Tekijä: Heikki

Luonto ei seuraa trendejä eikä elä ajan valtimolla. Sillä on omat lainalaisuutensa ja mikäli ihminen haluaa selvitä kunnialla sen vaatimuksista, on syytä osata yhtä ja toista. Niiden vuosikymmenien aikana, jolloin olen retkeillyt, olen saanut yhä uudestaan hämmästyä, miten vähin eväin ja luottavaisesti on moni liikkeelle luonnon pariin lähtenyt ja siitä syystä silloin tällöin surullisin seurauksin. Suunnistustaidot ovat monilla olemattomat eikä tarpeellisia työkaluja osata juurikaan käyttää. Monikaan ei tunnu kykenevän selviämään ilman kämppien luomaa turvaverkkoa. Se on riski.

Lähtökohtana varsinkin talvella pitää olla se, että kaikissa olosuhteissa pysyy lämpimänä, yöpyä voi missä tahansa ja ravintoa pitää olla riittävästi. Nämä perusasiat täytyy ennakkoon hallita.

Itse hankin tarpeelliset taidot jo pikkupoikana, sillä kaveriporukkani kulutti aikaansa metsissä kesät talvet. Viikonloppuisin kävimme vähintään "päiväretkellä" mutta useasti talvisinkin yövyimme lauantain ja sunnuntain välisen yön havulaavuissa. Piti oppia tekemään tulet pystymetsästä, ymmärtämään mikä puu palaa ja mikä ei sekä talvella asettelemaan nuotio siten, että se myös lämmitti kaikilla säillä ja tuulilla. Varhain ymmärsimme miten tärkeä on Kipinämikon rooli pakkasilla. Kovinkaan harteikasta retkeilijäväkeä ei ole tässä vuoden 1957 kesällä otetussa ryppyisessä kuvassa, mutta kaikenlaisia taitoja jo tuossa vaiheessa omattiin.

Tutustuimme heti alkuun alan kirjallisuuteen ja otimme sieltä vinkkejä. Niinkin kaukainen teos kuin Baden Powellin kirjoittama Partiopojan opas, kuului lukemistoomme kuten myös partioaiheiset poikakirjat. Jyvänen nokittiin sieltä ja toinen täältä. Tärkeintä oli silti omat kehitelmät ja kokeilut, leirien rakentaminen, yöpymissuojien kehittely ja lopulta omatekoiset kantovälineet. Lähtökohtana oli omaehtoisuus aivan kaikessa.

Edellisen kuvan ottohetkestä on alakuvan näpäykseen kulunut yhdeksän vuotta. Olen ylittämässä Suomua muutama kilometri ruoktusta alavirtaan. Rinkkani on valmistunut seitsemän vuotta aiemmin. Teltta on pari vuotta vanhempi ja makuupussi omatekoinen sekin.

Vaikka Saariselän alueen harvoilla kämpillä saattoi olla jokunen työkalu tai kuhmuinen alumiinikattila, kuten saattaa päätellä tästä Kopsuslammen kämpän näkymästä, niin kaikki kulkijat ennen lähtivät siitä ajatuksesta, että kaiken tarpeellisen pitää löytyä omasta takaa. Niin pitäisi olla nytkin.

Kyllähän kesäaikaan melko turvallisesti voi edetä nykyisiä polkuja ja mönkijäteitä pitkin kämpältä kämpälle sekä yöpyä niissä, mutta hieman se kokonaisanti tuppaa köyhäksi jäämään sillä konstilla. Talvella riskit kasvavat moninkertaisiksi. Sydän syrjälläni odottelen huhtikuuta, jolloin hanget todennäköisesti jossakin vaiheessa muodostuvat. Silloin uusittu puiston järjestyssääntö antaa maastopyöräilijöille luvan ajella kaikkialla. Kun olen havainnut monen suksillakin liikkeellä olevan heppoisesti varustautuneen, niin osaavatko kaikki pyöräilijät ennakoida sitä, että hanki pettää yleensä iltapäivisin ja myrsky saattaa nousta äkisti ja peittää kelkkaurat. Onko todella vaatteita ja varusteita riittävästi ongelmatilanteita varten. Pelkään ettei kaikissa tapauksissa ole.

Luirojärven 60 luvun puolivälin infrastruktuuri tyydytti täysin vaeltajien tarpeen ja siitä pidettiin itse huolta. Ei ollut jätehuoltoa, mutta melko suurista vaeltajamääristä huolimatta ei ollut myöskään jätekasoja. Ulkoasu Rajankämpällä on kyllä parantunut. Katto uusittiin Metsähallituksen toimesta  1967 ja nykyisen kämppäverkoston rakentaminen oli hyvässä vauhdissa. Vaeltajien käyttäytyminen alkoi tämän jälkeen muuttua ja roskaaminen lisääntyä. Silloin alkoi syntyä ajatus että "joku muu varmaan hoitaa..." sekä "meillä on oikeus..." . Helposti tuntuu ajatuksista putoavan sellainen mahdollisuus, että olisi myös velvollisuuksia.

