Ekaluokkani alkupäivinä äitini yritti selvittää minulle useaan otteeseen lukemisen salaisuuksia täydellisen huonolla menestyksellä. Aapiskirjan etulehdellä oli kuva, jossa mies seisoi aasin vierellä pussi selässään. Alla olivat kirjaimet AA - SI . Kuvaa katsellessani arvelin, että siinä voisi lukea pussi ja sitä ehdotin. Äitini luovutti. Varsin pian kuitenkin huomasin osaavani lukea. Se taito tuli vähän kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tavaamaan en oppinut koskaan.
Pian minusta tuli kirjallisuuden suurkuluttaja ja aikaa myöten historiafriikki.
Olen sitä mieltä, että oli sitten millainen matkailija hyvänsä, niin matka antaa aina sitä enemmän mitä paremmin kohteesta ja sen historiasta on etukäteen perillä.
Ennen ensimmäistä vaellustani olin lukenut Samuli Paulaharjun tuotannosta suurimman osan ja erityinen suosikkini oli Sompio kirja sekä teos Tunturien yöpuolta, joka antoi virikkeitä tarinointiin pimeänaikaan nuotiotulilla. Samoihin aikoihin Sompion kanssa kahlasin läpi K.M Walleniuksen Ihmismetsästäjiä ja Erämiehiä kirjan. Kun kynnelle kykenin, niin ne ilmestyivät kirjakokoelmaani.
Ensimmäisen eräretken suunnitteluun antoi kuitenkin konkreettista pohjaa vuonna 1958 ilmestynyt Kullervo Kemppisen Lumikuru. 1960 luvun alussa joutui Saariselällä tukeutumaan huonoihin karttoihin ja Kemppisen vinkeistä oli suurta hyötyä.
Havaitsin ennen pitkää, että Itä-Lapin ja Petsamon alueen raameihin oli istutettu lukuisia kirjoja, jotka enemmän tai vähemmän kertoivat erämaiden liikkujista. 1900 luvun alkukymmeninä kirjoitettujen kirjojen tekijät useimmissa tapauksissa myös tunsivat toisensa tai olivat hyvinkin läheisissä tekemisissä keskenään.
Mainittujen kirjailijoiden kynänjälki on korkealaatuista. Itse pidän kansanperinteen tallentajana tunnetun Paulaharjun tekstiä omassa lajissaan lyömättömänä. Kenraali Wallenius oli ennen lähtöään Saksaan jääkärikoulutukseen, saanut valmiiksi maisteritutkinnon kirjallisuuden alalta, joten ei tarvitse ihmetellä hänenkään kykyjään.
Heidän aikalaisensa, lähes kirjailijana unohduksiin joutunut, Ilmo Lassila Suomen ensimmäinen metsäteknologian professori, julkaisi kirjoja Tatu Valkosen nimellä. Hänen huumorisävytteiset poikavuosiaan kuvaavat kirjansa Porista ovat nautittavaa luettavaa, mutta teos Maisterin seikkailut mailla ja merillä on alkupuoleltaan erinomainen kuvaus vuodelta 1919 matkasta Kuusamosta Murmanskiin.
Vähän tätä aiemmin pohjoisessa seikkaili erikoislaatuinen persoona Eero Lampio, Petsamon konsulinakin tunnettu, joka myöhemmin perehtyi Petsamon lohijokien kalastukseen. Hänen luonnosasteelle jääneen teoksensa Yli Lapin rajojen Wallenius toimitti painokuntoon, kun Lampio hukkui Petsamossa kalastusmatkallaan vuonna 1931. Nyttemmin siitä on ilmestynyt uusi painos uudella nimellä, Eräretkiä pohjolan lohivesillä ja riistamailla. Kirjassa on hienoja metsästys- ja kalastuskertomuksia.
Aiemmin mainittujen aikalainen on myös metsänhoitaja A.E.Järvinen, jonka eränovellit ovat varsin tunnettuja. Ne keskittyvät suurimmalta osalta Saariselän eteläpuolisiin alueisiin, Nuortille ja siitä etelään.
Erno Paasilinnalla on useita lähinnä Petsamon alueeseen mutta koko Lappiinkin liittyviä tarinakokoelmia. Hänhän on syntyisin Petsamosta. Osin fiktiivisen kirjasarjan on kirjoittanut Paasilinnan aikalainen ja myös petsamolaislähtöinen Tuulikki Soini lähinnä Petsamon puitteisiin sovitetun, mutta ensimmäisen teoksen alku lähtee liikkeelle Raja-Joosepista.
