Varhainen aamu 21.7.2019 Luirojoella Uulalan edustalla.
19.8.1943 aamuyö oli samankaltainen. Joen alavirran puolella ehkä silloinkin sumu nousi.
Metsän suojassa piileskellyt yli kolmikymmenhenkinen aseistettu venäläinen partisaaniosasto lähti kahlaamaan yli joen. He tiesivät tarkalleen mikä paikka oli kyseessä, sillä kaksi vakoilijaa oli sitä pitänyt silmällä pitkään, kiikaroiden Maggan saamelaissuvun toimintoja metsän suojista.
Aamuaurinko saattoi silloinkin jo valaista asuinrakennuksen itäpäätyä.
Rakennuksessa nukkui vain talon emäntä Riitta-Hanna Magga, joka heräsi koiran haukkumiseen. Hän nousi ylös ja kuuli ulkoa liikkumisen ääniä. Avaamatta ulko-ovea, hän kysyi "kuka siellä". Vastaus tuli kiväärin laukauksena. Luoti lävisti ovipeilin ja surmasi sen takana seisseen Riitta-Hannan.
Talon lapset Inkeri, Onni ja Paulus nukkuivat yläkuvassa näkyvässä päärakennuksen takana olevassa heinäladossa. He heräsivät ja tajusivat heti mistä on kyse ja juoksivat karkuun takana näkyvään metsikköön. Venäläiset näkivät pakenijat ja ampuivat perään, jolloin yksi luodeista sattui Onnia niskaan. Hän pääsi kuitenkin muiden mukana juoksemaan partisaanien ulottumattomiin. Hän oli tullut rintamalta kotiin heinäntekolomalle.
Naapurissa vajaan kilometrin päässä oli toinen Magga-suvun talo. Sitä isännöi Paulus Magga, joka oli alempana Luirojokivarressa osasto Sompissa, jonka piti turvata siviileitä partisaanien hyökkäyksiltä.
Pauluksen talossa oli hänen vaimonsa Elsa sekä neljä pientä lasta. Lisäksi siellä oli Niila Ponku joka oli saanut vapautuksen asepalvelusta, Pauluksen äiti Inkeri sekä juuri taloon töissä auttamaan tullut Edita Härmä.
Samanaikaisesti Uulalaan tehdyn iskun kanssa osa partisaaneista iski tähän Yliluiroksi nimitettyyn rakennukseen. Ensitöikseen partisaanit ampuivat sängystä ylös nousseen Elsan, ottivat saman tien vangiksi Niila Ponkun ja Edita Härmän. Sänkyyn heitettiin termiittipallo, jolla se sytytettiin palamaan. Siinä paloi kuoliaaksi muutaman viikon ikäinen Oula-vauva ja parivuotias Pauli, joka kauhuissaan tarrautui sänkyyn. Perheen tyttäret Annikki ja Kaarina pääsivät karkuun pihamaalle ja piiloutuivat käymälään, josta partisaanit eivät heitä havainneet. Inkeri selvisi myös pakosalle.
Talo paloi perustuksiaan myöten. Rauniot ovat vielä pystyssä ja asuinkenttä avoimena.
Muistolaatta on siihen kiinnitetty.
Luonto muistaa terrorin uhreja kukkasin.
Partisaanit lähtivät saman tien kohti itää. Mukaansa he ottivat Niila Ponkun. Aluksi oli matkassa myös yöpaidassa ja avojaloin ollut Edita Härmä, mutta hänet surmattiin pian.
Partisaaniosaston johtaja Aleksandr Smirnov raportoi osastonsa polttaneen viisi taloa ja muita rakennuksia, tuhonneen maatalouskoneita ja tappaneen viisitoista sotilasta.
Smirnovia pidetään Murmanskissa luultavasti vieläkin suurena sankarina. Hän julkaisi osastonsa urotöistä kaksi kirjaakin, joissa tarkenteli taloihin tehtyä iskua. Hän selitti siellä olleen varuskunnan, jossa oli sotilaita 20-50. Venevalkamassa oli iso moottorialus, pari suurta venettä ja lukuisia pienempiä. Juuri ennen hyökkäystä tuli moottoriveneellä 20 sotilasta lisää ja vähän aiemmin tuli autolla paikalle kolme saksalaista sotilasta. Osaston hyökätessä oli vastarinta ollut kovaa. Varuskunnasta tulitettiin hyökkääjiä kiivaasti ja myös siviilit olivat aseistettuja. He ampuivat minkä ehtivät talojen ampumaluukuista. Smirnovin uljaat partisaanit kuitenkin voittivat eikä heistä kukaan edes haavoittunut. Suomalaisista sotilaista tapettiin viisi ja kymmenen siviiliä, jotka kuitenkin olivat aseistettuja.
