Kategoria: Yleinen

Kirjoittaja Julkaistu

Juhannuksen lähestyessä 2019, olen jo kahdesti joutunut perumaan vaellukselle lähdön eri syistä. Toiveikkaasti porukkani rinkat ovat kuitenkin edelleen esillä ja olennainen mukaan tuleva siinä vierellä pakkaamista odotellen. Ehkäpä  heinäkuun puolella päästään matkaan.

Tässä odotellessa jälleen kerran kertailen niitä vaaroja, joita retkeilyä harrastavalla saattaa olla edessään, jos lähtee etäämmäksi ihmisten ilmoilta.

Juuri äsken tuli telkkarista uusintana menestyksekkään suunnistajaparin talvivaellus Käsivarresta. Henki dokumentissa on hieman sellainen, että oli huonoa tuuria mutta hienoa selviytymistä. Itse yhteenvetona melkein hengen vieneestä tapahtumasarjasta totean, ettei ollut alkuunkaan taitoa eikä tietoa. Varusteet olivat täysin sopimattomat ja puutteelliset ja taktiikka myrskyn yllättäessä väärä. Koskaan ei pitäisi kulkea tuollaisessa tilanteessa nääntymisen lähellekään, vaan pitää jäädä paikalleen, suojautua kaivautumalla lumeen ja kahden ihmisen ollessa kyseessä painautua siellä lähekkäin. Kun vielä on voimat tallella, lämpimänä pysyminen onnistuu huomattavasti paremmin.

Huippusuunnistustaidoista ei ole paljonkaan apua lumimyrskyssä, kun ei ole näkyvyyttä eikä maastossa minkäänlaista kiinnekohtaa.

Mieleeni tuli kauan sitten Grönlannissa sattuneen suomalaisen retkiporukan murheellinen kohtalo, jossa onnettomuus perustui samankaltaiseen taitamattomuuteen.

Kun norjalainen Amundsen aikanaan retkeili napa-alueilla, hän tutustui etukäteen tarkkaan siihen, miten paikalliset eskimot silloin menettelivät. Hän ammensi tietoa pukeutumisesta ja liikkumisesta. Päinvastaisesti menettelivät britit. Siihen aikaan he katsoivat olevansa henkisesti ja fyysisesti muiden yläpuolella niin paljon, ettei muilla ole heille mitään annettavaa. Scottin poniretki etelänapamantereella päättyikin koko retkikunnan menehtymiseen.

Juuri nyt ollaan Saariselällä kunnostamassa Muorravaarakan tupaa. Tämä kämppäverkosto tarjoaa suojaa ja turvallisuutta varsinkin talviaikaan, mutta saattaa tuudittaa kokematonta kulkijaa myös vaarallisen huolettomuuden tilaan. Juhannusaattona vuonna 1983 satoi lunta maan valkoiseksi Muorravaarakassa. Se suli kuitenkin jo juhannuspäivänä jokivarresta pois. Saunakin saatiin lämpimäksi.

Pirunportille silloinkin riitti lunta. Taitaa sitä olla siellä nytkin.

Vaikka nykyään alueella on tiheä tupaverkosto ja niiden lisäksi tulipaikkoja, niin sää on edelleenkin yhtä arvaamaton ja koetteleva kuin aikaisemminkin ja talviaikaan olosuhteet joskus vaarallisetkin. Ei se napaseutujen vaarojen tuntumaan yllä. Ei sinne päinkään, mutta hengenvaarallinen joskus kuitenkin. Siitä on lähivuosinakin kovin surullisia esimerkkejä.

Kannattaa etukäteen valmistautua retkiin kyselemällä kokeneilta neuvoja ja lueskelemalla alan dokumentteja ja miettimällä sitä pahinta mahdollista skenaariota ja miten siitä selviäsi.

Kirjoittaja Julkaistu

Toukokuun puolivälissä UK-puisto ilmoitti, että sen toimesta on purettu Palovangan silta. Se näyttää kuuluvan tähän linjaan, jolla myös vastaava Sotavaarajoen silta purettiin aikaisemmin. Joku kommentoi uutista, että samalla olisi myös voitu purkaa Luirojoen siltakin, koska hänen nähdäkseen joesta pääsee hyvin ilman sitäkin. Olen täysin samaa mieltä, mutta puiston edustaja vastasi tähän, että siltaa tarvitaan kevät- ja syyskauden huoltoajoihin. Minä taas olen sitä mieltä, että minkäänlaisia kevät- ja syyskauden huoltoajoja ei tarvita, vaan ne pitää hoitaa talvikauden aikana.