Olin vaihtamassa kukkuroillaan olevan vessan kaukaloa tyhjään ja avasin vaihtokaukalon kannen lykätäkseni sen paikalleen, kun löysin sieltä siististi minigrip-pussiin pakattuna jätettä. Luulisi, että noin 40 kilometrin päähän maantieltä kuljetettu pussi sisältöineen olisi kulkeutunut sieltä kantajan mukana poiskin tai sitten sitä olisi edes kevennetty kompostiin kelpaavilla osilla, mutta ei. Kaiken lisäksi tämä siis löytyi maatuville jätöksille tarkoitetusta vessansäiliöstä. Muovi ja alumiini eivät maatumista helpota.

Rike ei ole suuren suuri, mutta periaatteessa aivan päin hongikkoa. Valitettavasti tämä joko tietämättömyydestä, taitamattomuudesta tai piittaamattomuudesta kertova suuntaus on kasvamaan päin. Olen aiemmin kertonut, että joskus vuosia sitten varhain keväällä keräsin Hammaskurun kämpän pihamaalta 17 paria sukkahousuja ja ainakin saman verran tamponin tapaisia kämpän seinustalta muovipussiin. Lumeen on helppo heitellä kaikenlaista. Ne paljastuvat vasta kun asianomaiset ovat paikalta aikoja sitten häipyneet.

Roskaongelmaa koetti UKK-puisto ratkaista muutamia vuosia jonkinlaisella valistuksella, mutta se  ei purrut. Nyt on menty palveluissa niin pitkälle, että useilla kämpillä on "Molokit" eli tyhjennettävät roskasäiliöt ja vielä useammille ne näyttävät olevan tulossa. Tämä roskahuolto lisää huomattavasti henkilökunnan työtaakkaa.

Se tarkoittaa myös sitä, että ajoneuvoliikenne alueella lisääntyy ja maaston kuluminen kasvaa. Olen kritisoinut tätä aiemmissa kirjoituksissani tällä sivustolla sekä puiston omalla Facebook sivustolla. Se ei ole kuitenkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua.

Uusin muutos puiston toiminnan periaatteissa on saunomisen muuttuminen maksulliseksi ainakin Luirojärvellä. Tähän itselläni ei ole mitään vastaansanomista. Itseasiassa maksulliseksi voisi määritellä retkeilyn alueella kokonaisuutenakin. Jo 1960 luvun alussa jotkut Suomen Ladun jäsenyhdistykset esittivät lunastettavaksi eräänlaista retkeilykorttia, joka oikeuttaisi alueella liikkumiseen. Se ajatus ei herättänyt silloin myötätuulta. Se olisi ollut jokamiehen kulkuoikeuden vastaistakin, mutta nyt tilanne on toinen. Kansallispuistojen alueilla voidaan tällaisiakin rajoituksia tehdä. Muutos toisi puistojen rajallisiin rahavaroihin nähdäkseni tuntuvan lisän.

Muutosta on myös tavassa retkeillä. Se on nykyisin entistä enemmän keskittynyt syntyneille poluille tai mönkijäreiteille. Nämä helpottavat suunnistamista ja nopeuttavat kulkua. Entistä enemmän alueelta löytyy alakuvan kaltaista mönkijäuraa. Otos on Hammaskodan ja Hammaskurun väliseltä etapilta.

Nykyisin alueella onkin jo satojen kilometrien mönkijätieverkosto, joka valitettavasti ei kuitenkaan ole aina näin hyväkuntoinen. Eroosio nopeasti kuluttaa renkaiden hävittämän pintakasvillisuuden kohdalta maanpintaa, paljastaa kiviä ja juuria ja monissa kohdin tekee lopulta uran mahdottomaksi liikkua, niin koneella kuin jalkaisinkin.

Valitettavasti mönkijöiden käyttäjillä on sellainen tapa, että tien tultua ajokelvottomaksi, ajetaan viereen uusi ura. Aivan lähellä Kiilopään eräkeskusta, Niilanpäältä kohti Rautulampea suuntaava mönkijätie on hyvä esimerkki. Leveyttä tällä tiellä alkaa paikoin olla nelikaistaisen moottoritien verran.

Harmillinen tapa on mönkijäkuljettajien taipumus ajella vaihtoehtoisia reittejä samoilla suunnilla. Puita kierrellään oikealta ja vasemmalta ja näin on syntynyt moniin kohtiin rinnakkaisia teitä. Luontodokumentin "Järven synty" tekijät myös olivat kahdella mönkijällä Muorravaarakan laakson pohjoispäässä kuvausmatkalla Harrihaaran yhtymäkohdassa saakka. Senkin kuvaussession jäljet näkyvät siellä kymmeniä vuosia.

Aivan oma lukunsa ovat poroelinkeinon harjoittajat sekä "paikkakuntalaiset", joilla on puistoa koskevien säännösten mukaan valtavasti erioikeuksia, poronhoidon, kalastuksen, marjastuksen sekä metsästyksen suhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asianomaiset voivat alueella liikennöidä miten tahtovat.

