Kategoria: Yleinen

Kun Urho Kekkosen Kansallispuiston perustamista harkittiin, lausuttiin hallituksen esityksessä puiston tarkoituksena säilyttää viimeinen laaja ja tietön metsä-, suo-, ja tunturierämaa-alue.

Retkeillessäni sitten puiston perustamisvuotena 1983 sekä sen jälkeisinä 1980 luvun vuosina alueella, niin kaikki vaikutti hyvältä. Puiston henkilökunta siivosi ja purki turhia "yksityisiä" nuotiopaikkoja ja toimintaperiaate oli liikkua kesäaikaan jalkaisin. Silloisessa järjestyssäännössä korostettiin sitä, että moottoriajoneuvoilla ei saa alueella ajaa ja puiston huoltoajot tehdään maastoa säästäen talviaikaan moottorikelkoilla. Kesäaikaan mönkijöiden käyttö ei käynyt lainkaan päinsä.

Sittemmin järjestyssääntöön tehtiin muutos, joka salli huoltoajot myös mönkijöillä.

Sitä ei nähtävästi ohjeistettu mitenkään, koska maastoon syntyi nopeaan tahtiin mönkijätieverkosto. Sen suurimpina ongelmina ovat olleet pehmeiköt, joita olisi aivan ehdottomasti pitänyt jotenkin vahvistaa. Kun näin ei tehty, on syntynyt laajoja mutakenttiä, kun ajoneuvo on yleensä voinut ajaa samaa uraa vain kerran tai kahdesti.

Eroosiolle alttiilla rinteillä ovat sadevedet huuhtoneet mönkijän jäljistä hienomman maa-aineksen pois ja paljastunut kivikko ei ajoalustaksi enää ole sopinut. Niin on sitten tehty rinnakkaisia teitä. Näitä on myös syntynyt siten, että esimerkiksi hoikan koivun painuttua talviaikaan lumen painosta luokille, ei mönkijänkuljettaja ole viitsinyt katkaista puuta, vaan on valinnut kiertoreitin. Tai sitten muuten vain on kierrellyt muualta.

Tavoite säilyttää tietön erämaa on pysyvästi epäonnistunut. Sopivilla tasaisilla kankaillahan mönkijäjälkeä voisi ajaa henkilöautollakin.

Ongelma piilee kuitenkin pehmeämmillä alustoilla. Alueella on lukemattomia paikkoja, joissa pintaa sitova aluskasvillisuus on mönkijöillä jauhettu mutaan. Nämä kentät ovat yleensä muutamien kymmenien metrien levyisiä mutta laajempiakin. Ehkä huonoimmassa kunnossa sekä mönkijälle että jalkaisin liikkuvalle on Orposen - Karapuljun väli sekä Marivaara - Jauru reitti, mutta jokaisella mönkijäuralla on ongelmapaikkoja, jotka olisi vältetty jos jonkinlaista suunnittelua olisi ollut. Eihän se välttämättä olisi vaatinut kuin jollekin uralle muutaman puunrangan lähettyviltä.

Tietenkin alueella on muutakin ajoneuvoliikennettä sekä luvallista että luvatonta. Nähtävästi tätä ei sanottavasti valvota. Viittaan edellisessä tarinassani Karapuljun tuntumassa tekemääni havaintoon. "Turisteja" kuljeteltiin Luirojärven suunnalta Luirojoelle siellä odottamassa olleeseen moottoriveneeseen.

Kansallispuistosta annettu laki antaa poronhoitotarpeisiin rakentaa esimerkiksi rakennuksia. Luirojärven koillispuolella on vanhan erotusaidan tuntumassa luultavasti tältä pohjalta tehtyjä uudisrakennuksia. Kulkiessani niiden ohi vuonna 2016 keväällä, ne vaikuttivat kuitenkin enemmänkin huvilatarkoitukseen tehdyiltä kuin poronhoitoon liittyviltä.

Itseasiassa vieraillessani Luirojärven laaksossa ensikerran vuonna 1961, hämmästelin jäkälän vähäistä määrää ja ihmettelin sitä, voivatko porot saada siitä irti tarvitsemaansa ravintoa. Tilannehan on siitä koko ajan ylilaiduntamisen vuoksi heikentynyt, joten tuo mainittu rakennuskanta ja sen tarve on vähän outo.

