Olin jo koulupoikaiässä kavereitteni kanssa retkeillyt talvisin asuinpaikkakunnallamme yöpyen joskus hyvinkin vaativissa olosuhteissa ja oppinut "aiheesta" yhtä ja toista kantapään kautta. En kuitenkaan ollut retkeillyt pohjoisen lumilla, vaikka muuten oli vaelluksia kertynyt vuoden 1992 talveen mennessä melkoinen määrä. Vaimoani olin houkutellut talvivaellukselle jonkinaikaa, mutta vaikka hänelläkin oli jo neljännesvuosisadan vaelluskokemus takanaan, niin talviaika vähän askarrutti.
Maaliskuun loppupuolella 1992 kuitenkin päätettiin uskaltautua. Olin miettinyt miten varusteet kuljettaisin mukana ja päätellyt, etten rinkkaa halua hiihtäessä kantaa. Varusmiesaikaiset kokemukseni ahkiotyyppisistä perässä kiskottavista, eivät houkutelleet.
Päättelin, että tavalliset sukset saattaisivat kantaa raskaankin kuorman ja niin rakentelin käytöstä poistettujen hiihtosuksien päälle varusteille kehikon. Varasuksista ja sauvoista syntyi alusta, jonka päälle varusteet kasattiin. Pienemmät mukaan otettavat tavarat pantiin tukevaan pahvilaatikkoon ja se myös "rekeen". Runko ei painanut kuin 4,5 kg. Suksien etupuolelle ruuvasin kiinni vanhat siteet, joihin kiinnitin vetoköydet. Ymmärsin, että laskuissa tarvitsen jäykempiä "aisoja" pitääkseni reen takanani, niin päädyin melko jäykkiin "sähkömiehen putkiin", joiden läpi vetoköydet pujotin. Enpähän ennättänyt etukäteen luomustani kokeilla, vaan lähdimme matkaan. Koemielessä lastasin rekeen kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa niin, että se painoi kuutisenkymmentä kiloa.
Keskiviikkoiltana 25 päivänä maaliskuuta alkoi jo hämärtää, kun saavuimme Kiilopään pitkäaikaisparkkiin. Päätimme kuitenkin kokeilla miten reki luistaa ja luistihan se. Lähdimmekin koettamaan pääsisimmekö Rautulammen kämpälle saakka ennen kuin pimenee liikaa.
Minä vedin rekeä pitkin Luulammen suuntaan nousevaa latua ja Leena seuraili koiramme kanssa perässä. Oli pilvistä mutta poutaa. Vahvan pilvikatteen vuoksi oli myös jokseenkin hämärää. Keli oli kohtuullinen. Reki luisti ja suksetkin pitivät. Itäpuolen laskussa muoviaisat osoittautuivat heti liian notkeiksi. Ne taipuivat niin, että rekeä piti sauvoilla pidätellä ja melko hitaasti päästiin alaspäin. Kun lasku loiveni uskalsin vähän laskeakin. Taivaskin oli selkiintynyt ja revontulien liehuessa taivaalla laskin loivassa myötäleessä, mutta kun latu kääntyi loivasti vasemmalle, niin kelkka lähtikin huomaamattani kulkemaan suoraan. Kohdalle sattui tunturikoivu, jonka vasemmalta puolelta latu kulki ja reki pyrki ohi oikealta. Aisat napsahtivat poikki.
Tästä eteenpäin oli etupäässä loivaa vastamaata, joten ei haaveri paljoa haitannut. Pimeys alkoi olla haitta ja tuuli oli paikoin kasannut lunta reitille niin, että kantavaa kohtaa oli vaikea havaita.
Rautulammen taukotupa silti tavoitettiin. Siellä oli yksi yöpyjä makuupussissaan. Mekin levittelimme pussimme lavereille ja siirryimme unten maille.
Torstaiaamu valkeni kirpeänä pakkasaamuna. Aamiaisen jälkeen aurinkoisessa säässä suksiteltiin kohti Lankojärveä. Alavoittoisella reitillä ei pitkään mennyt, vaikka pienten nyppylöiden jyrkemmillä kohdilla oli reen kanssa vähän ongelmia ilman aisojen tukea.
Lankojärven kämpällä majaili nuorehko porukka, joka pian keräili varusteensa ja lähti Rautulammen suuntaan. Ruuanlaitosta selvittyämme jätimme varusteemme kämpälle ja hiihtelimme Porttikoskelle. Sinne saapui vaellusryhmä Suomun ruoktulta, joten me hiihtelimme takaisin ja päätimme jäädä Lankojärvelle yöksi. Alueella oli paljon käytettyjä latu-uria. Hiihtelin aikani kuluksi niitä pitkin Suomua yläjuoksun suuntaan ja käväisin Meänteisen asuinsaarta vilkaisemassa.
Perjantaipäivä oli aluksi pilvinen, mutta selkeni pian. Edellisenä iltana olin käynyt "aisametsässä" vilkaisemassa. Kaadoin sen tarkastelun perusteella pari solakkaa nuorta mäntyä aisoiksi. Ne toimivat hyvin, jos kohta herättivät huomiota ja kummastusta muissa kulkijoissa myöhemmin. Kauhean näköisiähän ne olivat.
Alakuvassa olemme rekeä lastaamassa.
Koirallamme ei ollut varustemurheita ja se katseli rauhassa Lankojärven suvannon suuntaan kun me puuhailimme reen parissa.