Se näkyy myös jäljessä. Maapohja on rikkoutumassa sellaista vauhtia heidän toimestaan, että aikaa myöten sekä poronhoidolliset toimenpiteet että muu alueella liikkuminen merkittävästi vaikeutuu.

Raimo O. Kojo julkaisi vuonna 1966 Lapin retkeilyopas nimisen kirjan, jossa luonnollisesti käsiteltiin myös Saariselän aluetta. Hän sen yhteydessä esitti sellaisen näkökannan, että alue pitää säilyttää sellaisenaan eikä sinne pidä sallia lisärakentamista. Siihen mennessähän Saariselällä oli vain muutama retkeilijäporukoiden aikaansaama tukikohta kuten esimerkiksi Sudenpesä ja Muorravaarakan ruoktu muutamien vaatimattomien kammien lisäksi. Hän katsoi myös, että alueelle ei pitäisi perustaa luonnonpuistoa eikä edes kansallispuistoa. Olin hänen kanssaan pitkälti samaa mieltä, mutta kirjan ilmestyessä oli jo Metsähallituksen toimesta autiotupaverkoston rakentaminen aloitettu. Kansallispuiston perustamisen jälkeen verkostoa on täydennetty puulaavuilla, tulipaikoilla ja niiden yhteyteen rakennetuilla puusuojilla. Alueelle on kohonnut myös ns huoltotupia eri puolille, jotka kuitenkin näyttävät enemmänkin puiston henkilöstön käyttöön tarkoitetuilta huviloilta.

Viimeisimpiä rakennelmia on 2017 loppukesällä valmistunut silta Luirojoen kahlaamon kohdalle. Rakennustyömaa ei silmiini näytä kovinkaan hohdokkaalta. Tuota kumimattoa en tahdo varsinkaan käsittää.

2017 syksyllä yövyin Salonlammen puulaavulla. Siinä oleskeli  yksinvaeltaja tulilla. Puut olivat määrämittaan katkottuja "klapeja", jota oli puiston väen toimesta tuotu puusuojaan verkkopusseissa. Näiden varmaankin hyvää tarkoittavien palveluiden myötä kustannusten täytyy pakostakin nousta. Luulisi edullisemmaksi tulevan muutaman lähistön tuulenkaadon pätkimisen metrin parin pölliksi ja jätettävän kunkin tarvitsijan itse pienennettäväksi.

Sitä paitsi puista putoilee vuosittain satoja kuutioita kuivia oksia maahan. Vaikea on kuvitella niitä parempaa nuotion ainesta.

Retkeily on Saariselän alueella muuttunut nopeasti kansallispuiston perustamisen jälkeen. Eniten siihen on vaikuttanut alueelle rakennettu infrastruktuuri sekä mönkijäliikenne. Suuri osa vaeltajista käyttää syntynyttä polku- ja mönkijäverkostoa ja yöpyy alueen tuvissa tai ainakin niiden tuntumassa.

Uusi kulkijapolvi tuntuu melko tyytyväiseltä nykykäytäntöön ja puiston tarjoamiin palveluihin. Luirojoen siltakin sai valtavan vyöryn positiivisia kannanottoja. Aivan hiljakkoin joku kirjoitti saaneensa keskustella puiston työntekijöitten kanssa Tuiskukurun kämpän pihamaalla ja kirjoitti sitten "te teette kultaakin arvokkaampaa työtä". En minä itsekään mitenkään heidän työtään ja palvelualttiuttaan pane kyseenalaiseksi, mutta sen seurauksia kylläkin. Kansallispuiston tavoitteena on säilyttää erämaaluontoa. Siinä se ei ole onnistunut alkuunkaan.

Itse kuulun siihen hupenevaan ryhmään ihmisiä, jotka tavoittelevat mahdollisimman koskematonta luontoa. Mönkijätiet ja kuluneet polut ovat pirstonneet aiemmin yhtenäisiä alueita ja tänä päivänä reitin suunnittelua pitääkin tehdä huolella, että edes jotakin tavoittaisi. Niitäkin toki vielä löytyy. Tämänkin jyrkkärinteisen vaaran kupeelta löytyy lähtökohta ja reitti melko vähän kuljetulle alueelle.

Näiden kallioiden takaa leviää satoja vuosia vanhan männikön puistomainen usean neliökilometrin alue, jossa ei kulkemisen merkkejä ei erota.

Tämänkin jyrkänteen kuvanottosuunnasta löytyy rauhallisia paikkoja.

Onneksi palasia löytyy monia muitakin. Kuljetuimmat reitit itse jätän tulevaisuudessa sivuun ja Luirojärvelle tuskin enää lainkaan menen. Ne sopivat paremmin sellaisille, jotka tuntevat niitä kultaakin arvokkaampia palveluita tarvitsevansa.

Kuuntelin keskustelua, jossa pari miestä jutteli Salonlammen laavulla paikan nimestä. Toinen kysäisi, että eikö se ollut aiemmin Kotalammen nimellä, johon keskustelukumppani vastasi, että oli se mutta Salonlampi on se oikea...juttelu minua hieman huvitti mutten en siihen mitenkään puuttunut.