Muistutan siitä, että kansallispuistosta annetun lain henki ei anna tähän ollenkaan mahdollisuutta ja Metsähallituksen laatima järjestyssääntö, joka sen sallii on ristiriidassa lain kanssa. Löytyy satoja retkeilijöitä, jotka eivät tunnu ymmärtävän, että luontoa pitää koettaa säilyttää erämaaosalla mahdollisimman koskemattomana, eikä sallia mönkijäurien kasvattamista ja infrastruktuurin luomista, sillä verukkeella että kulkijoiden palveluita parannetaan.

Sotavaarajoen ja Palovangan silloilla on vanhaan vaelluskulttuuriin pohjaava historia. Niitä ei olisi saanut purkaa, sillä ne ovat alun perin vaeltajien itsensä rakentamia. Jos Metsähallitus näki niissä jotakin turvallisuusriskiä, niin sellaiset olisi helposti ollut korjattavissa, siltoja vahvistamalla ja kaiteen tekemällä.

Itse kokeilin kavereitteni kanssa Palovangan siltaa ensi kerran vuonna 1961.

Värillistä kuvaa siitä nappasin ensi kerran vuonna 1966

Poikani ja tyttäreni lekottelivat kalliolla vuonna 1981

Pojanpoikani ja "Pikkuminiäni" käväisivät paikalla kolmisen vuotta sitten, joten meidän suvullemme tämä on kovin tuttu paikka ja kymmenille tuhansille muille vaeltajille.

Joku kommentoi purkuilmoitukseen myös sitä, että Porttikosken suunnalta tulevan ja Luirojärvelle aikovan on hankalampi kulkea Palovangan pohjoisrantaa, sillä maastopohja on huono. Tämä pitää paikkansa. Toisaalta Palovangasta toki pääsee yli aika helposti yläjuoksulla vaikkapa jo Padagovan kohdilta.

Vanha nostalginen ylityspaikka olisi pitänyt kyllä säilyttää. Putoukset ovat korkean veden aikana upeita ja mukava olisi tulevaisuudessakin päästä puolelta toiselle kameran kanssa.

3

Kirjoittaja Julkaistu 3 kommenttia

Kaikista Metsähallituksen rakentamista tuvista ja tulipaikoista sekä puuhuollosta huolimatta, Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus linjan itäpuolinen kansallispuiston alue on erämaata. Kesäaikaan siellä voi liikkua turvallisesti ensikertalainenkin.

Itseäni hätkähdytti tieto, että Rautulammen kämpän tuhouduttua tulipalossa, olivat jotkut paikalle tulleet hälyttäneet itselleen pelastusretkikunnan, kun eivät päässeet lepäämään Rautulammella kämpän suojissa. Siitä syystä puisto lakkasi huoltamasta lammen kautta kiertävää latua, ettei sinne näitä heikkokuntoisia menisi.

Kiilopäälle ei sentään ole matkaa kuin kymmenkunta kilometriä. Ihmisten jotka ovat näin avuttomia tai huonokuntoisia, ei pidä lähteä massamatkailulle tarjottujen palveluitten ulkopuolelle. Se on vaarallista, sillä lähestulkoonkaan joka paikasta ei saa puhelimella pelastajiin yhteyttä.

Joku kyseli näihin aikoihin myös mahdollisuudesta päästä Kiertämäjärville. Hän mainitsi, ettei ymmärrä suksista muuta kuin sen, että miten päin ne pannaan jalkaan ja tästä syystä kyseli voiko käyttää lumikenkiä.

Jos talvisessa luonnossa aikoo mennä liikkumaan, niin kannattaisi vähän harjoitella muualla ennakkoon ja totutella erilaisiin liikkumistapoihin, eikä heti lähteä alueelle, jossa luonnonvoimat saattavat olla hyvin vaativia. Ilmasto ei ole muuttunut leppeämmäksi tällä alueella, vaikka yleisistä muutoksista puhutaankin.

Kansallispuistoissa on liikkumista hyvin vähän rajoitettu ja sinne on mm syntynyt kulkemista helpottavia polkuja. Monet eivät tunnu ymmärtävän, että palvelut eivät ulotu juuri sitä pitemmälle ja että jokainen liikkuja on siellä omalla vastuullaan ja näin se tulee olemaan, ellei puistoa koskevaa lakia ja muita säännöksiä muuteta.