Kun tulimme Porttikosken kämpälle, se oli tyhjentynyt. Me asetuimme taloksi ja ryhdyimme ruuan valmistuspuuhiin. Sulatellessamme ateriaa, hiihteli kämpälle tuttu orimattilalainen kilpakumppanini Erkki. Hän oli vain edestakaisella hiihtolenkillä Kiilopäältä käsin vyölaukkuvarustuksella ja palasi melkein samantien takaisin.
Mekin lähdimme hiihtelemään varusteitta ja ulotimme lenkkimme Sotavaarajoen vartta myöten aina Maantiekurun suun tasolle. Vastaamme tuli kolmihenkinen perhe, joka yöpyi kanssamme Porttikoskella. Sauna pantiin kuumaksi ja sitten oikaistiin laverille.
Lauantaiaamulla oli pikkupakkasta ja kelkka luisti eteenpäin mukavasti. Sotavaarajoen vartta myöten kulku eteni myös hyvin, mutta sitten erehdyin nousemaan eräälle terassille, jossa rinne jyrkkeni ja jouduin vaivaloisesti laskeutumaan alas. Loppupuoli vedenjakajalle oli helpompaa.
Luiron laakson kankailla lumi oli pehmeää, mutta eteneminen aika helppoa. Auki olevia puroja vain piti vähän väistellä. Pian tulimme Luirojärven pohjoispäähän. Aluksi räpyttelin silmiäni hämmennyksissäni, sillä en ollut tuntea paikkaa. Alkuun ajattelin että mikä ihmeen rämeaukea tämä oikein on, ennen kuin yksityiskohdat tallentuivat tuntosarviin.
Kun Rajankämpässä näytti olevan pari rinkkaa, niin hiihtelimme tuliterään keskimmäiseen kämppään, jonka hirret hohtivat uutuuttaan. Sielläkin oli pari vaeltajaa, mutta tilaa ruhtinaallisesti. Kävimme vielä uudessa saunassa löylyttelemässä.
Sunnuntaiaamu oli pilvinen. Varusteet lastattiin rekeen kämpän kulmalla.
Hiihdimme Luirojoen tammen yläpuolitse järvenlahden yli ja lähdimme kipuamaan vaaran rinnettä länteen. Vasta siellä ratkaisimme jatkon. Heitimme vähän arpaa Palovangan varren ja Tuiskukurun välillä ja valitsimme Tuiskun. Kulku sinne oli helppo, mutta vastasatanut uusi lumi kätki valkoisuuteensa pilvisäässä vähäisetkin varjot eikä maaston pieniä epätasaisuuksia ollut helppo huomata.
Tuiskukurulla kävi melkoinen vilske. Porukoita tuli ja meni koko päivän, mutta me saimme pitää avointa puolta hallussamme koko ajan. Kävimme hiihtelemässä lähiympäristössä. Lunta oli Tuiskulla melkoisesti, kuten puuvajan katteesta voi huomata.
Sää oli ollut Tuiskukurussa pilvinen ja hämärä ja se jatkui maanantaiaamulla. Kurun länsirinteelle ei ollut juuri näkyvyyttä. Yöllä oli tullut muutama hiutale uutta lunta.
En ollut kovin innostunut kiskomaan edelleen raskaassa lastissa ollutta rekeäni länsirinteen jyrkissä nousuissa ja päätin kiertää aluksi matalamman selänteen kautta etelänpuolelta Harrikankaan yli. Muuten ajatus oli hyvä, mutta ajauduin jyrkkärinteiseen syvään kuruun, josta pois päästäkseni oli otettava sukset jalasta ja kahlaten vedettävä reki kurun reunalle. Sitten oli jo helpompaa.
Vintilätunturi kierrettiin ja sitten laskeuduttiin alas Suomun laaksoon. Jokivarressa oli oikein silta. Sen jälkeen ajattelin hiihdellä jokivartta vanhalle ruoktulle, olettaen että se on tasaisempaa. Niinhän se olikin, mutta myös pehmeämpää ja eteneminen hitaampaa. Vanha ruoktu tuli kuitenkin vastaan ja kohta uuden kämpänkin seinät.
Kun olimme aterioineet, alkoi sataa oikein sakeasti lunta. Kun se lakkasi, lähdin hiihtelemään kovapohjaista latua pitkin itäsuuntaan. Runsaan kilometrin päässä laskiessani loivaa myötälettä, näin ketun hipsuttelevan harvassa männikössä vasemmalta puolelta minua havaitsematta. Se pysähtyi nuuskimaan ladulla selkä minuun päin ja kuuli tuloni, ollessani vain muutaman metrin päässä. Kyllähän lumi pölisi kun se ryntäsi pakoon Suomujoen suuntaan ja minä perässä. Lähettyvillä on joen suuntaan terassin jyrkänne ja repolainen kiireissään pyöri voltteja rinnettä alas. Minä sentään jäin reunalle katselemaan.
Tiistaiaamulla 31.3 varhain nousimme ja aamiaisen jälkeen lähdimme kohti Kiilopäätä tuulen puhaltaessa navakasti itä-kaakosta. Yön aikana tuuli oli kasannut lunta reitille ja eteneminen oli hitaanpuoleista. Kun pääsimme tunturipaljakkaan, niin myrsky iski kimppuumme oikein todella. Näkyvyyttä ei ollut nimeksikään. Päästyämme "turistiviitoitukselle", seuraavaa pylvästä ei näkynyt. Onneksi pakkasta ei ollut montaakaan astetta ja tuuli Kiilopään länsirinteellä kävi paremmin takaviistosta oikealta.
Ensimmäinen Saariselän talvivaelluksemme saimme suuremmitta ongelmitta päätökseen ja rekikin kesti aisoja lukuunottamatta.