Aloitellessani vaellusharrastustani, Saariselän alueella nimistöä oli harvakseltaan yleisesti käytössä olleessa Taloudellisessa kartassa 1:100 000. Kun alueelle tuli ensimmäinen topografikartta 1960 luvun alkuvuosina, oli Maanmittaushallituksessa töissä eräs koulukaverini, joka kyseli minulta osaanko jotenkin uuden kartan nimistöä täydentää.

Kerroin mm nimenneeni kyseisen lammen Salonlammeksi. Niinpä aikanaan uuteen karttaan tuli sille kohdalle tuo nimi. Kun sitten paljon myöhemmin tuo laavu rakennettiin, niin paikka sai uuden nimen mutta nähtävästi Salonlampi oli kauan sitten vakiintunut ja se palautui karttoihin myöhemmin ja laavullekin tuli nimikyltti. Oheinen kuva on vuodelta 1966 kesäkuun puolen välin korvilta. Kaverini siinä käristää sikanautaa pakinkannessa Salonlammen rannalla. Sääsket eivät näytä olleen vaivana.

Karttojen nimistö muuttui vuosien mittaan tämän tästä. Sitä kritisoi mm edesmennyt Tauno Perttula julkisesti. Aina tuntui löytyvän joku uusi "tietäjä", joka osasi nimetä jonkun kohdan uudelleen. Tosiasiassa paikkojen nimet ovat oikeastaan vasta retkeilyn aikakaudella vakiintuneet. On selvää, että aluksi oli alueella kulkijoita ja poromiehiä sekä metsästäjiä, joilla oli kullakin omia nimityksiä tietyille paikoille aivan samaan tapaan kuin olin itse paremman puutteessa mm tuolle Salonlammelle nimen antanut.

Jos esimerkiksi lukee vanhojen vaeltajien käsissä kulunutta Kullervo Kemppisen Lumikurua, niin oikeastaan pitäisi käsillä olla vanha Taloudellinen kartta, koska hän käyttää tietysti kirjassaan siitä saamaansa nimistöä. Se poikkeaa merkittävästi nykyisestä.

Esimerkiksi alakuvassa näkyvä lampi, jonka kuvasin vuonna 1961, oli pitkään Kopsuslammen nimellä, mutta nykyisin sitä nimitetään Tammakkolammeksi, kuten uuden katon saanutta kämppääkin Tammakkolammen kämpäksi.

Maantiekurun suupuolen nimi on vaihtunut lukuisia kertoja. Nyttemmin poroja joskus alueella laiduntaneen Helanderin nimi tuntuu siihen vakiintuneen kuten myös Kuotmutin eteläpuolella sijaisevalle pienelle järvelle, joka sijaitsee Ahmavaaran juurella. Pitkään se oli kartoissa Ahmajärven nimellä, mutta nyt joku tietävä osasi sen muuttaa karttaan Helanderinjärvet nimeen. Ihmettelen vähän sitä monikkomuotoa. Itse kylläkin pysyn siinä Ahmajärvi nimessä.

Vongoivan alueellakin nimet ovat vaihtuneet. Vanhaan taloudelliseen karttaan oli  tasaisesta ruskeasta tunturialuetta tarkoittavasta värityksestä erotettu Vongoiva, joka silloin tarkoitti selänteen eteläistä kupolia, jossa on tämä jyrkänne. Nykyisin Vongoiva nimi on annettu sen pohjoispuolella olevalle korkeammalle laelle. Välillä tämä eteläinen jyrkänne nimettiin Povivaaraksi ilmiselvästi siitä syystä, että tietyistä kohdista Vongoivanjoen laaksosta katsoen jyrkänne pyöristyy nimensä mukaisesti ja eräs pahta täydentää mielikuvaa. Nykyisin Povivaara nimi taas on siirretty jyrkänteen alapuolella olevan kummun nimikkeeksi. Vongoivan räystääksi nyt nimitetty jyrkänteen reuna on Saariselän hienoimpia näköalaterasseja.

Jyrkänteen alapuoliselta kummulta, joka siis nykyisin on Povivaaran nimellä, on hienot näkymät siitäkin, erityisesti itään.

Kartoista kun olen ollut kiinnostunut, niin olen kai hankkinut aikanaan kaikki Maanmittaushallituksen tai nykyisen Karttakeskuksen retkeilykartat siitä alkaen kun ensimmäinen tuli myyntiin muistaakseni vuonna 1962. Olenkin aina silloin tällöin ollut vähän hämmentynyt jatkuvista nimimuutoksista. Alla oleva näkymä on Kuusikurun suulta kohti Talkkunapäätä. Joitakin vuosia kurulla oli nimenä Paistikuru.

Monille vaeltajille tuttu paikka on Anterinmukka. Kämppä rakennettiin aikanaan Keskon varoin ja sitä nimitettiin yleisesti Keskon kämpäksi, mutta alkuun se oli "virallisesti" Mukkakönkään ruoktu. Näkymä on terassin kulmalta kohti puusuojaa.

