Sain hiljakkoin edesmenneen retkikaverini Jussin retkipäiväkirjan. Katselenkin nyt tuota ensimmäistä vaellusta hänen silmiensä kautta. Jussi oli luokkakaverini ja toimme silloiselle kotipaikkakunnallemme partioharrastuksen 1956 ja 1957 vaihteen tienoilla. Aluksi olimme "Samoilijoita", kuten siihen aikaan nimitettiin sellaisia, jotka toimivat yksilöinä tai pieninä ryhminä alueilla, joissa ei ollut lippukuntia. Runsaan vuoden kuluttua sellainenkin aikaansaatiin. Vuonna 1960 olimme jo olleet nelisen vuotta tuon harrastuksen parissa ja retkeilleet paljon kaikkina vuodenaikoina kotipaikkakunnallamme tai lähiseuduilla. Olimme kokeneita metsissä liikkujia suunnitellessamme ensimmäistä vaellustamme Saariselälle.
Kuten omassa vuoden 1960 vaelluskertomuksessani olen maininnut, niin Jussihan sairastui siirryttyämme Pyhä-Nattasen länsipuolelle leiriin. Hän oli luultavasti saanut tartunnan Karilta ja tultuamme koteihimme, niin sairastuin minä.
Olen hieman huvittunut siitä, että Jussi ei tekstissään lainkaan mainitse omasta kalaonnestaan mitään, saatuaan Pyhä-Nattasella tietää, että olemme luonnonpuistossa. Myöskään suurella vaivalla tehdystä rosvopaistista hän ei kerro halaistua sanaa.
Jussi oli erinomaisen kätevä käsistään sekä hyvä suunnittelija ja epäilemättä teki hyvää jälkeä omassa ammatissaan. Vaikka nykyisin on olemassa valmiita rinkkoja tarjolla sadoittain, niin suosittelen Jussin rungon mallia sekä omatekoista pussiosaa. Se on hyvä kantaa.
Hieman koholla ollut lantiohihna työnsi selkäosan kiristettyä kangasta selkää kohti. Pussiosan painopiste oli lähellä selkää eikä vetänyt taaksepäin. Runkoon voi kiinnittää poikittain teltta ja makuupussi, mikä ei oikeastaan nykyrinkkoihin ole mahdollista.
Meillä oli tarkoitus lähteä kohta kesäkuun alussa, mutta säät olivat silloin kovin epävakaat. Tilanne sen suhteen ei paljon muuttunut, joten päätimme lopulta lähteä matkaan perjantaina 14 kesäkuuta Kiilopäältä.
Olimme vasta iltapäivällä liikkeellä, joten päätimme kulkea Suomun latvan laavulle telttailemaan.
Erehdyimme tästä kulkemaan mönkijäuraa myöten, vaikka aina aiemmin olimme suunnanneet suoraan laavulle. Mönkijän jälki oli kurja. Päästiin perille silti sitäkin kautta. Teltta pantiin pystyyn laavun lähettyville.
Valmistelimme aterian ja sitten lähdimme käväisemään Kopsuksella. Vanhan kämpän takaa nousimme vaaran yli. Kokeilimme vähän ennen lakea puhelinta, mutta Kaunispään suunnalta ei tolppia löytynyt. Vanhastaan tiesin, että laelta kyllä kuuluu ja sieltä yhteys löytyikin.
Toinen yö vietettiin uuden ruoktun lähettyvillä. Paikalle alkoi kertyä väkeä mm Suomen Ladun retkiporukkaa melko iso joukko. Seuraavana päivänä lähdimme Aitalammen tulipaikan suuntaan. Siitä käännyimme jokivartta alaspäin kohti Salonlammen laavua.
Reitti oli jokivartta parempaa, mutta alkoi sataa melko reippaasti. Sitä riitti Aitalammen tulipaikalle saakka, mutta sitten poutaantui. Palasimme Suomun ruoktun tuntumaan ja vietimme siellä seuraavan yön.
Meillä oli kovin vähän aikaa varattuna ja niin seuraavana päivänä palasimme Suomun latvalle, tosin toista puolta jokivartta kuin tullessa. Itse asiassa se oli paljon parempi alusta kuin kovin kulunut mönkijäura.
Vietimme vielä yön teltassa laavun tuntumassa. Yöllä vähän satoi, mutta aamu oli poutainen. Lähdimme nyt nousemaan rinnettä suoraan kohti lakea. Reitti oli huomattavasti parempi kuin mönkijäura. Monenlaista kukkaa oli rinteessä mm sinistä orvokkia silmien iloksi. Päästyämme laella mönkijäuralle, tuli vastaan pari puiston mönkijää. Nähtävästi he olivat menossa asentamaan ennen Aitalammen tulipaikkaa olevalle kosteikolle metallisia ritilöitä ylitystä helpottamaan.
Eipä aikaakaan kun olimme autollamme, maksoimme parkkimaksut sekä pääsimme suihkuun ja kotimatkan alkuun.