Sen vuoksi kannattaa ensikertalaisen tai vähän taitoja omaavan, tutustua alueeseen varovaisesti, pala kerrallaan. Sinne voi lähteä varsinkin kesällä pienten lapsienkin kanssa, liikuntarajoitteisena ja huonokuntoisenakin, kun pitää järjen matkassa.

Aittajärvi on mainio paikka lähiretkeilylle. Siitä esimerkkinä vaikkapa vuoden 2012 retkemme vaimoni kanssa, josta hiljakkoin kerroin. Alakuvassa tyttärentyttäreni Aittajärven laavun edustalla virvelöintiä harjoittelemassa vuonna 2010.

Kirjoittaja Julkaistu

Vaellusvideoitani järjestellessäni, huomasin etten ollut tästä heinäkuulla naisten viikolla  2012 tehdystä Saariselän retkijaksosta mitään tälle sivustolle kirjoitellut .Saavuimme vaimoni kanssa hyvässä säässä illansuussa Pajujärven pohjoispäähän.

Pajujärvelle emme jääneet, vaan ajelimme Aittajärvelle parkkiin ja ryhdyimme yöpuulle. Aamu laavurannassa oli hieno. Vesi oli aavistuksen verran koholla.

Meillä ei ollut aikomusta tehdä varsinaista vaellusta, vaan tehdä päiväretkiä sinne tänne. Aluksi kahlasimme Suomun yli ja kävimme aamupäiväkahvilla Suomujärven tulipaikalla.

Palatessamme takaisin, täydentelimme rinkkaani ja lähdimme taas yli joen, mutta nyt suuntasimme Siikavuopajalle, jossa valmistelimme lounaan.

Palasimme ruokailun jälkeen takaisin Aittajärvelle, jossa yövyimme. Vaikka olimme selvillä siitä, että marjojen kukinta-aikaan alueella oli satanut räntää, niin pidimme mahdollisena, että jossakin suojaisessa paikassa olisi hillaa eli valokkia säästynyt. Kiertelimme Maantiekurunojan suojaisessa suupuolessa, Ahvenjärven tuntumassa ja lähialueen muillakin suojaisilla rämealueilla, mutta ilman tulosta. Päivä oltiin tässä toimessa matkassa ja Aittajärvelle jälleen palattiin.

Seuraavaksi käväisimme Snellmanilla "lounaalla". Siellä oli kolme nuorta, tyttö ja kaksi poikaa lähdössä. He miettivät Suomujoen ylitystä ja olivat tässä tarkoituksessa palaamassa Aittajärven kahlaamolle. Kun kuulin, että heillä kuitenkin oli tarkoitus kulkea itään päin Jyrkkävaaraan, niin neuvoin heitä ylittämään joki kämpän kohdalta pienen kosken yläpuolelta, joka niillä veden korkeuksilla oli kahluukelpoinen.

Näin he menettelivätkin ja ylityksessä onnistuivat. Hieman kyllä itseäni huvitti, että nämä kaksi urhoa antoivat tytön mennä edellä ja kun tämä selvisi, niin vasta sitten astuivat itse veteen.

Sää suosi Snellmanillakin.

Aittajärvelle palattuamme, lähdimme metsäautotietä itään tutkimaan sen varressa olevien kosteikkojen marjatilannetta. Erään tällaisen kohdalla havaitsin suuren huuhkajan puun oksalla. Sain siitä hyvää videokuvaa. Siitä suontilkusta löytyi myös jonkun verran hillaa. Se sijaitsi Murtovaaran kupeella. Vanhat hyvät marjapaikkamme Suomunniemivaaran länsipuolella osoittautuivat tyhjiksi. Yövyimme tien lähettyvillä hyvällä näköalapaikalla.

Ajattelimme seuraavana päivänä mennä Sompiojärvelle katsomaan, olisiko järvi toiminut "lämpöpatterina" ja säästänyt alueen marjakukintaa. Ennätimme sinne tultuamme tutkia aluetta järven tuntumassa, mutta halla oli vienyt marjat. Sää oli kuitenkin upea.

Yövyimme tässä leirirannassa kalasataman tuntumassa ja lähdimme sitten kiipeämään Pyhänattaselle.