Kyselin sähköpostitse Metsähallitukselta mitä nämä rakenteet ovat, mutta ilman vastausta jäin. Tämän tein syystä, että joku mies kyseli minulta 2018 keväällä, tiedänkö rakennuksien luonnetta. Hän oli talvella hiihdellyt paikan ohi ja siellä oli väkeä lomailemassa. Kahdella moottorikelkalla oli miehen mukaan nuorisoa ajettu ylös Sokostin rinteille laskettelemaan. Ei tämän pitäisi olla säännösten mukaan mahdollista. Tässä jää epäilys, että poronhoito perusteilla on tehty alueelle rakennelmia, joiden käyttötarkoitus on aivan muuta.

Alueella  liikennöidään myös moottoripyörillä ja mopoilla. Rikkoutuneita renkaita ja polttoainekanistereita löytyy nykyään sieltä täältä.

Ajoneuvoilla liikennöivät ja erityisesti luvattomasti sen tekevät kuljettelevat mukanaan huomattavan paljon alkoholijuomia, oluttölkkejä sekä muuta, jota ei viedä mukana, vaan tyhjät tölkit ja pullot jäävät jälkeen. Kulttuuri on pahenemaan päin. Tahvontuvan ympäristö oli elokuulla 2018 surkeassa kunnossa. Sitä koetin vähän siivota.

Joskus on viinahammastakin silti jäänyt särkemään. Luirojärvellä sijaitseviin valvontarakennuksiin on peräti murtauduttu ehkä toiveena löytää "saunakaljaa".

Olen jäänyt ihmettelemään, mikä Metsähallituksen pitemmän tähtäimen tavoite oikein on ja sitä olen yrittänyt kysellä sen ohessa, että olen näistä ongelma-asioista koettanut tiedottaa, mutta mitään vastausta ei ole koskaan tullut.

Hieno hoitosuunnitelma netissä kyllä on, mutta sen toteutumista suuresti epäilen. Lähinnä se vaikuttaa sanahelinältä.

Siinä puututaan mm alueen kasvustoon, eläimistöön ja linnustoon. En ole huomannut minkäänlaista kommenttia siitä, että esimerkiksi maakotkaa ei juuri enää näe ja Marivaara-Jauru reitin varrelta ovat esimerkiksi Piekanat kadonneet. Epäilen hävikin olevan samaa juurta kuin aikanaan Lokalle pesiytyneiden Merikotkien häviäminen.

Luirojärvelle tehtiin muutama vuosi sitten Luirojoen ylittävä silta kahluupaikan kohdalle. En sen tarvetta mitenkään käsittänyt. Silta herätti kovasti keskustelua puolesta ja vastaan.

Näin sen itse siten, että Metsähallitus pyrkii saamaan aluetta massamatkailua ajatellen kelvolliseen kuntoon. Mönkijöillä on ajettu perusrunkoverkosto teille, joita sitten aikaa myöten ruvetaan "sorastamaan" ja "kestävöittämään", kuten puiston facebook-sivustolta saa lukea. Lähivuosina on yritetty ajaa myös koko alueelle lupaa retkeillä polkupyörillä, myös sähköavusteisilla. Sitä ei vielä ole saatu koko alueelle kuin talviajaksi, mutta paine on kova.

Kun tämä menee aikanaan läpi ja vielä "paikalliset" saavat erityisluvan myydä mönkijäkuljetuspalveluita yms ja ehkäpä se Luirojärven porokämppäasutuskin saa luvan myydä majoituspalveluita virallisesti, niin loppu on lähellä Euroopan viimeisellä laajalla ja tiettömällä metsä-, suo- ja tunturierämaa-alueella. Ei siitä nytkään ole enää jäljellä kuin rippeitä.

On sääli, että tähän on ajauduttu. Niin hieno ja koskematon sekä vähän kulunut se oli vielä 1980 luvun alussakin. Olen siitä parhaat palat päässyt nauttimaan. Olisin vain suonut, että muutkin nuoremmat sukupolvet olisivat sitä voineet hyödyntää.