Jostakin syystä Uulala jäi polttamatta. Se on nykyisin tietääkseni Vuotson kyläseuran ylläpitämä. Rantaan on rakennettu uusi sauna joka on oikealla ja vanhasta näkyy kunnostetun yöpymistilaa. Taustalla näkyy päärakennus.
Ehkä rakennuksia ei tuhottu siitä syystä, että niitä ajateltiin tulevien partisaanien tukikohdaksi. Ainakin vakoilijoina toimineet saattoivat niitä käyttää. Heissä oli paljon suomalaisiakin. Esimerkiksi Maggaa tarkkailivat pitkään Otto Ylilokka ja Niilo Rajala. Heillä oli radio, jolla viestivät tietoja toimeksiantajalleen NKVD:lle. Päätös erämaan asukkaiden tuhoamisesta tehtiin jo vuonna 1942 tarkan tiedon pohjalta. Ei partisaaneilla ollut väärää käsitystä kohteesta. Tarkkaan oli tiedossa, ettei kyse ollut millään muotoa sotilaskohteesta.
Partisaanien iskut suomalaisiin kohteisiin olivat yleensäkin raukkamaisia. Erityisen tästä tapauksesta tekee Smirnovin "taistelukertomus". Täytyy olla poikkeuksellinen ihminen, joka kehtaa rakentaa sankaritarinaa, hyökättyään 36 venäläisen voimin erämaatalojen kimppuun, tapettuaan 55 vuotiaan talon emännän, pienten lasten äidin sekä kaksi hänen lapsistaan ja avuttoman yövaatteisillaan olleen naisen.
Yksityiskohta kolmesta saksalaisesta autolla paikalle ajaneesta sotilaasta on huvittava. Nykyäänkään ei alueelle johda tietä.
Palaanpa takaisin vuoteen 2019 sekä heinäkuuhun naisten viikolle. Olin matkassa aviosiippani Marja-Leenan kanssa liikkumassa hiljalleen veneellä Luirojoella. Olimme lähteneet liikkeelle Sentinojantien päästä. Tullessamme paikalle, kaartoi pari miestä veneellään rantaan ja toinen kantoi kanssani kevyen veneemme rantaan. Heitimme varusteet veneeseemme ja lähdimme heti matkaan. Oli jo melko myöhä ilta ja jäimme Uulalan kohdalle telttaan yöksi.
Oli hieno lämmin sää ja aivan tyyntä. Jatkaessamme aamulla matkaa Luirojoen pinta oli edelleen peilinä.
Olin pannut merkille, että parisen vuotta aiemmin oli vanha Tammikämppä poistettu retkeilykäytöstä huonon kunnon vuoksi ja "uusvanha" kämppä olisi sinne pystytetty. Emme tienneet uuden paikkaa, mutta oletimme sen olevan jossakin vanhan tuntumassa. Rantauduimme kuitenkin kohta tammen jälkeen kuten aiemmin oli ollut tapamme. Viime näkemältä ranta oli kasvanut täyteen nuorta koivua. Myös polku-ura vanhalle kämpälle oli jokseenkin kasvanut tukkoon. Vanhan kämpän edusta oli heinittynyt umpeen. Vilkaisin sisälle. Paikka oli paksussa homeessa. Syyn näki ulkoapäin. Huopa oli katolta kadonnut. Vesi oli tullut suoraan sisälle.
Uusi kämppä löytyi muutama kymmenen metriä vanhan takaa pohjoiseen päin mennessä.
Lähettyvillä oli myös puusuoja, jossa on verkkopusseihin pilkottuja määrämittaisia "klapeja". Itselläni pitäisi olla hengenhätään verrattava tarve, ennen kuin sellaisiin voisin koskea.
Viivähdimme Tammikämpällä vain sen verran, että kiehautimme juotavaa ja jatkoimme Luiroa ylävirtaan. Päivä lämpeni tai pikemminkin kuumeni. Oli hieman tukalaa vaikka välillä pienet ilmavirtauksen leyhähdykset viilensivätkin. Sääskiä ei ollut sanottavasti, mutta paarma-aika oli ehkä pahimmillaan. Niitä kiehui ympärillä melkein vaivaksi saakka.
