiskupään rakat sekä Lupukoiden eteläpuolelta tulo Luirolle.
Erästä taiteilijaa haastateltiin telkkarissa. Hän totesi mm että luonnonmetsä on niin harvinainen, että se on oikeastaan fiktio. Pysähdyin miettimään mikä oikeastaan on luonnonmetsä ja jälleen pohdin millainen käsitys nykysuomalaisella on metsäluonnosta. Hyvin monilla tuntuu olevan huoli puiden hakkuista ja sen myötä hiilinielun häviämisestä. Metsähallituksen hakkuualueilla on tämän tästä mielenosoituksia.
Luulen ymmärtäväni, että taiteilija tarkoitti luonnonmetsällä metsikköä, jossa ihminen ei ole tehnyt minkäänlaisia toimenpiteitä. Kyllä niitä löytyy. Ei tarvitse ajatella sellaisen olevan kuvitelmaa. Ajelin alkusyksystä Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Hämeeseen noin 150 kilometrin pätkän hiljaisia sivuteitä. Oikeastaan koko matka oli metsätaivalta ja hyvin huomattavalta osaltaan sellaista tienvarsimaisemaa, että milloinkaan ei puusto ollut nähnyt sahaa eikä kirvestä, puhumattakaan uudemmista metsänhoitokoneista. En pitänyt näkemästäni, sillä hyvin kasvavilla maapohjilla näytti olevan melkein läpitunkematon ryteikkö, jossa kasvu oli tukahtunut. Kaikki kasvullisuus siitä kärsii.
Ollakseen kasvun suhteen tuottoisa, pitää metsää osata oikealla tavalla hoitaa. Sitä pitää harventaa puuston laatuun sopivalla tavalla, että puut saavat hengittää. Jos näin ei tehdä, hiilinielut tukehtuvat. Mänty on valopuu ja kuusi varjopuu. Sekametsän hoito vaatii aivan erityistä silmää ja taitoa.
Tuntuu siltä, että turhan moni luulee puun elävän ikuisesti ja me suomalaiset parhaiten tähtäämme tulevaisuuteen, kun kaikki hakkuut lopetetaan. Puun polttokin kuulemma pitäisi kokonaan lopettaa, koska polttamisen hiukkaspäästöihin kuolee huomattava määrä ihmisiä vuosittain. Olen itse polttanut puuta lähes koko elämäni ajan ja istunut nuotiotulilla yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta hengissä olen tästä huolimatta. Ei se voi niin kauhean vaarallista olla.
Ihminen kuuluu metsäluontoon ja se voi parhaiten, kun ihminen sitä oikealla tavalla hoitaa. Hoitamatta jättäminen olisi paha virhe.
Olen saanut lukea, että asiantuntijat ovat laskeneet miten paljon Suomen metsät nielevät hiilidioksidia. Tällä laskentaperiaatteella on sitten päätelty, että kun Pohjois-Suomen metsät ovat ikääntyneet, niin kyky yhteyttää on laskenut ja Suomelle kertyy siitä maksettavaa 2-7 miljardia. Epäilen vahvasti näitä laskelmia, sillä en usko kenenkään kykenevän niin monimutkaiseen kehitelmään, jolla metsiemme kyky tähän voidaan laskea. Jonkun tasaisesti kasvavan männikkökankaan osalta ehkä voitaisiin arvioida, mutta eri ikäisen sekametsän ei mitenkään. Mielestäni tässä on enemmän kyse uskonnosta kuin tieteestä.
Puu kuitenkin ikääntyy ja kuolee, vastoin kuin moni tuntuu luulevan. Tunnen yhden puun tarinan. Se kasvu alkoi noin vuonna 1840. Sitä taimena vahingoitettiin. Joko joku ihminen taittoi sen latvan tai hirvi sieppasi suuhunsa sen mehevän latvuksen tai ehkä tuulenkaato sitä vahingoitti. Se alkoi kuitenkin kasvattaa runkoa oksasta. 1800 ja 1900 luvun vaihteessa puu oli jo täysikasvuinen. Isoäitini pikkutyttönä istuskeli sen rungolla paimentaessaan alueella lehmiä.
Kuvasin sen 1950 luvun puolivälissä, kun se oli runsaan sadan vuoden ikäinen.Noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vaimoni pääsi rungolle seisomaan.Vuonna 2003 puuvanhus kohtasi loppunsa syysmyrskyn myötä, mutta lapsenlapset pääsivät vielä rungolle temppuilemaan.
Kansallispuistoja halutaan perustaa lisää. Olen vieraillut useilla, vaikka tällä sivustolla olenkin keskittynyt UK-puistoon. Olen kritisoinut useasti puistojen hoitotapaa. Se ei ole luontoa säästävä vaikka polttopuu tuodaankin muualta.
Saariselän vähäravinteisilla maapohjilla ei metsäharvennuksia tarvita monissakaan paikoissa, mutta tuulenkaatoja voitaisiin hyödyntää, mitenkään sitä monimuotoisuutta vähentämättä.