Pirunportti on kaikkien kulkijoiden tuntema, mutta sekin nimi on myöhempää tuotantoa. Sitä ei erotettu Ukselmakurusta. Alun perin imatralaisten Muorravaarakan ruoktukin oli nimeltään Ukselman ruoktu.

Allaolevan huonolaatuisen kuvan ottoaikaan, luki tällä kohden kartassa "Pahtajärven tunturitupa". Ei ihme, että pian nimi muuttui Jyrkkävaaraksi, sillä sanat pahta, järvi sekä tunturi eivät sanottavasti paikkaa kuvaa. Tosin ei se Jyrkkävaarakaan kovin hyvin paikkaan istu, tasaisella männikkökummulla kun  tässä ollaan.

Tätä kirjoittaessani on Kaamosaika. Silläkin on puolensa. Tähtikirkas taivas valosaasteen ulottumattomissa on huikeaa katsottavaa. Täysikuu on oma lukunsa ja tietenkin revontulet. Silti mieli palaa joskus tähän aikaankin kesäisiin näkymiin. Maisema on tulvillaan vaihtelua. Kuva on Snellmanin niemen kohdalta Suomujoen kapeikosta Suomujärville päin.

Edellä olevaa kuvaa otettaessa on ilmassa hieman utua. Se luo hienoja unenomaisia sävyjä kuten tässä Kuikkapään jyrkänteiden alapuolelta kaakkoon otetussa näkymässä. Taustan tunturit ovat suurimmalta osalta rajan takana.

Aamukasteinen Sompiojärven pohjoisranta syyskuun alussa antaa aavistuksen lähestyvästä ruskasta.

2010 luvulla on ollut muutama värikäs syksy. Ruska pääsee kuitenkin kunnolla oikeuksiinsa vain aurinkoisilla ilmoilla. Vuoden 2017 syksyllä olisi värejä ollut tarjolla melko tyydyttävästi, mutta aurinko näyttäytyi vain harvakseltaan. Omalla vaelluksellani ei oikeastaan ollenkaan. Kopsusjärvenkin rantakoivikot olisivat olleet valaistuna paljon näyttävämmät.

Kun onni on myötä, värimaailma leiskuaa, kuten tässä Keinopään ja Pirttikallionvaaran välisestä painanteesta kohti Hammaspäätä otetussa kuvassa.

Jos taas onnea ei ole, niin Vongoivan huikea eteläjyrkänteen näköalaterassikaan ei paljon kulkijalle anna.

Ukselman itärinteellä taas kerran aurinkoa riitti. Näkymä on kohti Muorravaarakan laakson eteläpäätä. Taustalla Vuomapää, oikealla Pirttikallionvaaran laki ja siitä vasemmalla Akanhärkäkuru ja Anteripää.

Ilo on astella kullanhohteessa Ukselmakurun yläosista kohti länttä.

Tai lepäillä Akanhärkäkurun niskalla lampien tuntumassa.

Anterijoen latvoilla voi myös päästä silmäilemään avaran laakson värejä kohti Vongoivan aluetta.

Tummeneva ilta luo tietysti omaa tunnelmaansa. Pajujärven pohjoispää illansuussa.

Metsän syvä vihreä antaa mukavan kontrastin syksyn väreille. Taustalla kohoaa Talkkunapää.

Vuosia on julkisuudessa ollut harhauttavaa tietoa  karhuista ja susista. Ne jotka ovat ajaneet uudelleen Suomeen tätä petokantaa, ovat vähätelleet niiden haitallisuutta  sekä kertoneet määriä pienemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat. Samalla tavalla ne, jotka eivät ole halunneet petokannan kasvavan, ovat kertoilleet melko suuripiirteisiä vastakkaisia lukuja.

Tosiasia kuitenkin on se, että sekä karhut että sudet ovat uudelleen levittäytyneet koko maahan. Mikä se todellinen kokonaismäärä lienee, niin itselläni ei ole harmaata aavistusta.

Petojen vaarattomuutta on perusteltu kauan sillä, että ne eivät ole tappaneet ihmisiä sataan vuoteen, kunnes sitten se ensimmäinen vahinko sattui. Pitkään sai lehdistä lukea hokemaa, että karhu väistää aina ihmistä ja susi ei ole vaaraksi oikeastaan millään tavalla.

Tämä on harkitsematonta ja vastuutonta tiedottamista, sillä mainittujen petojen vaarattomuus tai vaarallisuus riippuu aina siitä, missä ja millaisissa olosuhteissa ne joutuu kohtaamaan. Vaarattomia ne eivät ole.

Aiemmin kirjoitin pienen jutun otsikolla "Mettä liikkuu". Se on Samuli Paulaharjun Sompio-kirjan yhden luvun nimenä. Siinä Paulaharju mainiosti ja todenmukaisesti kuvaa karhun liikkumista ja touhuilua. Kehotin hänen tekstiinsä tutustumaan. Tarkka lukija rivien välistäkin kykenee oivaltamaan, että tämän komeimman suurpetomme käyttäytymistä ei kovin paljon voi ennakoida ja panna yksinkertaisiin raameihin.