Vaikka vesi joessa ei kovin matalalla ollut, niin silti tarkkaan oli edettävä. Joessa oli puita vähän pinnan alla, hiekkasärkkiä siellä täällä, välillä vettä 4-5 metriä ja sitten 10-15 senttiä. Veden pinta osoitti edelleen tuuletonta säätä.
Tammikämpän jälkeen on puutonta aapaa sivuilla ja joki leveähkö, mutta pian joki alkaa mutkailla, kaveta ja saada puuholvia rannoilleen.
Venematka saatiin pitkän päivän jälkeen päätökseen pari kilometriä Karapuljun kämpän tasolta alavirtaan, johon on muodostunut "venevalkama". Nytkin siinä oli kookas puuvene rantautuneena. Perässä oli iso moottori ja muutenkin vene sen verran kookas, että ihmettelin oliko sillä voitu ajaa loppuun saakka. Vettä oli nimittäin viimeisillä kilometreillä kovin vähän. Omakin veneemme, joka liukuu melkein aamukasteessa, raappi pohjaan kiinni tämän tästä.
Käänsimme oman veneemme kumolleen ja lähdimme kohti Karapuljun kämppää. Luiro virtaa kämpän kohdalla noin sadan metrin päässä. Oli helpottavaa tuossa helteessä astua jokeen pienessä uimasuvannossa vähän viilentymään.
Karapuljun kämpässä ruokailimme ja teltta pantiin pystyyn lähistölle. Kämppäkirjasta saatoin panna merkille, että useasti toistui kirjaus retkeilijän tulleen kämppään odottelemaan hetkeä lähteä venevalkamaan, jossa Raimon pitäisi olla vastassa veneellä asianomaista hakemassa. Nähtävästi lokkalaisen Raimon venekyydityspalvelu oli suhteellisen vilkasta.
Lähdimme sitten kulkemaan kohti itää. Tarkoituksemme oli käväistä Kaihtimiojan varressa vilkaisemassa maastoa. Kilometrin päässä Luirojärvelle kulkevan polun risteyksessä oli kuitenkin telttakunta ja heillä kovahaukkuinen koira. Emme viitsineet kulkea ohi, sillä olisimme joutuneet palaamaan samaa reittiä ja uudelleen aiheuttaneet rähäkkää. Lähdimme palaamaan, mutta juuri sillä hetkellä ajoi Luirojärven suunnasta kaksi mönkijää kohti venevalkamaa. Yhden päällä oli kolme ihmistä. Toisella oli peräkärry perässään ja siellä muutama matkustaja. Nähtävästi nykyään on Luirojärveltä tai muualta järjestetty mönkijäkyytejäkin.
Palattuamme Karapuljun kämpälle, nämä mönkijät ajoivat ohi tyhjinä, ylittivät Luirojoen ja näkyivät suuntaavan Orposeen päin. Kuljettajien hartioiden kapeudesta päätellen, ikää oli heillä alun toistakymmentä vuotta. Varmaan mukavaa kesätyötä sen ikäisille.
Ymmärsin nyt hyvin parin vuoden takaisin näkymän. Karapuljusta puolisentoista kilometriä Luirojärven suuntaan on lankkupitkoksia. Kulkiessani sitä kautta hämmästelin mönkijäjälkiä, jotka toisessa päässä pitkoksia kulkivat siksakia poikittain lankutusta ja olivat niitä tärvelleet. Jäljistä päätellen kuljettajilla oli ollut hauskaa koneitaan ryntäytellessään. Näkemäni kuljettajat ovat juuri sitä ikäluokkaa, jotka saattavat tuollaisesta innostua.
Kansallispuistosta annetusta laista ei suuremmin taideta enää lukua pitää. Tai no, muistan erään puiston Facebook sivulla olevan muistutuksen, että retkeilijän ei saa tunturin huipulla nostaa kiveä toisen päälle.
Kävin vilkaisemassa nuorten mönkijäajureiden jälkiä jokivarressa. Itäpuolellakin jokea oli kuraista uraa, mutta länsipuolella on laajalti jokivarsi sellaisessa kunnossa, että jalkaisin siellä on hankala mennä. Pintakasvuston ovat renkaat sotkeneet niin, ettei se kulkijaa kanna.
Karapuljussa vietetyn yön jälkeen harkittiin vähän Luirojärvellä pyörähtämistä. Aviosiipalla mieli vähän teki, sillä hän ei ole hetkeen siellä käynyt. Aamusta tuntui kuitenkin jo turhan kuumalta ja jätimme ajatuksen. Muutenkin olin sitä mieltä, että nykyään järvellä käynti tekee vain vanhan retkeilijän huonotuuliseksi.