Ensimmäisen vaellusvuoteni jälkeen on kertynyt viisi vuotta, jolloin syystä tai toisesta en ole vaellukselle päässyt. Niistä neljä asettautuu ensimmäiselle kymmenelle eli 1960 luvulle. Vuosi 1962 oli ensimmäinen. Suoritin varusmiespalveluani Oulussa. Alkutalvesta oli ampumaleiri Kemijärven Sarriojärvellä. Tulopäivänä Ilmatieteen laitoksen virallinen mittaus ilmoitti 41 astetta pakkasta eikä viikon mittaan tainnut lämpötila käydä 30 asteen lämpimämmällä puolella.
Sain havaita, että tuulettomassa säässä tuollaiset pakkaslukemat eivät tuntuneet oikeastaan missään. Ilma oli niin kuiva. Toista oli esimerkiksi Oulussa tai muissa rannikkokaupungeissa. 10-15 astetta tuntui hyytävän kylmältä varsinkin jos oli vähän viimaa.
Pakkanen siis Sarriojärvellä ei haitannut. Harjoitukset suoritettiin ohjelman mukaisesti. Majoituimme teltoissa. Ne oli pystytetty kaivamalla teltat maan pinnan tasolle, jonka päällä oli puulaverit. Kamiina lämmitti. Ei tullut vilu teltassakaan. Lunta oli melko paljon. Se ylti teltan sivuseinän yli. Se suojasi.
Teltan hämärässä.
Vapaa-aikaakin löytyi. Kävimme laskettelemassa lähivaarojen rinteillä ja sattumalta löysimme entisen metsätyömaan saunan, joka pantiin kuumaksi. Läheisen lammen jäähän hakattiin reikä, josta saatiin vettä. Noutaessani vuorollani avannosta pesuvettä, paljaat jalkapohjani rapsahtelivat, kun ne jäätyivät silmänräpäyksessä maahan kiinni.
Kenelläkään ei ollut aikaisemmin mahdollisuutta puhdistautumiseen. Omalla kohdalla se oli tuiki tarpeellista, sillä junamatkalla sattui kiusallinen vahinko. Meidät oli lastattu eräänä iltana Oulun rautatieasemalla tavarankuljetusvaunuihin, joita siihen aikaan nimitettiin härkävaunuiksi. Puolikkaaseen vaunua oli rakennettu laverit kahteen kerrokseen ja sen edessä oli kamiina. Itse jouduin ylälaverille ja siellä oli hirveän kuuma. Riisuin takkini ja paitani pois jossakin vaiheessa ja menin avonaisen liukuoven kohdalle vilvoittelemaan. Vaunussa ei ollut valoja, joten en nähnyt juuri mitään. Tajusin kuitenkin että oikealla puolellani nojaa oviaukon kohdalle asetettua lankkua joku toinenkin, mutta en nähnyt mitä hän on tekemässä. Sitten juna ajoi oikealle kääntyvään kaarteeseen ja sieltä suunnasta puhalsi oviaukkoon ilmavirta, joka heitti päälleni virtsan vihmaa. Joku oli tyhjentämässä rakkoaan. Vasta muutaman päivän päästä saunassa siis saatoin siivota itseni.
Parin vuoden kuluttua tuli jälleen vaellukseton vuosi. Talvella 1964 puhaltelin pakkasessa sormiini, säätäessäni vaakituskoneen tasausruuveja. Siihen aikaan ei ollut automatiikkaa. Sanailin, että vaikka tuleva kesä olisi miten kuuma, niin en valita. Sinä kesänä olisi kyllä ollut aihettakin. Olin hakeutunut rauhanturvatehtäviin ensimmäiseen Kyproksella aloittaneeseen joukko-osastoon. Jälkeenpäin kuulin, että siellä oli mitattu 1900 luvun kuumin ajanjakso. Toukokuun alusta alkaen päivälämpötilat pääkaupungissa Nicosiassa olivat tasaisesti 40-41asteessa ja öisin ne laskivat 35 asteeseen. Lämpöhuippu 46 astetta mitattiin 21.5. Kolmisen viikkoa kului ennen kuin totuin lämpöön. Elokuun lopussa tuli lämpötiloissa jyrkkä pudotus. Yöllä tuli vilu päivystäessäni komppanian radiokeskuksessa. Kävin vilkaisemassa ulkona olevaa lämpömittaria. Se näytti 23 astetta. Jouduin hakemaan huovan hartioilleni.
Tukikohtani lähettyvillä ollut savitiilinen tyhjillään oleva rakennus.
Kuvasta näkee, että maa on rutikuivaa. Vihreää ruohonkortta saa hakea. Pitkään ei ollut satanut ja kosteus maassa oli syvällä. Jos ei ollut suorassa auringonpaahteessa, kuumuus oli helppo kestää aivan samasta syystä kuin ampumaleirillä Sarriojärvellä. Ilmassa ei ollut juurikaan kosteutta.