Vasemmalla näkyy osa pyöreää Sompiojärveä ja taustalla Lokan tekojärven selkää, jonka osa Sompiojärvikin on.

Pohjoiseen päin katsottaessa on laella hienoja pahtoja. Edessä taustalla on Seinänattasen pitkänomainen harjanne.

Seinänattasen itäpuolella on Sukkulajärvi ja sen takana kohoavat Terävänattanen ja Sukunattanen. Vasemmalla oleva kupoli kuuluu Seinänattaseen.

Mökki on kestänyt tuulet ja tuiskut, mutta se onkin hirrestä.

Vaikka marjasaaliimme jäi kovin vaatimattomaksi, niin retkeilyllinen anti tyydytti.

 

 

Kirjoittaja Julkaistu

Rautulammen kämppä paloi 17-18.3.2019. Ei se ollut ensimmäinen eikä tule olemaan viimeinen. Saariselällä on lukuisa määrä rakennuksia palanut vahingossa tai poltettu eri syistä tahallaan. Lähialueen kämpät ovat tietysti suurimmassa vaarassa vahingoilta, koska niillä vierailee enemmän sellaisia ihmisiä, joilla ei ole riittävää tietämystä siitä, miten tulta käsitellään. Viime vuosina olen havainnut kynttilöiden polttamisen kämpillä lisääntyneen "tunnelman" luomiseksi. Erityisen paljon on sinne kiikutettu näitä alumiinikupeissa olevia tuikkuja. Palojäljet pöytien pinnoissa osoittavat, miten vaarallisesta asiasta on kyse silloin kun ne jätetään valvomatta.

Viimeinen kuvani Rautulammen kämpästä on vuodelta 2013.

Ensimmäisen kerran kuljin Rautulammen tienoilla vuonna 1961, mutta en käynyt lammella, sillä tullessani Rautuojan vartta ylöspäin, käännyin vähän ennen lampea pohjois-luoteeseen suuntaavaan Rautuojan haaraan. Kun kohta havaitsin, että lampi ei ole siellä, niin nousin Kutturapään rinteelle ja sitä pitkin kuljin luoteeseen kohti Luulampia. Kun tulin paikalle uudelleen parin vuoden kuluttua, niin kuljin samaa reittiä, koska olin havainnut Kutturapään rinteen erinomaiseksi kulkureitiksi. Sitä se muuten on tänäkin päivänä.

Vuoden 1966 kesäkuulla vähän ennen juhannusta tulin jälleen Rautuojan vartta kaverini kanssa vaellusta lopetellessamme ja sillä kerralla poikkesimme Rautulammella. Siellä ei ollut suinkaan vielä tuota palanutta kämppää, mutta lammen keskivaiheilla pohjoisreunalta löytyi tämä asumus. Hyvin siellä yö saatiin kulumaan. Villapaitaa sää vähän vaati, sillä parin viikon helteiden jälkeen lämpötila putosi pariin asteeseen.

Harmillistahan Rautulammen kämpän tuho on, mutta toisaalta lammen seutu toivottavasti vähän tulee rauhoittumaan, sillä vaikka se puiston suunnitelmissa rajattiin massaturismin ulkopuolelle erämaa-alueeseen kuuluvaksi, niin käytännössähän alue on sinne vedetty mukaan ja se on hyvin kulunutta. Oman osansa siihen on antanut puiston oma mönkijäpohjainen huoltoliikenne, jonka jälki Niilanpään suunnalta on suorastaan karmeaa.

Somessa on otettu kämpän palamiseen kovasti kantaa. Ymmärrettäväähän se on koska se oli niin monelle tuttu. Sitä itse melkoisesti ihmettelen, että miksi suuri joukko katsoo puiston tai jonkin muun epämääräisen tahon olevan jotenkin vastuussa retkeilijöiden turvallisuudesta.

Puisto vastaa tietysti alueelle tekemistään rakennelmista, asumuksista ja silloista tms sekä siitä että ne ovat turvallisia, mutta kaikkien pitää käsittää se, että jokainen retkeilijä muuten vastaa itsestään, kun lähtee vaeltamaan oli sitten ulkomaalainen tai suomalainen. Ei voida esittää sellaista vaatimusta, että erämaaksi laissa määritellylle alueelle pitää luoda jotain turvapisteitä. Onhan alueella jo melko tiheä kämppäverkosto, puuhuoltoa ja vaikka mitä. Sitä voisi itseasiassa vähän harventaakin.

