UK-puisto kyseli retkeilijöiltä, sopisiko koiraa ottaa sisälle tupiin. Suurin osa vastaajista oli sitä mieltä, että kyllä se sopii. Osa asetti varauksen, että jos se sopii muille kämpässä olijoille ja joku huomautti, että allergikoilla saattaa olla vaikeuksia. Eräs kuittasi viimeksi mainitun sillä, ettei nyt pieni niiskuttaminen ketään haittaa. Tähän huomauttaisin kuitenkin sen, että joillakin on niin paha allergia, että haitat ovat paljon pahempia kuin pieni niiskuttaminen.
Koiraa itse ryhdyimme harkitsemaan 1980 luvulla, kun kohtasimme turhan tunkeilevan karhun Hammaskurussa. Ajattelimme että olisi hyvä jos saisimme tuollaisesta vieraasta hieman ennakkoon havaintoa koiran avulla. Kun asuinpaikkakunnallamme oli myynnissä Norjan harmaan pystykorvan pentuja, niin hankimme sellaisen. Tuota koirarotua oli käytetty hirven ja karhunkin metsästyksessä. Me emme olleet metsästäjiä, mutta arvelimme valinnan olevan tarkoitukseemme sopivan.
Vuonna 1984 kesällä hankinnan teimme. Uusi perheenjäsenemme sai nimekseen Muru.
Pari vuotta annoimme sen kasvaa, mutta vuonna 1986 aivan kesäkuun alussa matkasimme Aittajärvelle, jolloin sen ensimmäinen vaellus alkoi. Helpotimme alkumatkaa vetämällä sitä pienellä kumiveneellä yli Suomun. Sitten Kuotmutin, Sarviojan sekä Muorravaarakan kautta kuljimme Anterin laaksoon ja ryhdyimme nousemaan kohti vedenjakajaa ja Vongoivanjoen latvoja.
Murua pidimme koko ajan kytkettynä, sillä porot vetivät sitä puoleensa hirvikoira kun oli. Sitäpaitsi emme saaneet mitenkään pois sen kiusanhenkisyyttä. Se karkasi heti jos sen antoi olla irrallaan. Sen sai kiinni vain osoittamalla, että kädessä on eräs sille vastustamaton herkku.
Teimme näinä vuosina pitkiä vaelluksia, jolloin kulkupäivät saattoivat olla 12 tuntisia tai pitempiäkin. Huomasimme varsin pian, että karhuvaroittimemme ei oikein hyvin jaksa tuollaista kulkua. Sehän olisi helposti parissa kolmessa tunnissa jättänyt meidät kymmenien kilometrien päähän jos olisi päässyt vapaasti menemään, mutta vaikka kulkuvauhtimme oli sille hidas, se alkoi pitkän päivän loppupuolella väsyä, koska sen olisi pitänyt saada välillä vähän torkahtaa.
Parin vuoden kuluttua ajattelimme, että olisi kiinnostavaa kokeilla alueella veneilyä. Hankimme vanhan lasikuituveneen ja sitä hieman kunnostimme. Ajelimme jälleen Aittajärvelle ja keinottelimme veneemme rantaan puulaavun tuntumaan. Suunnittelimme nousevamme veneellä yläjuoksulle niin pitkälle kun se onnistuu. Melko työlään matkan jälkeen pääsimme Siikavuopajalle. Saimme todeta, että soutamalla vastavirtaan leveähköä tasapohjaista venettämme ei matka kovin hyvin edisty. Muru tuntui nauttivan venekyydistä.
Laskettelimme sitten myötävirtaan takaisin Aittajärvelle ja täydennettyämme autosta varusteitamme, jatkoimme edelleen alavirtaan. Laskettelimme vauhdikkaasti Snellmanin edustalla olevan kosken ja ennen Lotjanan kuohuja vedimme veneen maihin. Kanniskelimme rinkkamme Kuotmuttiojan varteen ja vedimme veneen varvikossa ja sammalikossa myös ojalle. Sitä myöten sauvoin veneen Muorravaarakkajoelle ja lähdimme veneellä yläjuoksulle. Hiljaisten suvantojen jälkeen alkoi työläämpi vaihe. Vedimme veneen maalle ja käänsimme ylösalaisin. Rinkat punnerrettiin selkään ja kuljettiin pienelle harjulle, jonka nokalla Muorravaarakka ja Harrijoki yhtyvät. Siinä on nykyisin kyltti Muorakanmutka.