Saariselällä on muutamaan kertaan kohdalleni vaelluksella sattunut hellejakso, jossa mittari on kivunnut kolmeenkymmeneen tai vähän ylikin. Rinkkaa kanniskelevalle se alkaa olla liikaa. Jo tuo 23 asteen lukema, jolloin värisin vilusta Nicosiassa, alkaa olla itselleni Suomessa siedettävän rajamailla, varsinkin taakka selässä.
YK-komennuksellani vierailin syyskuulla myös Israelissa ja kiertelin alueilla, joihin turisteilla ei nykyään ole mitään asiaa. Oli monella tavalla mielenkiintoista ja nuorelle avartavaa kokemusta, mutta yhteenvetona siitä vuodesta saatoin päätellä, että metsiä samoavalle retkeilijälle ei Välimeren itäpohjukasta suurta iloa irtoa.
Torstaina 15.12.2022 antoi Saamelaisneuvoston presidentti lausunnon Montrealissa luontokokouksessa, jonka mukaan alkuperäiskansat käyttävät luontoa säästävällä ja kestävällä tavalla.
En tiedä miten laajalti lausunnon antaja on mahtanut luonnossa itse liikkua, mutta mikäli hän on niin tehnyt, niin kannanotto on kovin arveluttava rehellisyyden kannalta katsottuna. Ongelma on pitkälti Lapissa nykymuotoiseen poronhoitoon liittyvä ja kulminoituu kulkuvälineisiin, joita siinä käytetään kesäaikana. Nykyisin ovat muodissa mönkijät. Ne kuluttavat maapohjaa tuhoisasti. Jokainen on nähnyt televisiosta välähdyksiä porojen kokoamisesta pitkien mönkijärivistöjen avulla. Useimmiten sellaisesta jää alueelle pysyvä jälki. Toisinkin se voitaisiin tehdä, koirien ja jalkamiesten voimin ja nimenomaan luontoa säästävällä tavalla, mutta laiskuus sekä tehokkuuteen pyrkiminen on ottanut vallan.
Toinen kysymys on porojen määrä. Nykyisin annetaan julkisuudessa sellainen kuva, että jo ammoisina aikoina kaikki saamelaiset pitivät vähintäänkin nykyisen suuruisia porolaumoja ja kun suomalaiset ryhtyivät sortamaan heitä kolonialistisilla tavoilla, niin poronhoito on siitä syystä joutunut ahtaalle mm tekoaltaiden ja kaivosten rakentamisen myötä.
Ensin totean sen, että nykyisen suuruinen porotalous alkoi kehittyä vasta 1860 luvulla, kun Norjan rannikolta siirtyi muutama perhe poroineen Sompion alueelle. Sitä ennen vain harvalla oli merkittäviä tokkia, osalla ei lainkaan.
Porojen määrä oli jäkälämaiden kokoon nähden liian suuri. Sadassa vuodessa jäkäliköt esimerkiksi Lapin paliskunnan alueella oli kaluttu melko vähiin. Syyttävä sormi on viime aikoina osoittanut Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentamista. Varsinkin Lokan altaan alle kerrottiin jääneen merkittävästi porojen kesäaikaisia ruokamaita.
No, altaan koillispuolelle jäi melkoinen määrä aapasoita. Sieltä löytyy Kotiaapaa, Paju-aapaa, Kaita-aapaa, Lamminaapaa sekä Repoaapaa. En ole todennut näitä alueita suurestikaan hyödynnettävän, joten väite tuntuu epäuskottavalta. Lisäksi itse totesin jo ensimmäisillä retkilläni, että jäkälät olivat silmiinpistävän vähissä jo ennen altaiden rakentamista.
Eihän tämä koske pelkästään Itä-Lappia. Satelliittikuvissa näkyvät selvästi Suomen rajat pohjoisessa myös Norjan ja Ruotsin rajalla syystä, että jäkälät on syöty kauttaaltaan maan tasalle. Naapurimaissa niin ei ole tehty vaikka poroja sielläkin laidunnetaan. Se näkyy kuvista.
Suurin ongelma ovat kuitenkin mönkijät. Suosittelisin tutustumaan ns Orposesta Karapuljuun kulkevaan kuraränniin tai Marivaarasta Jaurulle suuntaavaan kulkureittiin. Useissa kohdin kulku-urien leveys ylittää sata metriä. Paikoin myös itä-länsisuunnissa kulkevien poroaitojen varret ovat surkeaa katsottavaa. Edelleenkin ovat jossain määrin käytössä aiemmat moottorikulkuneuvot eli moottoripyörät ja mopot.
Kun vielä UKK-puiston oma mönkijäliikenne tekee tuhojaan, niin jälki on kokonaisuudessaan karmeaa.
Onko tämä tosiaan alkuperäiskansan käsitys kestävästä luontoa säästävästä toiminnasta ja Metsähallituksen sekä puiston johdon käsityksestä, miten puiston erämaista luontoa vaalitaan kestävällä tavalla.