Ne, joilla ei ole riittäviä edellytyksiä itsenäisesti retkeillä kauempana luonnossa, pitää olla ymmärrystä pysyä poissa, kunnes sen tietämyksen on hankkinut.

 

Kirjoittaja Julkaistu

Parhaalla vaelluskumppanillani Marja-Leena vaimollani alkoivat nivelet vaivata kymmenkunta vuotta takaperin siinä määrin, että yhteiset vaellukset varsinkin kesäaikaan alkoivat lyhetä ja sitten päättyivät kokonaan. Lopulta vuoden sisään uusittiin molemmat lonkkanivelet ja oikea polvi. Vielä heinäkuun alussa 2018, ei jalkaa tahtonut saada kunnolla maahan, mutta kesän loppuun mennessä kävely alkoi sujua. Syksyllä käytiin varovaisesti kuntosalilla olemattomaksi mennyttä lihaksistoa vahvistamassa ja 2019 vuoden alusta yritettiin parannella peruskuntoa. Hiihto olisi ollut parasta, mutta eihän sitä talvea asuinpaikkakunnallamme tahtonut olla. Päätettiin ajella tuttuihin maisemiin Saariselälle ja hiihdellä "massaturistina" hyviä alueen latuja. Majoituspaikat tuntuivat olevan jo tiukassa, mutta Tievatuvalta löytyi Purotievan mökki, kun joku peruutti varauksen. Sen tuntumassa on varsinkin Sivakkaojan varressa sopivia tasaisia latu-uria, jossa turvallisesti saattoi suksitella.

Kuvassa taustalla näkyy Sivakkaojan laavun puusuojan katto. Vaikea on tästä pistää hiihtoalustaa paremmaksi. Vaikka hiihtovauhti oli kovin vaatimaton ja matkanteko työlästä, niin hikipisarat irtosivat. Sivakkaojan ladun pääura suuntautuu Kiilopään eräkeskukseen. Pari kilometriä sitä ennen yksittäinen latu-ura nousee tunturin keskivaiheille.

Latu kiemurtelee suojaisessa kaakkoon suuntaavassa purokurussa ja yhtyy Kiilopään kupeella etelä-pohjoisuunnassa kulkevaan latuun, josta pääsee sopivasti Rautulammelle tai Suomun ruoktulle.

Lumet eivät vielä olleet lainkaan alkaneet sulaa. Kauttaaltaan maastossa näytti olevan lumen paksuus lähempänä 80 senttiä. Silti tai sen vuoksi purot pilkistivät siellä täällä sulana esille.

Koska hankea ei vielä ollut syntynyt eikä lumikaan painunut siten, että se olisi kunnolla hiihtäjää kantanut, niin itse en päässyt tekemään suunnittelemaani käväisyä  etelässä Terävänattasen juurella. Sinne olisi Ruijanpolun linjaa pitkin tullut Sivakkaojan laavulta vain vajaa parikymmentä kilometriä. Toivoin, että joku kelkkamies olisi linjaa ajellut, mutta niin ei ollut tapahtunut. Joku vanha kelkan pohja oli metsän suojassa nähtävissä, mutta muualta tuuli oli pyyhkinyt uran näkymättömiin. Ei siihen latusuksilla ollut mitään asiaa.

Viikko muuten meni hyvin "toteen". Kahdesti päivällä lenkki tehtiin ja pohjaa jatkolle luotiin. Kesäkaudella kuntokuuri jatkuu Saariselän maastoissa.

 

Kirjoittaja Julkaistu

Taitaa olla kelit Saariselällä jo kelvollisia kulkuun. Lunta on vielä luvassa tätä kirjoittaessani, mutta jo maaliskuun loppupuoliskolla voisivat ilmat ja kelit olla hyviä. Keväät ovat aikaistuneet pohjoisessakin, jolloin huhtikuu voi jo olla huonolla tuurilla soseaikaa. Eipä tässä muuta kuin varusteita viimeistelemään.

Kirjoittaja Julkaistu

Kuva on Marivaaran reitiltä, suolahdekkeen yli menevän lankkutien eteläpäästä kesäkuulta 2018. Lankut on pantu vanhalle tukkien ajouralle suohon poikittain asetettujen vanhojen tukkien päälle. Nykyisin ei tarvitse ajopohjaa vahvistaa, kun ei ole sitä puutavaran ajotarvetta. Hakkuut tuolta suunnalta ovat loppuneet.