Mesikämmenet ovat pitkälle yksilöitä. Joku on aggressiivinen ja toinen taas arka. Urokset ovat kiima-aikana ärhäkkäitä ja emot taas tarkkana pentujensa puolesta. Paljon riippuu myös siitä, missä päin maata otson tapaa. Jos karhuja ei metsästyksellä tai muuten ahdistella, ne eivät koe ihmistä kovinkaan suureksi vaaraksi ja saattavat olla hyvinkin tunkeilevia.

Ikä myös vaikuttaa asiaan. Nuoret ovat arvaamattomia. Joku kertoi rajavyöhykkeellä  erauspennun säikähtäneen ihmisen kohdatessaan niin, että se suinpäin juoksi päänsä päin rajapaalua ja hetken tällistä hoiperteli sinne tänne ennen kuin pääsi jatkamaan. Toinen nuorukainen taas seuraili uteliaisuuttaan vaeltajia kilometrikaupalla ja kolmas tunkeili Raja-Joosepissa rippileirille uudelleen ja uudelleen, kunnes se varmuuden vuoksi ammuttiin.

Saariselkä on sikäli turvallista aluetta, että poronhoitoalueilla karhukantaa on pidetty pienenä metsästyksellä ja ne kokevat yleensä ihmisen vaarallisena ja tästä syystä väistävät. Karhun kohtaamista kannattaa kuitenkin etukäteen miettiä sekä silloin omaa menettelytapaa. Hätääntyä ei pidä vaikka miten pelottaisi, mutta kovin luottavainenkaan ei kannata olla. Rauhallisuus on valttia.

Susi laumaeläimenä on kokonaan toinen juttu. Siitä on olemassa niin runsaasti negatiivista dokumentoitua tietoa 1700 ja 1800 luvuilta, että olen hämmästynyt miksi sen annettiin uudelleen metsiimme levitä. 1600 luvun alkupuolella sudet ja karhut koettiin niin haitallisiksi, että niitä ryhdyttiin määrätietoisesti hävittämään. Silloin perustettiin erityisiä kruununmetsästäjän virkoja, joiden päätehtäviin tämä kuului ja ihmiset muuten velvoitettiin ottamaan osaa jahteihin.

Petoja oli kuitenkin paljon ja pyyntimenetelmät melko kehnoja. Kesti melkein 300 vuotta ennen kuin tavoitteeseen oli päästy. Käräjäpöytäkirjoihin on merkitty petojen aiheuttamat vahingot sekä niiden tappamisesta maksetut palkkiot. Niistä asiakirjoista voi helposti päätellä millaista näiden eläinten käyttäytyminen on erilaisissa olosuhteissa ja mitä muuta haittaa niiden levinneisyydestä voi olla.

Isonkyrön Napuen taistelun jälkeen vainajia jäi korjaamatta alueelle suuret määrät kun korjaajia jäi vain kourallinen. Sudet pääsivät ihmislihan makuun ja olivat pitkään vaarallisina päivystämässä jopa asuntojen ovilla. Silloin etupäässä lapsia jäi niiden hampaisiin. Asuinmaakuntani Etelä-Pohjanmaan ehkä pahin yksittäisen suden aikaansaama vahinko sattui 18.1.1758, jolloin vesikauhutartunnan saanut susi ennätti purra Kurikan Tuiskulassa useita ihmisiä ennen kuin se saatiin hengiltä. Yhdeksän pureman saaneista kuoli.

Vaeltajilla ei esimerkiksi Saariselän alueella ole ainakaan toistaiseksi susista mitään haittaa, sillä metsästys on pitänyt kannan karhun tapaan pienenä ja arkana. Vuosikymmenten mittaan olen kuitenkin yksittäisten susien jälkiä tavannut siellä täällä. Laumasta en havaintoja ole tehnyt. Tiedän kuitenkin sellaisiakin siellä viime vuosikymmeninä liikkeellä olleen. Vuoden 2016 keväällä panin merkille Hammaskurun lähettyvillä susipariskunnan jäljet.

Siis niillä alueilla joissa sutta metsästetään, se on varovainen ihmisen suhteen. Hyvin pian sekin muuttaa käyttäytymistään jos se huomaa, että ihmisestä ei  vaaraa ole. Eräs tuttuni asuu Kajaanin liepeillä omakotitalossa. Eräänä iltana hän havaitsi pihamaallaan susilauman. Mennessään rappusille ja lyödessään käteensä ottamalla harjan varrella seinään, sudet ottivat jalat alleen. Ne kuitenkin palasivat parin päivän päästä. Tuttavani uudisti säikäytysyrityksen, jolloin sudet häipyivät pihamaan valopiirin ulkopuolelle. Hän meni silti haulikon kanssa tarkistamaan, ovatko ne todella lähteneet ja taskulampun valossa näki ne juuri valopiirin rajalla. Yksi oli paljastanut hampaansa. Tuttuni oli ampunut haulikolla maahan susien eteen, jolloin jalkoja oli löytynyt mahanalus täyteen. Vierailuista on se haitta, että asianomaisen vaimo ei enää uskalla pimeän aikana yksin talonsa pihamaalle mennä.