Huhtikuulla 2024 on eri medioissa ollut uutisia ilkivallasta mm Pirkanmaan alueen ulkoilupaikoille rakennetuilla tulipaikoilla. Muualla eteläisessä Suomessa on vastaavasti jopa varasteltu sinne vietyjä polttopuita ja jos on sattunut olemaan joku asuinrakennus lähellä tulipaikkaa, niin näistä yksityisistä ulkorakennuksista on haettu luvatta polttopuita. Viimeksi kuului Rovaniemen lähikylistä, että sinne paikallisten asukkaiden omaksi ilokseen tekemiä yksityisiä tulipaikkoja ja laavuja olivat ulkomaiset matkailuyrittäjät hyödyntäneet käyttämällä niitä omaksi hyväkseen. Ilkivaltaa muistan olleen jo vuosia sitten Seinäjoella, jossa kaupungin rakentamia laavuja ja tulipaikkoja rikottiin sekä useaan kertaan poltettiin.
Muutamat nuoret (?) ihmiset eivät näköjään mitenkään voi välttyä kiusaukselta tehdä tuon kaltaista pahaa. Valitettavasti ne paikat, joihin pääsee helpohkosti, ovat toistuvasti ilkivallan kohteena.
Toisen tyyppistä toimintaa on Rovaniemen tuntumassa. Siinä toimitaan samaan henkeen, kuten aikanaan muutama ulkomainen matkailuyritys, jotka Saariselällä uskottelivat vuokranneensa tupien avoimiakin puolia omaan käyttöönsä. Sehän nyt tietysti aiheutti konflikteja.
Kannattaisi tehdä ulkomaalaisille yrityksille täysin selväksi, ettei tämä käy päinsä ja muutenkin ulkolaisia ihmisiä valistaa tehokkaasti siitä, etteivät pohjoisen ihmiset ja kodit ole vapaata näyttelyaluetta, jossa voi käydä kurkistelemassa ikkunoista sisälle paikallista elämäntapaa.
Olen ollut sitä mieltä, että kun kansallispuistoista annetut lait mahdollistavat erilaisia rajoituksia jokamiehen oikeuteen, niin sitä pitäisi hyödyntää. Nykyisin aina vain harvempi suomalainenkin osaa liikkua turvallisesti luonnossa puhumattakaan ulkolaisista ihmisistä. Puistoihin tulevilta pitäisi edellyttää jokin perustaso taidoista sekä retkietiketistä silloin kun tavataan muita liikkujia.
Maaliskuulla 2024 uutisoitiin Saariselällä vatsatautiepidemiasta. Vaeltajia oli noudettu mm Tuiskukurusta. Syyksi arveltiin mediassa mm kämppien huonoa hygieniaa. Myöhemmin ilmeni että taudin aiheuttaja oli Noro-virus. On jokseenkin selvää, että jos tuvassa on yksikin tuon taudin kantaja, niin sen saavat kaikki. Voin kuvitella, miten tuskallista on talviaikaan saada tuollainen virus.
Viime kesän vaelluksella en käyttänyt tupaverkostoa yöpymiseen. Kesäisin tahtoo sisällä olla surisemassa pieniä pistiäisiä ja siitä syystä on paljon parempi olla teltassa. Siellä on myös oma rauha. Talvella tietysti olisi mukava välillä kuivatella helposti vaatteita, mutta onnistuu se ulkosallakin. Hyvin tulisin toimeen vaikka alueella ei olisi yhtään kämppää.
Nykyään vaeltajat vaativat palveluita. Sitä puolta onkin paranneltu. Verkkopusseissa on valmiiksi pilkottuja polttopuita, joita viimeksi saatujen tietojen mukaan on riittänyt varastettavaksi saakka. Kun miettii, mitä polttopuiden rahtaaminen, vessojen tyhjentäminen ja muu huolto vaatii, niin työmäärä ja kustannukset ovat valtavat. Silti vaeltajat tuntuvat vaativan lisää sitä ja tätä.
Mahtaako monikaan käsittää, miten vähän kulunut luonto olisi ilman tätä.
Kun käväisin Tammikämpällä vuosituhannen vaihteessa kevättulvien aikaan, niin patoarkuista ei ollut näkyvissä kuin toisesta pieni kymmensenttinen nirkko. Silloin padolta johtivat pitkospuut kohti kämppää viisi-kuusikymmentä metriä. Ne kelluivat silloin vedessä. Saatoimme sauvoa veneemme vielä hieman pitkoksia pidemmällekin kämpälle johtavan polun varteen. Padolta johtikin selvä polku aivan kämpälle saakka. Piha-aukio oli pysynyt melkein sellaisenaan 1930 lopusta saakka. Puustoa ei ollut kasvanut eikä pihamaa sanottavasti ollut ruohottunut. Selvästi nähtävissä olivat poissiirrettyjen rakennusten perustat. Kolmesti veneilin kämpän ohi 2000 luvun ensimmäisellä kymmenellä, eikä tilanne ollut sanottavasti muuttunut.
Vuonna 2019 heinäkuulla kävin paikalla uudelleen. Olin lukenut, että vanhan kämpän sijaan oli tehty uusi ja käväisin katsomassa millainen se oli. Kun pääsin patoarkkujen ohi, en enää nähnytkään polkua. Nuori koivikko oli täysin tukkinut reitin. Jouduin kiertämään Luirojokea pohjoispuolelle, päästäkseni rantautumaan uuden kämpän polun päähän. Muutenkin joen rannat olivat selvästi rehevöityneet.