Kun Metsähallitus on kovin haluttomasti asioita kommentoinut, niin käännyin Oikeuskanslerin puoleen esittäen näkemystäni lähinnä mönkijäliikenteen haitoista. En usko, että kantelulla on kovinkaan paljon käytännön merkitystä pelkästään sen takia, että monet vauriot ovat pysyvän luonteisia, mutta saan kuitenkin toivottavasti jotakin vastausta. Jos näyttää siltä, että Metsähallitus uhraa puiston luonnon lyhytnäköisten trendien ja massamatkailun alttarille, niin vastalauseita saattaa ilmaantua enemmänkin.

Toukokuun puolivälissä UK-puisto ilmoitti, että sen toimesta on purettu Palovangan silta. Se näyttää kuuluvan tähän linjaan, jolla myös vastaava Sotavaarajoen silta purettiin aikaisemmin. Joku kommentoi uutista, että samalla olisi myös voitu purkaa Luirojoen siltakin, koska hänen nähdäkseen joesta pääsee hyvin ilman sitäkin. Olen täysin samaa mieltä, mutta puiston edustaja vastasi tähän, että siltaa tarvitaan kevät- ja syyskauden huoltoajoihin. Minä taas olen sitä mieltä, että minkäänlaisia kevät- ja syyskauden huoltoajoja ei tarvita, vaan ne pitää hoitaa talvikauden aikana.

Muistutan siitä, että kansallispuistosta annetun lain henki ei anna tähän ollenkaan mahdollisuutta ja Metsähallituksen laatima järjestyssääntö, joka sen sallii on ristiriidassa lain kanssa. Löytyy satoja retkeilijöitä, jotka eivät tunnu ymmärtävän, että luontoa pitää koettaa säilyttää erämaaosalla mahdollisimman koskemattomana, eikä sallia mönkijäurien kasvattamista ja infrastruktuurin luomista, sillä verukkeella että kulkijoiden palveluita parannetaan.

Sotavaarajoen ja Palovangan silloilla on vanhaan vaelluskulttuuriin pohjaava historia. Niitä ei olisi saanut purkaa, sillä ne ovat alun perin vaeltajien itsensä rakentamia. Jos Metsähallitus näki niissä jotakin turvallisuusriskiä, niin sellaiset olisi helposti ollut korjattavissa, siltoja vahvistamalla ja kaiteen tekemällä.

Itse kokeilin kavereitteni kanssa Palovangan siltaa ensi kerran vuonna 1961.

Värillistä kuvaa siitä nappasin ensi kerran vuonna 1966

Poikani ja tyttäreni lekottelivat kalliolla vuonna 1981

Pojanpoikani ja "Pikkuminiäni" käväisivät paikalla kolmisen vuotta sitten, joten meidän suvullemme tämä on kovin tuttu paikka ja kymmenille tuhansille muille vaeltajille.

Joku kommentoi purkuilmoitukseen myös sitä, että Porttikosken suunnalta tulevan ja Luirojärvelle aikovan on hankalampi kulkea Palovangan pohjoisrantaa, sillä maastopohja on huono. Tämä pitää paikkansa. Toisaalta Palovangasta toki pääsee yli aika helposti yläjuoksulla vaikkapa jo Padagovan kohdilta.

Vanha nostalginen ylityspaikka olisi pitänyt kyllä säilyttää. Putoukset ovat korkean veden aikana upeita ja mukava olisi tulevaisuudessakin päästä puolelta toiselle kameran kanssa.

Rautulammen kämppä paloi 17-18.3.2019. Ei se ollut ensimmäinen eikä tule olemaan viimeinen. Saariselällä on lukuisa määrä rakennuksia palanut vahingossa tai poltettu eri syistä tahallaan. Lähialueen kämpät ovat tietysti suurimmassa vaarassa vahingoilta, koska niillä vierailee enemmän sellaisia ihmisiä, joilla ei ole riittävää tietämystä siitä, miten tulta käsitellään. Viime vuosina olen havainnut kynttilöiden polttamisen kämpillä lisääntyneen "tunnelman" luomiseksi. Erityisen paljon on sinne kiikutettu näitä alumiinikupeissa olevia tuikkuja. Palojäljet pöytien pinnoissa osoittavat, miten vaarallisesta asiasta on kyse silloin kun ne jätetään valvomatta.