Satakunnassa tämän vuoden syksyllä oli mies metsästämässä, kun neljä sutta piiritti hänet. Mies oli ampunut ilmaan niitä pelotellakseen, mutta nämäkin olivat vain näytelleet hampaitaan ja tulleet lähemmäksi. Hän olisi voinut tietysti niitä ampua jos hän olisi odottanut niin pitkälle, että ne selkeästi olisivat olleet käymässä kimppuun, mutta hänellä oli onneksi radiopuhelin, jolla sai yhteyden muutamiin metsästyskavereihinsa. Sudet olivat kaikonneet vasta näiden tullessa paikalle.

Susia siis on kautta maan. Virallinen luku on noin 200 yksilöä. Siihen määrään suhteutettuna neljänkymmenen koiran joutuminen niiden hampaisiin tänä vuotena tähän mennessä tuntuu kovin suurelta.

Suurpedot on saatu Suomeen levitettyä ja ainakin susien määrään kasvattamiseen tuntuu joillakin olevan suuri halu. Tämän tosiasian kanssa metsissä liikkujat joutuvat elämään. Toivottavasti oikeanlaista tietoa näistä eläimistä julkisuuteen saatetaan, jotta liiallisen hyväuskoisuuden aiheuttamilta vahingoilta vältyttäisiin.

1950 ja 1960 luvun vaihteessa oli vähällä, ettei Luirojärvelle olisi vedetty autolla ajettavaa maantietä. Se oli jo maastoon linjattu. Asialla oli alkuun Suomen Matkailuliitto, mutta monta muutakin kiinnostunutta. Ajatuksissa oli turistikeskuksen perustaminen syvemmälle erämaahan. Ainakin Sokostin kupeelle piti nousta pari hotellia.

Retkeilypiireissä asiaa vastustettiin voimakkaasti. Järjestönä Suomen Latu otti selkeästi vastakkaisen kannan. Muutamat yksityiset henkilöt tekivät hartiavoimin työtä tiehankkeen kaatamiseksi. Lopulta Metsähallitus ratkaisi asian 1960 luvun alussa retkeilyväen eduksi ja tie jäi silloin tekemättä. Hanke jäi kuitenkin joidenkin mieliin kytemään ja tietääkseni se edelleen on taustalla muhimassa. Olen ollut näkevinäni sen hivuttautuvan liiketaloudelliseen suuntaan joissakin Metsähallituksen nykyisissä käytännön toimissa 2000 luvun puolella.

Metsähallitus aloitti mittavan rakennusprojektin Saariselän erämaa-alueella 1960 luvun puolivälissä. Pääosin viiden vuoden aikana sinne nousi retkeilijöiden käyttöön tarkoitettu suhteellisen tiheä autiotupaverkosto.

Suurin osa vaeltajista piti tätä mittavaa hanketta hyvänä. Itse sitä katselin nenänvartta pitkin, sillä kaikesta sen suomasta retkeilyä helpottavasta ja suojaa antavasta tuesta huolimatta se rikkoi erämaista miljöötä. Rakennuskannan myötä kulku suuntautui entistä enemmän samoille urille ja polut alkoivat syntyä tupien välille. Retkeilyn helpottuminen aiheutti myös tarvittavan osaamistason laskua.

Alueellahan oli jo muutamia yksityisten, lähinnä latulaisporukoiden tekemiä kämppiä tai kammeja ja  mielestäni rakentaminen olisi saanut pysähtyä sille tasolle. Jostain syystä Metsähallitus alkoi lunastamaan tätä rakennuskantaa omistukseensa. Tämän toimenpiteen viisautta ihmettelin, sillä se lisäsi kustannuksia ja kunnossapidon vaivaa.

Lopulta jotkut lähtivät ajamaan alueelle kansallispuistohanketta. Se toteutui vuonna 1983. Laki Urho Kekkosen kansallispuistosta annettiin siis tuona vuotena. Laki varsin yksityiskohtaisesti puuttuu joihinkin kohtiin. Se mm yksiselitteisesti kieltää nykyisen tapaisen puiston mönkijöillä tapahtuvan huoltoajoliikenteen. Laissa myös määritellään selkeästi puiston päätavoitteet. Sen mukaan siitä ei koskaan voisi tulla massamatkailualuetta, vaan se pidettäisiin metsien osalta luonnontilaisena. Massamatkailua varten rakennettaisiin tarpeellinen "infrastruktuuri" Kiilopää - Saariselän retkeilykeskus akselille, joka toimisi puskurina erämaaosaa varten. Erämaaosa varattiin laissa perinteisen eräkulttuurin vaalimiseen.