Samalla tavalla saatoin hämmästyä mennessäni Suomun Niemivaaran lounaiskuvetta 2020 luvun alussa. En ollut siellä ollut runsaaseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Silloin siellä oli runsaan kymmenen hehtaarin paljaaksi hakattu aukko. Kuvittelin silloin, että menee pitkään ennen kuin taimisto ottaa siihen kiinni. Nyt en ollut tuntea paikkaa. Kauttaaltaan siellä kasvoi hyvinvoiva nuori männikkö, joiden vuosikasvu oli reippaassa vauhdissa.
En mitenkään osaa kuvitella näihin melko nopeisiin muutoksiin, muuta kuin ilmaston lämpenemisen.
Taas on ollut uutisia kovin murheellisista tapahtumista. Kyse oli uutisten mukaan kokeneesta vaeltajasta, kuten aikaisemmassakin tapauksessa, joka sattui Kemin-Sompion alueella.
Olen kirjoitellut aiheesta monesti aikaisemminkin, mutta kertaan jos sattuisi että joku olisi aikeissa lähteä talvivaellukselle luulojen varassa. Talvinen vaellus on aina riittämättömillä tiedoilla vaarallista.
Ensinnä kokenut vaeltaja ei lähde tunturiselänteelle kun tuuli tuiskuttaa lunta ja varsinkaan kun pakkasta on reilut 20 astetta. Sen toki voi tehdä jos kyseessä on hyvin lyhytaikainen selänteen ylitys. Muuten vaeltaja valitsee laaksojen kautta reitin vaikka se olisi pitempikin. Kokenut vaeltaja ei ota suksia ja sauvoja pois tunturiselänteellä siten, että tuuli vie ne mennessään.
Kokeneelle vaeltajalle ei tule kylmä, sillä hän valitsee vaativiin olosuhteisiin vaatteet, huolehtii käsiensä ja jalkojensa lämpimyydestä, suojaa kasvonsa ja hänellä on suojalasit.
Kokenut vaeltaja suunnittelee reittinsä niin, ettei hän kulje jyrkkien rinteiden ylä- ja alapäässä. Matalallakin jyrkänteellä lumi lomahtaa, kun tuuli tuiskuttaa yläpäähän riittävästi lunta.
Kokenut vaeltaja ei hiihdä itseään näännyksiin, vaan sitä ennen pystyttää varusteissaan olevan teltan ja menee lepäämään kunnolliseen talvimakuupussiin, jonka on testannut etukäteen.
Kokenut vaeltaja pitää varusteissaan yllättävien tilanteiden varalta esimerkiksi vähän nauloja, narua sekä monikäyttöistä ilmastointiteippiä.
Kokeneella vaeltajalla on mukanaan työkaluista vähintään kirves ja puukko. Lumilapiostakaan ei olisi haittaa.
Vaikka kokenut vaeltaja aikoisi käyttää kämppäverkostoa hyväkseen, niin hän tietää ettei se aina onnistu ja varustautuu sen mukaisesti. Jos kuitenkin hän tarvitsee kaikesta huolimatta apua, niin hän etukäteen on selvillä mistä kohdista puhelinyhteys on mahdollinen.
Kokenut vaeltaja osaa suunnistaa. Myös alueen yleiskuva on hyvä pitää päässään sekä pääilman suunnat. GPS laitteesta voi loppua virta tai on sitä häirintää. Kompassikin voi pudota ja kartta joutua hukkaan. Näistä syistä pitää kyetä jonkinlaiseen määrätietoiseen suuntaan, joka vie ihmisten ilmoille.
Vuonna 2023 UKK kansallispuisto juhlii 40 vuotista taivaltaan sekä Suomen Ladun Kiilopää 60 vuotisjuhlaansa. Itse kiersin elokuulla 2023 osan 60 vuoden takaisesta reitistäni, kuten vaelluskertomuksissani olen tarkemmin selvitellyt.
Palasin vaellukseltani Rautulammen kautta Kiilopäälle. Kulku-ura oli vanhalle retkeilijälle karmean näköinen. Niilanpään selänteeltä näin, että samanlainen ura johti kohti Suomun ruoktua. Nämä kulku-urat ovat syntyneet lähes yksinomaan puiston mönkijöiden huoltotoimista. Olen marmattanut tästä aiheesta useasti tuloksetta ja jopa tehnyt Oikeuskanslerin virastoon kantelun asiasta. Kantelu "pehmennettiin" siirtämällä asian käsittely asianosaiselle. En saanut kovinkaan hyvää kuvaa Oikeuskanslerin virastosta. Se koetti luistella vastuusta tehdä päätöstä ja myös onnistui siinä.
Suomen Latu osti vuonna 1963 Kiilopään alueen ja ryhtyi siirtämään sinne ostamaansa metsätyökämppää. Asiaa kritisoi vuonna 1967 ilmestyneessä kirjassaan Raimo O. Kojo. Hän katsoi ettei Suomen Ladun olisi pitänyt perustaa keskustaan niin lähelle Kiilopää tunturia, vaan olisi pitänyt pysytellä nelostien tuntumassa. Ladun silloinen toimitusjohtaja Jonne Saastamoinen pahoitti Kojon kannanotosta mielensä ja katsoi Kojon olevan turhan mustasukkainen ja vastahankainen.