Kuvassa on vaelluskaverini, jonka kanssa päivittelimme mönkijäjälkiä maastossa tällä suunnalla. Tämä suon ylityspaikka on tehty aikanaan niitä varten, mutta kun mönkijöiden maastokelpoisuus on kasvanut, niin niillä ei enää ole ollut tarvetta vahvistetuille urille pehmeiköissä. Jälki on karmeaa kuten olen aiemmissa lukuisissa kirjoituksissani todennut.

Kaverini kanssa koetimme lähetellä puiston henkilökunnalle sähköposteja, joissa toimme esille havaintomme. Itselläni oli vielä silloin Facebook tili, jonka välityksellä kerroin tilanteesta puistolle. Aivan kuin olisi tuuleen puhaltanut.

Kaimani koetti sitten selvitellä, ketkä henkilöt vastaavat puistosta, mutta kovin huonolla menestyksellä. Lopulta hän kaivoi esille mm UK-puistosta vastaavan erätarkastajan Jari Liimataisen, jolle lähetti postissa kirjeen. Ei tullut vastausta.

Sitten hän onki miehen puhelinnumeron ja soitti hänelle. Puhelinkeskustelussa Liimatainen totesi, että havaitsemamme mönkijäjäljet eivät kuulu puistoon ja osoitti syylliseksi jotakin yksityistä yrittäjää, joka vuokraa mönkijöitä turisteille, jotka ajelevat luvatta puiston alueella. Liimatainen oli kertonut, että tästä syystä yrittäjältä on vaadittu vuokrausehtoihin lauseke, jonka mukaisesti mönkijöillä puistoon ei voi tulla.

Kun kaverini koetti kysellä, että mikä mahtaa olla tuhoissa puiston väen oman mönkijäliikenteen ja poronhoidon osuus, niin hän ei osannut tähän sanoa mitään.

Olen jokseenkin hämmästynyt. Metsähallituksen virkamiehet eivät siis tämän keskustelun pohjalta päätellen tiedä vastuussaan olevasta alueesta yhtään mitään, ei vahingoista eikä sen aiheuttajista.

Kirjoittaja Julkaistu

Neljännesvuosisata takaperin luovuin rinkasta talvisilla vaelluksilla. Nähtyäni muilla vaeltajilla ahkioita, ne eivät suuremmin sytyttäneet . Kitka vaikutti kohtuuttomalta ja ne käyttäytyivät mielestäni lumessa kömpelösti. Muistissani oli myös kovasti varusmiesaikaiset puuahkiot, jotka oli kehitetty lähinnä kovan erämieskenraali Erkki Raappanan toimesta ennen sotia. Nämä ahkiot tahtoivat metsässä pyrkiä aina toiselta puolelta puun runkoa kuin vetäjät. Jotakin muuta piti mielestäni kehitellä.

Tein sitten mahdollisimman keveän reen. Jalaksiksi otin käytöstä poistetut 70-luvun sukset. Niiden päälle kiinnitin entisen nojatuolin tammiset jalat, jotka yhdistin toisiinsa parilla alumiinisella verhotangon pätkällä sekä 10 mm filmivaneerilla, johon värkkäilin kolot varasuksia sekä sauvoja varten. Viimeksimainitut toimivat varusteiden alustana. Kehikko ilman varasuksia ja sauvoja painaa 4,5 kg.

Tuolin jalat kiinnitin vanhasta tv:stä purkamieni levyjen avulla ja reen vetämistä varten kiinnitin suksiin etupuolelle 70-luvun alun kärkisiteet.

Varustekuormaa varten on ollut päälle jos jonkinlaista laatikkoa, mutta nykyisin yo kuvassa näkyvän koloon leveydeltään sopiva "kangaskassi", jonka pohjalla on hieman tukevoittava ohut kovalevy. Sen olen kiinnittänyt kahdeksanlankaisella mustekalalla tuolinjaloissa oleviin "määlyihin". Ensimmäiselle vaellukselle kuormitin rekeä 60 kilon verran aivan koemielessä. Ei ollut ongelmia.

Vetojärjestelmiä on ollut useita. Nykyisin vedän kuvassa näkyvillä ristiin menevillä naruilla, jotka kiinnitän vanhaan rinkan lantiovyöhön pikalukoilla. Tähän lantiovyöhön kiinnittyy halkaisijaltaan parisenttinen "bampuvapa", jonka toinen pää on myös pikalukolla kiinni ensimmäisen "poikkipuun" narulenkissä. Se estää reen päälle luistamisen alarinteissä.