Asiantila ei ole kaikkia miellyttänyt. Edelleenkin monien mielessä siintelevät syvempänä olevien erämaa-alueiden valjastaminen massamatkailun käyttöön. Metsäteollisuuden näkövinkkeliä karvastelevat jokseenkin hakkaamattomat metsät. Se tuli esille pian puiston perustamisen jälkeen, kun 1980 luvulla Mauri-myrskyn kaatamia puita piti väen väkisin päästä korjaamaan Jaurulle. Paine teiden rakentamiseen sinne suunnalle ja puusavotan alkamiselle oli kova. Erityisen huvittavana muistan lehdistössä olleet arviot valtiolle aiheutuvasta tappiosta jos puut jätetään korjaamatta. Markkamäärät olivat huikeita.

Metsähallituksen alainen puiston johto piti silloin kiinni lain raameista, mutta myöhemmin on suunta muuttunut. Metsähallituksessa laadittiin järjestyssääntö, jossa näennäisesti pidetään kiinni lain alkuperäisistä tavoitteista eli alueen säilyttämisestä yhtenäisenä koskemattomana erämaa-alueena, mutta käytännössä siitä luovuttiin ja sitä ryhdyttiin muuttamaan massamatkailulle sopivaan suuntaan.

Puiston työntekijät ottivat kesäaikaan mönkijät käyttöön ja pian syntyi koko alueen kattava mönkijätieverkosto. Tämän tieverkoston ulkopuolelle on syntynyt lisäksi huviajelusta syntynyttä tiestöä. Näkymä on Harrihaaran laaksosta 13.9.2017.

Autiotupien verkostoa on täydennetty ns puulaavuilla tai puusuojilla varustetuilla tulipaikoilla. Puiston henkilökunnalle on rakennettu huoltotupia. Käytännössä ne näyttävät aivan joltain muulta.

Koskematon erämaaluonto on pääosin siirtynyt muistojen joukkoon. Pieninä palasina sitä saattaa löytää mönkijätiestön välistä.

Metsähallituksen pitkän tähtäimen tavoitteet alkavatkin tässä vähin erin tulla esille. Viimeisin askel on maastopyörien salliminen puiston tietyillä reiteillä. "Kokeilu" joka nyt on meneillään, ei vielä ole mitenkään haitallista, sillä reitit kulkevat pääosin alueen reunoilla. Itseasiassa haitallista enää ei olisi edes mopoilla tai moottoripyörilläkään "retkeily". Mönkijäurat ovat ajokelpoisia suurimmalta osalta, joten ennustelen "myönteisen kokeilun" laajentavan pyörien käytön sallimista koko alueelle. Urho Kekkosen kansallispuiston muutaman edustajan tätä kokeilua koskevat lausuntojen rivien välit valitettavasti kertovat, että he eivät tiedä retkeilystä juuri mitään.

Eräs detalji tässä viimeisimmässä järjestyssäännön muutoksessa itseäni arveluttaa. Se sallii maastopyöräilyn koko puiston alueella talviaikaan. Sehän tarkoittaa käytännössä keväisiä hankia tai kelkkojen polkemia uria. En ole mitenkään vakuuttunut siitä, että kaikilla maastopyöräilyä harrastavilla on selvillä, miten hanki alkaa pettää yleensä iltapäivisin ja kuinka tuuli saattaa äkisti nousta ja ruveta juoksuttamaan lunta myrskystä puhumattakaan. Hetkessä ovat kelkkaurat peitossa aukeilla. Osaavatko maastopyörällä liikkuvat varustautua riittävästi, kun suksilla liikkuvatkaan eivät lähestulkoonkaan aina näitä vaaroja tiedosta. Luonto nimittäin ei elä ajan hermolla ja vaatimusten mukaisesti kuten Metsähallitus tuntuu tekevän.

Pyöräily aiheuttaa painetta  siltojen tekoon, muuhun lisärakentamiseen sekä tiestön "kestävöittämis" toimiin, kuten tämä puiston käyttämä mainio nykytermi kuuluu. Suunta tuli selkeästi esille erään läntisen kansallispuiston edustajan haastattelussa, joka oli otsikoitu "Päiväreppu vaihtuu rinkkaan". Sen mukaisesti nykyihminen ei viitsi raataa ja rasittaa itseään rinkan kantamisella, vaan harrastaa kevyttä lähiretkeilyä. Tämän puiston edustajan tulevaisuuden horisontissa siinteli englantilaiseen tapaan luonnossa liikkuva "possujuna", jonka kyydissä matkailija voi saada luontoelämyksiä keskimäärin 900 metrin pituisella reitillä. Olisihan siinä kyydissä varmaan jollekin gentlemannimaista hohtoa.

Niinpä lopulta tulevaisuudessa taitaa se hotelli kuvastua Luirojärven tyvenestä pinnasta ja Vongoivan eteläjyrkänteeltä saa katsella etelän avaria vaaramaisemia suuren näköalaikkunan läpi. Silloin alue todennäköisesti toimii liiketaloudellisilla periaatteilla sijoittajille ehkä voittoa tuoden ja susi on hotkinut ne vastaanhangoittelevat lampaat. Onneksi muut pääsevät perille sillä possujunalla.

Erämaaluontoa  voi ihastella kansallispuiston opastuskeskuksen kuvagalleriassa. Lähellä on se aika, että luonnossa sitä ei enää voi tehdäkään.