Olin silloin ja vielä enemmän nykyisin samaa mieltä kuin Kojo. Olen aivan varma siitä, että Kiilopään alue ei olisi läheskään niin kulunut jos Suomen Latu olisi perustanut toimipisteensä maantien varteen.
Suurin kritiikkini kohdistuu kuitenkin kansallispuiston moottoriliikenteeseen ja muuhun toimintaan. Jälkimmäisestä voi mainita mm surkeasti epäonnistunut "molokkitoiminta". Kansallispuistosta annetun lain mukaisesti, pitäisi puiston johdon keskittyä erämaaluonnon säilyttämiseen. Se menee jopa edelle erityisoikeuksia omaavan poronhoidon. Puiston johto on ollut täysin hampaaton poronhoidon ynnä muun "paikallisten" moottoriliikenteen valvonnassa ja se näkyy täydellisenä piittaamattomuutena ja tuhoamisena.
Elokuussa 2023 valmistuneen tutkimuksen mukaan Lapin jäkälämaista vain seitsemällä prosentilla on kelvollinen jäkälikkö ja nekin maat ovat yleensä rajavyöhykkeillä tms alueilla.
Olen aiemminkin todennut, että tullessani ensimmäisen kerran Saariselälle vuonna 1960, kiinnitin huomiota jäkälän vähäisyyteen. Jo silloin tajusin että porokanta on liian suuri. Poronomistajat ovat nykyisin todenneet jäkäläkatoon syyksi metsien hakkuut sekä tekoaltaiden rakentamisen. Kyllä niilläkin on vaikutuksensa, mutta suurin syy on ylisuuret poromäärät. Oman osansa tähän katoon ovat tuoneet mönkijät ja muut moottoriajoneuvot. Täydellistä ajattelemattomuutta on joidenkin poroaitojen tuntumassa olevat sadankin metrin levyiset ajourat. Poronhoito tulee ilman muuta kaatumaan ruokamaitten puutteeseen.
Puiston johto eikä myöskään Suomen Latu ole kyenneet suojaamaan alueen ainutlaatuista luontoa tai edes osoittaneet halua tehdä sitä - muuta kuin puheissa.
Saariselän-Kiilopään alueella on nykyisin valtavasti palveluita.
Ymmärrän toki sen, että kaikki eivät voi olla retkeilijöitä ja heillekin pitää järjestää mielekästä oleskelua lähellä mukavaa luontoa. Tässä mielessä Saariselkä-Kiilopää akseli tarjoaa monenlaista, mutta sitä ei olisi saanut laajentaa Rautulammelle eikä Luulammelle Suomun ruoktusta puhumattakaan. Kiilopään Rautulammen kulku-uralla saa kyllä kaivinkone ja helikopteri vierailla useampanakin vuotena.
Tiistaina 8 elokuuta 2023 vaimoni ja hänen sisarensa pudottivat minut yhdeksän aikoihin aamulla Kopsusjärven tienhaaraan. Tarkoituksenani oli kulkea osittain 60 vuoden takaista vaellusreittiäni. Osittain johtui siitä, että nyt oli minulla aikaa seitsemän päivää, kun vuonna 1963 käytimme reittiin 12 päivää.
Sää oli lämmin, mutta pian sumupilven tapaiset peittivät taivaan ja leppeä tuuli puhalsi kaakosta. Sääskiä ei näkynyt missään. Oli oikein hyvä kulkuilma. Melko pian taivalsin reitin varrella nykyään sijaitsevalle puulaavulle. Siellä istuskelin puuvajan hakkuupölkyllä nauttien välipalaa, kun idästä pyöräili paikalle nuori nainen. Hän ryhtyi nuotion tekoon. Katsoin rinkkani lämpömittaria. Se näytti 24 astetta. Maasto oli aika kuivaa ja tuuli puhalsi. Vaikkei ole kulovaroitusta, niin niissä olosuhteissa pitäisi malttaa mielensä.
Jatkoin matkaa ja nousin Tankapään eteläiselle selänteelle. Sumupilvet pyyhkiytyivät pois ja aurinko alkoi porottaa. Tuli turhan kuuma. Pian olin kuitenkin Kopsusjärvellä, jossa ryhdyin aterian tekoon ja sen nautittuani, laskeuduin portaita järven rantaan sekä menin uimaan. Vesi oli lämmintä mutta virkisti.
Kunhan olin kuivatellut, jatkoin matkaa Kopsuslammelle, jota on jo hyvän aikaa kutsuttu Tammakkolammeksi. Olin yltäpäältä hiessä, kun olin tullut uintipaikaltani tämän lyhyen matkan lammen kämpälle.
Hiki tippui vuolaasti, ennenkuin pääsin vanhalle Suomun ruoktulle. Onneksi matkan varrella on muutama puro, josta saattoi ammentaa täydennystä nestevajeeseen.
Olin menossa Aitaojalle yöpymään. Kun pari vuotta aikaisemmin olin samoissa aikeissa ja kuljin vanhaa reittiä Suomun etelärantaa Aitalammelle, niin Aitaojan ylitys ei onnistunutkaan. Nyt ajattelin kiertää toista puolta. Tullessani Suomun varren tulipaikalle, nousin Tuiskukuruun johtavaa polkua puolisen kilometriä ja käännyin sieltä länteen. En aivan päässyt vanhaan leiripaikkaan sitäkään kautta, mutta lähelle kuitenkin.