Viimeinen kuvani Rautulammen kämpästä on vuodelta 2013.

Ensimmäisen kerran kuljin Rautulammen tienoilla vuonna 1961, mutta en käynyt lammella, sillä tullessani Rautuojan vartta ylöspäin, käännyin vähän ennen lampea pohjois-luoteeseen suuntaavaan Rautuojan haaraan. Kun kohta havaitsin, että lampi ei ole siellä, niin nousin Kutturapään rinteelle ja sitä pitkin kuljin luoteeseen kohti Luulampia. Kun tulin paikalle uudelleen parin vuoden kuluttua, niin kuljin samaa reittiä, koska olin havainnut Kutturapään rinteen erinomaiseksi kulkureitiksi. Sitä se muuten on tänäkin päivänä.

Vuoden 1966 kesäkuulla vähän ennen juhannusta tulin jälleen Rautuojan vartta kaverini kanssa vaellusta lopetellessamme ja sillä kerralla poikkesimme Rautulammella. Siellä ei ollut suinkaan vielä tuota palanutta kämppää, mutta lammen keskivaiheilla pohjoisreunalta löytyi tämä asumus. Hyvin siellä yö saatiin kulumaan. Villapaitaa sää vähän vaati, sillä parin viikon helteiden jälkeen lämpötila putosi pariin asteeseen.

Harmillistahan Rautulammen kämpän tuho on, mutta toisaalta lammen seutu toivottavasti vähän tulee rauhoittumaan, sillä vaikka se puiston suunnitelmissa rajattiin massaturismin ulkopuolelle erämaa-alueeseen kuuluvaksi, niin käytännössähän alue on sinne vedetty mukaan ja se on hyvin kulunutta. Oman osansa siihen on antanut puiston oma mönkijäpohjainen huoltoliikenne, jonka jälki Niilanpään suunnalta on suorastaan karmeaa.

Somessa on otettu kämpän palamiseen kovasti kantaa. Ymmärrettäväähän se on koska se oli niin monelle tuttu. Sitä itse melkoisesti ihmettelen, että miksi suuri joukko katsoo puiston tai jonkin muun epämääräisen tahon olevan jotenkin vastuussa retkeilijöiden turvallisuudesta.

Puisto vastaa tietysti alueelle tekemistään rakennelmista, asumuksista ja silloista tms sekä siitä että ne ovat turvallisia, mutta kaikkien pitää käsittää se, että jokainen retkeilijä muuten vastaa itsestään, kun lähtee vaeltamaan oli sitten ulkomaalainen tai suomalainen. Ei voida esittää sellaista vaatimusta, että erämaaksi laissa määritellylle alueelle pitää luoda jotain turvapisteitä. Onhan alueella jo melko tiheä kämppäverkosto, puuhuoltoa ja vaikka mitä. Sitä voisi itseasiassa vähän harventaakin.

Ne, joilla ei ole riittäviä edellytyksiä itsenäisesti retkeillä kauempana luonnossa, pitää olla ymmärrystä pysyä poissa, kunnes sen tietämyksen on hankkinut.

Parhaalla vaelluskumppanillani Marja-Leena vaimollani alkoivat nivelet vaivata kymmenkunta vuotta takaperin siinä määrin, että yhteiset vaellukset varsinkin kesäaikaan alkoivat lyhetä ja sitten päättyivät kokonaan. Lopulta vuoden sisään uusittiin molemmat lonkkanivelet ja oikea polvi. Vielä heinäkuun alussa 2018, ei jalkaa tahtonut saada kunnolla maahan, mutta kesän loppuun mennessä kävely alkoi sujua. Syksyllä käytiin varovaisesti kuntosalilla olemattomaksi mennyttä lihaksistoa vahvistamassa ja 2019 vuoden alusta yritettiin parannella peruskuntoa. Hiihto olisi ollut parasta, mutta eihän sitä talvea asuinpaikkakunnallamme tahtonut olla. Päätettiin ajella tuttuihin maisemiin Saariselälle ja hiihdellä "massaturistina" hyviä alueen latuja. Majoituspaikat tuntuivat olevan jo tiukassa, mutta Tievatuvalta löytyi Purotievan mökki, kun joku peruutti varauksen. Sen tuntumassa on varsinkin Sivakkaojan varressa sopivia tasaisia latu-uria, jossa turvallisesti saattoi suksitella.