Reki toimii yllättävän hyvin pehmeässäkin lumessa uppoamatta, mutta kun sitä pehmeää on kovin paljon, niin poikittaiset tuethan auraavat. Siksi pohjaan pitääkin panna alusta. Tätä varten olen pannut mietintämyssyn päähän. Koska kuitenkin sekä myssy että pää ovat kovin vanhoja ja siellä olevat ajatusrattaat kuluneita ja lonksuvat, niin kestää tovi ennen kuin piirustuspöydälle jotakin ilmestyy.

Jos ilmestyy, niin siitä lisää.

Kirjoittaja Julkaistu

Loka-marraskuu ajanjakso on vaelluksia ajatellen vuoden heikoimmasta päästä. Toki lokakuun alkupuolella voi olla hyvinkin mukavia pienen pakkasen sävyttämiä kuivia kelejä, mutta säät voivat yllättää. Yht´äkkiä voi vuorokauden aikana pyryttää puolisen metriäkin lunta. On siinä sitten rämpimistä jos sattuu olemaan  kaukana. Yleensä on kuitenkin vähälumista ja suojanpuolella olemista aina joulukuulle saakka. Joet ja purot eivät ole vielä kunnolla jäässä ja ylityspaikkoja pitää miettiä. Olen silti marraskuullakin pieniä retkiä tehnyt, mutta kulku on ollut hitaanpuoleista ja kulkuaika näkyvyyden lyhytaikaisuuden vuoksi vaatimaton. Neljä-viisi tuntia metsäisillä alueilla pystyy liikkumaan jos sattuu pilvinen ilma.

Näihin aikoihin saatan retkeillä vaikkapa Teneriffalla, jossa Teiden rinteillä löytyy vaeltajalle Saariselkää korvaavia reittejä. Koska kuitenkin olen tällä sivustolla päättänyt keskittyä Saariselän maisemiin, niin ei siitä sen enempää.

Muutama päivä sitten uutisoitiin Uk-puiston rajamuutoksista. Tankavaara irrotetaan puistoalueesta ja sitä "kehitetään". Samalla liitettiin puistoon Suomu-Villen noin 200 hehtaarin tila. Luulin tämän tilan tulleen jo vuosia sitten puistoon liitetyksi, mutta näköjään se tehtiin vasta nyt.

Minua onkin hämmästyttänyt se, että tätä aluetta ei kulkijoille ole mitenkään puiston toimesta mainostettu ja itse Villen asuinkenttä on ollut huononpuoleisessa kunnossa ja vessan alue suorastaan siivoton. Siellä myös vuositolkulla lahosi rakennustarvikkeita huonosti suojattuna. Jospa nyt sitten puisto saa aikaiseksi alueen siistimisen, jota Koilliskaira-lehdessä uutisoitiin tehtäväksi jo vuonna 1985.

Ville tiesi tarkkaan mitä halusi, kun piirteli rintamamiestilakseen haluamansa tilan rajoja kartalle sodan jälkeen. Se on mielestäni Suomujokivarren hienointa aluetta.

Parhaiten sinne kannattaa tulla Harrimukanjärven laavun vessan takaa lähtevää polkua, joka noudattelee matalaa harjua.

Polku kulkee kuivalla männikköpohjalla.

Harrimukan laavulta on matkaa vain vajaa kaksi kilometriä Villen kenttään. Hänen hiekkarinteeseen upottamansa asumus on vielä hahmollaan, mutta sisältä surkeassa kunnossa.

Naapurissa on uudempaa rakennustuotantoa, joka nykyisin on kuulemma valvontatupa.

Suomun rannassa on hyvä sauna.

Suomu aukeaa tällä kohden melko syväksi suvannoksi, jonka laidalta se putoaa jyrkkänä könkäänä kohti Luttoa. Taustalla etelärannalla kohoavat jyrkkärinteiset Könkäänvaarat.

Tämä suhteellisen pieni alue on erikoinen pienoisharjujen ja lampien täplittämä seutu, joka etelän puolelta rajautuu Suomuun ja koillisessa Luttoon. Alue kannattaa kiertää Lutto- ja Suomukönkään yhtymäkohtaan saakka. Paljon on suhteellisen suppealla alueella katsottavaa.