Puolen yön aikoihin taivas vähän punersi. Tällä paikalla tapasin vasta pienet siivekkäät. Sääskiä oli jonkin verran mutta sitä enemmän mäkäräisiä ja polttiaisia.
Aamulla jatkoin matkaa. 60 vuotta sitten suuntasimme tältä leiripaikalta jokseenkin suoralla suunnalla kohti itää, tosin suunnaten aina korkeimmalla kohdalle selännettä. Arvelin voivani jouduttaa matkaani kiertämällä Vintilän tunturin mönkijäuraa myöten. Ei se ehkä olisi kannattanut. Polku on suurelta osalta kuin huonosti tehtyä mukulakivikatua. Harrihaaran kosteikon kohdalla oli mönkijöiden sotkema mutakenttä. Tuiskukurun läntisellä laidalla tuli vastaan pari miestä, jotka kehuivat käyneensä Luirolla saunassa. Itselläni ei ollut sitä aikomusta. Vielä Tuiskukurun kämpän jo näkyessä, tuli vastaan mies koirineen.
Vilkaisin avoimelle puolelle. Jos ulkona oli kuumaa, niin kämpässä oli vielä helteisempää. Katsoin kamiinan pesään. Siellä hehkuivat hiilet. Ulkona varjossa mittari näytti 27 asteen lukemaa. Valmistelin terassilla aterian. Sillä välin paikalle saapui kaksikin pariskuntaa. Nuori nainen tuli kyselemään, tiedänkö mitä lintuja maassa on juoksentelemassa siellä täällä. Kerroin, että hän on luultavasti nähnyt riekkoja. Poikueita olikin ollut maastossa runsaita määriä.
Nousin sitten kämpän taakse ja lähdin kohti pohjoista. Kilometrin kuljettuani käännyin koilliseen nousemaan Tuiskupään rinteestä laskevaa puron vartta ylöspäin.
Puron latvoilla saatoin nähdä tunturin huipulla olevan Tuiskupään "hatun". Mikäli ei olisi ollut niin kuumaa, olisin jättänyt rinkkani ja käväissyt kuvaamassa kallioita lähempää. Nyt kuitenkin jatkoin matkaa kohti itää.
Kiersin Ampuojan läntiselle haaralle, jonka varresta löysin sopivan teltan alustan solisevan veden tuntumasta. Torstaiaamulla jatkaessani matkaa, tulin kohta Ampuojien haarakkeen kohdalle ja lähdin nousemaan koilliseen kohti Vasanlyömäpäiden kaakkoiskulmassa olevia lampia. Sää lämpeni nopeasti. Käännyin vielä itään ja nousin Vasanlyömäpäitten ja Luusuanvaaran väliselle kallioiselle selänteelle, kuten teimme vuonna 1963. Sää oli silloinkin aurinkoinen.
60 vuotta takaperin, vietimme Luirolla pari päivää. Kävimme ensin Joukhaispäällä ja sitten kiipesimme Sokostille. Nyt minulla ei ollut aikaa viivähtää, vaan jatkoin matkaa lammilta tulevan puron varteen. Tein siellä aterian ja jatkoin matkaa pohjoiseen.
Maasto on noilla alueilla melko hidaskulkuista. Etenin kuitenkin kohtuullisesti ja Harrilammen jälkeen tuli vastaan Tammukkalampi.
Tammukkalammen jälkeen suunnistelin Pikku-Luirojärven länsipuolelle. Vähän ennen sitä satuin karhun jätöksen kohdalle. Kohta sen jälkeen ylitin pientä kosteikkoa. Se vietti voimakkaasti vastoin kulkusuuntaani ja arvelin, ettei se voi olla kovin märkä. Lähempänä sen reunaa astuin pieneen painanteeseen. Oikea jalkani lupsahti juurta myöten mutaan. Sain sentään otetta kovan maan reunasta ja kiskottua itseni ja yltä päältä kurassa olleen jalkani kuiville. Oli aika yllättävää, sillä yleensä olen osannut arvioida nuo kohdat aika hyvin.
Pääsin siis ajoissa suojaan, mutta tuuli sattui telttapaikkaani sopimaan ja reuhtoi sadekangasta äänekkäästi. Luulin moneen otteeseen sen lähtevän irti, mutta narut pitivät. Melko rauhattoman yön jälkeen kasasin leirin.
Lähdin kulkemaan Lupukkaojan länsipuolta. Poluton taival on melko hyväkulkuista ja matka eteni joutuisasti.
Karttaan oli merkitty ojan lähettyville länsipuolelle lampi. Satuinkin kulkemaan hieman kauempana Lupukkaojasta, joten sen havaitsin. Lampi oli melkoisen kuiva, mutta silti pohjalle riitti parisen metriä vettä. Kun se on ääriään myöten täynnä syvyys on suuri.
Eipä aikaakaan kun tulin Sotavaarajoen putouksille. Itseasiassa koko ajan olin tullut Sotavaarajokea myöten, joka alempana muutti nimeään. Pitkään oli putouksilla tulipaikka. Tulipaikka oli myös 60 vuotta sitten. Retkeilijät olivat tehneet putouksien kohdalle sillan ja mieleeni on jäänyt, miten joku oli ahkeroinut kelonoksista todella hienon "kaluston" nuotiopaikan ääreen. UKK puiston aikanakin tulipaikka oli, mutta sitten se poistettiin. Puiston väki purki myös sillan, katsoen että se on vaarallinen. Samaan periaatteeseen vedoten myös Palovangan silta purettiin. Joku rakensi uudelleen Sotavaarajoen putouksien sillan ja puiston väki sen jälleen purki ja marmatti luvattomasta rakentamisesta. Nyt näyttää taas silta olevan.