Jatkoimme tästä Harrijoen varsia Kuikkapään yli Anterinmukkaan. Käväisimme Siulalla ja Tahvolla sekä Muorravaarakan vartta takaisin veneelle. Tarkoitus oli lasketella aina Raja-Jooseppiin saakka, mutta sitten kuulimme varoituksen pitkäaikaisesta saderintamasta. Jäimme leiriin Harrimukan järven kohdalle etelä rannalle. Hain auton Aittajärveltä ja pääsin siihen aikaan ajamaan aika lähelle Harrimukan järveä. Saimme veneen varusteemme sekä Murun melko vaivattomasti autoon. Kun auto oli lastattu, niin ensimmäiset raskaat sadepisarat iskivät tuulilasiin. Satoi rankasti Rovaniemelle saakka.
Olihan koirasta ollut hieman vaivaa, mutta se oli kuitenkin mukava matkakaveri ja luotimme sen nenään. Olimme jo aiemmin talvella 1986 saaneet näytteen sen hurjasta luonteesta. Olimme hiihtelemässä Tankavaarassa. Muru oli mukana turistiladulla joka kiersi Jorpulipäätä. Se päästettiin irralleen joskin pitkän hihnan kanssa. Hiljaisessa kuusikossa tuli yllättäen vastaan koiravaljakko. Muru kävi siekailematta valjakon kimppuun. Valjakko meni sekaisin ja reki kaatui sekä siinä oleva turisti sai lunta suun täyteen. Valjakko oli hetken keko heiluvia häntiä, jonka alimmaiseksi koiramme jäi. Pitkä hihna oli keon ulkopuolella ja siitä kiskomalla Muru tuli näkyviin. Sen turkki oli aivan kuolassa, mutta puremia ei näkynyt. Valjakon ohjaaja ihmetteli, miten koira oli uskaltanut hyökätä huskyistä ja jämtlantilaisista koostuvan valjakon kimppuun. Niin se oli myöhemminkin. Vaikka se ihmisiin suhtautui lauhkeasti, niin muita koiria se ei sietänyt ollenkaan. Luotimme siihen, että karhun sattuessa kohdalle, se antaa meille pelivaraa.
Parina seuraavana vuotena retkeilimme ilman koiraa, mutta vuoden 1991 elokuulla se otettiin taas mukaan. Nytkin vaellus aloitettiin Aittajärveltä, mutta kuljimme tavanomaista reittiä Maantiekurua myöten Sudenpesän kautta Ukselmalle ja sieltä Muorravaarakkaan. Tahvolla käytiin saunomassa ja sitten noustiin leiriin Vongoivan räystään juurelle. Helikopterit ajelivat silloin pitkin rajaa. Vallankaappaus oli menossa Venäjällä.
Kuljimme täältä Vongoivankodan kautta Anterinmukkaan, kävimme Kuikkapäällä ja Anterin lakkautetulla vartiolla vilkaisemassa. Matka jatkui Muorravaarakkaan ja lopulta Suomusta yli Snellmanin kohdalla olevan kosken niskalta kahlaamalla ja siitä tietysti Aittajärvelle.
Seuraavana talvena noustiin suksille.
Vuonna 1993 talvella uusittiin tuo yritys.
Kulku-uralla oli mennyt moottorikelkka, joten se oli koirallekin helppoa. Lisäksi lumi oli jo vähän painunut ja oli jonkin verran kantavaa. Luirojärveltä jatkoimme kohti Muorravaarakan ruoktua.
Muorravaarakasta jatkoimme Pirunportin kautta Sarviojalle, sieltä Sotavaarajoen varsia ja putousten jälkeen Peurapään painanteesta Porttikoskelle ja edelleen Lankojärven kautta Kiilopäälle.
Keväällä 1993 olimme jälleen vaelluksella. Nyt oli lähtöpaikkana Raja-Jooseppi. Olimme ottaneet mukaan polkupyörät ja halusimme kokeilla, miten niillä pääsee Anteriin. Yövyimme Luton varren laavulla lähellä riippusiltaa. Olin rakentanut yksinkertaisen telineen rinkkoja varten pyöriin. Rajamiesten ura oli suurimmalta osalta kelvollinen tavallisille polkupyörillemme ja parissa tunnissa ajelimme Anterin rajavartioston rakennusten tuntumaan. Koiramme juoksi helposti mukana hihnassaan.
