Tätä kirjoittaessani 24.5.2017 nettikameroiden kuvat kertovat, että vieläkin olisi meneillään suksivaeltajien kausi. Lunta riittää maastossa, pälviä ei ole kuin vähän eikä edes lakimailta ole lumi vielä hävinnyt. Onhan tämä outoa muutaman vuoden takaisiin ajankohtiin verrattuna, kun huhtikuun alkupuolellakin on joskus suksen alle löytynyt vain upottavaa sosetta. Esimerkiksi vuonna 1989 olin lähdössä 20 huhtikuuta vaellukselle. Tullessani illalla Kiilopään parkkipaikalle satoi päällysteelle kohisten vettä. Lumet olivat häipyneet etelän puolelta ennen Vuotsoa, mutta Kiilopäällä sitä tuntui riittävän. Sateen piiskatessa asfalttia, olin kuitenkin valmis kääntämään auton keulan takaisin etelään heti seuraavana aamuna. Aamuyöstä sade kuitenkin lakkasi, sää kirkastui ja pakasti. Päätin lähteä kokeilemaan suksia lähialueella. Sää oli loistava ja niin myös keli. Hiihtelin Rautulammen kautta Lankojärvelle ongelmitta, karttalaukussa vain vähän eväitä, ja palasin takaisin autolleni, heitin rinkan selkään ja hiihdin vielä uudelleen Rautulammelle, jonne jäin yöpymään kun tupa iltamyöhään oli tyhjä päiväturisteista.
Seuraavana päivänä oli sää taas jotakin muuta. Satoi tihkua ja lumi suli. Lankojärveltä kävin kuitenkin Porttikoskella. Vaikka en viipynyt kämpällä kuin tunnin verran, jouduin takaisin tullessani kanniskelemaan suksiani välillä kymmeniä metrejä kun sillä välin latu ja lumi olivat kadonneet. Lumi suli aivan silmissä. Pienet purotkin alkoivat tulvia ja Lankojärvelle takaisinpääsy oli tiukassa, kun jouduin ylityspaikkoja puroista etsiskelemään kaukaakin. Oli täysin selvää, että vaikkapa Luirojärven suunta olisi silloin ollut sulaa hulluutta. Palasin takaisin Kiilopäälle, ajoin kotiin ja jäin odottelemaan kesää.
Ensimmäisen kesäkuisen vaelluksen tein vuonna 1966. Silloisella pariviikkoisella retkellä helteiset säät vallitsivat ensimmäiset kymmenkunta päivää. Vaelluskaverini saattoi kokeilla Salonlammen rannassa olleen kopukan kantavuutta keveissä tamineissa. Sääsketkään eivät olleet vaivoina.
Yleensä kevätvaellukseni jatkossakin sattuivat jollekin hellejaksolle kuten vaikkapa vuonna 1970. Lumet olivat silloinkin hävinneet ja vain pieniä pälviä saattoi löytää suojaisten pohjoisrinteiden taskuista. Sollanpään laelta näkymä itään yli Muorravaarakan laakson. Ei näy lumen hiventäkään.
1970-luvulla aloitin vaellukset kesäkuun alkupuolella joka kolmas vuosi. Sää suosi joka ainut kerta. Vuonna 1972 istuskelin upeassa kesäaamussa Kopsuslammen rannalla.
Vuonna 1983 olin perheeni kanssa liikkeellä vasta juhannusviikolla. Ilmat olivat melko viileät alusta alkaen. Öisin telttakangas oli jäässä. Juhannusaattona pidimme ruokatulia Joutsenlammilla, reilun kilometrin Muorravaarakan ruoktusta pohjoiseen. Siinä meidät yllätti raekuuro ja illalla myöhemmin satoi reilusti räntää. Juhannuspäivänä tunturien kyljet olivat huikaisevan valkoiset. Alakuva on Joutsenlammilta ensimmäisen raeryöpyn jälkeen.
Kolme vuotta myöhemmin toukokuun lopussa satoi vielä räntää, mutta tullessani 2.6 Aittajärvelle, oli 25 astetta lämmintä. Maastossa ei ollut lunta nimeksikään. Koivujen silmut eivät olleet vielä auenneet, mutta ensimmäisen päivän illalla ne olivat jo suurella hiirenkorvalla. Muutamaa päivää myöhemmin vaeltaja saattoi ottaa rennosti matkalla Vongoivan alueelle. Taustalla Kielitunturi.
Vuoden 1994 keväällä joet tulvivat. En kaverini kanssa päässyt yli Anterijoestakaan vasta kuin latvapuolella. Tiukkaa teki Jaurunkin ylitys Peuraselässä. Lunta ei silti sanottavasti ollut vaivana alamailla. Paluumatkalla Tiyhtelmäkurussa olisi silti voinut vaikka lasketella.