Valmistelin tällä paikalla aterian ja lähdin sen jälkeen nousemaan kohti Peuranampumapäitten välistä painannetta. Poikkesin tässä vanhalta reitiltämme, sillä vuonna 1963 kuljimme Suomulle saakka ja sitten ylävirtaan sekä Porttikosken kohdalla olleesta sillasta yli. Nyt varauduin luvassa olleeseen huonoon ja sateiseen säähän ja päätin oleilla Porttikosken kämpän tuntumassa jos ennusteessa ollut päivän kestävä sade sattuisi kohdalle.
Noustessani rinnettä ihmettelin, että miten olen jaksanut tämänkin rinteen nousta talvella varustereki perässä ja vielä enemmän ihmettelin, miten olen selvinnyt toisella puolella rinnettä laskusta Suomun varteen. Muistan kyllä että lasku oli vauhdikas ja nopeasti tulin alas. Perässä samaa jälkeä tullut aviosiippani kylläkin oli huomannut, että monissa kohdin oli reki ohittanut jonkun puun sitä hipoen.
Nyt laskeutuminen otti enemmän aikaa. Sää oli kuitenkin edelleen lämmin ja poutainen. Kämpällä oleskeli pari miestä, joista toinen lähti pian kohti Sarviojaa ja yksinkulkija nainen samoihin aikoihin saapui myös paikalle. Itse harkitsin jatkavani kilometrin päässä olevalle tulipaikalle, jossa on mahdollisuus ylittää Suomu kahlaamalla. Lähdinkin matkaan, mutta kun huomasin että läheisen kosteikon yli pitää vaihtaa saappaisiin, niin panin leirin pystyyn ja menin peseytymään Suomun varteen.
Yö oli poutainen ja edelleen kovin lämmin. Panin leirin rinkkaan ja lähdin matkaan. Pian kulkemani polku haaraantui. Valitsin vasemmanpuoleisen, sillä oletin että se kuitenkin hetken kuluttua yhtyy toiseen kuten yleensä on. Tämän polun varsi oli minulle outo. Se kulki hienojen kallioiden muodostamassa matalassa kurussa, jossa oli muutama lampi.
Jatkaessani matkaa, ihmettelin miten kaukana joesta polku kulkee. Vilkaisin karttaani ja huomasin ettei sitä ole siihen merkitty, mutta karttani on vanha joten en sitä suuremmin ihmetellyt. Sitten huomasin että polku kaartuu etelän suuntaan. Tajusin ettei ollut järkeä jatkaa, vaan pyrkiä pohjoiseen Suomun varteen. Näin Karunaslaavun korkeimman kohdan suoraan edessä ja ymmärsin että olin tullut kahluupaikan ohi. Tavoitin puolen kilometrin päässä lähempänä jokea kulkevan polun ja palasin alavirtaan. Sitten näin tulipaikan pienen puusuojan niemen nokassa. Alkoi sataa. Istuskelin puusuojan kynnyksellä kunnes sadekuuro hetkeksi taukosi. Vedin sukat jalkaan, housut pois sekä kengät rinkkaan. Otin käteeni sopivan kepin kahluusauvaksi ja astuin veteen. Vesi oli hieman normaalia korkeammalla ja ulottui polveenkin saakka. Se ei ollut ongelma, vaan liukkaat kivet. Vaati todella harkintaa ja jalan asettelua että selvisin kaatumatta. Ylityksen ajan oli tullut vain vähäistä tihkua, mutta saatuani housut ja saappaat jalkoihin alkoi sataa kunnolla. Suomun parhaiden putousten kohdalla vielä satoi, mutta viimeisimmän nivan jälkeen piti muutaman minuutin tauon, jolloin ehdin napata yhden kuvan.
Sitten taivas repesi. Satoi niin kaatamalla, että näkyvyyttä haittasi aivan lähellekin. Samalla puhkesi raju ukonilma. Hetken se oli aivan kohdalla. Samalla kun salamat välähtivät kuului myös kova jyrinä. Hiljalleen se siirtyi onneksi koillisen suuntaan.
Vasta ollessani Lankojärven kohdalla sade hellitti. Sadetakkini kesti hyvin testin. Se piti mutta housut kyllästeistä huolimatta eivät.
Sateen jälkeen oli aivan tyyntä.
Harkitsin jäämistä tähän leiriin, mutta vettä tippuvana jatkoin matkaa Lankojärven kämpälle. Alueella oli pari telttaa sekä avoimella puolella rinkoista päätellen kovasti väkeä. En poikennut sisälle, mutta panin rinkkani hetkeksi varauspuolen penkille valumaan. Penkin alla huomasin kolme tyhjää pulloa, jotka sinne oli asiantuntevasti varastoitu. Otin ne penkin päälle.
Jatkoin kohta matkaa ja koetin päästä Meänteisen saareen, jossa 60 vuotta takaperin toisen yön Lankojärvellä vietimme.