Kuvassa taustalla näkyy Sivakkaojan laavun puusuojan katto. Vaikea on tästä pistää hiihtoalustaa paremmaksi. Vaikka hiihtovauhti oli kovin vaatimaton ja matkanteko työlästä, niin hikipisarat irtosivat. Sivakkaojan ladun pääura suuntautuu Kiilopään eräkeskukseen. Pari kilometriä sitä ennen yksittäinen latu-ura nousee tunturin keskivaiheille.

Latu kiemurtelee suojaisessa kaakkoon suuntaavassa purokurussa ja yhtyy Kiilopään kupeella etelä-pohjoisuunnassa kulkevaan latuun, josta pääsee sopivasti Rautulammelle tai Suomun ruoktulle.

Lumet eivät vielä olleet lainkaan alkaneet sulaa. Kauttaaltaan maastossa näytti olevan lumen paksuus lähempänä 80 senttiä. Silti tai sen vuoksi purot pilkistivät siellä täällä sulana esille.

Koska hankea ei vielä ollut syntynyt eikä lumikaan painunut siten, että se olisi kunnolla hiihtäjää kantanut, niin itse en päässyt tekemään suunnittelemaani käväisyä  etelässä Terävänattasen juurella. Sinne olisi Ruijanpolun linjaa pitkin tullut Sivakkaojan laavulta vain vajaa parikymmentä kilometriä. Toivoin, että joku kelkkamies olisi linjaa ajellut, mutta niin ei ollut tapahtunut. Joku vanha kelkan pohja oli metsän suojassa nähtävissä, mutta muualta tuuli oli pyyhkinyt uran näkymättömiin. Ei siihen latusuksilla ollut mitään asiaa.

Viikko muuten meni hyvin "toteen". Kahdesti päivällä lenkki tehtiin ja pohjaa jatkolle luotiin. Kesäkaudella kuntokuuri jatkuu Saariselän maastoissa.

Taitaa olla kelit Saariselällä jo kelvollisia kulkuun. Lunta on vielä luvassa tätä kirjoittaessani, mutta jo maaliskuun loppupuoliskolla voisivat ilmat ja kelit olla hyviä. Keväät ovat aikaistuneet pohjoisessakin, jolloin huhtikuu voi jo olla huonolla tuurilla soseaikaa. Eipä tässä muuta kuin varusteita viimeistelemään.

Kuva on Marivaaran reitiltä, suolahdekkeen yli menevän lankkutien eteläpäästä kesäkuulta 2018. Lankut on pantu vanhalle tukkien ajouralle suohon poikittain asetettujen vanhojen tukkien päälle. Nykyisin ei tarvitse ajopohjaa vahvistaa, kun ei ole sitä puutavaran ajotarvetta. Hakkuut tuolta suunnalta ovat loppuneet.

Kuvassa on vaelluskaverini, jonka kanssa päivittelimme mönkijäjälkiä maastossa tällä suunnalla. Tämä suon ylityspaikka on tehty aikanaan niitä varten, mutta kun mönkijöiden maastokelpoisuus on kasvanut, niin niillä ei enää ole ollut tarvetta vahvistetuille urille pehmeiköissä. Jälki on karmeaa kuten olen aiemmissa lukuisissa kirjoituksissani todennut.

Kaverini kanssa koetimme lähetellä puiston henkilökunnalle sähköposteja, joissa toimme esille havaintomme. Itselläni oli vielä silloin Facebook tili, jonka välityksellä kerroin tilanteesta puistolle. Aivan kuin olisi tuuleen puhaltanut.

Kaimani koetti sitten selvitellä, ketkä henkilöt vastaavat puistosta, mutta kovin huonolla menestyksellä. Lopulta hän kaivoi esille mm UK-puistosta vastaavan erätarkastajan Jari Liimataisen, jolle lähetti postissa kirjeen. Ei tullut vastausta.