Sitten palailtiin venesatamaan, käännettiin vene oikein päin. Se ei oikein hyvin onnistunut. Nostin ensin veneen kyljelleen ja pyysin aviosiippaa vastapuolelta sitä pitämään pystyssä, että ennätän kiertää toiselle puolelle ja laskea sen sieltä varovasti alas. Elämänkumppani menettikin tasapainonsa ja vene kaatui. Hän ennätti ottaa pari taka-askelta, ettei jäänyt sentään veneen alle, mutta kaatui takanaan olleeseen mutakuoppaan. Seurasi riisumisoperaatio sekä pesu ja vaatteiden vaihto. Vähän samaan tapaan viime vuoden loppukesällä liukastuin Purnuojaan selälleni ja menetin silmälasini. Seitsemänkymmentä täyttäneillä ei tasapainoaisti ole enää parhaalla tolalla. Sitten päästiin soljumaan hitaasti alavirtaan. Alkukilometreillä saa mennä koivujen reunustamassa uomassa.
Venematkan pituutta on turha yrittää kartalta mitata. Harmittelin että tulin jättäneeksi urheilukelloni kotiin. Sillä olisi voinut osapuilleen saada joen pituutta mittailtua. Luiro on välillä niin mutkikas että tehdään täyttä ympyrää.
Joen pohja on paikoin erikoinen. Välillä on vettä vain muutama sentti ja sitten taas viiden kuuden metrin syvänteitä. Sellaiseen syvänteeseen pulahti edessämme hirvi, ui yli ja juoksi kovaa vauhtia itäsuuntaan. Se taisi karistaa hetkeksi paarmat kimpustaan.
Uudelle Tammikämpälle nytkin tulimme. Ajattelimme yöpyä lähistöllä teltassa, mutta lopulta kokeilimme kämppää siitä syystä, että se tuntui viileämmältä.
Kämppäkirjaan ei meidän jälkeemme kukaan ollut nimeään kirjoittanut, mutta joku oli käynyt. Kaasulieden pienempi suuttimessa oli vähäinen liekki ja kämpässä kaasun haju. Pullon sulkija oli jumittunut aukiasentoon ja joku kävijä oli huolimattomasti sulkenut lieden. Joku oli aiemmin varoitellut pullosta ja me lisäsimme kortemme kekoon.
Kuumuudesta huolimatta kiertelimme kämpän lähistöllä metsikössä. Muurahaiset ovat siellä rakennelleet komeita kekoja.
Seurailimme myös Kaita-aavalla heikosti näkyvää tukkitien pohjaa, kunnes se tuli niin vetiseksi, ettei huvittanut enää kulkea. Vuomapää, jonne ura suuntautuu näkyi Kaita-aavalle komeana.
Yö vierähti Tammikämpällä ja aurinkoinen lämmin aamu oli jälleen vastassa. Nykyinen Tammikämpän "satama" on muutama sata metriä patoarkuista ylävirtaan.
Matkaa jatkettiin soudellen tammen lännenpuolisesta aukosta läpi. Virta oli viedä siinä kiville.
Puiston rajalta ajeltiin jälleen jonkin matkaa moottorilla. Ennen Yliluiroa ja Uulalaa on hienoja rantaheinikoita.
Yliluirossa poikkesin kuvaamassa aiemmin esitettyjä raunioita. Niiden lähettyvillä puiden suojaan oli vedetty ruostumaan keittiön hellaa.
Repojoen suulta käännyimme vilkaisemaan sen kuntoa. Väylä on melojan unelmaa pitkään.
Sitten palailtiin Luirojoelle ja ajeltiin alavirtaan vähän vauhdikkaammin ja pian oltiin Sentinojantien päässä.
Joessa käytiin uimassa, mutta kuivatella eikä pukeutua rannassa kärsinyt. Paarmat ajoivat autoon turvaan. Ajelimme pyyheliina varusteisina kilometrin päässä olevalle aidalle, jossa kuivalla kankaalla eivät sanottavasti paarmat vaivanneet ja pääsimme sonnustautumaan matkakuntoon. Hellesäässä iltapäivä ja ilta ajettiin kohti etelää. Vielä 23 tienoissa lämpömittarit näyttivät 20 asteen lukemia. Iltayöstä sumu alkoi nousta, mutta kotiin taas selvittiin.