Meillä oli niukalti aikaa, joten kuljimme vain lähialueilla mm Kuikkapäällä. Leiri meillä oli Kaarreojan pohjoispuolella. Todettakoon tässä, että yleensäkin olemme majoittuneet teltassa, oli meillä koira mukana tai ei. Teltta pehmeine makuupusseineen oli alusta alkaen Murun suuri suosikki. Kun iltaisin saimme teltan pystyyn, niin se uikutti, kunnes pääsi sen suojiin.
Samana vuotena otimme veneen käyttöön. Ajoimme elokuun lopussa Lokkaan ja sieltä tekoaltaan koillislahteen laskevan Luirojoen varteen. Veneilimme Karapuljuun ja käväisimme Luirojärvellä, mutta palasimme takaisin Tammikämpälle. Aioimme siinä yöpyä, mutta paikalle tuli vuotsolainen kolmikko niin suurella veneellä, ettemme uskoneet sitä mahdolliseksi. He olivat lintujahdissa. Jätimme yöpymishaaveet ja veneilimme Repojoelle, jonka penkereelle pystytimme telttamme. Nousimme jokea niin pitkälle kuin pystyimme, nostimme veneen kuiville. Pystytimme teltan ja jätimme siihen osan varusteita. Sitten rinkat selkään. Hammaskota oli seuraava etappi. Kiersimme seuraavaksi Vongoivan alueen ympäri.
Anterinmukan kautta palattiin kohti Hammaskurua ja venettä. Keinopää kierrettiin "maantietä" myöten.
Jatkoimme Hammaskurun kautta Hammaskodalle. Siellä vaellusrasitus pani retkikumppanimme pistämään pihamaalle levolle.
Viimeisen kerran Muru oli mukana talvella huhtikuussa 1994. Silloin oli aivan loistava keli, pieni pakkanen, kantava hanki, jonka päällä sentin verran lunta. Aloitimme tietysti Kiilopäältä ja tulimme Suomun ruoktun kautta Harrihaaran laaksoon, jossa käännyimme seurailemaan Harrihaaran vartta aina Karapuljuun saakka. Sain tehdä kirveellä pitkään töitä, ennenkuin 60-70 sentin paksuiseen jäähän sain avannon. Vesi nousikin siitä heti pinnalle.
Sen jälkeen päätimme hiihdellä ilman varusteita Luirojärvelle ja kiivetä Sokostille vähän laskettelemaan. Muru oli tietysti mukana. Palattuamme takaisin päätimme vaihteen vuoksi hiihdellä yöksi Luirojärvelle. Sinne uudelleen tultuamme, totesimme että alueelle alkaa kasaantua meidän makuumme liikaa väkeä ja samantien jatkoimme Hammaskurun suuntaan. No, putosimme ojasta allikkoon. Saimme sentään Hammaskurun avoimelta puolelta pari makuusijaa. Muru sai tyytyä puuvajaan.
Sitten siirryimme Muorravaarakkaan. Siellä oli väkeä vähemmän. Siellä kului yönseutu ja sitten Ukselmakurun kautta matka jatkui Sudenpesän ohi Porttikoskelle sekä Lankojärvelle, jossa yövyttiin. Tästä vielä kuljettiin Rautulammen kautta Taajostuvalle ja lopuksi autollemme Kiilopäälle.
Näiden vuosien aikana koiramme ei joutunut varsinaista virkaansa hoitamaan - hyvä niin. Kuonon sivutkin alkoivat hieman tässä vaiheessa harmaantua. Matkakumppanimme taival päättyi keväällä 1997. Tippa silmässä kaivoin sille haudan.
Niinä harvoina kertoina, jolloin kämpissä Murun kanssa yövyimme, tarkistimme etukäteen sopiiko koiran läsnäolo muille. Muutamille on koirista irtautuva pöly, niin hankalaa ettei ollenkaan kannata pahastua siitä, että joskus kielto tulee ja varautua siihen, että nelijalkaiselle täytyy etsiä toinen yöpymispaikka. Huomautan vielä siitä, että koiran ei tarvitse olla samanaikaisesti tuollaisessa suljetussa tilassa allergikon kanssa. Vielä muutama päivä koiran oleskelun jälkeen tilassa leijuva pöly saattaa aiheuttaa ongelmia.