Tästä katsellen en uskonut hieman koholla olleen veden aikana sinne pääseväni, mutta onnistuin sittenkin kun pehmeikössä hieman kiertelin. 60 vuotta sitten oli Meänteisellä eli R.Savinaisella maahan kaivettu ja keloilla vuorattu asumus, jossa oli makuulaveri, takka sekä hylly vieraskirjoineen. Asumuksen vieressä oli niliaitta sekä yhdestä puusta koverrettu ruuhi. Koska asumus oli sillä kertaa tyhjillään, kavereistani Ossi yöpyi siellä.
Kun puisto perustettiin, niin Meänteisin asumus hävitettiin. Niliaitta on vielä jäljellä. Kun paljon myöhemmin ns Luppomatti, entinen puiston työntekijä suunnitteli saarta omaksi huvila-alueekseen, ei hän sitä saanut, vaan hänen paikalle tuomansa rakennustarvikkeet hajotettiin.
Nyt huomasin, että lupon viimeiset rakenteiden jäänteet oli poltettu osittain kuin myös Meänteisen ruuhi oli poltettu. Jälkimmäistä ihmettelen. Miksi se oli tuhottu ja kenen toimesta?
Jatkoin sitten matkaa ja tulin Rautuojan varteen. Siihen pystytin viimeisen leiripaikkani. Sää oli pysynyt Lankojärvella oloni aikana poutaisena ja vähän aurinkokin pilkisti pilvien raoista.
Yöllä satoi mutta aamuksi poutaantui. Sain leirin purettua sateettomassa säässä. Lähdin kulkemaan ojan vartta samoin kuin 60 vuotta sitten.
Sitten alkoi sataa. Suunnitelmani kääntyä ennen Rautulampea pohjoiseen ja nousta Kutturapäiden selänteelle ja mennä sitä myöden Luulammille meni myttyyn. Kävelinkin Rautulammen uudelle rakennuskeskittymälle. On se hieman oudon näköinen, mutta kun avoimen puolen asujat varsin pian saapumiseni jälkeen lähtivät jatkamaan kuka minnekin suuntaan, niin pääsin tarkastelemaan sisätiloja.
Yksityiskohdat olivat viimeisteltyjä ja varmaan kokonaisuus oli toimiva, vaikka en muuhun infrastruktuuriin tutustunutkaan.
Juotuani voileivän lisäksi pari kupillista kahvia lähdin suoraan Rautupään rinteeseen ja jatkoin Niilanpään juurelle. Siellä oli tauolla mies, joka sanoi ensitöikseen että näkyy olevan muitakin hänen ikäryhmäänsä kuuluvia liikkeellä. Todetessani että 80 vuoden pykälä on siirtynyt menneisyyteen kohdallani, hän sanoi että hän taitaa olla viitisen vuotta nuorempi.
Pysähdyin itsekin tauolle, huomatessani että melko kuivassa puronuomassa silti lirisee vettä pultereiden seassa. Sain siitä kurkun kostuketta.
Jatkaessani hämmästyin suuresti. Niilanpään selänteellä oli laite, jota en uskonut voivan siellä olla.
Juttelin tovin miehen kanssa. Hän kertoi että helikopteri tulee nostamaan harjanteelle soraa, jonka hän sitten koneellaan tasoittelee. Tällä tavalla "sorastamalla" kuulemma korjataan mönkijöiden aiheuttamia vaurioita uralla. Totesin hänelle, että onhan hyvä saada paikallisille töitä, mutten usko korjausten kestävän.
Valitettavasti sade- ja sulamisvedet pitävät kyllä huolen siitä, että korjausten toimet huuhtoutuvat melko pian vesien mukana. Toivon toki että niin ei käy, mutta pelkään pahinta.
Laskeuduin tämän jälkeen länsiterassille ja joutuisasti kuljin Kiilopään parkkipaikalle, jossa aviosiippani sisarineen minua odotteli.
Vuonna 1963 porukkani yöpyi vielä Luulammilla. Sinä kesänä se oli vielä erämaata. Tosin Suomen Latu oli ostanut nykyisen Kiilopään alueen sekä hankkinut hirsirakennuksen, joka siirrettiin ensimmäiseksi Kiilopään päärakennukseksi. Ne hankkeet eivät meitä häirinneet. Suunnistimme vielä Luulammilta Laanilaan, joka oli silloinen retkeilyn keskuspaikka. Nyt en kehdannut sitä etappia tehdä. Sinne suuntaa nykyään autolla-ajo kelpoiset retkeilyreitit.
Toistasataa kulkukilometriä jäi silti taakse. Luontoelämyksiä jälleen kerran tuli koettua runsain mitoin. Niihin ei kyllästy nähtävästi koskaan. Niin, ja hyvin iästäni huolimatta jalka nousi. Siitä pitää osata olla kiitollinen.
Kesäkuun 4 päivänä oli tarkoituksena avata kesävaelluskausi 2023. Pohjoisessa oli ollut jo pitkään melko koleaa ja sateista ja olin toiveikas siitä, että kesäkuun alkuun tulee sen jälkeen lämmin jakso. Ei sitä tullut, vaan sää jatkui entistä kylmempänä ja kosteana. Retki nuorimman lapsenlapsemme kanssa jäi tekemättä.