Vuonna 1996 olin vaelluskaverini Antin kanssa erikoisessa keväässä. Yritimme alkuun Aittajärvelle, mutta sulamisvedet olivat katkaisseet tien. Lähdimmekin liikkeelle Raja-Joosepista. Ensimmäiset parikymmentä kilometriä oli lumetonta, mutta Anterin laakson reunalla tuli vastaan talvi. Anterin laakso oli kauttaaltaan lumen peittämä ja sitä oli paksusti. Anterinmukan saunanäkymäkin on perin talvinen. Vuomapään, Keinopään ja Pirttikallionvaaran välissä oli lunta paikoin lähes kaksi metriä. Jalan mitta ei riittänyt kun kahlasimme Hammaskurun kämpän kohdalta puron varresta kämpälle.
Kesäkuun alussa 2007 lähdin Marivaarasta kohti Tahvontupaa. Auhtijoen selälle noustaessa lumipälvet olivat vähän haittana, mutta lähempänä Jaurua ne olivat sulaneet. Jokivarret muutenkin olivat kulkukelpoisia, mutta ylempänä talvi vielä piteli valtikkaa. Kiivetessämme Vongoivan räystäälle lännen suunnan näkymät olivat vielä kovin lumiset. Taustalla Siulapää.
Vuotta myöhemmin keväällä 2008 olin nousemassa Luirojokea vanhimman pojanpoikani ja vaimoni kanssa samoihin aikoihin kuin edellä. Talvesta ei ollut tietoakaan. Tammikämpän yläpuolelta otettu otos kohti Vuomapäätä kertoo hyvin tilanteesta.
Kesäkuun alussa 2011 koko maassa oli melkoiset helteet. Lähdin Aittajärveltä matkaan 27 asteen lämpötilassa. Illalla vilkaisin Sarviojan kämpän lämpömittarista lukemat 28 astetta noin klo 18 aikaan. Lähdin varhain liikkeelle seuraavana aamuna, mutta aikaisin oli lämpökin kumppanina. Pirunportilta kuvasin Muorravaarakan laakson näkymää edelleen lähelle 30 asteen lämpötilassa.
Muutamaa päivää myöhemmin lämpötila laski nollan tuntumaan ja Maantiekurussa taivaltaessani kohti Aittajärveä, aika-ajoin hiukkoi taivaalta lumihiutaleita. Viisi vuotta myöhemmin 2016 olin liikkeellä tyttärenpoikani kanssa myös kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Joet tulvivat. Pari päivää ennen lähtöämme itä-myrsky satoi räntälunta alueelle kymmenisen senttiä, mutta suli heti pois. Ylittäessämme Ukselmaa, vanhaa ja uutta lunta oli vielä yläosissa, mutta alempana ei. Säät olivat kylläkin melko viileät. Akanhärkäkurusta otettu näpäys Ukselman suuntaan kertoo paljon silloisesta yleistilanteesta.
Ne, jotka haluavat lähteä vaellukselle alkukesästä, saavat yleensä nauttia sääskettömästä suvesta. Keväällä luonto on kuitenkin epävakaimmillaan. Kaikkeen täytyy varautua. Saattaa käydä niin, että talvivaeltaja joutuu taivaltamaan jo huhtikuun alussa toivottomassa lumisohjossa ja kesä-heinäkuun vaihteessa vielä voi yllättää räntäsade ja kaikkea tältä väliltä. Usein huhtikuun lopulla kuitenkin voi olla upeat hanget ja kesäkuulla mitä parhaat hellesäät, jossa luonto herää parhaimmilleen. Vähän tarvitaan vain onnea. Usein yrittävää se onni kohtaa.
Toissaviikonloppuna oli Itä- ja koilliskairassa viimeinen tehollinen hiihtokeli. Äitienpäivänä meni vielä reippaasti nautiskellen kolmekymmentä kilometriä, edellispäivänä enempikin. Viime vknloppuna ajoimme pohjoiseen, muka paremmille lumille. Saariselkä oli lumen peitossa, muttei kuulemma enää hiihtokunnossa. No, mehän olimmekin menossa Raja-Jooseppiin. Raja-Joosepissa sukset ja ahkiot jäivät kuitenkin autoon ja reissu vaihtui saapasteluksi.
Kesän alkua tässä saadaan kyllä odotella vielä ainakin pari viikkoa, koska ennusteiden mukaan ilmavirrat kääntyvät jälleen pohjoiseen. Tämä on sitä vaeltajien kannalta heikointa kulkuaikaa. Ei riitä sukselle kantavaa lunta, mutta riittävästi haitaksi jalan yrittävälle.