Sitten hän onki miehen puhelinnumeron ja soitti hänelle. Puhelinkeskustelussa Liimatainen totesi, että havaitsemamme mönkijäjäljet eivät kuulu puistoon ja osoitti syylliseksi jotakin yksityistä yrittäjää, joka vuokraa mönkijöitä turisteille, jotka ajelevat luvatta puiston alueella. Liimatainen oli kertonut, että tästä syystä yrittäjältä on vaadittu vuokrausehtoihin lauseke, jonka mukaisesti mönkijöillä puistoon ei voi tulla.

Kun kaverini koetti kysellä, että mikä mahtaa olla tuhoissa puiston väen oman mönkijäliikenteen ja poronhoidon osuus, niin hän ei osannut tähän sanoa mitään.

Olen jokseenkin hämmästynyt. Metsähallituksen virkamiehet eivät siis tämän keskustelun pohjalta päätellen tiedä vastuussaan olevasta alueesta yhtään mitään, ei vahingoista eikä sen aiheuttajista.

Neljännesvuosisata takaperin luovuin rinkasta talvisilla vaelluksilla. Nähtyäni muilla vaeltajilla ahkioita, ne eivät suuremmin sytyttäneet . Kitka vaikutti kohtuuttomalta ja ne käyttäytyivät mielestäni lumessa kömpelösti. Muistissani oli myös kovasti varusmiesaikaiset puuahkiot, jotka oli kehitetty lähinnä kovan erämieskenraali Erkki Raappanan toimesta ennen sotia. Nämä ahkiot tahtoivat metsässä pyrkiä aina toiselta puolelta puun runkoa kuin vetäjät. Jotakin muuta piti mielestäni kehitellä.

Tein sitten mahdollisimman keveän reen. Jalaksiksi otin käytöstä poistetut 70-luvun sukset. Niiden päälle kiinnitin entisen nojatuolin tammiset jalat, jotka yhdistin toisiinsa parilla alumiinisella verhotangon pätkällä sekä 10 mm filmivaneerilla, johon värkkäilin kolot varasuksia sekä sauvoja varten. Viimeksimainitut toimivat varusteiden alustana. Kehikko ilman varasuksia ja sauvoja painaa 4,5 kg.

Tuolin jalat kiinnitin vanhasta tv:stä purkamieni levyjen avulla ja reen vetämistä varten kiinnitin suksiin etupuolelle 70-luvun alun kärkisiteet.

Varustekuormaa varten on ollut päälle jos jonkinlaista laatikkoa, mutta nykyisin yo kuvassa näkyvän koloon leveydeltään sopiva "kangaskassi", jonka pohjalla on hieman tukevoittava ohut kovalevy. Sen olen kiinnittänyt kahdeksanlankaisella mustekalalla tuolinjaloissa oleviin "määlyihin". Ensimmäiselle vaellukselle kuormitin rekeä 60 kilon verran aivan koemielessä. Ei ollut ongelmia.

Vetojärjestelmiä on ollut useita. Nykyisin vedän kuvassa näkyvillä ristiin menevillä naruilla, jotka kiinnitän vanhaan rinkan lantiovyöhön pikalukoilla. Tähän lantiovyöhön kiinnittyy halkaisijaltaan parisenttinen "bampuvapa", jonka toinen pää on myös pikalukolla kiinni ensimmäisen "poikkipuun" narulenkissä. Se estää reen päälle luistamisen alarinteissä.

Reki toimii yllättävän hyvin pehmeässäkin lumessa uppoamatta, mutta kun sitä pehmeää on kovin paljon, niin poikittaiset tuethan auraavat. Siksi pohjaan pitääkin panna alusta. Tätä varten olen pannut mietintämyssyn päähän. Koska kuitenkin sekä myssy että pää ovat kovin vanhoja ja siellä olevat ajatusrattaat kuluneita ja lonksuvat, niin kestää tovi ennen kuin piirustuspöydälle jotakin ilmestyy.

Jos ilmestyy, niin siitä lisää.