Viikolla 24 säätyyppi muuttui ja aviosiippani Marja-Leenan kanssa päätimme kahdestaan käväistä katsomassa, missä kunnossa veneemme on Luirojoen varressa ja piipahtaa muutamana päivänä muuallakin.
Meillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa ja matkan varrella vasta hahmottui mitä tekisimme. Alun perin aioimme ensin tarkistaa veneemme, mutta päätimme jättää sen viimeiseksi. Koska Marja-Leenalla oli viimeisestä Kopsuksen käynnistä pitkä aika, niin päätimme vierailla siellä. Käydessämme Kiehisessä selvisi kuitenkin, että Kopsuslammen kämpässä on väkeä. Emme halunneet häiritä. Niinpä suuntasimme Aittajärvelle ja ajattelimme käväistä Suomun Villessä.
Aittajärven parkkipaikalla oli tiukkaa. Yksi paikka löytyi soramontun itälaidalta. Kaikkiaan 47 autoa oli sillä hetkellä parkissa. Kaikki olivat jossakin matkassa ja mekin lähdimme kohti Kolttakenttää. Oltiin jo pitkällä iltapäivässä, kun taakat otettiin harteille. Suomun varressa ei kulkijoita näkynyt. Kolttakentässä paikat rapistuvat lukuun ottamatta huoltotupaa ja savusaunaa. Jälkimmäisten tarpeellisuutta ihmettelen. Myös pitkokset, jotka on tehty vuosikymmenet sitten ovat suurimmalta osalta lahonneet.
Matkamme jatkui sääskettömässä säässä aina Muorravaarakan suulle saakka. Sillä kohden jostakin matkaamme pikkusiivekkäitä alkoi seuralaisiksi tulla.
Sääsket ja mäkäräiset alkoivat lisääntyä ja tultuamme Harrimukan järven kohdalle, Marja-Leena tarvitsi jo sääskisuojaa.
Illalla olimme perillä Suomun Villessä. Etappi on rinkkaa ja reppua kantaville 75-80 vuotiaille melko haastava, vaikka suurelta osin onkin helppokulkuista polkua. Lämmitin vähän saunaa. Viime näkemältä saunasta olivat hävinneet sangot sekä toinen vati. Itse kämpästä oli myös ehkä jokunen kattila lähtenyt jonkun matkaan. Eivät nämä meitä haitanneet. Vanhan vessan kupeella oli uuden rakenteet. Itse Villen vanha asumus on korjailematta. Saattaa olla, että on päätetty antaa sen lahota paikalleen.
Tulimme myöhään ja päätimme lähteä varhain ja palasimme samaa reittiä Aittajärvelle, mutta hitaammin. Nautimme loistavasta säästä ja keittelimme kahdesti kahvit ja Snellmanilla ateriankin.
Entisellä tulipaikalla Suomun varressa Muorravaarakan yhtymäkohdan tuntumassa tehtiin toiset kupit.
Snellmanillakaan ei väkeä ollut, joten käytimme hyväksemme kaasuliettä ja jatkoimme matkaa Kolttakenttään.
Aittajärvelle tullessamme panimme teltan pystyyn montun itälaidalle automme lähettyville. Hain vähän vettä Pajuojasta ja vietimme siinä seuraavan yön. Yö oli melko viileä. Taisi elohopea käydä lähellä nollaa. Mietimme sitten josko kahlaisimme Suomun yli ja käväisisimme jossakin, mutta veneasia askarrutti. Päätimme panna varusteet kasaan ja vilkaista Luiron vartta.
Aittajärven tie oli hyvässä kunnossa eikä meidän tarvinnut odotella tukkirekkojenkaan lastauksia. Pian olimme päätiellä ja Villen avaimesta luopumisen jälkeen jatkoimme etelään. Porttipahdan lahdelman jälkeen on tie Lokkaan. Emme olleet sitä aiemmin ajaneet. Kyltissä varoiteltiin huonokuntoisesta tiestä ja omasta vastuusta. Poroportti kuitenkin avattiin ja päätettiin jatkaa ainakin niin pitkälle kuin voidaan. Tie oli kuitenkin hyväkuntoinen soratie. Tosin sen reunat olivat vähän pehmeät, mutta vähintään se oli yhtä hyvässä kunnossa kuin Aittajärven tiekin. Mittaa sillä oli 48 kilometriä ja se kulki todella erämaisen alueen halki. Puolivälissä pysähdyimme aterian tekoon ja totesimme että mustikka kukki todella runsaana.
Metso yritti törmätä autoomme ja kotka leijui taivaalla. Oli erämaan tuntu. Lokkaan päästiin ja edelleen jatkettiin. Padolta on viitisenkymmentä kilometriä Sentinojalle, jonka lähettyvillä veneemme majailee. Sieltä se löytyi hyväkuntoisena odottelemassa.
Seuraavana päivänä ajelimme kotiin. Helle alkoi tulla vastaan Oulussa. Keski-Pohjanmaalla tuli vastaan tukkirekka kaarteessa. Lastista putosi tielle noin metrin mittainen pölkky, joka pomppasi ylös. En voinut väistää, mutta se jäi auton alle enkä suistunut tieltä. Jos se olisi sattunut tuulilasiin, en tätä välttämättä kirjoittaisi. Elämä on yllätyksiä täynnä.