Metsäalan ihmiset ovat hanakasti tarttuneet kynään ja jälki on yleensä ollut erinomaista. Lassilasta ja Järvisestä jo mainitsin. Kulkua Lapissa ja Pohjois-Noirjassa hieman sivuaa myös alun perin metsänhoitajana ollut Sulo-Weikko Pekkola jääkärijutelmissaan Herrana ja heittiönä sekä Ihmisten kiusana, jotka ajoittuvat vuosiin 1915-1918.
Metsäprofessori Waltteri Keltikangas julkaisi 1977 muistelmateoksen 7 tuntia erämaata. Hän 1930 luvun loppupuolella Suomen metsävarantojen kartoituksen yhteydessä veti arviointilinjan Petsamosta Maattivuonosta Tornionjokilaaksoon ja sitten retkeili Raja-Joosepista Petsamon kaakkoisrajalle Lounajärvelle saakka.
Mainitut kirjat ovat Kemppisen Lumikurua lukuunottamatta enemmän tai vähemmän kaunokirjallista tekstiä, vaikka useimmissa on vahva todellisuuspohja. Lumikurun tasoinen lähinnä retkeilyoppaaksi kelpaava Raimo O. Kojon Lapin retkeilyopas ilmestyi vuonna 1966. Se oli aikanaan erinomainen kirja ja on osiltaan tietysti vieläkin. Se sai täydennysosan 70-luvulla.
Työnsä puolesta Itä-Lapissa paljon liikkunut Sakari Kännö kirjoitti erinomaisen teoksen Mosku, paikallisesta 1900 luvun alkukymmenien vaikuttajasta Aleksi Hihnavaarasta. Sitä kuvaa täydentää sopivasti Veli-Pekka Lehtolan teos Wallenius, joka on varsin perusteellinen elämäkerta tästä erikoislaatuisesta persoonasta ja joka kertoo myös Walleniuksen ja Hihnavaaran suhteesta.
Eräkirjailija Leevi Karsikas on kirjoitellut useita kirjoja, joiden tapahtumaympäristö on Peuraselän kämpässä, Jaurulla tai Vongoivan alueen tuntumassa. Joskus oli huvittavaa seurata hänen sanailuaan Peuraselän kämpän kämppäkirjasta Sirkka Ikosen eli Itäkairan prinsessan kanssa. Heillä oli perustavaa laatua olevia näkemyseroja mm metsästyksestä.
Kartoittajana elämäntyönsä tehnyt Yrjö Teeriaho on painattanut useita Saariselän tai Sompion alueeseen rajoittuneita kirjoja. Ne ovat laadultaan hieman epätasaisia, mutta sisältävät silti monia kiintoisia tietoja joita ei muualta ole löydettävissä.
Jaa, olinpa unohtaa Inarin papin Jaakko Fellmanin päiväkirja koosteen 1820 luvulta. Siihen kannattaa tutustua.
Uudemmasta tuotannosta mainitsen vielä Veikko Erkkilän teoksen Viimeinen aamu. Se käsittelee Partisaanien hyökkäyksiä suomalaisen siviiliasutuksen kimppuun. Vaikka teos mielestäni esittelee aihetta hieman sekavasti, niin se kuitenkin on olennaisilta osiltaan paljon kertova siitä, mitä tapahtui sodan aikana kaukaisissa erämaakylissä Saariselän eteläpuolella. Partisaanithan tuloonsa ja pakoonsa käyttivät nykyisen kansallispuiston eteläpuolista aluetta.
Tietenkin on lukuisa määrä muitakin tässä mainitsemattomia alan teoksia, mutta kerrotut kirjat ja muitakin mainittujen kirjailijoiden teoksia löytyy kirjahyllyni "vaellusosastosta". Suosittelen niitä lämpimästi muillekin.
Terve, olen tosi otettu että "löysin" sinut sattumalta facebookin kautta, ja saan mahdollisuuden tutustua anteihisi paikasta, joka tuli minulle tutuksi nimenomaan Kullervo Kemppisen kautta, jonka sittemmin ehdin tapaamaankin Luirojärvellä hänen viimeisillä Saariselän vaelluksillaan.
Aika lähellä on jo 40 v siitä, kun itsekin ensi kerran etsiydyin Luirojärven maisemiin, ja useasti sitten kierrellytkin muiden kohteiden ohessa tuollakin lumoavalla tienoolla.
Nyt siitä on jo aika pitkä tovi, kun viimeeksi olen ulottanut retkeni Koilliskairaan, erinäisistä syistä, mutta nyt ompi taasen sellainen kutina, että kenties vielä kerran löytäisin uuden innoituksen mitä retkeilyyn ja nimenomaan vaelluksiin Saariselällä tulee..(?)